Kun nuo neljätoista päivää lähestyivät loppuaan, alkoi Anna kuljeksia ja harhailla postikonttorin läheisyydessä, ja häneen liittyi yhtä levoton ja huolestunut joukko, jonka muodostivat Jane, Ruby ja Josie. He avasivat joka aamu Charlottetownin sanomalehden vapisevin käsin. Myöskin Charlie ja Gilbert ilmestyivät välistä samalle asialle, mutta Moody Spurgeon raukka pysyttelihe poissa.
— En tohdi itse avata sanomalehteä, uskoi hän Annalle. — Joku muu saa kertoa minulle, että olen saanut loistavat reput.
Kun kolme viikkoa oli kulunut, ilman että tutkinnon tuloksia olisi ilmaantunut, alkoi Anna kadottaa ruokahalunsa ja välitti vähät siitä, miten Avonleassa oltiin ja elettiin. Rouva Lynde "vain kysyi", mitä muuta voitiin odottaakaan vanhoilliselta sivistysministeriltä, ja Matthew, joka pani merkille Annan kalpeuden ja välinpitämättömyyden ja haluttomat askeleet, jotka hänet joka päivä toivat kotiin postikonttorista, alkoi vakavasti tuumailla, eikö hänen ensi vaaleissa pitäisi äänestää vapaamielisiä…
Mutta eräänä iltana suuri uutinen kuitenkin tuli. Anna istui avoimen ikkunansa ääressä, sillä hetkellä kokonaan ajattelematta tutkintoja ja muita maallisia rasituksia, nauttien vain vienosta kesähämärästä, joka tuntui olevan täynnä kukkasarkojen tuoksuja ja poppelien kuiskivaa suhinaa. Itäisellä taivaalla mäntyjen yläpuolella oli vielä kaikki kajastus auringonlaskun heleistä värivivahduksista, ja Anna tuumaili uneksien, tokko värien hengetär mahtoi verhoutua sellaisiin vaaleanpunaisiin laskoksiin. Silloin hän näki Dianan tulevan lentäen Mäntymäkeä alas, portaan yli ja ylös rinnettä sanomalehti liehuen kädessä.
Anna syöksyi ylös — hän ymmärsi heti, mitä lehti sisälsi. Niiden luettelo, jotka olivat hyväksytyt sisäänpääsytutkinnossa, oli julkaistu. Hänen silmissään musteni, ja hänen sydämensä takoi niin, että teki kipeätä. Hän ei voinut ottaa askeltakaan. Hänestä tuntui kuin olisi kestänyt tunnin, ennenkuin Diana ryntäsi rappuja ylös ja eteisen läpi ja tulla tupsahti huoneeseen kuin ammuttu kanuunankuula — koputtamatta edes ovelle, niin innokas hän oli.
— Anna, sinä olet läpi! huusi hän. — Läpäissyt ensimäisenä! Sinulla ja Gilbertillä on sama pistemäärä, mutta sinun nimesi on ensimäisenä. Oi, kuinka ylpeä olen sinusta!
Diana paiskasi sanomalehden pöydälle ja heittäytyi itse Annan vuoteelle, hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan enää sanaakaan. Anna sytytti lampun — hän kaatoi kumoon tulitikkupitimen ja käytti varmaankin puoli tusinaa tulitikkuja, ennenkuin hänen vapisevat kätensä kykenivät saamaan tulta lampun sydämeen. Sitten hän otti lehden käteensä. Niin, hän oli läpäissyt — siinä hänen nimensä oli ylimpänä sarakkeessa, joka sisälsi kaksisataa muuta nimeä. Tämä silmänräpäys oli elämisen arvoinen!
— Niin, nyt voit olla iloinen, Anna, läähätti Diana, joka viimeinkin oli tointunut sen verran, että voi nousta istumaan ja puhua, kun taas Anna, aivan suunniltaan ja silmät säteillen kuin tähdet, ei vielä ollut sanonut sanaakaan. — Isä toi lehden tullessaan Bright River'ista ei täyttä kymmentä minuttia sitten; sinne se oli tullut iltajunalla, mutta postissa se ei tule tänne ennenkuin huomen aamulla, ja heti kun näin nimiluettelon, sieppasin sanomalehden ja ryntäsin tänne. Olette läpi kaikki tyyni, Moody Spurgeon myös, vaikka hän on saanut ehdot historiassa. Josie on päässyt nipin napin, mutta hän kulkee kyllä yhtä hyvin nenä korkealla sen vuoksi. Oi, kuinka neiti Stacy ihastuu! Anna, miltä tuntuu nähdä nimensä noin painettuna kaikkein ylimmäksi pitkästä luettelosta? Jos se olisin minä, tulisin hulluksi ilosta — mutta sinä, sinähän olet tyyni kuin viilipytty.
— Voit uskoa, että sisässäni kuohuu, sanoi Anna.
— Tahtoisin sanoa satoja asioita, mutta en löydä sanoja… En ole koskaan edes uneksinutkaan tällaista — niin, kyllä sentään, yhden ainoan kerran! Yhden ainoan kerran annoin mieleeni livahtaa ajatuksen: "jos sentään pääsisit ensimäisenä!"
— mutta karkoitin sen heti jälleen, sillä olisihan ollut kovin julkeata ajatella, että voisi tulla ensimäiseksi saaren kaikista pyrkijöistä. Diana, tule mukaan, niin juoksemme apilaniitylle ja kerromme sen Matthew'lle. Sitten menemme yhdessä ulos ja kerromme iloisen uutisen toisille.
He kiiruhtivat niitylle ladon taakse, jossa Matthew käänteli heiniä, ja sattumalta rouva Lynde oli juuri juttelemassa Marillan kanssa aidan yli.
— Matthew pienoiseni! huusi Anna. — Olen läpäissyt, ja olen aivan ensimäisenä luettelossa. En ole ylpeä, mutta olen kiitollinen!
— Niin, enkös ole aina sanonut sitä, sanoi Matthew ja tarkasteli hyvillä mielin luetteloa. — Tiesin kyllä, että sinä voittaisit heidät kaikki tyyni!
— Sinähän olet oikein kunnostautunut, se täytyy minun tunnustaa,Anna, sanoi Marilla koettaen salata suurta ylpeyttään Annan puolestaRakel rouvan arvostelevien katseitten edessä. Mutta tuo kunnon sielusanoi aivan sydämellisesti:
— Käsitän kyllä, että hän on suoriutunut hyvin, ja minä annan ensimäisenä hänelle siitä tunnustuksen. Ystäväsi ovat kaikki ylpeitä sinusta, Anna!
Anna lopetti tämän ihanan illan viettämällä pienen vakavasisältöisen jutteluhetken rouva Allanin luona pappilassa. Tultuaan omaan huoneeseensa hän laskeutui polvilleen avoimen ikkunan ääreen, josta hopeankirkas kuutamo virtasi sisään, ja kuiskasi kiitollisuutta ja kaihoa uhkuvan rukouksen, joka lähti suoraan hänen sydämensä pohjasta. Se henki kiitollisuutta menneestä ajasta ja nöyrää toivehikkuutta tulevaisuuteen nähden, ja kun hän oli vaipunut uneen valkealla päänalusellaan, olivat hänen unensa niin valoisia ja herkkiä ja kauniita, kuin konsanaan kuusitoistavuotias neito voi toivoa.
— Pane kaikin mokomin yllesi valkea musliinipukusi, Anna, pyysiDiana.
He olivat yhdessä idänpuolisessa vinttikamarissa. Ulkopuolella oli hämärä — ihana, kuulakan vihreänhohteinen hämärä tummansinisen pilvettömän taivaan alla. Suuri pyöreä kuu, jonka kalpea loisto hitaasti muuttui välkkyväksi hopeanhohteeksi, oli kummitusmetsän yllä, ja ilma oli täynnä kesän suloisia ääniä — unisten lintujen liverrystä, kujeilevan tuulenhengen kohinaa, kaukaa helähtelevää naurua ja puhetta. Mutta Annan huoneessa olivat käärekaihtimet lasketut alas ja lamppu sytytetty, sillä huoneen asukas oli paraillaan erinomaisen tärkeässä pukeutumispuuhassa.
Itäinen vinttikamari oli nyt jotain kokonaan toista kuin se oli ollut tuona iltana neljä vuotta sitten, kun pikku Anna Shirley oli värissyt luihin ja ytimiin saakka kolkossa ja epävieraanvaraisessa ympäristössä.
