The Project Gutenberg eBook ofAnnan nuoruusvuodetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Annan nuoruusvuodetAuthor: L. M. MontgomeryTranslator: Hilja VesalaRelease date: August 16, 2015 [eBook #49717]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNAN NUORUUSVUODET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Annan nuoruusvuodetAuthor: L. M. MontgomeryTranslator: Hilja VesalaRelease date: August 16, 2015 [eBook #49717]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Annan nuoruusvuodet
Author: L. M. MontgomeryTranslator: Hilja Vesala
Author: L. M. Montgomery
Translator: Hilja Vesala
Release date: August 16, 2015 [eBook #49717]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNAN NUORUUSVUODET ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
L. M. Montgomery
Suomentanut Hilja Vesala
WSOY, Porvoo, 1920.
I. Rouva Rakel Lynde hämmästyy.II. Matthew Cuthbert hämmästyy.III. Marilla Cuthbert hämmästyy.IV. Aamu Vihervaaralla.V. Annan elämäntarina.VI. Marilla tekee päätöksensä.VII. Anna lukee iltarukouksensa.VIII. Annan kasvatus alkaa.IX. Rouva Lynde kauhistuu.X. Annan anteeksipyyntö.XI. Annan kokemukset pyhäkoulussa.XII. Juhlallinen lupaus.XIII. Iloisia toiveita.XIV. Annan tunnustus.XV. Myrsky vesilasissa.XVI. Muuan teekutsu ja sen seuraukset.XVII. Uusi harrastus.XVIII. Anna pelastavana enkelinä.XIX. Muuan konsertti, muuan onnettomuus ja muuan tunnustus.XX. Mielikuvituksen harhapolkuja.XXI. Annan uusi mauste.XXII. Anna saa teekutsun.XXIII. Anna joutuu tappiolle eräässä kunnia-asiassa.XXIV. Neiti Stacyn illanvietto.XXV. Matthew tekee erään huomion.XXVI. Annan aine.XXVII. Turhamaisuuden rangaistus.XXVIII. Romanttinen seikkailu.XXIX. Josephine täti hyväntekijänä.XXX. Uudet seminaarilaiset.XXXI. Hiljaista elämää.XXXII. Nimiluettelo.XXXIII. Suuressa maailmassa.XXXIV. Täysverinen seminaarilainen.XXXV. Pitkä talvi.XXXVI. Suuri päivä.XXXVII. Viikatemies, jonka nimi on kuolema.XXXVIII. Tien mutkassa.
Rouva Rakel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean valtatie kääntyi alas pieneen notkoon, jota lepät ja sanajalat reunustivat. Notkon läpi virtasi puro, jonka lähteet olivat syvällä metsässä vanhan Cuthbertin talon takana. Alajuoksussaan näiden metsien läpi väitettiin sen olevan hyvin oikullinen ja vallaton puro tummine salaperäisine lammikkoineen ja louhikkojen välissä porisevine putouksineen. Mutta kun se ehti Lynden notkoon saakka, oli se rauhallinen ja hyväntapainen pikku vesi, sillä ei edes purokaan voinut kulkea rouva Rakel Lynden oven ohi kiinnittämättä tarpeellista huomiota säädyllisyyteen ja sopivaisuuteen.
Se luultavasti tiesi, että Rakel rouva istui ikkunassaan ja seurasi valppain silmin kaikkea, mikä kulki ohitse, vieläpä puroja ja lapsinulikoitakin, ja että hän, jos hän huomasi jotain merkillistä tai virheellistä, ei koskaan saisi rauhaa, ennenkuin hän oli urkkinut sen syyn ja perustuksen.
On paljon ihmisiä sekä Avonleassa että muualla, jotka kykenevät alinomaa sekaantumaan naapuriensa asioihin juuri siksi, että he laiminlyövät omansa. Mutta rouva Rakel Lynde oli noita harvinaisen kyvykkäitä ihmisiä, jotka sekä voivat hoitaa omat toimensa että samaan aikaan osoittavat mitä suurinta harrastusta lähimmäisensä asioihin.
Hän oli taitava emäntä, jonka johdon alaisena kaikki kävi kuin kellon koneisto; hän oli huomattavin käytettävissä oleva kyky, avusti innokkaasti pyhäkoulussa ja oli "Kirkollisen avustusyhdistyksen" ja Pakanalähetysliiton tukipylväitä.
Kaikesta tästä huolimatta oli Rakel rouvalla hyvää aikaa istua keittiönikkunansa ääressä tuntikausia ja kutoa kehtopeitteitä kynttilänsydänlangasta @@ hän oli kutonut niitä kuusitoista kappaletta, oli Avonlean perheenäideillä tapana kertoa kauhistuneella äänellä @@ ja pitää kiinteästi silmällä sitä kohtaa suuresta maantiestä, jossa se laskeutui alas notkoon ja sitten toisella puolen kiemurteli ylös jyrkkää punaista töyrää. Koska Avonlea sijaitsi pienessä S:t Lorenzolahteen pistävässä kolmikulmaisessa niemessä, vesi kummallakin puolella, niin täytyi jokaisen, joka tuli tai meni, kulkea mäelle vievää tietä ja siis tietämättään suorittaa kujanjuoksu Rakel rouvan kaikkinäkeväin silmäin edessä.
Hän istui siinä eräänä iltapäivänä kesäkuun alussa. Aurinko paistoi lämpimänä ja kirkkaana sisään ikkunasta; hedelmätarha talon alapuolella olevalla rinteellä oli kuin kauneimpaan morsiuspukuun pukeutuneena vaaleanpunaisine ja valkoisine kukkineen, ja miljoonat mehiläiset surisivat sen yläpuolella. Thomas Lynde @@ sävyisä pieni mies, jota Avonlean asukkailla oli tapana sanoa Rakel Lynden mieheksi @@ kylvi nauriinsiementä peltoon, joka oli mäen alla ladon takana, ja Matthew Cuthbertin olisi pitänyt tehdä samoin suurella uutispellollaan puron rannalla Vihervaaran luona. Rakel rouva tiesi, että hänen todellakin pitäisi olla siellä, sillä hän oli edellisenä iltana William Blairin kauppapuodissa kuullut Matthew'n sanovan Peter Morrisonille, että hän aikoi kylvää nauriinsiementä seuraavana iltana.
Peter oli tietenkin kysynyt, sillä Matthew Cuthbert ei ollut mies kertomaan mitään omasta aloitteestaan.
Ja onko kummempaa kuultu @@ sen sijaan tulee Matthew Cuthbert puoli neljän aikaan iltapäivällä keskellä viikkoa ja kirkasta arkipäivää verkalleen ajaen notkon läpi ja mäkeä ylös. Ja vielä enemmän: hänellä oli valkoinen kaulus ja paras vaatekertansa, joka oli selvänä todistuksena siitä, että matka tähtäsi sangen kauaksi. Minne maailmassa Matthew Cuthbert ajoi ja mitä hänellä voi olla toimitettavana?
Jos se olisi ollut joku muu Avonlean mies, olisi Rakel rouva harvinaisella yhteensovittelu- ja laskemiskyvyllään aivan hyvin voinut keksiä vastauksen kumpaankin kysymykseen. Mutta Matthew lähti niin harvoin pois kotoa, että asian, joka hänet viekotteli ulos, täytyi olla sekä tärkeä että tavaton. Hän oli luonteeltaan hyvin ujo ja arasteleva eikä tiennyt mitään pahempaa kuin lähteä ulos vieraitten ihmisten joukkoon tai mennä johonkin paikkaan, missä hän oli pakotettu puhumaan.
Hienossa valkoisessa kauluksessa upeileva, kiesejä ajava Matthew oli näky, jonka kaltaista ei usein tarjoutunut. Kuinka paljon Rakel rouva vaivasikin päätään, hänen järkensä juoksu oli pysähtynyt ja hänen iltapäivärauhansa mennyttä.
@@ Totta tosiaan pistäydyn Vihervaaralle teelle ja tiedustelen Marillalta, minne Matthew on ajanut ja missä tarkoituksessa, päätti hän viimein. @@ Hän ei muuten koskaan mene kaupunkiin tähän aikaan vuodesta eikä hän koskaan mene vierailulle. Jos hänen nauriinsiemenensä olisivat tyystin lopussa ja hän menisi ostamaan lisää, ei hän koskaan pukeutuisi tuolla tavoin ja ottaisi kiesejä. Mutta hän ei ajanut niin kovaa vauhtia, että hän olisi voinut mennä noutamaan lääkäriä. Kuitenkin on täytynyt tapahtua jotain erikoista sitten eilisillan. En ymmärrä tätä hitustakaan, se on varmaa, ja omatuntoni ei rauhoitu, ennenkuin saan tietää, miksi Matthew Cuthbert on tänään ajanut pois Avonleasta.
Teen juotuaan lähti Rakel rouva siis matkaan. Pitkältä hänen ei tarvinnut kulkea; tuohon aika suureen, epäsäännöllisesti rakennettuun ja hedelmäpuiden ympäröimään taloon, jossa Cuthbertin perhe asui, oli vain muutaman kivenheiton matka maantietä Lynden notkosta. Sen lisäksi tuli tietysti vielä pitkä, kapea oikotie. Matthew Cuthbertin isä oli yhtä arka ja niukkasanainen kuin hänen poikansa hänen jälkeensä ja oli rakentaessaan kotiaan sijoittanut sen niin kauas muista ihmisistä kuin oli ollut mahdollista kätkemättä sitä kokonaan metsän sisään. Heidän talonsa oli raivatun alueen äärimmäisellä rajalla ja siinä se kohosi vielä tänäkin päivänä, nipin napin näkyen suurelle valtatielle, jonka varrella kaikki muut Avonlean talot olivat vierivieressä muodostaen pienen tuttavallisen rivin.
