Hän ei maininnut asiasta mitään herra Harrisonille, mutta eräänä iltana tämä kysyi häneltä suoraan, oliko kertomus otettu lehteen.
— Ei, toimittaja ei huolinut siitä, vastasi Anna lyhyesti.
Herra Harrison vilkuili salavihkaa hienopiirteisiin kasvoihin, joille nousi tumma puna.
— No, sinä et kai välitä siitä, vaan annat palttua semmoiselle, sanoi herra Harrison rohkaisevasti.
— Minä en pane koskaan enää kynääni paperille kertomusta kirjoittaakseni, sanoi Anna, äänessä yhdeksäntoistavuotiaan toivoton päättäväisyys, kun ovi läimähytetään kiinni nenän edessä.
— Sinun sijassasi minä en lopettaisi kokonaan, jatkoi herra Harrison miettiväisenä. — Kirjoittaisin silloin tällöin kertomuksen, mutta en vaivaisi sillä ketään toimittajaa. Minä kirjoittaisin ihmisistä ja seuduista, joita tunnen, ja antaisin ihmisten puhua niinkuin tavallisesti puhutaan, ja aurinko saisi nousta ja laskea kaikessa hiljaisuudessa joka päivä, ilman että teen siitä mitään numeroa. Jos joutuisin tekemisiin konnien kanssa, niin minä antaisin niille tilaisuutta, Anna — kuulepas — parannukseen ja mahdollisuuden muuttua kelpo ihmisiksi. Maailmassa on kyllä laumoittain hirveitä lurjuksia, sen minä uskon mielelläni, mutta taitaa saada kulkea melko matkoja ennenkuin ne löytää, väittäköön rouva Lynde miten usein tahansa, että me olemme kaikki parantumattomia synnin orjia. Taitaa meissä kaikissa sentään olla jotain hyvää sielumme kätköissä. Kirjoita sinä vaan, Anna!
— Ei kiitoksia. On kauhean typerää edes koettaa. Kun päätän korkeakoulun, antaudun yksinomaan opetustyöhön. Takoa tietoja lasten päähän minä osaan. Mutta kirjoittaa en osaa.
— Kun lopetat korkeakoulun, on sinun kai aika mennä naimisiin ja rakentaa pesä, sanoi setä Harrison. — Ei ole hyvä lykätä sellaista fliian kauaksi — sen minä tiedän parhaiten itse, Jumala paratkoon.
Anna nousi lähteäkseen kotiin. Sattui hetkiä, jolloin totta totisesti ihmisen hienotunteisuus sai liian kovia kolahduksia setä Harrisonin suorasukaisuudesta.
Davy ja Dora olivat valmiiksi puettuina lähdössä pyhäkouluun. Heidän piti mennä yksin, mikä ei tapahtunut usein, sillä rouva Lynden oli aina tapana käydä pyhäkoulutunneilla pitämässä silmällä, miten nuoriso edistyi. Tällä kertaa rouva Lynde oli nyrjäyttänyt jalkansa eikä voinut kävellä, vaan istui lujasti ankkuroituna viihtyisässä nojatuolissaan. Kaksoisten tuli kirkossa edustaa perhettä, sillä Anna oli matkustanut lauantai-iltana hyvien ystäviensä luokse Carmody'hin viettääkseen siellä sunnuntain, ja Marilla oli saanut taaskin tuskallisen päänkivistyspuuskan.
Davy tuli hitaasti tallustaen alas portaita. Alhaalla eteisessä odotti Dora, jonka rouva Lynde oli asianmukaisesti tarkastanut ja tutkinut. Davy oli omin päin varustautunut matkalle. Hänellä oli taskussa kupariraha pyhäkoulukolehtiin ja hopearaha päiväjumalanpalveluksen kolehtiin. Raamattu oli toisessa kädessä ja lukukirja toisessa. Tekstin, raamatunlauseet ja virrensäkeet hän osasi vuolaana virtana. Olihan hän istunutkin pänttäämässä niitä päähänsä koko lauantai-illan rouva Lynden keittiössä — muu ei auttanut. Davyn tulisi siis olla erikoisen leppoisassa ja sopusointuisessa mielialassa. Niin ei kuitenkaan ollut lainkaan laita, huolimatta virrensäkeistä ja katkismuksesta.
Rouva Lynde tuli ontuen keittiöstään, juuri kun Doran ja Davyn tuli lähteä.
— Sinä olet kai puhdas ja siisti, poika? kysyi rouva Lynde ankarasti.
— Olen. Kaikki, mikä minussa näkyy, vasusi Davy hyvin topakasti.
Rachel-rouva huokasi. Hänellä oli omat epäilynsä, mitä tuli Davyn korviin ja kaulaan. Mutta hän tiesi, että jos hän vähääkään osoittaisi tarkempaan tarkasteluun ryhtymisen oireita, livistäisi Davy ehdottomasti tiehensä ja jalan nyrjähdys estäisi taas häntä itseään ajamasta takaa.
— Käyttäytykää nyt niinkuin oikein kiltit lapset, neuvoi rouva Lynde. — Älkää kävelkö pahimmassa pölyssä. Älkää pysähtykö porstuaan lörpöttelemään muiden lasten kanssa. Älkää hangatko ja hieroko itseänne penkkiin. Koettakaa painaa mieleen päivän teksti. Älkää pudottako kolehtirahoja ja älkää mitenkään unohtako pistää niitä haaviin. Älkää kuiskatko, kun kumarrutaan rukoilemaan, ja kuulkaa tarkoin, mitä pappi saarnaa — minä kysyn teiltä, kun palaatte kotiin.
Davy ei alentunut vastaamaan. Hän lähti kulkemaan oikotietä, Doran nöyrästi tallustellessa perästä. Mutta hänen sielunsa kapinoi. Davy oli saanut kestää paljon sekä todellista että kuviteltua tuskaa sen jälkeen kun rouva Lynde oli muuttanut Vihervaaraan. Tämän tuskan aiheuttajana olivat olleet rouva Lynden vahvat nyrkit ja terävä kieli, sillä rouva Lynde ei voinut olla saman katon alla kenenkään kanssa, olipa se sitten yhdeksän- tahi yhdeksänkymmenvuotias, koettamatta antaa asianomaiselle kristillistä ja tervettä kasvatusta. Ja niin äsken kuin edellisenä iltana oli hän kehoittanut Marillaa kieltämään Davya menemästä kalastamaan Cottonin poikien kanssa. Davyn mieli kuohui vielä tätä ajatellessa.
Heidän päästyään valtatielle pysähtyi Davy heti ja väänsi kasvonsa niin hirvittävään irvistykseen, että Dora, vaikka tunsikin hänen ihmeellisen taitonsa sillä alalla, joutui kauhun valtaan. Hän pelkäsi, että Davyn kasvot ovat tuomitut pysymään koko elämän ajan noin kauhistuttavana kuonona.
— Peeveli! räiskyi Davyn suusta.
— Voi, Davy, sinä et saa kirota niin rumasti! huudahti Dora kauhuissaan.
— Peeveli ei ole mikään kirosana — ei ainakaan mikään oikea kirosana. Ja minun puolestani olkoon vaikka mikä, vastasi Davy uhmaavasti.
— Jos sinun on pakko sanoa rumia sanoja, voisit ainakin olla sanomatta sunnuntaina, pyysi Dora vaikeroivalla äänellä.
— Minä keksinkin itselleni oman kiroussanan.
— Silloin Jumala varmasti rankaisee sinua, Davy, sanoi Dora juhlallisesti.
— Se olisi minusta aika halpamaista. Kun hän kerran tietää kaikki, pitäisi hänen myös ymmärtää, että ihmisen täytyy jollakin sanalla sanoa, mitä tuntee.
— Davy, kuuletko sinä! sanoi Dora. Hän odotti Davyn kaatuvan kuoliaana maahan. Mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään senkaltaista.
— Mutta sen minä ainakin sanon, että loppu siitä tulee, että Lynden täti saa mielensä mukaan reistailla minun kanssani, sähisi Davy. — Anna ja Marilla reistailkoot, mutta hän ei saa. Nyt minä teen jok'ikisen konstin, mitä hän on kieltänyt. Odotapas, niin saat nähdä.
Dora saattoi vain jäykästi tuijottaa ihmetyksestä ja kauhusta, kun Davy kiukkuisen äänettömänä poikkesi maantien vieressä kulkevalta nurmettuneelta polulta maantien hienoon pölyyn, jota neljän viikon itsepintainen kuivuus oli kerännyt ja jota oli hänen nilkkoihinsa saakka. Hän kulki laahaten jalkojaan hitaasti, tuntien ilmeistä tyydytystä, ja puolen minuutin kuluttua hän hyppeli takaisin oikean pilvipatsaan ympäröimänä.
— Tämä on vain alkua, selitti hän voitonriemuisena. — Jään porstuaan ja puhelen niin kauan kuin siellä on yksikään nulikka. Ja kirkonpenkissä minä kiemurtelen ja vääntelen kuin ankerias ja kuiskaan joka taholle. Tekstistä minä viis, ja nyt saat nähdä mitä teen kolehtirahoilla.
Davy viskasi uhmaavan ihastuneeni rouva Lynden pennit kauas lähimmän aidan taa.
— Pahahenki käski sinun noin tekemään, virkkoi Dora soimaavasti.
— Mitä vielä, sen minä keksin itse, vastasi Davy suuttuneena. — Ja muutakin olen minä keksinyt. En aiokaan edes mennä pyhäkouluun taikka kirkkoon. Menen leikkimään Cottonin poikien kanssa. He sanoivat minulle eilen, etteivät mene tänään pyhäkouluun, kun äitimuori on matkustanut pois eikä kukaan nyt voi lähettää heitä. Tule, Dora, niin pidetään hauskaa.
— Minä en tahdo tulla mukaan, esteli Dora.
— Sinun täytyy, sanoi Davy. — Ellet tule, niin kerron Marillalle, että Frank Bell suuteli sinua koulussa maanantaina.