Samettimatto helakan punaisine ruusuineen ja kirkasväriset silkkiuutimet, jotka alussa olivat häämöttäneet Annan sisäisten silmien edessä, eivät tosin koskaan olleet saaneet kiinteätä muotoa. Mutta lattiata peitti kaunis korkkimatto, ja uutimet, jotka riippuivat korkean ikkunan edessä ja hiljalleen liehuivat tuulessa, olivat hienointa muslimia, valkealla pohjalla vihreitä ruutuja. Seiniä eivät peittäneet kullalla ja hopealla kirjaillut verhot, vaan uudet hauskat tapeetit omenankukkakuvioineen, ja niitä koristivat muutamat harvat taiteelliset taulut, jotka Anna oli saanut rouva Allanilta. Neiti Stacyn valokuva oli kunniapaikalla, ja Anna oli ottanut kunnianasiakseen pitää sen edessä aina maljakon täynnä tuoreita kukkia. Tänä iltana täytti valkea liljaterttu huoneen hienolla tuoksullaan.
Mitään "mahonkihuonekaluja" ei huoneessa ollut, mutta siellä oli valkeaksi maalattu kirjahylly täynnä kirjoja, korituoli tyynyineen, valkean muslimin verhoama pukupöytä, hauska vanha peili kullatussa kehyksessä, jonka yläosaa koristivat palleroiset amoriinit ja täyteläiset rypäletertut, ja joka ennen riippui tavallisesti vierashuoneessa, ja matala valkoinen vuode.
Anna pukeutui Valkorannan hotellissa pidettävää illanviettoa varten. Tulot joutuisivat Charlottetownin sairaalalle, ja toimeenpanijat olivat haalineet seudun kaikki mahdolliset "kyvyt" ja pyytäneet heidän suosiollista avustustaan. Ohjelmassa oli kaksinlaulua, yksinlaulua ja viulunumero; Laura Spencerin ja Anna Shirleyn piti esittää lausuntoa.
Annan ja Diana oli määrä ajaa sinne Jane Andrews'in ja hänen Billy veljensä kanssa, ja myöskin useita muita Avonlean nuoria tulisi mukaan. Odotettiin oikein paljon ihmisiä kaupungista ja illanvieton jälkeen söisivät kaikki avustajat yhteisen illallisen.
— Luuletko todellakin, että valkea on paras? tuumi Anna levottomana. — Minun mielestäni se ei ole niin kaunis kuin sinikukkainen musliinipukuni — ja se ei ole lainkaan niin muodikas.
— Mutta se sopii sinulle paljon paremmin, sanoi Diana. — Se on niin pehmoinen ja putoaa niin kauniisti. Toisessa näytät paljon enemmän "puetulta" — valkoinen on ikäänkuin paremmin sinua itseäsi.
Anna huokasi ja antoi myöten. Diana alkoi tulla kuuluisaksi hyvästä maustaan pukuasioissa, ja hänen neuvoillensa sellaisissa seikoissa annettiin suuri arvo. Itse hän näytti juuri tänä iltana hyvin somalta metsäruusun punaisessa puvussaan — jota Anna rakasti, mutta jota hänen eräistä syistä oli mahdoton itse käyttää. Hän ei kuitenkaan esiintyisi, niin että merkitsi vähemmän, miltä hän näyttäisi. Kaikki hänen vaivannäkönsä kohdistui Annaan, jonka Avonlean yhteiskunnalle kunniaa tuottaakseen täytyi olla kammattu ja puettu ja koristettu mahdollisimman hyvin.
— Vedä tuo reunus hieman paremmin esiin, kas niin! Nyt sidon vyönauhasi, ja missä ovat kenkäsi? Kampaan sinut sitten, kun olemme vetäneet hameen pääsi yli yllesi; palmikoin tukkasi kahdelle paksulle letille ja käärin ne ylös ja kiinnitän ne kahdella valkealla ruusukkeella. Ei, älä vedä mitään kiharoita alas otsalle, sinun on parasta laittaa tukkasi sileästi jakaukselle ja antaa sen luonnollisesti pudota. Tämän pienen valkean ruusun minä liitän toiseen ruusukkeeseen. Minulla oli yksi ainoa jälellä pensaassa, ja sen olen säästänyt tintille.
— Panenko helminauhan kaulaani? kysyi Anna. Matthew osti minulle sellaisen, kun hän oli viime viikolla kaupungissa, ja tiedän, että hän mielellään näkisi sen minulla.
Diana suipisti huulensa, käänsi mustan päänsä kallelleen ja katseli helmiä arvostelevasti. Lopuksi hän antoi myöntymyksensä, ja helminauha pantiin Annan kapealle valkealle kaulalle.
— Sinussa on sellaista hienoutta, sanoi Diana teeskentelemättömällä ihailulla. — Sinun pään asentosi on niin hyvä. Ja sitten olet niin pitkä ja hoikka. Minä olen oikea paksu töllerö. Olen aina sitä pelännyt, ja nyt tiedän, että asian laita on niin. Ja minun on kai oltava iloinen ja tyytyväinen silti, luulen minä.
— Mutta sinulla on kuopat poskissa, sanoi Anna ja hymyili hellästi kauniille, vilkkaille kasvoille, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan. — Mitä herttaisimmat pikku kuoppaset… Minun unelmani kuopista ei ole koskaan toteutunut, mutta niin monet muut unelmani ovat täyttyneet, etten saa valittaa. Olenko nyt valmis?
— Kiireestä kantapäähän, sanoi Diana, ja kynnykselle ilmaantui Marilla, kulmikkaana ja laihana, kuten ainakin ja melkoisesti harmaantunein hiuksin, mutta kasvot paljon lempeämpinä. — Tulkaa sisään, Marilla, ja katsokaa meidän lausujaneitiämme! Eikö hän ole sievä?
Marilla mutisi jotain käsittämätöntä, mutta katsoi sitten sopivaksi antaa jonkinlaista tunnustusta.
— No niin, hän on aika hauskan näköinen. Minä pidän tuosta tavasta laittaa tukka jakaukselle ja antaa otsan päästä oikeuksiinsa. Mutta pukunsa hän varmaankin panee pilalle ajaessaan sinne tässä kosteassa ilmassa, ja hyvin ohut se mielestäni myöskin on nyt illalla. Varo nyt hamettasi pyörältä, Anna, ja pane lämmin päällysnuttusi yllesi!
Sitten Marilla laskeutui jälleen alas rappusia, hyvillä mielin ajatellen, kuinka hauskan näköinen Anna oli ja mikä vahinko oli, ettei hän itse saanut olla mukana illan vietossa kuulemassa tytön lausumista.
— On ehkä kuitenkin liian kosteata hameelleni? sanoi Anna huolissaan.
— Ei toki, sanoi Diana ja veti ylös käärekaihtimen — On ihana ilta, eikä varmaankaan tule laskeutumaan kastetta. Katsohan kuutamoa.
— Olen niin iloinen siitä, että ikkunani on auringonnousun puolella, sanoi Anna mennen Dianan luo. — On niin ihanaa nähdä aamun koittavan noiden pitkien harjanteitten yli ja välkkyvän männynlatvojen lomitse. Se on joka aamu yhtä uutta, ja minusta tuntuu ikäänkuin sieluni saisi kylvyn tuossa kaikkein ensimäisessä auringonpaisteessa. Oi, Diana, pidän niin kovasti pikku huoneestani. En tiedä, kuinka voin viihtyä ilman sitä, kun muutan kaupunkiin ensi kuussa…
— Älkäämme puhuko siitä ainakaan tänä iltana, pyysi Diana. — En tahdo ajatella sitä, tulen niin apealle mielelle ja onnettomaksi, ja tahdon todellakin pitää hauskaa tänä iltana. — Mitä sinä lausut, Anna? Oletko peloissasi?
— En ensinkään. Olen nyt lausunut niin usein, että olen aivan voittanut tuon levottomuuden. Olen valinnut runon, jonka nimi on "Neidon vala" — se on hyvin liikuttava. Laura Spencer esittää koomillisen palasen, mutta minä panen mieluummin ihmiset itkemään kuin nauramaan.
— Mitä sinä teet, jos he kutsuvat sinut esiin?
— Oh, sitä he eivät varmastikaan tee, sanoi Anna.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut salaisesti toivomatta,
että he kuitenkin sen tekisivät, ja hän kuvitteli jo mielessään kuinka hän seuraavana aamuna kertoisi Matthew'lle aamiaispöydässä illan voitoista.
— Nyt Billy ja Jane ovat tulleet — kuulen vaununpyörien kolinaa.Tule, niin lähdemme!