Rouva Rakel Lynde arveli, ettei voitaisi puhua asumisesta sellaisessa paikassa.
@@ Siinä voi saada katon päänsä päälle @@ sen voi saada kieltämättä, sanoi hän sipsuttaessaan pitkin oikotietä, jossa ruoho versoi ja johon vaununpyörät olivat kyntäneet syviä vakoja. Orjantappurapensaat reunustivat sitä molemmin puolin.
— Ei ihme, että sekä Matthew että Marilla ovat hieman omituisia, täällä kun he elävät aivan itsekseen. Puut eivät ole hääviä seuraa, mutta sitä lajia heillä on Herra nähköön täällä kylliksi. Minä katselisin mieluummin ihmisiä. He näyttävät tietenkin varsin tyytyväisiltä ja hyväntuulisilta, mutta se johtunee tottumuksesta, luulisin. Kaikkeen tottuu, sanoi irlantilainen hirteen vietäessä.
Samassa Rakel rouva jätti oikotien ja tuli Vihervaaran pihaan. Tämä piha oli hyvin viheriä ja siistitty ja hyvinhoidettu, toiselta puolen korkeitten, kunnianarvoisien piilipuiden, toiselta puolen somasti leikattujen pyramiidipoppelien reunustama. Ei ainoatakaan asiaankuulumatonta tikkua tai kiveä siellä näkynyt, sillä jos jotain sellaista olisi siellä ollut, olisi Rakel rouva sen nähnyt. Hänen yksityinen mielipiteensä oli, että Marilla Cuthbert lakaisi pihamaansa yhtä usein kuin hän huoneensa. Olisi voinut syödä ruoka-aterian suoraan maan päältä ilman pienintäkään pelkoa vähemmän miellyttävien aineksien sekaantumisesta asiaan.
Rakel rouva koputti lyhyesti ja kuuluvasti keittiönovelle ja astui sisään kehoituksen saatuaan. Vihervaaran keittiö oli kodikas huone — ainakin se olisi ollut sellainen, ellei se olisi ollut niin kiusallisen puhdas ja siisti, että se teki aivan käyttämättömän vierashuoneen vaikutuksen. Ikkunat antoivat itään ja länteen; läntisestä ikkunasta, joka oli pihan puolella, paistoi sisään lempeä kesäkuun aurinko, mutta itäistä, josta voi nähdä vilahduksen puutarhan valkeista kirsikankukista ja alhaalla puron notkelmassa huojuvista, solakoista koivuista, kierteli vihanta metsäviiniköynnös.
Täällä Marilla Cuthbertilla oli tapana istua, silloin harvoin kun hän istui, aina hieman epäluuloisena auringonpaistetta kohtaan, joka hänen mielestään oli aivan liian oikullinen ja häilyväinen tähän vakavaan ja vastuunalaiseen maailmaan, ja siinä hän nytkin paraillaan istui kutimineen. Hänen takanaan oleva pöytä oli katettu illallista varten.
Rakel rouva oli tuskin ennättänyt kunnollisesti sulkea oven, ennenkuin hän aistimillaan ja ajatuksillaan oli ottanut selvän kaikesta, mitä oli pöydällä. Se oli katettu kolmelle, joten siis Marilla ilmeisesti odotti, että Matthew toisi mukanaan kotiin jonkun illalliselle. Mutta kylmät leikkeleet olivat laadultaan aivan jokapäiväisiä, ja pöydässä oli vain metsäomenahilloketta ja yhtä lajia voileipiä, niin että mikään erittäin hieno ja arvokas vieras ei tuo odotettu kaiketi ollut.
Mutta mitä oli ajateltava Matthew'n valkoisesta kauluksesta ja ruskeasta tammasta? Noin monet ratkaisemattomat arvoitukset rauhallisen ja kaikkea muuta kuin salaperäisen Vihervaaran yhteydessä alkoivat vähitellen panna Rakel rouvan pään pyörälle.
— Hyvää iltaa, Rakel, sanoi Marilla iloisesti. — Eikö sinunkin mielestäsi ole ihana ilta? Paina puuta, ole hyvä! Kuinka teillä jaksetaan?
Jotakin, jota muun nimityksen puutteessa voitaisiin sanoa ystävyydeksi, oli ja oli aina ollut Marilla Cuthbertin ja Rakel rouvan välillä, huolimatta — tai ehkä juuri johtuen — heidän sisäisestä erilaisuudestaan.
Marilla oli pitkä ja laiha nainen, kulmikas ja suoraviivainen. Hänen tummassa tukassaan voi erottaa muutamia harmaita juovia ja se oli aina kierretty kovaksi pieneksi sykkyräksi, jonka läpi kaksi metallista hiusneulaa oli murhaavasti pistetty. Hän näytti naiselta, jolla on ahdas elämänkäsitys ja ankara omatunto, ja sellainen hän olikin. Mutta hänen suunsa läheisyydessä oli piirre, joka, jos se olisi ollut pikkuruikkusenkin pitemmälle kehittynyt, olisi voinut ilmaista huumorin tajua.
— Me voimme kaikki mainiosti, sanoi Rakel rouva. — Mutta minulle tuli ikäänkuin sellainen tunne, että täällä ehkä kaikki ei ollut aivan kohdallaan — se pälkähti päähäni silloin kun näin Matthew'n ajavan pois tänään. Arvelin, että hän ehkä meni lääkäriin.
Marillan suupielet värähtivät merkitsevästi. Hän oli odottanut Rakel rouvaa; hän käsitti sangen hyvin, että Matthew'n näkeminen, joka ilman tiettävää syytä ajaa körötti pois kieseissään, olisi liikaa naapurinrouvan uteliaisuudelle.
— Ei suinkaan, minä tunnen olevani oikein pirteä, vaikka minulla eilen oli kova päänsärkyni, sanoi hän. — Matthew meni asemalle. Me saamme tänne pienen pojan Nova Scotian lastenkodista, ja hän tulee tänään iltajunalla.
Jos Marilla olisi sanonut, että Matthew oli mennyt asemalle noutamaan australialaista kengurua, ei Rakel rouva olisi voinut joutua enemmän ymmälle. Oli sopimatonta otaksua, että Marilla piti häntä pilkkanaan, mutta Rakel rouva tuli melkein pakotetuksi luulemaan niin.
— Tarkoitatko täyttä totta, Marilla? kysyi hän, saatuaan takaisin puhekykynsä.
— Tietysti, sanoi Marilla, ikäänkuin pikkupoikien hankkiminen Nova Scotian lastenkodista kuuluisi jokaisen kunnon talon tavallisiin kevättöihin Avonleassa, sen sijaan että se oli aivan ennen kuulumaton uudistuspuuha tällä seudulla.
Rakel rouva tunsi, että hänen henkistä tasapainoaan oli järkytetty. Hän ajatteli huudahdusmerkeissä. Poika! Ja juuri Marilla ja Matthew Cuthbert aikeissa ottaa luokseen pojan! Lastenkodista! Ei, nyt oli totisesti maailmanloppu lähellä! Ei koskaan hän ihmettelisi enää mitään tämän jäljestä! Ei ikinä mitään!
— Kuinka maailmassa päähänne on pälkähtänyt sellainen ajatus? hän kysyi paheksuvalla äänellä.
Tämä oli tapahtunut neuvottelematta hänen kanssaan, ja sitä täytyi siis paheksua.
— Oh, me olemme tuumineet sitä jo kauan aikaa — tai oikeammin sanottuna koko talven, vastasi Marilla. —
Nämä hieman myöhästyneet varoitukset eivät näyttäneet loukkaavan eikä säikäyttävän Marillaa. Hän kutoi tyynesti edelleen.
— En tahdo kieltää, että on paljon totta siinä, mitä sanot, Rakel. Minä olen itsekin ollut hyvin kahden vaiheella. Mutta Matthew piti niin kauhean itsepintaisesti kiinni asiasta. Sen minä huomasin, ja senvuoksi annoin myöten. On niin harvinaista, että Matthew aivan varmasti haluaa jotain, että kun hän joskus niin tekee, on minun mielestäni aina minun velvollisuuteni suostua. Ja mitä tulee yrityksen uhkarohkeuteen — kultaseni, onnen kauppaahan on melkein kaikki mitä täällä maailmassa tehdään… Onnenkauppaahan on omienkin lasten pitäminen, sen puolesta — vaikka suunnilleen pitäisikin oltaman selvillä, mitä peruja he ovat saaneet. Eivät he aina ole niinkään onnistuneita!… Mutta Nova Scotiahan ei ole täältä kaukana, se ei ole samaa kuin jos saisimme hänet Englannista tai Yhdysvalloista. Hän ei kai liene niin kokonaan erilainen kuin me itse.
— No niin, toivon sydämestäni, että kaikki kävisi hyvin, sanoi Rakel rouva äänellä, joka selvästi ilmaisi mitä vahvimpia epäilyksiä. — Mutta älä sitten tule sanomaan minulle, etten varoittanut teitä, jos hän pistää Vihervaaran tuleen tai panee kaivoon strykniiniä — eräs lastenkodin vesa teki niin Uudessa Brunswickissä sillä seurauksella, että koko perhe kuoli mitä hirveimpiin tuskiin… Mutta sillä kertaa se oli tyttö.