— En minä sille mitään mahtanut. Saatoinko minä tietää, että hän aikoi suudella? virkkoi Dora tullen hehkuvan punaiseksi.
— Sinä et ainakaan lyönyt häntä etkä ollut vihaisenkaan näköinen, jatkoi Davy. — Sen minä myös kerron, ellet sinä tule mukaan. Mennään oikotietä niityn poikki.
— Siellä on lehmiä ja minä pelkään niitä, ruikutti Dora-raukka, nähden pelastuksen väikkyvän.
— Älä! Oikeinko pelkäät kahta lehmää? pilkkasi Davy. Ne on molemmat nuorempia kuin sinä.
— Mutta ne on suurempia, sanoi Dora.
— Ei ne tee sinulle yhtään mitään. Älä viivyttele, vaan tule. Tämä on kivaa. Kun minä tulen suuteksi, en minä koskaan vaivaudu kirkkoon. Kyllä minä laitan, että pääsen taivaaseen muutenkin.
— Sinä joudat siihen toiseen, ilkeään paikkaan, ellet pyhitä pyhäpäivää, varoitti Dora-raukka lähtien laahustamaan Davyn perästä hyvin vastahakoisesti.
Mutta Davy ei pelännyt — vielä. Tuo n. s. ilkeä paikka oli hämärässä etäisyydessä, mutta Cottonin poikien kanssa tehtävä iloinen kalastusmatka kangasti aivan lähellä. Hän olisi vain toivonut Doran kulkuun vähän enemmän vauhtia. Dora käveli jörönä, katseli vähänväliä taaksensa ja piti suunsa niin supussa kuin voisi milloin hyvänsä purskahtaa itkuun. Aina tyttöjen täytyy pilata kaikki… Davy ei nyt kuitenkaan sanonut "peeveli" — ei edes ajatuksissaan. Hän ei suinkaan katunut sitä mitä oli sanonut neljännestuntia aikaisemmin — eihän se tullut kysymykseenkään — mutta ei kannattanut uhmata Valtoja liiaksi samana päivänä.
Cottonin nuori väki leikki takapihalla ja tervehti Davya äänekkään ihastunein huudoin. Pete, Tommy, Adolphus ja Mirabel-sisko nauttivat täysin siemauksin vapaudestaan äiti-muorin, isän tai vanhempien sisarien häiritsemättä, nämä kun olivat lähteneet pois hevosella. Dora oli iloinen siitä, että Mirabel edes oli kotona, hänestä oli matkalla tuntunut kolkolta joutua yksin tuohon poikaliutaan. Mirabel oli täysin pojan veroinen, yhtä telmivä, päivettynyt ja rohkea. Mutta hänellä oli kuitenkin hameet ja nauhasolmukkeet rotanhäntäpalmikoissaan.
— Nyt me ollaan tultu kalastamaan teidän kanssa, selitti Davy.
— Se on kivaa, ulvoi Cottonin joukko. Kaikki ryntäsivät heti matoja kaivamaan, ja Mirabel juoksi etunenässä ruosteinen kasari kädessä löytöjen tallettamiseksi. Doran mieli olisi tehnyt istahtaa itkemään. Voi, kun tuo halpamainen Frank Bell ei olisi suudellut häntä! Silloin hän olisi voinut olla Davysta välittämättä ja mennä mitä parhaimmalla omallatunnolla rakkaaseen pyhäkouluun.
Kalastusretkeilijät eivät luonnollisestikaan uskaltaneet lähteä pienelle järvelle, sillä sieltä heidät olisi huomannut kirkkoväki. Heidän oli pakko tyytyä puroon, joka virtasi metsän läpi Cottonin pihan takana. Se oli täynnä taimenia, ja päivä oli hauska — ainakin Cottonin pojille. Ja näytti siltä kuin Davyn olisi ollut oikein hauska. Hän oli vetänyt kengät ja sukat jalastaan — tällainen varovaisuus ei ollut suinkaan hänelle ominaista — ja esiintyi paljain jaloin, edessään Cottonin vanhemman sisaren hihallinen esiliina. Siinä asussa hän oli valmis uhmaamaan suon, rämeen ja puron kaikkia hirviöitä. Dora murjotti ja torjui kaikki lähentelevät yritykset talonväen puolelta. Hän seurasi vaieten toisten harharetkiä lätäköstä lätäkköön, puristi lujasti raamattuaan ja lukukirjaansa ja ajatteli mieli katkerana rakasta luokkaansa, jossa hänen sinä hetkenä olisi pitänyt istua todellisena kaunistuksena jumaloimansa opettajan edessä. Sen sijaan hän juoksi sotkuisassa, pistävässä pensaikossa kelvottomien poikien kanssa koettaen kaikin tavoin suojella hienoa valkeata pukuaan repeämästä ja tahraantumasta ja kenkiään vajoamasta liejuun. Mirabel oli tarjonnut hillotahrojen peittämää esiliinaansa suojaksi, mutta Doran mieleen oli varoittavana muistunut sananparsi, jossa puhuttiin joutumisesta "ojasta allikkoon", ja hän kieltäytyi sitä ottamasta.
Taimen tarttui onkeen ihmeellisesti, kuten aina sunnuntaisin. Tunnin kuluttua urheilevat nuoret herrat olivat saaneet kaloja kuinka paljon tahansa, joten he Doran suureksi helpotukseksi jälleen palasivat kotiin. Dora istuutui ylhäisesti eristäytyen ja huolellisesti alasvedetyin hamein pihan kanakopille, kun taas muut ryhtyivät juoksuleikkiin, joka sai maan tömisemään. Sitten koko seurue kiipesi sikolätin katolle ja kaiversi nimensä melkein saavuttamattomissa olevaan hirteen. Kanakopin lattea katto sekä vieressä oleva pieni heinäruko antoivat Davylle nerokkaan päähänpiston. Ihana puolituntinen vietettiin kiipeämällä katolle ja syöksymällä siitä pää edellä alas heiniin huutaen ja nauraen.
Kielletytkin huvit päättyvät. Kun vaununpyöräin kumea tärinä sillalla ilmaisi kirkkoväen palaavan kotiin, katsoi Davy lähtöhetken tulleen. Hän irroitti yltään suojaavan vaatetuksensa, veti jälleen jalkaansa kaikesta huolimatta merkillisen tahmeat sukkansa ja kenkänsä ja käänsi huoaten selkänsä ihanalle taimensaaliilleen. Olisipa kannattanut viedä kotiin…
— No, eikö meillä ole ollut hirmuisen hauskaa? kysyi hän jotakuinkin teennäisen iloisesti heidän palatessaan kotiin päin oikotietä vainion poikki.
— Ei minulla ainakaan, vastasi Dora nyrpeästi. — Enkä myöskään usko, että sinulla on ollut, kun oikein ajattelet, lopetti hän väläyttäen ilmoille terävyyttä, joka ei juuri muuten ollut hänelle ominaista.
— On ollut, voin antaa siitä pääni pantiksi, vakuutteli Davy. —Mutta ei suinkaan ollut mikään ihme, ellei sinun ollut hauska.Sinähän istuit vain ja mulkoilit niinkuin mikäkin — simppu.
— Minä pidän itseäni liian hyvänä leikkimään kaikenlaisten vekarain kanssa, sanoi Dora kopeasti.
— Ohoh, kylläpäs sinä osaat… Mikä vaivaa Cottonin poikia? On heillä vaan paljon vitsikkäämpää kuin meillä. He tekevät ihan mitä tahtovat ja sanovat aivan mitä tahtovat kenelle hyvänsä vasten kasvoja. Niin minäkin aion tehdä tästä päivästä lähtien.
Suurista sanoista ja karskista äänestä huolimatta ei Davysta tuntunut oikein hyvältä. Hän olisi kuitenkin mieluummin kuollut kuin myöntänyt sen Doralle. Onnistuneen kalastuksen ja virkistävän seurustelun tuottama ilo oli muuten jo ehtinyt haihtua; sen sijaan omatunto muistutti olemassaolostaan pienillä terveellisillä pistoksilla silloin tällöin. Loppujen lopuksi olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä pyhäkouluun ja kirkkoon?… Olihan täti Lynde kyllä usein kiusallinen ja ilkeä pikku pojalle, joka rakasti vapautta ja riippumattomuutta, mutta hänellä oli tavallisesti koko joukko makeisia isossa keittiönkaapissaan, eikä hän ollut saita. Juuri samana sopimattomana hetkenä muistui Davyn mieleen, että täti Lynde oli, hiiskahtamattakaan asiasta Marillalle, hyvin mukavasti ommellut kiinni ison reiän, jonka Davy oli housuihinsa repinyt viime viikolla.
Davyn rikosten mitta ei ollut vielä kukkuroillaan. Hänen oli vielä tehtävä havainto, että synti vaatii toisen itseään peittämään. Sunnuntaipäivällinen nautittiin rouva Lynden luona, ja jo ensimmäisen ruokalajin aikana kysyi täti Davylta:
— No, oliko koko luokka tänään pyhäkoulussa?
— Oli, vastasi Davy, liemen pyrkiessä väärään kurkkuun. — Kaikki, paitsi yksi.
— Kysyttiinkö sinulta tekstiä taikka katkismusta?
— Kysyttiin.
— Ja panit haaviin kolehtirahat?
— Panin.
— Oliko rouva MacPherson kirkossa?
— En tiedä. — Se oli ainakin totta, ajatteli onneton Davy.
— Onko Naisten apuyhdistyksellä kokous ensi viikolla?
— O-on — niin minusta sanottiin… Ääni alkoi jo käydä hieman epävarmaksi.
— Onko hartaushetkeä sitten?
— Sitä — sitä minä en kuullut.
— Kuuntelisit vähän paremmin, sen minä olen sanonut lukemattomia kertoja. Sinun täytyy panna mieleen, mitä kuulutetaan. Mitä pastori oli valinnut tekstiksi?
