Oli täysi päivä, kun Anna heräsi ja nousi istumaan vuoteessa, hämmästyneenä tuijottaen ikkunaan, josta iloinen auringonpaiste virtasi sisään ja jonka ulkopuolella jotain valoista ja ilmavaa keinui sinistä taivasta vasten.
Aluksi hän ei muistanut, missä hän oli. Kaikkein ensiksi häntä värisytti voimakas ilontunne — mutta sitten hän muisti, ja ilo kuoli pois… Tämä oli Vihervaara, ja he eivät huolineet hänestä tänne, koska hän ei ollut poika! Mutta nyt oli aamu, ja — totta tosiaan! — tuolla oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella. Yhdellä harppauksella hän oli poissa vuoteesta ja lattian toisella puolen. Hän aukaisi ikkunan — se aukesi naristen ja vastahakoisesti, ikäänkuin se ei olisi pitkään aikaan liikkunut saranoillaan, kuten myös oli asian laita. Anna polvistui ja katseli ulos kesäkuun aamun kirkkauteen silmillä, jotka säteilivät ihastuksesta. Oi, miten hurmaavan kaunista se oli! Ja miten ihana tämä paikka oli! Ajatella, että hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän tahtoi kuvitella mielessään, että hän saisi jäädä, Mahtava kirsikkapuu kasvoi heti ulkopuolella, niin lähellä, että sen oksat hipaisivat taloa, ja se oli niin täynnä kukkia, että tuskin ainoatakaan vihreätä lehteä oli näkyvissä.
Molemmin puolin taloa olivat hedelmäpuutarhat, toisessa omenapuita, toisessa kirsikkapuita, samoin ylt'yleensä kukkien peitossa, ja ruoho niiden alapuolella oli keltaisenaan voikukkia. Alhaalla puutarhassa oli sireenipensaita sinipunervine kukkaterttuineen ja niiden suloinen, huumaava tuoksu lehahti ikkunaan aamutuulen mukana.
Puutarhan takana viettivät vihreätä, mehevää apilaa kasvavat niittymaat alas notkelmaa kohti, jossa puro pulpahti esiin ja kokonainen koivulehto kasvoi. Koivujen hoikat, valkeat rungot kohosivat vapaina ja notkeina tuuheitten sananjalkojen, sammalten ja kaikenlaisten pensaitten rehevästä runsaudesta. Notkelman toisella puolen oli kukkula, jota kuusien ja honkien tumma vihreys verhosi; puun runkojen keskeen avautui pieni rakonen, jonka kautta Anna näki vilauksen sen pikku talon harmaasta päädystä, jonka hän oli nähnyt Tumman, päilyvän aallokon toiselta puolen.
Vähän matkaa vasemmalle oli latoja, talleja ja muita ulkohuonerakennuksia, ja niiden toisella puolen, vihreän, hiljalleen viettävän pellon takana, näkyi sininen meri välkkyvän.
Annan kauneudenjanoiset silmät viivähtivät kaikessa, imivät ahnaasti kaiken. Hän oli nähnyt niin monta vähän miellyttävää paikkaa elämässään, lapsi parka, että tämä oli ihanampaa kuin kaikki, jota hän tähän asti oli voinut kuvailla mielessään.
Hän oli yhä polvillaan, unohtaen kaiken muun, paitsi ympäristönsä kauneuden, kun hän äkkiä tunsi käden olallaan. Marilla oli tullut sisään pikku luonnonhaaveilijan lainkaan kuulematta.
— Sinunhan pitäisi olla jo vaatteissa, sanoi hän.
Marilla ei todellakaan ollut lainkaan selvillä siitä, miten hänen pitäisi puhutella tyttöä, ja tämä taitamattomuus, joka häntä vaivasi, teki hänet lyhytsanaiseksi ja jyrkäksi, hänen itsensä sillä mitään tarkoittamatta.
Anna nousi ja veti syvään henkeänsä.
Oi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään hymyilevää maailmaa ulkopuolella.
— Niin, puu on aika suuri, sanoi Marilla, ja siinä on runsaasti kukkia. Mutta marjoista ei ole juuri mihinkään — ne ovat pieniä, ja niissä on matoja.
— Ah, en tarkoita vain puuta — vaikka se seisookin juuri nyt täydessä loistossaan — tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita ja puroa ja metsää, kaikkea mitä voin nähdä tästä ikkunasta… Eikö teistä tunnu siltä kuin pitäisitte koko maailmasta tällaisena aamuna kuin tämä? Ja aina tänne asti voin kuulla puron nauravan. Ajatelkaas, miten hyvällä tuulella purot aina ovat — aina ne nauravat! Vieläpä talvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla. Olen niin iloinen, kun Vihervaaran lähellä on puro. Te tietysti ajattelette, että se kai on samantekevä minulle, kun en kuitenkaan jää tänne, mutta niin se ei ole… Vaikka en koskaan enää näkisikään Vihervaaraa, on tuo oleva minulle hauska muisto. Tänään en ainakaan ole epätoivon kuilussa, en… Sitä en koskaan voi olla aamuisin. On hyvä, että on aamuja. Mutta hyvin pahoillani olen. Olen juuri istunut ja kuvitellut, että minä kuitenkin olin se, jota te halusitte, ja että saisin viettää täällä kaikki elämäni päivät. Sitä pahemmalta tuntuu, kun —
— Nyt on parasta, että pukeudut ja tulet alas sen sijaan että istut täällä ylhäällä ja haaveilet, sanoi Marilla, niin pian kuin hän sai tilaisuuden pistää sanansa väliin. — Aamiainen odottaa. Peseydy kunnollisesti ja sui hiuksesi! Anna ikkunan olla auki ja käännä peitteesi ja lakanasi vuoteen jalkopäähän, että vuodevaatteet tuulettuvat. Ja pidä kiirettä, niin olet kiltti.
Anna osasi ilmeisesti pitää kiirettä, kun sitä vaadittiin, sillä ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun hän tuli alas portaita vaatteet sievästi yllä, kasvot puhtaudesta kiiltävinä, tukka harjattuna ja palmikoituna ja mielessä tyydytystä tuova tunne siitä, että hän tottelevaisesti oli täyttänyt määräykset. Totuuden nimessä on ehkä kuitenkin mainittava, että hän oli unohtanut kääntää peitteen takaisin patjalta.
— Olen oikein nälissäni tänään, selitti hän istuutuessaan tuolille, jonka Marilla hänelle työnsi. On vahinko nähdä niin oivallisia ruokia edessään pöydällä kuin eilen illalla, kun ei kuitenkaan voi syödä… Olen niin iloinen siitä, että aurinko paistaa. Mutta sateiset aamut ovat myöskin hupaisia. Minä pidän kaikenlaisista aamuista — on niin hauskaa ajatella, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua päivän mittaan… Olen kuitenkin iloinen, ettei sada juuri tänään, sillä on helpompi kantaa surujaan auringon paisteessa. Ja tänään minä olen sen tarpeessa… Käy kyllä päinsä lukea kirjoista, että tulee alistua onnettomuuteen suurella kärsivällisyydellä ja nöyryydellä, mutta kun sitten tulla tupsahtaa oma vuoro, niin —
— Koeta pitää suusi, sanoi Marilla. — Sinä lörpöttelet niin, että tässä ihan menehtyy.
Minkä jälkeen Anna vaikeni niin itsepintaisesti, että hänen jatkuva vaitiolonsa teki Marillan hermostuneeksi — se vaikutti niin luonnottomalta. Myöskin Matthew vaikeni — mikä kuitenkin häneen nähden oli vapaaehtoista ja aivan luonnollista — niin että ateria nautittiin enää yrittämättäkään panna keskustelua käyntiin.
Vähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi koneellisesti suuret silmät hellittämättömästi kiinnitettyinä siihen palaseen sinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tästä Marilla tuli vielä entistään hermostuneemmaksi; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että sillä aikaa kuin tämän ihmeellisen lapsen ruumis istui ja kastoi ruiskorppuja kahviin, sen sielu leijaili mielikuvituksen siivin kaukaisissa avaruuksissa, jonne ei kukaan muu osannut. Kuka Herra nähköön voisi viihtyä tuollaisen haaveilijan läheisyydessä?
Mutta — ihmeitten ihme — Matthew tahtoi pitää hänet. Marilla tunsi selvästi, että hän halusi sitä nyt aamulla yhtä paljon kuin hän oli halunnut eilen illalla, ja että hän jatkuvasti haluaisi sitä. Se oli juuri Matthew'n tapaista — saada päähänsä käsittämätön oikku ja sitten pitää kiinni siitä mitä ällistyttävimmällä hiljaisella itsepintaisuudella — itsepintaisuudella, joka juuri äänettömyytensä kautta vaikutti paljon voimakkaammin kuin jos hän olisi mankunut ja marissut päivät päästään.
Kun aamiainen oli lopussa, heräsi Anna unelmistaan ja tarjoutui pesemään kuppeja ja vateja.
— Osaatko pestä kunnollisesti? kysyi Marilla epäluuloisena.
— Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen. Minulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei teillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!
— En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin minulla jo on sitä lajia… Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on sinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew on aivan yksinkertaisesti naurettava.
— Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. — Hänellä on sydäntä, hänellä… Hänelle sain laverrella niin paljon kuin jaksoin — luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet, ymmärsin, että hän on sukulaissielu.
— Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä sukulaissieluilla, tokaisi Marilla. — Niin, sinä voit pestä astiat. Älä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin kyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan puhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme päättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat mennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.
Anna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka kiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden. Hän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein hänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja päästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai mennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.
