Toinen lukukausi korkeakoulussa kului yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin — se tosiaan ihan suhahti, kuten Philippa sanoi. Annalle tuotti mielihyvää ja nautintoa kaikki, mitä se tarjosi, kannustava kilpailu toverien kesken, uusien ja hauskojen ystävyyssuhteiden solminta, iloiset juhlat ja illanvietot, toiminta eri yhdistyksissä, joiden jäsenenä hän oli, harrastuksien kasvu, näköpiirin laajentuminen. Hän luki ankarasti, sillä hän oli päättänyt saada stipendin osaamalla parhaiten Englannin kirjallisuuden historian. Jos hän sen saisi, voisi hän palata Redmondiin tarvitsematta käyttää Marillan pieniä säästöjä, ja Anna tahtoi olla niihin turvautumatta mistään hinnasta.
Gilbert pänttäsi myös päähänsä minkä jaksoi saadakseen erään stipendin, mutta ehti siitä huolimatta käydä verrattain tiheään Johanneksenkadun 38:ssa. Hän oli Annan uskollisena kavaljeerina kaikissa illanvietoissa, ja Anna tiesi, että juoruille otollisessa korkeakoulun maaperässä heidän nimensä liitettiin yhteen. Se oli kyllä aika ilkeätä, mutta mitäpä Anna sille voi? Ei käynyt mitenkään lähettäminen vanhaa ystävää tiehensä. Se olisi ollut sitä nolompaa, kun tämä oli muuttunut hyvin tahdikkaaksi ja varovaiseksi. Mutta saattoi hyvin nähdä, ettei Gilbert minkään rohkeamman toverin hyväksi aikonut lähteä paikaltaan hennon Avonlean-tytön vierestä, jolla oli harmaat tähtisilmät ja kuparinloisteiset hiukset. Annan ympärillä ei milloinkaan hyörinyt yhtä monipäinen kavaljeeriparvi kuin liehittelijäin saartaman sydäntenmurtajan Philipan, tämän ensimmäisenä korkeakouluvuotena; mutta eräs pitkäsäärinen "uusi", joka hekkumoi korkeammassa matematiikassa, iloluontoinen pieni ja paksu "vanha" ja komea, monitaitoinen "nuori" pistäytyivät kaikki mielellään Johanneksenkadun 38:ssa keskustelemassa Annan kanssa sekä tieteellisistä kysymyksistä että kevyemmistä aineista. Gilbert ei välittänyt paljoa mainituista herroista, mutta hän piti varansa, etteivät he saaneet vilkaista hänen kortteihinsa. Hänen tunteensa Annaa kohtaan olivat kokonaan hänen oma asiansa. Annalle hän oli jälleen tullut kodikkaaksi Avonlean aikojen toveriksi ja sellaisena hän piti puolensa miten itserakasta narria vastaan tahansa, joka yritti tulla hänen kilpailijakseen. Kukaan ei voinut olla ihanteellisempana seurana opinnoissa tahi kävelyillä, sen myönsi Anna itsekin. Hän oli hyvin iloinen siitä, että Gilbert oli luopunut muutamista typeristä ajatuksista — Anna koetti ainakin hyvin hartaasti vakuuttaa sitä itselleen —, mutta hän mietti monet salaiset hetket, mikä siihen mahtoi olla syynä.
Eräänä päivänä tuli Anna juosten kovaa vauhtia Priscillan huoneeseen.
— Luepas tämä, virkkoi hän heittäen Prissylle kirjeen. — Se on Stellalta, ja hän tulee tänne korkeakouluun ensi vuonna. Ja mitä arvelet hänen ehdotuksestaan? Minusta se tuntuu erinomaiselta, jos se vain käy päinsä. Luuletko, että se on mahdollista, Priscilla?
— On helpompi antaa lausunto kun ensin saa kuulla, mistä on kysymys, vastasi Priscilla, työnsi syrjään paksun kreikankielen sanakirjan ja otti käteensä Stellan kirjeen.
Stella Maynard oli ollut heidän parhaita ystävättäriään seminaarissa.Tutkintonsa suoritettuaan hän oli toiminut opettajattarena.
"Mutta nyt minä lopetan tämän hommani, rakas Anna", kirjoitti hän, "ja aion laittautua korkeakouluun sen sijaan. Kun olen kolme vuotta ollut seminaarissa, saavutan teidät kyllä pian. Hullu täällä rupeaa kuluttamaan itseään loppuun typerien nulikkain kimpussa. Ennemmin tahi myöhemmin tekaisen kirjoituksen: 'Koulumamsselin vaivat'. Voit uskoa, että se tulee olemaan ääriään myöten täynnä pöyristyttäviä kuvauksia todellisuudesta. Ihmisillä näkyy olevan se käsitys, että meidän kouluihmisten elämä on huoletonta tyhjäntoimittamista, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin nostaa palkkamme. Kirjoituksestani pursuaa peittelemätön totuus voimasanoin. Luuletko viikonkaan kuluvan ilman että tavalla tahi toisella minun päähäni juntataan selviötä, että saan nostaa suuret rahat oikeasta laiskantyöstä? 'Niin', sanoo joku yhteiskunnan veronmaksajista, 'te nuori neiti ansaitsette helposti rahaa. Pyörähdätte kateederiin, istutte siinä ja kuulustelette läksyjä'. Ennen maailmassa annoin kaunopuheisia selityksiä, mutta sen menettelytavan olen jo jättänyt. Hymyilen vain ylpeästi katsomatta arvoni mukaiseksi vastata.
"Talvisin on koulusalissa yhdeksän astetta, ja minun on opetettava yhtä ja toista, kastematojen sisälmyksistä aurinkokuntaan asti. Nuorin oppilaani on neljän vuoden vanha — hänen äitinsä lähettää hänet kouluun 'päästäkseen hänestä.' Vanhin on täyttänyt kaksikymmentä — hänen päähänsä pälkähti eräänä kauniina päivänä, että on vaivattomampaa käydä koulua ja hankkia yleissivistystä kuin kulkea härkäin ja aurain perässä. Nämä eri ikävuodet ja lisäksi kaikki niiden välissä olevat on joka päivä ahdettava täyteen kuuden tunnin aikana heidän usein olemattomaan lahjakkuuteensa soveltuvia tietoja — ihmeteltäköön sitten, jos kaikesta tulee moskaa…
"Millaisia kirjeitä luulet minun saavan, Anna! Tommyn äiti kirjoitti minulle, ettei Tommy edisty matematiikassa niin paljon kuin hän olisi odottanut, Tommy kun on vasta päässyt kertolaskuun kokonaisilla luvuilla, mutta Johnny Johnson on jo murtoluvuissa, eikä Johnnyllä ole läheskään niin hyvä pää kuin Tommyllä, joten se on äidille aivan käsittämätöntä. Ja Susyn isä pyysi saada tietää, mikähän on syynä siihen, ettei Susy osaa kirjoittaa kirjettä, jossa ei joka toinen sana olisi hullusti, ja Dickin täti pyytää, että Dick saisi vaihtaa paikkaa, kun hänen vieressään istuva ilkeä Brownin poika opettaa hänelle kaikenlaisia rumia sanoja.
"Usko pois, ketä jumalat tahtovat rangaista, siitä he tekevät koulumestarin. Nyt minä voin jo paremmin, kun olen vähän purkanut sisuani. Aika paljon hauskaa on kyllä myös sattunut näinä vuosina. Mutta Redmondiin tulen joka tapauksessa.
"Nyt, Anna, saat kuulla — minulla on nimittäin pieni suunnitelma. Sinä tiedät, etten voi sietää täysihoitoloita. Olen asunut täysihoitolassa neljä vuotta ja olen kuolettavasti siihen kyllästynyt. En jaksa enää olla vuotta samassa kidutuksessa. Emmekö voisi, sinä, minä ja Priscilla yhtyä pieneen osuustoimintaan ja itse vuokrata pientä asuntoa jostain Kingsportista ja keittää ruokamme itse? Ensiksikin se olisi koko lailla huokeampaa. Meillä täytyy luonnollisesti olla joku, joka hoitaa taloutemme, ja tällaisen henkilön voin loihtia esiin nyt heti. Olet kai kuullut minun puhuvan Jamesina tädistä? Hän on herttaisin sielu, mitä koskaan on ollut olemassa, vaikka hänen nimensä kuuluu vähän konstikkaalta. Mutta sille hän ei mahda mitään. Hänet ristittiin Jamesinaksi siksi, että hänen isänsä, jonka nimi oli James, hukkui vesillä kuukautta ennen hänen syntymäänsä. Minä kutsun häntä aina Jimsie-tädiksi. Hänen ainoa tyttärensä on äskettäin mennyt naimisiin ja lähtenyt lähetyssaarnaajaksi — Kiinaan luullakseni. Jimsie-täti tepastelee yksin kauhean isossa talossa ja on nääntyä yksitoikkoisuuteen. Jos me tahdomme, niin hän tulee mielellään Kingsportiin hoitamaan meidän talouttamme, ja minä tiedän, että te tulette kumpikin pitämään hänestä aivan kauheasti. Kuta enemmän minä ajattelen tätä suunnitelmaa, sitä enemmän minua se viehättää. Ajattele, kuinka ihanaa elämä tulisi olemaan ja ennen kaikkea, miten saisimme nauttia kultaisesta vapaudestamme! Jos Priscilla ja sinä olette sitä mieltä, ettei tämä ajatus ole hullumpi, niin eikö olisi siinä tapauksessa käytännöllisintä, että te molemmat etsisitte sopivan asunnon kevääksi, kun olette siellä? Sillä olisi parempi valita jo nyt kuin syksyllä. Jos voitte hankkia kalustetun asunnon niin sitä parempi, mutta ellei sitä saa, voimine kaiketi haalia kokoon vähän vanhoja tuoleja ja pöytiä ja kääntyä hyvien ystäviemme puoleen, joilla on ullakkokonttoreita. Miten päätättekin, päättäkää mahdollisimman pian ja kirjoittakaa minulle, jotta Jamesina-täti saa tietää, miten hänen on järjestettävä olonsa ensi vuodeksi."
— Minusta se on erinomainen ajatus, sanoi Priscilla.
— Niin minustakin, yhtyi Anna ihastuneena. — Onhan meillä kyllä jokseenkin hyvä täälläkin, mutta täysihoito on aina täysihoito, sitä ei voi kieltää. Täysihoitola ei voi milloinkaan olla koti. Mennään siis heti pyydystämään jotain hauskaa asuntoa, ennenkuin tutkintokausi alkaa.