Davy otti lasistaan suunnattoman kulauksen vettä suuhunsa ja huuhtaisi alas viimeisen omantunnon epäröimisen. Hän esitti erittäin sujuvasti erään hyvin kauniin tekstin, joka hänen oli täytynyt oppia ulkoa muutama viikko takaperin. Onneksi tuli paisti, ja rouva Lynde lakkasi kysymästä, mutta Davyn ruokahalu oli pilalla. Ruoka ei maistunut, kuten tavallisesti, eikä hän jaksanut syödä muuta kuin annoksen mannaryyni vanukasta mehukastikkeen kera.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Lynden täti ihmetellen eikä suinkaan aiheettomasti. — Oletko sairas? Sinä näytät niin kalpealta. Sinun on parasta olla leikkimättä ulkona auringonpaisteessa nyt iltapäivällä, neuvoi rouva Lynde.
— Tiedätkö, kuinka monta valetta syötit täti Lyndelle päivällispöydässä? kysyi Dora nuhtelevasti heidän ollessaan kahden päivällisen jälkeen.
Malja vuosi yli äyräittensä… Davyn kiukku kävi ylivoimaiseksi, ja hän sähisi:
— En tiedä, eikä se kuulu minuun, ja pidä kitasi, muuten väännän leukasi.
Kiusaantunut nuorukaisparka vetäytyi sitten halkopinon suojaamaan soppeen saadakseen rauhassa harkita syntejään.
Vihervaara oli pimeä ja äänetön Annan palatessa kotiin. Hän meni nopeasti levolle, sillä hän oli hyvin uninen ja väsynyt. Edellisellä viikolla oli Avonleassa ollut useita pieniä juhlatilaisuuksia, jotka olivat kestäneet pikkutunneille asti. Tuskin oli Anna painanut päänsä tyynylle ennenkuin hänen silmänsä menivät umpeen. Mutta samassa ovi aukeni hiljaa, ja surkea, rukoileva ääni sanoi: "Anna".
Anna nousi unenpöpperössä istualleen.
— Davy, sinäkö? Mikä on?
Pieni valkopukuinen olento tassutteli lattian poikki ja hiipi tuolille Annan pään puolelle.
— Anna, nyyhkytti Davy kietoen kätensä Annan kaulaan, minä olen niin kauhean iloinen, kun taas olet kotona. Minä en voinut nukkua, ennenkuin olen kertonut sen jollekulle.
— Mitä sinun piti kertoa?
— Että olen kauhean pahoillani.
— Rakas ystävä, miksi sinä olet pahoillasi?
— Kun olen ollut hyvin paha tänään, Anna. Voi, minä olen ollut niin hirmuisen paha — pahempi kuin koskaan ennen.
— Mitä sinä sitten olet tehnyt?
— Hyi, en uskalla kertoa. Sinä et pidä minusta sitten enää koskaan, Anna. Minä en voinut lukea iltarukoustani tänä iltana. Minä en uskaltanut kertoa Jumalalle, mitä minä olin tehnyt. Minua hävettää kauheasti, kun hänen pitää saada se tietää.
— Hän taitaa tietää sen muutenkin, Davy.
— Niin sanoi Dorakin. Mutta jospa hän ei tullut niin tarkalleen nähneeksi… Minun täytyy ainakin kertoa sinulle ensin.
— No, mitä sinä olet saanut aikaan?
Tunnustus tuli ryöppynä.
— En ollutkaan pyhäkoulussa enkä mennyt kirkkoonkaan, vaan olin kalastamassa taimenia Cottonin poikien kanssa ja syötin täti Lyndelle hirveän paljon valheita — taisi niitä olla kuusi, seitsemän ainakin… Ja minä — minä sanoin peeveli, Anna — vaikka ei kai se ole mikään oikea kiroussana kuitenkaan, kuule, onko? — ja minä sanoin, että Jumala on halpamainen… Jos hän rankaisisi minua vain siitä syystä, tarkoitin.
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Davy ei oikein tietänyt, mitä hänen tuli ajatella, kun Anna oli niin liikkumaton. Oliko Anna niin ihmeissään ja suuttunut, ettei koskaan enää aikonut puhua hänelle sanaakaan?
— Anna, mitä sinä aiot tehdä minulle? kuiskasi Davy.
— En mitään, hyvä ystävä. Sinä olet kai jo saanut tarpeeksi rangaistusta, eiköhän ole niin?
— En ole saanut. Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään.
— Etkö ole ollut pahoillasi ja onneton siitä saakka kun teit kaiken tuon ruman, sanopas?
— Olen, aivan kauheasti, virkkoi Davy urheasti.
— Sinua on soimannut omatunto, Davy.
— Missä paikassa omatunto oikein on?
— Se on sinun omassa sydämessäsi, Davy, ja se ilmoittaa meille, kun olemme tehneet jotain pahaa, ja se tekee meidät hyvin onnettomiksi, ellemme tee parannusta, vaan jatkamme tuota pahaa. Etkö ole sitä huomannut koskaan?
— Onhan sitä voinut sattua, vaikka en ole ymmärtänyt, mitä se on ollut. Minusta on ikävää, että tarvitsee tuollaista tuntea. Minun mieleni tekisi vain metkaa. Mutta missä kohdassa omatunto on, Anna? Kerran kun juoksin oikein kovaa Cottonin pihalla, sain niin kamalan piston vatsaan ja nikon. Se oli kai omatunto? Onko se vatsassa?
— Ei ole, se on sydämessäsi, niinkuin äsken sanoin, vastasi Anna kiitollisena ympäröivälle pimeydelle, kun ei käynyt toki päinsä näin. vakavassa keskustelussa tinkiä arvokkuudesta purskahtamalla nauruun.
— Kyllä kai se sitten on kasvanut lujasti kiinni, kun siitä ei voi päästä, virkkoi Davy huoaten. Aiotko kannella minusta Marillalle ja täti Lyndelle?
— En, hyvä ystävä, minä en kantele kenellekään. Sinä varmaankin kadut oikein kovasti, että olet käyttäynyt niin pahasti?
— Kadun, varmasti.
— Etkä tee sellaista enää koskaan?
— En, mutta — Davy ei, varovasti kyllä, myöntynyt ehdottomasti — voihan sattua, että olen ilkeä jollain muulla tavoin…
— Sinä et saa sanoa rumia sanoja etkä jäädä pois pyhäkoulusta tahi kirkosta etkä valehdella peittääksesi pahoja tekojasi.
— Eipä semmoista kannatakaan tehdä, virkkoi Davy.
— Minusta sinä nyt sanoisit Jumalalle, että sinä kadut ja olet pahoillasi ja pyydät häneltä anteeksi.
— Oletko sinä antanut anteeksi, Anna?
— Olen, pikku Davy.
— Hi, hii, huudahti Davy ihastuneena, sama minusta sitten, antaakoJumala vai eikö.
— Davy!
— No, kyllä minä — kyllä minä… virkkoi Davy nopeaan, kiiveten alas sängystä. Annan ääni osoitti hänelle selvästi, että hän oli sanonut hyvin sopimatonta. — Ei minusta ole mitään pyytää häneltä… Hyvä Jumala, minä kadun kovasti, että olen tehnyt niin pahoin tänään, ja minä koetan olla kiltti aina sunnuntaisin, ja ole hyvä ja anna minulle anteeksi. — Kuulithan, Anna.
— Kuulin, hyvä on, juokse nyt kohta nukkumaan kilttinä poikana.
— Heti paikalla. Kuulepas, nyt minusta ei tunnu enää pahalta, olen päinvastoin oikein iloinen. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä.
Anna vaipui jälleen pieluksilleen huoaten helpotuksesta. Voi, miten tavattomasti häntä väsytti… Seitsemän sekunnin kuluttua…
— Anna!
Pimeässä kuului jälleen tassutusta, ja joku suuntautui suoraan hänen vuodettaan kohti. Anna kohotti uneliaita silmäluomiaan.
— Multa, hyvä ystävä, mikä nyt taas on? kysyi hän koettaen estää ääntään kuulumasta kärsimättömältä.
— Anna, oletko huomannut, kuitilta herra Harrison sylkee? Uskotko, että minäkin oppisin sylkemään aivan samalla tavalla, jos oikein harjoittelisin?
Anna nousi äkkiä istualleen.
— Kuule nyt, pikku herra, virkkoi hän, nyt sinä menet heti nukkumaan, ja uskallapas vielä kerran tulla tänne kummittelemaan! Kuulitko sinä? Hyvästi nyt.
Davy livisti tiehensä eikä ilmestynyt näkyviin enää sinä yönä.
Anna istui Ruby Gilliksen seurassa Gilliksien puutarhassa, jonne hämärä hiljaa loi varjojaan. Iltapäivä oli ollut lämmin ja autereinen. Oli jälkikesän rehevä kukoistuksen aika. Auer viivytteli vielä notkojen rinteillä. Niityillä väikkyivät himmeästi villien asterien sinipunervat värisoinnut.
Viettääkseen illan Rubyn luona oli Anna kieltäytynyt ajelusta kuutamossa kauniiseen Hiekkarantaan parin kilometrin päähän. Hän oli näin viettänyt Rubyn kanssa monet illat tänä kesänä, vaikka hän joskus epäili, ettei kummallekaan heistä ollut siitä mitään varsinaista iloa tai hyötyä, ja väliin hän kotimatkalla päätti olla enää tulematta.
Kesän lähestyessä loppuaan kävi Ruby kalpeammaksi. Hän oli kokonaan luopunut aikomuksestaan ryhtyä opettamaan — "isästä on parasta siirtää se syksyyn" — ja taiteelliset käsityöt, joita hän oli hyvin mielellään ommellut, liukuivat yhä useammin hänen väsyneistä käsistään. Hän oli kuitenkin aina iloinen ja täynnä toivoa, jutteli niinkuin ennenkin ja uskoi hiljaa salaisuuksiaan liehittelevistä kavaljeereista, heidän kilpailustaan keskenään ja särkyneistä toiveistaan. Annan mielestä juuri tämä teki käynnit hyvin turhanpäiväisiksi ja väsyttäviksi. Mikä ennen maailmassa oli kenties ollut lapsellista, mutta kuitenkin verrattain hauskaa, vaikutti nyt kaamealta; tuntui siltä kuin kuolema olisi kurjistanut elämän itsepintaisen ja ylimielisen naamion silmäaukoista. Mutta Ruby oli todella kiintynyt Annaan, eikä hän antanut ystävättären milloinkaan mennä, ennenkuin tämä oli luvannut tulla pian uudelleen. Rouva Lynde murisi tyytymättömänä, että Anna juoksi liian usein Rubyn luona ja että keuhkotauti voi tarttua häneen itseensäkin, ja Marillaakin alkoi arveluttaa.