Anna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta keskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli takaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli täydellisesti kadonnut.
— Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.
— En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin marttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa jäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta. Ja jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin ja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä. Tämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä pahemmaksi…
Tahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos — on kuin kaikki huutaisi minulle: "Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme leikkitoveria!" — mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä maksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja on niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta? Juuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä. Ajattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista, josta pitäisin… Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen, että minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä tunnelma menee tiehensä ja alan taas surra… Mikä on tuon Kristuksen verenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?
— Sitä sanotaan fuksiaksi.
— Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä… Minä tarkoitan nimeä, jonka itse olette sille antanut — lempinimeä. Ettekö ole antanut sille nimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?
Saanko sanoa sitä — odottakaahan — Silmieniloksi! Se on hieman pitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä Silmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!
— Kernaasti, kultaseni, minun puolestani… Mitä nyt sitten muka hyödyttää antaa nimi fuksialle?
— Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille — myös kukille. Ne tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi… Kuinka te voitte tietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti olla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina sanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle kirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla. Nimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen. Se ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta kuitenkin…
— En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla ja pakeni kellariin hakemaan perunoita. — Hänessä on kuitenkin jotain erikoista — aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni tuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan… Hän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse, jonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja "tarkoitti" eilen illalla… Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada hänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden, joka vain katsoo.
Anna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä ja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi kellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen täsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.
— Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoiMarilla.
Matthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi katseen ja sanoi kuivasti:
— Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan mukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet heti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun paistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja. Tulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.
Matthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että hän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään vihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata — ellei se ehkä ole nainen.
Hyvissä ajoin Matthew valjasti tamman kiesien eteen, ja Marilla ja Anna matkalaukkuineen nousivat niihin istumaan. Matthew avasi pihaveräjän heille, ja heidän hitaasti ajaessaan siitä hän lausui ääneen, tietämättä kenelle:
— Pikku Jerry Buote Lahdesta oli täällä aamulla, ja minä sanoin hänelle, että teen luultavasti hänen kanssaan sopimuksen siitä, että hän tulee tänne kesän ajaksi.
Hänen sisarensa ei vastannut sanaakaan, mutta hän antoi tammalle piiskallaan sellaisen aimo sivalluksen kylkeen, että tämä lihava luontokappale, joka oli tottumaton tällaiseen kohteluun, lähti laukkaamaan tietä alas peloittavaa vauhtia. Marilla katsoi yhden ainoan kerran taakseen hölkkyvistä kieseistä — siellä seisoi tuo rajattomasti kärsivällisyyttä koetteleva Matthew nojaten veräjään, piippunysä suussa, ja katsoa muljotti surullisena heidän jälkeensä.
— Tiedättekös, sanoi Anna tuttavallisesti, minä olen päättänyt pitää hauskaa tällä ajomatkalla. Minun kokemukseni on ollut, että voi melkein aina pitää hauskaa, kun vain oikein päättää… Koko ajomatkallamme en aio ajatella lastenkotia enkä sinne palaamista. Tahdon ajatella vain ajamisen huvia. Oi, katsokaa, tuolla on jo pieni orjanruusu puhjenneena! Eikö se ole suloinen? Ettekö luule sen iloitsevan siitä, että se saa olla ruusu? Eikö olisikin hauskaa, jos ruusut osaisivat puhua? Olen varma siitä, että ne sanoisivat mitä somimpia asioita. Ja eikö vaaleanpunainen olekin maailman hurmaavin väri? Minä rakastan sitä, mutta minähän en koskaan voi sitä käyttää. Punatukkaiset ihmisethän eivät koskaan voi käydä vaaleanpunaisessa… Oletteko koskaan kuullut puhuttavan, että jollakulla olisi pienenä ollut punainen tukka, joka olisi muuttunut toisen väriseksi hänen kasvaessaan isoksi?
— En, en ainakaan muista, vastasi kovasydäminen Marilla. — Ja mitä sinuun tulee, niin en luule sen tapahtuvan.
Anna huokasi.
— Taas sammui eräs toive… Elämäni on haudattujen toiveitten kirkkomaa. Tämän lauseen luin eräästä kirjasta, ja lausun sen aina saadakseni lohdutusta, kun olen jostain pahoillani.
— Olisipa hauska tietää, mitä lohdutusta siinä on, sanoi Marilla.
— Noilla sanoilla on sellainen hieno ja romanttinen kaiku, aivan kuin olisin jonkun kirjan sankaritar. Olen hullaantunut kaikkeen romanttiseen, ja kirkkomaa täynnä haudattuja toiveita lienee kai romanttisinta, mitä ajatella voi… Kuljemmeko Tumman, päilyvän aallokon ohi tänään?
— Emme mene Barryn lammikon ohi, jos sitä tarkoitat Tummalla, päilyvällä aallokollasi. Menemme rantatietä.
— Rantatie — se kuuluu hauskalta, sanoi Anna miettivästi. — Saa nähdä, onko se yhtä kaunis kuin nimensä. Juuri kun sanoitte "rantatie", näin sen edessäni. Valkoranta on myös kaunis nimi. Kuinka pitkältä sinne on?
— Sinne on kahdeksan kilometriä, ja kun sinulla luonnollisesti täytyy koko ajan olla suu käynnissä, niin voit yhtä hyvin laverrella jotain, jolla on tarkoitusta, ja kertoa minulle kaikki mitä tiedät itsestäsi.
— Oh, sitä mitä tiedän itsestäni — sitä maksaa tuskin vaivaa kertoa, sanoi Anna innokkaasti. — Mutta jospa vain saisin kertoa teille kaikesta mitä tuumailen ja kuvittelen olevani, niin olen varma siitä, että se teistä olisi paljon huvittavampaa.
— Ei, varjelkoon, kuvittelujesi kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. Pysy sinä vain alastomissa tosiasioissa.
Ala alusta! Missä sinä olet syntynyt, ja kuinka vanha olet?
— Täytin viime maaliskuussa yksitoista vuotta, sanoi Anna huoaten alistuvasti. — Ja olen syntynyt, Bolingbrokessa Nova Scotian luona. Isäni nimi oli Walter Shirley, ja hän oli opettajana Bolingbroken alkeiskoulussa. Äitini nimi oli Bertha Shirley. Eivätkö Walter ja Bertha olekin sieviä nimiä? Olen niin iloinen siitä, että vanhemmillani oli kauniit nimet. Uh, kuinka saisin hävetä isää, jonka nimi olisi esimerkiksi —
— Pysyhän nyt asiassa, niin olet kiltti. On aivan saman tekevää, muuten, mikä nimi ihmisellä on, kun hän vain käyttäytyy hyvin, sanoi Marilla, joka tunsi kutsumusta pistää väliin pienen hyödyllisen ja kasvattavan opetuksen.
— Niin, en tiedä… Anna näytti miettiväiseltä.
— Luin kerran eräästä kirjasta, että vaikka ruusulla olisikin joku muu nimi, tuoksuisi se silti yhtä ihanasti, mutta en ole koskaan saanut sitä uskoneeksi. Ei ruusu olisi yhtä ihana, jos sen nimi olisi sammakonjalka tai peltosavikki. Ja tietenkin isäni olisi ollut kiltti ihminen, vaikkakin hänen nimensä olisi ollut — Jedediah… — mutta varmaan se olisi tuntunut hänestä hyvin raskaalta… Niin, äitini, hän oli opettajattarena alkeiskoulussa, mutta mentyään naimisiin isäni kanssa hän tietysti jätti paikkansa. Hänhän sai miehen hoidettavakseen, se oli kai kylliksi… Rouva Thomas'illa oli tapana sanoa, että he olivat oikeita lapsia molemmat ja lisäksi vielä köyhiä kuin kirkonrotat.
He muuttivat pienen pieneen keltaiseen taloon Bolingbrokessa. En ole koskaan nähnyt tuota taloa, mutta tuhansia kertoja olen kuvaillut sitä mielessäni. Sen vierashuoneen ikkunaa kiertelivät varmasti kuusamaköynnökset ja rappusten vierustoilla oli sireenilavoja ja sinisiä kyyhkysiä ja tuoksuherneitä reunuslaudoilla… Niinpä niin, ja ruudukkaita musliiniuutimia kaikissa ikkunoissa. Musliiniuutimet vaikuttavat niin varakkaalta…
Siinä talossa minä synnyin. Rouva Thomas on sanonut, että minä olin rumin vekara, mitä hän ikinä oli nähnyt, olin pelkkää luuta ja nahkaa ja silmiä, mutta äidin mielestä olin ihastuttavan suloinen. Luulisin, että äiti osaa arvostella sellaista paremmin kuin siivoojaeukko, eikö totta?… Olen joka tapauksessa mielissäni, että äitini oli minuun tyytyväinen; minua surettaisi niin kovin, jos luulisin hänen pettyneen minun suhteeni — sillä hän ei elänyt kauan, nähkääs. Hän kuoli kuumeeseen, kun minä olin juuri kolmen kuukauden vanha.
Ah, jospa hän kuitenkin olisi elänyt niin kauan, että muistaisin sanoneeni häntä äidiksi. Kuinka suloista lieneekään saada sanoa "äiti"… Ja isä kuoli neljä päivää senjälkeen, myöskin kuumeeseen. Sitten minulla ei ollut enää vanhempia, ja rouva Thomas on sanonut, että ihmiset olivat kokonaan ymmällä siitä, mihin he minut pistäisivät. Ei kukaan halunnut minua edes silloinkaan. Se lienee minun kohtaloni… Isä ja äiti olivat molemmat tulleet etäisiltä seuduilta, ja kaikki tiesivät, ettei heillä ollut ketään sukulaisia elossa. Lopulta sanoi sitten rouva Thomas, että hän ottaisi minut, vaikka hän oli köyhä ja hänellä oli juoppo mies. Hän ruokki minua pullosta. Onko teillä tietoa siitä, että sellaisista lapsista, joita syötetään pullosta, pitäisi tulla parempia ihmisiä kuin muista? Sillä aina kun olin ilkeä, sanoi rouva Thomas minulle: "senkin paatunut vekara, enkö ole sinua ruokkinut pullosta ja nähnyt vuoksesi senkin seitsemän vaivaa — ja kuitenkin olet niin häijy!"