— Minä pelkään, että tulee olemaan aika vaikeata saada sopiva asunto, jatkoi Priscilla huolestuneena. — Älä toivo liikoja, Anna. Hauska asunto hauskassa kaupunginosassa tulee varmaankin meille liian kalliiksi. Kyllä kai saamme tyytyä johonkin syrjäkadun surkeaan pieneen asuntoon, jossa meillä ei ole ainoatakaan tuttua. Koti on sitten tehtävä sitä hauskemmaksi sisältä.
He lähtivät siis hyvin pian tiedusteluretkelle ja kävivät tarkastelemassa asuntoja, mutta juuri toiveidenmukaisen asunnon saanti näytti olevan vaikeampaa kuin mitä Priscillakaan oli voinut kuvitella. Asuntoja oli kyllä loppumattomiin, kalustettuja ja kalustamattomia, mutta milloin ne olivat liian suuria, milloin liian pieniä, milloin liian kalliita, milloin liian kaukana korkeakoulusta. Tutkinnot suoritettiin ja lopetettiin, lukukauden viimeinen viikko alkoi, ja heidän "unelmiensa koti", kuten Anna sanoi, pysyi yhä edelleen vain kangastavana tuulentupana.
— Meidän täytyy kai jättää asia toistaiseksi ja odottaa syksyyn, virkkoi Priscilla masentuneena heidän vaeltaessaan puiston läpi ihanana tuulisena huhtikuun päivänä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen. — Ehkä me silloin löydämme oman pienen pesän. Ellei, niin onhan täysihoitoa saatavana missä tahansa joka päivä.
— En aio ainakaan surra ja olla katkeralla mielellä juuri nyt, sanoi Anna katsoen ympärilleen ihastunein silmin. Raikas, viileä tuuli toi mukanaan pihkan ja havun tuoksua, ja aurinkoisella taivaalla purjehti siellä täällä kevyitä pilvenhattaroita. — Tällaisen iltapäivän turmeleminen olisi korvaamaton vahinko. Kevät laulaa tänään veressäni, ja minä näen näkyjä ja uneksin unelmia! Huhtikuussa on aina jotain ihmeellistä… Minä rakastan länsituulta. Se laulaa toivoa ja rakkautta eikö niin? Kun itätuuli puhaltaa, ajattelen aina katonräystäästä tippuvaa sadetta ja alakuloisia laineita, jotka loiskivat harmaata autiota rantaa vasten. Kun tulen vanhaksi muoriksi, rupeaa varmaan reumatismi minua ahdistamaan heti kun tuuli kääntyy itään.
— Eikö ole rajattoman hauskaa ensi kerran jättää pois vanhat talvitamineet ja purjehtia eteenpäin, kuten nyt, uudessa kevätasussa? nauroi Priscilla. — Eikö sinusta tunnu niinkuin olisit uudesti syntynyt?
— Kaikki tuntuu uudelta keväältä, vastasi Anna. — Ja kevät on itsekin uusi, se ei ole milloinkaan samanlainen kuin muut keväät. Se tarjoaa aina uutta viehätystä. Katso kuinka ruoho vihannoi pikku lammen ympärillä — ja miten pajun umput pullistuvat!
— Ja tutkinnot on suoritettu! Viikon kuluttua me olemme kotona.
— Tulee olemaan suloista, sanoi Anna uneksien. — Kaipaan yhtä ja toista, johon jo tahtoisin ryhtyä. Tahtoisin istua keittiön puolen portailla ja tuntea tuulen puhaltavan Harrisonin-ukon vainioilta. Tahtoisin etsiä sananjalkoja ja kallioimarteita Kummitusmetsästä ja poimia orvokkeja Orvokkienlaaksosta. Muistatko ihanaa huviretkipäiväämme, Priscilla? Tahtoisin kuulla sammakkojen kurnuttavan ja poppelien humisevan. Mutta minä olen oppinut pitämään myöskin Kingsportista ja iloitsen koko sydämestäni, että saan tulla tänne taas syksyllä. Ellen olisi saanut stipendiä, ei se ollenkaan olisikaan mahdollista. En mitenkään tahdo enää kuluttaa Marillan vähäisiä säästörahoja.
— Kun vaan löytäisimme asunnon! huokasi Priscilla. — Katsohan tuonne Kingsportiin päin, Anna — taloja, pitkiä talorivejä, minne vain katsot, mutta ei ainoatakaan meille luotua asuntoa.
— Tukahuta valituksesi, Priss! Toivoa älä milloinkaan heitä! Eikö joku vanha roomalainen sanonut: 'Ellen löydä huonetta, niin rakennan itse'. Tällaisena päivänä ei epäonnistumisen käsitettä ole olemassakaan.
He vaelsivat puistossa auringonlaskuun asti, riemuiten kevään alati uudistuvasta ihanuudesta ja sulosta. Kuten tavallista kääntyivät he kotiin päin Spoffordkatua saadakseen nähdä Karoliinan majan.
— Minusta tuntuu aivan kuin jotain merkillistä ja salaperäistä olisi tekeillä, sanoi Anna, kun he nousivat rinnettä. — Vasenta silmäluomiani kutkuttaa ja nykäisee, ja se merkitsee iloista yllätystä. Mutta mitä ihmettä! Priscilla Grant, avaa tähystysluukut selälleen ja katso tuonne ja sano minulle, onko se totta — vai näenkö minä näkyjä.
Priscilla katsoi. Annan nykäisevä ja kutkuttava silmäluomi ei ollut ennustanut väärin eikä hänen silmänsä ollut pettänyt. Ristikkoportin holvikaaressa riippui pieni vaatimaton valkea plakaatti, johon oli kirjoitettu ilmoitus. Se kuului:
Vuokralle tarjotaan täysin kalustettuna. Lähempiä tietoja paikalla.
— Priscilla, sanoi Anna kuiskaukseksi hiljentyneellä äänellä.Uskotko, että saamme vuokrata Karoliinan majan?
— En, sitä en kylläkään usko, tunnusti Priscilla. — Mikään niin suloinen ei ole koskaan mahdollisuuden rajojen sisäpuolella. Ihmeitten aika on ohi. Minä en tahdo toivoa. En voisi kestää toivon sammumista. He tahtovat tietysti siitä paljon enemmän kuin mitä me raukat voimme maksaa. Muista, että tässä kulkee Spoffordkatu.
— Meidän täytyy joka tapauksessa ottaa selko asiasta, virkkoi Anna päättävästi. — On liian myöhäistä mennä sinne tänä iltana, mutta huomenna me tulemme takaisin tiedustelemaan. Voi, Prissy, mitä, jos me saisimme tuon ihastuttavan paikan! Minusta on aina tuntunut, kuin kohtaloni olisi kytketty Karoliinan majaan — siitä saakka, kun näin sen ensi kerran.
Seuraavana iltana he kulkivat päättäväisin askelin monivärisin kivin laskettua käytävää läpi puutarhan. Huhtikuun tuuli humisi petäjissä, ja lehdoissa kahisivat kultarintakertut — paksut, hyvinsyötetyt, rohkeat pikku veitikat, jotka hyppelehtivät hiekkakäytävillä. Tytöt soittivat vähän arasti ovikelloa. Ovea tuli avaamaan iäkäs, hiukan nokinen palvelijatar. Eteisestä tultiin suoraan isoon arkihuoneeseen, missä iloisen uunivalkean ääressä istui kaksi naista. Hekin olivat harmahtavia kasvoiltaan ja vanhanpuoleisia. Jollemme ota lukuun sitä, että toinen näytti olevan seitsemänkymmenen ja toinen viidenkymmenen ikäinen, ei heidän välillään ollut juuri mitään eroa. Kummallakin oli hämmästyttävän suuret, veden väriset silmät terässankaisten silmälasien takana, myssy päässä ja harmaa saali hartioilla, kumpikin kutoi sukkaa kiirehtimättä, mutta samalla hellittämättä, kumpikin keinui verkkaan keinutuolissaan ja katsoi tyttöihin sanomatta sanaakaan. Kummankin naisen takana istui iso valkea posliinikoira, jossa oli pyöreitä, vihreitä täpliä, vihreä kuono ja vihreät korvat. Koirat vetivät heti puoleensa Annan mielikuvituksen, ja hän korotti ne kohta kaksoisjumaluudeksi, joka vartioi Karoliinan majaa.
Pari minuuttia kului kenenkään katkaisematta äänettömyyttä. Tytöt olivat liiaksi hermostuneita löytääkseen sanoja, eivätkä vanhukset enempää kuin vihreätäpläiset koiratkaan näyttäneet olevan halukkaita keskustelun aloittamiseen. Anna katsahti nopeasti ympärilleen. Miten rajattoman hauskan näköistä täällä oli! Lasiruutuinen ovi johti suoraapäätä petäjiä kasvavalle ruohokentälle, ja kultarintakertut tulivat uteliaina sipsuttaen portaille asti. Lattiaa peittivät pitkät kotikutoiset, heleänväriset matot. Sellaisia oli Marillan tapana kutoa vanhoista kangastilkuista kotona Vihervaarassa, mutta ne olivat joutuneet muodista pois kaikkialla muualla, Avonleassakin, jossa kuitenkin oli ymmärretty antaa arvoa kunnon tilkkumatoille. Ja tässä hienon Spofford-kadun varrella oli samanlaisia! Korkea, kirkkaaksi kiilloitettu kaappikello naksutti kuuluvasti ja juhlallisesti eräässä nurkassa. Pieniä, ihastuttavia seinäkaappeja oli asetettu avonaisen takan kummallekin puolelle, ja niiden lasiovien takaa näkyi vilahdukselta omituisia posliinitavaroita. Seinillä riippui vanhoja kuparipiirroksia ja silhuetteja. Eräästä nurkasta kulki portaat yläkertaan ja ensimmäisellä, jotakuinkin matalalla olevalla askelmalla oli leveä ikkuna ja sen alla houkutteleva, siniseksi maalattu penkki. Kaikki näytti juuri sellaiselta, millaiseksi Anna edeltäpäin oli kuvitellut.
Äänettömyys oli jo käynyt verrattain painostavaksi, ja Priscilla nipisti Annaa merkiksi, että hänen tuli puhua.