— Joka kerran, kun käyt Rubyn luona, olet kotiin tultua aivan nääntyneen näköinen, sanoi hän.
— Koko juttu on hyvin surullinen, sanoi Anna matalalla äänellä. — Ruby ei näy ensinkään käsittävän, miten hänen laitansa on. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin hän tarvitsisi apua — ja omalla tavallaan pyytäisi sitä minulta — ja minä tahtoisin mielelläni auttaa häntä, mutta en kykene siihen. Koko ajan, kun istun hänen luonaan, on kuin näkisin hänen taistelunsa näkymätöntä vihollista vastaan, jota hän koettaa sysätä luotaan heikoilla voimillaan. Siksi tulen kotiin niin väsyneenä ja näännyksissä.
Tänä iltana Anna ei tuntenut samaa tunnetta yhtä voimakkaasti kuin tavallisesti. Ruby oli ihmeellisen hiljainen. Hän ei puhunut sanaakaan kutsuista, huviretkistä, puvuista tahi "pojista". Hän lepäsi riippuverkossa leppoisan valaistuksen ja väräjöivien varjojen viihdyttämänä. Puolivalmis käsityö oli koskematta, ja ystävälliset kädet olivat kietoneet ohuen valkean liinan hennoille olkapäille. Pitkät keltaiset palmikot — miten Anna kouluaikana oli kadehtinut näitä palmikoita! — riippuivat kummallakin puolen kasvoja. Hän oli irroittanut ne päästään ja poiminut pois hiusneulat — hän sai niistä päänsäryn. Heleä puna oli väistynyt poskilta, ja kalpeissa kasvonpiirteissä oli jotain lapsellista.
Kuu nousi kuultavan kirkkaalla taivaalla ja valoi sädeloistoaan untuvankevyille hattaroille. Hopeinen juova väreili pienen lammen pinnalla. Aivan Gilliksen pihan vieressä oli kirkko ja sen ympärillä vanha kirkkomaa. Kuutamo valaisi valkeita hautakiviä, joiden ääriviivat piirtyivät selvästi tummia puita ja pensasaitaa vasten.
— Kirkkomaa näyttää niin oudolta kuutamossa, virkkoi Ruby äkkiä. — Niin aavemaiselta! lisäsi hän väristen. — Anna nyt ei kestä enää kauan ennenkuin minäkin lepään tuolla. Sinä ja Diana ja muut tulette hehkumaan elämää, mutta minä lepään tuolla syvällä haudassani.
Hänen sanansa tulivat niin odottamatta, että Anna joutui kokonaan tasapainostaan. Aluksi hänen oli mahdoton vastata.
— Kyllä sinä tiedät, että niin on, jatkoi Ruby hieman terävästi.
— Tiedän kyllä, vastasi Anna matalalla äänellä. — Rakas Ruby, minä tiedän sen.
— Kaikki tietävät sen, virkkoi Ruby katkerasti. — Minäkin tiedän sen kyllä, minäkin — olen tiennyt sen koko kesän, vaikka en ole tahtonut sitä myöntää. Mutta Anna — hän kumartui ja tarttui kiihkeän rukoilevasti Annan käteen — minä en tahdo kuolla. Minä pelkään kuolla.
— Minkätähden sinä pelkäät sitä, Ruby? kysyi Anna hiljaa.
— Sentähden — sentähden — voi, en usko muuta kuin että pääsen taivaaseen, Anna. En minä ole niin kovasti rikkonut… Mutta — kaikki tulee olemaan erilaista. Mietin hyvin paljon maatessani — ja minua alkaa aina silloin niin peloittaa — ja kaipaan kovasti kotia. Kyllä kai taivaassa on hyvin ihanaa — niinhän sanotaan meille raamatussa — mutta, Anna, se ei ole kuitenkaan sitä, mihin me olemme tottuneet…
Annan sielussa välähti heikosti muisto lystikkäästä jutusta, jonka hän kerran oli kuullut Philippa Gordonilta. Vanha, tottumuksiinsa kangistunut ukko oli suunnilleen samaan tapaan lausunut epäilyksensä mitä tulee haudantakaisiin seikkoihin. Miehen sanat tuntuivat hyvin hullunkurisilta, Anna muisti vielä, miten he, Priscilla ja hän, olivat nauraneet niille. Rubyn kalpeiden, värisevien huulten lausumassa epäilyksessä ei kuitenkaan ollut mitään huumoria, ainoastaan syvää alakuloisuutta. Traagillista siinä oli se, että Rubyllä saattoi olla syytä epäilykseensä. Taivaaseen ei Ruby tosiaankaan ollut tottunut.
Iloinen, ajattelematon, huvitteluja täyteen ahdettu elämä, pintapuolinen katsantotapa ja kaikkien korkeampien tarkoitusperien halveksiminen eivät olleet suinkaan omiaan kasvattamaan häntä edessä olevaan suureen muutokseen taikka antamaan hänelle voimia katsoa vastaista elämää sillä tavoin, ettei siinä näkynyt yksinomaan peloittava ja käsittämätön.
Anna mietti avuttomana, mitä hän sanoisi lohdutukseksi. Miten hän parhaiten sovittaisi sanansa? Hänen oli vaikea lausua kenellekään sydämensä sisimpiä ajatuksia, puhua uusista käsitystavoista, jotka vähitellen olivat alkaneet orastaa hänen sisimmässään ja jotka koskettelivat nykyisen ja tulevan elämän suuria salaisuuksia, ja kaikkein vaikeinta oli puhua näistä asioista Ruby Gilliksen tapaiselle ihmiselle.
— Minä uskon, Ruby, aloitti hän epäröiden, että meillä ajatuksissamme on useinkin hyvin vääriä kuvitelmia iäisyydestä — siitä, mitä se on ja mikä meitä siellä odottaa. En usko sen saattavan olla kovin erilaista kuin meidän maallinen elämämme, kuten ihmiset tavallisesti näyttävät uskovan. Minä uskon, että me jatkamme elämäämme jotakuinkin samaan tapaan kuin me elämme täälläkin, vaikka paljon nöyrempinä ja kiihkeästi oppia janoavina… Ja me tulemme pysymään sellaisina kuin me aina olemme olleet — on vain helpompi olla hyvä ja — aina pyrkiä korkeimpaan… Kaikki esteet ja kompastuskivet raivataan tieltä, ja me näemme selvästi… Älä pelkää, Ruby.
— Minä en mahda sille mitään — en voi muuta kuin pelätä, sanoi Ruby ääni kyynelistä väristen. — Vaikka se olisikin totta, mitä sanot taivaasta — ja sinunhan on mahdoton olla varma, sinä kait vain kuvittelet, että niin on — siellä ei saata kuitenkaan koskaan olla aivan samanlaista kuin täällä. Se on mahdotonta. Ja minä tahdon elää täällä vielä. Minä olen niin nuori. En ole vielä ehtinyt saada sitä osaa elämästä, joka kuuluisi minulle. Olen taistellut epätoivoisesti saadakseni elää — ja mitä se kaikki nyt hyödyttää — minä olen kuolemaan tuomittu — minun täytyy kuolla ja jättää kaikki, johon olen kiintynyt.
Annan sydäntä kouristi tuska, katkerampi kuin mikään hänen ennen kokemansa. Hänen oli mahdotonta tuoda esiin mitään petollisia lohdutusnäkökohtia, ja kaikki, mitä Ruby sanoi, oli kauhistuttavan totta. Hänenhän täytyi todellakin jättää kaikki, mikä hänelle oli kallista. Hän oli koonnut vain tavaraa maan päällä, hän oli elänyt yksinomaan kaikkea vähäpätöistä ja epäolennaista varten, sellaista varten, mikä vain oli tästä maailmasta, mutta hän oli unohtanut sen, mikä on suurta, millä on iäisyyden kantavuutta, mikä luo sillan kahden olemassaolon välille ja tekee kuolemasta vain siirtymisen asunnosta toiseen — hämärästä auringon kirkastamaan päivään. Jumala kyllä ottaa Rubyn haltuunsa — se oli Annan luja usko — hän saa oppia paljon, hänkin… Mutta ei ollut kovinkaan ihmeteltävää, että hänen sielunsa juuri nyt sokeassa avuttomuudessaan tarrautui siihen ainoaan, minkä hän tunsi ja mistä piti.
Ruby nojasi toiseen käsivarteensa ja kohotti kirkkaat, kauniit siniset silmänsä hopeanhohteista avaruutta kohti.
— Minä tahdon elää, sanoi hän ääni väristen. — Minä tahdon elää niinkuin muutkin nuoret tytöt. Minä — minä tahdon mennä naimisiin sen kanssa, josta pidän, Anna. — Ja minä tahdon pieniä lapsia. Sinä tiedät, että minä olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. En voisi sanoa tätä koskaan kenellekään muulle kuin sinulle. Mutta minä tiedän, että sinä ymmärrät. Ja Herbert-raukka — hän — hän pitää minusta, ja minä pidän hänestä. Muut — muut eivät ole olleet minulle mitään, mutta hän on paljon. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin hänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi. Voi, Anna, kuinka se tuntuu kovalta!
Ruby vaipui jälleen pieluksilleen nyyhkyttäen hillittömästi. Anna puristi hänen kättään, sielu tulvillaan myötätuntoa, sanatonta myötätuntoa, joka kenties auttoi Rubya enemmän kuin kaikki lohduttavat vakuutukset. Hetken kuluttua hän rauhoittui, ja nyyhkytykset taukosivat.
