Lokakuu oli käsissä, kun Anna jälleen voi mennä kouluun — komea kullanpunainen lokakuu viileine aamuineen, kun laaksoja peitti läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä, ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa. Kastetta oli niin viljalti, että keto välkkyi kuin hopeakudoksinen kangas, ja metsän tiheitten runkojen välille oleviin syvennyksiin kokoontuivat kuihtuneet lehdet, jotka kahisivat kulkijan jalkojen alla. Koivukäytävä oli kuin keltainen, harveneva holvikäytävä, ja sen alla olevat sanajalat riippuivat hallanpanemina ja ruskeina.
Itse ilmassa oli tuoksua ja raikkautta, joka vaikutti mitä elähyttävimmin pikku tyttöihin, jotka reippaina ja iloisina sipsuttivat kouluun, ja oli todellakin hauskaa istua jälleen pienen ruskean pulpetin ääressä Dianan rinnalla, Ruby Gillisin kanssa, joka nyökkäsi käytävän yli, Carrie Sloanen, joka lähetti pieniä kirjelappuja, ja Julia Bellin, joka tarjosi mitä herkullisinta lakritsia. Anna huoahti syvään tyytyväisyydestä terottaessaan kivikynänsä ja järjestäessään kirjanmerkkinsä pulpetissaan. Elämä oli todellakin hyvin mielenkiintoista.
Uudessa opettajattaressa hän tapasi vielä vilpittömän ja avuliaan ystävän. Neiti Stacy oli hilpeä ja miellyttävä nuori nainen, jolla oli onnellinen kyky voittaa ja säilyttää oppilastensa kiintymys sekä houkutella esiin heidän olemuksensa paras osa. Annan sielu avautui kuin kukka tämän lämmittävän ja kehittävän vaikutuksen alaisena ja hän kestitsi ihailevaa Matthew'ia ja suurempaan kriitillisyyteen taipuvaa Marillaa mitä hehkuvimmilla kuvauksilla siitä mitä nykyään tapahtui koulussa.
— Olen aivan hurmaantunut neiti Stacyyn, Marilla. Hänellä on niin lempeä ja hieno käytös- ja puhetapa ja niin miellyttävä ääni. Kun hän lausuu nimeni, kuulen aivan selvästi, että hän lausuu sen a:lla lopussa… Nyt iltapäivällä olemme lausuneet runoja. Toivon, että olisitte olleet siellä ja kuulleet minun lausuvan "Lady Macbeth'in". Panin koko sieluni siihen… Kun sitten menimme kotiin, sanoi Ruby Gillis minulle, että lausuessani säkeet:
— "Suureks mielit,Himoa sull' on kunniaan, mutt' pahuus,Sen kätyri, sulta puuttuu" —
silloin häntä oikein värisytti luihin ja ytimeen saakka.
— Tuon saat lausua minulle jonakin päivänä ulkona ladossa, arveliMatthew.
— Sen kyllä teen, sanoi Anna miettiväisenä, mutta tiedän, etten tule tekemään sitä yhtä hyvin. Ei ole puoleksikaan niin innostavaa ulkona ladossa kuin kokonaisen koululuokan edessä, joka kuuntelee henkeä pidättäen joka sanaa. — Matthew'ta en varmaankaan saa värisemään.
— Rouva Lynde sanoi, että hän värisi, kun hän perjantaina näki poikien kiipeävän korkeimpien puitten latvoihin herra Bellin mäellä noutaakseen harakanpesiä, sanoi Marilla. — Minua ihmetyttää, että neiti Stacy antaa heille siihen luvan.
— Tarvitsimme harakanpesän luonnontiedetunnilla, selitti Anna. — Se oli sinä iltapäivänä, kun retkeilimme ulkona ja pidimme tunnin luonnonhelmassa. Siellä oppii niin erinomaisesti, ja neiti Stacy selittää kaiken niin selvästi. Sitten saamme kirjoittaa aineita retkeilyistämme ja minä kirjoitan parhaiten.
— Kuuluu kovin kerskailevalta sanoa se itse. Sen voit antaa opettajattaresi sanoa.
— Hänhän on sen sanonut, Marilla. Ja minä en todellakaan ylpeile siitä. Kuinka voisinkaan, kun olen sellainen pölkkypää geometriassa? Mutta nyt alkaa minulle hieman valjeta siinäkin suhteessa. Neiti Stacy tekee sen minulle paljon ymmärrettävämmäksi. Mutta hyväksi en siinä tule koskaan, ja on sentään hyvin ikävää olla siitä varma… Mutta olen hirveästi innostunut ainekirjoitukseen. Enimmäkseen neiti Stacy antaa meidän itse valita aiheemme, mutta ensi viikolla meidän on kerrottava jostain huomattavasta henkilöstä. Oi, ollappa huomattava henkilö ja tietää, että koululapset kirjoittavat aineita kuoleman jälkeen!… Tahtoisin hyvin halusta olla kuuluisa ja huomattava. Luulen, että suureksi tultuani menen sotaan Punaisen ristin sisarena… Ellen mene Kongoon lähetyssaarnaajaksi. Mutta siihen kaiketi vaaditaan liian monta sellaista ominaisuutta, joita minulla ei ole… Ja joka aamu me voimistelemme tullaksemme solakkavartaloisiksi ja edistääksemme ruuansulatusta.
— Jos ruuansulatus tähän asti on ollut kunnossa, niin — sanoiMarilla halveksivaa moitetta äänessä.
Mutta kaikki retkeilyt, kaikki lausuminen ja kaikki voimisteluharjoitukset hupenivat pelkiksi mitättömyyksiksi verrattuna siihen suunnitelmaan, jonka neiti Stacy ilmaisi ihastuneille oppilailleen marraskuussa. Tämän suunnitelman mukaan kaikkien Avonlean koululasten piti panna toimeen musikaalinen illanvietto jonain päivänä joulunpyhinä, ja sen tuottamat tulot käytettäisiin lipun ostamiseen koulutaloon.
Aikomus voitti kaikkien mieltymyksen, ja alettiin heti harjoittaa ohjelman eri numeroita. Ja kaikista tulevista avustajista ei kukaan ollut niin innokas ja uuttera kuin Anna Shirley, joka sydämen pohjasta antautui puuhaan.
Mutta kotona Marilla nurisi.
— Mitäpä hyödyttää teidän ahtaa päänne täyteen tyhjänpäiväisiä joutavuuksia ja riistää niin paljon aikaa läksyiltänne? En hyväksy sitä, että lapset saavat esiintyä julkisesti. Se tekee heidät vain turhamaisiksi ja nenäkkäiksi ja vetelehtimishaluisiksi.
— Mutta ajatelkaa hyvää tarkoitusta! pyysi Anna. — Lippu tulee yhä enemmän elähyttämään isänmaanrakkauttamme, Marilla.
— No kyllä kai! Isänmaanrakkaus on kai viimeinen, mikä teillä on ajatuksissanne. Te katsotte vain, että teillä on hauskaa.
— Niin, onhan kaiketi hyvä, jos voi yhdistää isänmaanrakkauden ja hauskuuden! Ajatelkaas, mikä hieno illanvietto siitä tulee! Meillä tulee olemaan kuusi kuoroa, ja Diana ja minä esitämme yksinlaulua. Minä olen mukana kahdessa vuorokeskustelussa ja "Keijukaiskuningattaressa". Oh, olen niin peloissani, että sotkeudun… Ja kaikkein viimeksi meillä on kuvaelma "Usko, Toivo ja Rakkaus". Siinä esiinnymme Diana ja Ruby ja minä, kaikki valkeisiin puettuina ja hiukset hajalla. Minä olen Toivo, ristiin liitetyin käsin — näin — ja ylöspäin suunnatuin katsein. Harjoittelen osiani vintin säiliössä. Älkää säikähtäkö jos kuulette minun huokailevan ja ähkyvän! Eräässä osassani minun täytyy ähkyä ja voivotella aivan sydäntäsärkevästi, ja sitä on vaikea tehdä oikein taiteellisesti, Marilla.
Josie Pye on loukkaantunut siksi, ettei hän saanut ruveta keijukaiskuningattareksi. Mutta sehän olisi ollut naurettavaa, sillä kukapa olisi kuullut puhuttavan keijukaiskuningattaresta, joka olisi niin paksu kuin Josie? Keijukaiskuningattarien täytyy olla solakoita. Jane Andrews esittää kuningatarta, ja minä tulen olemaan yksi hänen neidoistaan. Josie sanoo, että punatukkainen keijukainen on yhtä hullunkurinen kuin paksukin, mutta minä asetun sellaisten lorujen yläpuolelle… Minä saan valkoisen ruususeppeleen päähäni, ja Ruby Gillis lainaa minulle matalat kenkänsä, koska minulla itselläni ei ole sellaisia. Keijukaisilla täytyy tietysti olla puolikengät. Eihän voi kuvitella keijukaista varsikengissä, vai mitä? Kaikkein vähiten kärkisuojuksilla varustetuissa.
Koristamme salin havunoksilla ja kuusiköynnöksillä, joihin pistelemme punaisia silkkipaperiruusuja. Ja kun katselijat ovat kokoontuneet, marssimme kaikki kaksittain sisään Emma Whiten soittaessa marssia uruilla. Niin, Marilla, tiedän kyllä, ettette iloitse puoliksikaan niin paljon kuin minä siitä, mutta ettekö sentään toivo, että teidän pikku Annanne kunnostautuu?
— Toivon, että esiinnyt säädyllisesti ja soveliaasti. Olen sydämeni pohjasta hyvilläni, kun kaikki tämä touhu viimeinkin on ohi ja sinä kykenet asettumaan järkevään työhön. Mihin sinä nyt luulet kelpaavasi, pää täynnä vuorokeskusteluja ja kuvaelmia ja ähkymisiä? Ja mitä kieleesi tulee, niin on kerrassaan ihme, ettei se kulu loppuun.
Anna huokasi ja lähti ulos pihamaalle, jossa uusikuu loisti omenan vihreällä läntiseltä taivaalta lehdettömien poppelin oksien lomitse ja Matthew paraillaan pieni puita. Anna istuutui eräälle kannolle ja alkoi jälleen selostaa tulevaa illanviettoa, varmana siitä, että hän ainakin hänessä tapaisi osaaottavan ja huvitetun kuulijan.
