Annan aavistus näyttäytyi tässä tapauksessa luotettavammaksi kuin sellaiset tavallisesti ovat. Barryn ja Cuthbertin hämmästys oli suuri, kun iltapäivän tapahtumat tulivat tunnetuiksi.
— Tuleeko sinusta koskaan järkevää? huokasi Marilla.
— Tottahan toki, siitä olen varma, Marilla, vastasi Anna toivehikkaana. Itäisen vinttikamarin yksinäisyydessä hän oli istunut itkemässä perin pohjin, ja tämä oli rauhoittanut hänen hermojaan ja palauttanut hänelle hänen tavallisen valoisan katsantotapansa. Luulen, että toiveet minun ymmärtäväiseksi tulemisestani ovat nyt suotuisammat kuin konsanaan.
— Sitä en ymmärrä, sanoi Marilla.
— Kas, sanoi Anna, tänään olen oppinut jotain ihkasen uutta. Aina siitä pitäen kuin tulin Vihervaaralle, olen tehnyt tyhmyyksiä, mutta joka kerta olen saanut siitä opetuksen. Ametistineula opetti minua olemaan koskematta esineihin, jotka eivät ole omiani. Kummitusmetsä opetti minun olemaan kuvittelematta kammottavia asioita — sellaisesta nautin ennen suuresti… Piikkisikatorttu tuskia lievittävien tippojen höystämänä opetti minun olemaan hutiloimatta ruokaa laittaessa. Viheriä tukkani paransi minut turhamaisuudesta. Nyt en enää koskaan ajattele tukkaani tai nenääni — tai ainakin hirveän harvoin… Tämänpäiväinen seikkailu on ottanut minusta kaiken romantiikan. Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei maksa vaivaa hakea romantiikkaa Avonleasta. Se kävi kyllä päinsä ihanalla ritariajalla monta sataa vuotta sitten, mutta nykyään eivät ihmiset välitä romantiikasta… Olen varma siitä, että Marilla varsin pian saa nähdä, kuinka kehityn tässä suhteessa…
— Niin, sehän olisi sangen hauskaa… sanoi Marilla äänellä, joka ei kuulostanut kovinkaan vakuutetulta.
Mutta Matthew, joka oli mykkänä istunut nurkassaan, laski kätensäAnnan olalle, kun Marilla oli mennyt ulos.
— Sinun ei pidä muuttua liian paljon toisenlaiseksi kuin olet, sanoi hän, sillä silloin emme tunne lainkaan tyttöstämme… Säilytä sinä vain, mitä tapahtuneekin, rahtunen tuota, jota sanot… romantiikaksi…
Anna oli Rakastavaisten polulla ja ajoi paraillaan lehmiä haasta kotiin. Oli syyskuun ilta, ja auringonlaskun rubininpunainen hohde täytti kaikki metsän aukeamat ja solat. Siellä täällä väreili vaaleankeltainen juova polulla, mutta suurimmaksi osaksi se oli varjossa vaahteroiden holvin alla, ja harmaan sinipunerva hämärä asusti mäntyjen alla. Tuuli leikitteli niiden latvoissa, eikä maailmassa ole ihanampaa musiikkia kuin se, joka iltasin helkkyy suhisevista kuusista ja männyistä.
Lehmät lönkyttivät hiljakseen polkua pitkin, ja Anna kulki niiden jälessä ajatuksiinsa vaipuneena ja lukien ääneen itsekseen erästä kohtaa "Macbeth'istä". He olivat saaneet tutustua Shakespeareen koulussa edellisenä talvena, ja tuo englantilainen runoilija oli tehnyt mahtavan vaikutuksen Annaan, joka oli opetellut ulkoa pitkiä palasia näytelmästä. Kun hän tuli riveihin:
"Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkeeBirnamin metsä." — Ja nyt metsä kulkeePäin Dunsinania. — Aseihin! joutuun! —
sulki hän hurmaantuneena silmänsä voidakseen paremmin kuvitella eteenpäin rientävää sotajoukkoa vihreät oksat käsissä.
Kun hän jälleen ne avasi, näki hän Dianan, joka tuli Barryn alueen portista ja näytti niin tärkeältä, että Anna heti arvasi, että hänellä oli joku hauska uutinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää liian uteliaalta ja alotti keskustelun huomauttamalla ihanasta auringonlaskusta.
— Niin, on sangen kaunista tänä iltana, arveli myöskin Diana. — Mutta tiedäppäs, minulla on jotain kerrottavaa, Anna! Saat arvata kolmasti.
— Charlotte Gillis vihitään kirkossa, ja rouva Allan haluaa meitä koristamaan sitä, huusi Anna.
— Väärin arvattu! Charlotten sulhasen mielestä kirkossa vihkiminen muistuttaa liiaksi hautajaisia eikä halua. Vaikka se olisi ollut kauhean hauskaa. Koeta uudelleen!
— Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäiväkseen? Hän pelkäsi, ettei hänen äitinsä antaisi hänelle lupaa.
Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät veitikkamaisuudesta.
— En aavista, mitä se voi olla, sanoi Anna hyvin apeilla mielin. —Ehkä Joe Mac Pherson saattoi sinua kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?
— Pyh, kaikkea vielä! sanoi Diana. — Minä tulin kauniisti kotia yksinäni, minä… Ei, ymmärrän, ettet koskaan voi sitä arvata. Anna kulta, äiti sai tänään kirjeen Josephine tädiltä, ja hän kutsuu sinua ja minua kaupunkiin tiistaina ja menemään hänen kanssaan näyttelyyn. Mitä arvelet?
— Oi, Diana, kuiskasi Anna ja tuli niin "otetuksi", että hänen täytyi etsiä tukea vaahteran rungosta. — Tarkoitatko todellakin täyttä totta? Ja tarkoittaako Josephine täti totta?… Mutta ajatteles, jos Marilla ei anna minun mennä? Niin kävi tässä taannoin, silloin kun Jane pyysi minua ajelemaan heidän kanssaan heidän vaunuissaan Valkorannan hotellin konserttiin. Tahdoin niin suunnattoman mielelläni mennä, mutta Marilla sanoi, että minun oli parempi pysyä kotona ja lukea läksyjäni. Olin niin pahoillani ja epätoivoissani, tiedätkös, Diana, etten tahtonut lukea rukouksiani maata mennessäni. Mutta sitten kaduin ja nousin ylös keskiyöllä ja luin ne.
— Sanon sinulle erään asian, keskeytti Diana, me pyydämme äidin kysymään Marillalta. Silloin hän varmasti antaa myöten, ja meillä tulee olemaan niin suunnattoman hauskaa, Anna. En ole koskaan ollut missään näyttelyssä, ja on niin harmillista kuulla toisten tyttöjen kertovan käynnistään siellä. Jane ja Ruby ovat olleet siellä kahdesti ja menevät varmaankin taas sinne.
— En ajattele sitä lainkaan, ennenkuin tiedän, saanko tulla vai en, sanoi Anna päättäväisesti. — Jos panisin sen päähäni ja iloitsisin siitä, enkä sitten saisi mennä, olisi se enemmän kuin voisin sietää. Mutta jos saan mennä, niin olen iloinen siitä, että uusi päällysnuttuni tulee siksi valmiiksi. Marillan mielestä en tarvinnut uuttu nuttua. Hän sanoi, että vanhani kelpasi aivan hyvin vielä tämän talven ja minun pitäisi olla tyytyväinen saadessani uuden puvun. Puku on hirveän sievä, Diana, merensininen ja niin somasti ommeltu. Marilla ompelee nykyisin minun pukuni aina sievästi — hän sanoo, että Matthew'n ei tarvitse mennä tilaamaan niitä rouva Lyndeltä… Se on hauskaa. On paljon helpompaa olla kiltti, jos on sievät vaatteet — ainakin minulle. Mutta niille, jotka luonnostaan ovat kilttejä, on se kai samantekevää.
Mutta Matthew sanoi, että minun piti saada uusi päällysnuttu, ja silloin osti Marilla sievän palasen sinistä verkaa, ja sen neuloo oikea ompelija Carmody'ssä. Nuttu tulee valmiiksi perjantai-iltana, enkä tohdi ajatellakaan itseäni, kun sunnuntaina astun pitkin kirkon käytävää ja ylläni on sekä nuttu että leninki, sillä en luule, että on oikein kiinnittää ajatuksiaan sellaiseen… Mutta se sukeltaa sittenkin esiin, vasten tahtoani. Ja uuden lakin Matthew osti minulle sinä päivänä kun olimme Carmodyssä käymässä. Se on sinistä samettia, ympärillä silkkinyöri, josta riippuvat pienet tupsut… Niin, tiedän kyllä, että Marilla sanoo, ettei pidä ajatella näin paljon vaatteita, mutta on niin kauhean hauskaa saada välistä jotain uutta…
Marilla antoi Annalle luvan mennä kaupunkiin, ja sovittiin niin, että herra Barry kyyditsisi tytöt sinne seuraavana päivänä. Kun Charlottetowniin oli kolmekymmentä kilometriä ja herra Barry tahtoi mennä ja palata takaisin samana päivänä, täytyi lähdön tapahtua hyvin varhain. Mutta Annan huvia tämä vain lisäsi, ja tiistaiaamuna hän oli ylhäällä ennen auringonnousua. Silmäys akkunasta ulos sanoi hänelle, että tulisi kaunis päivä, sillä itäinen taivas kummitusmetsän mäntyjen takana oli hopeanhohteinen ja pilvetön. Puunrunkojen välissä olevasta aukeamasta näkyi valo tuikkivan Mäntymäen vasemmasta päätyikkunasta, merkki siitä, että Dianakin oli noussut.
Anna oli vaatteissa, kun Matthew oli saanut tulen sytytetyksi Marillan tullessa alas. Mutta itse hän oli liian suuressa jännityksessä voidakseen syödä. Aamiaisen jälkeen hän pani päähänsä pienen aistikkaan uuden lakkinsa ja ylleen päällysnuttunsa, ja sanottuaan sydämelliset hyvästit kiiruhti Anna polkua ylös, portaan yli ja metsikön läpi Mäntymäelle, siellä odottivat häntä herra Barry ja Diana vaunuineen, ja pian he olivat ulkona maantiellä.