Billy Andrews tahtoi, että Anna istuisi etuistuimella hänen kanssaan, niin että hän myöntyi vastenmielisesti ja istuutui sinne. Mutta hän olisi paljon mieluummin halunnut istua tyttöjen kanssa takaistuimella, jossa hän olisi voinut lörpötellä ja nauraa mielin määrin. Lörpöttely ja nauraminen ei juuri tullut kysymykseen Billyn seurassa. Hän oli suuri ja tukeva ja yksivakainen kaksikymmenvuotias poika, jolla oli pyöreät ja ilmeettömät kasvot, ja häntä vaivasi kiusallinen kykenemättömyys keskusteluun. Mutta hän ihaili Annaa suuressa määrin ja paisui ylpeydestä saadessaan ajaa Valkorantaan tuon pitkän ja komean tytön istuessa hänen vieressään vaunuissa.
Mutta Anna voi kuitenkin kääntyä hiukkasen istuessaan ja jutella tyttöjen kanssa, ja silloin tällöin hän kohdisti pari kohteliasta sanaa Billylle, joka irvisti leveästi, mutta ei koskaan ehtinyt saada vastausta valmiiksi, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hänellä oli siis sangen hauskaa ajomatkalla. Oli myös mitä ihanin ilta. Maantie oli täynnä keveitä vaunuja, kaikki matkalla hotelliin, ja hopean kirkas nauru helähteli ja kaikui kaikilta puolin.
Kun he tulivat hotelliin, olivat sen kaikki kolme kerrosta kirkkaasti valaistut. Heitä olivat vastassa ne naiset, jotka kuuluivat toimikuntaan, ja yksi heistä vei Annan taiteilijahuoneeseen, joka oli täynnä Charlottetownin lauluseuran jäseniä. Heidän joukossaan Anna tunsi äkkiä itsensä ujoksi ja maalaiseksi ja noloksi. Hänen pukunsa, joka itäisessä vinttikamarissa oli hänestä näyttänyt niin sievältä, tuntui nyt yksinkertaiselta ja "kotitekoiselta" — todellakin liian yksinkertaiselta, hän ajatteli, kaikkien niiden silkkien ja pitsien joukossa, jotka hänen ympärillään loistivat ja kahisivat. Mitä hänen halvat helmensä merkitsivät verrattuina tuon hänen vieressään istuvan kookkaan, kauniin naisen timantteihin? Ja kuinka mitättömältä näytti hänen ainoa ruusuparkansa noiden upeitten kasvihuonekukkien rinnalla, joita kaikilla muilla oli!
Anna riisui hattunsa ja nuttunsa pois sangen apeilla mielin eräässä nurkassa. Hän toivoi olevansa takaisin pienessä valkeassa huoneessaan Vihervaaralla.
Vielä pahemmalta tuntui ulkona suuren juhlasalin korokkeella, jonne hetkisen kuluttua kaikki avustajat menivät. Sähkövalo huikaisi hänen silmiään, hajuveden tuoksu ja hälinä panivat hänen päänsä pyörälle. Hän toivoi istuvansa alhaalla kuulijoitten joukossa Dianan ja Janen luona, joilla näytti olevan hyvin hauskaa kauempana salissa.
Hänet sullottiin erään lihavan, vaaleanpunaiseen silkkipukuun puetun naisen ja valkeaan pitsipukuun puetun tytön välille, joka näytti nenäkkäältä. Lihava nainen käänsi päätään ja tarkasteli Annaa silmälasiensa läpi, kunnes Annasta alkoi tuntua tuo tarkastelu sietämättömältä ja hän mieluimmin olisi halunnut juosta tiehensä. Ja valkoiseen pitsileninkiin puettu tyttö puhui kuuluvasti lähimmän naapurinsa kanssa "talonpoikaisseudusta" ja pienistä "somista maalaistylleröistä" ja ihmetteli, ohjelmaan katsahtaen, "mitä oikeastaan voitiin saada aikaan tällaisella paikkakunnalla"… Anna arveli, että hän vihaisi valkeata pitsityttöä päiviensä loppuun saakka.
Annan onnettomuudeksi eräs hyvin tunnettu näyttelijätär, joka sattumalta asui hotellissa, oli luvannut avustaa parilla lausuntonumerolla. Hän oli solakka ja notkea, tummasilmäinen nainen, yllään ihmeellinen vaaleanharmaa leninki, ilmava ja välkähtelevä kuin kuutamon hohde, kaulassa ja tummassa tukassa koruja. Hänellä oli harvinaisen taipuisa ääni ja tavattoman ilmehikäs esitystapa, joka täydelleen hurmasi kuulijat. Anna unohti hetkeksi sekä itsensä että huolensa, ja kuunteli loistavin silmin.
Mutta kun esitys oli lopussa, peitti hän äkkiä kasvonsa käsiinsä.Kuinka voisi hän koskaan astua esiin ja lausua tämän jälkeen! Olikohän koskaan luullut osaavansa lausua?… Ah, jospa hän olisi jälleenVihervaaralla!
Tänä raskaana hetkenä hän kuuli nimeään huudettavan. Miten olikaan, onnistui Anna nousemaan ja epävarmasti astumaan korokkeelle — hän ei huomannut, kuinka valkea pitsityttö säpsähti ja näytti hämmästyneeltä, ikäänkuin hän olisi hieman hävennyt… Hän oli niin kalpea, että Diana ja Jane alhaalla kuulijoitten joukossa tarttuivat toistensa käsiin mykän ja kauhistuneen osanoton vallassa.
Annan oli vallannut mitä hirvein ramppikuumekohtaus. Hän oli tosin sangen usein lausunut julkisesti, mutta hän ei ollut vielä koskaan seisonut tällaisen yleisön edessä, ja sen näkeminen miltei lamautti hänet. Kaikki oli niin outoa, niin loistavaa, niin ihmeellistä — hienosti puettujen naisten rivit, arvostelevat kasvot, itse tämä rikkauden ja sivistyksen ja yhteiskunnallisen ylemmyyden ilmakin, jota hän hengitti… Kuinka toisenlaista ja pelottavaa olikaan tämä kaikki verrattuna keskusteluklubin yksinkertaisiin puupenkkeihin, joilta ystävien ja naapurien tutut ystävälliset kasvot rohkaisevina katsoivat häneen! Näillä ihmisillä, ajatteli hän, oli hirveän suuret vaatimukset, ja he arvostelisivat säälimättä… He, kuten valkea pitsityttökin, olivat tulleet vain tehdäkseen pilaa siitä, mitä "maalaistyllerö" koettaisi tuhrustella…
Hän tunsi itsensä auttamattoman onnettomaksi ja häpeän valtaamaksi. Hänen polvensa vapisivat, sydän hypähteli kuin lintu, ja voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei voinut sanaakaan pusertaa ulos itsestään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi paennut korokkeelta — huolimatta häpeästä ja pilkasta, jonka hän siten olisi ikuisiksi ajoiksi tuottanut itselleen…
Mutta äkkiä, kun hän antoi laajentuneen, pelokkaan katseensa liukua pitkin katsojien rivejä, näki hän Gilbert Blythen salin kauimmaisessa osassa, ja tämä kumartui eteenpäin hymyilevin kasvoin — Annasta se näytti ivan hymyltä, samalla sekä ärsyttävältä että vahingoniloiselta. Mutta tässä Anna erehtyi. Gilbert hymyili vain hyväntuulisuuttaan, ja hän nautti siitä kauniista vaikutuksesta, minkä Annan solakka valkea olento ja sielukkaat kasvot synnyttivät vihreitten palmujen taustaa vasten.
Nyt hän veti syvään henkeään ja kohotti ylpeästi päänsä rohkeuden ja päättäväisyyden virratessa koko hänen olemuksensa läpi sähköiskun tavoin. Hän ei tahtonut epäonnistua Gilbert Blythen edessä — ei koskaan, koskaan olisi hän saava syytä nauraa hänelle!… Hänen piinallinen pelkonsa katosi ja hän alotti lausuntonsa — kirkas, sointuva ääni tunkeutui aina salin äärimmäiseen sopukkaan saakka vapisematta ja ilman vääriä korostuksia. Hän oli täydelleen saanut takaisin mielenmalttinsa, ja voimakas vastavaikutus noitten muutamien kauheitten voimattomuuden hetkien jälkeen sai aikaan, ettei hän koskaan elämässään ollut lausunut paremmin.
Kun hän oli lopettanut, kaikuivat voimakkaat käsientaputukset. Anna meni takaisin paikalleen, punastuen ujoudesta ja ilosta, ja siellä ojensi heleänväriseen silkkipukuun puettu nainen kätensä ja puristi hänen kättään sydämellisesti.
— Kultaseni, sehän kävi oikein hyvin, sanoi hän. — Kas vaan, kuulkaahan, kuinka he taputtavat — he tahtovat teitä uudestaan esille.