— Olen iloinen siitä, että olen puhunut sinulle avomielisesti, Anna, kuiskasi Ruby. — On tuntunut hyvältä saada purkaa sieluaan. Sitä olen kaivannut koko kesän — joka kerran, kun tulit, aioin avata sinulle sydämeni, mutta siitä ei tullut mitään. En voinut. Tuntui siltä kuin olisin suorastaan houkutellut kuoleman esiin, jos olisin sanonut kuolevani taikka jos joku muu olisi sanonut taikka viitannut siihen. Minä en tahtonut sanoa sitä tai edes ajatella niin pitkälle. Päivisin, kun ihmisiä oli ympärillä ja kaikki oli iloista, oli helpompaa olla sitä ajattelematta. Mutta öisin, kun oli kuumetta ja vääntelin unettomana sängyssäni, tuntui hirveältä, Anna. Silloin minä en voinut siitä päästä. Kuolema astui esiin ja tuijotti minua suoraan kasvoihin, kunnes minua alkoi niin peloittaa, että olisin voinut huutaa ääneen.
— Mutta nythän sinä et enää pelkää, Ruby, rakkahin pikku ystäväni? Sinun täytyy olla rohkea ja uljas ja uskoa, että kaikki kääntyy sinulle parhaimpaan päin.
— Koetan… Ajattelen, mitä sinä olet minulle sanonut ja koetan uskoa sitä. Ja sinä kai tulet minua katsomaan niin usein kuin voit, sano, etkö tulekin, Anna?
— Tulen, pikku Ruby.
— Ei kestä — ei kestä enää kauan. Tunnen sen. Ja minä tahdon mieluummin olla sinun seurassasi kuin kenenkään muun. Minä olen aina pitänyt sinusta eniten kaikista koulutovereista. Sinä et ollut koskaan kateellinen tahi halpamainen niinkuin muutamat muut. Emmy White kävi eilen minun luonani. Muistatko, että Emmy ja minä olimme niin tavattoman hyviä ystäviä kolme vuotta sitten, kun vielä kävimme koulua? Mutta sitten jouduimme riitaan kerran koulujuhlassa emmekä sen jälkeen ole puhuneet toistemme kanssa. Eikö se ole hassua? Nyt se tuntuu minusta niin mahdottomalta — olla loukkaantunut vuosikausia… Mutta eilen me sovimme täydellisesti. Hän sanoi, että hän mielellään olisi ottanut ensimmäisen askeleen kauan sitten, mutta hän pelkäsi, että minä nolaisin hänet. Enkä minä puhunut koskaan hänen kanssaan, sillä minä luulin, että hän vain kohauttaisi päätään ja kääntäisi minulle selkänsä. Eikö ole kummallista, että' voi olla sillä lailla piilosilla pääsemättä paikasta pois?
— Monet ikävyydet elämässä johtuvat vain väärinkäsityksestä, sanoi Anna. — Mutta nyt minun täytyy mennä, rakas. Kello on paljon — eikä sinun pitäisi maata täällä ulkona, ilta on kylmä.
— Tulet kai pian uudelleen?
— Oikein pian, sen minä lupaan. Ja jos voin auttaa sinua jollakin, niin teen sen hyvin mielelläni.
— Tiedän sen. Ja sinä olet jo minua auttanut. Mikään ei tunnu niin peloittavalta nyt kuin ennen. Hyvää yötä, Anna!
— Hyvää yötä, rakas pikku Ruby!
Anna astui hitaasti kotiin kuutamossa, joka täytti avaruuden hopeisella loistollaan. Tämä ilta oli tuonut häneenkin muutoksen. Elämä oli saanut toisen merkityksen, korkeamman tarkoituksen. Pinnalla kaikki jatkui entiseen tapaansa, mutta syvyydessä olivat tuntemattomat voimat joutuneet liikkeelle. Hänen ei saanut käydä samoin kuin Rubyn, perhosraukan. Maallisen elämän päättyessä ei toinen elämä saanut tuntua hänestä aivan uudelta ja oudolta, hän ei saanut värisyttävän pelon vallassa seisoa aivan tuntemattoman edessä — maailman edessä, joka oli vieras hänen ajatustavalleen ja josta hänen harrastuksensa ja aatteelliset tarkoitusperänsä olivat kaukana. Elämän pikkuseikat, niin suloisilta ja miellyttäviltä kuin ne ehkä tuntuvatkin satunnaisessa ympäristössään, eivät saa meille riittää päämääräksi, jota varten me elämme. Korkeammalle meidän täytyy asettaa päämäärämme. Taivaaseen tähtäävän elämän tulee alkaa jo täällä maan päällä.
Puutarhassa lausutut hellät jäähyväiset tulivat olemaan hyvästijättö ainiaaksi. Anna ei nähnyt Rubya enää elossa. Seuraavana iltana järjesti vielä tarmokas "Avonlean Yhteiskuntaa Parantava Yhdistys" juhlan Jane Andrewsille, jonka aivan piakkoin tuli lähteä matkalleen länteen. Ja keveiden jalkojen tanssiessa, kirkkaiden silmien loistaessa ja iloisten kielten jutellessa sai Avonleassa eräs sielu kutsun, jota oli ehdottomasti kuultava. Aamulla levisi talosta taloon tieto Ruby Gilliksen kuolemasta. Hän oli huomaamatta nukahtanut kuolemanuneen, tuskitta ja tyynesti, ja hänen kasvojaan kirkasti hymy. Kuolema oli varmaan saapunut hänen luokseen ystävänä ja vapauttajana kuljettaakseen hänet yli kynnyksen tuntemattomaan, eikä synkkänä viikatemiehenä, jota hän oli vavisten pelännyt.
Rouva Rachel Lynde vakuutti hautajaisten jälkeen, ettei hän kositaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa kuin Ruby Gillis oli arkussaan. Lumivalkeaa pukua koristivat ihanat kukkaset, joita Anna oli sirotellut arkkuun, ja näky oli niin liikuttavan kaunis, että avonlealaiset muistivat sen vuosikausia ja puhuivat siitä. Ruby oli aina ollut harvinaisen kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut tästä maailmasta ja hyvin maallista. Siinä oli ollut eräänlainen ivallinen ja uhmaava leima ja se oli näyttänyt vaativan ihailua. Sielu ei ollut koskaan siitä kuvastunut eikä äly sitä hienostanut. Mutta kuolema oli kosketuksellaan pyhittänyt sen. Se oli tuonut näkyviin piirteiden puhtauden ja ilmeen lempeän sielukkuuden, jota ei milloinkaan ennen Rubyssa ohut — se oh tehnyt saman, minkä epäitsekäs elämä, uhrauksiin valmis ihmisrakkaus olisi voinut Rubylle tehdä. Kun Anna kyynelten verhoamin silmin katseli kuollutta ystäväänsä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt ne kasvot, jotka Jumalan tarkoituksena oli ollut antaa Rubylle, ja sellaisina ne jäivät ainiaaksi hänen mieleensä.
Ennenkuin hautajaisvieraat lähtivät talosta, vei rouva Gillis Annan asumattomaan huoneeseen ja antoi hänelle pienen käärön.
— Tämän minä tahdon antaa sinulle, nyyhkytti hän — Se olisi ollut Rubynkin toivomus. Tässä on se kirjailtu kaitaliina, jota hän ompeli viimeiseen asti. Se ei ole aivan valmis — neula on vielä siinä, minne hänen väsyneet sormiraukkansa pistivät sen, kun hän viimeisen kerran tätä ompeli, kuolemansa edellisenä iltana.
— Meiltä jää aina jotain kesken, sanoi rouva Lynde pyyhkien silmiään. — Mutta luultavasti on työllämme aina jatkaja, kun me hellitämme.
— Kyllä on vaikea käsittää, että ihminen, jonka me aina olemme tunteneet, todellakin on kuollut ja poissa, virkkoi Anna, kun hän Dianan kanssa astui kotiin päin. Ruby on ensimmäinen meistä koulutovereista, joka kutsuttiin pois. Ja vähitellen, ennemmin tai myöhemmin, tulee meidän kaikkien vuoro.
— Niin kai on, sanoi Diana vaivautuneesti. Hän ei pitänyt tästä puheenaiheesta. Mieluummin hän olisi syventynyt pohtimaan hautajaisten yksityiskohtia, keskustelemaan kauniista valkeasta arkunpeitteestä ja sen riippuvista ripsuista, Herbert Spencerin surullisista kasvoista, Rubyn sisaren hillittömän hysteerisestä itkukohtauksesta — mutta niistä Anna ei viitsinyt puhua. Hän näytti olevan vaipunut unelmiin, ja Diana tunsi ikäväkseen, ettei hänellä ollut niissä mitään osaa.
— Muistatko, kuinka Ruby Gillis osasi nauraa, kun hän oli iloinen? sanoi Davy äkkiä. — Nauraako hän taivaassa yhtä paljon kuin Avonleassa, Anna? Tahtoisin tietää.
— Luulen hänen varmasti nauravan, sanoi Anna.
— No mutta, Anna! asettui Diana vastustamaan näyttäen sekä loukkaantuneelta että hämmästyneeltä, vaikka koetti hymyillä.
— Miksi ei? kysyi Anna aivan vilpittömästi. — Etkö usko meidän koskaan nauravan taivaassa?
— Sitä — sitä minä en todellakaan ole niin tarkoin tullut ajatelleeksi, selitti Diana. — Mutta tuntuu siltä kuin se ei olisi oikein sopivaa… Pidetäänhän hyvin sopimattomana nauraa kirkossa.
— Mutta taivas ei ole kirkon kaltainen — aina, sanoi Anna.