Heillä oli pitkä ajomatka, mutta tyttöset nauttivat koko ajan. Oli viehättävää pyöriä eteenpäin kosteita teitä pitkin päivänsarastuksen punaisessa hohteessa, joka hitaasti levisi yli leikattujen viljapeltojen. Ilma tuntui niin raikkaalta ja puhtaalta, ja keveät savunsiniset usvaharsot leijailivat ilmassa harjujen kupeilla ja kulkivat ohuina pilvenhattaroina laaksojen läpi. Joskus tie pujottelihe metsien läpi, joissa vaahterat olivat alkaneet väikehtiä hehkuvanpunaisissa ja mitä koreimmissa tulenkeltaisissa vivahteissa. joskus se kulki joen yli, ja sillalla Annan aina valtasi lapsellinen pelko siitä, että silta "taittuisi kokoon" kuten linkkuveitsi, ja silloin hän värisi sekä kauhusta että ihastuksesta. Joskus tie teki polvekkeen seuraten merenlahdelmaa, jossa oli kalastuspaikka, ja he ajoivat ilman ja tuulen harmaannuttamien kalastajamökkien ohi, joskus taas vaunut pyörivät ylös mäkiä, joiden huipuilta näkyi siintävän vuorijonon mutkaiset ääriviivat. Ja kaikkialla ajajat tapasivat rikkaita ja huvittavia keskusteluaiheita.
Kello oli lähes kaksitoista päivällä, kun he saapuivat kaupunkiin ja suuntasivat kulkunsa edelleen neiti Barryn kotiin. Hän asui komeassa vanhassa rakennuksessa, jota erotti kadusta ruohokenttä ja jota ympäröivät tuuheat, vielä vihannat jalavat ja pyökit. Emäntä itse tuli heitä vastaan ovelle ystävällinen välke terävissä mustissa silmissään.
— Vai niin, Anna tyttönen tulee viimeinkin minua tervehtimään, hän sanoi. — Varjelkoon, kuinka olet kasvanut, lapsi! Olet kuin oletkin minua pitempi. Ja olet myöskin tullut entistä ehommaksi kasvaessasi. Mutta senhän sinä kyllä tiedät sanomattakin.
— Ah ei, sitä en lainkaan tietänyt, sanoi Anna säteilevin kasvoin. — Minusta tuntuu, että kesakkoni ovat ikäänkuin vähentyneet, ja siinähän on paljon kiitollisuuden syytä, mutta mitään muuta parannusta en todellakaan ollut uskaltanut toivoa… Oli kamalan hauskaa, että neiti Barrystä näyttää siltä.
Neiti Barryn talo oli sisustettu "hurjan komeasti", kertoi Anna Marillalle myöhemmin. Molemmat pienet maalaistytöt olivat melkein hämillään, kun he jäivät yksin hienoon saliin ja neiti Barry meni aamiaispuuhiin.
— Kuninkaan linnassa ei varmaankaan voi olla hienompaa, vai mitä? kuiskasi Diana. — En ole koskaan ennen ollut Josephine tädin kotona, eikä minulla ollut aavistustakaan, että hänellä oli niin suurenmoista. Toivoisin Julia Bellin olevan täällä näkemässä — hänen mielestään hänen äitinsä vierashuone on kaiken hienouden huippu.
— Samettimatto, huokasi Anna hurmaantuneena, ja silkkiuutimet! Minulla on tapana uneksia sellaisista asioista, Diana, mutta — mutta — tokkohan minä sentään viihtyisin täällä ajanmittaan…
Vaikka tietysti on aina hyvin hauska kuvitella sellaista.
Tämä kaupungissakäynti muodostui sellaiseksi, että Anna ja Diana elivät sen muistoista vuosikausia. Se oli alusta loppuun mitä hauskinta vaihtelua täynnä.
Keskiviikkona neiti Barry otti heidät mukaansa teollisuusnäyttelyyn, ja siellä he saivat viipyä koko päivän.
— Se oli ihanaa, kertoi Anna myöhemmin Marillalle. — En todellakaan tiedä, mikä oli huvittavinta. Luulen, että pidin eniten hevosista ja kukista ja käsitöistä. Josie Pye sai ensimäisen palkinnon virkatuista pitseistä, ja sen suon hänelle. Ennen vanhaan en olisi suonut sitä hänelle, mutta huomaan, että luonteeni paranee, ja se on sangen hauskaa… Herra Andrews sai toisen palkinnon gravensteiniläisomenistaan, ja herra Bell otti ensimäisen palkinnon porsaistaan. Diana sanoi, että hänen mielestään oli naurettavaa, että sunnuntaikoulunjohtaja sai palkinnon porsaasta, mutta minä en ole samaa mieltä… Onko Marilla? Diana sanoi, että nyt hän on aina pakotettu ajattelemaan porsasta, kun johtaja seisoo lukemassa rukouksiaan niin juhlallisesti ja haudankaltaisesti.
Clara Mac Pherson sai palkinnon maalauksesta, ja rouva Lynde sai ensimäisen palkinnon kotona kirnutusta voista ja kotitekoisesta juustosta. Niin siis Avonlea oikein kunnostautui. Rouva Lynde oli siellä samana päivänä, enkä ole koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon todella pidän hänestä, ennenkuin sain nähdä hänen tutut kasvonsa kaikkien noiden vieraiden ihmisten joukossa. Oh, siellä oli varmaankin tuhansia ja taas tuhansia, Marilla, ja itse minä tunsin olevani niin kauhean vähäpätöinen — vaikka minulla oli uusi päällysnuttuni.
Niin, ja sitten näimme miehen nousevan ylös ilmapallossa. Oi, kuinka mielelläni tahtoisin kohota ylös ilmapallossa — ajatella, kuinka suloisesti se karmii selkäpiitä!… Ja siellä oli toinen mies, joka ennusti. Hänelle piti maksaa kymmenen senttiä, ja silloin poimi lintunen nokallaan kirjeen, ja siinä oli kohtalosi. Neiti Barry antoi Dianalle ja minulle kummallekin kymmenen senttiä, niin että saisimme tiedon tulevaisuudestamme. Minun osakseni tuli, että menen naimisiin tumman miehen kanssa, joka oli hyvin rikas, ja että asetun asumaan erään suuren veden toiselle puolen. Senjälkeen katselin tarkoin kaikkia tummia miehiä, jotka näin, mutta ei ollut juuri ketään, joka olisi ollut kovinkaan hauskan näköinen — voihan olla muuten liian varhaistakin häntä vielä katsella…
Oh, se oli unohtumaton päivä, Marilla. Olin niin väsynyt, etten voinut nukkua illalla. Neiti Barry oli laittanut meille vuoteet vierashuoneeseensa, kuten hän oli luvannut kauan sitten. Se oli hurjan hieno huone, Marilla, mutta vierashuoneessa nukkuminen ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä olin ajatellut… Isoksi tulemisessa on ikävyytensä, ja sen alan nyt ymmärtää. Moni sellainen asia, jota niin kauheasti halusi pienenä ollessaan, ei ole puoliksikaan niin merkillistä sitten kun sen saa.
Torstaina tytöt saivat ajaa puistossa, ja illalla Josephine täti otti heidät mukaansa konserttiin Musikaaliseen akatemiaan, jossa eräs kuuluisa laulajatar lauloi. Annalle tämä ilta oli katsahdus uuteen maailmaan.
— Oi, Marilla, se oli kaiken kuvauksen yläpuolella… Olin niin hurmaantunut, etten voinut edes puhua, ja silloin voitte kuvitella… Istuin aivan hiljaa ja nautin. Madame Selitsky oli erittäin kaunis ja pukeutuneena valkeaan silkkiin ja timantteihin. Mutta kun hän alkoi laulaa, niin unohdin kaiken muun. Oi, en voi kuvata, miltä minusta tuntui… Mutta minä ajattelin, ettei enää koskaan pitäisi tuntua vaikealta olla hyvä… Minä tunsin samanlaista kuin katsoessani ylös tähtiin. Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta ah — ne olivat vain ilonkyyneliä.
Olin niin pahoillani, kun kaikki tuo oli lopussa, ja sanoin Josephine tädille, etten käsittänyt, kuinka voisin laskeutua jälleen jokapäiväiseen elämään… Hän sanoi, että jos menisimme kadun poikki ravintolaan ja ottaisimme kukin annoksen jäätelöä, niin ehkä se auttaisi minua tolalle… Aluksi en sitä lainkaan uskonut, mutta se auttoi todellakin. Jäätelö oli ihanaa, Marilla, ja oli niin metkaa istua stä syömässä keskellä yötä kello yksitoista. Diana sanoi, että hän luuli olevansa syntynyt kaupunkilaiselämään, niin hyvin se sopi hänelle… Josephine täti kysyi minulta, mitä minä arvelin, mutta minä sanoin, että minun täytyi ajatella sitä paljon, ennenkuin voin vastata siihen. Ja sitten ajattelin sitä nukkumaan mentyäni — se on kaikkein sopivin aika.
Ja tietääkö Marilla, minä pääsin selville siitä, etten ole syntynyt kaupunkilaiselämää varten, ja siitä olen iloinen. Voihan olla hauska silloin tällöin istua ravintolassa kello yksitoista jäätelöä syömässä, mutta muuten haluan siihen aikaan päivästä olla pikku suojassani ja nukkua kauniisti pikku vuoteessani ja vain ikäänkuin aavistaa, että tähdet tuikkivat ulkona ja että tuuli kohisee männyissä alhaalla puron rannalla. Sanoin sen myöskin Josephine tädille aamiaista syödessä seuraavana aamuna, mutta hän vain nauroi. Miksi hän nauroi sille?… Muuten hän on ollut niin kiltti ja kauhean kohtelias meitä kohtaan — tarjonnut meille kaikkea mahdollista… Perjantaina piti kotiin paluun tapahtua, ja herra Barry tuli vaunuineen hakemaan tyttöjä.
— No, toivottavasti teillä on ollut hauskaa, sanoi neiti Barry, kun he niiasivat ja sanoivat hyvästi.
— Kyllä, varmasti meillä on ollut, vastasi Diana.
— Ja sinulla, Anna tyttönen?
— Olen nauttinut jokaisesta minutista, jonka olemme olleet täällä, sanoi Anna, kietoi sydämellisesti kätensä vanhan naisen kaulaan ja suuteli hänen kurttuista poskeansa.
Diana ei koskaan olisi uskaltanut ottaa itselleen sellaista vapautta, ja hän ihan kauhistui Annan rohkeutta. Mutta neiti Barry näytti tyytyväiseltä seisoessaan verannallaan ja seuratessaan pois vieriviä vaunuja silmillään.