— Niin paljon voin ymmärtää, että siitä tulee oikein hienon hieno illanvietto, ja sinä tulet kyllä kunnostautumaan, sanoi Matthew ja hymyili vilkkaille ja ilmehikkäille pikku kasvoille.
Anna hymyili takaisin hänelle. Nämä molemmat olivat mitä parhaimmat ystävät, ja Matthew ylisti usein onnellista tähteänsä siitä, ettei hänen tarvinnut puuttua tytön kasvatukseen. Se oli yksinomaan Marillan hartioilla; jos hänellä olisi ollut jotain tekemistä sen suhteen, olisi syntynyt alituisia ristiriitoja hänen tunteittensa ja velvollisuudentunteessa välillä.
Niinkuin asia nyt oli, oli hänellä vapaat kädet "hemmottelemaan piloille" Anna — sanamuoto oli Marillan — mikäli häntä miellytti. Mutta sillä tavoin tuli kuitenkin ylläpidetyksi eräänlainen edullinen tasapaino — vähäinen, olkoonpa vain epäpäteväkin "kiitos" tekee joskus yhtä hyvää kuin pitkä moraalisaarna.
Matthew oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän oli tullut keittiöön kolean joulukuun illan hämärtäessä ja oli istuutunut nurkkaan halkolaatikon viereen riisuakseen jalastaan raskaat saappaansa, tietämättä, että Anna ja muutamat hänen toverinsa paraillaan harjoittelivat "Keijukaiskuningatarta" salissa.
Hetken kuluttua koko joukko tuli eteiseen ja kokoontui sitten keittiöön, iloisesti pakisten ja nauraen. Tytöt eivät nähneet Matthew'ta, joka kainosti vetäytyi varjoon halkolaatikon taakse toisessa kädessä saapas ja toisessa saapaspihti, ja hän katseli heitä salaa niiden kymmenen minutin ajan, jotka he käyttivät pannakseen ylleen päällysnuttunsa ja lakkinsa ja puhuakseen yhteen ääneen tulevasta illanvietosta.
Anna seisoi heidän joukossaan, kirkassilmäisenä ja terhakkana kuten ainakin, mutta Matthew huomasi yhtäkkiä, että hän jossain suhteessa oli erilainen kuin kaikki hänen toverinsa. Ja Matthew'n mieltä pahoitti eräs tosiasia, se nimittäin, että hänestä näytti siltä kuin tämä erilaisuus ei olisi niinkuin pitäisi olla. Annalla oli älykkäämmät kasvot, suuremmat ja loistavammat silmät ja hienommat piirteet kuin muilla; yksinpä ujo, hoksaamaton Matthew'kin oli pannut tämän merkille. Mutta sillä erilaisuudella, jonka hän äsken oli havainnut, ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Mitä se siis oli?
Matthew'ta vaivasi tämä kysymys kauan senjälkeen kun tytöt käsi kädessä olivat vaeltaneet pitkää, kovaksi jäätynyttä oikotietä pitkin ja Anna oli käynyt istumaan läksyjensä ääreen. Hän ei voinut jättää sitä Marillan harkittavaksi, joka, siitä hän oli varma, vain nauraisi pilkallisesti ja vastaisi, että ainoa ero, minkä hän näki Annan ja muiden tyttöjen välillä oli se, että nämä joskus vaikenivat, Anna sitävastoin ei milloinkaan. Ja ilman sitä apua, sen Matthew tunsi, tulisi hän hyvin toimeen.
Sinä iltana hänen täytyi turvautua piippuunsa voidakseen perinpohjin syventyä probleemin ratkaisuun, ja Marilla katseli tupruavia savupilviä kaikkea muuta kuin lempein silmin. Tunnin kestäneen polttamisen ja ankaran ajatustyön jälkeen oli Matthew päässyt arvoituksen perille, Annalla oli erilainen puku kuin toisilla tytöillä!
Mitä enemmän Matthew pohti asiaa, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei Anna koskaan ollut samoin puettu kuin muut tytöt — ei koskaan siitä pitäen, kun hän oli tullut Vihervaaralle. Marilla antoi hänen käyttää yksinkertaisia, tummia pukuja, kaikki saman muuttumattoman kaavan mukaan leikattuja. Matthew'lla oli epämääräinen aavistus siitä, että puvut voivat olla muodikkaita tai epämuodikkaita, ja että se monellekin oli hyvin tärkeä asia, mutta hän oli aivan varma siitä, että Annan hihat eivät olleet saman näköiset kuin toisten tyttöjen hihat. Hän palautti muistiinsa sen pikkutyttöjoukon, jonka hän oli nähnyt hänen ympärillään edellisenä iltana — kaikki niin hauskasti ja iloisesti puettuina punaisiin tai sinisiin, vaaleanpunaisiin tai valkoisiin puseroihin, — ja hän ihmetteli, miksi Marilla aina käytti niin ikäviä ja yksitoikkoisia puvunmalleja.
Tietysti se oli parasta… Marillahan oli tytön kasvattaja, ja Marilla tiesi kyllä, mitä teki. Luultavasti hänellä oli hyvät ja mitä hyväksyttävimmät syynsä. Mutta mitähän vahinkoa oikeastaan voisi olla siitä, jos tytöllä olisi yksi ainoa vaalea ja sievä puku — jotain siihen suuntaan kuin Diana Barrylla aina oli yllään?…
Matthew päätti antaa hänelle sellaisen; sitähän ei kaiketi voinut leimata sopimattomaksi sekaantumiseksi asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet?… Oli enää noin kaksi viikkoa jouluun. Sievä puku sopisi mainiosti joululahjaksi. Matthew pani tyytyväisesti huokaisten piippunsa pois ja meni huoneeseensa paneutuakseen pitkäkseen, Marillan avatessa kaikki ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.
Kun Matthew oli nukkunut "asian päälle", tuli hän tuohon ei niinkään hullumpaan tulokseen, että vain nainen kykeni ottamaan tehtäväkseen tuon vastuunalaisen pukukankaan oston. Marilla ei voinut tulla kysymykseen. Hänen veljellään oli varma tunne siitä, että hän heti heittäisi hänelle kylmää vettä niskaan ja pilaisi koko hänen suunnitelmansa. Jälellä oli siis vain rouva Lyndc, sillä ikimaailmassa ei Matthew olisi uskaltanut pyytää miltään muulta Avonlean naispuoliselta asukkaalta neuvoa. Hän meni siis rouva Lynden luo, ja tämä kunnon nainen kohotti heti painavan taakan hänen hartioiltaan.
— Valitako Annalle puku joululahjaksi? Sen kyllä teen. Huomenna menen joka tapauksessa Carmodyyn, ja silloin toimitan asian. Onko teillä mitään erikoistoivomusta väriin ja kankaan laatuun nähden? Eikö? No niin, silloin menettelen oman makuni mukaan. Luulen, että joku kauniin sammalvihreä sopisi Annalle, ja William Blairille on juuri saapunut uutta silkinsekaista kangasta, joka on sangen siistiä. Ehkä mieluimmin haluaisitte, että minä neuloisinkin sen hänelle? Jos Marilla tekisi sen, saisi Anna luultavasti vihiä asiasta ennen aikojaan, niin että yllätys menisi tyhjiin. Niin, neulon sen siis. Ei toki — ei siitä ole mitään vaivaa. Minä pidän neulomisesta. Laitan sen sellaisen, että se sopii veljentyttärelleni Jenny Gillisille, sillä hän ja Anna ovat pilkulleen samankaltaisia vartaloltaan.
— Niin, sehän on kauhean ystävällistä, sanoi Matthew. — Mutta nyt on asianlaita siten — niin, en oikein tiedä — mutta olisi hauskaa, jos… Hm, nykyään kai ne laittavat hihat hieman toisenlaisiksi kuin ennen maailmassa… Ellei olisi liian paljon pyydetty — voisiko käydä päinsä laittaa ne uudella tavalla?
— Ahaa, puhvihihat! Kyllähän toki! Teidän ei tarvitse olla huolissanne, Matthew. Ompelen ne kaikkein viimeisen muodin mukaan, lupasi hyvä rouva Lynde.
Itsekseen hän sanoi Matthew'n mentyä:
— On oikein hauska nähdä tuo pikku tylleröinen kerrankin siistissä puvussa. Sellaisena kuin Marilla hänet vaatettaa, näyttää hän kerrassaan naurettavalta, siitä ei ole epäilystäkään, ja minulla on varmaankin kymmenen kertaa pyörinyt kielenpäässä sanoa se hänelle. Mutta olen pitänyt suuni kiinni, sillä näen kyllä, että Marilla ei tahdo mitään neuvoja, ja että hän kuvittelee tietävänsä enemmän lastenkasvatuksesta kuin minä, vaikkei hänellä koskaan ole ollut miestä eikä tenavia. Luulen, että hänen tarkoituksensa on kasvattaa Anna nöyryyteen herättämällä kateutta ja tyytymättömyyttä hänen mielessään. Olen vakuutettu siitä, että tytön täytyy huomata ero omien ja toveriensa pukujen välillä. Ja ajatella, että Matthew vanhus on pannut sen merkille!… Tuo mies näyttää nyt heränneen nukuttuaan kuusikymmentä vuotta.
Niiden molempien viikkojen aikana, jotka nyt seurasivat, ymmärsi Marilla, että veljellä oli jotain erityistä mielessä, mutta mitä se oli, ei hän voinut saada selville ennenkuin jouluiltana, jolloin rouva Lynde ilmestyi tuomaan pukua. Marilla ei näyttänyt olevan juuri millänsäkään, vaikkakin on luultavaa, että hän jonkinlaisella epäluulolla kuunteli rouva Lynden diplomaattista selitystä, että hän oli ommellut puvun, siksi että Matthew oli pelännyt Annan saavan vihiä yllätyksestä, jos Marilla itse ryhtyisi neulomispuuhaan.