— Mehän emme otakaan tyttöä, sanoi Marilla, ikäänkuin kaivojen myrkyttäminen olisi yksinomaan naisellinen avu, josta ei ollut vaaraa poikien yhteydessä. — Ei ikinä johtuisi mieleeni ottaa tyttöä kasvattaakseni. Ihmettelen, että rouva Spencer niin tekee. Mutta hän ei kylläkään pelkäisi ottaa luokseen vaikka koko lastenkotia, jos se johtuisi hänen mieleensä.
Rakel rouva olisi mieluimmin jäänyt siksi, kunnes Matthew tuli kotiin uusine saaliineen. Mutta kun hän havaitsi, että kuluisi vähintäin runsaasti kaksi tuntia, ennenkuin häntä voitiin odottaa, päätti hän lähteä eteenpäin ja pistäytyä Bellin perheessä kertomaan heille uutisen. Se herättäisi varmasti suurta hämmästystä, ja Rakel rouvalle oli hyvin mieluista saattaa ihmiset hämmästymään.
Hän poistui sentähden, suureksi helpotukseksi Marillalle, sillä viimemainittu tunsi epäilyksensä ja pelkonsa saavun muta virikettä Rakel rouvan synkkien aavistusten vaikutuksesta.
— Minut saa suomustaa kuin kuoreen, jos koskaan olen kuullut mokomaa! huudahti Rakel rouva päästyään kaikella kunnialla jälleen maantielle.
— Eikö tämä ole aivan kuin hullua unta? Niin, poikaa täytyy sääliä, se on varmaa. Matthew'lla ja Marillalla ei ole minkäänlaista käsitystä lapsista ja he tulevat vaatimaan, että hän olisi viisaampi ja vakavampi omaa isoisäänsä — jos hänellä koskaan on ollut sellaista, mikä on epäiltävää. Minun mielestäni tuntuu oikein kolkolta ajatella lapsukaista Vihervaaralla; siellä ei koskaan ole ollut ainoatakaan, sillä sekä Matthew että Marilla olivat täyskasvuisia, kun uusi talo rakennettiin — ja Herra tiesi muuten, ovatko he itse koskaan olleet lapsia. Minä en tahtoisi mistään hinnasta olla tuon köyhän nulikan housuissa. Sääliä häntä täytyy.
Niin purki Rakel rouva sydäntänsä kukkiville orjantappuroille; mutta jos hän olisi voinut nähdä lapsen, joka juuri tällä hetkellä kärsivällisesti odotti Bright Riverin rautatieasemalla, olisi hänen säälinsä ollut vielä syvempi ja lämpimämpi.
Matthew Cuthbert ja hänen ruskea tammansa kulkea hölkyttivät verkalleen tuota neljäntoista kilometrin matkaa Bright Riveriin. Tie oli kaunis kiemurrellessaan somien talonpoikaistalojen välitse, silloin tällöin kulkien pihkalta tuoksuvan hongikon läpi tai pitkin laaksoa, jossa villit luumupuut ojentelivat keijuvia kukkaterttujaan. Ilma oli monista hedelmäpuutarhoista tulevien tuoksujen kyllästyttämä, niityt kangastivat etäällä, verhoutuneina purppuran ja opaalinhohtoiseen usvaharsoon, ja linnut lauloivat ja livertelivät varhaiskeväimen täydellä riemulla.
Matthew nautti matkasta omalla tavallaan, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kohtasi naisia ja oli pakotettu heille nyökäyttämään. Sillä Prinssi Edvardin saarella oli tapana nyökäyttää itse kullekin vastaantulijalle maantiellä, oli se sitten tuttu tai tuntematon.
Matthew pelkäsi kaikkia naisia lukuunottamatta Marilla sisartaan tai Rakel rouvaa; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että nuo salaperäiset olennot nauroivat hänelle takanapäin. Ja hänellä olikin täysi syy epäillä sitä, sillä hän oli sangen merkillisen näköinen ulkonaiselta olemukseltaan kömpelöine vartaloineen, pitkine, raudanharmaine hiuksineen, jotka hipaisivat kumaraisia hartioita, ja pehmeine, ruskeine täysipartoineen, jommoinen hänellä oli ollut aina kaksikymmenvuotiaasta asti. Hän oli itse asiassa kaksikymmenvuotiaana ollut jokseenkin samannäköinen kuin kuusikymmenvuotiaanakin, vaikka ei aivan niin harmaa.
Saapuessaan asemalle hän ei nähnyt vilahdustakaan mistään junasta. Hän luuli olevansa liian varhainen, jonka vuoksi hän sitoi hevosensa kiinni pienen hotellin pihalle ja meni asemalle. Pitkä asemasilta oli melkein autio; ainoa näkyvissä oleva elävä olento oli tyttö, joka istui erään pärekasan äärimmäisellä reunalla.
Matthew, joka pani vain merkille, että se oli tyttö, puikki hänen ohitseen niin pian kuin suinkin katsahtamatta häneen. Jos hän olisi katsonut häneen, olisi hän tuskin voinut olla kiinnittämättä huomiota jännittyneeseen, liikkumattomaan odotukseen, mikä ilmeni koko hänen asennossaan ja ilmeessään. Tyttö istui siinä ja odotti jotakuta tai jotakin, ja koska istuminen ja odottaminen oli tällä haavaa ainoa, mitä hänellä oli tehtävänä, vajosi hän tähän tilaan kaikella sillä tarmolla, mihin hän kykeni.
Matthew tapasi asemapäällikön tämän juuri sulkiessa pilettiluukkua lähteäkseen kotiin illalliselle, ja kysyi häneltä, eikö puolikuuden juna jo pian saapuisi.
Puolikuuden juna on tullut ja lähtenyt puoli tuntia sitten, vastasi kysymyksen saaja. — Siitä astui ulos matkustaja, jonka piti tulla teille — eräs pikku tyttö. Hän istuu tuolla pärekasalla. Pyysin häntä menemään naisten odotushuoneeseen, mutta hän sanoi mieluummin haluavansa olla täällä ulkona. Täällä muka on — kuinka se taas olikaan? — vapaampaa liikkuma-alaa havaintojen tekemiselle.
— Minä en odota tyttöä, sanoi Matthew avuttomana.
— Olen täällä hakemassa poikaa. Hänen pitäisi olla täällä. RouvaSpencerin piti tuoda hänet minulle Nova Scotiasta.
Asemapäällikkö vihelsi.
— Tässä on varmaankin tapahtunut joku erehdys, sanoi hän. — Rouva Spencer astui junasta ulos tuo tyttö mukanaan ja jätti hänet minulle. Sanoi, että te ja sisarenne ottaisitte hänet kasvatiksenne eräästä lastenkodista ja että te olisitte täällä häntä vastassa. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän asiasta — ja useampia lastenkodin lapsia ei minulla ole varastossa.
— Tätä minä en ymmärrä, sanoi Matthew tuskastuneena, toivoen sydämestään, että Marilla olisi täällä ja selvittäisi tilanteen.
— Teidän on kai parasta puhua tytön kanssa, sanoi asemapäällikkö. — Hän kyllä selvittää pulman — hyvä suuvärkki hänellä on, siitä menen takuuseen. Heillä ehkä olivat lopussa sellaiset pojat, jommoista te halusitte.
Hän pyörähti ympäri korollaan ja meni tiehensä, sillä hän oli nälissään. Ja onneton Matthew jäi yksin suorittamaan sellaista mikä oli vaikeampaa kuin jalopeuran luolaan astuminen — hänen piti mennä tytön luokse — vieraan tytön — lastenkodin tytön — ja kysyä häneltä, miksi hän ei ollut poika… Matthew huokaili sisällisesti, kääntyi ympäri ja alkoi hiljalleen lönkyttää asemasiltaa pitkin tyttöä kohti.
Tytön silmät olivat olleet kiinnitetyt häneen aina siitä asti kuin Matthew ensi kerran oli kulkenut hänen ohitseen, ja nytkin hänen katseensa riippui hänessä. Matthew ei katsonut häneen, ja vaikka hän olisi katsonut, ei hän kuitenkaan olisi saanut mitään käsitystä hänen olemuksestaan. Mutta tavallinen katselija olisi nähnyt seuraavaa:
Noin yksitoistavuotias tyttö hyvin lyhyessä, hyvin ahtaassa ja hyvin rumassa harmaankeltaisessa, kotikutoisessa villapuvussa. Hänellä oli haalistunut, ruskea merimieshattu, ja hatun alla riippui kaksi hyvin paksua ja ärsyttävän punaista hiuspalmikkoa alas selkään. Kasvot olivat pienet, kapeat ja laihat ja hyvin kesakkoiset; suu oli suuri, ja samoin silmät, jotka olivat valaistuksesta ja mielialoista riippuen, toisinaan vihreät, toisinaan harmaat.
Näin paljon tavallinen katselija. Terävänäköisempi olisi nähnyt, että leuka oli hyvin suippo ja esiinpistävä, että silmät loistivat älyä ja vilkkautta, että suu oli ilmehikäs ja huulet kauniit, otsa leveä ja hyvinmuodostunut. Lyhyesti — terävänäköisempi havaintojentekijä olisi tullut siihen johtopäätökseen, ettei mikään tavallinen sielu asustanut tässä kodittomassa pikku naisolennossa, jota Matthew Cuthbert niin rajattomasti pelkäsi.
Puheen aloittamisvaivasta Matthew sentään säästyi, niinpian kuin tyttö ymmärsi, että Matthew aikoi hänen luokseen, nousi hän ylös, tarttui toisella ruskealla, laihalla kädellään lopenkuluneen, vanhanaikuisen matkalaukkunsa kannattimeen, ja ojensi toisen Matthew'lle.