Rouva Thomas ukkoineen muutti pois Bolingbrokesta Marysvilleen, ja minä asuin heidän luonaan, kunnes olin kahdeksanvuotias. Minä autoin heitä lasten hoitamisessa — siellä oli neljä minua nuorempaa — ja voitte uskoa, että siinä oli kuhinaa… Sitten kaatua kupsahti ukko Thomas rautatiejunan alle ja sai surmansa, ja hänen äitinsä tarjoutui ottamaan rouva Thomas'in ja lapset, mutta minua hän ei huolinut. Siinä sitä taas oltiin, ja rouva Thomas sanoi, että hän ei voinut käsittää, miten päästä minusta eroon.
Sitten tuli muuan rouva Hammond, joka asui ylempänä virran varrella, ja hän sanoi ottavansa minut, koska hän näki, että olin tottunut lapsiin, ja niin matkustin hänen kanssaan kauas virtaa ylös asuakseni heidän luonaan pienellä uutisviljelyksellä keskellä syvää metsää. Siellä oli kauhean yksinäistä. Siellä en kai olisi ensinkään voinut elää, ellei minulla olisi ollut ajatuksiani ja mielikuvitustani… Herra Hammond kävi työssä pienessä sahalaitoksessa, jossa sahattiin hirsiä, ja rouva Hammondilla oli kahdeksan lasta. Hän sai kolme kertaa kaksoiset. Minä pidän pikkulapsista, kun niillä on määränsä, mutta kaksoiset kolmasti peräkkäin on liikaa. Sen sanoin suoraan rouva Hammondille, kun viimeinen pari tuli. Käsivarteni väsyivät niin äärettömästi, kun piti kävellä ja kantaa retuuttaa niitä.
Siellä metsän sydämessä asuin rouva Hammondin luona yli kaksi vuotta, mutta sitten herra Hammond kuoli, ja rouva hajoitti taloutensa. Hän jakoi pienokaisensa sukulaisten kesken ja meni Yhdysvaltoihin. Minut he lähettivät Hopetownin lastenkotiin, kun ei kukaan tahtonut ottaa minua. He eivät tahtoneet huolia minua lastenkotiinkaan; he sanoivat, että se oli niin tupaten täysi jo ennestäänkin. Mutta heidän oli ottaminen minut joka tapauksessa, ja siellä minä olin neljä kuukautta, kunnes rouva Spencer tuli.
Anna lopetti kertomuksensa vielä kerran huoahtaen, tällä kertaa helpotuksesta. Hänelle ei ilmeisesti ollut mieluista kertoa kokemuksistaan maailmassa, joka ei koskaan ollut "halunnut" häntä.
— Oletko milloinkaan käynyt koulua? kysyi Marilla kääntäen tamman rantatielle.
— Enpä paljoakaan. Kävin hiukan ollessani viimeistä vuotta rouva Thomasin luona. Kun muutimme kauemmaksi virtaa ylös, jouduimme niin kauaksi koulusta, etten voinut mennä sinne talvella, ja kesällä lapsilla oli lomaa, niin että voin käydä siellä vain syksyin keväin. Mutta lastenkodissa asuessani tietysti kävin koulua. Osaan sangen hyvin lukea ja taidan monta kaunista runoa ulkoa, "Hohenlindenin taistelun" ja "Ylväs Edinburgh, on pohjas paasi", ja "Linna Rheinillä" ja monta kaunista Longfellow'n ja Lordi Byronin palasta. Oi, kuinka pidän sellaisesta runoudesta, joka saattaa väristyksen kulkemaan pitkin koko selkärankaa… Kuten esimerkiksi "Viel' ei Puolan hetki lyönyt" — siinä värisyttää monessa kohdassa… Se oli viidennessä lukukirjassa — minä olin tietysti ehtinyt vasta neljänteen — mutta suurilla tytöillä oli tapana lainata minulle omansa luettavaksi.
— Nuo rouvat monine lapsineen — rouva Hammond ja rouva Thomas — olivatko he sinulle kilttejä? kysyi Marilla ja loi Annaan syrjäsilmäyksen.
— Oh — kyllä… sopersi Anna. Hänen pienet ystävälliset kasvonsa lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi ja kävivät hyvin nolon näköisiksi. — Se oli kyllä heidän tarkoituksensa — tiedän, että he tahtoivat olla niin kilttejä ja oikeudenmukaisia kuin mahdollista. Ja kun ihmisillä vain on sellainen aikomus, niin ei pidä niin kovin ottaa lukuun sitä, ettei se — oikein heille onnistu. Heillähän ei ollut itselläänkään hauskaa… Onhan hirveän ikävää, kun mies juopottelee, ja tietysti kysytään ääretöntä kärsivällisyyttä, kun saa kolme kertaa perätysten kaksoiset, ettekö luulekin niin? Mutta olen varma siitä, että heidän tarkoituksensa oli olla minulle.
Marilla ei tehnyt useampia kysymyksiä. Anna vaipui rantatien äänettömään ihailuun, ja Marilla piti hajamielisenä ohjaksista, monenlaisten ajatusten risteillessä hänen mielessään.
Hän oli alkanut äkkiä tuntea sääliä tyttöä kohtaan. Mikä viheliäinen ja köyhä ja rakkaudeton elämä hänellä olikaan ollut — pelkkää raskasta työtä, köyhyyttä ja hoidon puutetta… Sillä Marilla oli kyllin älykäs lukeakseen Annan tarinan rivien välistä ja arvatakseen totuuden. Ei ihme, että häntä oli niin ihastuttanut todellisen kodin ajatus! Oli oikeastaan sääli, että hänet pitäisi lähettää takaisin. Mitähän, jos hän, Marilla, mukautuisi tähän Matthew'n selittämättömään päähänpistoon ja antaisi hänen jäädä? Hänhän oli saanut päähän pitää tytön, ja tyttö tuntui todellakin sangen taipuisalta ja helposti käsiteltävältä.
— Hän on liiaksi äänessä, ajatteli Marilla, mutta senhän voi hänestä kitkeä pois. Ja missään tapauksessa ei hänen puheissaan ole mitään typeryyksiä tai päättömyyksiä. On hyvin luultavaa, että hänen omaisensa olivat hienoja ja kunniallisia ihmisiä.
Rantatie kulki sangen jylhän ja aution maiseman läpi. Oikealla kasvoi tiheitä honkametsikköjä, joitten sitkeä voima ei ollut murtunut huolimatta merituulten monivuotisista tuiverruksista. Vasemmalla kallistuivat punaisten hiekkakivikallioitten jyrkänteet suoraan alas, paikoittain niin lähelle tietä, että vähemmän vakavaluonteinen hevonen kuin ruskea tamma olisi voinut tehdä kärryissä ajavat kerrassaan levottomiksi. Alhaalla rantakallioiden juurilla oli kivilouhikkoja, jotka merenaallot olivat huuhtoneet sileiksi ja kiiltäviksi, tai pieniä hiekkaisia lahdelmia, täynnä välkkyviä piikiviä — valtameren jalokiviä. Niiden toisella puolen laajeni meri kimmeltävänä ja sinisenä, ja sen yllä liitelivät kalalokit voimakkain siivin, jotka ampuivat hopeasalamoita auringonpaisteessa.
— Eikö meri ole ihmeellinen? sanoi Anna ja heräsi pitkästä ja tuijottavasta äänettömyydestä. — Kerran asuessani Marysville'ssä herra Thomas vuokrasi suuren, heinältäkin ja niin me kaikki ajoimme kauas meren rannalle ja olimme siellä koko päivän. Siellä minulla oli niin suunnattoman hauskaa, vaikka minun täytyikin koko päivän pitää silmällä lapsia, ja niistä muistoista minä elin kauan, kauan… Mutta tämä rannikko on vielä kauniimpi kuin Marysvillen. Eivätkö lokit olekin komeita? Ettekö te tahtoisi olla lokki? Minä luulen, että haluaisin olla lokki — ellen saisi olla ihmislapsi, tietenkin… Ajatelkaas, miten ihanaa olisi herätä auringon punaisena noustessa ja purjehtia yli meren ja läpi sinisen avaruuden koko päivän pitkän. Ja sitten illalla lentää takaisin pesäänsä. Ah, voin niin hyvin kuvitella, minkälaista se olisi!
— Mikä on tuo suuri talo, joka on tuossa suoraan edessä? — Se on Valkorannan majatalo. Muuan herra Kirke omistaa sen, mutta huvikausi ei ole vielä alkanut. Joukko amerikkalaisia tulee tänne tavallisesti kesäksi. He viihtyvät erinomaisesti tällä rannalla.
— Pelkäsin, että se olisi ollut rouva Spencerin talo, sanoi Anna surullisesti. — Sinne en ikävöi. Kun tulen sinne — silloin on kaikki lopussa…
He tulivat sinne kuitenkin hetkistä myöhemmin. Rouva Spencer asui suuressa, keltaisessa talossa vastapäätä hiekkaista lahtea ja hän tuli ulos rappusille, hyväntahtoisilla kasvoillaan iloisen hämmästyksen ilme.