— Ah ei, en voi mennä, sanoi Anna hämillään. — Mutta minun kai täytyy — muuten Matthew pahastuu. Hän sanoi, että minut huudettaisiin esille.
— Älä sitten pahoita Matthew'n mieltä, sanoi vaaleanpunainen nainen nauraen.
Hymyillen, punastuen ja kirkassilmäisenä Anna sipsutti jälleen korokkeelle ja esitti ylimääräisesti pienen humoristisen numeron, joka oli hyvin yleisön maun mukainen. Ja jälellä oleva osa iltaa muodostui hänelle mahdollisimman miellyttäväksi.
Kun juhla oli lopussa, otti lihava vaaleanpunainen nainen — joka oli naimisissa erään chicagolaisen miljonäärin kanssa — hänet siipiensä suojaan ja esitti hänelle koko joukon ihmisiä, ja nämä uudet tuttavat olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Mielenkiintoinen näyttelijätär, rouva Evans, tuli hänen kanssaan juttelemaan ja sanoi, että hänellä oli kaunis ääni ja että hän "sanoi" esitettävänsä sangen hyvin. Vieläpä valkoinen pitsityttökin sanoi hänelle muutamia kohteliaisuuksia…
He söivät illallista kauniissa, juhlallisesti koristetussa ruokasalissa — hummeria, lintua ja jäätelöä! — ja myöskin Diana ja Jane pyydettiin mukaan, koska he olivat tulleet Annan seurassa. Mutta Billy ei ollut missään tavattavissa — hän oli laittanut itsensä turvaan, kun hän aavisti vaaran olevan tulossa. Mutta hän seisoi aivan vakaana paikallaan ja piteli hevosta, kun kolme tyttöä hilpeinä tulivat ulos hiljaiseen, hopeanhohtoiseen kuutamoon.
Anna veti syvän henkäyksen ja katsoi ylös honkien tummien latvojen yllä olevalle kirkkaalle taivaalle.
Oi, oli ihanaa olla jälleen ulkona puhtaassa ja hiljaisessa yössä! Kuinka suurta ja äänetöntä ja ihmeellistä oli kaikki! Meren kohina kuului aivan hiljaa, ja jyrkät rantakalliot kohosivat ikäänkuin tuimat jättiläiset, jotka vartioivat lumottuja rantoja.
— Eikö olekin ollut hurmaavaa! huokasi Jane, kun vaunut lähtivät liikkeelle. — Oi, ollappa rikas miljonääri, joka saisi asua kesällä hotellissa ja käyttää jalokiviä ja avokaulaisia pukuja ja saisi syödä jäätelömarengeja ja hummerisalaattia joka päivä! Se olisi paljon hauskempaa kuin opettaa lapsia… Anna, sinä lausuit suurenmoisesti, vaikka minä tovin aikaa luulin, ettet koskaan pääsisi alkuun. Sinä suoriuduit minusta paremmin kuin rouva Evans.
— Älä puhu tuollaista, Jane, sanoi Anna nopeasti, se kuuluu niin… yksinkertaiselta… Sehän ei voinut olla parempaa kuin rouva Evans'in esitys, hän on näyttelijätär, ja minä olen vain koulutyttö, jolla on vain hieman vihiä asiasta… Olen täysin tyytyväinen, ellen yleisön mielestä kokonaan pilannut asiaani.
— Minulla on sinulle kerrottavana muuan kohteliaisuus, Anna, sanoi Diana. — Ainakin luulen, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi äänensävystä päättäen. Siellä oli eräs herra Yhdysvalloista, joka istui Janen ja minun vieressä ja näytti hyvin taiteelliselta sysimustine hiuksineen ja samanlaisine silmineen. Josie Pye sanoo, että hän on hyvin tunnettu maalari, ja että hänen äitinsä serkku on Bostonissa naimisissa erään herran kanssa, joka on ollut tämän herrasmiehen koulutoveri. Ja hänen me kuulimme lausuvan — muistatko, Ruby? — kas näin: "Kuka on tuo korokkeella oleva tyttö, jolla on noin ihastuttava Tizian-tukka? Hänellä on kasvot, jotka minua huvittaisi maalata." Siinä kuulet, Anna! Mutta mitä oikeastaan merkitsee Tizian-tukka?
— Jokapäiväisellä kielellä se on kai aivan yksinkertaisesti samaa kuin punainen tukka, nauroi Anna. — Tizian oli hyvin kuuluisa maalari, joka mielellään maalasi punatukkaisia naisia.
— Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli yllään! huokasi Jane. — Oh, kuinka ne välkkyivät! Haluaisitteko olla rikkaita, tytöt?
— Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. — Me olemme kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme — me olemme onnellisia kuin kuningattaret, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta, enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt — pelkkää hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia… Sen kauneudesta emme voisi nauttia enempää, vaikka meillä olisi miljonia dollareita ja kokonaisia laivoja täynnä timantteja. Sinä et sisimmässä sydämessäsi tahtoisi vaihtaa minkään noiden naisten kanssa, vaikka se olisikin mahdollista Tahtoisitko olla tuo valkeaan pitsileninkiin puettu tyttö, jolla on aina hapan ilme ja joka ei kykene kunnolleen iloitsemaan mistään? Tai rouva vaaleanpunaisessa silkkipuvussa, kiltti ja kelpo olento hän oli, mutta ajatteles, niin lyhyt ja paksu kuin kurkku!… Tai itse rouva Evans, silmissä tuo surullisen suruinen katse! Hänen on täytynyt olla elämässään kauhean onneton, kun hänen katseensa on voinut tulla sellaiseksi. Sinä tiedät varsin hyvin, ettet haluaisi vaihtaa ainoankaan heidän kanssaan, Jane Andrews.
— En ole niinkään varma siitä, sanoi Jane, ei likimainkaan vakuutettuna. — Luulen, että timantit tuottaisivat lohdutusta hyvin paljon…
— Niin, minä en tahdo olla muuta kuin oma itseni, vaikka sitten koko elämäni läpi saisin kantaa surujani ilman timanttien lohdutusta, sanoi Anna. — Olen täysin tyytyväinen ollessani Vihervaaran Anna kaulaketjuineni. Tiedän, että Matthew on antanut sen minulle ja että siihen liittyi aivan yhtä paljon rakkautta kuin konsaan siihen kaulanauhaan, jota Hänen silkkipukuinen armonsa Vaalean punaisine timantteineen kantoi.
Seuraavien kolmen viikon aikana oli Vihervaaralla kovaa touhua, sillä Annaa piti varustaa seminaaria varten, ja oli monta asiaa, joita piti tuumia ja järjestellä. Annan uudet varustukset olivat sekä runsaat että kauniit, sillä siitä seikasta huolehti Matthew, ja tällä kertaa antoi hänen sisarensa hänelle vapaat kädet eikä tehnyt mitään vastaväitteitä. Vielä enemmänkin — eräänä iltana hän tuli itse itäiseen vinttikamariin kantaen käsivarsillaan ihastuttavaa vaaleanviheriää kangasta.
— Anna, tässä on sinulle jotakin, joka sopii keveäksi, vaaleaksi puvuksi. Oikeastaan sinä tuskin tarvitset sellaista, sillä sinullahan on monta sievää pukua, mutta minä arvelin, että sinä ehkä mielelläsi haluaisit jotain oikein hienoa iltakutsuihin. Olen kuullut, että Jane ja Ruby ja Josie ovat saaneet leningin, jota he sanovat "iltapuvuksi", ja miksipä sinun pitäisi olla heitä huonompi? Rouva Allan auttoi minua kankaan valitsemisessa kaupungissa viime viikolla, ja Emily Gillis saa ommella sen. Emilyllä on makua, ja hänen pukunsa sopivat aina hyvin.
— Oi, Marilla, kuinka hurmaavaa! huusi Anna. — Kiitos, kullanmuruseni! Sinun ei pitäisi olla niin hyvä minulle — se tekee eron täältä päivä päivältä minulle vaikeammaksi.
Vaalean viheriään pukuun ommeltiin niin runsaasti rimsuja ja ryppyjä ja kaistoja kuin Emilyn tunnettu maku salli. Anna pani sen ylleen eräänä iltana ilahuttaakseen Matthew'ta ja Marillaa ja lausui "Neidon valan" heille keittiössä. Kun Marilla katseli noita iloisia, sielukkaita kasvoja ja siroja liikkeitä, palasivat hänen ajatuksensa takaisin ensimmäisenä iltaan, jolloin Anna oli tullut Vihervaaralle, ja hänen muistinsa loihti esiin elävän kuvan omituisesta, pelästyneestä lapsesta ahtaassa kellanharmaassa villahameessa, jonka kyyneleisistä silmistä epätoivo katseli. Jostakin syystä tämä muisto houkutteli kyyneleet esiin Marihan omiin silmiin.