— Arvaan, että olette herra Matthew Cuthbert VihervaaraIta, sanoi hän huomattavan kirkkaalla ja miellyttävällä äänellä. Olen niin iloinen tavatessani teidät. Aloin jo melkein pelätä, ettette tulisikaan minua hakemaan, ja mietin mitä olisi mahdollisesti voinut tapahtua. Olin päättänyt itsekseni, että jos te ette tulisi tänä iltana, menisin pitkin edelleen tienmutkassa olevan suuren metsäpuun luokse ja kiipeisin ylös ja asettuisin siihen yöksi. En olisi ollut hituistakaan peloissani, ja olisi ihastuttavaa nukkua, ylhäällä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia, kuutamossa. Eikö teidänkin mielestänne, mitä? Voisi luulla istuvansa marmoripalatsissa, eikö niin?
Ja minä olin aivan varma siitä, että te noutaisitte minut aamulla varhain, ellette nyt sitä tekisi.
Matthew oli hämillään sulkenut luisevan pikku käden omaansa, ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä; hän ottaa hänet mukaan kotiin ja antaa sen Marillan tehtäväksi. Tänne asemalle hän ei missään tapauksessa voisi häntä jättää, ja kaikki kysymykset ja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes hän taas oli kotona Vihervaaralla.
— Oli ikävää, että tulin niin myöhään, sanoi hän nolona. — Tulehan nyt! Hevonen seisoo tuolla pihalla! Anna minulle laukkusi!
— Oi, sen kannan itse, vastasi tyttö hilpeästi. — Se ei ole ensinkään raskas. Kaikki, mitä omistan, on siinä, mutta se ei ole sittenkään raskas. Ja ellei sitä kanneta erityisellä tavalla, niin irtautuu sen toisen puolen kädensija — mutta minä osaan tempun, minä, ja siksi kannan mieluummin itse. Se on kauhean vanha matkalaukku. Olen sentään oikein hyvilläni, että tulitte, vaikkakin olisi ollut hauska nukkua ylhäällä metsäkirsikkapuussa…
— Meillä on kai pitkä ajomatka, vai kuinka? Rouva Spencer sanoi sitä olevan lähes neljätoista kilometriä. — Se ilahuttaa minua, sillä pidän niin paljon ajamisesta. Oi, kuinka ihmeellistä on, että minä tulen asumaan teidän luonanne ja kuulumaan teille! En ole koskaan kuulunut kenellekään ihmiselle… Mutta lastenkoti, nähkääs, se oli pahinta kaikista. Olen ollut siellä vain neljä kuukautta, mutta se oli kylliksi. Te ette kai koskaan ole ollut lastenkodin lapsi, arvaan minä, joten teidän on mahdoton käsittää, miltä se tuntuu. Se on pahinta mitä voi ajatella… Rouva Spencer sanoi, että oli ilkeätä sanoa niin, mutta minä en tarkoittanut mitään ilkeätä… On hyvin helppo olla ilkeä tietämättään.
Lastenkodin ihmiset olivat kilttejä — kaikella muotoa. Mutta kaikki on niin kauhean yksitoikkoista ja aina samanlaista lastenkodissa — paitsi tietysti itse lapset.
Heistä voi ajatuksissa muovailla niin monia asioita ja juttuja — tyttö tuossa vieressä, esimerkiksi, hänhän voi olla ehkä kreivin tytär, jonka ilkeä lapsentyttö on jo pienenä lapsena varastanut vanhemmilta, ja sitten lapsentyttö kuoli, ennenkuin hän ehti tunnustaa rikoksensa… Minulla oli tapana maata valveilla öisin ja keksiä tällaisia juttuja, sillä päivällä minulla ei ollut aikaa. Sitä varten kaiketi minä olen niin hintelä ja laiha — sillä olenhan koko lailla laiha, eikö totta? Minulla ei ole juuri ensinkään lihaa luiden päällä. Minä kuvittelen niin mielelläni, että olen pyylevä ja lihava, kuopat kyynärpäissä…
Tässä Matthew'n holhokki vaikeni, osaksi hengähtääkseen, osaksi siksi, että he olivat saapuneet kiesien luo. Sitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin he olivat jättäneet kylän ja ajoivat ylös erästä pientä jyrkkää mäkeä. Tie oli tässä kaivautunut niin syvälle pehmeään maahan, että sen reunat, jotka kasvoivat kukkivia metsäkirsikkapuita ja solakoita koivuja, kohosivat vallien tavoin useita jalkoja ajajien päitten yläpuolelle.
Tyttö ojensi kätensä ja taittoi villiluumunoksan, joka hipaisi kiesien kylkeä.
— Eikö se ole kaunis? Mitä te ajattelette, kun näette tuollaisen puun kumartuvan ylhäältä ruohovallilta oksat puhtoisten, valkeitten kukkien verhoamina?
— Niin, sitäpä minä en osaa sanoa, sanoi Matthew.
— Morsianta te ajattelette, se on selvää — valkopukuista morsianta kevyine valkeine huntuineen. Minä itse en kai koskaan tule olemaan morsian. Kukaan ei liene halukas menemään minun kanssani naimisiin — ellei mahdollisesti joku lähetyssaarnaaja. Lähetyssaarnaaja ei kai saa olla niin turhantarkka… Mutta valkoisen puvun toivon kuitenkin joskus saavani. Se on minun hartain toivomukseni! Olen niin ihastunut kauniisiin vaatteisiin. Ja minulla ei ole ikinä ollut kaunista puhua koko elämässäni, niin pitkälle kuin muistan — mutta sitä enemmän haluttaa saada sellainen! Eikö totta? Ja voinhan aina kuvitella olevani pukeutuneena loistavaan asuun…
Aamulla, kun lähdin lastenkodista, olin niin pahoilla mielin, kun minun täytyi panna ylleni tämä vanha, ruma villaleninki. Kaikilla kodin lapsilla oli sellainen. Viime talvena eräs Hopetownin kauppias lahjoitti kolmesataa metriä tätä kangasta lastenkodille. Muutamat sanovat hänen tehneen sen siksi, ettei kukaan halunnut ostaa tuota tavaraa, mutta minä ajattelen mieluummin, että hän teki sen senvuoksi, että hän soi hyvää kaikille meille lapsille… Mutta kaunista se ei ole!
Istuin junassa ja kuvittelin mielessäni, että minulla oli ylläni mitä kaunein vaaleansininen silkkileninki — voihan saman tien ottaa jotain oikein hienonhienoa — ja suuri hattu, joka oli täyteen sullottu kukkia ja liehuvia töyhtöjä, ja kultakello ja sinipunervat hansikkaat ja ruskeat nappikengät. Tunsin olevani niin iloinen ja nautin sanomattomasti matkasta. Enkä ollut ensinkään merikipeä laivassa. Ei rouva Spencerkään ollut, vaikka hän tavallisesti sairastuu. Hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sairastumiseen, hänen kun täytyi alituiseen pitää huolta minusta, etten putoisi mereen. Hän sanoi, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin levotonta sielua… Minä halusin tietenkin kurkistaa kaikkea, mitä laivassa oli nähtävää, sillä kuka tietää, koska jälleen saisin sellaisen tilaisuuden…
Oi, tässä on vielä enemmän kukkivia kirsikkapuita — tämäpä vasta on ihana saari, tämä! Olen niin hirveän iloinen ajatellessani, että saan jäädä tänne. Olen aina kuullut sanottavan, että prinssi Edvardin saari on maailman kaunein paikka, ja usein kuvittelin asuvani täällä, vaikka en koskaan voinut uskoa käyvän niin hyvin… Ajatella, että onnellisimmat unelmat toteutuvat — oi!… Mutta nämä punaiset maantietpä ovat lystikkäitä! Kun me nousimme junaan Charlotte Town'issa ja punaiset tiet alkoivat kiitää ohi, kysyin rouva Spenceriltä, mikä ne teki punaisiksi, ja hän sanoi, ettei hän tiennyt sitä ja että minun pitäisi Herran nimessä säästää häntä enemmiltä kysymyksiltä… Hän sanoi, että olin kysynyt häneltä jo varmaankin tuhatta asiaa… No, se on kyllä mahdollista, mutta kuinka voi saada selvää asioista, ellei kysele. Ja mikä on syynä siihen, että maantiet ovat punaiset?
— Sitä en totta tosiaankaan tiedä, sanoi Matthew.
— Se on eräs niitä asioita, joista minun vielä on otettava selvää. Eikö ole äärettömän hauskaa ajatella kaikkea, josta täytyy ottaa lähemmin selkoa? Tuo tuollainen se saa aikaan, että minä tunnen olevani iloinen saadessani elää — maailma on niin mielenkiintoinen… Se ei olisi puoleksikaan niin mielenkiintoinen, jos tietäisimme kaiken etukäteen, eihän?… Mutta ehkä minä lörpöttelen liiaksi? Ihmisillä on aina tapana sanoa minulle niin. Ehkä te mieluummin soisitte minun istuvan hiljaa? Siinä tapauksessa pyydän teitä vain sanomaan. Minä voin vaieta, kun päätän niin tehdä, vaikka se on vaikeata…
Matthew oli itse hyvin ihmeissään, mutta hänellä oli todellakin hauskaa. Kuten useat hiljaiset olennot hän piti puheliaista ihmisistä, kun he itse huolehtivat pakinoimisestaan eivätkä vaatineet häntäkin puolestaan ottamaan osaa keskusteluun. Mutta hän ei koskaan ollut odottanut mitään huvia pienen tytön seurasta. Naiset olivat kylläkin ikäviä joka suhteessa, mutta pikku tytöt olivat pahempia. Hän inhosi heidän tapaansa arasti luikkia hänen ohitseen, salavihkaa vilkuillen häneen, ikäänkuin he odottaisivat hänen nielaisevan heidät yhtenä suupalana, jos he uskaltaisivat sanoa sanankin.