Sitten hän palasi huoahtaen takaisin suureen taloonsa. Se tuntui sangen autiolta ja yksinäiseltä, nyt kun hilpeät pikku tyttöset eivät enää antaneet sille eloa. Neiti Barry oli sangen itsekäs vanha nainen, jos suora totuus lausutaan, ja hän ei ollut juuri koskaan välittänyt kenestäkään muusta ihmisestä enempää kuin itsestään. Hän välitti muista vain sikäli kuin he hyödyttivät tai huvittivat häntä. Anna oli huvittanut häntä ja oli siis sangen suuressa määrin Josephine tädin suosiossa. Mutta nyt neiti Barrylle selkeni, että hän ajatteli vähemmän Annan naivia puhetapaa kuin hänen suurta iloitsemiskykyään, tuota herkkätunteisuutta, jota hän ei koskaan oikein kyennyt salaamaan, hänen kohteliasta ja huomaavaista olemustaan ja hänen silmissään ja huultensa tienoilla asustavaa lempeätä ilmettä.
— Luulin jonkun ruuvin irtautuneen Marilla Cuthbertin päässä, kun kuulin, että hän on ottanut luokseen vieraan tytön lasten kodista, sanoi hän itsekseen, mutta huomaan, että koe on onnistunut erinomaisesti. Jos minulla aina olisi Annan tapainen tyttö talossani, olisin sekä parempi että onnellisempi.
Annan ja Dianan mielestä kotimatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin — niin, hauskempikin, sillä heillähän oli nyt se iloinen varmuus, että koti odotti heitä matkan lopussa. Aurinko laski, juuri kun he ajoivat Valkorannan kautta ja kääntyivät rantatielle. Etäisyydessä piirtyivät Avonlean tummat metsäharjut kullanpunaista taivasta vasten. Ajajien takana nousi kuu merestä, joka alkoi välkehtiä ja säteillä sen valossa. Jokainen pikku lahdelma polveilevan tien varrella värähteli tuhansissa kisailevissa ja karehtivissa pikku laineissa. Mainingit pirstoutuivat hillitysti kohisten alapuolella olevaa kalliorantaa vasten, ja meren suolainen tuoksu täytti väkevän, raikkaan ilman.
— Oi, kuinka suloista on elää ja mennä kotiin, kuiskasi Anna aivan hiljaa itsekseen.
Kun he ajoivat mäen alla olevan portaan yli Vihervaaraa kohti, viittoi valontuike ikkunasta hänelle ystävällisesti tervetuloa, ja avoimesta ovesta loisti takkavalkea lähettäen lämmintä viileään syysiltaan. Anna hypähteli kevyesti polkua pitkin ja keittiöön, jossa illallinen höyrysi valmiina pöydällä.
— Vai niin, siinä taas olet, sanoi Marilla ja pani kutimensa kokoon.
— Niinpä niin, ja oi, miten hauskaa on taas olla kotona, sanoi Anna iloisesti. — Voisin taputtaa ja suudella kaikkea — vieläpä astiainpesuvatiakin. Marilla, paistettu kananpoika!… Ei kai ikinä ole tarkoitus, että minä sen saan?…
— Kyllä kultaseni, se on tarkoitus, sanoi Marilla. — Ajattelin, että voisit olla nälissäsi ajomatkan jälkeen ja että joku pieni harvinaisuus maistuisi sinulle. Kiiruhda nyt riisumaan päällysvaatteesi, niin syömme heti kun Matthew tulee sisään. On hauskaa saada sinut jälleen kotiin, pienokainen… Täällä on ollut kauhean yksinäistä ilman sinua, enkä ole koskaan elänyt neljää päivää, jotka olisivat vierineet hitaammin.
Illallisen jälkeen istuutui Anna takan ääreen Marillan ja Matthew'n väliin ja alkoi selonteon koko käynnistään.
— Ihastuttavan hauskaa minulla on ollut, lopetti hän hyvin tyytyväisenä, ja tunnen, että olen todellakin kokenut jotain… Mutta parasta kaikista oli kuitenkin palaaminen jälleen kotiin.
Marilla laski kutimen polvilleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hänen aivojensa läpi välähti epämääräinen ajatus siitä, että hän ehkä toimittaisi itselleen uudet silmälasit ensi kerralla kaupungissa käydessään. Viime aikoina sattui usein, että hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä ja että niitä kirveli.
Oli melkein pimeä, sillä tumma marraskuun hämärä oli piirittänyt Vihervaaran, ja ainoa valo keittiössä tuli lieden tanssivista punaisista liekeistä.
Anna istui käsivarret ristissä pienellä matolla lieden ääressä ja tuijotti kirkkaaseen hehkuun, jossa sadan kesän auringonpaiste nyt kohosi ilmaan palavien vaahterahalkojen mukana. Hän oli lukenut, mutta kirja oli vierähtänyt alas lattialle, ja nyt hän uneksi, hymy karehtien puoliavoimilla huulilla. Hänen leikittelevän mielikuvituksensa usvat ja sateenkaaret loivat hohtavia tuulentupia; ihmeellisiä ja hurmaavia seikkailuja tapahtui hänelle terhenmaailmoissa, seikkailuja, jotka aina päättyivät mitä onnellisimmin eivätkä koskaan saattaneet häntä kiusallisiin tilanteihin, kuten ikävä kyllä usein hänelle sattui elävässä elämässä.
Marilla katsoi häneen silmissä sellainen hellyys, jonka hän ei koskaan olisi sallinut päästä ilmoille missään kirkkaammassa valaistuksessa kuin takanloisteen ja hämärän vienossa valoyhtymässä. Rakkauteen, joka välittömästi ilmaiseikse sanoissa ja silmän kohdatessa silmää, ei Marilla konsanaan kyennyt. Mutta hän oli oppinut pitämään tästä notkeasta, harmaasilmäisestä tytöstä hellyydellä, joka oli sitä voimakkaampi ja syvempi, kun se puhkesi ilmi niin niukoissa muodoissa.
Hänen rakkautensa saattoi hänet itse asiassa pelkäämään, että hän olisi liiaksi myötenantava ja sääliväinen. Hänellä oli levoton tunne siitä, että oli tavallaan syntistä kiinnittää sydämensä niin paljon johonkin inhimilliseen olentoon, kuin hän Annaan, ja ehkäpä hän alistui jonkinlaiseen itsetiedottomaan katumuksentekoon olemalla ankarampi ja vaativampi kuin hän olisi ollut, jos tyttö olisi ollut hänelle vähemmän rakas.
Varmaa on, että Annalla itsellään ei ollut aavistustakaan, kuinka lämpimästi Marilla oli häneen kiintynyt. Hän ajatteli usein jonkinlaisella alakuloisuuden tunteella, että oli hyvin vaikea tehdä Marillan mieliksi ja että tämä merkillisellä tavalla oli vailla kykyä tuntea sympatiaa ja ymmärtämystä. Mutta hän tukahutti aina, tuntien piston omassatunnossaan, sellaiset ajatukset, tietäen hyvin, mistä kaikesta hänen oli Marillaa kiittäminen.
— Anna, sanoi Marilla äkkiä, neiti Stacy oli täällä nyt iltapäivällä, kun sinä olit ulkona Dianan kanssa.
Anna palasi omasta maailmastaan hieman säpsähtäen ja huokaisten.
— Oliko hän? Kuinka ikävää, etten ollut kotona! Miksi ei Marilla huutanut minua? Diana ja minä olimme vain kummitusmetsässä. Metsässä on nykyisin ihanaa — kaikki sanajalat ja käenkaalit ja kallioimarteet ovat nukkuneet ja saaneet ylleen pehmoisen peitteen kuihtuneista lehdistä, kunnes jälleen heräävät keväällä. Luulen, että siellä oli pieni harmaa keijukainen sateenkaarenvärisine pitkine huntuineen, ja se tuli varpaillaan hiipien viime kuutamoyönä ja peitteli ne. Diana ei ole oikein varma siitä… Hän ei ole koskaan unohtanut, kuinka hänen äitinsä torui häntä siksi, että kuvittelimme niin paljon aaveista ja haltioista kummitusmetsässä…
Diana ja minä puhumme muuten nykyään enimmäkseen järkevistä asioista. Me aiomme antaa toisillemme sen lupauksen, ettemme koskaan mene naimisiin, vaan tulemme kilteiksi vanhoiksi neideiksi ja asumme aina yhdessä pienessä sievässä tuvassa puutarhatilkkuineen, ja kummallakin on kissansa, mieluimmin kolmivärinen… Diana ei ole vielä oikein päättänyt, sillä hän ajattelee, että olisi ehkä suuremmaksi hyödyksi mennä naimisiin jonkun hurjan ja huimapäisen harhapoluille joutuneen nuoren miehen kanssa ja kääntää hänet… Diana ja minä tunnemme olevamme niin paljon vanhempia kuin mitä olemme olleet, ettei meidän sovi lörpötellä joutavuuksia ja lapsellisuuksia. On jotain juhlallista siinä, että pian täyttää neljätoista, Marilla… Keskiviikkona neiti Stacy vei meidät kaikki samanikäiset mukanaan puron rannalle, ja siellä istuimme ja juttelimme vakavista asioista. Hän sanoi, ettemme voi kyllin varovasti suhtautua niihin tapoihin, joita omaksumme, ja esikuviin, joita valitsemme itsellemme juuri tässä iässä, sillä tullessamme kaksikymmenvuotiaiksi ovat meidän luonteemme valmiiksi muodostuneet ja perustus laskettu koko tulevalle elämällemme… Ja hän sanoi, että jos perustus oli horjuva ja epävarma, emme koskaan voisi rakentaa sille mitään kunnollista… Mitä asiaa neiti Stacylla oli täällä iltapäivällä?
— Juuri siitä tahtoisin sinulle puhua, Anna, kun vain antaisit minulle sanan vuoron. Hän puhui sinusta.
— Minusta! — Anna näytti hämmästyneeltä. Sitten hän punastui ja sanoi hätäisesti:
— Ah, tiedän kyllä, mitä hän sanoi. Tarkoitukseni oli puhua siitä Marillalle, mutta unohdin sen. Neiti Stacy tapasi minut lukemassa "Setä Tuomon tupaa" eilen iltapäivällä koulussa, kun minun oikeastaan olisi pitänyt lukea historialäksyäni. Sain sen lainaksi Jane Andrews'ilta. Se oli minulla aamiaistunnilla, ja olin juuri lukemassa pienestä hauskasta neekeritytöstä Topsystä, kun tunti alkoi. Ja silloin olin hänestä niin kauheasti huvitettu, että aukaisin lukukirjan ja panin sen pulpetinkannelle, mutta "Setä Tuomon tuvan" asetin polvelleni avattuna, nojalleen pulpettia vasten. Ja silloinhan näytti siltä kuin lukisin läksyäni, mutta koko ajan olivat silmäni toisessa kirjassa.