— Me — me luimme ilmoituksesta, että tämä talo on vuokrattavana, aloitti Anna heikolla äänellä, kääntyen vanhemman naisen puoleen, joka nähtävästi oli neiti Karoliina Spofford.
— Niin, niin on, virkkoi neiti Karoliina. — Aioin juuri ottaa pois ilmoituksen tänään.
— Voi — me tulemme siis liian myöhään, sanoi Anna alakuloisesti. —Neiti on jo vuokrannut sen toiselle?
— En, mutta me päätimme, ettemme vuokraa sitä ensinkään.
— Voi, kuinka ikävää, huudahti Anna ääni suruisena. — Minä olen niin ihastunut tähän paikkaan. Olin kovasti toivonut, että me saisimme sen vuokrata.
Silloin neiti Karoliina laski kädestään sukankutimensa, otti silmälasit nenältään, hankasi niitä, asetti ne jälleen nenälleen ja tarkasti ensimmäisen kerran Annaa ihmisolentona. Nuorempi nainen seurasi hänen esimerkkiään niin perinpohjaisesti, että hän olisi aivan hyvin voinut olla vanhemman peilikuva.
— Oletteko ihastunut siihen? kysyi neiti Karoliina korostaen. — Merkitseekö se, että te todellakin pidätte siitä, ettei se teistä ole vain pikkusievä? Nykyajan tytöt käyttävät niin liioiteltuja lausetapoja, ettei koskaan tiedä, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Niin ei tehty minun nuoruudessani. Silloin ei nuoren tytön tapana ollut sanoa, että hän rakasti perunasosetta ja läskiä, aivan samalla äänensävyllä, jolla hän olisi voinut sanoa rakastavansa äitiään tahi Vapahtajaa.
Hyvä omatunto antoi Annalle rohkeutta.
— Minä pidän todellakin tästä paikasta, sanoi hän ujosti. — Ihastuin siihen heti kun näin sen syksyllä. Toverini ja minä tahtoisimme hyvin mielellämme koettaa omaa taloutta ensi vuonna, jotta ei tarvitsisi asua täysihoidossa. Siksi me olemme koettaneet saada vuokrata oman asunnon. Ja kun minä näin, että tämä talo oli vuokrattavana, tulin kovin iloiseksi.
— Siinä tapauksessa voitte sen saada, virkkoi Karoliina-neiti. — Maria ja minä päätimme tänään olla kokonaan vuokraamatta. Ne, jotka tulivat tänne katsomaan, eivät meistä olleet miellyttäviä. Meidän ei ole pakko vuokrata kotiamme. Meillä on varaa lähteä Euroopan-matkalle, niinkuin olemme aikoneet, vaikka kotimme olisi tyhjä ja asumatonkin. Olisihan tulo siitä hyvä olemassa, mutta en tahtoisi kullastakaan jättää kotiani sellaisten ihmisten haltuun, jotka ovat tunkeutuneet tänne urkkimaan ja katsomaan kaikkea. Mutta te olette toista lajia. Minä uskon, että pidätte meidän tuvastamme ja olette sille hyvä. Voitte sen saada.
— Kun vaan — kun vaan voisimme maksaa mitä pyydätte, änkytti Anna.
Karoliina-neiti mainitsi summan. Anna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Priscilla pudisti päätään.
— Niin paljon me emme kylläkään voi antaa, pelkään minä, virkkoi Anna ja räpytteli kiivaasti silmiään. — Meitä on vain muutama korkeakoulussa opiskeleva tyttö, ja me olemme köyhiä.
— Kuinka paljon olette laskeneet voivanne maksaa? kysyiKaroliina-neiti, joka ei hetkeksikään lakannut kutomasta sukkaa.
Anna mainitsi summan, jonka he arvelivat voivansa antaa.Karoliina-neiti nyökäytti vakavasti.
— Hyvä on. Niinkuin äsken sanoin, ei meille ole ehdottomasti välttämätöntä vuokrata tätä paikkaa. Me emme ole rikkaita, mutta me olemme siksi riippumattomia, että voimme matkustaa Eurooppaan. Minä en ole eläessäni ollut Euroopassa enkä uskonut koskaan sinne joutuvani — en ole siitä erikoisesti välittänyt. Mutta veljentyttärelleni tässä, Maria Spoffordille, on tullut halu lähteä sinne. Ja tehän kyllä ymmärrätte, että Marian ikäisen nuoren naisen ei sovellu kulkea yksin maita ja mantereita.
— Kyllä — luonnollisesti… sanoi Anna, huomatessaan, että neitiKaroliina tarkoitti täyttä totta.
— Niin, eihän se kävisi mitenkään päinsä. Sentähden täytyy minun lähteä mukaan pitämään hänestä huolta. Minustakin on hyvin hauskaa päästä matkustamaan. Olen tosin seitsemänkymmenen vuoden vanha, mutta minusta tuntuu niinkuin minulla olisi vielä paljon tekemättä tässä maailmassa. Olisin kai lähtenyt Eurooppaan aikoja sitten, jos olisin tullut sitä ajatelleeksi. Aiomme jäädä sinne pariksi, ehkä kolmeksi vuodeksi. Kesäkuussa matkustamme ja lähetämme teille avaimen sitä ennen ja jätämme kaiken siinä kunnossa, että voitte muuttaa tänne milloin hyvänsä. Ne tavarat, joista olemme erikoisen arkoja, me siirrämme pois, mutta muita saatte käyttää.
— Jättääkö neiti posliinikoirat paikoilleen? kysyi Anna kainosti.
— Toivoisitteko niiden jäävän?
— Oi, minä kyllä toivoisin! Ne ovat kauhean herttaisia.
Tyytyväinen ilme levisi neiti Karoliinan kasvoille.
— Minun täytyy sanoa, että annan hyvin suuren arvon noille koirille, virkkoi hän. — Ne ovat sadan vuoden vanhoja ja ovat istuneet tässä avonaisen takan kummallakin puolella siitä saakka kun veljeni Aaron toi ne mukanaan Lontoosta viisikymmentä vuotta sitten. Spoffordkatu on saanut nimensä veljeni Aaronin mukaan.
— Se oli oikein miehinen mies, sanoi neiti Maria, joka nyt ensi kerran puuttui puheeseen. — Hänen vertaistaan ei tapaa nykyään.
— Hän oli sinulle hyvä setä, Maria, virkkoi neiti Karoliina huomattavasti liikutettuna. — Sinulle on varmaan jäänyt muisto hänestä?
— Tulen muistamaan häntä, niin kauan kuin elän, vastasi Maria-neiti juhlallisesti. — Näen hänet nytkin silmieni edessä seisomassa tuossa uunivalkean ääressä kädet takinliepeiden alla ja suu hyväntahtoisessa hymyssä.
Neiti Maria otti esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään, mutta neiti Karoliina palasi päättäväisesti tunteiden ylemmistä piireistä aineellisiin asioihin.
— Koirat saavat siis olla paikoillaan, jos te lupaatte huolellisesti varoa niitä, sanoi hän. — Niiden nimet ovat Gog ja Magog. Gog katsoo oikeaan ja Magog vasempaan. Ja sitten vielä eräs asia. En voi uskoa teillä olevan mitään sitä vastaan, että talo saa pitää vanhan nimensä "Karoliinan maja".
— Oi, miten voitte ajatellakaan! Juuri sitä me pidimme heti ensimmäisestä päivästä aivan erikoisen hauskana.
— Minä huomaan, että te olette järkeviä tyttöjä, sanoi Karoliina-neiti hyväksyvästi — Mutta eikö ole hullua, että jokainen, joka ennen teitä tuli katsomaan taloa, kysyi kävisikö päinsä saada ottaa pois nimikilpi siksi aikaa, kun he asuvat täällä. Sanoin heille suoraan, että nimi liittyi tähän paikkaan. Talon nimi on ollut Karoliinan maja siitä saakka kuin veljeni Aaron jätti sen minulle testamentissaan, ja Karoliinan majana se pysyy, kunnes minä kuolen ja Maria kuolee. Kun niin pitkälle päästään, saa uusi omistaja antaa tuvalle miten komean nimen hän suinkin tahtoo. Se ei koske meitä. Mutta teitä ehkä huvittaa kulkea talon läpi katsomassa kaikkea, ennenkuin me pidämme asian ratkaistuna.
Uusi tutkimusretki herätti tytöissä mitä suurinta ihastusta. Paitsi suurta arkihuonetta eli vierashuonetta oli alakerrassa keittiö ja pieni makuuhuone. Yläkerrassa oli kolme huonetta, yksi iso ja pari pientä. Anna rakastui heti toiseen näistä kahdesta huoneesta, jotka olivat mäntymäelle päin, ja toivoi saavansa sen. Siinä oli siniset seinäpaperit ja pieni vanhanaikainen peilipöytä, kirkkaaksi kiilloitetut kynttilänpitimet molemmin puolin. Pikkuruutuista ikkunaa kehysti valkeat musliiniverhot rypytettyine kaistaleineen, ja ikkunan alla oli pieni penkki, joka viekoitteli huoneen asukasta istuutumaan siihen lukemaan taikka haaveilemaan.
— Kaikki on niin ihastuttavaa, että me varmaankin heräämme ja huomaamme sen suloiseksi uneksi, joka katoaa kukon laulaessa, virkkoi Priscilla heidän mennessään kotiin.
— Minusta neiti Karoliina ja hänen veljentyttärensä näyttävät siksi tanakoilta, etteivät he aivan helposti haihdu häipyvänä sumuna, nauroi Anna. — Voitko kuvitella heitä maapallon matkailijoina — varsinkin saaleissa ja myssyissä, jotka näimme.
— Luultavasti he riisuvat ne yltään, kun he todella lähtevät matkalle, sanoi Priscilla, mutta sukankutimen he varmasti ottavat mukaansa kaikkialle. Siitä on heidän suorastaan mahdoton luopua. He tulevat kävelemään Rooman Pietarinkirkon holvien alla kutoen sukkaa, siitä olen varma. Mutta sillaikaa me asumme Karoliinan majassa, jota ei saa ristiä uudestaan, oikein Spoffordkadun varrella. Minusta tuntuu jo kuin olisin puolittain miljoonanomistaja.
— Minä olen niin suunnattoman iloinen, että vain tahtoisin riemuita ja laulaa, sanoi Anna.