Sellainen oli hyvinkasvatetun avonlealaistytön tyyppi. Mutta tämä kesakkoinen, kirkassilmäinen ihmeotus oli jotain aivan muuta, ja vaikka Matthew'n hitaammalle älylle oli sangen vaikeata seurata tytön ajatusten rohkeita hyppäyksiä, tunsi hän mielestään "hieman piristyneensä" hänen lörpöttelystään. Hän sanoi senvuoksi, yksikantaan kuten ainakin:
— Puhu sinä vain niin paljon kuin tahdot. Minua se ei haittaa.
— Kuinka ystävällistä! Minulla on sellainen tunne, että te ja minä tulemme viihtymään niin hyvin yhdessä. On niin hauskaa kun saa puhua silloin kun haluttaa, eikä tarvitse alituisesti kuulla, että lapsia kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Sen he ovat sanoneet minulle varmaankin miljoonan kertaa. Ja sitten ihmiset nauravat minulle siksi, että heidän mielestään minä olen niin suurisanainen. Mutta jos mielessä liikkuu suuria ajatuksia, niin on kai myöskin pakotettu käyttämään suuria sanoja niitä ilmi tuodakseen — eikö niin?
— Eiköpä tuo niin liene… sanoi Matthew.
— Rouva Spencer sanoi, että minun kieleni täytyy olla keskeltä kiinni — muuten se ei voisi liikkua niin kerkeästi, sanoi hän. Mutta niin ei ole asianlaita, se on kiinni toisesta päästä. Rouva Spencer sanoi, että teidän talonne nimi on Vihervaara. Minä kyselin häneltä kaikkea mahdollista. Hän sanoi siellä kasvavan puita yltympäri. Puut — ne ovat minun elämäni! Lastenkodin ympäristössä ei ole kerrassaan yhtään puuta, vain muutamia pieniä viheliäisiä raukkoja suuren sisäänkäytävän ulkopuolella, valkoiseksi maalatut puuhäkit ympärillään… Ne näyttivät orpolapsilta. Ja minun mielestäni ne olivat niin säälittäviä. Minulla oli tapana sanoa niille: "Voi teitä pikku raukkoja! Ajatelkaas, jos kasvaisitte ulkona suuressa suhisevassa metsässä, joka on täynnä toisia puita teidän ympärillänne, ja juurianne peittäisi hienot sammal- ja vanamoköynnökset ja lähellä olisi puro ja linnut laulaisivat oksillanne — silloin te vasta kasvaisitte kovaa vauhtia! Mutta täällä te saatte seisoa nurkassa, ettekä ikinä pääse mihinkään… Tiedän kyllä, miltä teistä tuntuu, pikku puut." — Olin ikävissäni, kun lähdin niiden luota aamulla. Tuollaisiin asioihin kiintyy niin suuresti, eikö totta? — Onko Vihervaaran läheisyydessä puroa? Unohdin kysyä sitä rouva Spenceriltä?
— Kyllä toki — heti talon takana.
— Oi, todellakin!… Olen aina uneksinut saavani asua lähellä puroa. Ah, kunpa unelmat vain vähän useammin toteutuisivat!… Nyt minä joka tapauksessa tunnen olevani hirveän tyytyväinen ja hyvillä mielin. Mutta kas, oikein onnellinen, sitä en koskaan tule olemaan, sillä — niin, miksi te sanotte tätä väriä?
Hän heilautti toisen pitkän, kiiltävän palmikkonsa laihan olkapään yli ja piti sitä ylhäällä Matthew'n silmien tasalla. Matthew ei ollut tottunut lausumaan ajatuksiaan naisten hiustenväristä, mutta tässä tapauksessa ei voinut olla epäilystä.
— Se on kai punainen, tiedänmä, sanoi hän.
Tyttö antoi palmikon taas pudota — huoaten niin syvästi, se tuntui tulevan aina hänen varpaistaan asti ja sisältävän monien vuosisatojen surut.
— Niin, se on punainen, sanoi hän alistuvasti. — Nyt voitte ymmärtää, miksi en minä voi olla oikein onnellinen. Ei kukaan, jolla on punainen tukka, voi olla onnellinen Muusta en minä niin kovin suuresti välitä — kesakoista ja vihreistä silmistä ja laihuudestani. Kaiken tuon voin ajatuksissani jättää pois. Voin kuvitella mielessäni, että minulla on iho kuin helein ruusunlehti ja orvokinsiniset silmät, jotka säteilevät kuin tähdet. Mutta tukka — kas sitä en voi ajatuksissani poistaa. Se pysyy paikallaan. Teen kuitenkin parastani. Sanon itselleni: hänen kasvojansa kehystävät loistavat hiukset, mustat kuin korpinsiipi… Mutta koko ajan tiedän, että se on inhoittavan punainen, ja se on minun suurin suruni. Se tulee kestämään läpi koko elämäni. Eräästä kirjasta luin kerran tytöstä, jolla oli sydänsuru, mutta sen aiheuttajana ei ollut punainen tukka. Hänellä oli päinvastoin kullanhohtavat kiharat, jotka valuivat alas alabasteriotsalle. Minkälainen on alabasteriotsa? En ole koskaan voinut saada sitä selville. Voitteko sanoa sen minulle?
— Ei, pelkään, että en voi, sanoi Matthew, joka alkoi joutua päästä pyörälle.
Hänellä oli sama tunne, mikä hänellä oli ollut kerran viheriässä nuoruudessaan, kun hän oli ollut mukana eräällä huviretkellä ja muuan toinen poika oli narrannut hänet "jauhamaan suolaa".
— No niin, jotain hyvää sen on täytynyt joka tapauksessa olla, sillä hän oli jumalaisen kaunis. Miltähän mahtaisi tuntua olla jumalaisen kaunis?
— Älä kysy sitä minulta!… sanoi Matthew.
— No, mutta jos saisitte valita — minkälainen olisitte mieluimmin — jumalaisen kaunis vai säkenöivän sukkela vaiko enkelimäisen hyvä?
— Niin, sepä olisi todella vaikea ratkaista…
— Juuri niinkuin minäkin ajattelen! Olen aina kahden vaiheilla. Mutta sehän voi olla samantekevä, sillä minä en koskaan tule olemaan mitään niistä. Kaikkein vähimmin enkelimäisen hyvä… Rouva Spencer, hän sanoi — oi, herra Cuthbert! Oi, herra Cuthbert!! Oi, herra Cuthbert!!!
Rouva Spencer ei liene ilmaissut ajatustaan tällä tavoin; tyttö ei myöskään ollut tipahtanut vaunuista eikä Matthew tehnyt mitään yllättävää. Maantie oli yksinkertaisesti tehnyt mutkan, ja ajajat joutuivat "puistokäytävään".
"Puistokäytävä" oli saanut tämän nimityksen Newbridge'in asukkailta ja sen muodosti neljä- tai viisisataa metriä pitkä tienpätkä, jonka yläpuolella kaareutui kaksi riviä suuria ja valkoisia, monihaaraisia omenapuita, jotka monta vuotta sitten oli istuttanut muuan vanha "konstikas" maanviljelijä. He ajoivat lumivalkoisten, tuoksuvien kukkien muodostamaa pitkää holvikäytävää pitkin. Oksien alla vallitsi lempeä hämärä ja kaukana taustassa näkyi sinipunervan ja purppuran värinen iltataivas kuin suuri maalattu kirkonikkuna.
Kaunis näky näytti riistäneen tytöltä puhekyvyn. Hän nojautui taaksepäin kieseissä, laihat kädet ristittyinä polvilla ja kasvot mykässä hurmiossa kohotettuina heidän päänsä päällä olevaan valkeaan loistoon. Ei vielä sittenkään, kun he olivat jättäneet "puistokäytävän" ja ajoivat pitkää mäkeä myöten Newbridge'iin, hän puhunut tai liikkunut. Melkein kirkastunein kasvoin hän katseli auringonlaskua, ja hänen silmänsä näkivät ihania näkyjä, jotka kulkivat ohitse kimmeltävää taustaa kohti.
Newbridgen, pienen väkirikkaan kylän läpi, jossa koirat haukkuivat heitä, pikku pojat hoilasivat ja uteliaita kasvoja kurkisteli ikkunoista, ajoivat he yhä hiljaisuuden vallitessa. He jättivät taakseen vielä kolme kilometriä, eikä tyttö ollut vielä avannut suutaan. Hän osasi vaieta, se oli selvää, yhtä tarmokkaasti kuin hän osasi puhuakin.
— Tunnet kai itsesi aikamoisen nälkäiseksi ja väsyneeksi, sanoi viimein Matthew — muuta syytä pitkälliseen vaitioloon ei hän voinut keksiä. — Nyt ei meillä liioin ole niin kovin pitkää matkaa enää ajettavana.
Tyttö havahtui unelmistaan syvään huoahtaen ja loi häneen katseen, joka kertoi hänen sielunsa liidelleen kaukana tähtien täyttämissä avaruuksissa.
— Oi, herra Cuthbert, hän kuiskasi, tuo vihanta holvikäytävä, jonka läpi ajoimme — kaikki tuo valkea — mitä se oli?