— Tietysti ei, niin ainakin toivoisin, huomautti Davy. Muuten minä en tahtoisi tulla sinne. Huu — kuinka ikävää on kirkossa. Mutta minä en aiokaan kepertyä vielä moneen, moneen vuoteen. Minä tahdon elää sadan vuoden vanhaksi, niinkuin ukko Thomas Blewett Valkorannassa. Hän sanoo, että hän on tullut niin vanhaksi sentähden, että hän on aina polttanut piippua ja se on tappanut kaikki basillit. Saanko pian ruveta polttamaan piippua, Anna?
— Et, Davy, ethän sinä tahdo milloinkaan ruveta polttamaan, vastasiAnna hajamielisenä.
— Niinkö luulet? Miltähän sinusta sitten tuntuu, kun basillit ovat minut tappaneet? sanoi Davy.
— Nyt on vain viikko enää — sitten on taas lähdettävä Redmondiin, sanoi Anna. Hän oli koko lailla hyvillään siitä, että saisi palata työhönsä, kursseilleen ja Redmondin-ystäviensä luo. Karoliinan majaan liittyvät viehättävät tulevaisuuden kuvat kangastivat hänen mielessään. Pelkästään jo sen ajatteleminen toi mieleen kodikkuutta, vaikkei hän vielä milloinkaan ollut asunut "majan" seinien sisäpuolella.
Paljon onnea oli myös tuottanut kesän ihana, vapaa elämä auringonpaisteessa ja metsän huminassa, samoin vanhat ilonaiheet, joista hän ei milloinkaan voinut kokonaan vieraantua. Hän oli herättänyt uudelleen henkiin ja syventänyt vanhoja ystävyyssuhteita ja oppinut suorittamaan käytännölliset askareet entistä suuremmalla kärsivällisyydellä ja nauttimaan pienestäkin huvista lapsellisen kiitollisena.
— Ei kaikkea sittenkään opita korkeakoulussa, ajatteli hän. — Voi tosiaan oppia seikan sieltä, toisen täältä.
Mutta voi — Annan hauskan kesäloman viimeisen viikon turmeli eräs noita harvinaisen kiusallisia pikku tapauksia, joita ilkeä kohtalo joskus tuo meidän tiellemme. Annan harras toivomus täyttyi, mutta tavalla, jota hän ei ollut milloinkaan aavistanut…
— No, oletko harrastanut kirjailijatointa viime aikoina? kysyi herra Harrison hyväntahtoisesti eräänä päivänä Annan juodessa teetä hänen ja hänen rouvansa luona.
— En, vastasi Anna verrattain kuivasti.
— No, niin, älä pane pahaksesi! Rouva Hiram Sloane kertoi tässä eräänä päivänä, että isoon kuoreen pantu, postimerkeillä varustettu kirje, joka oli osoitettu Rollingin Parhaimmalle Leivinpulveri-Yhtiölle Montrealiin, oli pistetty postikonttorin isoon kirjelaatikkoon kuukausi sitten ja hän epäili, että sen lähettäjä kilpaili palkinnosta, joka oli luvattu parhaimmasta kertomuksesta, missä mainitaan heidän erinomainen leivinpulverinsa. Hän sanoi, ettei käsiala ollut sinun, mutta minä tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä kuitenkin olet koettanut onneasi.
— En olekaan! Minä kyllä näin ilmoituksen palkintokilpailusta, mutta sellainen ei pälkähtäisi milloinkaan päähäni. Minusta olisi ehdottomasti alentavaa kirjoittaa kertomus leivinpulverireklaamin vuoksi. Muistan hyvin, miten paljon näimme muutama vuosi sitten vaivaa Yhteiskuntaa Parantavassa Yhdistyksessämme saadaksemme Judson Parkerin estetyksi vuokraamasta koulupihaa ympäröivää aitaa ja maalaamasta sitä täyteen inhoittavia reklaami-ilmoituksia. Eräänä yönä heräsin ja sananmukaisesti uin hiessä — näin unta, että hän oli maalannut aivan portin viereen suurin punakeltaisin kirjaimin: Koettakaa meidän uutta maksaihraamme!
Tähän tapaan puheli Anna verrattain halveksivalla äänensävyllä, aavistamatta mitään nöyryyden kuilusta, joka häntä odotti. Samana iltana Diana tupsahti päätyhuoneeseen kirje kädessä, kirkassilmäisenä ja ruusuposkisena.
Anna avasi kirjeen vähän ihmeissään ja silmäili koneella kirjoitettuja rivejä.
"Neiti Anna Shirley,Vihervaara.Avonlea, Prinssi Edvardin saari."
"Arvoisa Neiti! — Meillä on täten ilo ilmoittaa Teille, että erittäin mielenkiintoinen ja onnistunut novellinne 'Semiramiksen sovitusuhri' on saanut äsken julistetun kilpailumme palkinnon 25 dollaria. Mainitun summan suuruinen shekki oheenliitetään. Olemme ryhtyneet toimenpiteisiin novellin julkaisemiseksi useissa Kanadan arvossapidetyimmistä aikakauslehdistä, jota paitsi me myöskin aiomme julaista sen lentokirjasena suuremman levikin saavuttamiseksi. Lausuen kiitoksemme hyväntahtoisesta mielenkiinnosta, jota te olette osoittanut yritystämme kohtaan piirrämme kunnioittaen
"Rollingin Paras Leivinpulveri-Yhtiö".
— Minun järkeni ei liiku, virkkoi Anna voimattomana.
Diana taputti käsiään.
— Oi, minä tiesin, että se saisi palkinnon, minä olin aivan varma…Minä lähetin kertomuksesi palkintokilpailuun.
— Diana, mitä sinä sanot?
— Totta totisesti minä tein niin, sanoi Diana iloisesti hypähtäen vuoteenlaidalle istumaan. — Kun luin sanomalehdestä palkintokilpailusta, ajattelin paikalla kertomustasi, ja aioin ensiksi ehdottaa, että sinä itse lähettäisit sen. Mutta sitten pelkäsin, ettet olisikaan halukas — sinä olit melkein menettänyt luottamuksesi siihen. Ja sentähden minä päätin lähettää jäljennöksen, jonka olit antanut minulle ja olla luiskahtamatta mitään sinulle. Ellet olisi saanut palkintoa, et olisi myöskään mitään tietänyt eikä asia olisi voinut sinua suututtaa, sillä palkitsematta jääneitä kertomuksia ei lähetetä takaisin. Mutta ajattelin, että jos sinä saisit palkinnon, mistä minä olin jotakuinkin varma, niin se olisi sinulle mitä suurenmoisin yllätys, kultamuruni.
Diana ei yleensä ollut erikoinen terävänäköinen, mutta tänä hetkenä hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, ettei Anna näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. Suunniteltu yllätys oli toteutunut, sitä ei voinut kieltää. Mutta miten oli ilon ja tyytyväisyyden laita?
— Mutta Anna, sinähän et näytä ollenkaan iloiselta? huudahti Diana.
Anna tekaisi heti hymyilyn, jolla kirkasti kasvonsa.
— Tietysti en voi olla muuta kuin iloinen epäitsekkäästä halustasi tuottaa minulle iloa, sanoi hän hitaasti. — Mutta ymmärräthän —; se tuli niin odottamatta — minä en oikein käsitä…Eihän minun kertomuksessani sanallakaan mainittu — Annan oli vaikea saada tuota sanaa huuliltaan — mikä koski — leivinpulveria.
— Ei mainittukaan, mutta sen minä lisäsin siihen, sanoi Diana huomattavasti tyynempänä. — Se ei ollut ollenkaan vaikeata — minähän totuin hiukan kirjailijatoimeen Historiallisen kerhon aikana. Muistathan kohdan, missä Semiramis sekoittaa kakkutaikinan — minusta se oli vähän niinkuin epärunollista sankarittarelle, mutta sinä pidit kovasti siitä kiinni — no, kuten sanoin, siihen minä vain lisäsin, että Semiramis sekoitti kakkuun Rolling-Yhtiön leivinpulveria, minkä vuoksi se nousi niin mainiosti. Ja sitten lopussa, kun Percival syleilee Semiramista ja sanoo: "Minun sieluni rakastettu, tulevina ihanina vuosina kohoavat haavelinnamme ylpeät muurit" — niin minä vain lisäsin: "ja siellä me tulemme käyttämään aina yksinomaan Rolling-Yhtiön leivinpulveria".
— Höh! läähätti Anna-raukka, aivan kuin hänen ylitseen olisi kaadettu ämpärillinen kylmää vettä.
— Ja nyt sinä olet voittanut kaksikymmentäviisi dollaria, jatkoi Diana hyvin ihastuneena. — Minä olen kuullut, ettei Kanadan Nainen maksa enempää kuin viisi dollaria kertomuksesta.
Anna piti värisevin sormin etäällä itsestään inhoittavaa vaaleanpunaista paperiliuskaa.
— Niitä minä en tahdo — sinä olet ne ansainnut, Diana. Sinä olet lähettänyt kertomuksen ja tehnyt muutokset. Minä — minun päältäni ei tosiaankaan olisi koskaan tullut lähettää sitä. Siksi saat ottaa shekin. — Minä en nosta niitä rahoja.
— Oh, älä sano, kyllä vaan on hauskaa omistaa ne, jatkoi Diana. — Ei kannata puhua siitä pienestä vaivasta, mikä minulla on siitä ollut. Minulle riittää kunnia, kun olen palkinnon saajan hyvä ystävä. Nyt minun täytyy lähteä. Minun olisi pitänyt mennä kotiin suoraan postikonttorista, meillä kun on vieraita. Mutta minun täytyi livistää tänne kertomaan sinulle tämä suuri uutinen. Oi, kuinka minä iloitsen sinun puolestasi, Anna!
— Minä luulen, ettei maailmassa voi olla herttaisempaa ja vilpittömämpää ystävää kuin mitä sinä olet, Diana, virkkoi Anna ääni hieman väristen, ja minä voin vakuuttaa, että annan täyden arvon hyvälle tarkoituksellesi.
Diana lähti menemään sekä iloisena että hämillään, mutta Anna-raukka heitti syyttömän shekin piironginlaatikkoonsa ikäänkuin siinä olisi ollut verirahoja, ja heittäytyi itse vuoteelleen. Hän itki siinä nöyryytyksen ja loukattujen tunteiden kyyneleitä. Oi, miten hän voisi elää tämän jälkeen — se oli mahdotonta!