Samana iltana Philippa Gordon koputti erästä ovea Johanneksenkadun kolmessakymmenessäkahdeksassa ja heittäytyi Annan vuoteelle aivan elämään kyllästyneenä.
— Rakkaat ihmiset, minä olen niin väsynyt ja lopussa, että voisin hypätä… Olen seisonut päälläni matka-arkussa ja pakannut koko päivän.
— Pakkaaminen oli luonnollisesti kaksi kertaa rasittavampaa kuin sen olisi tarvinnut olla, siksi ettet voinut ratkaista mitä oli pantava pohjalle ja mitä päälle, nauroi Priscilla.
— Kas vaan, sinä arvasit ihan oikein! Niin, kun minä vihdoin olin saanut pakatuksi kaiken ja minun emäntäni ja hänen palvelijattarensa olivat istuneet kumpikin matka-arkun kannella painamassa niin paljon kuin jaksoivat, jotta saisin sen lukkoon, niin minä huomasin pakanneeni aivan alimmaksi pohjalle koko joukon tavaroita, joita välttämättä tarvitsin lukukaudenpäättäjäisissä. Ei auttanut siis muu kuin avata arkku taas, viskellä ja etsiä kokonainen tunti, jotta saisin esiin, mitä tarvitsin. Väliin luulin saaneeni käsiini sen, mitä etsin, ja minä vedin ja kiskoin niin paljon kuin jaksoin, ja se olikin sitten aivan muuta, semmoista, mikä olisi mainiosti saanut pysyä paikoillaan. Anna, minä en sanonut mitään rumia sanoja.
— En kai ole sitä väittänytkään.
— Et, mutta näytit siltä. Myönnän, että ne pyörivät kielelläni. Sitäpaitsi olen saanut ihan kauhean nuhan, en voi muuta kuin honottaa ja aivastaa ja puhua dedääd… Kertokaa nyt virkistykseksi jotain hauskaa.
— Ensi torstai-iltana tulevat Alec ja Alonzo sinun luoksesi, sanoiAnna koetteeksi.
Phil pudisti alakuloisena päätään.
— Bidä ed välitä Alecista edkä Alodzosta diid kauad kuid bidulla od duha. Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa? Kun tarkemmin katselen, niin minusta näyttää kuin teidän sisässänne olisi jonkinlainen bengaalivalaistus. Tehän ihan loistatte. Mitä on tapahtunut?
— Ensi talvena me asumme Karoliinan majassa, virkkoi Anna, iloinen ylpeys väreillen äänessä. — Asumme, ymmärräthän, meillä on oma talous, emme ole täysihoidossa. Me olemme sen vuokranneet, ja Stella Maynard tulee myöskin, ja hänen tätinsä hoitaa meidän kotiamme.
Phil ponnahti pystyyn, pyyhki nenänsä ja heittäytyi Annan eteen polvilleen.
— Tytöt — oi hyvät, rakkaat ihmiset — antakaa minun tulla mukaan! Minä olen hyvin kiltti. Ellei siellä ole minulle mitään oikeata huonetta, niin minä nukun öisin pienessä koirankopissa omenapuiden alla — minä olen nähnyt sen. Antakaa minun vaan tulla mukaan!
— Nouse, pikku hupakko!
— En liiku paikaltani, niin kauan kuin olen hengissä, ennenkuin lupaatte minulle, että saan olla samassa taloudessa teidän kanssanne.
Anna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Sitten sanoi Anna hitaasti:
— Rakas lapsi, tietysti meistä olisi hirmuisen hauskaa saada sinut mukaan. Mutta suoraan sanoen — minä olen köyhä, Prissy on köyhä, Stella Maynard on köyhä — meidän täytyy järjestää elämämme kauhean yksinkertaiseksi, ja ruoka tulee olemaan sen mukaan. Sinun olisi pakko syödä ja elää aivan samoin kuin me. Mutta sinä olet rikas, ja sitä todistaa parhaiten se, mitä sinun isäsi maksaa kuukaudessa asunnostasi ja ruuastasi.
— Oh, luuletko sinä, että minä siitä välitän? huudahti Phil. — Mieluummin silakkaa korinttikastikkeen kanssa teidän luonanne, pikkuiset kullanmurut, kuin tryffeleillä täytetty kalkkuna yksinäisessä täysihoitolan ruokasalissa. Älkää luulko, että minä olen pelkkää vatsaa, tytöt. Elän erittäin mielelläni leivällä ja maidolla — ja joskus vähän hilloa — kun vaan annatte minun tulla mukaan.
— Sitäpaitsi saamme tehdä itse aika paljon. Stellan täti ei voi ehtiä kaikkea. Meidän jokaisen osalle tulee koko lailla tehtäviä. Ja sinä —
— Ja minä olen tähän asti ollut kuin kedon liljat, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää, täydensi Philippa. — Mutta minä kyllä opin. Kun näytätte yhdenkin kerran, miten minun pitää tehdä, niin minä kyllä osaan. Vuoteen järjestämisestä minä jo nyt selviydyn; ruokaa en tietysti osaa valmistaa — vielä. Mutta minä olen luonteeltani kiltti ja tasainen enkä ole koskaan happamalla tuulella, kun on ruma ilma. Se saa monen marisemaan. Rakkaat kulta-ihmiset! En ole eläessäni toivonut mitään näin kauheasti — ja lattia on niin kamalan kova polviparoille.
— Vielä eräs asia, keskeytti Priscilla päättävästi. — Koko Redmond tietää, että sinulla on vieraita melkein joka päivä. Niin suuri vastaanotto ei käy päinsä Karoliinan majassa. Me olemme päättäneet olla kotona vain perjantai-iltaisin, jolloin hyvät ystävämme ovat tervetulleita. Jos sinä liityt meihin, niin sinäkin saat mukautua samaan sääntöön.
— Äärettömän mielelläni. Niinkuin minä vähääkään välittäisin koko tuosta vieraiden paljoudesta! Tulee päinvastoin olemaan suloista saada olla vähän rauhassa. Olin itsekin ajatellut määrättyä päivää, mutta tietysti en voinut mitään päättää tahi ilmoittaa asianomaisille. Ellette suostu siihen, että minä lyön ryysyt yhteen ja jaan myötä- ja vastoinkäymiset teidän kanssanne joka suhteessa, niin minä kiukuttelen itseni hengiltä ja kummittelen sitten kauheasti… Minun päämajani on sitten Karoliinan majan portailla, joten te ette pääse ulos ettekä sisään koskettamatta minun astraaliruumistani.
Anna ja Priscilla vaihtoivat syvämietteisiä katseita.
— Niin, sanoi Anna, me emme voi luonnollisestikaan luvata ottaa sinua joukkoomme ennenkuin olemme neuvotelleet Stellan kanssa, mutta en usko hänellä olevan mitään sitä vastaan. Me otamme kyllä omasta puolestamme sinut mielellämme yhteen joukkoon.
— Jos kyllästyt meidän yksinkertaiseen elämäämme, niin saat mennä tiehesi, ja sillä hyvä, lisäsi Priscilla.
Phil hyökkäsi pystyyn, suuteli ja puristi molempia suunniltaan riemusta ja lähti rallattaen tiehensä.
— Niin, kunhan kaikki menisi hyvin, sanoi Priscilla laimeasti.
— Katsotaan, että menee, vastasi Anna rohkaisevalla äänellä. — Minä luulen, että Phil tulee olemaan verrattain hauska jäsen meidän pienessä taloudessamme.
— Varmasti, Phil on mukava ja vitsikäs seura joutohetkinä. Ja kuta useampia meitä on, sitä huokeammaksi meille tulee. Mutta millaista on olla hänen kanssaan yötä päivää? Voi mennä sekä talvi että kesä, ennenkuin pääsee selville, kenen kanssa viihtyy, kenen ei.
— Mitä siihen tulee, on alkuaika meille kaikille koetusaikaa. Ja meidän on käyttäydyttävä kuin kiltit ja kunnolliset ihmiset ainakin — oltava itse häiritsemättä ja suotava jokaiselle vapaus. Phil ei ole itsekäs, vaikka onkin vähän ajattelematon, ja minä uskon, että me tulemme kaikki vetämään samaa köyttä viehättävässä majassamme.
Anna palasi Avonleahin suuren stipendin säteilevä kajastus otsallaan. Ystävät ja tuttavat sanoivat hänelle, ettei hän ollut kovinkaan paljon muuttunut — äänensävy ilmaisi, että he olivat ihmeissään ja vähän pettyneitä siitä, ettei niin ollut. Avonleakaan ei ollut muuttunut. Ainakaan ei alussa siltä tuntunut.
Mutta kun Anna ensimmäisenä sunnuntaina kotiintulonsa jälkeen istui Vihervaaran kirkonpenkissä ja katseli seurakuntaa, huomasi hän useita pieniä erilaisuuksia, jotka nyt olivat kaikki yhtaikaa näkyvissä ja paljastivat hänelle, ettei aika edes Avonleassa pysynyt aivan paikallaan. Uusi sananjulistaja puhui saarnatuolista. Penkeistä olivat useammat kuin yhdet tutut kasvot poistuneet ainiaaksi. Abe-setä, mainehikas sääprofeetta, joka oli ennustanut niin monet ukkosilmat, oli jo ennustanut kaikki ennustuksensa, ja vanha Josiah Sloane, jota ei kukaan voinut arkussa makaavana enää tuntea, hänen viiksensä ja partansa kun olivat hyvin sievästi leikatut, uinuivat pienellä hautausmaalla kirkon takana. Ja Billy Andrews oli viettänyt häänsä Nettie Blewettin kanssa. He olivat juuri tänä sunnuntaina vastanaineina koekävelyllään. Kun Billy säteillen ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ohjasi sulkain koristamaa ja silkkiin verhottua morsiantaan perheen kirkonpenkkiin, loi Anna silmänsä maahan, jotteivät ne liiaksi loistaisi. Hän palautti mieleensä joululomalla viettämänsä myrsky-yön, jolloin Jane oli kosinut Billy-veljensä puolesta. Rukkaset eivät suinkaan olleet särkeneet Billyn sydäntä. Anna olisi tahtonut tietää, olikohan Jane kosinut myös Nettieä veljensä puolesta vai oliko Billyllä ollut niin paljon rohkeutta rinnassaan, että hän uskalsi itse esittää tuon tärkeän kysymyksen. Koko Andrewsin perhe näytti hekkumoivan samassa ylpeydessä ja tyytyväisyydessä kuin Billykin, mukavassa sopessaan istuvasta lihavasta anopista ylhäältä lauluparvelta katselevaan Janeen, joka oli jättänyt opettajatartoimensa Avonlean koulussa ja aikoi syksyllä matkustaa länteen.