— Tarkoitat kai puistokäytävää, arvaan minä, sanoi Matthew muutaman silmänräpäyksen kestäneen syvän mietiskelyn jälkeen. — Niin, se on oikein sievä tavallaan.
— Sievä? Oi, se ei varmaankaan ole oikea sana. Ei myöskään kaunis. Oi, se on ihmeellinen — ihmeellinen! Ensi kerran elämässäni näin sellaista, mitä ei voisi ajatella ihastuttavammaksi. Minulle tuli sellainen outo tunne tänne — hän laski käden rinnalleen — aivan kuin kivun tunne mutta se tuli vain siitä, että nautin. Oletteko te koskaan tuntenut sellaista kipua, herra Cuthbert?
— Ei, en voi muistaa mitään sellaista.
— Minulle se tulee sangen usein — kun näen jotain tuollaista hirveän kaunista. Mutta minkätähden sanotaan tuota ihastuttavaa lehtikujaa puistokäytäväksi Tuo nimihän ei sano paljon mitään. Ei, sen nimen pitäisi olla — odottakaahan — niin, Suloisuuden valkea tie. Eikö se olekin hieno satunimitys? Kun en pidä jonkun paikan tai ihmisen nimestä, niin keksin heille aina jonkun uuden. Kodissa oli tyttö nimeltä Hepzibah Jenkins, mutta minä nimitin häntä aina ajatuksissani Rosalia de Vere'iksi. Muut ihmisethän voivat sanoa tuota lehtikujaa puistokäytäväksi, mutta minä tulen aina sanomaan sitä Suloisuuden valkeaksi tieksi.
Hyvänen aika — olemmeko nyt pian kotona? Minä olen sekä iloinen että pahoillani. Olen pahoillani siksi että tämä ajaminen on ollut niin hauskaa, ja on aina ikävää, kun hauskuus on lopussa. Voihan tulla jotain vielä hauskempaa jäljestäpäin, mutta ei maksa vaivaa olla liian varma siitä… Se on ollut ainakin minun kokemukseni. Mutta ah — kuinka iloinen olen saadessani tulla kotiin! Minullahan ei koskaan ole ollut todellista kotia, niin pitkälle kuin voin muistaa taaksepäin. Nyt minulla on taas tuo outo tunne sydänalassa…
He olivat nyt sivuuttaneet mäen korkeimman kohdan. Heidän alapuolellaan levisi pienoinen järvi, joka näytti melkein joelta, niin pitkulainen ja polveileva se oli. Sen yli vei silta, ja sillalta ja pikku järven alemmasta päätekohdasta käsin, jossa keltaisenruskea hiekkaharjanne erotti sen toisella puolen olevasta tummansinisestä merenlahdesta, lepäsi vesi peilikirkkaana muunnellen mitä hienoimmissa värivivahteissa orvokinsinisestä vaaleanpunaiseen ja himmeän vihertävään ja muihin leppoisiin värisointuihin, joille ei vielä ole mitään nimiä keksitty.
Sillan vastakkaiselle puolelle pujottelihe järvi tuuheiden mänty- ja vaahterametsikköjen keskeen ja päilyili tummanvälkkyvänä niiden leijailevien varjojen alla. Siellä täällä kumartui villiluumupuu ulos rantajyrkänteeltä kuin nuori tyttö, joka seisoo varpaillaan voidakseen katsella omaa kuvaansa. Pieni harmaa tupa pilkisti valkeitten omenapuitten välistä ylempää rinteeltä, ja vaikka ei ollut vielä aivan pimeä, tuikki valo sen eräästä ikkunasta.
— Se on Barryn lammikko, sanoi Matthew.
— Uh, miten ruma nimi. Minä annan sille nimen — odottakaahan — Tumma, päilyvä aallokko. Se on niin kaunis, että oikein selkäpiitäni karmii… Karmiiko teidän selkäpiitänne koskaan?
Matthew mietti.
— Kuinkas muuten, kyllä sellaista sattuu… Minun selkäpiitäni aivankuin karmii, kun näen noita inhoittavia valkoisia matoja, joita matelee kurkkupenkeissä. Nuo vätykset ovat ilettävimpiä itikoita, mitä tiedän.
— Se on sitten toisenlaista karmimista, se… Sillä onhan aika suuri erotus matojen ja tumman, päilyväaaltoisen järven välillä. Miksi muut ihmiset sanovat sitä Barryn lammikoksi?
— Luultavasti sen vuoksi, että herra Barry asuu tuolla ylhäällä pienessä talossa. Hänen talonsa nimi on Mäntymäki. Ellei tuo tiheä viidakko olisi aivan sen takana, voitaisiin Vihervaara nähdä täältä. Nyt menemme sillan yli, ja sitten kääntyy tie, joten meillä on vielä hyvä taival jäljellä.
— Onko herra Barrylla pikku tyttöjä? Niin, ei nyt niin kauhean pieniä — suunnilleen minun ikäisiäni?
— On hänellä yksi, joka on yksitoistavuotias. Hänen nimensä on Diana.
— Oh! — Hän veti syvään henkeään. — Se oli aivan — aivan hurmaava nimi!
— No, enpä tiedä… Minun mielestäni se kuuluu pakanalliselta. Minä tyydyn Jane'iin ja Maryyn tai muihin sellaisiin kunniallisiin nimiin. Mutta kun Diana syntyi, asui heidän luonaan eräs opettaja, ja niin he antoivat hänen valita nimen, ja hän valitsi Dianan.
— Ah, kunpa toki olisi ollut sellainen koulumestari saatavissa minunkin syntyessäni!… Tuossa tulee silta, Silloin puristan silmäni kiinni. Olen aina peloissani kulkiessani siltojen yli. Minulla on sellainen tunne, että juuri kun olemme tulleet sen keskikohdalle, taittuu se kokoon kuin linkkuveitsi ja rutistaa meidät. Siksi ummistan silmäni. Mutta minä tirkistän aina hiukkasen, kun luulen ennättäneemme lähelle keskikohtaa. Sillä jos se kääntyisi ylös ja sitten sulkeutuisi meidän ylitsemme, niin tahtoisin tietysti nähdä sen… Oi, kuinka hauskasti tässä kumisee… Nyt olemme päässeet yli. Nyt katson taakseni. Hyvää yötä, rakas Tumma, päilyvä aallokko. Nyt näyttää vesi aivan kuin hymyilevän minulle. Minä sanon aina hyvää yötä esineille, joista pidän, aivan kuin ihmisille.
Kun he olivat päässeet seuraavalle mäelle ja tie taas kääntyi, sanoiMatthew:
— Nyt meillä on enää vähän matkaa jäljellä. Tuolla on Vihervaara —
— Oi ei, älkää sanoko! keskeytti tyttö henkeään pidättäen, tarrautuen hänen puoleksi kohotettuun käsivarteensa ja sulki silmänsä ollakseen näkemättä, mihin hän viittasi. — Antakaa minun arvata! Arvaan kyllä oikein.
Hän avasi jälleen silmänsä ja katseli ympärilleen. He olivat erään pienen kummun huipulla. Aurinko oli hetki sitten laskenut, mutta maisema oli vielä ihmeellisen kirkkauden valaisema. Lännessä kohosi muuan tumma kirkontorni keltaisen punaista taivasta vasten. Alapuolella levisi pieni laakso ja toisella puolen pitkulainen, hiljalleen kohoava harju, täynnä somia maalaistaloja.
Tytön silmät harhailivat toisesta toiseen, etsivinä ja ikävöivinä. Lopuksi ne pysähtyivät pieneen valkoiseen taloon, joka oli hiukan vasemmalle päin, hyvän matkaa maantiestä, keskellä kukkivia hedelmäpuita, jotka loistivat himmeän valkeina läheisen metsän siimeksessä. Sen yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi suuri, loistava tähti, joka välkkyi tietä viittoen ja toivehikkaana.
— Tuolla se on, sanoi hän osoittaen sormellaan. Matthew sivalsi ihastuneena tammaa ohjaksillaan.
— Tosiaankin oikein arvattu! sanoi hän. — Mutta rouva Spencer on tietysti antanut hyvin tarkan kuvauksen.
— Ei toki, sen vakuutan. Se, mitä hän sanoi, olisi yhtä hyvin voinut sopia mihin paikkaan tahansa. Minulla ei ollut siitä mitään varmaa kuvaa mielessäni. Mutta niin pian kuin näin vilahduksen tuosta talosta, tunsin, että siinä on uusi kotini. Kunpa se vain ei olisi pelkkä unelma! Ajatelkaahan, minun käsivarteni täytyy olla sekä keltainen että sininen, niin monasti olen sitä tänään nipistänyt — tietysti saadakseni itseni hereille, jos tämä olisi unta… Mutta välistä, kun näkee oikein ihanaa unta, ei henno nipistää itseään, tahtoo vain uneksia edelleen…
Päästäen pienen tyytyväisen huokauksen hän vaipui jälleen hiljaisuuteen.
Matthew liikahteli levottomasti istuimellaan. Hän oli iloinen siitä, että Marillan tehtävänä, eikä hänen, oli ilmoittaa tälle kodittomalle poloiselle, että se koti, josta hän jo iloitsi, ei avaisikaan oveaan hänelle. He ajoivat Lynden notkon yli, jossa jo oli aivan pimeätä — ei kuitenkaan niin pimeätä, ettei Rakel rouva olisi voinut nähdä heitä ikkunanpielestään heidän ajaessaan töyrää ylös ja kulkiessaan pitkää sivutietä Vihervaaralle.