— Vai niin, sentähden siis Matthew on ollut niin salaperäisen näköinen ja naureskellut itsekseen parin viimeisen viikon aikana, sanoi hän hieman väkinäisesti, mutta ei epäystävällisesti. — Tiesin kyllä, että hänellä oli jokin päähänpisto… Niin, minun mielestäni Anna ei kylläkään olisi tarvinnut useampia pukuja. Ompelin hänelle kolme kappaletta lämpimiä, kestäviä ja käytännöllisiä pukuja nyt syksyllä, ja se mikä siitä menee yli, on totisesti tarpeetonta. Nuo hihathan vievät niin paljon kangasta, että se olisi voinut riittää kokonaiseksi miehustaksi… Sinä vain annat virikettä Annan turhamaisuudelle, Matthew, ja hän on jo nytkin niin turhamainen kuin riikinkukko. No niin, nyt hän kai viimeinkin on tyytyväinen — tiedän hänen kaihonneen ja kaivanneen noita typeriä hihoja siitä asti kuin hän tuli tänne, vaikkei hän koskaan ole niistä puhunut. Puhvit ovat tulleet vielä suuremmiksi sen jälkeen — ihmisethän ovat hulluja… Nyt ne jo ovat aivan kuin ilmapalloja, ensi vuonna saavat ne, joilla on sellaiset, kulkea ovesta sisään sivuttain…
Jouluaaton aamu koitti yli kauniin, valkoisen maailman. Joulukuu oli ollut hyvin lauha, ja oli odotettu viheriää ja "räntäistä" joulua. Mutta juuri jouluaaton edellisenä yönä pakasti ja satoi lunta siksi paljon että Avonlea sai kokonaan toisen ulkonäön.
Anna tirkisteli ihastunein katsein ulos kuuraisesta päätyikkunastaan. Hongat tuolla "kummitusmetsässä" olivat ihmeellisesti välkkyilevän huurteen verhoamina; koivut ja metsäkirsikkapuut olivat huikaisevan valkeassa puvussa, ja peltojen kynnetyt vaot olivat ikäänkuin jäätyneen meren jähmettyneitä laineita. Puhdas, viileä ilma oli niin kevyttä ja virkistävää hengittää.
Anna juoksi rappusia pitkin ja lauloi, niin että hänen äänensä raikui läpi koko talon:
— Hauskaa joulua, Marilla! Hauskaa joulua, Matthew! Niinpä saimme lopultakin valkoisen joulun, ja minä olen niin iloinen, niin iloinen! Valkoinen joulun täytyy olla — ei viheriä! Se ei muuten olekaan viheriä — se on vain samean ja sotkuisen ruskea ja harmaa… Miksi ihmiset sanovat sitä viheriäksi? Ei — mutta — Matthew, saanko minä tuon? Oi!…
Matthew oli kömpelösti purkanut puvun paperikääreestä ja kurkotti sitä luoden anteeksipyytävän katseen sisareensa. Marilla oli olevinaan kokonaan kiinni teekannun täyttämispuuhassa, mutta toisesta silmänurkastaan hän tirkisti sangen suurella mielenkiinnolla, mitä tapahtui. Anna otti puvun ja katseli sitä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Oi, miten se oli soma — pehmeätä, sammalvihreää kangasta, jolla on viehättävä silkin hohde, hameessa mitä siroimmat rimsut ja laskokset ja miehusta kurottuna mitä herttaisimmin ja viimeisen muodin mukaisesti, kaulantiessä pieni tuuhea valkea pitsiröyhelö. Mutta hihat — ne olivat parasta kaikista ja kruunasivat arvokkaasti teoksen! Pitkät, kiinteät kalvokkaat ulottuivat kyynärpäihin saakka, ja niitten yli laskeutui kaksi ihanaa puhvia, joita keskeltä jakoivat kapeat vannikkeet ja sammal vihreästä silkkinauhasta tehdyt ruusukkeet…
— Sen on määrä olla sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew hämillään. — Mutta — mutta — mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?
Sillä Annan silmät olivat äkkiä täyttyneet kyynelillä.
— Pidänkö siitä! Oi, Matthew! — Anna ripusti puvun tuolille ja risti kätensä. — Sehän on suorastaan lumoava! Oi, koskaan en voi teitä kylliksi kiittää! Kas, tuollaiset hihat! Minusta tuntuu aivan siltä kuin tämä olisi onnellista unta!…
— No — syödään nyt sentään aamiaista, keskeytti Marilla. — Sanon suoraan, Anna, että minun mielestäni et lainkaan ollut tuon puvun tarpeessa, mutta kun nyt kerran Matthew on hankkinut sen sinulle, niin voit nyt nauttia siitä terveydeksesi ja varoa sitä huolella. Tässä on lettinauha, jonka rouva Lynde pyysi sinulle antamaan. Se on viheriä, niin että se muka sopisi pukuun. Hm, kaikkea tässä vielä!… Tule nyt, niin istuudumme pöytään.
— En käsitä kuinka voin syödä mitään aamiaista, sanoi ilosta säteilevä Anna. — Aamiainen on jotain niin proosallista tällaisena jännittävänä hetkenä. Antakaa minun ennemminkin ravita silmiäni uuden pukuni katselemisella. Olen niin iloinen siitä, että puhvihihat yhä edelleen ovat muodissa. Minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, etten koskaan jaksaisi sulattaa sitä, jos ne joutuisivat pois muodista, ennenkuin olisin ehtinyt saada sen mallisen puvun… En olisi koskaan voinut tuntea olevani oikein tyytyväinen ja iloinen. Ja rouva Lynde teki hyvin kiltisti antaessaan minulle sammalvihreän lettinauhan. Tunnen, että minun vastaisuudessa aina täytyy olla oikein kiltti ja hyvä tyttö.
Se ei suinkaan aina ole niinkään helppoa, mutta tästä lähtien yritän enemmän kuin ennen…
Kun proosallinen aamiainen oli saatu pois tieltä, ilmestyi Diana portaalle lumisen töyrän alapuolelle, jota vasten hän hyvin koreana loisti pitkässä kirsikanpunaisessa nutussaan. Anna lensi pitkin polkua häntä vastaan.
— Hauskaa joulua, Diana! Oi, minkälainen joulu, niin ihmeen ihana! Ja minulla on näytettävänä sinulle jotain ihan hurmaavaa. Matthew on antanut minulle mitä sievimmän puvun, jossa on sellaiset hihat! En koskaan elämässäni ole voinut kuvailla mielessäni mitään kauniimpaa!
— Ja minulla on sinulle vielä jotain, huusi Diana aivan hengästyneenä. — Katsoppas — tämän laatikon sinä saat! Josephine täti on lähettänyt meille suuren laatikon täynnä tavaraa, ja tämä on sinulle! Minun oli määrä juosta tuomaan se sinulle eilen illalla, mutta siitä ei tullut mitään ennen pimeän tuloa, ja siihen aikaan päivästä en missään tapauksessa kulje mielelläni kummitusmetsän läpi…
Anna aukaisi laatikon ja kurkisti siihen. Ylimpänä oli kortti, jossa oli kirjoitus: "Anna tytölle. Hauskaa joulua!" ja sitten näkyi pari mitä somimpia vuohennahkakenkiä, joita koristivat mustat silkkiruusukkeet ja kiiltävät soljet.
— Oi!… sanoi Anna. — Diana, tämä on liikaa. Tämän täytyy olla unta…
— Minä sanon sitä sallimuksen johdatukseksi, sanoi Diana. — Nyt pääset lainaamasta Rubyn kenkiä, ja se oli oikea hyvä työ, sillä ne ovat kahta numeroa liian suuret sinulle, ja olisi kauheata kuulla keijukaisen tulla koluuttavan liian suurissa kengissä. Josie Pye riemuitsisi…
Kaikki Avonlean koululaiset olivat tänä päivänä kuumeen tapaisessa jännityksessä, sillä juhlasali piti koristettaman ja viimeinen suuri kenraaliharjoitus pidettämään.
Niin sitten koko juttu suoritettiin illalla suurella menestyksellä. Pieni sali oli täpösen täynnä ihmisiä, ja kaikki esiintyjät hoitivat osansa erinomaisesti. Mutta säteilevä tähti kaikkien suurempien ja pienempien valojen joukossa oli Anna Shirley, ja sitä ei tohtinut edes viheriä kateuskaan Josie Pyen hahmossa kieltää.
— Oi, eikö olekin ollut hurmaava ilta, huokasi Anna, kun kaikki oli ohi ja hän ja Diana kulkivat kotiin yhdessä tumman tähtitaivaan alla.
— Kyllä, kaikki näyttää menneen hyvin, sanoi käytännöllinenDiana. — Olemme varmasti saaneet kokoon kokonaista kymmenendollaria. Ajatteles, että pastori aikoo lähettää siitä ilmoituksenCharlottetownin sanomalehtiin.
— Oi, Diana, saammeko todellakin nähdä nimemme painettuina! Minua ihan vihlaisee, kun ajattelen sitä… Yksinlaulunumerosi esitit mainiosti, Diana. Tunsin itseni vielä ylpeämmäksi kuin sinä, kun he taputtivat ja tahtoivat sinun laulamaan sen vielä uudelleen. Sanoin itsekseni: "minun omaa ystävätärtäni tässä näin kunnioitetaan."
— Entäs sitten sinun lausuntonumerosi, Anna! Hehän taputtivat niin, että katto olisi voinut pudota. Surullinen kohta oli aivan yksinkertaisesti valtava.
— Oi, kuinka pelkäsin, Diana! En tiedä, kuinka tulin korokkeelle, kun pastori huusi nimeni. Minusta tuntui siltä kuin miljoona silmää olisi katselleet minua ja suoraan lävitseni, ja tovin aikaa oli kuin ääneni aivan tukahtuisi… Mutta sitten ajattelin kauniita uusia puhvihihojani, ja silloin rohkeus palasi. Ajattelin, Diana, että minun täytyi osoittautua sellaisten puhvihihojen arvoiseksi… Ja niin heittäydyin kuolemaa halveksuen suoraan asiaan, ja tuntui siltä kuin oma ääneni olisi tullut jostakin hyvin etäältä. Oli toki onni, että olin harjoitellut siksi paljon vintin säiliössä, sillä muuten olisi käynyt ihan hullusti… Ähkyinkö hyvin?
— Sinä ähkyit hienosti, vakuutti Diana.