— No mutta hyvää päivää! hän huusi. — Teitä todellakin vähimmin olisin osannut odottaa juuri tällä hetkellä, mutta sydämellisesti tervetuloa joka tapauksessa! Riisutte kai hevosen valjaista? Ja mitä sinulle kuuluu, Anna?
— Kiitos, minä voin niin hyvin kuin voi odottaa, vastasi Anna ilman hymyn häivähdystäkään. Koko hänen iloinen mielialansa oli nyt poispuhallettu.
— Jäämme kai hetkiseksi, että tamma saa puhaltaa, sanoi Marilla, mutta minä lupasin veljelleni olla pian taas kotona. Asianlaita on niin, rouva Spencer, että on tapahtunut omituinen väärinkäsitys, ja minä olen tullut juuri ottaakseni selvää, missä vika on. Me lähetimme terveisiä ja pyysimme, Matthew ja minä, että te toisitte meille pojan lastenkodista. Pyysimme Robert veljenne sanomaan teille, että haluaisimme kymmen-, yksitoistavuotiaan pojan.
— Marilla Cuthbert, mitä sanottekaan? huudahti rouva Spencer hyvin huolestuneena. — Hyvänen aika, Roberthan lähetti tänne sanan Nancy tyttärensä mukana, ja tämä sanoi, että te halusitte saada tytön — eikö niin, Flora Jane? kysyi hän, kääntyen oman tyttärensä puoleen, joka oli tullut ulos portaille.
— Kyllä, juuri niin hän sanoi, neiti Cuthbert, vakuutti Flora Jane vakavasti.
— Tämäpä nyt oli kauhea kommellus, sanoi rouva Spencer. — Olen hyvin pahoillani, mutta en todellakaan mahda sille mitään, neiti Cuthbert. Minä tein voitavani ja seurasin teidän ohjeitanne. Mutta Nancy on usein sekapäinen ja hajamielinen. Olemme niin usein pakotettuja torumaan häntä siitä, että hän antaa ajatustensa lentää.
— Se oli meidän oma syymme, sanoi Marilla alistuvasti. Meidän olisi itse pitänyt tulla teidän luoksenne eikä antaa tärkeätä asiaa kuljetettavaksi suullisesti toiselta toiselle. Miten tahansa — erehdys on tehty, ja ainoa, mitä meillä nyt on tehtävänä, on sen oikaiseminen. Voiko tytön lähettää takaisin lastenkotiin? En kai voi otaksua muuta kuin että he ottavat hänet jälleen takaisin?
— Sen kai he kyllä tekevät, sanoi rouva Spencer miettiväisenä, mutta luulenpa, ettei ole tarpeellista lähettää häntä takaisin. Rouva Blewett pistäytyi täällä eilen, ja hän sanoi juuri kovasti katuvansa, ettei hän ollut antanut minun tuoda pientä tyttöä hänelle avuksi. Rouva Blewett'illa on hyvin suuri perhe, kuten tiedämme, ja hänen on vaikea saada palvelijoita, jotka pysyvät… Anna tulee sopimaan hänelle mainiosti. Eikö ole aivan kuin Jumalan sallimus, että te juuri tänään ajatte tänne tytön kanssa?
Marilla ei näyttänyt siltä, että hän olisi uskonut sallimuksen erityiseen johdatukseen tässä suhteessa. Tässä oli odottamattoman suotuisa tilaisuus päästä eroon tuosta epämieluisesta lastenkodinlapsesta — ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään kiitollisuutta.
Rouva Blewett'in hän tunsi ainoastaan ulkonäöltä. Hän oli pieni äkäpussi, ohut ja laiha kuin tikku. Mutta hän oli kuullut puhuttavan hänestä. Rouva Blewett'in väitettiin olevan äärimmäisen ankara ja vaatelias emäntä, ja viralta pannut palvelustytöt kertoivat kauheita asioita hänen juonikkaisuudestaan ja äkkipikaisuudestaan sekä hänen lukuisista nenäkkäistä ja pahanilkisistä lapsistaan. Marilla tunsi piston omassatunnossaan ajatellessaan Annan jättämistä tämän naisen lempeän huolenpidon alaiseksi.
— Kiitos, tulen kai sitten sisään, niin saamme lähemmin keskustella asiasta, sanoi hän.
— Kukapa muu kuin itse rouva Blewett tulee tuossa pitkin polkua! Sepä oli hauska sattuma! huudahti rouva Spencer ja vei vieraansa eteisestä vierashuoneeseen.
Sisältä tuoksahti heitä vastaan niin ankara kylmyys, kuin olisivat tummanvihreät, tarkoin alaslasketut sälekaihtimet niin kauan siivilöineet ilmaa, että se olisi kadottanut jokaisen lämmön rahtusen, mitä siinä koskaan oli ollut.
— Tätä voi sanoa hyväksi onneksi; nythän voimme samalla päättää asian. Istukaa nojatuoliin, neiti Cuthbert! Anna, istu sinä tälle jakkaralle äläkä hankaa sen päällysverhoa!
… Antakaa minulle hattunne. Flora Jane, mene panemaan teevesi tulelle ja ota rinkeleitä esiin. Hyvää iltaa, rouva Blewett! Sanoimme tässä juuri, että oli sellainen onni, kun pistäydyitte sisään. Saanko esittää — rouva Blewett, neiti Cuthbert. Suottehan anteeksi, jos häviän hetkiseksi! Unohdin sanoa Flora Janelle, että minulla on vehnäleipäpelti uunissa.
Rouva Spencer riensi toimekkaana ulos vedettyään ylös vihreät sälekaihtimet. Anna istui mykkänä ja liikkumattomana jakkaralla, kädet lujasti yhteenliitettyinä polvilla, ja tuijotti kuin lumottuna rouva Blewettiin. Jätettäisiinkö hänet tuon naisen haltuun, jolla oli noin terävät poskipäät ja tiukka katse. Hän tunsi, kuinka jotakin takertui hänen kurkkuunsa ja hänen silmiään kirveli. Hän alkoi juuri pelätä, ettei hän voisi pidättää itkuaan, kun rouva Spencer palasi, lämpimänä ja säteilevänä, täysin kykenevänä ottamaan punnittavakseen kaikki vaikeudet, henkiset tai aineelliset, ja sen jälkeen rohkeasti ratkaisemaan pulmat. Kysymys on tästä pikku tytöstä, rouva Blewett, sanoi hän, on syntynyt pieni väärinkäsitys… Olin saanut päähäni, että herra ja neiti Cuthbert halusivat ottaa kasvatikseen pienen tytön. Niin oli sanottu minulle. Mutta sen sijaan he halusivatkin poikaa. Niin että jos te edelleen olette samaa mieltä kuin eilen, niin näyttää siltä kuin voisitte saada toiveenne täytetyksi.
Rouva Blewett mittaili terävin silmin Annaa kiireestä kantapäähän.
— Kuinka vanha sinä olet ja mikä on nimesi? hän kysyi.
— Anna Shirley, sopersi kysymyksen saaja arasti, tällä kertaa uskaltamatta esittää mitään toivomusta loppuäänteen lausumiseen nähden. — Ja olen yksitoistavuotias.
— Hm; sinä et ole suuri ikäiseksesi… Mutta sinä olet varmaan sitkeä. Sitkeät voivat roimasti tarttua kiinni… Niin, jos otan sinut, niin saat käyttäytyä kiltin tytön tavoin — sinun on oltava kiltti ja kunnollinen ja työteliäs ja kohtelias. Saat panna parastasi ansaitaksesi ruuan ja asunnon, niin paljon voin sinulle sanoa. Niin, otan kai hänet neiti Cuthbert, niin pääsette hänestä. Pienokainen on kauhean kärtyisä, niin että olen aivan uupunut hänen hoitamisestaan. Paraillaan on minulla myöskin vuodevaatteiden tuulettaminen, ja keittiö ja rappuset ovat pestävät…
Marilla katsoi Annaan ja tunsi sydämensä pehmenevän nähdessään tytön kalpeat kasvot mykkää epätoivoa osoittavine ilmeineen — sellaisen pienen olennon mykkää epätoivoa, joka taas huomaa olevansa kiinni satimessa, josta se kerran on päässyt pujahtamaan pois. Ja Marillalla oli sellainen epämiellyttävä tunne, että ellei hän myöntyisi tuossa katseessa ilmenevään rukoukseen, seuraisi se häntä hänen kuolinpäiväänsä saakka. Sitäpaitsi hän ei pitänyt rouva Blewettista. Tyttö oli totisesti liian hyvä tuollaisen ihmisen työjuhdaksi… Sitä hän ei voinut ottaa vastuulleen.
— Niin, en tiedä… sanoi hän hitaasti. — Tarkoitukseni ei ollut sanoa, että veljeni ja minä ehdottomasti olisimme päättäneet olla häntä ottamatta. Voinpa vielä sanoa, että veljeni mielellään haluaa pitää hänet. Minä tulin tänne oikeastaan ottamaan selkoa, kuinka erehdys on syntynyt… Nyt luulen, että teen parhaiten ottaessani hänet mukanani takaisin kotiin ja harkitessani asiaa Matthew'n kanssa. En kai voine tehdä ratkaisevaa päätöstä neuvottelematta hänen kanssaan. Jos päätämme, että emme pidä häntä, lähetämme hänet teille huomenna. Ellei häntä kuulu, merkitsee se, että hän jää meille. Oletteko siihen tyytyväinen, rouva Blewett?
— Täytynee kai olla, vastasi rouva Blewett äreästi.