Gilbert tuli hämärässä viemisille, tulvillaan onnentoivotuksia, hän kun ohimennen oli pistäytynyt Mäntymäellä ja kuullut mielenkiintoisen uutisen. Onnentoivotukset sammuivat kuitenkin hänen huulilleen, kun hän näki Annan kasvot.
— Rakas ystävä, mikä nyt on? Minä luulin näkeväni sinut tyytyväisyyttä loistavana, kun olit saanut leivinpulveri-yhtiön palkinnon. Olihan sinulla hyvä onni.
— Voi Gilbert, täytyykö minun kuulla sinunkin niin sanovan? huudahti Anna aivan "sinäkin veljeni Brutus"-äänensävvllä. Luulinsinunainakin ymmärtävän. Etkö käsitä, miten hirveätä tämä on?
— En, minun täytyy sanoa, etten ollenkaan käsitä. Mikä on hullusti?
— Kaikki, valitti Anna. — Minusta tuntuu siltä kuin minut olisi häväisty ainiaaksi. Mitä sinä luulisit äidin tuntevan sydämessään, kun hän jonakuna päivänä huomaisi, että hänen lapseensa olisi tatuoitu ilmoitus leivinpulverista? Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä rakastin pientä kertomusparkaani, ja panin siihen kaiken, mikä minussa oli parasta. On pyhäinhäväistystä alentaa se kurjaksi reklaamiksi ja panna vielä palvelemaan proosallisinta, mitä maailmassa on. Muistatko, mitä meidän kirjallisuudenhistorianprofessorimme aina teroittaa meille? Hän sanoo, että me emme saa koskaan kirjoittaa riviäkään alhaisista tai epäarvokkaista vaikuttimista; vain ihanteellinen tarkoitusperä pankoon meidät tarttumaan kynään. Mitä hän ajatteleekaan, jos saa tietää, että minä olen kirjoittanut kertomuksen halvan liikereklaamin vuoksi? Voimme panna päämme pantiksi, että se ilmestyy myöskin Redmondissa. Sen kyllä arvaa, kuinka kaikki nauravat minulle ja tekevät kiusaa!
— Älä pelkää, se kyllä saadaan estetyksi, rohkaisi Gilbert ajatellen itsekseen nyrpeänä, pelkäsikö Anna erikoisesti miespuolisten korkeakoulutovereittensa pilaa ja siksi oli pahoillaan. — Pojat ovat varmasti aivan samaa mieltä kuin minäkin — ettei sinua, enempää kuin yhdeksää kymmenettä osaa meistä kaikista, paina erikoisemmin maallinen kulta ja tavara, ja että sinä olet senvuoksi valinnut tämän täysin kunniallisen keinon ansaitaksesi lisäkolikon ensi lukukauden menoihin. En näe siinä mitään alhaista tahi epäarvokasta enkä myöskään mitään naurettavaa. Tietysti kirjoittaisi mieluummin kaunokirjallisia mestariteoksia ja soisi niiden joutuvan oikean kustantajan julkaistaviksi; mutta Herra nähköön — niin pitkälle me emme vielä ole päässeet, ja täysihoito ja opetus on kuitenkin maksettava.
Gilbertin koruton ja käytännöllinen katsantotapa rohkaisi Annaa jonkun verran. Se ainakin haihdutti hänen pelkonsa yleisen naurun alaiseksi joutumisesta, vaikka hän sydämessään vielä suri sitä, että hänen ihanteelleen oli tehty törkeätä väkivaltaa.
— Minusta ei ole missään tuntunut näin kodikkaalta — täällä on kodikkaampaa kuin kotona, huudahti Philippa Gordon katsellen ympärilleen ilosta säteilevin silmin.
He istuivat kaikki Karoliinan majan isossa arkihuoneessa hämärää viettämässä, Anna ja Priscilla, Phil ja Stella, Jamesina-täti, Noita, Josef, Saara-kissa, Gog ja Magog. Uunivalkean liekehtivä valo hyppelehti seinillä, kissat kehräsivät, ja isossa maljakossa jättiläiskokoiset krysanthemum-kukat, jotka joku Philin viimeisistä uhreista oli hänelle lähettänyt, loistivat punertavassa hämyssä, muistuttaen kellertävää kuu-sikermää. Jo kolme viikkoa sitten he katsoivat saaneensa kotinsa kuntoon ja kaikki olivat jo verrattain selvillä siitä, että koe oli onnistunut erikoisen hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa muuton jälkeen olivat tarjonneet runsaasti tilaisuutta kaikkien toimintahalulle; monet eri pikku kuningaskunnat oli jaettava ja sisustettava, ja väliin hyvinkin toisistaan eroavat mielipiteet saatava yksimielisyyteen ja sopusointuun.
Anna erosi tällä kertaa miltei helpotuksen tuntein Avonleasta lähteäkseen takaisin korkeakouluun. Kesäloman viimeiset päivät eivät olleet hauskoja. Palkintokirjoitus oli painettu paikkakunnan lehtiin ja sekatavarakaupan omistaja, herra William Blair, oli myymäpöydälleen pinonnut suunnattoman pinkan vaaleanpunaisia, vihreitä ja keltaisia lentokirjasia, kaikki ylipainoksia "Semiramiksen sovitusuhrista". Niitä hän hyväntahtoisesti lahjoitti jokaiselle asiakkaalle, joka tuli ostoksille. Hän lähetti Annalle kohteliaan tervehdyksensä sekä paksun pinkan tekijäkappaleita, jotka Anna heti viskasi uuniin.
Annalla oli kuitenkin aivan yksin nöyryyttävä käsitys asiasta, sillä kaikki avonlealaiset olivat sitä mieltä, että hänen kannattaisi olla ylpeä ja iloinen, kun oli saanut sellaisen palkinnon ja tullut äkkiä kuuluisaksi. Lukuisat ystävät katsoivat häntä peittelemättömän ihastuneesti, harvat viholliset kateellisen ivallisesti. Josie Pye vakuutti, ettei se ollut Annan omaa keksintöä, hän muisti aivan varmaan lukeneensa saman jutun sanomalehdestä toista vuotta sitten. Sloanet, jotka joko tiesivät tai aavistivat, ettei Anna antanut kylliksi arvoa heidän Charlielleen, lausuivat mielipiteenään, ettei hänen kirjallinen saavutuksensa ollut mikään erikoisen suurenmoinen; sellaista osaa jokainen, joka viitsii yrittää… Ja muutamia näkyy vetelevän hyvin. Täti Atossa virkkoi Annalle, että hänen vanhaan sydämeensä koski, kun hän sai kuulla Annan ryhtyneen kirjoittamaan rahan vuoksi. Niin syvään ei kukaan Avonleassa syntynyt ja kasvanut ollut vielä langennut. Mutta niin käy, kun ottaa vieraita lapsia, jotka ovat perineet Jumala ties mitä taipumuksia… Rouva Rachel Lynde tunsi myös epäilystä, soveltuiko kunnon naisen panna paperille kaikenmoista tekaistua roskaa, mutta kahdenkymmenen viiden dollarin shekki loi kuitenkin asiaan hänen silmissään verrattain edullisen valon.
— Sitä tosiaan aivan hölmistyy, kun saa kuulla, mitä ne katsovat voivansa maksaa mokomasta höpötyksestä, sanoi hän puolittain ylpeästi, puolittain moittivasti.
Kaiken kaikkiaan tuntui siis jotakuinkin ihanalta, kun tuli aika lähteä. Ja oli kauhean hauskaa palata korkeakouluun, jossa nyt sai olla viisaana ja kokeneena juniorina ja jossa tapasi joukon hyviä ystäviä avajaispäivänä. Siellä olivat Priss ja Stella, Gilbert ja Charlie Sloane, viimeksimainittu tärkeänä ja kopeana kuin olisi hän jo tutkintonsa suorittanut, Phil, jolla oli vielä valinta Alecin ja Alonzon välillä tekemättä, ja Moody Spurgeon MacPherson. Viimeksi mainittu oli seminaarista päästyään ollut opettajana eräässä koulussa, mutta hänen äitinsä oli nyt sitä mieltä, että Moodyn välttämättä tuli jättää opettajantoimi ja lukea papiksi. Moody-paralle sattui ankara koettelemus heti uran alussa. Puoli tusinaa sydämettömiä tovereita, jotka asuivat samassa paikassa kuin hänkin, ryntäsi eräänä yönä hänen kimppuunsa ja ajoi häneltä hiukset puolen pään alalta. Moody Spurgeon parka sai kulkea ihmisten ilmoilla siinä asussa, kunnes tukka taas kasvoi entiselleen. Hän uskoi Annalle hieman katkerin mielin salaisuuden, että hän toisinaan epäili, oliko hänellä todella pappisalan edellyttämä oikea mielenlaatu…
Jamesina-täti ei tullut ennenkuin Karoliinan maja oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Karoliina-neiti oli lähettänyt Annalle avaimen ja kirjeen, jossa sanottiin, että Gog ja Magog oli pakattu vierashuoneen sängyn alla olevaan laatikkoon, mutta että ne saatiin ottaa esiin sieltä milloin tahansa. Jälkikirjoituksena oli lisätty, että hän toivoi tyttöjen olevan varovaisia naulatessaan taulujaan seinille. Vierashuoneeseen oli pantu uudet seinäpaperit viisi vuotta sitten, ja neiti Marian ja hänen oma toivomuksensa oli, ettei ihan uusiin seinäpapereihin tulisi useampia reikiä kuin oli ehdottomasti tarpeellista. Hän sanoi muuten tuntevansa kaikessa muussakin rajatonta luottamusta Annaan.