Kun he ajoivat taloon, värisi Matthew ajatellessaan lähestyvää selitystä — tuntien sääliä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Hän ei ajatellut itseään eikä Marillaa eikä kaikkea hankaluutta, mitä tämä väärinkäsitys luultavasti heille tuottaisi — hän ajatteli tytön pettyneitä toiveita. Kun hän kuvaili mielessään, kuinka hurmaantunut loiste sammuisi hänen silmistään, tuli hänelle mitä kiusallisin tunne siitä, että hän oli osallisena jonkun murhaamisessa — suunnilleen sama vastahakoisuuden tunne, joka valtasi hänet, kun hänen oli pistettävä porsas tai vasikka tai joku muu viaton pikku elukka.
Piha oli aivan pimeä, kun he kääntyivät sinne, ja poppelinlehdet värähtelivät oksissaan synnyttäen silkinhienoa suhinaa.
— Kuulkaa, kuinka puut puhuvat unissaan, kuiskasi tyttö, kun hänen ajomiehensä nosti hänet maahan. — Kuinka kauniita unia niillä lieneekään!
Hän tarttui tanakalla otteella matkalaukkuun, joka sisälsi "kaiken, mitä hän omisti", ja seurasi häntä sisälle taloon.
Marilla tuli ulos reippain askelin, kun hänen veljensä avasi oven. Mutta kun hänen silmänsä osuivat omituiseen pieneen olentoon, joka seisoi siinä rumassa, ahtaassa hameessaan, pitkine, tulipunaisine hiuspalmikkoineen ja iloista odotusta säteilevine silmineen, peräytyi hän ällistyneenä.
— Suuri Luoja, kuka tämä on! huudahti hän. — Missä poika on?
— Siellä ei ollut mitään poikaa, vastasi Matthew syvästi onnettomana. — Siellä oli vain hän.
Hän nyökkäsi tyttöön päin ja tuli nyt vasta ajatelleeksi, ettei hän ollut edes kysynyt hänen nimeään.
— Eikö mitään poikaa? Mutta siellähän piti olla poika? väitti Marilla. — Mehän lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä hankkimaan pojan.
— Niinpä niin, sitä hän ei ole tehnyt. Hän on hankkinut hänet. Kysyin asemapäälliköltä. Ja minun täytyi ottaa tyttö mukaani. Eihän häntä voinut jättää sinne tyhjälle asemalle, mikä sitten lieneekin aiheuttanut väärinkäsityksen!
— No tämäpä on kaunis juttu! huudahti Marilla.
Tämän vuoropuhelun aikana oli tyttö ollut vaiti, kääntäen katseensa vuorotellen toisesta toiseen, ja eloisa ilme kuoli kokonaan hänen kasvoiltaan. Äkkiä hän näytti käsittäneen keskustelun koko sisällyksen. Hän päästi käsistään kallisarvoisen matkalaukkunsa, astui kiireesti askeleen eteenpäin ja liitti kätensä yhteen — Te ette huoli minusta! huusi hän.
— Te ette huoli minusta senvuoksi, että minä en ole poika. Minun olisi pitänyt aavistaa se. Ei kukaan ole koskaan halunnut minua. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo oli liian ihanaa voidakseen kestää kauan. Oi, mitä minä nyt teen? En voi enää pidättää itseäni — nyt minä alan itkeä!
Minkä hän myös teki. Hän vaipui tuolille pöydän ääreen, ojensi käsivartensa pöydälle ja kätki kasvot käsiinsä, ja sitten hän puhkesi hillittömään itkuun. Marilla ja Matthew katselivat toisiaan toivottomin ilmein rautauunin yli. Ei kumpikaan heistä tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Lopuksi kuului Marillan suusta laimea:
— No no, kas niin, ei kai maksa vaivaa itkeä noin.
— Kyllä se maksaa vaivan! — Tyttö kohotti äkkiä päätään ja toi näkyviin kyynelten kostuttamat kasvot ja vapisevat huulet. — Tekin itkisitte, jos olisitte orpolapsi ja olisitte tullut paikkaan, jonka luulitte tulevan kodiksenne ja sitten yht'äkkiä keksisitte, että he eivät haluakaan teitä, siksi ettette ollutkaan poika. Oi, tämä on surullisinta, mitä koskaan on minulle tapahtunut!
Jokin hymyn tapainen, hieman jäykkä ja vastahakoinen, koska se ei ohut pitkään aikaan ollut näkyvissä, teki Marillan töykeän muodon vähän lauhkeammaksi.
— Älä nyt enää itke! Aikomuksemme ei ole ajaa sinua ulos tänä iltana. Saat olla täällä siksi, kunnes olemme selvittäneet tämän jutun. Mikä sinun nimesi on?
Tyttö epäröi silmänräpäyksen ajan.
— Ehkä te tahtoisitte olla niin kiltti ja sanoa minua Cordeliaksi, sanoi hän innokkaasti.
— Sanoa sinua Cordeliaksi? Eikö se sitten ole nimesi?
— E-ei, ei oikeastaan… Mutta tahtoisin niin äärettömän mielelläni, että minua sanottaisiin Cordeliaksi. Tuo nimi kuuluu niin ylhäiseltä…
— Enpä totisesti ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos ei nimesi oleCordelia, mikä se sitten on?
— Anni Shirley, sopersi tämän nimen omistaja vastahakoisesti. — Mutta ah — olkaa niin kiltti ja nimittäkää minua Cordeliaksi. Eihän teille merkitse paljoakaan, miksi minua nimitätte, kun kuitenkin olen täällä vain niin lyhyen ajan. Annissa ei ole kerrassa mitään romanttista…
— Kaikkea tässä vielä täytyy kuunnellakin, sanoi surullisen proosallinen Marilla. — Anni on yksinkertainen ja kunniallinen ja järkevä nimi. Sitä sinun ei liene tarvis hävetä.
— Ei, sitä en häpeä, sanoi Anni, mutta minä pidän niin sanomattoman paljon enemmän Cordeliasta — ja olen ikäänkuin totuttautunut siihen, että se on nimeni… Pienenä ollessani en tiennyt mitään kauniimpaa kuin Geraldine, mutta nyt olen muuttanut mieltäni ja pidän enemmän Cordeliasta. Mutta jos ette sano minua siksi, niin olkaa ainakin niin kiltti ja sanokaa minua Annaksi, a lopussa.
— Lienee samantekevä, miten se lausutaan, sanoi Marilla samantapainen vastahakoinen hymy huulilla kuin aikaisemmin, ja nosti teekannua.
— Oi ei, siinä on suuri ero. Se näyttää tällaisena paljon paremmalta. Kun kuulee lausuttavan nimen, näkee sen tietenkin aina edessään aivan kuin se olisi painettu — ainakin minä näen. Ja A-n-n-i näyttää hyvin mitättömältä, mutta A-n-n-a näyttää heti melkoista hienommalta. Jos vain tahdotte sanoa minua Annaksi, a-lla kirjoitettuna, niin koetan minä tyytyä siihen, ettei nimeni saa olla Cordelia.
— No, Anna, a-lla kirjoitettuna, voitko sanoa meille, kuinka tämä erehdys on syntynyt? Lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä hankkimaan meille pojan, Eikö lastenkodissa ollut ollenkaan poikia?
— Kyllä toki, laumoittain… Mutta rouva Spencer sanoi aivan selvästi, että halusitte saada noin yksitoistavuotiaan tytön. Ja johtajatar sanoi, että hänen mielestään minä sopisin. Ette voi tietää, kuinka minä ilostuin! Koko viime yönä en voinut nukkua, niin iloinen olin. Oi, lisäsi hän moittivasti, Matthew'n puoleen kääntyen, miksi ette sanonut minulle heti asemalla, ettette halunneet minua, ja jättänyt minua sinne? Ellen koskaan olisi nähnyt Suloisuuden valkeata tietä ja Tummaa, päilyvää aallokkoa, ei tuntuisi puoleksikaan niin vaikealta.
— Mitä maailmassa hän tarkoittaa? kysyi Marilla ja tuijotti veljeensä.
Hän — hän tarkoittaa jotakin, josta tulimme puhuneeksi ajaessamme… sanoi Matthew kiireesti. — Minä menen panemaan tamman talliin, Marilla. Laita tee kuntoon siksi kun tulen takaisin.
— Oliko rouva Spencerillä mukanaan ketään muuta kuin sinä? jatkoiMarilla Matthew'n poistuttua.
— Hän toi Lily Jonesin itselleen. Lily on vain viisivuotias ja hyvin kaunis. Hänellä on kastanjanruskea tukka.
Jos minä olisin hyvin kaunis ja minulla olisi kastanjanruskea tukka, pitäisittekö silloin minut?
— Ei, lapsi! Me haluamme pojan, joka voi auttaa veljeäni maanviljelyksessä. Tytöstä meillä ei olisi mitään hyötyä. Ota hattu päästäsi! Panen sen ja laukkusi eteisen pöydälle.
Anna otti tottelevasti hatun päästään. Hetkisen kuluttua Matthew tuli takaisin, ja he istuutuivat illallispöytään. Mutta Anna ei voinut syödä. Hän yritti nakertaa voileipää ja nokki kuin lintunen metsäomenahilloketta pieneltä kulmikkaalta lasivadilta, joka oli hänen lautasensa vieressä. Mutta näkyi selvästi, kuinka vaikeata hänen oli saada alas jokainen suupala.
— Sinähän et syö mitään, sanoi Marilla ja loi häneen terävän katseen, ikäänkuin tämä olisi ollut jotain hyvin moitittavaa. Anna huokasi.
— En voi. Olen vaipunut epätoivon kuiluun. Onko teillä ruokahalua, kun olette vaipunut epätoivon kuiluun?