Marillan puhuessa Annan kasvoissa tapahtui kuin auringonnousu. Ensin hävisi pyyhkäisemällä toivoton ilme; sitten syttyi heikko toivon säde, ja silmät tulivat syviksi ja kirkkaiksi kuin tähdet. Tyttö oli aivan kuin muuttunut ja kun silmänräpäystä myöhemmin molemmat rouvat menivät ulos hakemaan reseptiä, jota rouva Blewett oli tullut lainaamaan, hypähti hän ylös ja juoksi suoraapäätä yli huoneen Marillan luo.
— Oi, neiti Cuthbert, sanoitteko todellakin, että sallisitte minun ehkä jäädä Vihervaaralle? kuiskasi hän henkeä pidättäen, ikäänkuin tuo hurmaava mahdollisuus olisi paennut tipotiehensä, jos hän olisi puhunut ääneen. — Sanoitteko todellakin niin? Tai onko vain mielikuvitukseni tehnyt minulle kepposen?
— Saat luvan oppia pitämään aisoissa tuota mielikuvitustasi, Anna — on perin huonoa, kun ei voi eroittaa mikä on todellisuutta ja mikäei, sanoi Marilla tylysti. — Kyllä, juuri niin sinä kuulit minun sanovan eikä mitenkään muuten. Muttaratkaistuei ole vielä mitään, ja ehkä, kun kaikki ympäri käy, rouva Blewett kuitenkin saa sinut ottaa. Hän tarvitsee tosiaankin sinua paljon enemmän kuin minä.
— Mieluummin silloin menen takaisin lastenkotiin kuin muutan hänen luokseen, huudahti Anna kiihkeästi. — Hän on aivan kuin — kuin kärppä.
Marilla pidätti hymyilynsä ja tunsi, että tässä tarvittiin ojennusta.
— Tuollainen pikku tyttö kuin sinä saisi hävetä puhuessaan tuolla tavoin vieraasta rouvasta, sanoi hän ankarasti. — Mene takaisin ja istu aivan rauhassa ja pidä kielesi kurissa ja käyttäydy kuten kiltin ja säädyllisen tytön tulee.
— Minä koetan tehdä ja olla kaikkea, mitä te haluatte, kun vain annatte minun jäädä, sanoi Anna ja meni aivan sävyisänä takaisin jakkaralleen.
Kun he samana iltana tulivat ajaen takaisin Vihervaaralle, oli Matthew heitä vastassa oikotiellä. Marilla oli kaukaa nähnyt hänen käydä maleksivan siellä ja ymmärsi hänen syynsä. Hän oli valmistautunut siihen hiljaisen tyytyväisyyden ilmeeseen, jonka hän luki Matthew'n kasvoista tämän nähdessä, että hänellä kuitenkin oli Anna mukanaan kotiin tullessa. Mutta hän ei puhunut hänelle mitään asiasta, ennenkuin he molemmat olivat ulkona karjapihassa navetan edustalla ja lypsivät lehmiä. Silloin kertoi hän lyhyesti hänelle Annan elämäntarinan ja mikä oli ollut tuloksena hänen käynnistään rouva Spencerin luona.
— En antaisi ikänä koiraakaan, josta välittäisin, tuolle Blewett'in akalle, sanoi hyväluontoinen Matthew häneen nähden tavattoman pontevasti.
— En minäkään voi häntä sietää, tunnusti Marilla, mutta meillä ei ole muuta valinnan varaa kuin joko jättää tyttö hänelle tai pitää hänet itse. Ja koska sinä nyt näytät häntä tahtovan, Matthew, niin on kai minun mukauduttava. Olen nyt harkinnut asiaa niin paljon, että olen jo melkein tottunut tuohon ajatukseen. Täytynee ottaa koko juttu velvollisuuden kannalta… En ole koskaan elämässäni kasvattanut lasta, kaikkein vähimmin tyttöä, ja monta tyhmyyttä tulen varmaan tekemään… Mutta parastani tahdon panna. Niin että mikäli minusta riippuu, Matthew, saa hän jäädä.
Matthew'n neuvottomat kasvot aivan loistivat mielihyvästä.
— Ajattelin kylläkin, että sinä tulisit siihen käsitykseen, Marilla, sanoi hän. — Tytössä on niin paljon syvää…
— Se on kyllä sangen hyvä, vastasi Marilla, mutta kunto ja käytännöllinen ymmärrys ei myöskään ole vahingoksi… No, minun asiani on istuttaa häneen niin toista kuin toistakin. Mutta paina mieleesi, Matthew, sinun ei maksa vaivaa sekaantua minun opetustapoihini. Tällainen minun kaltaiseni naimaton nainen ei ehkä paljon ymmärrä lastenkasvatuksesta, mutta luulisin sentään, että hän tietää siitä enemmän kuin vanhapoika… Niin että olet kai kiltti ja annat minun pitää ohjia. Kun minä menetän pelin, on sinun vuorosi tarttua kiinni.
— No no, Marilla kulta, ota sinä vain hänet rauhassa hoiviisi, sanoi Matthew tyynnytellen. — Sinun on vain oltava hänelle niin kiltti ja ystävällinen kuin voit hemmottelematta häntä. Luulen hänen olevan sitä lajia, jonka voi saada tekemään mitä tahansa, kun vain kohtelee häntä rakkaudella.
Marilla päästi kuuluviin hiljaisen äyhkäisyn, jonka tarkoituksena oli olla halveksumisen ilmaus Matthew'n naiskasvatusta koskeviin mielipiteisiin nähden, ja sitten hän meni maitokamariin täytettyine kiuluineen.
— En sano hänelle tänä iltana, että hän saa jäädä, ajatteli hän kaataessaan maidon vateihin. — Silloin hänen aivoparkansa tulisivat niin kiihtyneiksi, ettei hän nukkuisi tuntiakaan yöllä. Niin, Marilla Cuthbert, kaikkeen sinuakin kuljetetaan… Olisitko sinä ikänä uskonut eläväsi sellaista päivää, että ottaisit orpotytön lastenkodista kasvatiksesi? Tämä jo itsessään on mitä hämmästyttävintä, mutta ei kuitenkaan niin hämmästyttävää kuin että Matthew on kaiken takana — hän, joka aina on niin kauhistunut pikkutytöistä… Oli miten oli, olemme nyt päättäneet ryhtyä kokeiluun, ja taivas tietää, mitä siitä koituu.
Kun Marilla samana iltana seurasi Annaa ylös vinttikamariin, sanoi hän vakavana opettavaisella äänellä:
— Sanon sinulle, Anna, että huomasin eilen illalla sinun heittäneen vaatteesi hujan hajan ympäri lattian riisuutuessasi. Se on kauheata huolimattomuutta, jota minä en ensinkään voi hyväksyä. Niin pian kuin olet riisunut yltäsi vaatekappaleen, on sinun käärittävä se huolellisesti kokoon ja pantava tuolille. Minä en ole sellaisten pikku tyttöjen tarpeessa, joilla ei ole taipumusta järjestykseen ja siisteyteen. — Olin niin pahoillani ja tuskastunut eilen illalla, etten ensinkään ajatellut vaatteitani, sanoi Anna. — Tänään käärin ne kauniisti kokoon. Niin meidän aina täytyi tehdä lastenkodissa. Mutta hirveän usein unohdin sen sentään, niin kiire minulla oli päästä vuoteeseen ja paneutua pitkäkseni ja kuvitella koko joukko hauskoja asioita…
— Saat oppia olemaan vähemmän huonomuistinen, jos tulet jäämään tänne, varoitti Marilla. — No kas niin, tuo voi kelvata… Lue nyt iltarukouksesi ja kiipeä vuoteeseen.
— En aio lukea mitään iltarukouksia! sanoi Anna.
Marilla näytti hämmästyneeltä ja kauhistuneelta.
— Mutta Anna, mitä sinä tarkoitat? Etkö koskaan ole oppinut lukemaan mitään rukouksia. Jumala tahtoo, että pienet tytöt niin tekisivät. Tiedät kai, kuka Jumala on, Anna?
— Jumala on henki, näkymätön olento, korkeimmassa määrässä täydellinen, ikuinen ja muuttumaton, kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikkiviisas, vanhurskas, hyvä ja laupias, lasketteli Anna sujuvasti ja takertumatta.
Marilla näytti keventyneeltä.
— No Jumalan kiitos — tiedäthän sentään jotakin. Et ole aivan täydellinen pakana. Missä sinä olet tuon oppinut?
— Lastenkodin pyhäkoulussa. Siellä saimme opetella koko katkismuksen. Minusta se oli oikein hauskaa. Muutamat sanat kaikuivat niin komeilta! "Ääretön, ikuinen ja muuttumaton." Eikö se kuulu majesteetilliselta? Siinä on sellainen syvä ja juhlallinen sävy — aivan kuin suurten urkujen soidessa. Runoudeksi sitä ei kai juuri voi sanoa, mutta hyvin samantapaista se on minun mielestäni.
— Anna runouden olla rauhassa, Anna — me puhumme iltarukouksesi lukemisesta. Etkö tiedä, että tekee hyvin pahoin, jos ei lue rukouksiaan joka ilta? Pelkäänpä, että et olekaan oikein kiltti pikku tyttö.
— Minäpä sanon, että on hyvin paljon helpompaa olla ilkeä kuin kiltti, kun on punatukkainen, sanoi Anna moittivalla äänellä, — Ihmiset, jotka eivät ole punatukkaisia, eivät tiedä, mitä harmillinen merkitsee… Rouva Thomas on sanonut minulle, että Jumala on tehnyt tukkani punaiseksi tahallaan, ja sittemmin en ole oikein koskaan voinut pitää hänestä. Päälle päätteeksi olen aina iltaisin liian väsynyt vaivautuakseni enää rukoilemaan. Ihmisiltä, joitten täytyy pitää huolta kaksoisista koko pitkän päivän — heiltä ei totisesti voi vaatia, että he lukisivat vielä iltarukouksia… Vai voiko tosiaankin teidän mielestänne?