Enkä huomannut hiukkaakaan, kun neiti Stacy tuli kävellen käytävää pitkin pulpettien välitse — en ennenkuin sattumalta katsahdin ylös ja näin hänen seisovan edessäni niin hirmuisen pahastunein ja moittivin ilmein… En voi sanoin kuvailla, miten häpesin, Marilla — varsinkin kun näin Josie Pyen virnistelevän… Mutta hän jätti minut jälkeen koulun loputtua ja puhui minulle.
Hän sanoi, että olin menetellyt hyvin väärin kahdessa suhteessa. Ensiksikin tuhlasin aikaa, joka minun olisi pitänyt käyttää läksyihin, ja toiseksi petin opettajaani, kun tahdoin uskotella ahertavani läksyjeni ääressä, mutta sen sijaan istuin lukemassa hauskaa kirjaa. En koskaan ennen kuin silloin, Marilla, ollut tullut ajatelleeksi, että se, mitä tein, oli petosta… Mieleni tuli niin hirveän pahaksi, enkä voinut olla itkemättä. Pyysin neiti Stacylta anteeksi, ja sanoin, etten koskaan enää tekisi niin, ja tarjouduin rangaistukseksi olemaan katsahtamattakaan "Setä Tuomon tupaan" koko viikkoon… Mutta sitä hän ei sanonut tahtovansa pyytää minulta, ja niin hän antoi minulle anteeksi. Sentähden minua ihmetyttää, että hän kuitenkin tuli tänne…
— Neiti Stacy ei maininnut sanaakaan tästä asiasta minulle, Anna; sinun paha omatuntosi se vain ei jätä sinua rauhaan. Sinun ei todellakaan ole lainkaan tarvis ottaa mukaasi kouluun mitään hauskoja kirjoja — luet niitä kyllin monta kotona. Kun minä olin nuori tyttö, en saanut koskaan edes nähdäkään mitään romaania.
— Minun mielestäni "Setä Tuomon tupaa" ei voi sanoa romaaniksi — sehän kuvailee neekeriorja raukkojen kärsimyksiä… Ja nykyään en lue koskaan mitään kirjaa, jota neiti Stacy tai rouva Allan eivät pidä sopivana lukemisena tytölle, joka on kolmetoista ja kolmeneljännestä vuotta vanha… Olen luvannut sen neiti Stacylle. Kerran hän näki, kun minä olin lukemassa "Kummituslinnan synkkää salaisuutta" — olin saanut sen lainaksi Ruby Gillis'iltä, ja se oli niin jännittävä ja kaamea, että veri ihan jähmettyi suonissa… Mutta neiti Stacy sanoi, että se oli hyvin tuhma ja vahingollinen kirja, ja hän pyysi etten koskaan enää lukisi sitä tai muuta saman tapaista. Lupasin oikein mielelläni olla lukematta enää mitään sen suuntaista, mutta oli kauhean vaikeata erota kirjasta tietämättä, kuinka siinä kävi… Mutta rakkauteni neiti Stacya kohtaan kesti koettelemuksen, ja minä luovuin kirjasta. On merkillistä, Marilla, kuinka paljoon sentään kykenee, kun on oikein päättänyt olla mieliksi jollekin ihmiselle…
— Niin, minä kai sytytän nyt lampun ja menen töihini, sanoi Marilla. — Näen selvästi, ettet välitä kuulla, mitä neiti Stacy sanoi. Kun vain oma suusi saa olla käynnissä, niin olet tyytyväinen.
— Oi, Marilla, välitän todellakin kuulla siitä, huudahti Anna kauhistuneena. — En sano enää sanaakaan… Tiedän, että puhun liikaa, mutta koetan todellakin muuttua; ja jos Marilla tietäisi, kuinka paljon minä tahtoisin sanoa ja kuitenkin pidättäydyn siitä, lukisitte sen todellakin minulle hyväksi… Olkaa kiltti ja kertokaa se nyt!
— No niin, neiti Stacy aikoo valita niiden joukosta, jotka ovat ahkerimpia ja pisimmälle ehtineitä, pienen luokan, jonka pitäisi alkaa opiskella sisäänpääsyä varten seminaariin. Ja näille oppilaille hän aikoo antaa ylimääräistä opetusta tunnin joka päivä koulun loputtua. Nyt hän oli täällä kysyäkseen Matthew'lta ja minulta, tahtoisimmeko että sinä saisit olla mukana. Mitä sinä arvelet, Anna? Onko sinulla halua pyrkiä seminaariin ja sitten suorittaa opettajatartutkinto?
— Oi, Marilla! — Anna aivan jäykistyi ja risti kätensä. — Se on ollut elämäni unelma — nimittäin viimeisen puolen vuoden ajan, aina siitä pitäen kun Ruby ja Jane alkoivat puhua niiden kurssien lukemisesta, jotka vaaditaan jotta tulee hyväksytyksi… Mutta en ole sanonut mitään, sillä luulin, että se olisi täydellisesti toivotonta… Oi, kuinka mielelläni haluaisin tulla opettajattareksi! Mutta eikö se tule hirveän kalliiksi? Herra Andrews sanoo, että hänelle on maksanut sataviisikymmentä dollaria hankkiakseen sisäänpääsyn Prissylle, ja Prissy ei sentään ollut tyhmä geometriassa.
— Asian siitä puolesta sinun ei tarvitse huolehtia. Kun Matthew ja minä otimme sinut kasvattaaksemme, päätimme tehdä mitä voimme puolestasi ja antaa sinulle hyvän kasvatuksen. Minusta on hyödyllistä, että tyttö valmistautuu kykeneväksi ansaitsemaan oman elatuksensa joko hän sitten tulee sitä tarvitsemaan tai ei. Sinä saat aina pitää Vihervaaraa kotinasi, niin kauan kuin Matthew ja minä olemme täällä, mutta kukaan ei tiedä, mitä voi tapahtua tässä epävarmassa maailmassa, ja onhan parasta olla valmistautunut kaiken varalta. Sentähden saat olla mukana niiden joukossa, jotka aikovat pyrkiä seminaariin, jos sinulla on halua, Anna.
— Oi, kiitos, Marilla! — Anna kietoi kätensä Marillan hartioiden ympäri ja katsoi vakavasti häntä kasvoihin. — Olen teille ja Matthew'lle niin suunnattoman kiitollinen! Luen niin ahkerasti kuin voin ja koetan oikein tuottaa teille kunniaa. Geometriassa on teidän kyllä parasta olla odottamatta liikoja, mutta muun suhteen kyllä selviydyn, kun oikein lukea pänttään.
— Se tulee kyllä sinulta onnistumaan. Neiti Stacy sanoo, että sinun on helppo oppia ja sitäpaitsi olet ahkera.
Mikään maailmassa ei olisi voinut saada Marillaa sanasta sanaan kertomaan, mitä neiti Stacy todella oli sanonut — se olisi vain ollut omiaan tekemään tytön turhamaiseksi ja pöyhkeileväksi!…
— Mutta nyt sinun ei pidä lukea itseäsi pilalle, kuuletko. Tässä ei ole mitään kiirettä. Sinä et tule valmiiksi pyrkimään seminaariin ennenkuin puolentoista vuoden kuluttua. Mutta on joka tapauksessa parasta alottaa ajoissa ja laskea hyvä perustus, kuten neiti Stacy sanoo.
— Nyt tulen olemaan vielä enemmän huvitettu opinnoistani, sanoi Anna hyvillä mielin, nyt kun minulla on päämäärä elämässäni. Pastori sanoo, että jokaisen ihmisen on asetettava elämälleen tarkoitusperä ja uskollisesti pyrittävä siihen. Mutta hän sanoo, että ensin meidän täytyy hankkia varmuus siitä, että valitsemamme tarkoitusperä on hyvä ja jalo. Ja pyrkiminen neiti Stacyn kaltaiseksi opettajattareksi lienee kai yhtä hyvä kuin mikä tahansa, eikö totta, Marilla? Opettajattaren kutsumushan on jotain jaloa ja korkeata.
Tulevien seminaarilaisten pieni luokka muodostettiin ennen pitkää ja siihen kuuluivat Gilbert Blythe, Anna Shirley, Ruby Gillis, Jane Andrews, Josie Pye ja Moody Spurgeon. Diana Barry ei tullut mukaan, koska hänen vanhempansa eivät aikoneet antaa hänen käydä seminaaria.
Anna suri tätä kuin onnettomuutta. Siitä yöstä asti, kun Minnie May oli kuolemaisillaan kuristustautiin, eivät hän ja Diana milloinkaan olleet eronneet. Sinä iltana, kun vasta muodostettu luokka ensi kertaa jäi kouluun ylimääräiselle tunnille ja Anna näki Dianan hitaasti menevän ulos toisten keralla kulkeakseen kotiin Koivukäytävää pitkin ja Orvokkien laakson läpi, voi Anna hädin tuskin istua paikallaan ja olla seuraamatta sydämensä halua seurata ystävätärtään. Jokin kohosi hänen kurkkuunsa, ja hän pakeni kiireesti avatun luonnontietonsa taakse salatakseen silmiinsä kohonneita kyyneliä. Ei mistään hinnasta hän olisi suonut Gilbert Blythen tai Josie Pyen näkevän näitä kyyneliä.
— En voi sanoin kuvata, kuinka katkeralta minusta tuntui, kun näin Dianan menevän yksinään, sanoi hän surullisena myöhemmin illalla. — Miten ihanan hauskaa olisi ollut, jos Dianakin olisi saanut valmistua seminaariin! Mutta me emme voi odottaa, että kaikki kävisi meidän toiveittemme mukaisesti tässä epätäydellisessä maailmassa on rouva Lyndellä tapana sanoa. Eihän siinä kylläkään ole juuri mitään lohdullista, mutta se on kai hyvin totta…
Muuten luulen, että luokallamme tulee olemaan oikein hauskaa. Jane ja Ruby opiskelevat opettajatartutkintoa varten, mutta Ruby sanoo, että hän aikoo opettaa vain kaksi vuotta tutkinnon jälkeen ja sitten hän menee naimisiin.