— Ah, olen saanut teidät itkemään "Neidon valalla", sanoi Anna hilpeästi ja kumartui Marihan tuolin yli painaakseen lentosuudelman hänen poskelleen. — Se oli minulle yhtä suuri voitto kuin mikä muu tahansa!
— Ei, en itkenyt sinun runollesi, sanoi Marilla, jota ei koskaan olisi voitu houkutella näyttämään mielenliikutusta sellaisen johdosta, jonka hän sanoi olevan "hölynpölyä" tai "pelkkää pötyä". — En voinut olla ajattelematta sitä pientä tyttöä, joka sinä olit ennen maailmassa, Anna. Ja minä melkein toivoin, että olisit voinut jäädä siksi pieneksi tytöksi, niin merkillinen kapine kuin olitkin monessa suhteessa… Nyt olet kasvanut suureksi, ja nyt menet tiehesi, ja näytät niin isolta ja täyskasvuiselta ja niin… erilaiselta tuossa puvussasi, aivan kuin et kuuluisi Avonlea'hin… Ja tuntuu niin surulliselta ajatella kaikkea tuota, näetkös.
— Marilla! — Anna istahti Marillan polvelle — kotikutoinen pumpulikangas ei siitä pahentunut, — otti Marillan ryppyiset kasvot käsiensä väliin ja katsoi vakavasti ja hellästi häntä silmiin. — En ole rahtustakaan muuttunut — en pohjimmiltani. Olen vain kuin puu, joka on haarautunut ja saanut hieman tuuheamman latvan… Todellinen minäni — se joka on täällä sisällä — se on kyllä sama. On aivan saman tekevää, minne käännän kulkuni tai kuinka paljon muutun ulkonaisesti, sydämessäni olen aina teidän pikku Annanne, joka pitää teistä ja Matthew'sta ja rakkaasta Vihervaarastamme päivä päivältä yhä enemmän.
Anna painoi raikkaan nuoren poskensa Marillan ryppyistä poskea vasten ja ojensi toisen kätensä taputtaakseen Matthew'ta olalle. Marilla olisi antanut tällä hetkellä paljon, jos hän olisi saanut omata Annan kyvyn pukea tunteensa sanoiksi, mutta luonto ja tottumus olivat määränneet toisin, ja hän voi vain sulkea tytön syliinsä ja painaa hänet hellästi rintaansa vasten, toivoen, ettei hänen koskaan tarvitsisi päästää häntä.
Matthew'n silmät olivat kosteat — hän nousi ja meni ulos. Sinertävän kesäyön tähtien alla hän alkoi vaeltaa edes takaisin poppelirivin alla.
— Ei häntä ole pahasti hemmoteltu, sanoi hän aivan hiljaa itsekseen. — Jos minä olen jonkun kerran hieman mairitellut häntä Marillan seljän takana, ei se toki ole tehnyt suurta vahinkoa… Hän on suloinen katsella, ja ymmärryksessä hänellä ei ole mitään vikaa liioin, ja hyvä sydän hänellä on, mikä on kaikkein parasta. Meille hän on tullut siunaukseksi, ja suuri onni oli, että rouva Spencer teki tuon erehdyksen…Onnestamuuten ei tässä tapauksessa ole sopiva puhua — hyvä Jumala se hänet lähetti tänne siksi, että Hän näki meidän tarvitsevan häntä.
Viimein koitti se päivä, jolloin Annan täytyi mennä kaupunkiin.
Hän ja Matthew ajoivat eräänä kauniina syyskuun aamuna otettuaan liikuttavat jäähyväiset Dianalta ja hillitymmät ja järkevämmät — ainakin Marillan puolelta — viimemainitulta. Mutta kun Anna oli poissa, kuivasi Diana kyyneleensä ja meni huviretkelle Valkorantaan serkkujensa kanssa ja piti hauskaa sangen urhoollisesti. Marilla puolestaan hyökkäsi epätoivon vimmalla tarpeettomien töitten kimppuun ja ahersi niissä koko päivän, sillä välin kuin hänen sydäntänsä särki ja kirveli.
Mutta illalla, kun Marilla oli laskeutunut levolle, tuskallisen tietoisena siitä, että pieni vinttikamari yläkerrassa oli tyhjä ja ettei kuuntelija erottaisi edes keveätä hengitystä vuoteelta, hautasi hän kasvonsa tyynyyn ja itki tyttöänsä niin intohimoisen kiihkeästi, että se häntä itseäänkin säikähdytti, kun hän myöhemmin tyyntyi sen verran, että kykeni ajattelemaan, kuinka pahoin hän oikeastaan teki, vanha järkevä ihminen, antautuessaan sillä tavoin mielenliikutuksen valtaan…
Anna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri parahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin hupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa — tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat ja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna aikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy oli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat hankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten kahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon uuraampaa ja rasittavampaa työtä.
Jane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään erikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja käyttää kurssiin kaksi vuotta.
Anna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan suuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei tuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen toisessa päässä.
Ja sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä, arveli hän… Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla luokalla.
— En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli hän. — Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo päättänyt voittaa kultamitalin… Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat tällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean yksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan minun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan seminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi tunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa hankkia… Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on mielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on varmaan mielikuvitusta… Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua ja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne heitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä tutustua minuun… Huh, miten on ikävää!
Vielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui yksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden Avonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka hyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry olisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli niin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine täti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja Matthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.
— Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt parempia päiviä, kertoi Josephine täti. — Hänen miehensä oli brittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat. Anna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa alla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria, rauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.
Kaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi, mutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea koti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen ahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat tapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää kirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa valkeata pikku huonettaan Vihervaaralla — suloista hiljaisuutta ja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen ikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla notkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat yötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka tuikki puun runkojen lomitse…
Täällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin hyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu; puhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat jalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille, välinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana, ja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.
— Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista — ja tyhmää — kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni… Ja useampia tulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä. Mutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä, ja silloin käy vain entistä hullummin… Neljä — viisi! Perjantaina saan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah, nyt Matthew on pian kotona — ja Marilla seisoo portilla ja katsoo oikotietä alas häntä odotellen — kuusi — seitsemän — kahdeksan — oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!… Niitä tulee virtanaan… En voi tulla iloiseksi — en tahdo tulla iloiseksi… On paljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään…
Kyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi ilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä tutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys oikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana oli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.
— Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan vilpittömästi.
— Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä sääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä — kas sitä en aio ottaa niskoilleni. Onhan toki aika paljon hauskempaa täällä kaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää, että olen niin kauan sietänyt olla siellä… Sinun ei pitäisi itkeä tillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja silmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein liika kosolta… Meillä oli hurjan hauska tunti tänään — oh, kuinka ranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on… Anna, onko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean kipeä. Hi hi — tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin käsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank Stockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin minä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä punaharja tuo on…
Anna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi suunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja Ruby, kummallakin "seminaarilaismerkki" — tulipunainen ruusuke — sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja Jane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet toisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti piparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.
— Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt monta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua pänttäämässä Virgiliustani — voitteko kuvitella mokomaa julmuria, joka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi… Mutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni… Anna, mitä minä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä, minä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta takaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli… Jos ei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti hävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums — mums — sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.
Ruby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi tietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.
— Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.
— Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa joka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto tänään. Frank Stockley puhui siitä minulle — hänen enonsa istuu kouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.
Stipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen kunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat. Ennenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan rohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto lukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla — ehkä mitali!… Mutta tuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka oikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa, pääaineina uudet kielet ja taidehistoria — ja tämän kaiken jo ennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi annettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna tunsi seisovansa lujalla pohjalla.
Eräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt testamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä stipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen korkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään stipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia viimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli parhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin — kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana Redmondin korkeakoulussa.
Ei ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja hehkuvin poskin!
— Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli hän. — Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen ja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja niin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo toinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi elää!
Annan koti-ikävä talttui pian, ja mainiona lääkkeenä olivat säännöllisesti tapahtuvat käynnit Vihervaaralla. Niin kauan kuin kaunista ilmaa kesti, matkustivat Avonlean nuoret joka perjantai-ilta uutta sivurataa pitkin Carmodyyn. Siellä oli tavallisesti Diana ja useita muita poikia ja tyttöjä heitä vastassa, ja he jatkoivat sitten yhdessä iloista kulkuaan Avonlea'hin. Annan mielestä nämä perjantai-kävelyt raikkaassa iltailmassa, Avonlean valojen vilkuttaissa toivorikkaasti etäisyydessä, olivat hänelle koko viikon kallisarvoisimmat hetket.