Marilla tuli siihen loppupäätökseen, että Annan uskonnollinen kasvatus oli heti aloitettava. Tässä ei ilmeisesti saanut hukata aikaa.
— Sinun on luettava rukouksesi, niin kauan kuin olet minun kattoni alla, Anna.
— Tottahan toki, tietysti luen, jos tahdotte sitä, vastasi Anna hilpeästi. — Teen mitä hyvänsä, kunhan vain olette tyytyväinen. Mutta tällä kertaa te saatte sanoa minulle mitä minun on sanottava. Kun olen päässyt vuoteeseen, keksin kyllä oikein kauniin rukouksen, jonka luen aina. Luulen että siitä tulee hirveän huvittavaa, nyt kun kerran olen tullut sitä ajatelleeksi…
— Sinun on laskeuduttava polvillesi, sanoi Marilla vähän hämillään.
Anna totteli ja katsoi vakavasti ylös Marillan kasvoihin.
— En voi ymmärtää, miksi on juuri polvistuttava. Jos oikein haluaisin rukoilla, tiedän kyllä, kuinka menettelisin Menisin aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään, syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen — ylös tuohon kauniiseen siniseen taivaaseen, joka ei näytä milloinkaan loppuvan… Ja silloin tuntisin rukouksen… No niin, nyt olen valmis. Mitä minä sanon?
Marilla tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän oli aikonut opettaa Annalle yksinkertaisen vanhan lastenrukouksen "Jumal' lasten ystävä". Mutta toisinaan hän, kuten jo olen maininnut, katseli asioita ja tapahtuma eräänlaiselta humoristiselta näkökannalta, ja siihen sisältyi myöskin, että hänellä oli aika hyvä arvostelukyky. Hänelle valkeni äkkiä, että tämä lapsellinen pikku rukous, tarkoitettu valkopukuisten pienokaisten kuiskattavaksi äidin polvella, ei ensinkään sopinut tälle kesakkoisille ja pitkäsääriselle olennolle, joka ei tuntenut eikä kaivannut Jumalan rakkautta, koska ei se ollut koskaan tullut hänen osakseen inhimillisen rakkauden välittämänä.
— Olet kyllin vanha osataksesi itse rukoilla Anna, sanoi hän viimein. — Kiitä nyt Jumalaa kaikesta siitä siunauksesta, jota olet saanut ja pyydä häneltä nöyrästi, mitä toivot itsellesi.
— Niin, koetan tehdä parhaani mukaan, sanoi Anna ja kätki kasvonsa Marillan polvelle. — Rakas taivaallinen isä — niin sanovat papit kirkossa, ja niin voi sanoa kaiketi myös kotioloissa, mitä? — pisti hän väliin ja kohotti silmänräpäykseksi päätään. — Rakas taivaallinen isä, kiitän sinua Suloisuuden valkeasta tiestä ja Tummasta, päilyvästä aallokosta ja Silmienilosta ja Lumikuningattaresta. Olen sinulle niistä niin äärettömän kiitollinen. Niin, siinä on kaikki siunaus, josta tällä hetkellä voin keksiä olevani velvollinen kiittämään… Mitä tulee niihin asioihin, joita toivon, niin on niitä niin monta, että vaatisi liiaksi aikaa luetella niitä… Mainitsen senvuoksi vain molemmat tärkeimmät. Ole niin kiltti, hyvä Jumala, ja anna minun jäädä Vihervaaralle, ja tee minut kauniiksi, tultuani suureksi. Suurimmalla kunnioituksella Anna Shirley. — Kas niin, eikö se ollut aika hyvä? kysyi hän innokkaasti kohottautuen. — Olisin tietenkin voinut valita joitakin kauniimpia lausetapoja, kun minulla vain olisi ollut hieman enemmän miettimisaikaa.
Marilla paran tunteita voi helpommin aavistaa kuin kuvata. Hänelle tuotti kuitenkin hiukan lohdutusta se tietoisuus, että tämä lievimmin sanoen omituinen rukous ei suinkaan johtunut Annan kunnioituksen puutteesta, vaan aivan yksinkertaisesti hengellisestä tietämättömyydestä. Hän kietoi peitteen hänen ympärilleen ja antoi itselleen lupauksen, että Anna huomispäivänä saisi oppia kunnollisen rukouksen. Hän oli juuri aikeissa poistua kynttilöineen huoneesta, kun Anna huusi hänet takaisin.
— Tulin juuri nyt ajatelleeksi jotain. Minun olisi pitänyt sanoa "amen" sen sijaan että sanoin "suurimmalla kunnioituksella" — niinhän pappikin sanoo kirkossa. Olin unohtanut sen, mutta ymmärsin, että rukous täytyy lopettaa jotenkuten juhlallisesti, ja sentähden päätin sen näillä sanoilla, jotka olen nähnyt eräässä kirjekaaviossa… Luuletteko sen haittaavan mitään?
— Ei, en luulisi, sanoi Marilla. — Nuku nyt kuten kiltti lapsi ainakin. Hyvää yötä.
— Tänä iltana voin sanoa hyvää yötä hyvällä omallatunnolla, sanoiAnna ja vetäytyi suloisesti käppyrään patjojensa keskellä.
Marilla pyörsi takaisin keittiöön, paiskata rämäytti kynttiläjalan pöydälle ja katsahti Matthew'hin.
— Matthew Cuthbert, on todellakin aika jonkun ottaa tyttö hoteisiinsa ja opettaa hänelle ihmistapoja. Hänhän on melkein täydellinen pakana. Voitko uskoa, että hän ei koko elämäsään ole lukenut rukousta ennenkuin juuri äsken. Minä menen pappilaan huomispäivänä ja lainaan hänelle muutamia vihkoja Valonsäteitä — niin totta tosiaan teen. Ja sunnuntaikouluun hänen on mentävä niin pian kuin saan neuloneeksi hänelle vähän säädyllisiä vaatteita. Näyttääpä siltä kuin minulle tulisi puuhaa yllin kyllin… Niin, kultaseni, emme voi vaeltaa tämän maailman läpi kantamatta omaa osaamme huolista. Tähän saakka olen saanut viettää jokseenkin tasaista elämää, mutta nyt on minun vuoroni tullut, ja minun on kai kestettävä koetus nöyryydellä…
Syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi, ei Marilla kertonut Annalle ennenkuin seuraavana iltapäivänä, että hän saisi jäädä Vihervaaralle. Aamupäivän kuluessa hän antoi tytön toimitettavaksi eri askareita ja piti häntä tarkoin silmällä hänen puuhaillessaan. Puolipäivän aikaan hän oli päässyt selville, että Anna oli vireä ja tottelevainen, työhaluinen ja hyväoppinen. Hänen varsinaisena heikkoutenaan näytti olevan taipumus vaipua haaveiluihin kesken työn ja unohtaa kaikki mitä siihen kuului — kunnes nuhde tai joku onnettomuus säälimättä palautti hänet takaisin maan päälle.
Kun Anna oli pessyt päivällisastiat, tulla tupsahti hän äkkiä esiin ja asettui Marillaa vastapäätä, ilme ja katse kuten sillä, joka on valmistunut kuulemaan pahinta. Laiha pieni ruumis vapisi päästä jalkoihin, kasvot hehkuivat ja silmät olivat niin laajentuneet, että ne näyttivät melkein mustilta. Hän puristi kätensä lujasti ristiin ja sanoi rukoilevalla äänellä:
— Kiltti neiti Cuthbert, ettekö tahdo olla niin hyvä ja sanoa minulle, lähetättekö minut pois vai ette? Koko aamupäivän olen koettanut olla kärsivällinen, mutta nyt tunnen, etten voi kauempaa kestää tietämättömyyttä. Se on niin hirveä tunne. Olkaa niin kiltti ja sanokaa!
— Et ole huuhtonut pesurättiä kuumalla vedellä ja soodalla niinkuin käskin, vastasi tunteeton Marilla. — Mene tekemään se, Anna, ennenkuin tulet kysymyksinesi.
Anna meni ja teki kaikkea oikeutta pesurätille. Sitten hän palasiMarillan luo ja suuntasi rukoilevat silmänsä hänen kasvoihinsa.
— No niin, sanoi Marilla, jonka oli mahdoton enää keksiä mitään tekosyytä lykätäkseen selityksen tuonnemmaksi, lienee parasta puhua siitä sinulle. Veljeni ja minä olemme päättäneet pitää sinut — luonnollisesti edellyttäen, että koetat käyttäytyä hyvin ja osoittautua kiitolliseksi. Mikä sinulle nyt tuli, lapsi kulta?
— Minä itken, sanoi Anna hämillään, mutta en ymmärrä, miksi… Olen niin iloinen kuin ihminen voi olla. Ah, iloinen ei ole lainkaan oikea sana… Iloinen olin Suloisuuden valkeasta tiestä ja kirsikankukista — mutta tämä! Oi, sehän on jotain paljon enemmän… Olen niin onnellinen. Koetan tulla niin kiltiksi… Siinä saan kyllä hikoilla, sillä rouva Thomas sanoi minulle usein, että olin niin parantumattoman häijy. Mutta kyllä koetan panna parastani, aina! En voi käsittää, miksi itkeä tihuutan!