— Kosijoita ei ole Avonleassa joka oksalla, virkkoi rouva Rakel Lynde ivallisesti hymyillen. — Hän syyttää nyt terveyttään, joka muka on heikko, ja sanoo lännen ilmanalan paremmaksi. En ole milloinkaan kuullut hänen terveydessään olleen mitään vikaa.
— Jane on herttainen ja kunnon tyttö, sanoi uskollinen Anna. — Hän ei ole koskaan koettanut hankkia huomiota osakseen, niinkuin monet muut.
— Ei olekaan, hän ei ole koskaan juossut poikien jälkeen, jos sitä tarkoitat, virkkoi Rakel-rouva. — Mutta hän tahtoisi mielellään joutua naimisiin, kuten kaikki muutkin. Mitä muuta tekemistä hänellä olisi kaukana lännessä — jossain maailman matkojen takana, mistä tietää vain sen verran, että miehiä on paljon ja naisia harvassa? Hyh — minä en jaksa kuulla sitä…
Janea ei Anna kuitenkaan sinä päivänä katsonut huolestuneesti ja ihmeissään, vaan Ruby Gillistä, joka istui lauluparvella Janen vieressä. Miten oli Rubyn laita? Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, mutta hänen sinisissä silmissään oli kuumeinen loiste ja poskien heleä puna oli melkein huolestuttavan korea. Hän oli sitäpaitsi laihtunut ja käynyt heikon näköiseksi, laulukirjaa pitelevät kädet näyttivät melkein läpikuultavilta kuin kukan lehdet.
— Onko Ruby Gillis sairas? kysyi Anna rouva Lyndeltä, kun he yhdessä menivät kirkosta kotiin.
— Ruby Gillis on kuolemaan tuomittu, hänessä on lentävä keuhkotauti, vastasi rouva Lynde tuimasti. — Sen tietää koko maailma, paitsi hän itse ja hänen perheensä. He eivät huomaa sellaisia asioita. Jos kysyt heiltä, voi hän erinomaisen hyvin. Hän ei ole jaksanut hoitaa opettajatartointaan sen jälkeen kun hänellä oli keuhkokuume talvella, mutta hän lupaa ryhtyä taas opetustyöhön syksyllä, ja hän hakee paikkaa Valkorannassa. Tyttöparka, hän makaa varmasti haudassa, kun lehdet syksyllä putoavat.
Anna kuunteli tätä äänettömän kauhun vallassa. Oliko mahdollista, että Ruby Gilliksellä, hänen vanhalla koulutoverillaan, josta hyvin paljon pidettiin, oli vain vähän aikaa elettävänä? Oli kaameata sitä ajatella. He olivat tosin joutuneet verrattain kauas toisistaan vuosien kuluessa, mutta vanha tyttö-ystävyys yhdisti heitä vieläkin, ja Anna tunsi piston sydämessään. Ruby oli kaikista nuorista tytöistä vilkkain, iloisin ja keimailevin. Tuntui mahdottomalta sovittaa kuolemaa ja katoovaisuutta häneen. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen tullut sydämellisesti tervehtimään Annaa ja pyytänyt häntä seuraavana iltana luokseen.
— Tiistaina ja keskiviikkona se ei sovellu, sanoi hän jonkinlaisella ylpeydellä. — Konsertti toisena päivänä ja isot kutsut toisena, hyvä ystävä. Herb Spencer ja minä menemme yhdessä — hän on nykyään minun… Mutta lupaa varmasti tulla huomenna. Tahtoisin kauhean mielelläni puhua sinun kanssasi. Tahdon kuulla kaikesta, mitä olet tehnyt korkeakoulussa.
Anna ymmärsi, että Rubyn mieli teki puhua omista valloituksistaan, mutta hän lupasi tulla, ja Diana tarjoutui tulemaan mukaan.
Tytöt kulkivat ääneti eteenpäin. Alkoi jo hämärtää. Kultarintakertut visersivät korkealla puitten latvoissa jäähyväisiä laskevalle auringolle, ja niiden riemuitseva laulu täytti kullaltahohtavan ilman. Sammakkojen kurnutus kuului lammesta ja suomaista peltojen takaa, missä oras alkoi nousta ja varttua elähyttävän auringon ja sadekuurojen vaikutuksesta. Ilma oli täynnä vastaleikattujen karhunmaaramapensasten raikasta tuoksua. Valkeita sumuharsoja leijaili äänettömissä notkoissa, ja sinihohteiset tähdet kuvastuivat puroon, joka jyrkkien rantojen välissä virtasi.
— Kuinka ihana auringonlasku! sanoi Diana. — Katso Anna, on kuin näkisi toisen maan kangastavan. Sen rantama on tuo purppuraisten pilvien äyräs, ja erillään uiskenteleva valoisa hattara muistuttaa kultaista merta.
— Mitä sanoisit, jos voisimme purjehtia sinne Paulin kultaisessa veneessä — se oli uusi kuu, ja Paulin oli tapana sanoa, että sitä oli ohjattava hyvin varovasti, jottei se törmäisi karille mihinkään pilveen — miten hauskaa se olisi, virkkoi Anna kuljettuaan syviin mietteisiin vaipuneena. — Uskotko, että me silloin voisimme jälleen löytää kaikki suloiset muistot, kaikki ihanat keväät, jotka meille ovat kukkineet?
— Kuinka sinä puhutkaan! huudahti Diana. — Minusta alkaa tuntua oikein kaamealta, aivan kuin me jo olisimme vanhoja mummoja, joilta kaikki hauska elämässä on mennyttä.
— Jotain sentapaista minä olen tuntenut siitä saakka kun kuulin, miten on Ruby-raukan laita, sanoi Anna. — Jos on totta, että hänellä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, niin kaikki muukin kauhea ja synkkä voi olla totta.
— Tahtoisitko tulla hetkeksi Elisha Wrightin luo? kysyi Diana. —Äiti pyysi minua antamaan tämän pienen purkin Atossa-tädille.
— Kuka on Atossa-täti?
— Vai et sitä tiedä? Hänen oikea nimensä on Samson Coates Spencervalesta, ja hän on rouva Wrightin täti. Hän on myös minun isäni täti, joten me olemme sukua. Hänen miehensä kuoli talvella, hän jäi hyvin varattomaksi ja yksinäiseksi, minkä vuoksi Wrightit ottivat hänet luokseen. Äidin mielestä meidän olisi pitänyt ottaa hänet, mutta isä sanoi: "Ei kiitoksia. Asua Atossa-tädin kanssa — se vielä puuttuisi."
— Onko hän sitten niin hirveä? kysyi Anna hajamielisenä.
— Saat itse nähdä, kunhan olemme siellä, sanoi Diana merkitsevällä äänellä. — Isä sanoo aina, että hänellä on terävä nenä, mutta vielä terävämpi kieli.
Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta Atossa-täti leikkasi täydessä touhussa siemenperunoita keittiössä. Hän istui vanhaan haalistuneeseen aamupukuun kääriytyneenä ja hänen harmaat hiussuortuvansa olivat aikalailla pörröiset. Kasvot ilmaisivat mahdollisimman selvästi hänen olevan pahoillaan siitä, että hänet yllätettiin mitä arkipäiväisimmässä touhussa.
— Ahaa, vai tässä on Anna Shirley! virkkoi hän Dianan esittäessä ystävätärtään. — Sinusta olen kuullut puhuttavan. — Äänen sävystä kävi selville, ettei hänen kuulemansa ollut Annalle edullista. — Rouva Andrews juuri mainitsi sinun tulleen kotiin. Hän sanoi sinun muuttuneen paljon eduksesi.
Täti Atossa oli ilmeisesti sitä mieltä, että tuon edullisen muutoksen pitäisi jatkua vielä hyvän aikaa. Hän leikkasi edelleenkin perunoitaan reippain ja varmoin ottein.
— Tuskinpa kannattanee pyytää teitä istumaan? jatkoi hän ääni happamana. — Täällähän ei ole mitään hauskaa tarjottavana tuollaisille neideille. Kaikki muut ovat tiessään.
— Äiti lähetti terveisiä ja pyysi saada antaa tädille tämän pienen ruukun rabarberihyytelöä, sanoi Diana ystävällisesti. — Hän keitti sen tänään ja arveli sen ehkä maistuvan.
— Kiitos vaan, sanoi Atossa-täti yhtä äreästi kuin ennenkin. — Äitisi hyytelö ei ole milloinkaan ollut erikoisesti minun heikkouteni — hän imellyttää aivan liiaksi. Hiukan minä kai kuitenkin koetan saada alas. Ruokahaluni on ollut surkeanpuoleinen nyt keväällä. Minä olen kaikkea muuta kuin terve, jatkoi Atossa-täti painokkaasti, mutta kuitenkin täytyy minun puuhata ja touhuta. Täällä ei tarvita sellaisia, jotka eivät osaa tehdä työtä. Ellei sinulle tuota liiaksi vaivaa, tahtoisitko viedä hyytelöpurkin ruokakonttoriin? Minulla on kova kiire saada nämä kurjat perunat valmiiksi illaksi. Teidän tapaisenne hienot naiset eivät kai milloinkaan ole näin karkeassa työssä. Taidatte pelätä käsien pilaantuvan.
— Minä leikkasin aina siemenperunat, ennenkuin me vuokrasimme maat muille, virkkoi Anna hymyillen.
— Minä teen vieläkin sen, nauroi Diana — Kolme päivää istuin leikkaamassa viime viikolla. Mutta luonnollisesti, lisäsi hän kiusoitellen, minä aina iltaisin voitelin käsiäni ruusuvedellä ja sitruunamehulla ja vedin niihin vanhat, pehmeät hansikkaat, ennenkuin menin nukkumaan.
Atossa-täti kohotti nenänsä pystyyn ja tuhahti halveksivasti.