Gilbert Blythe kulki melkein aina Ruby Gillisin kanssa ja kantoi hänen matkalaukkuaan. Ruby oli nyt sangen kaunis nuori nainen, täysin tietoisesti ylläpitäen arvokkuuttaan "melkein" täysikasvuisena; hänellä oli niin pitkät hameet kuin hänen äitinsä salli hänen käyttää ja hän piti kaupungissa tukkaansa ylhäällä, vaikka hänen oli pantava se alas riippumaan palmikkoina, kun hän matkusti kotiin käymään. Hänellä oli suuret, kirkkaan siniset silmät ja ruusuinen iho, hän nauroi paljon, oli hilpeä ja hyväntuulinen ja nautti peittelemättä kaikesta hauskasta.
— Mutta en sittenkään olisi uskonut että hän oli sen tapainen tyttö, josta Gilbert pitäisi, kuiskasi Jane Annalle.
Anna ei sitä myöskään uskonut, mutta hän olisi mieluummin puraissut kielensä poikki kuin sanonut sen. Hän ei myöskään voinut olla ajattelematta, että olisi hyvin hauskaa omata Gilbertin tapainen ystävä, jonka kanssa saisi laskea leikkiä ja jutella ja vaihtaa ajatuksia kirjoista ja opinnoista ja elämän päämääristä. Gilbert oli kunnianhimoinen, sen hän tiesi, ja Ruby Gillis oli tuskin oikea henkilö sellaisista asioista väittelemään…
Annan tunteissa Gilbertiä kohtaan ei ollut sentimenttaalisuuden jälkeäkään. Pojat olivat hänelle, kun hän ylipäänsä heitä ajatteli, tulevia hyviä tovereita. Jos hän ja Gilbert olisivat olleet ystäviä, ei hän olisi välittänyt siitä, kuinka monta muuta ystävää Gilbertillä oli ja kenen kanssa hän seurusteli. Tyttö-ystäviä hänellä oli monta, mutta hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että myöskin miesystävyydellä voisi olla tehtävänsä täytettävänä, kun oli kysymyksessä selvittää hyvän ja "reilun" toveruuden käsitteitä ja yleensä laajentaa näköpiiriä. Jos Gilbert vain jonkun ainoan kerran olisi saattanut häntä kotiin junalta, yli kahisevien ketojen ja sammaleisia polkuja pitkin, olisivat he voineet syventyä sekä iloiseen että vakavaan keskusteluun siitä uudesta maailmasta joka nyt oli heille avautunut, sekä toiveistaan ja pyrinnöistään, jotka siihen liittyivät.
Ruby Gillis uskoi myöskin Jane Andrews'ille, ettei hän ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä Gilbert Blythe sanoi — hän puhui aivan kuin Anna Shirley, kun hänellä oli "puuskansa", ja Ruby puolestaan ei käsittänyt, miksi kuljettaisiin märehtien kirjoista ja luvuista silloinkin, kun oltiin koulusta vapaita…
Seminaarissa Anna vähitellen kokosi ympärilleen pienen ystäväpiirin, ajattelevia tyttöjä, joilla oli mielikuvitusta ja kunnianhimoa aivan kuin hänellä itselläänkin. Stella Maynardin ja Priscilla Grantin kanssa hän pian pääsi tuttavalliselle kannalle, jolloin hän havaitsi, että viimemainittu nuori nainen kalpeine, sielukkaine kasvoineen pursusi vallattomuutta ja kujeiluhalua, kun taas mustasilmäinen, rusoposkinen Stella kulki mieli täynnä kaihoja ja tuulentupia, yhtä hauraita ja kimmeltäviä kuin hänen omansakin.
Joululoman jälkeen luopuivat Avonlealaisoppilaat säännöllisistä perjantaikäynneistään kotona ja alkoivat lukea päntätä täydellä todella. Lahjakkuus ja uutteruus olivat ennättäneet tehdä tehtävänsä, ja eri luokilla tiedettiin likipitäen "mistä kukin kävi". Myöskin eräät muut tosiasiat olivat yleisesti tunnustettuja. Niiden luku, jotka kilpailivat kultamitalista, oli itse asiassa kutistunut kolmeen, Gilbert Blytheen, Anna Shirley'hin ja Lewis Wilsoniin. Mitä stipendiin tulee, luultiin kuuden oppilaan voivan tulla kysymykseen siihen nähden. Päivänselvänä asiana pidettiin, että matematiikan pronssimitalin saisi muuan etäiseltä maaseudulta oleva tukeva ja iloluontoinen pieni poika, jolla oli kupera otsa ja paikkainen nuttu.
Anna teki työtä uuraasti ja väsymättä. Hänen salainen pyrintönsä voittaa Gilbert oli yhtä lannistumaton kuin konsanaan kotona Avonlean koulussa, vaikkakaan ei kukaan muu luokalla ollut siitä selvillä. Mutta kuinka olikaan, olivat vaikuttimet tähän toverin voittamiseen muuttuneet toisiksi. Anna ei enää toivonut voittavansa mitään palkintoa tuottaakseen Gilbertille nöyryytystä — häntä houkutteli pikemminkin ylpeä toivo rehellisestä voitosta, joka oli saavutettu arvokkaasta kilpailijasta. Tulevan voiton ajatuksessa oli suuri viehätys, mutta hän ei joutuisi pois suunniltaan harmista silloinkaan, jos hän ei voittaisi.
Opiskelevalla nuorisolla oli kuitenkin kaikesta päähän pänttäämisestä huolimatta tilaisuutta myöskin huvitteluun. Anna vietti monta vapaahetkeään neiti Barryn huvilassa; hän kävi kirkossa Josephine tädin kanssa ja söi sunnuntaipäivällistä tavallisesti hänen luonaan. Josephine täti alkoi vanhentua, sen hän itse sanoi; mutta hänen mustat silmänsä olivat yhtä sirkeät kuin ennenkin, ja kieli ei suinkaan luistanut kankeammin. Arvosteluissaan hän oli terävä, mutta Anna oli jatkuvasti hyvissä kirjoissa kriitillisen vanhan naisen silmissä.
— Tuo Anna tyttö vain kasvaa yhä ja muuttuu edukseen ajan mukana, sanoi hän. — Minä väsyn muihin tyttöihin — heissä on niin paljon pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta. Annassa on niin monta vivahdusta kuin sateenkaaressa, ja jokainen vivahdus on kaunein, niin kauan kuin se kestää. Ja kuitenkin tietää aina, mitä hän on. Ei hän tosin enää ole niin hauska ja lystillinen kuin hän oli ennen, mutta hän on nyt kerta kaikkiaan anastanut paikan sydämessäni. —
Sitten, melkein ennenkuin kukaan aavistikaan, tuli kevät. Avonlean seuduilla pilkistivät heleät vuokot esiin karulla nurmella, jossa vielä lumikinokset olivat paikoillaan ja läpikuultava, vaaleanvihreä harso verhosi metsät ja laaksonnotkelmat. Mutta Charlottetownissa oli ajatustyö jännitetty äärimmilleen, eikä yksikään täysverinen seminaarilainen puhunut muusta kuin tutkinnosta.
— Ei voi olla mahdollista, että lukukausi on niin pian lopussa, sanoi Anna. — Viime syksynähän meidän mielestämme talvi oli edessämme niin äärettömän pitkänä kaikkine läksyineen ja kursseineen. Ja nyt meillä on tutkinto ensi viikolla! Tytöt, välistä minusta tuntuu, että tämä tutkinto on kaikkea muuta tärkeämpi, mutta nähdessäni, kuinka kastanjapuut seisovat suurine paisuvine nuppuineen, ja kuinka ilma siintää autereisena joka kadun päässä tullin puolella, niin on kuin tutkinto väistyisi syrjään eikä ensinkään olisi niin tärkeä…
Jane, Ruby ja Josie, jotka olivat pistäytyneet sisään, eivät olleet samaa mieltä. Heille lähestyvä tutkinto oli mitä tärkein — paljon tärkeämpi kuin kastanjannuput ja auer… Annalta kyllä kävi laatuun, kun hän ainakin voi olla varma läpäisemisestään, herkutella tuollaisilla tunnelmilla, kun hänessä ei herättänyt kunnioitusta edes niin pelottava asia kuin edessä oleva tutkinto, mutta jonkun muun raukan, jonka koko tulevaisuus oli riippuvainen siitä, läpäisisikö hän vai ei — tämä oli tyttöjen vilpitön vakaumus — oli mahdotonta omaksua sellainen filosofinen katsantotapa.