— Luulen sen johtuvan siitä, että sinä alituisesti kiihdytät mieltäsi ajatuksillasi ja mietteilläsi, sanoi Marilla moittivalla äänellä. — Istu nyt tuolle tuolille ja koeta rauhoittua. Pelkään, että sinä aivan liian helposti sekä itket että naurat. Niin, sinä saat jäädä tänne ja me koetamme pitää sinusta huolta parhaamme mukaan. Sinun on käytävä koulua, mutta kesälupa alkaa jo parin viikon kuluttua, niin että ei maksa vaivaa sinun ryhtyä lukemiseen ennenkuin lukukausi alkaa jälleen syyskuussa.
— Miksi minä saan sanoa teitä? kysyi Anna. — Pitääkö minun aina sanoa teitä neiti Cuthbertiksi? Enkö saa sanoa teitä Marilla tädiksi?
— Ei toki — sano sinä minua vain aivan yksinkertaisesti Marillaksi.En ole tottunut neidittelyihin, ja minua se vain vaivaisi.
— Tuntuu niin kauhean vähän kunnioittavalta sanoa vain Marilla, väitti tyttö.
— Siinä ei ole vaaraa, kun vain muuten puhuttelet minua kunnioittavasti. Kaikki Avonlean ihmiset, vanhat ja nuoret, sanovat minua Marillaksi paitsi pastori. Hän sanoo neiti Cuthbert — kun vain muistaa.
— Minusta olisi ollut niin hauskaa saada sanoa Marilla täti, sanoi Anna alakuloisesti. — Minulla ei koskaan ole ollut setää eikä tätiä eikä mitään muuta sukulaista — ei edes isoäitiä. Silloin minulla olisi sellainen tunne, että todella kuulun teihin… Enkö saisi sanoa teitä Marilla tädiksi?
— Et. Minä en ole tätisi, ja minä en välitä nimestä, jolla ei ole mitään tarkoitusta.
— Mutta voisimmehan kuvitella, että te olisitte tätini.
— Sinä ehkä kylläkin — mutta en minä! sanoi Marilla töykeästi.
— Ettekö koskaan kuvittele, että asiat ovat toisenlaisia kuin ne ovat? kysyi Anna ja levitti silmänsä selälleen.
— En.
— Oi! — Anna veti syvään henkeänsä. — Oi, neiti — ei, Marilla, kuinka paljon te jäätte vaille!
— Enpä juuri tiedä… Mitä hyödyttää kuvitella asioita toisenlaisiksi kuin ne ovat todellisuudessa? vastasi Marilla. — Kun hyvä Jumala sijoittaa meidät määrättyihin olosuhteisiin täällä maan päällä, ei hänen tarkoituksensa ole, että me "kuvittelemme" ne olemattomiksi… Ja lorun lopuksi — mene vierashuoneeseen, Anna, mutta pyyhi ensin jalkasi äläkä päästä sisään kärpäsiä — ja anna minulle sitten kuvakortti, joka on uuninkarmilla. Siinä on koko Isämeidän painettuna ja joutoaikasi nyt iltapäivällä käytät sinä lukemalla sitä ja opettelemalla sen ulkoa. Sellaista rukoilemista kuin eilen illalla en enää tahdo kuulla.
— Niin, minä käyttäydyin kai kylläkin typerästi, sanoi Anna puolustellen. — Mutta kas minullahan ei ole koskaan ollut mitään harjoitusta. Eihän voi rukoilla aivan hyvin heti ensi yrittämällä! Kun olin paneutunut maata, suunnittelin mitä hienoimman rukouksen — juuri kuten lupasinkin tehdä. Se oli melkein yhtä pitkä kuin jonkun papin ja niin runollinen… Mutta voitteko ajatella? Kun heräsin aamulla, en voinut muistaa ainoataakan sanaa! Ja pelkäsin, ettei minun enää koskaan onnistu saada kokoon toista yhtä hyvää. En tiedä, mistä se johtuu, mutta mikään ei koskaan onnistu niin hyvin, jos on täytynyt sitä miettiä toiseen kertaan. Oletteko te pannut sitä merkille?
— Tässä on jotakin, jota sinun sopii panna merkille, Anna. Kun pyydän sinua tekemään jotakin, niin ole kiltti ja tottele heti, äläkä jää seisomaan ja antaudu loputtomiin jaaritteluihin. Mene nyt ja tee kuten sanoin!
Anna meni heti vierashuoneeseen eteisen toiselle puolen, mutta ei tullut ollenkaan takaisin. Odotettuaan kymmenen minuttia Marilla otti kutimensa ja marssi hänen jälkeensä yhteenpuristetuin huulin. Hän tapasi Annan seisomassa liikkumattomana taulun edessä, joka riippui seinällä molempien ikkunoiden välissä, kädet yhteenliitettyinä selän takana, kasvot kohotettuina ja silmät loistavina. Valkea ja viheriä päivänvalo, joka valui sisään omenapuiden ja tuuheiden villiviiniköynnösten välistä, vuodatti ihastuneen pikku olennon ylle hohteen, joka vaikutti miltei ylimaailmalliselta.
— Anna, mitä maailmassa sinä ajattelet? kysyi Marilla terävästi.
Anna säpsähti kovasti.
— Tuota, sanoi Anna ja osoitti taulua — muuatta jokseenkin korean väristä öljypainosta, jossa oli nimikirjoitus "Kristus siunaamassa pikku lapsia".
— Ja kuvittelin juuri, että olin yksi heistä — että olin tuo sinihameinen pikku tyttö, joka seisoo itsekseen nurkassa aivan kuin hän ei kuuluisi kenellekään, kuten minä… Hän näyttää yksinäiseltä ja surulliselta, eikö teidänkin mielestänne? Hänellä ei varmaankaan ole isää eikä äitiä. Mutta hän tahtoi tulla siunatuksi, hänkin, ja siksi hän hiipi niin ujosti esiin hieman syrjään muista ja toivoi, ettei kukaan häneen kiinnittäisi huomiota — paitsi Hän. Olen varma siitä, että tiedän tarkalleen, miltä hänestä tuntui. Hänen sydämensä varmaan sykki, ja hänen kätensä olivat aivan kylmät, kuten minun, kun kysyin teiltä, saisinko jäädä… Hän pelkäsi, ettei Hän näkisi häntä. Mutta kyllä Hän näki, eikö totta? Olen koettanut kuvitella kaiken — kuinka hän siirtyi hieman lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi aivan Hänen läheisyydessään, ja silloin Hän katsoi häneen ja laski kätensä hänen hiuksilleen — oi sitä ilontunnetta, joka silloin varmaan hänet valtasi!… Mutta olisin toivonut, ettei taiteilija olisi tehnyt Hänen kasvojaan niin raskasmielisiksi ja murheellisiksi! Sen näköinen Hän on muuten kaikissa tauluissa, senhän olette kyllä huomannut. Mutta minä puolestani en usko, että Hän on ollut niin surullisen näköinen, sillä silloin olisivat lapset Häntä pelänneet.
— Anna, sanoi Marilla itsekin ihmetellen, ettei ollut keskeyttänyt jo kauan sitten tytön puhetta, et saa puhua noin. Se on pakanallista — ymmärräthän, se ilmaisee hyvin suurta kunnioituksen puutetta…
Annan silmät olivat ihmettelyä täynnä.
— Oh, minä tunnen olevani niin kunnioittava… Vakuutan, etten tarkoittanut mitään muuta.
— Niin, toivon sitä. Mutta ei saa puhua noin vapaasti muutamista asioista… Ja vielä muuan asia, Anna, kun lähetän sinut hakemaan jotain, on sinun tultava heti takaisin se mukanasi eikä jäätävä seisomaan ja töllistelemään jonkun taulun eteen. Paina se mieleesi! Ota nyt kortti ja tule mukanani keittiöön. Istu tuonne nurkkaan ja opettele tuo rukous ulkoa.
Anna pystytti kortin omenankukkamukia vasten, jonka hän oli tuonut sisään koristaakseen sillä päivällispöydän — Marilla oli salavihkaa katsellut tuota puuhaa, mutta ei sanonut mitään — nojasi leukaansa käsiin ja tuijotti muutamia minutteja äänettömänä painettuihin sanoihin.
— Tästä minä pidän, sanoi hän viimein. — Se on kaunista. Olen kuullut sen ennen — kuulin johtajan kodin sunnuntaikoulussa kerran lukevan sen ääneen. Hänellä oli sellainen naukuva ääni ja se kuului niin surkealta. Olin varma siitä, että hänen mielestään rukoileminen oli jotain hyvin ikävää. — "Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitettäköön sinun nimesi." — Oi, sehän on kuin musiikkia. Kuinka iloinen olen, kun teidän mieleenne juolahti, että minä saisin oppia tämän, neiti — ei, Marilla.
— Lue sitten ja istu hiljaa, sanoi Marilla lyhyesti.
Anna siirsi omenankukkamaljakon niin lähelle itseään, että voi antaa hellän suudelman eräälle punaposkiselle nupulle, ja sitten hän lukea pänttäsi uutterasti neljänneksen minuttia.
— Marilla, kysyi hän sitten, luuletteko, että koskaan saan sydänystävää täällä Avonleassa.
— Saat mitä?
— Sydänystävää — oikein läheistä ystävää — sukulaissielua, jolle voin vuodattaa tunteeni… Sellaista olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa kohtaavani häntä. Mutta nyt on jo niin monta ihaninta unelmaani toteutunut, että ehkä tällekin käy samoin. Luuletteko ehkä niin?