Jane sanoo, että hän omistaa koko elämänsä opetukselle eikä koskaan, koskaan mene naimisiin, sillä opettajattarena saa palkkaa, mutta jos on naimisissa, ei palkasta ole tietoakaan, ja mies murisee, jos tahtoo saada jotain siitä, mitä voi ja munat tuottavat… Jane puhuu varmaankin omasta surullisesta kokemuksestaan, sillä rouva Lynde sanoo, että hänen isänsä on niin kamalan kitsas, että… Josie Pye sanoo, että hän menee seminaariin saadakseen enemmän sivistystä, sillä hänen ei koskaan tarvitse ansaita omaa elatustaan, mutta hän sanoo, että kasvattilasten laita on tietenkin toinen, he kun elävät toisten armeliaisuudesta — heillä on kovempi pala purtavana, heillä…
Moody Spurgeon aikoo papiksi. Rouva Lynde sanoo, että hänen on mahdoton ruveta miksikään muuksi, jos hän vähääkään aikoo olla nimiensä arvoinen. [MoodyjaSpurgeonovat kahden hyvin tunnetun amerikkalaisen saarnaajan nimiä. (Suom. muist.)] Toivon, etten ole ilkeä, Marilla, mutta en voi olla nauramatta kuvitellessani Moody Spurgeonia pappina…
Hän on niin hullunkurisen näköinen suurine, lihavine kasvoineen, pienine sinisine porsaansilmineen ja korvalehtineen, jotka ovat lerpallaan molemmin puolin kasvoja. Mutta ehkä hän tulee älykkäämmän näköiseksi kasvettuaan isoksi. Charlie Sloane on jo päättänyt antautua valtiomiesuralle ja tulla parlamenttiin, mutta rouva Lynde sanoo, ettei hänellä ole mitään tulevaisuutta sillä uralla, sillä kaikki Sloanet ovat kunniallista väkeä, ja nykyään valitsevat poliittisen uran vain konnat ja lurjukset —
— Miksi Gilbert Blythe aikoo? kysyi Marilla, joka huomasi, että Anna avasi ranskan kirjansa.
— Minä en tosiaankaan tiedä, mikä kunnianhimo
Gilbert Blythellä on elämässä — jos hänellä on lainkaan mitään, sanoi Anna pilkallisella äänellä.
Nyt vallitsi julkinen kilpailu Gilbertin ja Annan välillä. Ennen oli oikeastaan vain toinen puoli kaikessa salaisuudessa koettanut estää toista pääsemästä edelle, mutta nyt ei enää ollut epäilystäkään siitä, että Gilbert oli yhtä lujasti päättänyt tulla luokkansa ensimäiseksi kuin Annakin. Mutta hän oli arvokas vastustaja, jota vastaan kannatti ryhtyä taisteluun. Luokan muut oppilaat tunnustivat hiljaisuudessa näiden molempien ylemmyyden, eikä kukaan uneksinutkaan koettaa kiistellä heidän kanssaan etusijasta.
Tuon päivän jälkeen järven rannalla, jolloin Anna oli kieltäytynyt kuuntelemasta Gilbertin anteeksipyyntöä, ei tämä ollut, lukuunottamatta mainittua kilpailua luokalla, kertaakaan ollut huomaavinaan Annan olemassaoloa. Hän jutteli ja laski leikkiä toisten tyttöjen kanssa, lainasi heille kirjoja, keskusteli heidän kanssaan läksyistä ja leikeistä ja saattoi välistä jotakuta heistä koulusta kotiin. Mutta Anna Shirley oli hänelle ilmaa, ja Anna huomasi, että se ei ollut hauskaa. Vähät auttoi että hän niskaansa nytkäyttäen sanoi itsekseen: mitäpä minä siitä huolin? Syvällä itsepäisen naissydämensä sopukassa hän tiesi, että hän välitti siitä paljon ja että jos hänelle vielä kerran olisi tarjoutunut tilaisuus, Gilbertin laskettua hänet maihin "pelastuksen" jälkeen, vastaisi hän hänelle kokonaan toisin. Yhtäkkiä hän, salaiseksi harmikseen, huomasi, että se vanha kauna, jota hän oli kantanut Gilbertiä kohtaan, oli poissa — poissa, juuri kun hän arveli, että hän parhaiten oli sen tarpeessa terästäytyäkseen jokapäiväistä nöyryytystä vastaan. Turhaan hän palautti muistiinsa jokaisen yksityiskohdan tuosta tapauksesta, jonka keskipisteenä olivat punainen tukka ja kivitaulu, ja koetti loihtia takaisin muinaisen leppymättömän vihansa. Se oli leimahtanut viimeisen kerran tuona päivänä järven rannalla. Anna tunsi, että hän oli sekä antanut anteeksi että unohtanut itse sitä tietämättään. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Ainoa valokohta oli, ettei Gilbert eikä kukaan, ei edes Diana, milloinkaan saisi aavistusta siitä, kuinka pahoillaan hän oli ja kuinka hän katui, että hän oli ollut niin itsepäinen ja leppymätön. Hän päätti "peittää tunteensa tutkimattomuuden verholla", ja hän onnistui siinä sikäli, ettei Gilbert, joka kukaties ei ollut aivan niin välinpitämätön kuin näytti, voinut saada lohdutusta mistään sellaisesta harhaluulosta, että Anna surisi hänen käyttäytymistään häntä kohtaan. Ainoa niukka lohdutus, minkä Gilbert sai, oli se, että Anna armottomasti tiuski Charlie Sloanelle, kun tämä teki jonkun lähentelemisyrityksen.
Muuten talvi kului tasaista menoaan, ja taloustoimien ja uuraan lukutyön lomassa oli joskus vaihteeksi joku pieni huvitilaisuus. Annan päivät soluivat kuin hohtavat helmet vuoden kaulaketjussa. Hän oli ahkera, innostunut ja onnellinen; hänellä oli läksyjä opittavana ja palkintoja voitettavana, hauskoja kirjoja luettavana, uusia lauluja harjoitettavana, hupaisia lauantai-iltapäiviä pappilassa rouva Allanin luona. Ja niin, melkein Annan huomaamatta, kevät yhtäkkiä oli Vihervaaran kynnyksen ulkopuolella, ja koko maailma puhkesi uuteen kukkaan.
Silloin opiskelun vauhti ikäänkuin vähän hiljeni… Tulevat seminaarilaiset, jotka jäivät vielä kouluun, kun toverit kiiruhtivat ulos vihannoiville poluille ja tuuheisiin metsikköihin ja tutuille istuinpaikoille järven rantaan, katsoivat kaihomielin ulos ikkunasta ja havaitsivat, että ranskan kirjoitukset ja algebran problemit olivat jonkun verran kadottaneet siitä viehätyksestä ja yllykkeestä, mikä niissä oli piillyt koleina talvikuukausina. Yksinpä Anna ja Gilbertkin veltostuivat hiukkasen. Sekä opettaja että oppilaat olivat erittäin tyytyväisiä, kun lukukausi oli lopussa ja ihana kesälupa oli heidän edessään.
— Olette tehneet lujasti työtä tänä lukuvuonna, sanoi neiti Stacy heille viimeisenä iltana, ja ansaitsette iloisen ja hauskan loma-ajan. Nauttikaa nyt niin paljon kuin voitte raittiissa ulkoilmassa ja kootkaa kelpo varasto terveyttä ja voimaa ja työhalua, josta voitte hyötyä ensi vuonna! Sillä silloin on todellakin tosi kysymyksessä, näettekös!
— Tuleeko neiti ensi lukukautena takaisin? kysyi Josie Pye.
Josie Pye ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kysymysten tekemiseen, mutta tässä tapauksessa koko luokka oli hänelle kiitollinen. Ei kukaan heistä olisi uskaltanut esittää suoraan tätä kysymystä, mutta kaikki toivoivat siihen vastausta, sillä jonkun aikaa oli ollut koulussa liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja — huhuja, jotka tiesivät kertoa, että neiti Stacy ei tulisi takaisin, koska hänelle oli tarjottu paikka suuremmassa jatkokoulussa hänen omalla kotiseudullaan ja hän muka aikoi ottaa sen vastaan. Tulevat seminaarilaiset odottivat henkeäpidättävän äänettömyyden vallitessa hänen vastaustaan.
— Niin, luulen kyllä tulevani, sanoi neiti Stacy. — Ajattelin tovin aikaa ottaa toisen paikan, mutta olen nyt päättänyt tulla takaisin Avonlea'hin. Totta puhuakseni olen niin kiintynyt täkäläisiin oppilaihini, etten voi heitä jättää. Jään senvuoksi tänne ja luen teidän kanssanne seminaaria varten.
— Eläköön! sanoi Moody Spurgeon.
Vaativat nimet omaava poika ei vielä koskaan ollut siihen määrin joutunut tunteittensa valtoihin, ja hän punastui häpeästä joka kerta sitä ajatellessaan koko viikon ajan.
— Oi, kuinka iloinen olen, sanoi Anna loistavin silmin.
— Rakas neiti Stacy, kuinka hirveätä olisi ollut, ellette te olisi tullut takaisin! Luulen, että olisin kadottanut kaiken työhaluni, jos olisimme saaneet jonkun muun opettajan.
Kun Anna tuli kotiin tuona iltana, sulloi hän kaikki koulukirjansa vintinsäiliössä olevaan vanhaan laatikkoon ja pani avaimen toisen piironginlaatikon kaikkein perimmäiseen sopukkaan.
— En vilkaisekaan läksykirjoihin kesäloman aikana, ilmoitti hän Marillalle. — Olen päntännyt päähäni parhaani mukaan koko lukukauden ajan, ja olen istua kyyröttänyt tuon hirveän geometrian ääressä, kunnes olen osannut joka ainoan väittämän ensimäisestä kirjasta ihkasen ulkoa — vieläpä silloinkin kun kirjaimet ovat olleet muutettuja… Nyt olen ikäänkuin hieman väsynyt kaikkeen järkevään, ja kesällä aion antaa mielikuvitukselleni oikein vapaat ohjat Oh, Marillan ei tarvitse säikähtää! Pidän luonnollisesti rajani… Mutta tahdon todellakin pitää oikein hauskaa nyt kesällä, sillä tämä on kenties viimeinen kesä, kun olen pikku tyttö. Rouva Lynde sanoo, että jos minä edelleen sitä vauhtia venyn korkeutta kohti, täytyy teidän pian antaa minulle pitkät hameet… Mutta jos saan pitemmät hameet, niin tunnen, että täytyy myöskin käyttäytyä toisella tavoin… Silloin ei ehkä käy päinsä enää uskoa keijukaisiin — sentähden uskon heihin sydämen pohjasta nyt kesällä…
Meillä tulee muuten olemaan hyvin hauskaa kesälomalla. Ruby Gillis pitää pian syntymäpäiväkekkeriään, ja ensi kuussa sunnuntaikoulu tekee huvimatkan luonnon helmaan. Ja Dianan isä on luvannut, että hän jonakin iltana ottaa Dianan ja minut mukaansa Valkorannan hotelliin ja tarjoaa meille siellä päivällistä. Siellä syödään päivällistä illalla… Jane Andrews oli siellä kerran viime kesänä, ja hän ei koskaan unohda, kuinka muhkeilta sähkövalo ja kukat ja naiset hienoissa puvuissaan näyttivät… Nyt hän ymmärtää, minkälaista on hienoston seuraelämä, sanoo hän…
Rouva Lynde tuli seuraavana iltapäivänä ottaakseen selvää, miksi Marilla ei ollut ollut ompeluseurassa torstaina. Kun Marilla ei ollut ompeluseurassa, voitiin arvata, että jokin oli hullusti Vihervaaralla.