— Sinä olet varmaan oppinut tuon niistä monista typeristä aikakauslehdistä, joita ihmiset tilaavat nykyään. Niissähän annetaan neuvoja sekä käsien säilyttämisestä että tuuheista silmäripsistä ja kaikenlaisesta turhamaisuudesta ja koreudesta, — minä vain ihmettelen, kuinka sinun äitisi antaa sinun tuhlata aikaasi sellaiseen. Mutta hän on aina hemmotellut sinua. Kyllähän me aavistimmekin, kun George meni hänen kanssaan naimisiin, ettei hän ollut onnistunut vaimoa valitessaan.
Atossa-täti huokasi niin raskaasti kuin olisivat kaikki George Barryn avioliittoon kohdistuneet synkät aavistukset toteutuneet.
— Vai te lähdette? kysyi hän, tyttöjen noustessa paikoiltaan. —Eipä olekaan mikään ilo jutella minunlaiseni vanhan akan kanssa.Kylläpä sattuikin ikävästi, kun pojat eivät ole kotona.
— Me aiomme pistäytyä vähän Ruby Gilliksen luona, selitti Diana.
— Oh, ei ollenkaan tarvitse antaa selityksiä, virkkoi täti Atossa rakastettavasti. — Te vain pujahdatte sisään ja lennätte tiehenne niin sukkelaan että töin tuskin ennätätte sanoa hyvää päivää ja hyvästi. Korkeakoulun tapoja nähtävästi! Jos olisitte viisaita, niin te pysyttelisitte loitolla Ruby Gilliksestä. Tohtorit väittävät keuhkotaudin tarttuvan. Minä tiesin edeltäpäin, että Ruby sairastuisi johonkin tautiin, kun hän itsepintaisesti laittautui Bostoniin viime syksynä. Kun ei tyydy pysymään kauniisti kotona, sattuu aina jotain ikävää.
— Sellaista voi sattua, vaikka ei matkustakaan, virkkoi Diana. —Välistä voi suorastaan kuolla.
— Silloin ei tarvitse ainakaan syyttää itseään, huudahti Atossa-täti voitonriemuisena. — Sinä Diana kuulut viettävän hääsi kesäkuussa.
— Ei ole vielä päätetty mitään varmaa, vastasi Diana vältellen.
— Minä en kehoita sinua lykkäämään häitäsi liian kauas, sanoi Atossa-täti hyvin painokkaasti. — Sinun ulkomuotosi on kohta mennyttä, sinussahan on vain iho ja tukka. Ja Wrightien Suvussa miehet ovat huikentelevia. Anna, sinun ainakin pitäisi käyttää hattua, sinähän olet niin täynnä kesakoita, että on aivan synti ja häpeä. Kas vaan, hän taitaa punastua. Emmeköhän me liene kaikki sellaisia, jommoisiksi Herra on meidät luonut. Saanko lähettää terveiseni Marilla Cuthbertille? Eipä siksi, että häntä milloinkaan olisi haluttanut tulla minua katsomaan, senjälkeen kun muutin Avonleahin, mutta minun ei kai pitäisi valittaa. Cuthbertin perhe on aina pitänyt itseään jo vähän parempana paikkakunnan muita tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä.
— Eikö hän ole kauhea! läähätti Diana kun he olivat kulkeneet pitkän matkaa toista tietä, jolle olivat kääntyneet.
— Hän on kamala, puhkui Anna. — Mutta ajattele myöskin millaista olisi kulkea koko elämänsä Atossa-nimisenä! Sekin jo voisi katkeroittaa kenen hyvänsä. Hänen olisi pitänyt hankkia liikanimiä — esimerkiksi Kordelia. Se olisi varmasti auttanut paljon.
— Ihanaa, että siellä jo on käyty! virkkoi Diana. — Oikein pöyristyttää ajatella kuinka ilkeä hän on — kaiken, mitä hän sanoo, hän sanoo ilkeyksissään. Isä tietää kertoa hänestä hyvin hullunkurisen jutun. Ennen maailmassa Spencervalessa oli pappi, joka oli sekä kiltti että kelpo saarnaaja, mutta aika kuuro. Kun puhuttiin tavallisella keskusteluäänellä, ei hän voinut seurata ollenkaan. Ja pyhäiltoina oli tavallisesti kirkossa hartaushetki, jossa jokainen seurakunnan jäsen nousi vuorostaan lukemaan rukouksen tahi muutamia säkeitä raamatusta. Eräänä iltana Atossa-täti ilmoitti tahtovansa todistaa ja lausua "totuuden sanoja". Mutta mitään pyhän raamatun sanoja ei saatukaan kuulla, vaan hän otti käsiteltäväkseen useita läsnäolevista, yhden kerrallaan, hän mainitsi heidät nimeltä ja läksytti mitä kauheimmalla tavalla ja puhui siitä, miten he olivat käyttäytyneet ja penkoi kaikki juorut ja kaikki häväistysjutut viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Lopuksi hän sanoi saaneensa oikean inhon Spencervalen kirkkoa kohtaan, vakuutti, ettei milloinkaan enää aikonut astua sen ovesta sisään ja että toivoo Jumalan rangaistuksen oikein pian kohtaavan koko seurakuntaa. Hän istui sitten paikoilleen aivan hengästyneenä vuolaan sanatulvansa jälkeen, ja pastori, joka ei ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä täti oli sanonut, kumarsi päätään ja sanoi hartaasti: Amen. Kuulkoon Jumala hurskaan sisaremme pyynnön! — Jospa kuulisit isän kertovan tuon jutun!
— Mitä juttuihin tulee, Diana, aloitti Anna matalalla tuttavallisella äänellä, niin kuule, minä olen viime aikoina hyvin paljon ajatellut, enkö voisi tekaista pientä juttua — kertomusta, joka kelpaisi painettavaksi…
— Ihan varmasti, sanoi Diana, kun hän vihdoin tajusi ehdotuksen täyden merkityksen. — Sinähän kirjoitit hirmuisen jännittäviä juttuja meidän Historiallisen kerhomme aikana.
— Hyh, minä tarkoitan tietysti toisenlaisia kertomuksia, virkkoi Anna halveksivasti hymyillen. — Minä olen tässä hiukan ruvennut tuumimaan viime aikoina, mutta minua melkein peloittaa yrittää, olisi niin kauhean ilkeätä, jos epäonnistuisin.
— Olen kuullut, että moni suuri kirjailija on kirjoittanut aluksi oikeata roskaa, rauhoitti Diana. — Mutta olen aivan varma siitä, että niin vitsikäs tyttö kuin sinä tekaiset heti jotain suurenmoista. Ja sanomalehtimiehet ehkä huomaavatkin nykyään paremmin kuin ennen tosilahjat…
— Voi sinua, pikku kullannuppua, mitä sanot… Mutta joka tapauksessa voin kertoa, että Margaret Burton, tämän vuoden tyttöjä Redmondissa, kirjoitti viime talvena kertomuksen, joka otettiin "Kanadan Naiseen". Luulen kyllä voivani kirjoittaa aivan yhtä hyvän kuin sekin on.
— Lähetätkö sitten kertomuksesi samaan lehteen?
— Voisinhan minä ensiksi yrittää johonkin suurempaan lehteen. Kaikki riippuu siitä, mitä lajia kertomukseni tulee olemaan.
— Mitä se koskee.
— Sitä en vielä tiedä. Tahtoisin käydä käsiksi tavattoman hienoon juoneen — jännittävään, mutta ei jokapäiväiseen. Hyi, minä inhoan joutavanpäiväistä kirjallisuutta. Sanomalehdentoimittaja katsoo erikoisesti sitä, että juoni on hieno — luonteenkuvausta luonnollisesti myöskin. Ainoa lopullisesti päätetty seikka on sankarittaren nimi. Hänen nimekseen tulee Semiramis Lester. Se sointuu hyvältä, eikö niin? Sinä et saa hiiskahtaakaan tästä kenellekään, kuuletko Diana? En ole uskonut tätä kenellekään muulle kuin sinulle ja setä Harrisonille. Hän ei ollut kovinkaan rohkaiseva — hän sanoi, että jo ennestäänkin on kirjoitettu aivan liiaksi paljon roskaa ja että hänellä oli ollut minusta parempi käsitys, kun minä olin jo ollut vuoden korkeakoulussa.
— Älä välitä siitä. Mitäpä herra Harrison tietää korkeakoulusta! huudahti Diana täynnä halveksuntaa.
Gilliksen talo oli kirkkaasti valaistu ja täynnä vieraita. Kaksi keskenään kilpailevaa nuorta herraa, toinen Spencervalesta, toinen Carmodystä, mulkoili vihamielisesti toisiaan vierashuoneen toisesta päästä toiseen. Useita sieviä ja iloisia tyttöjä oli tullut tänne vieraisille. Ruby oli valkeaan puettu, hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskillaan oli mitä helein puna. Hän nauroi ja puheli lakkaamatta, ja vieraiden tyttöjen sanottua jäähyväiset hän vei Annan yläkertaan näyttääkseen hänelle uudet kesä pukunsa.
— Minulla on vielä sininen silkkikangas ompelematta, se on minusta liian raskas kesällä. Luultavasti odotan ja annan ommella vasta syksyllä. Kuten tiedät otan opettajatoimen Valkorannassa. Mitä sinä pidät minun hatustani? Hiukan rohkea kenties, mutta mitä se tekee! Hattu, joka sinulla oli eilen kirkossa, on oikein tyylikäs. Minä kyllä puolestani pidän vähän kirkkaammista väreistä. Huomasitko vierashuoneessa olevia hassuja poikia? He ovat päättäneet varmasti "katsoa ulos" toisensa. En välitä kummastakaan penninkään vertaa, sen sinä tiedät parhaiten, Anna. Herb Spenceristä minä pidän. Väliin minä todella uskon, että hän on se oikea. Jouluna luulin, että Spencervalen opettaja oli oikea. Mutta sitten minä sain tietää hänestä jotain enkä sitten enää tahtonut häntä. Hän tuli aika epätoivoiseksi — minä melkein pelkäsin, että hän menettäisi järkensä… Kun nuo itserakkaat pojat eivät olisi tulleet tänne tänä iltana! Minä olisin tahtonut jutella sinun kanssasi oikein hauskasti kahden kesken, minulla olisi niin paljon sinulle kerrottavaa… Me olemme aina olleet niin hyviä ystäviä ja olemme vetäneet yhtä köyttä, eikö niin, Anna?
Ruby kietoi kätensä Annan vyötäisille soinnuttomasti naurahtaen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja Anna huomasi Rubyn häikäisevän loistavissa silmissä jotain, joka viilsi pistona hänen sydämessään.