— Diana Barry asuu ylhäällä Mäntymäellä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin hauska pikku tyttö, ja ehkä hän tulee sinun leikkitoveriksesi palattuaan kotiin, sillä nyt hän on käymässä tätinsä luona Carmodyssa. Mutta silloin saat pitää tarkoin varasi, kuinka käyttäydyt. Rouva Barry on hyvin ankara, tiedätkös. Hän ei tosiaankaan anna Dianansa leikkiä pikku tytön kanssa, joka ei ole kiltti ja hyvä.
Anna katseli Marillaan omenakukkien takaa innostuksesta tuikkivin silmin.
— Minkä näköinen Diana on? Hän ei kai liene punatukkainen? On tarpeeksi ikävää olla itse punatukkainen, enkä voisi sietää, että sydänystävänikin olisi sellainen.
— Diana on hyvin sievä pieni tyttö. Hänellä on mustat silmät, musta tukka ja ruusuiset posket. Hän on sitäpaitsi kiltti ja kunnollinen, ja se on parempaa kuin kauneus.
Marillalla oli alituisesti opettavainen ohje käsillä ja hän piti lujasti kiinni siitä, että jokainen kasvatettavaan lapseen kohdistettu lausunto oli sillä höystetty.
Mutta Anna puhalsi siekailematta opettavaisen puolen ilmaan ja piti kiinni vain niistä hurmaavista mahdollisuuksista, jotka avautuivat hänelle.
— On hauskaa, että hän on sievä! Kun ei itse voi olla kaunis — ja minun laitanihan on niin — niin tuottaa kuitenkin suurta iloa saada kaunis ystävätär. Asuessani rouva Thomasin luona oli hänellä lasiovilla varustettu kirjakaappi vierashuoneessaan. Siellä ei ollut kirjoja, vaan rouva Thomas säilytti siellä parhaat posliininsa ja hilloastiansa — kun hänellä oli hilloa, tietenkin… Toinen ovi oli lyöty rikki. Herra Thomas töytäsi siihen kyynärpäällään eräänä yönä ollessaan tavallista enemmän päissään. Mutta toinen oli eheä, ja minulla oli tapana kuvitella, että siinä oleva peilikuvani oli toinen pikku tyttö, joka asui siellä.
Annoin hänelle nimen Katie Maurice ja me olimme hyvin hyviä ystäviä. Voin seistä ja jutella hänen kanssaan tuntikausia varsinkin sunnuntaisin, ja uskoin hänelle kaikki. Katie oli ainoa iloni ja lohdutukseni. Meillä oli tapana kuvitella, että kirjakaappi oli lumottu ja että jos vain tietäisin taikasanan, voisin avata oven ja astua suoraan huoneeseen, jossa Katie Maurice asui — sen sijaan että joutuisin rouva Thomasin hilloastioiden ja lautaskasojen joukkoon. Sitten kuvittelin, että Katie Maurice otti minua kädestä ja vei minut ihmeelliseen paikkaan, täynnä kukkia ja auringonpaistetta ja keijukaisia, ja siellä me sitten asuimme onnellisina kaiken elinaikamme.
Muuttaessani rouva Hammondin luo surin niin hirveästi, kun minun täytyi erota Katie Mauricesta. Hän oli myöskin kauhean ikävissään, sen tiedän, sillä hän itki sanoessaan hyvästi ja suudellessaan minua lasioven läpi. Mutta vähän matkaa talosta virtaa ylös oli pitkulainen, viheriä laakso, ja siellä asui mitä kaunein kaiku. Se toisti jokaisen sanan, mikä lausuttiin, silloinkin kun puhuttiin mahdollisimman hiljaa. Silloin kuvittelin, että se oli pieni tyttö nimeltä Violetta, ja me olimme hyvin hyviä ystäviä, ja minä pidin hänestä melkein yhtä paljon kuin Katie Mauricesta — vaikka en aivan niin paljon… Lasten kotiin lähtöni edellisenä iltana sanoin hyvästi Violetalle, ja ah, — hänen hyvästinsä kuului myöskin niin surulliselta ja äänessä oli kyyneliä… Olin häneen niin kiintynyt, ettei minulla ollut sydäntä kuvitella uutta ystävätärtä lastenkodissa — ei muuten ollut helppoa kuvitella siellä mitään.
— Niin, tiedäppäs, yhtä hyvä niinkin, sanoi Marilla kuivasti. Minä en ensinkään suosi tuollaista. Näytät itse melkein uskovan mielikuvitusluomiisi. Olisi hyvä, jos saisit oikein elävän ystävän, jotta tulisi loppu tuolle siunatulle "kuvittelemiselle"… Mutta älä koskaan anna rouva Barryn kuulla sanaakaan Katie Mauricestasi tai Violetastasi, sillä silloin hän luulee, ettet ole viisas.
— Ah ei, en varmistikaan… En muuten voikaan puhua heistä kenen kanssa tahansa — heidän muistonsa on minulle liian kallis… Mutta arvelin, että Marillaa voisi huvittaa kuulla heistä vähäsen. Oh, katsokaahan — tuossahan tulla kompuroi suuri mehiläinen suoraan omenankukasta! Ajatelkaas, jos saisi asua omenankukassa! Saisi nukkua siinä tuulen tuuditellessa! Jos en olisi ihmislapsi, luulen, että haluaisin olla mehiläinen ja lennellä kukkien keskellä!
— Eilen halusit olla kalalokki, muistutti Marilla. — Minun mielestäni olet jokseenkin vaihtelevainen. Sanoin sinulle, että sinun pitäisi opetella Isämeidän eikä lörpötellä. Mutta näyttää olevan sula mahdottomuus sinulle lakata rupattelemasta, jos sinulla on joku, joka sinua kuuntelee. Mene sen vuoksi huoneeseesi ja lue siellä.
— Ah, osaan sen jo melkein kokonaan — minulla on vain viimeinen rivi jäljellä.
— Sitä parempi, mutta tee joka tapauksessa kuten sanoin. Mene kiltisti huoneeseesi ja opettele rukous kuin vettä valaen ja jää sinne, kunnes huudan sinua auttamaan minua teen pöytään panemisessa.
— Saanko ottaa mukaani omenankukat seuraksi? pyysi Anna.
— Ei tule kysymykseenkään, että saisit siellä liata paikkoja kukkinesi… Olisit voinut antaa niitten olla rauhassa puussa.
— Niin, epäröinkin hieman, ennenkuin taitoin ne, sanoi Anna. — Minusta ikäänkuin tuntui, että minun ei pitäisi lyhentää niiden suloista pikku elämää poimimalla ne — minä en tahtoisi joutua poimittavaksi, jos olisin omenankukka… Mutta kiusaus oli vastustamaton. Kuinka te menettelette, kun teitä kohtaa vastustamaton kiusaus?
— Anna, kuulitko, että käskin sinun mennä ylös huoneeseesi?
Anna huokasi, tallusteli ylös itäiseen vinttikamariin ja istuutui tuolille ikkunan ääreen.
— Kas niin — nyt osaan rukouksen… Opettelin viimeisen rivin rappusia noustessani. Nyt kuvittelen tämän huoneen täyteen kauniita esineitä, niin että täällä voi viihtyä… Lattiaa peittää pehmeä valkoinen samettimatto, jota helakat ruusut koristavat, ja ikkunoissa riippuu kirkasväriset uutimet. Seiniä verhoavat kulta- ja hopeakudoksiset kankaat. Huonekalut ovat mahonkia. En ole koskaan nähnyt mahonkia, mutta se kuuluu niin komealta. Tässä on leposohva, täynnä pehmeitä silkkipieluksia, helakoita ja sinisiä ja purppuranpunaisia ja kullankeltaisia, ja minä makaan mukavasti nojautuen sitä vasten. Näen oman kuvani muhkeassa, suuressa peilissä, joka riippuu seinällä. Olen pitkä ja komea, puettuna laahustavaan valkeaan pitsipukuun, helmiristi rinnalla ja helmiä hiuksissa. Tukkani on musta kuin yö, ja ihoni on kuin valkein norsunluu… Nimeni on lady Cordelia Fitzgerald… Ei, se ei kuulu oikein luonnolliselta…
Hän harppasi pienen peilin luo ja katseli kuvaansa. Hänen omat laihat, kesakkoiset kasvonsa ja vakavat harmaat silmänsä katsoivat sieltä takaisin häneen.
— Sinä olet vain Vihervaaran Anna, sanoi hän vakavasti, ja sinut minä näen, juuri sellaisena kuin nyt olet, niin usein kuin koetan kuvitella, että olen lady Cordelia. Mutta on miljonan kertaa hauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin Ei-minkään Anna — vai mitä arvelet?
Hän kumartui eteenpäin, suuteli lempeästi kuvaansa kuvastimessa ja meni avoimen ikkunan ääreen.
— Hyvää iltaa, rakkahin Lumikuningatar! Ja hyvää iltaa, rakkaat koivut alhaalla notkossa! Ja hyvää iltaa, sinä kelpo tupa ylhäällä mäellä! Saa nähdä, tokko Dianasta tulee paras ystäväni? Toivon sitä ja tulen pitämään hänestä niin paljon. Mutta en silti koskaan unohda Katie Mauricea ja Violettaa. He loukkaantuisivat kovin, jos tekisin niin, ja minä en tahdo loukata kenenkään tunteita, olipa sitten kysymyksessä vaikka vain pieni lasioven tyttö tai pieni kaikutyttö. Ajattelen heitä hiukkasen joka ainoa päivä ja lähetän heille lentosuutelon.
Anna lähetti sormenpäillään pari lentosuuteloa kirsikankukkien ohi, nojasi leukaansa käsiin ja vajosi miellyttäviin unelmiin silmät auki.