— Näin vanhan rouva Sloanen pyyhkivän kyyneliään istuessani paikalleni. Ajattelehan toki, että voi liikuttaa jonkun sydäntä!…
— Oh, miten poikien vuorokeskustelu oli mainio, sanoi Diana. — Gilbert Blythe oli suorastaan suuremmoinen. Anna, minun mielestäni sinä sentään kohtelet hyvin pahoin Gil'iä. Odotahan, niin saat kuulla. Kiiruhtaessasi alas korokkeelta keijukaiskuningatar-kuvaelman jälkeen pudotit yhden niistä ruusuista, joita sinulla oli tukassasi. Näin, kuinka Gil otti sen maasta ja pisti povitaskuunsa. Siinä kuulet! Sinua, joka olet niin romanttinen, tuollainen kai miellyttää.
— Minulle on aivan samantekevää, mitä tuo henkilö tekee, sanoi Anna kopeasti. — En koskaan tuhlaa häneen ajatustakaan, Diana, sen vain tahdon sinulle sanoa.
Sinä iltana istuivat Marilla ja Matthew — viimemainittu ei ollut ottanut osaa mihinkään "illanviettoon" kahteenkymmeneen vuoteen — ja pakinoivat keskenään keittiön takan ääressä Annan mentyä huoneeseensa levolle.
— No, Anna tyttömme hoiti asiansa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, luulisin, sanoi Matthew ylpeänä.
— Sen hän kyllä teki, tunnusti Marilla. — Hän on lahjakas tyttö, Matthew. Ja kuinka hauskan näköinen hän oli! Vaatteet vaikuttavat sentään osaltaan nekin… Niin, minä en kylläkään ole iloinnut koko tästä touhusta, mutta ei siinä sentään ole tainnut olla mitään pahaakaan… Nuorison tarvinnee kai vähän huvitella… Niin, Annasta olen joka tapauksessa ollut tänä iltana ylpeä, vaikka en koskaan aio hiiskua hänelle sanaakaan siitä.
— Minä myöskin olin hänestä ylpeä, mutta minä sanoin sen hänelle suoraan, minä, ennenkuin hän meni huoneeseensa, sanoi Matthew. — Meidän on kai katsottava, miten järjestämme hänen elämänsä ennemmin tai myöhemmin, Marilla. Hän näyttää tarvitsevan ajan mittaan jotain enemmän kuin Avonlean koulua.
— Sitä ennätämme kyllä aikanaan tuumia, sanoi Marilla. Hän täyttää vasta kolmetoista maaliskuussa. Vaikka tänä iltana huomasin, että hän alkaa kasvaa oikein suureksi tytöksi. Rouva Lynde on tehnyt hameen tuuman verran liian pitkän — siksi tyttökin näyttää pitemmältä. Hänellä on helppo oppia, ja minä luulisin, että parasta, mitä voimme tehdä, on antaa hänen yrittää seminaariin. Mutta siitähän meidän ei vielä ole tarvis puhua vuoteen tai pariin.
— Niinkuin tahdot, mutta sen ajatteleminen ei vahingoita, arveli Matthew. — Tuollaiset suunnitelmat kypsyvät paljon paremmin, mitä enemmän niitä pohtii.
Talvi kului tasaista kulkuaan. Se oli tavattoman lauha ja niin vähäluminen, että Anna ja Diana melkein joka päivä voivat kulkea koivukäytävää pitkin kouluun. Annan syntymäpäivänä he kulkivat sitä pitkin kevein askelin, pitäen silmät ja korvat avoimina loruillessaan, sillä neiti Stacy oli sanonut, että heidän piakkoin pitäisi kirjoittaa aine "Talvella metsässä", ja sen vuoksi heidän luonnollisesti piti "koota vaikutelmia" ja tehdä havaintoja itse paikalla.
— Ajatteles, Diana, että minä täytän tänään kolmetoista, sanoi Anna, äänessä miltei kunnioittava sävy. Voin tuskin saada päähäni, että olen toisella tusinalla… Herätessäni aamulla arvelin, että kaiken pitäisi olla ikäänkuin toisin… Sinähän olet ollut kolmetoistavuotias jo kaksi kuukautta, joten lienet päässyt tuosta ensimäisestä, ihmeellisestä tunteesta… Ajatteles, kahden vuoden kuluttua minä tulen oikein täysikasvuiseksi! On ihana asia tietää, että silloin voi käyttää miten suuria sanoja tahansa ilman että ihmiset nauravat.
— Neljän vuoden kuluttua voimme laittaa tukkamme ylös, sanoi Diana. — Alice Bell on vain kuusitoistavuotias ja käy tukka ylhäällä, mutta minun mielestäni se on naurettavaa. Minä odotan, kunnes täytän seitsemäntoista.
— Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin… Ai, nyt olin sanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään herttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää omaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon nenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein laatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon kesakkoja… Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana, katsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa. Minun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin kesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät nukuksissa ja näkisivät kauniita unia.
— Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi Diana. — Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on jätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä itse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?
— Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.
— Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana — Mutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on kai aineesi jo valmiina, arvaan minä?
Anna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian tyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.
— Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on "Mustasukkainen kilpakosija" eli "Kuolemassa yhdistetyt". Luin sen eilen Marillalle, ja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle, ja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava… Sellaisesta arvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen kertomus — itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta kauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine Seymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi sysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine oli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja sametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.
— En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät, sanoi Diana epäillen.
— En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain — ikäänkuin vähän tavatonta… Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen päässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki. Tietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan kaksitoistavuotias.
— No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi olla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.
— Niin, näetkös — he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes täyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän kotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti Geraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä hevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja hän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan — sillä vaunut, näetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata kosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.
Kysyin Ruby Gillisiltä, tiesikö hän mitään siitä, miten herrat menettelevät kosiessaan, hänellä kun on niin monta naimisissa olevaa sisarta. Ja Ruby kertoi minulle istuneensa piiloutuneena heidän suureen hillokaappiinsa, kun Malcolm Andrews kosi hänen Susan-sisartaan. He istuivat pienellä nurkkasohvalla heidän ruokasalissaan, ja hän sanoi, että Malcolm kertoi Susanille, että hänen isänsä oli ostanut hänelle pienen maatilan, ja sitten hän sanoi: "Oma pikku rakkaani, emmekö voisi muuttaa yhteen syksyllä?" Ja Susan vastasi: "Niin — ei — en tiedä — ehkä", ja niin he olivat kihloissa, ja kaikki muut tulivat onnittelemaan.
Mutta minun mielestäni sellainen kosinta ei ollut hituistakaan romanttinen, niin että sain joka tapauksessa sepustaa uuden omin päin. Tein sen hyvin kaunopuheiseksi ja runolliseksi, ja Bertram laskeutui polvilleen, vaikka Ruby Gillis sanoo, ettei se nykyään ole tapana. Geraldine antoi hänelle myöntävän vastauksen, ja Bertramin vastauksen sepittämisestä minulla oli paljon vaivaa — se onkin kokonaisen sivun pituinen. Kirjoitin sen viiteen kertaan, mutta nyt se onkin parasta mitä koskaan olen tehnyt. Bertram antoi hänelle timanttisormuksen ja rubiinikaulaketjun ja lupasi hänelle, että hän saisi matkustaa Europaan häämatkalle. Sillä hän oli suunnattoman rikas.
Mutta ah, pian alkoivat varjot synkistää heidän elämäntietään… Cordelia oli salaa itse rakastunut Bertramiin, ja kun Geraldine kertoi hänelle kihlauksesta, joutui hän pois suunniltaan kiukusta — varsinkin saatuaan nähdä jalokivikaulanauhan ja timanttisormuksen. Koko hänen ystävyytensä Geraldinea kohtaan muuttui katkeraksi vihaksi, ja hän vannoi pyhän valan, että ystävätär ei koskaan menisi naimisiin Bertramin kanssa. Mutta hän teeskenteli joka tapauksessa ystävyyttä Geraldinea kohtaan. Eräänä iltana, kun he seisoivat sillalla hurjana kohisevan joen yläpuolella, luuli Cordelia, että he olivat yksin, ja töytäsi Geraldinen alas sillalta päästäen kaamean pilkkanaurun: "Ha ha ha!" Mutta Bertram näki kaiken, ja hän syöksyi heti virtaan huutaen: "Minä pelastan sinut, verraton Geraldineni."
Mutta hän oli pahaksi onneksi unohtanut, että hän ei osannut uida, ja he hukkuivat molemmat, puristuneina toistensa syleilyyn. Pian senjälkeen laineet huuhtoivat heidän ruumiinsa vihannalle rannalle. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja heidän hautauksensa tapahtui mitä suurimmalla loistolla, Diana. On paljon romanttisempaa lopettaa kertomus hautajaisiin — ja tässähän oli kaksoishautajaiset — kuin häihin. Mitä tulee Cordeliaan, niin tuli hän hulluksi omantunnontuskista ja hänet täytyi sijoittaa hullujenhuoneeseen. Se oli mielestäni runollisin hyvitys hänen rikoksestaan.
— Se oli verrattoman kaunista ja jännittävää, sanoi Diana, joka kuului Matthew'n kirjalliseen suuntaan. — En voi käsittää, kuinka voit sepittää sellaisia asioita omasta päästäsi, Anna. Toivoisin, että minulla olisi yhtä hyvä mielikuvitus kuin sinulla.
— Sitä sinulla kyllä olisi, kultaseni, jos vain kehittäisit sitä, sanoi Anna lohdutellen. — Ja minä olen juuri saanut erään tuuman, Diana. Sinä ja minä muodostamme yhdistyksen sommitellaksemme kertomuksia — vain harjoitukseksi — ja sen nimi on tietysti kirjallinen klubi. Me kehitämme mielikuvitustamme — neiti Stacy on sanonut, että se on hyvin hyödyllistä. Mutta me emme laske sitä harhapoluille. Kerroin hänelle kummitusmetsästä, ja silloin hän sanoi, että se ei tehnyt lainkaan hyvää tuollaisille — tuollaisille — niin, muistelen hänen sanoneen tuhmeliineille… Mitä sinä arvelet?