— Matthew sai sellaisen kohtauksen sydämeensä torstaina, kertoi Marilla, ja minä en tahtonut lähteä hänen luotaan. Kiitos, hän voi jälleen hyvin, mutta nuo kohtaukset yllättävät hänet useammin kuin ennen, ja minä olen oikein levoton. Tohtori sanoo, että hänen täytyy välttää kaikkea mielenliikutusta. Sitä määräystä ei ole vaikea noudattaa, sillä Matthew ei todellakaan ole koskaan ollut altis mielenliikutuksille, mutta pahempi on, että hän ei myöskään saa tehdä mitään raskasta työtä, ja yhtä hyvin voi kieltää Matthew'ta hengittämästä kuin työtä tekemästä. Riisu yltäsi päällysvaatteesi, Rakel. Jääthän toki teelle?
— Koska olet niin itsepäinen, kultaseni, on minun kai jäätävä, sanoiRakel rouva, jolla ei koskaan ollut ollut muuta aikomusta.
Rakel rouva ja Marilla istuivat hyvässä rauhassa vierashuoneessa Annan laittaessa kuntoon teen ja voidellessa kermalla muutamia pikku pullia, joista tuli niin keveitä ja kuohkeita ja kauniin vaaleankeltaisia, että ne katkaisivat kärjen yksinpä rouva Lyndenkin arvostelulta.
— Uskallanpa sanoa, että Annasta on kehittynyt oikein hauska tyttö, sanoi Rakel rouva, kun Marilla auringon laskiessa saattoi häntä oikotietä pitkin. — Hän on sinulle varmaan erinomaiseksi avuksi.
— Kyllä hän todellakin on, sanoi Marilla, ja viime aikoina hän on tullut niin vakavaksi ja luotettavaksi. Pelkäsin aluksi, että hänestä ei koskaan tulisi muuta kuin ajattelematon rasavilli, mutta nykyään voin hänelle uskoa jo mitä tahansa.
— En tosiaankaan uskonut, että hänestä sukeutuisi niin oivallinen, kun olin täällä ja näin hänet ensi kerran kolme vuotta sitten, sanoi Rakel rouva. — Voi minun päiviäni, minkälaisen kohtauksen hän pani toimeeni Kotiin tultuani sinä iltana sanoin Thomasille: "Usko minua, Thomas, sanoin, Marilla Cuthbert saa vielä katua tekoaan." — Mutta minä erehdyin, ja se oikein ilahuttaa minua Minä en Jumalan kiitos ole niitä ihmisiä, joita ei koskaan saada tunnustamaan erehtyneensä. Minä erehdyin Annan suhteen, mutta se ei ollut mikään ihme, sillä mutkikkaampaa, ällistyttävämpää häikälettä en ole puolestani koskaan sattunut tapaamaan… Mutta on merkillistä, kuinka hän on kehittynyt näinä kolmena vuotena — eikä vähiten ulkomuotoon nähden Hänestä on tullut oikein sievä tyttö, vaikkakaan en muuten juuri ole ihastunut tuohon kalpeaan, suurisilmäiseen tyyppiin… Pidän vähän runsaammasta rehevyydestä ja voimakkaammista väreistä — kuten esimerkiksi Diana Barrylla tai Ruby Gillisillä. Ruby on oikein kaunis tyttö. Mutta kuinka lieneekään — en tiedä, mistä se voi johtua — kun näen Annan heidän kanssaan yhdessä, niin vaikkei hän ole puoleksikaan niin kaunis; niin hän saattaa toiset näyttämään hieman yksinkertaisilta ja pöyhkeileviltä… Jokseenkin niinkuin nuo pitkävartiset valkeat kukat, joita hän sanoo narsisseiksi, punaisten, koreiden pionien rinnalla…
Anna sai mielensä mukaisen kesän ja nautti siitä täysin siemauksin. Hän ja Diana miltei asuivat ulkoilmassa ja mässäsivät kaikissa niissä erinomaisissa nautinnoissa, joita Rakastavaisten polku, Metsänymfin lähde, Orvokkien laakso ja Satakielenpesä tarjosivat. Marilla antoi Annan samoilla ympäri täydellisessä vapaudessa. Spencervalen lääkäri, joka oli tullut Minnie Mayn luo sinä iltana, kun hän oli kuristustaudissa, oli kesäloman alussa eräänä iltana tavannut Annan erään potilaansa kotona, ja hän oli silloin terävästi katsonut häneen, mutistanut suutaan ja ravistanut päätään, jota paitsi hän erään toisen henkilön kautta lähetti Marillalle näin kuuluvat terveiset:
— Antakaa kasvattityttönne olla ulkona raittiissa ilmassa koko kesän älkääkä antako hänen avatakaan mitään kirjaa, ennenkuin hän saa enemmän joustavuutta liikkeisiinsä.
Tämä tervehdys tuotti Marillalle terveellisen säikähdyksen. Hän näki hengessä, että Anna auttamattomasti kuolisi lentävään keuhkotautiin, ellei sitä noudatettaisi. Siitä oli seurauksena, että Anna sai nauttia huolettomasta kesäelämästään mielin määrin. Hän harhaili metsiä ja maita, ui, souteli, poimi marjoja ja rakenteli tuulentupia sydämensä halusta, ja kun syyskuu tuli, oli hän kirkassilmäinen ja pirteä, ja hänen käynnissään oli joustavuutta, joka olisi täysin tyydyttänyt Spencervalen lääkäriä, ja mieli oli kukkuroillaan työhalua ja kunnianhimoisia suunnitelmia.
Hän oli juuri vetänyt koulukirjansa esiin ja kantanut ne alas vintin säiliöstä.
— Te rakkaat vanhat ystävät, oli oikein hauskaa nähdä teidän kunnon kasvojanne — niin, yksinpä sinunkin, geometria, sanoi hän. — Minulla on ollut ihana kesä, ja nyt olen taas valmis iloisin mielin ottamaan elämän taakan hartioilleni, kuten pastori sanoi saarnassaan viime sunnuntaina. Eikö hän Marillankin mielestä saarnaa erinomaisesti? Miksi eivät naiset voi tulla papeiksi? Kysyin sitä rouva Lyndeltä, ja hän kimmastui hirveästi ja sanoi, että meidän yhteiskunnassamme on ilman sitäkin kyllin monta hullutusta… En ymmärrä, kuinka hän voi niin sanoa. Luulisin naisten voivan olla erinomaisia pappeja. Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi osata oikein liikuttavasti puhua kuulijoittensa sydämiin! Kun on kysymys keräyksestä tai hyväntekeväisyysesityksestä, tai kirkko tai pakanalähetys muuten tarvitsee varoja, niin naiset ne aina saavat olla työssä. Olen varma siitä, että rouva Lynde osaisi lukea rukoukset yhtä hyvin kuin pyhäkoulun johtaja, ja saarnata hän myöskin osaisi, kun hän vain saisi hieman harjaannusta.
— Sen uskon varmasti, sanoi Marilla kuivasti. — Hän saarnaa niinpaljon kuin toivoa voi — vaikka se ei tapahdu kirkossa. Ei kelläänAvonleassa ole vakavaa vaaraa joutua hunningolle, niin kauan kuinRakel on olemassa ja pitää häntä silmällä.
— Marilla, sanoi Anna luottavaisuuden puuskassa. Minä kerron teille jotakin saadakseni kuulla, mitä te sanotte siitä. Olen siitä niin pahoillani — varsinkin sunnuntai-iltapäivisin, kun enemmän ajattelen sellaisia asioita… Tahdon todella olla hyvä, ja kun olen yhdessä rouva Allanin tai neiti Stacyn kanssa, niin olen siihen vielä halukkaampi ja olen valmis tekemään kaikkea, mistä parhaiten pitäisitte… Mutta melkein aina, kun olen rouva Lynden seurassa, tunnen olevani hyvin ilkeä, ja minut valtaa halu tehdä jotakin, joka oikein häntä suututtaisi… Niin, tunnen niin kauhean suurta kiusausta tehdä sellaista. Voiko Marilla selittää, mistä se johtuu? Tuleeko se siitä, että minulla pohjimmiltaan on niin huono luonne?
Marilla näytti hetkisen epäröivältä. Sitten hän nauroi.
— Sanon sinulle erään asian, Anna, Rakelilla on välistä minuunkin samanlainen vaikutus. Luulen usein, että hän voisi saada aikaan paljon enemmän hyvää — hänellä voisi olla parempi vaikutus, kuten sinä sanot — jos hän ei olisi niin mariseva eikä niin paljon morkkaisi ihmisiä. Pitäisi olla sellainen käsky, jossa sanottaisiin: "sinun ei pidä morkkaaman lähimmäistäsi…" Mutta tässä minä istun puhumassa pötyä. Rakel on hyvä kristitty ja hyvää tarkoittava sielu eikä koskaan lyö laimin tilaisuutta osoittaa palvelustaan toiselle.
— No, sepä oli hauskaa, että Marilla tuntee samalla tavoin, sanoi Anna keventynein mielin. — Tästä lähtien ei se tuota minulle min paljon huolta. Mutta ah, tuntuu niin kovin vastuunalaiselta olla tulemaisillaan isoksi ja täysikasvuiseksi… Kun minulla on läheisyydessäni niin hyviä ystäviä kuin te ja Matthew ja pastorin rouva ja neiti Stacy, niin pitäisi kai minusta kehittyä hyvä tyttö — jos ei minusta tule, niin saan totisesti syyttää vain itseäni… Tunnen vastuun niin suureksi siksi että tämä kehitysaikahan ei enää koskaan palaa. Jos jossakin suhteessa menettelen hullusti, niin en voi palata takaisin ja alottaa uudelleen…
Olen kasvanut kaksi tuumaa nyt kesällä, Marilla. Herra Gillis mittasi minut Rubyn syntymäpäiväkekkereissä. Olen niin iloinen siitä, että laitatte uudet hameeni pitemmiksi. Tumman sinipunerva on niin soma, ja Marilla teki kovin kiltisti pannessaan sen reunaan rimsun… Tietystikään se ei ollut lainkaan välttämätöntä, mutta rimsut ovat tänä syksynä niin muodissa… Tiedän lukevani ahkerammin, kun minäkin olen saanut sellaisen. Minulla on sellainen miellyttävä tunne syvällä sydämeni pohjassa tuon rimsun vuoksi…
— No silloinhan oli hyvä, että sait sen, sanoi Marilla.