— Tule usein minua tervehtimään, tulethan, Anna? kuiskasi Ruby. —Tule yksin — minä kaipaan sinua.
— Tunnetko olevasi aivan terve, Ruby?
— Terve? Varmasti en ole eläessäni voinut paremmin. Tietysti viimetalvinen keuhkokuume vei vähän voimia. Mutta katso millainen väri minun poskissani on! En kai minä näytä sairaalta!
Rubyn ääni oli hieman terävä. Hän veti pois kätensä Annan vyötäisiltä, ikäänkuin jostain pahastuneena, ja riensi nopeasti alas portaita. Alhaalla vierashuoneessa hän sai takaisin entisen loistavan tuulensa, koko hilpeän ylimielisyytensä, ja antautui niin kokonaan pilantekoon ja leikinlaskuun molempien ihailijoittensa kanssa, että Anna ja Diana tunsivat olevansa tarpeettomia ja sanoivat pian jäähyväiset.
— Mitä sinä oikein haudot päässäsi, Anna?
Tytöt olivat eräänä iltana istuutuneet sammaleiseen notkoon puron rannalle. Sananjalkain tuuheat viuhkat huojuivat, ruohomättäät vihannoivat vehmaina ja metsistyneiden päärynäpuiden harsomaiset, vienosti tuoksuvat hunnut liehuivat hiljaa.
Anna heräsi unelmistaan tyytyväisenä huoaten.
— Muovailen päässäni kertomustani, pikku Diana.
— Älä nyt, mitä ihmeissä! Joko olet ryhtynyt siihen? huudahti Diana mitä vilkkaimman mielenkiinnon vallassa.
— Olen kuin olenkin. Vain pari sivua on kirjoitettu puhtaaksi, mutta loppu on jo päässäni ihan valmis. On ollut kauhea vaiva hyvän juonen keksimisessä. Mikään niistä aiheista, jotka minulla oli varastossa, ei soveltunut Semiramis-nimiselle tytölle.
— Etkö olisi voinut muuttaa nimeä?
— En, ymmärrätkö! Se oli suorastaan mahdotonta. Minä koetin kyllä, mutta se ei käynyt päinsä. Se olisi ollut yhtä vaikeata kuin oman nimeni muuttaminen. Semiramis oli tullut minulle niin ilmieläväksi, että annoinpa hänelle minkä nimen hyvänsä, minun olisi joka tapauksessa pitänyt ajatella häntä Semiramiksena. Mutta lopuksi minä kuitenkin keksin juonen, joka soveltui juuri hänelle. Nimien valitseminen kaikille muille henkilöille oli vasta jännittävää! Sinä et aavista, kuinka hirmuisen hauskaa se on. Olen maannut valveilla tuntikausia ja miettinyt sopivia nimiä. Sankarin nimi on Percival Dalrymple.
— Joko olet keksinyt nimet kaikille henkilöille? kysyi Diana pettyneenä. — Ellet ole ehtinyt, olisin pyytänyt saada antaa nimen vain yhdelle ainoalle — vain jollekin vähäpätöiselle sivuhenkilölle. Silloin minusta tuntuisi niinkuin minullakin olisi hiukan osuutta kertomuksessasi.
— Saat antaa nimen pienelle kyökkipojalle, joka oli Lesterin rikkaan ja mahtavan perheen palveluksessa, lupasi Anna hyväntahtoisesti. — Hän ei ole erikoisen tärkeä ja hän on ainoa, jolta vielä puuttuu nimi.
— Anna sitten hänelle nimeksi Raymond Fitz-Osborne, pyysi Diana, joka muistinsa kätköissä säilytti kokonaisen varaston sointuvia nimiä. Ne olivat rippeitä entisen "Historiallisen kerhon" ajoilta, jonka hän itse, Amia, Jane Andrews ja Ruby Gillis olivat perustaneet kouluaikanaan.
Anna pudisti epäröiden päätään.
— Pelkään vain, että se on aivan liian juhlallinen nimi kyökkipojalle. En voi kuvitella Fitz-Osbornea syöttämässä sikoja ja vetämässä maasta nauriita. Voitko sinä?
Diana ei nähnyt mitään esteitä; jos yleensä on mielikuvitusta, niin kyllä kaikki saadaan hiukan venymään… Anna osasi kuitenkin arvostella asiaa paremmin, ja kyökki-pojan nimeksi tuli lopulta Robert Ray, jonka arkioloissa saattoi lyhentää Bobbyksi.
— Paljonko luulet siitä saavasi? kysyi Diana.
Sitä Anna ei ollut vielä ollenkaan ajatellut. Hän tavoitteli vain mainetta ja kunniaa, ei viheliäistä mammonaa, eivätkä alhaiset aineelliset laskelmat vielä saastuttaneet hänen kaunokirjallisia unelmiaan.
— Minä saan varmaankin lukea sen? pyysi Diana.
— Kun minä olen saanut sen valmiiksi, niin luen sen ääneen sinulle ja setä Harrisonille ja pyydän teitä sitten arvostelemaan sitä hyvin ankarasti. Kenenkään muun silmä ei tule sitä näkemään ennenkuin se on painettu.
— Kuinka sinä annat sen päättyä — onnellisesti vai onnettomasti?
— En tiedä vielä oikein. Oikeastaan toivoisin sen päättyvän onnettomasti, sillä se olisi paljon romanttisempaa. Mutta toimittajilla taitaa olla ennakkoluuloja surullisesti päättyviä kohtaan, niin omituiselta kuin se kuuluukin. Kirjallisuudenhistorian professori sanoi kerran korkeakoulussa, että muiden kuin nerojen ei pidä ryhtyä kirjoittamaan onnetonta loppua. Ja, sanoi Anna lopuksi hyvin vaatimattomasti, minä olen kyllä kaikkea muuta kuin nero.
— Minä puolestani pidän enemmän onnellisesta lopusta. Anna heidän vaan saada toisensa, virkkoi Diana, joka mentyään kihloihin Fredin kanssa oli sitä mieltä, että rakkausjutun ainoa mahdollinen loppu oli häät.
— Mutta sinustahan on hauska itkeä, kun luet jotain mielenkiintoista?
— Luonnollisesti, keskellä kertomusta. Mutta minä toivon palavasti, että kaikki lopulta kääntyy hyvään päin.
— Jokin aivan erikoisen liikuttava kohtaus täytyy siinä olla, virkkoi Anna miettiväisenä. — Voisin antaa Robert Rayn haavoittua jossain onnettomuudessa — voisihan paistinvarras saada jotain aikaan — ja nukahtaa hiljaa ja tunteellisesti.
— Hyi, miksi tappaisit pikku Bobbyni? nauroi Diana. — Hän on minun, ja minä tahdon, että hän elää ja kukoistaa. Ota mieluummin hengiltä joku muu, jos se on välttämätöntä.
Seuraavan kahden viikon aikana tunsi Anna vuorotellen riemua ja tuskaa kirjallisen työnsä vuoksi. Milloin sai loistava ajatus hänet valtavan ilon ja ylpeyden valtaan; milloin hän oli joutua epätoivoon, kun joku oikutteleva henkilö ei tahtonut käyttäytyä niinkuin olisi pitänyt. Dianan oli mahdoton sitä ymmärtää.
— Täytyyhän sinun voida pakottaa heitä tekemään niinkuin itse tahdot, virkkoi hän.
— Niinhän sinä luulet, voihki Anna. — Sinä et voi aavistaa, miten vastaanhangoitteleva ja kiusallinen sankaritar Semiramis on. Hänen täytyy ehdottomasti tehdä ja sanoa sellaista, mitä en ole milloinkaan tarkoittanut hänen osakseen. Ja silloin on kaikki entinen pilalla, ja minun täytyy kirjoittaa kaikki uudestaan. Voi, miten vaivaloista onkaan olla kirjailija!
Kertomus tuli vihdoin viimein valmiiksi, ja Anna luki sen ääneen Dianalle päätyhuoneen kodikkaassa yksinäisyydessä. Hän oli muovannut "liikuttavan kohtauksensa" ottamatta hengiltä kyökkipoika Robert Rayta, jota sanottiin arkioloissa Bobbyksi, ja hän seurasi silmillään tarkoin Dianaa lukiessaan. Diana oli erittäin kiitollinen kuulija. Hän itki oikeissa paikoissa, mutta kun loppuun vihdoin oli päästy ja Anna laski käsikirjoituksen syliinsä, näytti hän jonkun verran nololta.
— Minkä tähden sinä otit hengiltä Maurice Lennoxin? kysyi hän nuhtelevalla äänellä. — Luulin hänen taas virkoavan henkiin.
— No mutta, hänhän on konna, vastasi Anna hämmästyneenä. — Ymmärrät kai, että oikeutta on noudatettava, ja silloin täytyy häntä rangaista.
— Vahinko — pidän hänestä eniten kaikista, väitti Diana puolueellisesti.
— Niin, nyt hän on kuollut ja kuolleena pysyköön, virkkoi Anna hieman nyrpeänä. — Jos minä olisin antanut hänen elää, olisi hän tietysti aina edelleenkin vainonnut Semiramista ja Percivalia.
— Niin tietysti — ellet olisi voinut jalostaa hänen luonnettaan lopuksi.
— Tiedätkö, se ei olisi ollut vähääkään romanttista, ja siinä tapauksessa olisi kertomus venynyt liian pitkäksi. Tuollaisesta äärimmäisen harkitsevasta konnasta ei saa kädenkäänteessä kunnon miestä.
— Niin, minun täytyy joka tapauksessa sanoa, että kertomuksesi on viehättävä ja että se tekee sinut kuuluisaksi, siitä olen varma. Oletko sinä miettinyt kertomuksellesi nimeä?
— Olen toki jo kauan sitten. Sen nimeksi tulee "Semiramiksen sovitusuhri". Eikö se kuulu hienolta s:ineen? Minä olen aina pitänyt niin paljon alkusoinnusta. Nyt sinun täytyy sanoa minulle suoraan, Diana kulta, tahtoisitko jotain muutoksia kertomukseen. Oliko missään kohdassa semmoista, mikä sinua loukkaa?