Niin siis syntyi "kirjallinen klubi". Jäseninä olivat aluksi vain Diana ja Anna, mutta pian otettiin mukaan myöskin Jane Andrews ja Ruby Gillis sekä vielä pari muuta, jotka tunsivat, että heidän mielikuvituksensa oli kehittämisen tarpeessa. Pojilla ei ollut sisäänpääsyä, vaikka Ruby Gillis omasta puolestaan oli sitä mieltä, että klubille olisi siitä etua ja jokaisen jäsenen oli määrä sepittää kertomus viikossa.
— Se on kauhean huvittavaa, sen saatte uskoa, Marilla, kertoi Anna kotona keittiössä. — Jokainen tyttö saa lukea kertomuksensa ääneen, ja sitten keskustelemme siitä. Säilytämme ne kaikki lukkojen ja sinettien takana ja luemme ne sitten jälkeläisillemme. Kaikilla meillä on hienot nimimerkit. Minun on Rosamunda Montmorency. Muilla tytöillä on myöskin aika nokkelia… Ruby Gillisin kertomuksissa on tietysti paljon rakkautta, ja se on sellaista höystettä, jota minun mielestäni olisi käytettävä säästeliäästi… Janella ei ole sitä ensinkään, sillä hän sanoo, että sellainen kuuluu niin idioottimaiselta ääneen lukiessa. Hänen kertomuksensa ovat kauhean järkeviä. Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo, että hän ei juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä. Minä saan enimmäkseen antaa heille aiheet, mutta se ei ole vaikeata, sillä minulla on niitä tuhat kertaa enemmän kuin itse tarvitsen…
— Jos kerran on valittava kahden pahan välillä, niin on minun mielestäni parempi, että luette kertomuksia, sanoi Marilla. — Mutta jos nyt myöskin itse alatte niitä sepitellä, niin pakenee se vähäinenkin äly, mikä teillä on, tipotiehensä.
— Oh, niinkö arvelette! sanoi Anna loukkaantuneena. — Me olemme muuten hyvin tarkkoja siinä, että kertomukseen on aina liitettävä joku opetus — siitä pidän ankarasti kiinni. Kaikki hyvät saavat palkinnon, ja kaikki pahat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Opetushan on pääasia, kuten Marilla ymmärtää… Luin hiljakkoin erään kertomukseni ääneen pastorille ja pastorinrouvalle, ja he sanoivat, että opetus oli mitä oivallisin. Mutta he nauroivat aivan väärissä kohdissa ja sitä olen sittemmin kovasti miettinyt…
Eräänä iltana huhtikuun lopulla kulki Marilla kotiin ompeluseuran kokouksesta, ja tunne siitä, että talvi viimeinkin oli ohi, synnytti hänessä sellaisen mielihyvän ja toivehikkuuden mielialan, jota kevät ei milloinkaan ole herättämättä sekä vanhoissa ja surullisissa että nuorissa ja hilpeissä.
Marillan mieleen ei juolahtanut panna tunteitaan ja ajatuksiaan minkään tarkemman erittelyn alaisiksi. Hän kulki luultavasti siinä uskossa, että hän ajatteli ompeluseuraa ja sen lähetyskassaa ja sakariston uutta mattoa, mutta näiden mietteitten takana oli miellyttävä tunne punertavista pelloista, jotka häämöittivät kalpeaan purppuraan vivahtavan usvan peitossa laskevan auringon alla, mäntyjen pitkistä, suipoista varjoista, jotka laskeutuivat niitylle joen toisella puolen, liikkumattomista vaahteroista tummanpunaisille, paisuvine nuppuineen peilikirkkaan metsäjärven ympärillä, yleisestä heräämisestä ulkona näkyväisessä maailmassa ja voimakkaasti sykkivästä elämästä mustanharmaassa mullassa. Kevään väkevät siivenlyönnit kohisivat yli maan, ja Marillan tyynet ja vakaat askeleet tulivat iloisemmiksi ja keveämmiksi kevättunnelman vaikutuksesta.
Hänen katseensa lepäsi hellänä pienessä tuvassa, omassa kodissa, joka pilkotti puiden lehtiverkon lomitse ja jonka ikkunoiden kimaltelevista ruuduista auringonpaiste heijastui. Ja jouduttaessaan askeliaan pitkin kosteata oikotietä, ajatteli Marilla, kuinka hauska oli tietää, että kotona odotti iloisesti räiskyvä takka ja somasti katettu teepöytä kolkon autiuden asemasta, joka oli häntä vastassa ennen maailmassa, ennenkuin Anna oli tullut Vihervaaralle.
Voi niinmuodoin hyvin ymmärtää, että kun Marilla astui keittiöönsä ja näki lieden kuolleena ja mustana, sekä Annan olevan tipotiessään, niin hän tunsi sangen suurta pettymystä ja tyytymättömyyttä. Hän oli antanut Annalle määräyksen laittaa varmasti teen kuntoon kello viideksi, ja nyt hänen täytyi kiiruhtaa riisumaan yltään toiseksi paras pukunsa ja itse panemaan pöytään tuo pieni ateria, ennenkuin Matthew tulisi takaisin peltotöistä.
— Tahdonpa puhua jonkun sanan nuoren neidin kanssa, kun hän tulee kotiin, sanoi Marilla tuikeasti veistäessään uuninsytykelastuja ja tuhlasi tähän työhön suurempaa tarmoa kuin tarkoin otettuna oli tarpeen. Matthew oli tullut sisään ja istui kärsivällisenä nurkassa odotellen teetään.
— Hän on tietysti ulkona ja juoksentelee Dianan kanssa tai sepittää juttuja tai harjoittelee vuorokeskusteluja, omistamatta ajatustakaan kellolle tai velvollisuuksilleen. Tästä täytyy tosiaankin tulla loppu. En välitä siitä, että rouva Allan sanoo, että hän on älykkäin ja hauskin lapsi mitä hän milloinkaan on tavannut. Sehän on mahdollista, mutta kaikella on oma aikansa. Ja hän on niin täynnä päähänpistoja, ettei koskaan tiedä, minkä muodon ne saavat seuraavalla kerralla… Kas niin, nythän sanon aivan samaa, mitä en millään ehdolla tahtonut kuulla Rakel Lynden suusta päivällä ompeluseurassa. Annalla on monta vikaa, sen tiedän minä parhaiten, mutta Rakel Lynde arvostelisi itse enkeli Gabrieliakin, jos hän asuisi täällä Avonleassa.
Olen oikein mielissäni siitä, että rouva Allan nousi Annaa puoltamaan; muuten pelkään, että Rakel ja minä olisimme törmänneet yhteen kaikkien läsnäollessa… Mutta Annalla ei missään tapauksessa ole lupaa juosta talosta, kun minä kerran sanoin hänelle, että hänen olisi pysyttävä kotona ja pidettävä huolta töistä. Tottelemattomaksi ja epäluotettavaksi en ole todellakaan koskaan häntä huomannut tähän saakka, niin että tämä oli oikein ikävää…
— Niin, sellaistahan se on… sanoi Matthew, joka oli kärsivällinen ja ymmärtäväinen ja ennen kaikkea nälkäinen ja katsoi viisaimmaksi antaa Marillan päästää kiihtyneet tunteensa purkautumaan. Aika ja kokemus olivat opettaneet hänelle, että hän suoritti käsillä olevan työnsä paljon nopeammin, jos hän rauhassa sai marista ja jurista. — Ehkä sinä olet liian äkkipikainen tuomiossasi, Marilla. Älä sano häntä tottelemattomaksi, ennenkuin tiedät, kuinka asia on. Ehkä tämän voi hyvin selittää…
— Hän ei ole täällä, vaikka käskin hänen pysyä kotona, vastasiMarilla. — Sitä laiminlyöntiä hänen lienee sangen vaikea selittää.Mutta että sinä asettuisit hänen puolelleen, Matthew, sen voitietysti arvata etukäteen.
Oli tullut pimeä, kun illallinen viimeinkin oli pöydässä, ja vieläkään ei näkynyt mitään Annaa juosta viilettämässä portaan yli ja pitkin polkua, hengästyneenä ja katuvaisin mielin laiminlyötyjen velvollisuuksiensa vuoksi. Marilla pesi astiat ja pani ne pois tuiman näköisenä. Sitten hän tarvitsi kynttilää kellariin mennäkseen ja hän meni ylös itäiseen vinttikamariin hakemaan sitä, joka tavallisesti oli Annan pöydällä. Sytytettyään sen hän kääntyi ympäri ja — huomasi Annan itsensä vuoteella pitkällään, kasvot haudattuina tyynyihin.
— Siunaa ja varjele, sanoi hämmästynyt Marilla, oletko nukkunut,Anna?
— En, kuului tukahtuneesti tyynyjen keskeltä.
— Oletko sitten sairas? kysyi Marilla huolissaan mennen vuoteen ääreen.
Anna sukelsihe vielä syvempään tyynyihin, ikäänkuin hän ainaiseksi tahtoisi väistyä jokaisen kuolevaisen katseilta.
— Ah en… Mutta kiltti Marilla, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun. Olen niin epätoivoinen, etten koskaan enää tule iloiseksi, ja minulle on yhdentekevää, kuka pääsee ensimäiseksi luokalla tai kirjoittaa parhaat aineet tai saa laulaa pyhäkoulukuorossa tämän jälkeen… Ne ovat pikkuasioita, jotka eivät enää merkitse minulle mitään, sillä minä en kai enää koskaan voi mennä mihinkään… Urani on katkaistu. Marilla kiltti, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun!
— En ymmärrä tätä niin hitustakaan! sanoi ällistynyt Marilla. —Lapsi kulta, mikä sinua vaivaa? Mitä hullutuksia olet taas tehnyt?Nouse heti ylös ja kerro minulle. Heti, kuuletko! Mitä tämä kaikkimerkitsee?
Anna liukui alas vuoteelta ja seisoi avuttomana lattialla.
— Katsokaa minun tukkaani, Marilla, kuiskasi hän. Marilla totteli, kohotti kynttilää ja katsoi tutkivasti Annan tukkaa, joka raskaina kimppuina laskeutui hänen selkäänsä. Se oli kieltämättä sangen omituisen näköinen.
— Lapsukainen, mitä maailmassa olet tehnyt tukallesi? Sehän on viheriä!