Neiti Stacy tuli takaisin Avonlean kouluun ja tapasi kaikki oppilaansa tiedonhaluisina ja uutterina kuten ennenkin. Varsinkin pieni jatkoluokka ponnisteli voimiaan äärimmilleen, sillä seuraavan vuoden lopussa, heittäen jo nyt pitkän tumman varjonsa edelleen, kohosi tuo kohtalokas jokin, joka tunnettiin nimellä "sisäänpääsytutkinto" ja jolla oli kyky nostattaa jokaisen oppilaan sydän ylös kurkkuun. Entäpä he eivät läpäisisikään!
Kun Anna näki pahoja unia, näki hän pitkän luettelon kaikista niistä, jotka olivat päässeet seminaariin. Ylinnä oli Gilbertin nimi loistavin kultakirjaimin, mutta hänen nimensä — puuttui.
Niin talvi kului nopeasti, hilpeän mielen, rattoisan olon ja uuraan työn vaihdellessa. Opetus oli yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa, kilpailu toverien kesken yhtä kiihkeä kuin ennenkin. Uusia ajatusten, tunteitten ja kunnianhimoisten pyrkimysten maailmoita, houkuttelevia, tähän asti tuntemattomia tiedon tanhuita avautui Annan kaihoaville katseille.
Marilla piti muistissaan Spencervalen lääkärin määräyksen eikä antanut Annan päätä pahkaa heittäytyä opiskeluihinsa. Hän sai olla mukana illanvietoissa, joissa oli esitelmiä ja musiikkia; pari iloista rekiretkeä tehtiin kulkusten helistessä ja jälkeenpäin tanssittiin, ja nuoret huvittelivat luistelemisella niin kauan kuin oli jäätä.
Eräänä päivänä, kun he seisoivat vierekkäin, huomasi Marilla hämmästyksekseen, että Anna oli häntä pitempi.
— Lapsi kulta, kuinka olet kasvanut! sanoi hän, tahtomatta uskoa omia silmiään.
Huokaus seurasi näitä sanoja. Marilla tunsi ihmeellistä alakuloisuutta sen johdosta, että Anna kasvoi mittaa. Se lapsi, josta hän oli oppinut pitämään, oli poissa, ja tässä seisoi sen sijaan tämä pitkä viisitoistavuotias tyttö vakavine silmineen, ajattelevine otsineen ja kaunisryhtisine pikku päineen. Marilla piti tytöstä yhtä paljon kuin hän oli pitänyt lapsesta, mutta hänellä oli kuitenkin painostava tunne siitä, että hän oli kadottanut jotain. Ja illalla, kun Anna oli mennyt yhdistyksen kokoukseen Dianan seurassa, istui Marilla yksin talvihämärässä ja antaen yhtäkkiä myöten heikkoudelleen ratkesi itkemään.
Matthew, joka tuli sisään lyhty kädessä, huomasi asian ja katsoi häneen sellaisen hämmästyksen vallassa, että Marillan täytyi nauraa kyyneltensä lomassa.
— Ajattelin Annaa, sanoi hän. — Hän on kasvanut ja tullut niin suureksi — ja luultavasti emme saa pitää häntä täällä ensi vuonna. Tulen kaipaamaan häntä kauheasti.
— Hänhän voi tulla kotiin meitä katsomaan usein, lohdutti Matthew, jolle Anna oli yhä ja tulisi aina olemaan se pieni innokas ja puhelias tyttönen, jonka hän oli hakenut asemalta eräänä kesäkuun iltana neljä vuotta sitten. — Carmodyn sivurata valmistuu siksi.
— Se ei ole samaa kuin pitää häntä aina luonaan, huokasi Marilla, päättäen oikein syventyä suruunsa Mutta mitäpä miehet sellaisesta ymmärtävät!
Annassa tapahtui muitakin muutoksia, ei vähemmän silmäänpistäviä kuin nuo puhtaasti ulkonaiset. Ensinnäkin hän muuttui paljon hiljaisemmaksi. Hän ehkä ajatteli sitä enemmän ja haaveili kaiketi yhtä paljon kuin ennenkin, mutta varmaa on, että hän puhui vähemmän. Marilla ei voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota.
— Sinä et lörpöttele puoliksikaan niin paljon kuin ennen maailmassa, Anna, etkä myöskään käytä niin paljon suuria sanoja. Mikä sinua vaivaa?
Anna punastui ja naurahti, pannen kirjan pois kädestään ja katsellen uneksien ikkunasta ulos, jossa köynnöskasvien suuret ja paisuvat punaiset nuput jo uskalsivat esiin kevätauringon säteitten lämmössä.
— En tiedä — en välitä jutella niin paljon, sanoi hän ja siveli ajatuksissaan leukaansa etusormella. — On hauskempaa ajatella armaita, kauniita ajatuksia ja tallettaa ne sydämessään kuin aarteet. Minusta ei ole mieluista, että muut ihmiset nauravat tai ihmettelevät niitä… Ja… olen ikäänkuin kadottanut halun käyttää suuria sanoja… On melkein vahinko, eikö totta, että nyt kun itse olen tullut niin suureksi, että voisin käyttää niitä, en enää välitä siitä… On kyllä omalla tavallaan hauskaa olla suuri, mutta se ei kuitenkaan ole sillä tavalla huvittavaa, kuin olin odottanut, Marilla. On niin paljon opittavaa ja tehtävää ja ajateltavaa, ettei jää lainkaan aikaa suuriin sanoihin… Neiti Stacy sanoo muuten, että on paljon parempi ilmaista ajatuksensa selvästi ja lyhyesti. Kaikki aineemme kirjoitan niin koruttomalla kielellä kuin mahdollista. Se oli alussa vaikeata. Olin niin tottunut pöyhkeilemään kaikilla mahdollisilla hienoilla ja pitkillä sanoilla, jotka voin keksiä, ja niitä ei totta tosiaankaan ollut vähän. Mutta nyt olen tottunut tuohon toiseen tapaan ja ymmärrän, että se on parempi.
— Kuinka teidän kirjallisen klubinne on käynyt? En ole kuullut siitä puhuttavan nyt pitkään aikaan.
— Kirjallinen klubi on lakkautettu. Meillä ei ollut siihen aikaa — tai ehkä me suorastaan kyllästyimme siihen… Oli niin haljua kirjoittaa vain rakkaudesta ja murhista ja pahoista ja synkistä salaisuuksista. Välistä saamme harjoitella koulussa itse "kirjailemaan", mutta neiti Stacy ei anna meidän kirjoittaa mitään muuta kuin mitä me itse voimme kokea Avonleassa, ja hän on hyvin ankara arvostelussaan. Siten itsekin saa silmänsä auki näkemään omia heikkouksiaan…
— Sinulla on vain kaksi kuukautta jälellä sisäänpääsytutkintoon, sanoi Marilla. — Luuletko, että onnistut?
Anna säpsähti.
— En tiedä. Välistä ajattelen: kyllä se menee — ja toisinaan taas valtaa minut sellainen pelko. Olemme lukea päntänneet ahkerasti, ja neiti Stacy on ollut väsymätön, mutta voimmehan saada reput silti… Kaikilla meillä on kompastuskivemme. Minun on tietysti geometria, ja Janen latina, ja pari muuta pelkäävät kamalasti algebraa. Kesäkuussa neiti Stacy panee meille kokeen ja antaa meille sellaisia kysymyksiä, että tarkalleen tiedämme, kuinka tutkinnossa menetellään… Kunpa se olisi onnellisesti ohi! Se ei anna minulle ensinkään rauhaa… Välistä herään keskellä yötä ja tuumailen, mihin ryhdyn, jos minut reputetaan.
— Menet vielä vuodeksi kouluun ja yrität uudelleen, sanoi Marilla aivan välinpitämättömästi.
— Ei, sitä en jaksa kestää… Ajatelkaas, mikä häpeä saada reput, varsinkin jos Gil — jos muut läpäisevät! Ja minä saan varmaan sellaisen tenttikuumeen, että vastaan aivan päin seiniä.
Anna huokasi ja käänsi vastahakoisesti katseensa pois ulkopuolella olevasta nuoresta ja lumoavasta keväästä, joka viittoi ja houkutteli sinisine taivaineen, sulotuoksuisine tuulenhenkineen ja versovine vihannuuksineen. Hän kiinnitti päättäväisesti ajatuksensa kirjaan. Toisia keväitä tulisi, mutta Anna tunsi olevansa vakuutettu siitä, että ellei hän läpäisisi sisäänpääsytutkinnossa, ei hän enää koskaan voisi niistä oikein iloita.
Kesäkuun päättyessä loppui myöskin sekä lukukausi että neiti Stacyn toiminta Avonlean koulussa. Anna ja Diana kulkivat kotiin hyvin surullisin mielin. Punaiset silmät ja märät nenäliinat olivat todisteina siitä, kuinka liikuttava oli ollut neiti Stacyn hyvästijättö. Kuusikkomäen alapuolella kääntyi Diana ympäri, katsoi koulutaloon, ja huokasi syvään.
— Minusta tuntuu kuin kaikki olisi lopussa, eikö sinustakin? sanoi hän synkästi.
— Sinulla ei ole puoleksikaan niin suurta surun syytä kuin minulla, sanoi Anna hakien turhaan kuivaa kohtaa nenäliinastaan. — Sinähän saat sentään tulla takaisin ensi vuonna, mutta minä olen varmaan jättänyt kelpo vanhan koulumme ainaiseksi — jos läpäisen tutkinnossa, tietenkin…
— Se ei ole hituistakaan samaa. Neiti Stacy ei tule olemaan siellä, ettekä luultavasti sinä eikä Ruby. Saan istua aivan yksinäni, sillä en voisi istua kenenkään toisen vieressä sinun jälkeesi. Ah, kuinka hauskaa meillä sentään on ollut, Anna! On kauheata ajatella, että ne ajat ovat menneet.
Kaksi suurta kyyneltä vieri Dianan nenää pitkin.
— Jos sinä tahtoisit lakata itkemästä, niin minäkin voisin, sanoi Anna rukoilevasti. Joka kerta kun työnnän nenäliinan taskuuni, näen kuinka sinun silmäsi ovat tulvillaan kyyneliä, ja silloin alan minä uudelleen myöskin. Saat nähdä, että tulen takaisin…
— Oh, sinähän onnistuit niin erinomaisesti tuossa viimeisessä kokeessa neiti Stacylle.