— Hm, jos minun on jotain sanottava — Diana oli hyvin epäröivänä — niin en tiedä muuta kuin että se kohta kertomuksessa, missä sinä annat Semiramiksen sekoittaa kakkutaikinaa ennen suurta juhlaa, ei minusta tunnu aivan niin romanttiselta kuin muu. Kuka tahansa osaa sekoittaa kakkutaikinaa. Sankarittarien ei pitäisi minusta milloinkaan ottaa osaa ruuanlaittoon.
— Rakas ystävä, juuri siinä kohdassa minä annan valtaa huumorintunteelle — sekin on joskus tärkeätä — ja se on hienoimpia palasia koko kertomuksessa.
Totuuden nimessä on myönnettävä, että Anna oli siinä aivan oikeassa.
Viisaasti kyllä Diana pidättyi sen enempää arvostelemasta, mutta paljon vaikeampaa oli tyydyttää herra Harrisonia. Ensiksikin oli hänen mielestään kertomuksessa aivan liian paljon luonnonkuvauksia.
— Pyyhi pois kaikki hentomielinen lörpöttely kukkaisniityistä ja avaruuden kultapilvistä, sanoi hän säälimättä.
Annalla oli epämiellyttävä tunne, ettei herra Harrison ollut aivan väärässä, ja voittaen suurenmoisesti itsensä hän pakottautui leikkaamaan pois suurimman osan rakkaista luonnonkuvauksistaan. Ja kertomus oli kolmasti kirjoitettava uudestaan puhtaaksi, ennenkuin se lyhennetyssä muodossaan — säälimättä silvottuna, väitti Anna — edes jonkun verran tyydytti arvostelijaa.
— Kaikki luonnonkuvaukset paitsi auringonlaskua olen ottanut pois, virkkoi hän huoaten. — Siitä en todellakaan voinut luopua. Se on ihastuttavan kaunis purppurahohteineen, joka häipyy viileän kuulakkaisiin vihertäviin sointuihin. Eikö ole kummallista, että on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sellaista!
— Sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä kertomuksen juonen kanssa, virkkoi proosallinen setä Harrison. Sinun ei olisi pitänyt sijoittaa tapahtumia pelkkien rikkaiden ja mahtavien kaupunkilaisten piiriin. Mitä sinä senkaltaisista tiedät? Mikset antanut kaiken sattua täällä Avonleassa? Nimi olisi tietysti pitänyt muuttaa, muuten rouva Rachel Lynde olisi luullut olevansa kirjan sankaritar.
— Se ei olisi toki koskaan käynyt päinsä, väitti Anna. — Avonlea on herttaisin paikka maailmassa, mutta se ei ole niin romanttinen, että sopisi järkyttävän rakkaustarinan tapahtumapaikaksi.
— Mitä siihen tulee, luulen minä varmasti, että meillä on ollut aika paljon romantiikkaa Avonleassa — kenties silloin tällöin suorastaan tragedioja, virkkoi herra Harrison kuivasti. — Mutta sinäpä et annakaan tavallisten ihmisten esiintyä. Henkilöt puhuvat liian paljon, ja heidän puheensa on aivan liian juhlallista. Sinä annat väsyttävän rakastajasi puhua ja pitää ääntä kokonaista kaksi sivua, eikä tyttö saa pistetyksi sanaakaan väliin. Jos hän tosi elämässä olisi tehnyt samaten, olisi tyttö varmasti piankin jo tukkinut häneltä suun.
— Minä en ainakaan sitä usko, vastasi Anna hiukan loukkaantuneena.
Hän oli sielunsa syvimmässä sitä mieltä, että ne kauniit ja tunteelliset sanat, jotka hän antoi rakastajan lausua, ehdottomasti vahaisivat jokaisen tytön sydämen. Oli muuten kauheata kuulla käytettävän niin auttamattoman arkipäiväisiä sanoja kuin "tukkia suu", kun oli puhe Semiramiksesta, ihanasta neitosesta, jolla oli puhdas otsa ja uneksiva katse. Semiramis vain epäsi ihailijainsa kosinnan tai antoi heille korkeintaan rukkaset.
— Ja kun sinä nyt tahdot kuulla vilpittömän mielipiteeni, jatkoi herra Harrison aimottomana, niin saan sanoa, etten ymmärrä, miksi Maurice Lennox ei häntä saanut. Hän oli ainakin miestä. Hän teki kyllä yhtä ja toista kamalaa, mutta osoitti kuitenkin tarmokasta ja toimekasta luonnetta. Percival vain nahjusteli ja jaaritteli.
Jaaritteli!… Siksi että hänen joskus täytyi purkaa tuskan kalvamaa sydäntään ja että hän kykeni ylevästi tulkitsemaan tunteittensa kuohua!
— Maurice Lennox'han oli konna, sanoi Anna pahoillaan. — Kuinka ei kukaan sitä ymmärrä! Minä en voi käsittää, miksi kaikki pitävät hänestä enemmän kuin Percivalista.
— Sinun Percivalisi on hyvä kuin enkeli. Sellainen luonne ärsyttää. Kun seuraavan kerran kyhäät sankarin, täytyy sinun antaa hänelle vähän enemmän inhimillistä lihaa ja verta.
— Semiramis ei olisi milloinkaan voinut mennä naimisiin Mauricen kanssa. Mauricella oli alhainen luonne.
— Sankaritar olisi kai voinut häntä höylätä. Mutta on ehkä niitä, joihin se ei vaikuta. Sinä kai itse tiedät, miten paatunut konnasi on… Lopuksi voin vielä mainita, ettei kertomuksesi ole suinkaan hullumpi, sen myönnän. Mutta sinä olet vielä liian lyhyissä hameissa voidaksesi kirjoittaa mitään erikoisempaa. Odota kymmenisen vuotta — sinä ehdit kyllä vielä.
Anna päätti lujasti olla antamatta kertomuksiaan kenenkään arvosteltaviksi, jos hän vastedes jotain kirjoittaisi. Tuollainen arvostelu vaikutti aivan liian masentavasti… Hän ei lukenut Gilbertille sepittämäänsä kertomusta, mutta uskoi hänelle sen olemassaolon.
— Jos se pääsee julkisuuteen, voit lukea sen painettuna, mutta jos se menee myttyyn, ei kukaan ihminen koskaan saa sitä nähdä.
Marilla ei tietänyt mitään kirjallisesta seoksesta, jota keitettiin hänen välittömässä läheisyydessään. Anna kuvitteli mielessään, miten hän jostain aikakauslehdestä lukisi novellin Marillalle, jonka mielenkiinto väkisinkin heräisi — Marilla ei voi enää pidättää, hänen täytyy sanoa pari kehuvaa sanaa. Mielikuvitukselle, kuten tunnettua, ei mikään ole mahdotonta… Suuri yllätys — vai niin, sinä pidät tästä kertomuksesta? Saat siis kuulla, että minä olen sen kirjoittanut!
Eräänä päivänä Anna kuljetti postiin verrattain paksun soikean käärön. Nuoruuden kokemattomuuden viehättävä luottamus oli määrännyt sen osoitettavaksi kaikkein suurimmalle "suurista" aikakauslehdistä. Diana oli yhtä suuressa jännityksessä kuin Anna itsekin.
— Kuinka kauan luulet viipyvän, ennenkuin sieltä tulee vastaus? kysyi hän.
— Luultavasti ei kahta viikkoa kauemmin, vastasi Anna. — Miten ylpeäksi ja iloiseksi minä tulen, jos se otetaan!
— Onhan selvää, että se otetaan, ja luultavasti he samalla pyytävät sinulta uutta kirjoitusta. Kun heräät jonakuna kauniina päivänä, olet kuuluisuus, ja ajattele kuinka sitten olen ylpeä, kun olen sinun hyvä ystäväsi, virkkoi Diana, jolla ainakin oli se hyvä puoli, että hän saattoi epäitsekkäästi ihailla ystäviensä lahjakkuutta ja menestystä, mikä on verrattain harvinaista.
Kului viikko, joka uhkui suloisia haaveita — sitten tuli katkera herääminen. Diana löysi eräänä iltana Annan ullakkohuoneesta ja silmät kertoivat kyynelistä. Pöydällä oli avattu kirjekuori ja rutistunut käsikirjoitus.
— Anna, ei suinkaan kertomusta ole palautettu? huusi Diana kauhistuneena.
— On, ole huoleti, vastasi Anna lyhyesti.
— Toimittaja on varmasti pähkähullu. Mitä hän ilmoitti syyksi?
— Ei mitään. Mukana oli painettu lippu, jossa seisoo, ettei tarjottua lähetystä ole katsottu käyttökelpoiseksi.
— Minä olen aina pitänyt tuota aikakauslehteä roskalehtenä, sanoi Diana kiihkeästi. — Sen kertomukset eivät ole lähimainkaan yhtä hauskoja kuin "Kanadan Naisen", vaikka se maksaa paljon enemmän vuodessa. Mutta luultavasti on toimittaja ennakkoluuloinen niitä kohtaan, jotka eivät ole "yankee'itä". Älä anna mielesi lannistua, Anna! Pysy lujana ja lähetä kertomuksesi "Kanadan Naiseen".
— Se kai on parasta, virkkoi Anna, mieli jo jotakuinkin tasapainossa. — Ja jos se otetaan, lähetän totta totisesti sen numeron tuolle hirttämättömälle toimittajalle ja alleviivaan sarakkeeni paksulla siniliidulla. Totta kai on ihmisiä, joilla on arvostelukykyä ja makua… Mutta minä otan pois auringonlaskun. Ehkäpä setä Harrison kuitenkin oli oikeassa.
Auringonlasku sammui ikuisiksi ajoiksi, mutta huolimatta tästä raskaalta tuntuvasta leikkauksesta palautti tunnoton "Kanadan Nainen" niin viipymättä "Semiramiksen sovitusuhrin", että Diana katkeroituna epäili, olivatko toimituksen ilkimykset edes ehtineet lukea käsikirjoitusta. Hän teki vakavan ja juhlallisen lupauksen, ettei enää uudistaisi kuukausitilaustaan.
Anna suhtautui vastoinkäymiseensä epätoivoisen tyynesti. Hän sulki kertomuksensa ullakkokonttorissa olevaan arkkuun, jossa kootut kirjoitukset "Historiallisen kerhon" ajoilta lepäsivät rauhassa, mutta myöntyen sitä ennen Dianan pyyntöön hän lahjoitti tälle jäljennöksen teoksestaan.
— Nyt minä lukitsen kirjallisen kunnianhimoni arkkuun, virkkoi hän katkerasti.