Niin, viheriäksi sitä kai olisi lähinnä voinut sanoa, jos väri olisi sellainen, että sille voi antaa nimeä — merkillinen, samea pronssinvihreä vivahdus, jossa siellä täällä näkyi juovia alkuperäisestä punaisesta väristä, mitkä yhä enemmän lisäsivät kaameata vaikutusta. Ei koskaan elämässään Marilla ollut nähnyt mitään samalla kertaa niin koomillista ja surkeata kuin Annan tukka tällä hetkellä.
— Niin, se on viheriä, vaikeroi Anna. — Luulin, ettei mikään voisi olla niin paha kuin punainen tukka. Mutta nyt tiedän, että viheriä tukka on kymmenen kertaa pahempi… Oi, Marilla, teillä ei ole aavistusta, kuinka rajattoman onneton minä olen…
— Minulla ei ole aavistusta, kuinka sinä olet tullut tähän kurjuuteen, mutta nyt on tarkoitukseni ottaa siitä selvä, sanoi Marilla. — Tule heti alas keittiöön — täällä ylhäällä on liian kylmä — ja kerro minulle, mitä olet tehnyt. Olen todellakin viime aikoina odottanut jotain. Et ole tehnyt mitään kommellusta kahteen kuukauteen ja sehän on luonnotonta ajan mittaan. Mitä ihmeessä olet tehnyt tukallesi?
— Olen värjännyt sen.
— Värjännyt sen! Värjännyt tukan! Mutta Anna — etkö ymmärtänyt, että se oli pahoin tehty?
— Kyllä, tiesin kyllä sen olevan vähän pahasti, myönsi Anna. — Mutta ajattelin, että olkoon vain pahasti, kunhan vain pääse n punaisesta tukastani… Muuten, Marilla, aioin olla niin äärettömän kiltti muissa suhteissa, että toinen kyllä korvaisi toista…
— Vai niin, sanoi Marilla. — Niin, kultaseni, jos minä nyt olisin katsonut maksavan vaivaa värjätä tukkani, niin olisin ainakin valinnut säädyllisen värin. Minä en olisi värjännyt sitä viheriäksi.
— Tarkoitukseni ei ollut värjätä sitä viheriäksi, Marilla, vakuutti Anna kyynelsilmin. — Jos tein pahasti, niin tahdoin ainakin jotain hyötyä siitä… Hän sanoi, että se tekisi tukkani kauniin sysimustasi — hän vakuutti sen minulle aivan varmasti. Kuinka olisin voinut epäillä hänen sanojaan, Marilla? Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskota sanoihin… Ja rouva Allan on sanonut, ettei ole oikeutta epäillä kenenkään ihmisen rehellisyyttä, ennenkuin on varmat todisteet siitä, että hän ei puhu totta… Nyt minulla on todistus — viheriä tukka on kai kylliksi, uhuu!… Mutta minulla ei ollut sitä silloin, ja uskoin sokeasti joka ainoan sanan, minkä hän lausui…
— Kuka hän? Kenestä sinä puhut?
— Kaupustelijasta tietenkin, joka oli täällä nyt iltapäivällä. Ostin häneltä värin.
— Anna, Anna — kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, ettet koskaan saa laskea sisään ketään noita kuljeskelevia italialaisia. Heillä ei ole täällä mitään tekemistä.
— Ah, en toki laskenut häntä sisään. Muistin kyllä, mitä Marilla on sanonut minulle, ja siksi menin ulos, lukitsin tarkoin oven jälkeeni ja katselin hänen tavaroitaan ulkona kivipaadella. Hän ei muuten ollutkaan italialainen — hän oli Saksan juutalainen. Hänellä oli selässä suuri laatikko täynnä hyvin hauskoja tavaroita, ja hän kertoi minulle, että hän teki niin kovasti työtä saadakseen kokoon niin paljon rahoja, että hän voisi hakea tänne vaimonsa ja lapsensa Saksasta. Hän puhui heistä niin tunteellisesti, että se liikutti sydäntäni, ja minulle tuli sellainen halu ostaa häneltä jotain ollakseni avullisena niin hyvässä tarkoituksessa…
Kuinka olikaan, sattui silmääni hiusväriä sisältävä pullo. Kaupustelija sanoi, että se taatusti värjäsi kaikenlaiset hiukset kauniin sysimustiksi ja ettei se lähtenyt pestessä. Vilauksessa näin itselläni ihanan sysimustan tukan, ja kiusaus oli vastustamaton… Mutta pullo maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä, ja minulla oli jälellä vain viisikymmentä senttiä kananpoikarahoistani. Luulen, että kaupustelijalla oli hyvä sydän, sillä hän sanoi, että koska ostaja olin minä, niin hän myisi pullon viidestäkymmenestä sentistä, ja se oli aivan samaa kuin antaa se lahjaksi. Silloin ostin sen, ja niinpian kuin hän oli mennyt, tulin tänne ylös ja aukaisin pullon ja sivelin väriä tukkaani vanhalla hiusharjalla; aivan niinkuin painetussa käyttöohjeessa sanotaan. Käytin koko pullollisen, ja oi, Marilla kun näin sen hirveän värin, jonka tukkani sai voiteesta, kaduin, sen saatte uskoa, Marilla, niin kauheasti sitä, että olin tehnyt niin pahasti… Ja olen katunut koko ajan siitä pitäen…
— Niin, olkoon tämä nyt sinulle varoitukseksi, sanoi Marilla ankarasti, niin että näet, mihin turhamaisuus voi viedä, Anna. Niin, taivas tietää, mitä me nyt sinulle teemme… Aluksi on kai parasta pestä sitä kovasti ja katsoa, mitä apua siitä on.
Anna kaatoi nyt pesuvatinsa täyteen lämmintä vettä ja hankasi tukkaansa kaikin voimin sekä viheriäsuovalla että saippualla. Mutta vaikka kiertävän kaupustelijan luotettavuus yleensä oli epäilyksen alainen — yhdessä suhteessa hänen vakuutuksensa pitivät sen mitä olivat luvanneet. Pronssin vihreä väri oli lujassa kuin kallio eikä lähtenyt enempää kuin alkuperäinen punainenkaan olisi lähtenyt.
— Oi, Marilla, mitä minä teen? huusi Anna itkien ääneen. — Tätä en kestä. Ihmiset ovat kyllä unohtaneet, kuinka minä olen tehnyt tuhmuuksia muissa tilaisuuksissa — kun panin tuskialieventäviä tippoja piikkisikakaakkuun ja kun tarjosin Dianalle rypäleviiniä ja hyökkäsin rouva Lynden kimppuun… Mutta tätä he eivät tule koskaan unohtamaan. Oi, kuinka Josie Pye nauraakaan! Marilla, minä en koskaan uskalla näyttäytyä Josie Pyelle. Oi, minä olen onnettomin tyttö Prinssi Edvardin saarella.
Annan onnettomuutta kesti koko viikon ajan. Tämän ajan kuluessa hän ei mennyt minnekään ja pesi ja hankasi tukka parkaansa joka päivä. Diana oli ainoa, jolle tämä synkkä salaisuus uskottiin, mutta hän lupasi juhlallisesti olla siitä koskaan puhumatta, ja tämän lupauksensa hän piti rikkomatta. Viikon lopussa sanoi Marilla varmalla äänellä:
— Se ei hyödytä mitään, Anna. Tämä väri, jos mikään, pitää… Meidän on leikattava sinun tukkasi, sitä ei voi auttaa. Et voi näyttäytyä ihmisille tuon näköisenä.
Annan huulet vapisivat, mutta hän ymmärsi, että Marilla oli oikeassa.Tuskallisesti huoahtaen hän meni hakemaan saksia.
— Olkaa hyvä ja leikatkaa se heti, Marilla, niin se on tehty. Ah, minä tunnen, että sydämeni on murtunut… Tämä oli niin proosallinen onnettomuus, tässä ei ole hitustakaan mielenkiintoa tai romantiikkaa… Kirjoissa tytöt menettävät hiuksensa vaikeissa kuumetaudeissa tai myyvät ne rahasta saadakseen rahoja johonkin jaloon tarkoitukseen, ja jos minä olisin kadottanut tukkani sillä tavoin, en olisi surrut puoliksikaan niin paljon… Mutta eihän ole kerrassaan mitään mieltä ylentävää siinä ajatuksessa, että on pakotettu leikkaamaan tukkansa sen vuoksi, että on värjännyt sen hirvittävällä värillä… Tulen itkemään koko ajan, kun sitä leikataan.
Anna toteuttikin tämän aikeensa, mutta myöhemmin, kun hän meni ylös huoneeseensa ja katsoi itseään peilistä, teki hän sen epätoivon tyyneydellä. Marilla oli tehnyt työnsä perinpohjaisesti, mutta oli ollutkin välttämätöntä leikata tukka aivan päätä myöten. Tulos ei ollut pukeva — lievimmin sanottuna. Anna käänsi heti peilin seinää vasten.
— En koskaan, koskaan katso peiliin, ennenkuin tukkani on kasvanut, sanoi hän kiihkeästi.
Mutta sitten hän yhtäkkiä käänsi jälleen peilin oikein päin.
— Kyllä, sen teen. Sillä tavoin teen katumusta ja parannusta siitä, että olen ollut niin ilkeä… Katselen itseäni joka kerta, kun tulen ylös huoneeseeni ja tarkastelen oikein, kuinka ruma olen. En koskaan luullut, että olin turhamainen tukkani vuoksi, mutta nyt tiedän, että kuitenkin olin, vaikka se oli punainen, juuri siksi että se oli pitkä ja paksu ja kiharainen. Seuraavalla kerralla sattuu kai jotain nenälleni.
Annan lyhyeksi leikattu tukka herätti suurta huomiota koulussa seuraavana maanantaina, mutta hänen äärettömäksi huojennuksekseen ei kukaan arvannut oikeata syytä, ei edes Josie Pye, joka ei kuitenkaan ollut sanomatta Annalle, että hän oli oikean linnunpelättimen näköinen.