— En ole ollut siellä koskaan, joten en voi siihen vastata, sanoiMarilla.
— Ah, ettekö ole ollut?… Mutta olette kai kuitenkin kuvitellut sitä joskus?
— Ei, en edes sitäkään.
— Niin, silloin on kyllä vähän vaikeata käsittää, miltä se tuntuu. Hyvin epämiellyttävältä se tuntuu… Kun koettaa syödä, niin nousee ikäänkuin pala kurkkuun, eikä voi niellä mitään, ei edes suklaakaramelliä. Kaksi vuotta sitten sain yhden suklaakaramellin ja se oli herkullisinta, mitä minulla on ollut suussani… Sittemmin olen hyvin usein uneksinut, että minulla on ollut koko tötteröllinen suklaakaramellejä, mutta juuri kuin olen ottamaisillani ylimmän ulos tötteröstä, herään. Toivon, ettette pahastu minuun siksi, etten voi syödä. Kaikki on niin hirveän hyvää — mutta kuitenkin — se ei käy…
— Hän on kai väsynyt, sanoi Matthew, joka ei ollut puhunut sen jälkeen kuin oli tullut tallista. — Lienee parasta hänen antaa mennä nukkumaan, Marilla.
Marilla oli juuri tuuminut, minne hän sijoittaisi Annan yöksi. Hän oli laittanut vuoteen keittiökamariin kaivatulle ja odotetulle pojalle. Mutta vaikka se oli siisti ja puhdas, ei se hänen mielestään kuitenkaan oikein soveltunut tytölle. Vierashuone ei kuitenkaan voinut tulla kysymykseen tuollaiselle pienelle harhaanjoutuneelle olennolle, ja jäljellä oli siis ainoastaan itäinen vinttikamari.
Marilla sytytti kynttilän ja käski Annan seurata mukana, minkä Anna teki tahdottomasti, ottaen ohikulkiessaan hattunsa ja matkalaukkunsa eteisen pöydältä. Eteisessä oli niin häikäisevän puhdas lattia, että mieli kävi ankeaksi; pieni vinttikamari, jossa hän puolen minuutin kuluttua seisoi, näytti jos mahdollista vielä moitteettomammalta.
Marilla laski kynttilän kädestään kolmikulmaiselle, kolmella jalalla seisovalle pöydälle ja käänsi peitettä ja päällyslakanaa.
— Sinulla on kai yöpaita? hän kysyi Anna nyökkäsi.
— On toki, kaksi kappaletta. Kodin johtajatar neuloi minulle. Ne ovat kauhean ahtaita. Kaikki on niin niukasti mitattua lastenkodissa, niin että kun ommellaan jotain, tulee siitä liian pieni — ainakin sellaisessa köyhässä lastenkodissa kuin meidän. Lyhyet ja ahtaat yöpaidat ovat niin niin… Mutta tietysti voi nähdä yhtä kauniita unia sellaisissa kuin kauniissa maatalaahaavissa paidoissakin, joissa on reikäompelukoristeita kaulantiessä ja välipitsejä — se on edes lohdullista.
— Niin, riisuudu nyt niin sukkelasti kuin voit ja kömmi vuoteeseesi. Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän. En uskalla luottaa siihen, että sinä itse sen sammutat. Voisit helposti sytyttää talon tuleen.
Kun Marilla oli lähtenyt, katseli Anna surumielisesti ympärilleen. Valkeaksirapatut seinät olivat niin kammottavan tyhjiä ja tuijottavia, että hänestä näytti siltä kuin ne surisivat omaa autiuttaan. Myöskin lattia oli paljas; vain sen keskellä oli pieni, pyöreä, palmikoitu niinimatto, jonka kaltaista Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt.
Toisessa nurkassa oli sänky, korkea ja vanhanaikuinen, kulmissa neljä tummaa pylvästä, tarkoitettu kannattamaan vuoteen katosta, jota ei ollut olemassa. Toisessa nurkassa oli äskenmainittu kolmijalkainen pöytä, jota koristi paksu punainen samettityyny, kyllin kova koukistaakseen uppiniskaisimmankin nuppineulan kärjen. Sen yläpuolella riippui pieni neliskulmainen peili, sivut kuuden ja kahdeksan tuuman pituiset. Sängyn ja pöydän keskivälillä oli ikkuna, jota verhosi viileän valkoiset, poimutetut musliiniuutimet, ja sen vastapäätä oli pesuteline. Kaikki tämä vaikutti huolimatta kaikesta siisteydestään niin jäykältä, kehnolta ja ikävältä, ettei sitä voi sanoin kuvata, ja sen herättämä tunnelma saattoi Anna-raukan värisemään aivan luihin ja ytimiin asti.
Nyyhkyttäen kiskaisi hän kiireesti vaatteet yltään, pukeutui ahtaaseen yöpaitaansa ja veti peitteen ja lakanan korviinsa. Kun Marilla tuli sisään noutamaan kynttilää, ilmaisi ainoastaan joukko kehnoja vaatekappaleita, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olivat hujan hajan lattialla, sekä vuodevaatteiden epäkuntoon joutunut asu, että huoneessa oli joku muukin inhimillinen olento paitsi hän itse.
Hän poimi tyynesti Annan vaatteet lattialta, asetti ne sievästi kokoon käärittyinä pienelle, korealle, keltaiselle tuolille, otti kynttilän ja meni vuoteen ääreen.
— Hyvää yötä, sanoi hän, vähän kömpelösti, mutta ei epäystävällisesti.
Annan kalpeat kasvot ja suuret silmät sukelsivat äkkiä hämmästyneinä esiin vuodevaatteista.
— Kuinka nyt voisi tulla hyvä yö, kun päinvastoin on varmaa, että se tulee olemaan pahin mitä koskaan on elänyt, huudahti hän moittivasti. Senjälkeen hän taas katosi näkyvistä.
Marilla meni hitaasti alas keittiöön ja alkoi pestä illallisastioita. Matthew poltteli — varma merkki järkytetystä mielenrauhasta. Hän poltteli harvoin, sillä Marilla ei siitä pitänyt ja leimasi sen siivottomaksi tottumukseksi; mutta määrättyinä aikoina tunsi hän kutsumusta turvautua piippunysäänsä, ja Marilla katsoi sitä silloin läpi sormien, hyvin tietäen, että miespahasellakin täytyi olla joku varaventtiili kuohuksiin joutuneille tunteille.
— Niin, tämä nyt on hauska juttu, sanoi Marilla ärtyisesti. — Niin se on: laita lapsi asialle, mene itse perässä. Robert Spencerin palvelijat ovat tietysti olleet hajamielisiä ja väännelleet terveiset jotenkin hullusti. Jompikumpi meistä saa huomenna ajaa rouva Spencerin luo puhumaan, se on varmaa. Tyttö lähetetään takaisin lastenkotiin. — Parasta on kai tehdä niin, luulen minä, sanoi Matthew äänellä, joka kuului kaikkea muuta kuin vakuutetulta. — Sinä luulet? Totta kai ymmärrät sen?
— Tiedätkö mitä, tyttö on oikein kiltti, Marilla. Olisihan sääli lähettää hänet tiehensä, kun hän niin kauhean mielellään tahtoo jäädä tänne.
— Matthew Cuthbert — ei kai liene tarkoituksesi sanoa, että sinun mielestäsi meidän pitäisi pitää hänet? Marilllan hämmästys ei olisi voinut olla suurempi, jos hänen yksivakainen veljensä olisi sanonut mielihuvituksensa olevan käsillään kävelemisen.
— Ei, sitä en kai oikein tarkoita — en ihan… änkytti Matthew, joka oli joutunut epämiellyttävään umpikujaan. — Minä otaksun — eihän voida vaatia meitä pitämään häntä.
— Se vielä puuttuisi!… Mitä hyötyä hänestä muuten meille olisi?
— Me voimme olla hieman hyödyksi hänelle, sanoi Matthew aivan äkkiä ja odottamatta.
— Matthew Cuthbert, luulen, että tyttö on lumonnut sinut! Näen nyt aivan hyvin, että sinä haluat pitää hänet.
— Hänellä on varmasti yhtä, ja toista päässään, sanoi Matthew. — Ei silti että se olisi niin tärkeätä, tietystikään, kiiruhti hän lisäämään. — Mutta sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka hän puhui ajaessamme asemalta.
— Niin, kieli hänellä kyllä on kohdallaan… Sen kuulin heti. Mutta se ei totta tosiaan ole mikään etu. Minä en pidä nulikoista, joitten kieli alituiseen on käynnissä. En ole koskaan pyytänyt lastenkodintyttöä, ja jos olisin niin tehnyt, en koskaan valitsisi tämän tapaista. Ei, hänet me lähetämme samaa tietä takaisin kuin hän on tullutkin.
— Minä voisin ottaa tänne ranskalaisen pojan auttamaan itseäni, sanoi Matthew, ja silloin voisit sinä saada tytöstä seuraa.
— En tunne vähintäkään seuran kaipuuta, sanoi Marilla lyhyesti. —Ja minä en aio pitää häntä.
— No niin, Marilla hyvä, sinä teet tietysti kuten tahdot, sanoi Matthew, nousi ylös ja pani piippunsa pois. — Nyt minä menen nukkumaan. Matthew meni maata. Marilla pani pois kuivatut astiat ja paneutui maata päättäväisesti rypistetyin otsin. Ja kerrosta ylempänä, itäisessä vinttikamarissa, makasi yksinäinen, ystävätön, rakkautta janoava lapsi ja itki itsensä nukuksiin.