— Olen menettänyt kolme kiloa viimeisen kahden viikon aikana, huokasi Jane. — Eikä hyödytä mitään, että ihmiset sanovat: älä huolehdi niin kovin! En voi olla huolehtimatta — ajatelkaas, jos en pääse luokaltani nyt kun olen koko talven käynyt seminaaria ja maksanut isälle ja äidille niin paljon rahaa!
— Minä en ainakaan viitsi surra, sanoi Josie Pye. — Ellen nyt pääse luokaltani, niin on minun kai käytävä täällä vuotta kauemmin. Isälläni on kyllä varaa antaa minun tehdä se. Anna, Frank Stockley sanoo, että professori Tremaine on sanonut, että Gilbert Blythe saa varmasti kultamitalin ja että Emily Clay luultavasti vie stipendin.
— Se mitä nyt sanot, pahoittaa ehkä mieltäni huomenna, nauroi Anna, mutta juuri tällä hetkellä tunnen, että niin kauan kuin tiedän orvokkien putkahtavan esiin aivan purppuranpunaisina Vihervaaran takana notkossa ja pienten sanajalkojen kohottavan kiharaisia päitään Rakastavaisten polun varrella, niin on minulle aivan saman tekevää, saanko stipendin vai en… Olen pannut parastani, ja se saa riittää. Tytöt, nyt emme enää puhu tutkinnosta! Katsokaa tuota vaaleanviheriää taivasta tuolla talorivin yläpuolella ja kuvitelkaa, miltä se näyttää juuri lehteen puhjenneiden pyökkimetsien yllä kotona Avonleassa.
— Mitä sinä panet yllesi — tiedät kyllä koska, Jane? kysyi Ruby ja jätti luonnonpalvomisen niille, jotka sille tahtoivat antautua.
Jane ja Josie vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja keskustelu luisui nyt erikoisen huvittavalle ja lupaavalle uralle.
Mutta Anna, käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä, katseli kuuntelematta toisten pakinaa kattojen ja kirkontornien yli iltataivaan hohtavaan kupuun ja kutoi tulevaisuudenunelmiaan nuorten toiveitten omista kultaisista säikeistä. Kukapa onkaan rikkaampi kuin se, joka omaa houkuttelevan tuntemattoman kaikkine mahdollisuuksineen ja lupauksineen?
Sinä aamuna, jolloin kokeitten lopputulos piti naulattaman nähtäväksi seminaarin mustalle ilmoitustaululle, vaelsivat Anna ja Jane yhdessä katua eteenpäin. Jane oli hymyilevä ja onnellinen; tutkinto oli ohi, ja hän oli varma siitä, että oli päässyt luokaltaan; pitemmälle hänen kunnianhimonsa ei ulottunut. Anna oli kalpea ja levollinen; seuraavan kymmenen minutin kuluttua hän saisi tietää, kuka oli voittanut mitalin ja kuka oli voittanut stipendin.
— On selvää, että sinä saat jommankumman, sanoi Jane, joka ei voinut saada päähänsä, että opettajakunta voisi tehdä niin huutavaa vääryyttä, että järjestäisi asian toisin.
— Stipendiä en toivo, sanoi Anna. — Jokainen sanoo, että Emily Clay saa sen. Ja minä en aio mennä ilmoitustaulun ääreen sitä katsomaan kaikkien ihmisten nähden. Sitä siveellistä rohkeutta minulla ei ole. Minä menen saman tien tyttöjen pukuhuoneeseen. Sinä saat mennä lukemaan ilmoitukset ja sitten tulla kertomaan siitä minulle, Jane. Ja vanhan ystävyytemme nimessä rukoilen sinua tekemään sen niin pian kuin suinkin. Ellei se ole tullut minun osalleni, niin sano se aivan suoraan ilman mitään kiertelyjä. Ja mitä tahansa teetkin, älä sääli minua, älä surkuttele minua! Lupaa se minulle, Jane!
Jane lupasi juhlallisesti, mutta osoittautui pian, että lupaus oli tarpeeton. Kun he menivät ylös seminaarin leveitä ulkorappusia, tapasivat he eteisen täynnä poikia, jotka kantoivat Gilbert Blytheä ympäri olkapäillään ja huusivat keuhkojensa koko voimalla:
— Eläköön Blythe, joka on vienyt kultamitalin!
Silmänräpäyksen ajan tunsi Anna terävän pistoksen,
minkä hämmästys ja pettymys aiheuttivat. Hän oli siis kärsinyt tappion, ja Gilbert oli voittanut. Niin, Matthew tulisi pahoille mielin — hän oli varmaan odottanut Annasta liikoja…
Mutta mitä sitten tapahtui? Joku huusi kaikuvin äänin:
— Kolminkertainen eläköönhuuto neiti Shirleylle, joka on voittanutAvery-stipendin!
— Oi, Anna! läähätti Jane, kun he äänekkäitten eläköönhuutojen kaikuessa pakenivat tyttöjen pukuhuoneeseen. — Oi, Anna, kuinka ylpeä olen! Eikö se olekin äärettömän hauskaa!
Ja sitten kaikki tytöt syöksyivät sisään, ja Anna tuli nauravan ja onnittelevan joukon keskipisteeksi. Häntä taputettiin selkään ja vähällä oltiin kiskoa käsivarret irti nivelistään. Häntä syleiltiin ja suudeltiin ja taputettiin, ja hädin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata Janelle:
— Oi, kuinka hyville mielin Matthew ja Marilla tulevat! Minun täytyy heti kirjoittaa kotiin ja kertoa heille tämä.
Aikanaan tapahtuivat sitten juhlalliset päättäjäiset.
Ne pidettiin seminaarin suuressa juhlasalissa. Silloin luettiin ääneen parhaat aineet, lauluja laulettiin, ja viimeksi tapahtui yleinen todistusten, palkintojen ja mitalien jako.
Matthew ja Marilla olivat siellä, silmät ja korvat kiintyneinä vain yhteen ainoaan oppilaaseen korokkeella — pitkään tyttöön vaaleanvihreässä hameessa, keveä puna poskilla ja silmät lempeät kuin tähdet. Hän luki ääneen parhaan aineen, ja alhaalla salissa kuiskattiin, että hän se juuri oli voittanut Avery-stipendin.
— Olethan nyt sentään toki iloinen, että pidimme hänet, Marilla? kuiskasi Matthew, kun Anna oli lopettanut aineensa esityksen. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän aukaisi suunsa heidän juhlasaliin tulonsa jälkeen.
— Tämä ei totta tosiaankaan ole ensimäinen kerta, kun siitä iloitsen, vastasi Marilla. — Sinä olet kun oletkin välistä hieman hidashuomioinen, Matthew veikko.
Josephine täti, joka istui heidän takanaan, kumartui eteenpäin ja takoi Marillaa selkään päivänvarjollaan.
— Ettekö ole ylpeä Anna tytöstä? Minä olen, sanoi hän.
Samana iltana Anna ajoi kotiin Avonlea'hin Matthew'n ja Marillan kanssa. Hän ei ollut käynyt kotona sitten huhtikuun ja tunsi, ettei hän voisi odottaa päivääkään kauempaa… Omenankukat olivat puhjenneet, ja maailma oli raikas ja nuori. Diana oli häntä vastassa Vihervaaralla. Ylhäällä pienessä valkeassa suojassaan, jonka ikkunalaudalle Marilla oli asettanut kukkivia kuukausiruusuja, katseli Anna ympärilleen ja veti syvään henkeään onnesta.
— Oi, Diana, kuinka ihanaa on olla jälleen kotona. Kuinka silmiä hiveleekään nähdä tummien, terävähuippuisten mäntyjen piirtyvän vaaleanpunaista taivasta vasten — ja valkeata hedelmäpuutarhaa ja vanhaa Lumikuningatarta! Eikö minttu tuoksukin suloisesti! Ja kuinka hauska on jälleen nähdä sinut, Diana!
— Luulin sinun pitävän enemmän Stella Maynardista kuin minusta, sanoi Diana moittivasti. — Josie Pye on sanonut niin. Josie sanoi, että sinä olit suorastaan rakastunut häneen.
Anna nauroi ja pommitti Dianaa kukkavihkonsa kuihtuneilla kieloilla.
— Stella Maynard on maailman kultaisin tyttö yhtä ainoata lukuunottamatta — ja se olet sinä, Diana, sanoi hän. — Pidän sinusta enemmän kuin konsanaan ja minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu kuin olisi kaikkein hauskinta vain istua hiljaa täällä ja katsella sinua. Olen kai vähän väsynyt… Huomenna aion loikoa vähintäin kaksi tuntia ruohikossa omenapuitten alla kerrassaan mitään ajattelematta.