— En vastannut mitään, kun Josie sanoi tuon minulle, uskoi Anna samana iltana Marillalle, joka loikoi sohvalla vaikean päänsärkykohtauksen jälkeen. — Sillä minä arvelin, että se olisi osa rangaistustani ja että minun pitäisi kestää se kärsivällisesti. On ikävää kuulla, että on linnunpelättimen näköinen, ja minulla oli kieleni päässä jotain vastaukseksi… Mutta minä pidätin sen — annoin hänelle vain musertavan katseen, ja sitten annoin hänelle anteeksi. Tästä lähtien koetan koko kykyni mukaan olla kiltti, enkä välitä ensinkään kauneudesta… Diana sanoi, että kun tukkani alkaa kasvaa taas, sidon mustan samettinauhan pääni ympäri ja laitan ruusukkeen toiselle puolen. Siitä tulee varmasti hyvin pukeva… Puhelen ehkä liiaksi, Marilla? Onko päänne hyvin kipeä?
— Pääni on nyt parempi. Mutta iltapäivällä se oli kauhean kipeä. Nämä kohtaukset ovat alkaneet esiintyä yhä useammin — pelkään, että minun on puhuttava jonkun lääkärin kanssa. Mitä tulee sinun pakinaasi, niin otan sen nykyään tyynesti, olen tottunut siihen.
Marillan kielellä se merkitsi, että hän kuunteli sitä mielellään.
— Sinun täytyy luonnollisesti olla Elaine, Anna, sanoi Diana. — En koskaan uskaltaisi antautua virran ajelehdittavaksi veneessä.
— En minäkään, sanoi Ruby Gillis väristen. — Minun mielestäni on aika metkaa istua kaksin tai kolmisin veneessä ja antaa sen ajelehtia. Mutta maata pitkällään pohjalla ja olla olevinaan kuollut — ei koskaan saataisi minua siihen. Kuolisin todellisesti säikähdyksestä.
— Ja minä, sanoi Jane Andrews, minä kurkistelisin alituisesti ylös nähdäkseni, missä olen ja ajautuisinko liian kauas. Ja se tietysti pilaisi vaikutuksen.
— Niin, minä puolestani en pelkää, ja haluaisin äärettömän mielelläni olla Elaine, sanoi Anna. — Mutta oikeastaan Rubyn pitäisi olla se, koska hän on vaalea ja hänellä on niin pitkä ja kaunis kullankeltainen tukka. Elainestahan sanotaan, että hänellä "kultakutrit lainehtivat"…
— Sinun ihosi on aivan yhtä vaalea kuin Rubyn, jos siitä on kysymys, sanoi hyväntahtoinen Diana, ja sinun tukkasi on tullut koko joukon tummemmaksi senjälkeen kuin se leikattiin.
— Ajatteletko todella niin? sanoi Anna ja punastui ilosta. — Olen välistä arvellut sitä itse — mutta en ole koskaan uskaltanut kysyä keneltäkään muulta, niin kovin pelkäsin saavani kuulla, että olin erehtynyt. Luuletko, että sitä voisi nyt sanoa kastanjanruskeaksi, Diana?
— Kyllä toki! Minun mielestäni se on oikein kaunis, sanoi Diana ja katseli ihaillen lyhyitä, silkinhienoja kiharoita, jotka peittivät Annan pään ja joita piti kurissa ruusukkeelle solmittu musta samettinauha.
He seisoivat pienen järven rannalla, Mäntymäen alapuolella, siinä missä kapea, koivujen reunustama niemi pisti järveen. Sen nenässä oli pieni silta, joka oli rakennettu veteen kalastajien ja sorsanpyytäjien mukavuudeksi. Rubya ja Jane'a oli kutsuttu juhannukseksi Dianan luo, ja Anna oli tullut sinne leikkimään heidän kanssaan.
Tänä kesänä Anna ja Diana olivat viettäneet melkein kaikki vapaahetkensä joko järvellä tai sen rannalla. Satakielenpesä oli mennyt menojaan — herra Bell oli keväällä aivan armotta hakannut maahan tuon pienen metsikön haan toisessa päässä. Anna oli istunut kannoilla ja itkenyt.
Hän lohduttautui kuitenkin pian, ja kun kaikki kävi ympäri, kuten hän sanoi, olivat hän ja Diana suuria kolmetoistavuotiaita tyttöjä, ja olivat siis liian vanhoja sellaisiin lapsellisiin huvitteluihin kuin leikkituvat olivat. Ja oli paljon muuta hauskuutta, jota voi keksiä järven tienoilla. Oli ihastuttavaa kalastaa forelleja sillalta, ja molemmat tytöt olivat myöskin saaneet luvan soudella ympäri pienessä tasapohjaisessa ruuhessa, jota herra Barrylla oli tapana käyttää metsästäessään sorsia.
Anna oli saanut sen ajatuksen, että he muodostaisivat näytelmäksi Tennysonin kauniin ja liikuttavan runon "Elaine", jonka he edellisenä talvena olivat lukeneet koulussa. He olivat "hyväksyneet" sen ja eritelleet sen ja pirstoneet sen pieniin palasiin, kunnes oli aivan ihme, että he vielä siinä löysivät jotain järkeä, mutta kaunis "liljaneito" ja Lancelot, Guinevere kuningatar ja Arthur kuningas olivat kuitenkin saaneet elävän hahmon, ja Anna harmitteli salaa, ettei hän ollut syntynyt ritariaikana. Silloin elämällä toki oli jotain romantiikkaa tarjottavana.
Annan ehdotusta tervehdittiin ihastuksella. Tytöt olivat tehneet sen huomion, että jos ruuhi työnnettäisiin niemessä olevalta sillalta vesille, se kulkisi virran mukana sillan alitse ja ajautuisi viimein kauempana, alapuolella olevaan toiseen niemeen, joka samaten pisti pieneen järveen. He olivat usein antaneet veneen omin päin kulkea tätä tietä, ja sellainen kulkuhan olisi mitä sopivin Elaine neidolle.
— Niin, minä rupean kai sitten Elaineksi, sanoi Anna hieman vastahakoisesti, sillä vaikka hänelle olisi tuottanut suurta huvia näytellä runon päähenkilöä, sanoi hänen taiteellinen vaistonsa kuitenkin, että siihen vaadittiin eräitä puhtaasti ulkonaisia edellytyksiä, joita häneltä puuttui. — Ruby saa olla Arthur kuningas, Jane on kuningatar Guinevere, ja Diana saa olla Lancelot ritari. Sitten meidän täytyy puettaa vene ylt'yleensä sysimustalla sametilla… Sinun äitisi vanha musta huivi on erinomainen siihen tarkoitukseen, Diana.
Kun musta huivi oli hankittu, levitti Anna sen ruuheen ja laskeutui sitten pitkälleen pohjalle suljetuin silmin ja kädet ristissä rinnalla.
— Oi, hän näyttää ihan kuolleelta, kuiskasi Ruby Gillis tuskallisesti ja katsoi hiljaisia, kalpeita pikku kasvoja koivujen kisailevien varjojen alla.
— Minä melkein pelkään, tytöt… Luuletteko, että on aivan oikein näytellä tällaista? Rouva Lynde sanoo, että kaikki teatteri on pahasta…
— Ruby, sinä et saa puhua rouva Lyndestä, sanoi Anna ankarasti. —Se turmelee vaikutuksen — siihenhän on satoja vuosia, kun rouvaLynde syntyy. Jane, aseta huivi vähän hauskemmin! Teidän ei muutenpidä houkutella minua puhumaan, kun olen kuollut.
Jane tiesi täydellisesti, minkälaista kaiken piti olla. Kullallakirjailtua pukua Elainen verhoksi ei heillä ollut, mutta vanha pianonpeite keltaista japanilaista taftia korvasi sitä erinomaisesti. Ei ollut saatavissa tällä hetkellä myöskään mitään valkeata liljaa, mutta pitkä, sininen kurjenmiekka, joka pantiin Annan ristittyjen käsien väliin, teki täydellisen vaikutuksen.
— Nyt hän on valmis, sanoi Jane. — Nyt suutelemme hänen puhdasta otsaansa, ja sinä Diana, sanot: "hyvästi, sisko, ainiaaksi!" ja sinä, Ruby, sanot: "hyvästi, oi sisko armas!" molemmat niin surullisesti kuin voitte. Anna, sinun täytyy hymyillä hieman. Muistathan, että Elaine makasi "hymyhuulin kalvakkain". Se on hyvä! Työntäkää nyt ruuhi vesille!
Ruuhi työnnettiin siis vesille ja se raapaisi ohi kulkiessaan kovasti liejusta esiinpistävää vanhaa paalua vasten. Kolme pikku tyttöä odottivat vain siksi kunnes he näkivät, kuinka virta otti sen valtoihinsa ja kuljetti sitä siltaa kohti. Sitten he juosta viilettivät metsän läpi, suoraan yli maantien ja kauempana olevaan niemeen, jossa he Lancelot'na, kuningatar Guineverena ja tämän iäkkäänä puolisona valmistuivat ottamaan vastaan odotettua "liljaneitoa".
Muutamien minuuttien ajan kulki Anna hitaasti virran mukana ja nautti täysin siemauksin tilanteesta. Sitten tapahtui jotain, joka ei ollut lainkaan romanttista. Ruuhi alkoi vuotaa. Hetkisen kuluttua pakotti kova välttämättömyys Elainen kiireesti nousemaan ylös ja kahmaisemaan käsiinsä kullalla kirjaillun vaippansa ja sysimustan samettiverhonsa ja kauhulla tuijottamaan ruuhen pohjassa olevaan suureen reikään, josta vesi kirjaimellisesti virtasi sisään. Sillan vieressä oleva terävä paalu oli irroittanut yhden niistä poikkirimoista, jotka pitivät koossa veneen ravistuneita pohjalautoja.
Anna ei tiennyt tätä, mutta hän ei tarvinnut pitkiä aikoja ymmärtääkseen, että hän oli suuressa vaarassa. Vauhti, jolla vesi syöksi sisään, täyttäisi ja upottaisi ruuhen, ennenkuin se ehti ajautua niemen kainalossa olevaan pieneen lahdelmaan. Missä olivat airot? Tietystikin ne olivat jääneet sillalle.
Anna päästi ilmoille pienen tukahtuneen huudon, jota ei kukaan ihminen kuullut; hän oli kalpea aina huulia myöten, mutta ei kadottanut mielenmalttiaan. Yksi pelastuksen mahdollisuus oli — yksi ainoa.