— Niin kyllä, mutta silloin ei minulla ollut lainkaan tenttikuumetta… Kun ajattelen oikeata, kylmenen aina sormenpäihin saakka. Ja lisäksi olen minä numero kolmetoista, ja Josie Pye sanoo sen merkitsevän onnettomuutta. En ole taikauskoinen, ja tiedän, ettei se voi vaikuttaa mitään. Mutta toivoisin kuitenkin, etten olisi numero kolmetoista.
— Nyt sinun kai on pakko valvoa ja lukea iltasin? sanoi Diana.
— Ei, neiti Stacy on ottanut meiltä lupauksen, ettemme tee niin. Hän sanoo, että se vain väsyttäisi meitä ja hämmentäisi ajatuksiamme — meidän on parempi mennä ulos raittiiseen ilmaan eikä ollenkaan ajateltava tutkintoa ja mentävä iltaisin varhain levolle. Se on helposti sanottu, se!… Hyviä neuvoja on aina vaikea noudattaa, sen olen usein huomannut… Prissy Andrews on kertonut minulle, että hän istui ylhäällä puoliyöhön joka ilta sillä viikolla, kun hänellä oli tutkinto, ja lukea pänttäsi niin, että kaikki pyöri ympäri hänen päässään, ja minä olin aikonut istua ylhäällä vähintäin yhtä kauan kuin hän. Josephine tätisi teki hyvin kiltisti tarjotessaan minulle asuntoa luonaan kaupungissa oloaikanani.
— Kirjoitathan minulle siellä ollessasi?
— Kirjoitan tiistai-iltana ja kerron sinulle, minkälainen ensimäinen päivä on ollut, lupasi Anna.
— Minä ihan asun postikonttorissa keskiviikkopäivän, vain odottaakseni kirjettäsi, vakuutti Diana.
Anna matkusti kaupunkiin seuraavana maanantaina, ja keskiviikkonaDiana voi noutaa luvatun kirjeen. Se kuului seuraavasti:
"Rakkahin Diana! Nyt on tiistai-ilta, ja minä istun Josephine tädin kirjastohuoneessa ja kirjoitan tätä. Voit uskoa, että minusta tuntui yksinäiseltä eilen illalla, kun laskeuduin levolle ja toivoin, että sinä olisit ollut luonani. En lukenut, sillä olinhan luvannut neiti Stacylle olla sitä tekemättä, mutta oli yhtä vaikeata olla avaamatta maantietoani kuin ennen maailmassa oli olla lukematta satua ennenkuin läksyt oli päässä.
Kun tulimme seminaarille, niin oli siellä parikymmentä muuta pyrkijää saaren kaikilta seuduilta. Ensimäinen, jonka näimme, oli Moody Spurgeon, joka istui rappusilla ja lateli itsekseen pitkää sapuskaa. Jane kysyi häneltä, mitä maailmassa hänellä oli tekeillä, ja hän sanoi, että hän luki kertomataulua alusta loppuun aina uudelleen ja uudelleen rauhoittaakseen hermojaan ja meidän ei pitäisi millään ehdolla keskeyttää häntä, sillä silloin hän alkaisi pelätä ja unohtaisi kaiken, mitä hän osasi… Mutta kertomataulu piti kaiken hänen päässään!
Kun olimme saaneet paikkamme eri huoneissa, täytyi neiti Stacyn lähteä luotamme ja jättää meidät kohtalomme huomaan. Jane ja minä istuimme yhdessä, ja Jane oli niin tyyni, että oikein kadehdin häntä. Hän ei totta tosiaan tarvinnut kertomataulua pitääkseen ajatuksiaan koossa! Tuumailin mielessäni, mahdoinko olla sen näköinen, miltä minusta tuntui, ja voisivatko toiset kuulla sydämeni sykinnän huoneen toiselle puolelle saakka.
Sitten tuli eräs herra sisään ja jakoi aiheet englanninkielistä ainetta varten. Käteni tulivat jääkylmiksi, ja silmissäni pyöri sananmukaisesti, ottaessani esille saamani paperin.
Muutaman kauhean sekunnin ajan tuntui minusta aivan samanlaiselta kuin neljä vuotta sitten, kun kysyin Marillalta, saisinko jäädä Vihervaaralle — mutta sitten minulle selkeni, ja sydämeni alkoi jälleen sykkiä — olen kai unohtanut sanoa, että se oli aivan pysähtynyt… Sillä ymmärsin, että siitä aineesta voisin jotain saada kokoon.
Kello kaksitoista saimme mennä kotiin syömään päivällistä, ja sitten menimme takaisin historian kuulusteluun. Historiassa he pitivät meitä sangen lujalla, ja minä hämmennyin, niin että sekotin koko joukon vuosilukuja. Luulen sentään, että ylimalkaan suoriuduin hyvin. Mutta oi, Diana, huomenna on geometria, ja voit uskoa, että minun täytyy hillitä itseäni ollakseni avaamatta geometriaani! Jos luulisin kertomataulun voivan minua auttaa, lopottaisin sitä koko yön aamuun saakka.
Pistäysin illalla tuokioksi toisia tyttöjä katsomassa. Matkalla tapasin Moody Spurgeonin, joka maleksi ympäri aivan epätoivoissaan. Hän sanoi tietävänsä, että häntä ei hyväksyttäisi historiassa, ja että hän oli syntynyt tuottamaan pettymyksiä vanhempiensa toiveille, ja että hän matkustaisi kotiin aamujunalla, ja että oli varmaan paljon helpompaa tulla suutariksi kuin papiksi. Koetin rohkaista häntä ja sanoin, että neiti Stacyn tähden hänen ei sentään pitäisi keskeyttää tutkintojaan ennen aikojaan. Joskus olen toivonut, että olisin syntynyt pojaksi, mutta nähdessäni Moody Spurgeonin olen aina iloinen siitä että olen tyttö enkä ole hänen sisarensa.
Ruby istui ja itki pakahtuakseen, kun tulin heidän asuntoonsa; hän oli juuri keksinyt hirveän virheen, minkä hän oli tehnyt aineeseensa. Kun hän oli hieman rauhoittunut, menimme me kaupungille ja söimme jäätelöä. Kuinka toivoimmekaan, että sinä olisit ollut mukanamme!
Oi, Diana, kunpa vain geometria olisi ohi! Rouva Lynde sanoisi, että aurinko nousee ja laskee aivan tavalliseen tapaansa, läpäisisin tai en. Mutta minun mielestäni olisi sentään ollut mielenkiintoista saada jonkinlainen taivaan merkki — joku enne, näetkös! — jos minut reputetaan.
Sinua hellästi rakastava Annasi."
Geometria ja kaikki muut aineet sivuutettiin kukin vuorollaan, ja Anna tuli kotiin perjantai-iltana, sangen väsyneenä, mutta koko olemus uhkuen jonkinlaista turvallista tyytyväisyyttä. Diana oli Vihervaaralla hänen saapuessaan ja he kohtasivat toisensa ikäänkuin olisivat olleet erossa vuosikausia.
— Sinä pikku kultaseni, olemmeko todella saaneet sinut takaisin jälleen! No, kuinka luulet onnistuneesi?
— Oikein hyvin, luulisin, kaikessa muussa paitsi geometriassa. Saan vatsan väänteitä, kun vain ajattelenkin sitä… Kuinka suloista on olla jälleen kotona! Vihervaara on hauskin, kaunein paikka maailmassa.
— Kuinka toisille kävi?
— Tytöt sanovat, että he tietävät saaneensa reput, mutta minun mielestäni he suoriutuivat oikein hyvin. Josie sanoo, että geometria oli niin helppoa, että kymmenvuotias lapsikin olisi siitä selviytynyt. Moody Spurgeon voivottelee kuten ennenkin, ja Charlie sanoo, että hän käänsi aivan ylösalaisin erään algebrallisen kaavan… Mutta me emme tiedä kerrassaan mitään, emmekä saa liioin tietää mitään ennenkuin kahden viikon kuluttua. Ajatteles, että täytyy elää kaksi viikkoa sellaisessa jännityksessä! Toivoisin voivani paneutua nukkumaan ja olemaan heräämättä ennenkuin Marilla seisoisi päänaluseni vieressä luettelo kädessä.
Diana tiesi, että olisi turha vaiva kysyä, kuinka Gilbert Blythe oli suoriutunut, niin että hän sanoi ainoastaan:
— Älä ole huolissasi! Kyllä sinulle hyvin käy.
— Niin, mutta tahdon myöskin tulla etupäähän luettelossa — muuten se on samantekevää, sanoi Anna hieman kiihtyneellä äänellä.
Tällä hän tarkoitti — ja sen Diana tiesi — että menestys olisi sangen epätäydellinen, ellei hän pääsisi Gilbert Blythen edelle.
Sillä tätä päämäärää silmälläpitäen oli Anna koonnut kaikki älylliset voimansa sisäänpääsytutkinnoissa. He olivat tulleet vastakkain ja tavanneet toisensa varmaankin kymmenkunnan kertaa olematta tuntevinaan toisiaan, ja joka kerta oli Anna oikaissut niskaansa hieman enemmän, harmitellut ettei hän ollut ottanut vastaan hänen ojentamaansa sovinnon kättä — ja päättänyt entistään lujemmin lopullisessa ratkaisussa päästä Gilbertin edelle. Hän tiesi, että Avonlean nuoret odottivat äärimmilleen jännitettyinä kilpailun tulosta; kaksi poikaa oli lyönyt keskenään vetoa, ja aina rakastettava Josie Pye oli sanonut, ettei voinut olla epäilystäkään siitä, että Gilbert tulisi olemaan numero yksi. Hän tunsi, että hänen nöyryytyksensä tulisi olemaan sietämätön, jos hän epäonnistuisi —
Mutta hänen onnistumishaluunsa oli toinenkin, jalompi vaikutin. Hän tahtoi "päästä etupäähän" Matthew'n ja Marillan vuoksi — varsinkin Matthew'n. Tämä oli uskonut hänelle olevansa sisimmässään vakuutettu siitä, että Anna "löisi laudalta koko saaren". Anna tiesi, että olisi kerrassaan mieletöntä tähdätä siihen, mutta hän toivoi, että hän ainakin olisi kymmenen ensimäisen joukossa, niin että hän saisi nähdä Matthew'n ystävällisten ruskeitten silmien loistavan häntä vastaan iloisesta ylpeydestä. Sitä hän pitäisi suloisena palkintona kaikista vaivoistaan jankuttaessaan epäsäännöllisiä ranskalaisia verbejä ja ekvatsioneja, joissa on sekä kaksi että kolme "tuntematonta".