— Kuinka äärettömän kyvykäs sinä olet, Anna! Nyt et kai hae mitään paikkaa, kun olet voittanut stipendin?
— En, se on selvää. Menen Redmondiin syyskuussa. Eikö se kuulu melkein satumaiselta?… Siihen aikaan, kolmen kuukauden ihanan loman jälkeen olen koonnut jälleen valtavan varaston työhalua.
— Newbridgen kouluneuvosto on jo tarjonnut Janelle opettajanpaikkaa siellä, sanoi Diana. — Myöskin Gilbert Blythe aikoo hakea paikkaa. Se hänen on pakko tehdä. Hänen isällään ei ole varaa antaa hänen jatkaa opinnoitaan, niin että hän aikoo heti alkaa huolehtia itsestään. Hän saa varmaankin paikan täällä Avonleassa, jos neiti Anne luopuu siitä.
Anna tunsi sisässään pistoksen hämmästyksestä ja mielipahasta. Ei voimakasta, mutta kuitenkin… Tätä hän ei ollut tietänyt; hän oli luullut, että myöskin Gilbert tulisi opiskelemaan Redmond Collegessa. Eivätkö he enää saisi kilpailla keskenään? Varmaan tulisi tuntumaan hyvin tyhjältä… Kunpa hän vain saisi työhönsä oikean vauhdin!… Mutta tässähän oli kysymyksessä suuri ja juhlallinen tutkinto, korkeakoulututkintoon verrattava, joka kangasti noiden neljän vuoden lopussa…
Seuraavana aamuna aamiaista syödessä Anna huomasi äkkiä, että Matthew ei näyttänyt pirteältä. Ja kuinka harmaaksi hän oli tullut vain viime vuoden aikana!
— Marilla, sanoi hän epäröiden, kun Matthew oli mennyt ulos, onkoMatthew aivan terve?
— Ei, ikävä kyllä, sanoi Marilla huolestuneena, ei hän ole. Nuo sydämentykytys- ja hengenahdistuskohtaukset ovat olleet hyvin vaikeita useita kertoja kevään kuluessa, ja kuitenkaan hän ei tahdo säästää itseään. Olen ollut niin pahoillani hänen tähtensä, voit uskoa, mutta nyt hän on taas hieman parempi, ja me olemme ottaneet kunnollisen rengin, niin että hän toivottavasti suo itselleen enemmän lepoa. Ehkä hän nyt suostuu siihen, kun sinä olet tullut kotiin. Ja sinulla on aina sellainen kyky reipastuttaa häntä.
Anna kumartui pöydän yli ja otti Marillan kasvot käsiensä väliin.
— Te itsekään ette näytä niin pirteältä kuin toivoisin, Marilla. Näytätte väsyneeltä. Pelkään, että teillä on ollut liiaksi raskasta työtä. Nyt teidän täytyy levätä, niin kauan kuin minä olen kotona. Tämän ainoan päivän käytän tervehtiäkseni kaikkia vanhoja rakkaita paikkoja ja elvyttääkseni vanhoja muistoja jälleen eloon, mutta sitten tulee teidän vuoronne laiskotella, kun minä teen työtä.
Marilla hymyili hellästi tytölleen.
— Se ei johdu työstä — se johtuu päästä. Minulla on niin ilkeä tunne nykyään — silmien takana. Tohtori Spencer on antanut minun vaihtaa silmälaseja pari kertaa, mutta siitä ei ole ollut juuri mitään hyötyä… Mutta kesäkuun viimeisenä päivänä tulee tänne saarelle eräs kuuluisa silmälääkäri, ja tohtori sanoo, että minun on puhuttava hänen kanssaan. Minun täytyy kai se tehdä. Minua rasittaa nykyään sekä lukeminen että ompeleminen. — Niin, Anna kulta, on hyvin hauskaa, että olemme saaneet nähdä sinun pääsevän niin pitkälle. Päästötodistus ja stipendi ja kaikkea mahdollista! Rouva Lynde sanoo tietysti, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja ettei hän ensinkään pidä sopivana antaa naisille korkeakoulusivistystä; he laiminlyövät oman kutsumuksensa, sanoo hän… Hölynpölyä Kuulehan, Anna, sinä kun tulet kaupungista, oletko kuullut viime aikoina mitään Abbey-pankista?
— Olen kuullut, ettei se seisoisi oikein varmoilla jaloilla, vastasiAnna. — Mitä sitten?
— Rakel Lynde sanoi juuri samaa sinä päivänä, kun hän pistäytyi tuokioksi tänne, ja se pahoitti Matthew'n mieltä. Kaikki meidän säästömme ovat siinä pankissa — joka sentti. Tahdoin, että Matthew mieluummin sijoittaisi ne Säästöpankkiin, mutta vanha herra Abbey oli isän hyvä ystävä, ja me olemme aina säilyttäneet rahojamme hänen luonaan. Matthew on sanonut, että se pankki, jonka johtajana hän on, kestää kaikki säät.
— Hän lienee viime vuosina ollut vain nimellisesti johtaja, sanoi Anna. — Hänhän on nykyään hyvin vanha; liikettä hoitavat kaiketi hänen veljenpoikansa.
— Niin, kuten sanottu, kun Rakel näin meitä säikäytti, tahdoin minä, että Matthew heti ottaisi ulos sen, mitä meillä oli sijoitettuna, ja hän sanoi ajattelevansa asiaa. Mutta herra Russel sanoi hänelle sitten, ettei pankilla varmaankaan ollut mitään hätää…
Annalla oli ihana päivä, jonka hän omisti yksinomaan luonnon helmassa oleville lempipaikoilleen. Hän ei koskaan unohtanut tätä päivää; se oli niin kirkas ja pilvetön, niin rikas auringonpaisteesta ja kukkien loistosta. Anna vietti muutamia mitä suloisimpia hetkiä hedelmäpuutarhassa; sitten hän meni Metsänymfin lähteelle, Satakielenpesälle ja Orvokkien laaksoon. Hän käväisi pappilassa ja vietti hauskan pakinoimishetken rouva Allanin kanssa, ja lopuksi illalla meni hän Matthew'n kanssa hakaan lehmiä noutamaan. Metsä oli yltyleensä auringonlaskun lämpöisen loisteen valaisema, mutta harjujen varjot laskeutuivat tummina. Matthew kulki hitaasti, pää painuksissa, ja Anna, pitkänä ja joustavana, sovitti liian reippaita askeliaan hänen tahtiinsa.
— Tänään olette liiaksi raatanut, Matthew, sanoi hän hellän moittivalla äänensävyllä. — Älkää ottako niskoillenne enempää kuin jaksatte tehdä — teillähän on renki apuna.
— Tänään ei ole ollut kovinkaan paljon työtä, sanoi Matthew avaten pihaveräjän päästääkseen lehmät siitä sisään. — Mutta ukko tulee vanhaksi, Annaseni, ja voi sattua, että se unohtuu… Mutta olen aina pitänyt työnteosta, ja sinä päivänä, jolloin en enää jaksa…
— Jos minä olisin ollut tuo poika, jonka te tilasitte lastenkodista, sanoi Anna surullisena, niin olisin voinut helpottaa vaivojanne tuhansin tavoin. Vain sen vuoksi toivoisin sitä…
— Tahdon sentään pitää sinut ennemmin kuin tusinan poikia, sanoi Matthew ja taputti hänen kättään. — Kuuletko, mieluummin kuin tusinan poikia. Saiko ehkä joku poika suuren stipendin? Oh ei — se oli kun olikin tyttö — minun tyttöni — minun oma tyttöseni, josta olen ylpeä.
Hän hymyili hyvää, vaatimatonta hymyään ja meni talliin eläintensä luo.
Anna vei muassaan muiston siitä, kun hän sinä iltana meni ylös huoneeseensa ja hyvän aikaa istui avoimen ikkunan ääressä, ajatellen menneisyyttä ja haaveillen tulevaisuudesta. Ulkopuolella seisoi Lumikuningatar keveässä valkeassa puvussaan kuutamossa; sammakkojen sointuisa kuoro kuului lammikosta Tumman, päilyvän aallokon luota. Anna muisti aina tämän illan hopeankirkkaan, rauhaisan kauneuden ja tuoksuvan hiljaisuuden. Se oli viimeinen ilta, ennenkuin suru kosketti hänen elämäänsä, eikä mikään elämä tule enää koskaan täysin entisensä kaltaiseksi senjälkeen kun tämä viileä, pyhä kosketus on sitä hipaissut.