— Olin niin suunnattomasti peloissani, kertoi hän rouva Allanille seuraavana päivänä, ja oli kuin olisi kulunut kokonainen vuosi sillä välin, kun ruuhi ajautui siltaa kohti ja vesi siinä kohosi joka silmänräpäys. Rukoilin, rouva Allan, rukoilin niin hartaasti, mutta en sulkenut silmiäni, sillä tiesin, että ainoa tapa, millä Jumala voisi minut pelastaa, oli se että hän antoi veneen ajautua niin lähelle sillan tukipylväitä, että saisin siepatuksi jostain niistä kiinni ja kiivetyksi sitä pitkin ylös. Nuo pylvääthän ovat vain vanhoja puunrunkoja, mutta niissä on yllin kyllin koloja ja esiinpistävien oksien tynkiä. Minun täytyi pitää silmäni valppaina, eikä minulla ollut malttia rukoilla mitään oikein kaunista ja hienoa rukousta — mutta ajatelkaas, Jumala kuuli minua kuitenkin, sillä vene puski suoraan erääseen keskellä olevaan pylvääseen ja takertui siihen niin kauaksi, että minä nipin napin ennätin heittää huivin ja pianonpeitteen olalleni ja kiivetä ylös puunrungossa olevalle suurelle oksantyngälle. Ja siinä sitten istuin; liukas ja epämukava se oli, enkä voinut päästä ylös enkä alas — oli vain koetettava kaikin voimin pysytellä kiinni ja odottaa, että joku näkisi minut maalta.
Ruuhi ajautui sitten edelleen sillan ohi ja vajosi pian keskelle jokea. Ruby, Jane ja Diana, jotka jo seisoivat ja odottivat sitä niemen nenässä, näkivät sen katoavan silmistään eivätkä epäilleet sekuntiakaan, että Anna oli vaipunut yhdessä veneen kanssa. Silmänräpäyksen ajan he seisoivat hiljaa, valkeina kuin palttina ja kauhusta kalpeina — sitten he päästivät kimakan kirkaisun ja syöksyivät kuin mielettömät metsään, luomatta valtatien ohi kulkiessaan katsettakaan sillalle. Anna, joka epätoivoisena tarrautui liukkaaseen puuntynkäänsä, näki heidän juoksevan ja kuuli heidän huutonsa. Apua tulisi tosin pian, mutta hänen tilansa oli todellakin mahdollisimman epämukava ja epämiellyttävä.
Minutit kuluivat, ja jokainen niistä tuntui onnettomasta liljaneidosta tunnin pituiselta. Miksi ei nyt tullut ketään ihmistä? Minne tytöt olivat menneet? Mitä, jos he olisivat pyörtyneet kaikki kolme? Mitähän, jos ei koskaan tulisi ketään? Entäpä hän väsyisi ja saisi sellaisen suonenvetokohtauksen ranteeseensa, ettei hän enää voisi pysytellä kiinni? Anna katsoi alas petolliseen vihreään syvyyteen alapuolellaan, missä pitkät varjot verkalleen liukuivat edes takaisin, ja värisi. Hänen mielikuvituksensa alkoi maalata toinen toistaan kaameampia mahdollisuuksia.
Silloin, juuri kun hän luuli, ettei hän silmänräpäystäkään kauempaa voisi sietää käsivarsiensa ja ranteittensa pakotusta, tuli Gilbert Blythe soutaen sillan alitse Harmon Andrews'in ruuhessa.
Gilbert katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen pienet kalpeat ja uhmailevat kasvot, jotka katselivat alas häneen suurin ja pelokkain, mutta myöskin sangen uhmailevin harmain silmin.
— Anna Shirley! Kuinka maailmassa olet sinne joutunut? huudahti hän.
Vastausta odottamatta hän souti aivan sillan tukipylvään viereen ja ojensi kätensä. Ei ollut muuta neuvoa — Annan täytyi tarrautua Gilbert Blythen käteen ja kavuta alas hänen ruuheensa, jossa hän, läpimärkänä ja poissa suunniltaan, istuutui keulaan, sylissä vettä valuva huivi ja samanlainen keltainen pianonpeite. Näiden koettelevien olosuhteiden vallitessa oli ylen vaikea esiintyä arvokkaasti.
— Mitä on tapahtunut, Anna? kysyi Gilbert ja tarttui airoihin.
— Näyttelimme Elainea, vastasi Anna kylmästi, katsahtamattakaan pelastajaansa, ja minun oli määrä ajautua Camelot'iin purressa — tarkoitan ruuhessa… Ruuhi alkoi vuotaa, ja minä kiipesin ylös siltapylvääseen. Tytöt juoksivat hakemaan apua. Tahdotko olla niin hyvä ja soutaa minut sillalle?
Gilbert souti hänet mitä suurimmalla mielihyvällä sillan luo, ja Anna hyppäsi ketterästi maihin, halveksien Gilbertin tarjoamaa apua.
— Paljon kiitoksia, sanoi hän ylimielisesti ja käänsi hänelle selkänsä.
Mutta Gilbert oli myöskin hypännyt pois ruuhesta ja laski nyt kätensäAnnan käsivarsille pidättääkseen häntä.
— Anna, sanoi hän kiireisesti, kuulehan, mitä sanon! Emmekö voi olla hyviä ystäviä? Olen hyvin pahoillani, että pilkkasin sinun tukkaasi taannoin. Tahdoin vain laskea leikkiä enkä koskaan luullut, että sinä panisit sen niin pahaksesi. Ja siitähän on muuten niin pitkä aika… Minun mielestäni tukkasi on kamalan kaunis nyt — oikein todella!… Olkaamme ystäviä!
Anna epäröi silmänräpäyksen ajan. Huolimatta kaikesta loukatusta arvokkuudestaan oli hänellä omituinen, vasta herännyt tietoisuus siitä, että Gilbertin ruskeitten silmien samalla kertaa ujo ja hyväsydäminen ilme teki hänelle hyvää… Hänen sydämensä alkoi sykkiä hyvin nopeasti ja levottomasti.
Mutta koulusalissa tapahtuneen loukkauksen katkera muisto terästi hänen horjuvaa päätöstään. Tapahtuma, joka oli sattunut enemmän kuin kaksi vuotta sitten, palautui hänen mieleensä yhtä elävänä kuin jos se olisi tapahtunut eilispäivänä. Gilbert oli huutanut "tuli on irti!" hänen tukastaan ja oli syypää siihen, että hän oli saanut hävetä koko koulun edessä. Hänen harminsa, joka olisi voinut tuntua vanhemmista ihmisistä yhtä naurettavalta ja mitättömältä kuin sen syykin, ei suinkaan näyttänyt ajan mukana talttuneen ja lieventyneen. Hän vihasi Gilbert Blytheä. Hän ei koskaan tahtonut suoda hänelle anteeksi.
— Ei, sanoi hän, en koskaan tule ystäväksesi, Gilbert Blythe, enkä haluakaan sitä.
— Kuten tahdot! — Gilbert hyppäsi veneeseensä vihan puna poskillaan. — En aio koskaan enää ehdottaa sinulle, Anna Shirley, että tulisimme ystäviksi. Ja minulle se on aivan samantekevää.
Hän souti tiehensä nopein, harmistunein airon vedoin, ja Anna kulki ylös jyrkkää, sananjalkojen reunustamaa polkua vaahterien alla. Hän kantoi päätään hyvin korkealla, mutta sisimmässään hän tunsi jotain katumuksen tapaista. Hän melkein toivoi, että hän olisi antanut Gilbertille toisenlaisen vastauksen. Gilbert oli tietysti loukannut häntä hirveästi, mutta kuitenkin…
Kuinka olikaan, tuntui Annasta siltä kuin olisi ollut oikein suloista istuutua maahan ja itkeä oikein sydämensä pohjasta. Hän oli aivan menettänyt tasapainonsa; puhtaasti fyysillinen väsymys sekä mielenliikutus epämiellyttävän seikkailun jälkeen ottivat nyt oikeutensa sangen huomattavalla tavalla.
Puolivälissä polkua tapasi hän Janen ja Dianan, jotka tulla töytäsivät takaisin järvelle tilassa, joka oli mielipuolisuuden rajoilla. He eivät olleet tavanneet ketään ihmistä Mäntymäellä, koska eivät herra ja rouva Barry olleet kotona. Silloin oli Ruby saanut kauhean itkunpuuskan, niin että heidän täytyi jättää hänet oman onnensa nojaan, sillä välin kuin Jane ja Diana lensivät kummitusmetsän läpi ja portaan yli Vihervaaralle. Täälläkään he eivät olleet tavanneet ketään kotona, sillä Marilla oli mennyt kauppapuotiin ja Matthew oli haravoimassa heiniä saraniityllä.
— Oi, Anna, läähätti Diana, hyökäten Annan kaulaan ja itkien hämmästyksestä ja ilosta, oi, Anna — luulimme — että sinä olit — hukkunut — ja me — tunsimme olevamme — murhaajia — siksi että olimme houkutelleet sinua rupeamaan — Elaineksi… Ja Ruby itkee silmät päästään tuolla ylhäällä… Mutta Anna, kuinka sinä pelastuit?
— Kiipesin eräälle sillan tukipylväälle, sanoi Anna välinpitämättömästi, ja sitten tuli Gilbert Blythe soutaen herra Andrewsin ruuhessa ja laski minut maihin.
— Oi Anna, mikä kelpo teko hänen puoleltaan! Ja miten romanttista! huudahti Jane, joka viimeinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. — Nyt te tietysti teette sovinnon tämän jälkeen.
— Ei, sitäpä emme teekään, sähisi Anna, joka silmänräpäykseksi heräsi lamaannuksestaan. — Enkä tahdo enää koskaan kuulla sanaa "romanttinen", nyt sen kuulet, Jane Andrews… Oli kauhean ikävää, että te niin säikähditte, tytöt. Se oli kokonaan minun syyni. Olen varma siitä, että olen syntynyt onnettoman tähden alla. Kaikki, mitä teen, kääntyy harmiksi itselleni tai rakkaimmille ystävilleni. Sinun isäsi ruuhi on järven pohjassa, ja minulla on sellainen aavistus, ettemme enää saa olla ulkona ja soudella järvellä.