Uuden kodin järjestäminen oli tytöistä sanomattoman hauskaa. Kuten Phil oli sanonut, oli se melkein yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno. Järjestäminen ja puuhaaminen tuotti pelkkää huvia eikä tarvinnut huolehtia aviomiehestä. Kaikki toivat kortensa kodin yleiseksi kaunistamiseksi. Priss, Phil ja Stella asettelivat paikoilleen sieviä pikkuesineitä ja ripustivat tauluja seinille. Unohtaen neiti Karoliinan varoituksen he ripustivat taulut pikemmin kauneusvaatimuksia silmälläpitäen kuin seinissä ennestään olevien reikien mukaan. Estetiikka sai voiton uusien seinäpaperien vaatimasta varovaisuudesta.
— Kitataan reiät, kun muutamme täältä, kultaseni — hänen on sitä ihan mahdoton huomata, sanoi Stella vastaväitteitä tekevälle Annalle.
Diana oli lahjoittanut Annalle ison neulatyynyn toaletti-pöydälle, ja neiti Ada ei näyttänyt sanottavammin ottavan pahakseen täysihoitolaistensa siirtymistä muille maille, koska lahjoitti sekä Annalle että Priscillalle suuritöisiä kirjailtuja ja ripsireunaisia sohvatyynyjä. Marilla oli lähettänyt suuren laatikollisen hillopurkkeja ja vihjannut johonkin sisällöltään erittäin arvokkaaseen koriin, jonka piti tulla myöhemmin, ja rouva Lynde antoi Annalle lahjaksi heleävärisen juovikkaan virkatun villapeitteen ja lainasi sitä paitsi vielä viisi lisäksi.
— Ota, lapsi, ne vaan, virkkoi hän äänessä sävy, joka ei sietänyt vastustamista. — Yhtä hyvin ne voi ottaa käytäntöön kuin antaa olla kirstussa koin ruokana.
Mikään koi ei olisi kuitenkaan uskaltanut niitä maistella, niissä kun oli niin voimakas naftaliinin ja kamfertin haju, että niiden täytyi riippua tuulettumassa Majan puutarhassa omenapuiden välissä kokonaista kaksi viikkoa ennenkuin voitiin aivastamatta olla samassa huoneessa. Ylhäinen Spofford-katu ei ollut tosiaankaan milloinkaan ennen nähnyt moista kirjavaa näyttelyä. Karoliinan majan vieressä asuva vanha jäyhä miljoonamies astui portista sisään ja pyysi saada ostaa heloitta van puna- ja keltatulppaanisen peitteen, jonka rouva Rachel oli antanut Annalle lahjaksi. Hän sanoi äitivainajansa virkanneen samantapaisia ja haluavansa sellaista, joka toi mieleen äitimuorin… Hänelle oli suuri pettymys, kun Anna ei tahtonut myydä peitettä, mutta Anna kirjoitti rouva Lyndelle tapahtumasta. Rouva Lyndestä se oli hyvin mairittelevaa, ja hän kirjoitti vastaukseksi, että hänellä tosiaan oli vielä käyttämätön korea tulppaanimallinen peite, joten tupakkaruhtinas todella sai mitä hänen mielensä oli niin kovasti tehnyt. Virkattu taideteos levitettiin hänen määräyksestään hänen vuoteelleen, ja siinä se sai olla, niin suurta inhoa kuin se herättikin hienossa ja hemmoitellussa talonrouvassa.
Rouva Lynden peitteet eivät kuitenkaan olleet vain miljoonamiesten silmänruokana, niistä oli myös paljon käytännöllistä hyötyä. Karoliinan majalla oli monta hyvää puolta, mutta sillä oli myös pienet vikansa ja puutteensa. Talo oli vanha ja verrattain kylmä ja vetoinen, ja pakkasöiden tullessa tytöistä oli kovin hauskaa saada kääriytyä täti Lynden peitteisiin, ja he toivoivat hänelle runsasta palkintoa siitä, että hän oli hyväsydämisesti lainannut ne heille.
Anna asui sinisessä pikku huoneessa, johon heti kohta oli mieltynyt. Priscillalla ja Stellalla oli iso huone yhteisesti. Phil oli erinomaisen tyytyväinen keittiön yläpuolella olevaan pieneen huoneeseen, ja Jamesina-tädin tuli asua alakerrassa, vierashuoneen viereisessä huoneessa. "Noita" nukkui matolla sopessa portaiden vieressä.
Kun Anna Avonleasta palattuaan eräänä päivänä oli matkalla kotiinsa Majaan, huomasi hän, että vastaantulijat katsoivat häneen salavihkaa hymyillen ja säälivästi. Hän tuli levottomaksi ja ajatteli, oliko jotain hullusti hänen puvussaan. Oliko hattu väärässä? Oliko "juopaa" puseron ja hameen välillä? Kurottaessaan kaulaansa lähemmin tarkastaakseen ulkonaista olemustaan huomasi hän ensi kerran Noidan.
Aivan hänen kintereillään tassutti viheliäisin ja ränsistynein kissa, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Se oli jo kauan sitten sivuuttanut herttaisen kissanpoikakautensa ja oli nyt vain luuta ja nahkaa ja näytti jääneen kokonaan huolenpitoa vaille. Kummassakin korvassa oli syviä pykäliä, toinen silmä oli verinen ja rikki, ja toinen pikku poski surkean hullunkurisesti turvonnut. Mitä väriin tuli, oli sillä epämääräinen vivahdus, joka voi syntyä siten, että alkuaan mustan kissan karvat kärventyy, ja sen sijalle myöhemmin tulee samalla kertaa harva ja takkuinen ja paikoittain liasta tahmea turkki.
Anna polki jalkaa sähisten "hyss". Otus ei kuitenkaan välittänyt siitä vähääkään. Annan seisoessa paikoillaan jäi myös kissa paikoilleen istumaan tirkistäen häneen soimaavasti terveellä silmällään; Annan jatkaessa kävelyään marssi se perästä, kuten aikaisemminkin. Anna tyytyi seuraansa, kunnes pääsi Majan portille asti, jonka hän sulki armottomasti kissan kuonon edessä siinä uskossa, että otus lähtee matkaansa uutta suojelijatarta etsimään. Mutta kun Phil avasi porstuan oven neljännestuntia myöhemmin, istui ruosteenkarvainen kissa portailla. Yllätys saavutti huippunsa, kun se kiiti nuolena sisään ja harppasi suoraan Annan syliin puristaen kurkustaan osittain rukoilevasti, osittain voitonriemuisesti "miau"-tervehdyksen.
— Anna, sanoi Stella ankarasti, onko tuo eläin sinun?
— Ei ole tietystikään, vastasi Anna hyvin kyllästyneenä. — En tiedä mistä se ilmestyi ja mikä sen sai seuraamaan minua. Minä en päässyt siitä eroon. Hyi, ruma elukka, lähde tiehesi. Pidän aika paljon kunnollisista ja siistinnäköisistä kissoista, mutta sinähän näytät ties miltä! Hienoa perhe-kissaa ei sinusta tule ikänä.
Mutta kissa kieltäytyi ehdottomasti hyppäämästä alas sylistä. Se kiertyi mukavasti keräksi, haukotteli leveästi ja alkoi kehrätä.
— Se on nähtävästi valinnut sinut kasvattiäidiksi, nauroi Priscilla.
— Mutta minä sanon: varjelkoon tuollaisesta kasvattilapsesta, virkkoi Anna.
— Pikku kissaparka on aivan nälkiintynyt, sanoi Phil helläsydämisempänä. — Katso, sen pikku luut melkein törröttävät nahan läpi!
— No, siinä tapauksessa tarjoan sille oikein perusteellisen aterian, sitten se saa pötkiä tiehensä, sanoi Anna.
Kissa sai ruokaa ja ajettiin sitten ulos lempeästi, mutta päättävästi. Aamulla se oli vielä portailla. Se istui ylimmällä portaalla ja harppasi sisään heti, kun ovi avattiin. Hyisen kylmä vastaanotto ei vaikuttanut siihen vähääkään eikä se välittänyt kenestäkään muusta kuin Annasta Tyttöjen oli sitä sääli ja he antoivat sille ruokaa. Mutta kun viikko oli kulunut, päätettiin, että jotain oli tehtävä. Kissa näytti kuitenkin jo paljon paremmalta. Silmä oli parantunut, turvotus poskessa oli laskenut, se ei ollut enää niin laiha, häntä liehui pystyssä, ja sen nähtiin jo pesevän kasvojaan.
— Se on hyvin kiitettävää ja hauskaa, mutta me emme voi sittenkään pitää sitä, sanoi Stella. — Jimsie-tätihän tulee ensi viikolla ja hän tuo Saara-kissan mukanaan. Me emme voi mitenkään pitää kahta kissaa; muuten tappelisi Noita Saara-kissan kanssa niin että karvat vain sinkoilisivat. Se on kauhean äkäinen. Aamulla se kaivoi itselleen vallihaudan ja hyökkäsi siitä meidän kiltin naapurimme tupakkakuninkaan rauhaarakastavan kissan kimppuun tuottaen sille tavattoman tappion.
— Meidän täytyy päästä siitä, virkkoi Anna katsellen synkästi keskustelun kohdetta, joka kehräten nökötti mattopalasella uunin edessä lammasmaisen viaton ilme kasvoillaan. — Mutta kysymys on vain siitä, miten se käy päinsä. Millä tavoin neljä nuorta turvatonta naista voi vapautua kissasta, joka tarrautuu kiinni neljän käpälänsä kynsin?
— Meidän täytyy antaa kloroformia, ehdotti Phil, joka tunsi vilkasta asianharrastusta. — Se on armeliain tapa.
— Kuka meistä tietää, miten kissoille annetaan kloroformia? kysyiAnna jurosti.
— Pikku luilta, minä tiedän, virkkoi Phil. — Turhien kotieläinten toimittaminen pois maailmasta kloroformin avulla kuuluu minun harvoihin — ah, ikävä kyllä, aivan liian harvoihin avuihini. Kotona minä olen toimittanut sellaista paljon, usko pois. Aamulla annetaan kissan syödä hyvä aamiainen, lähtöaamiainen niin sanoaksemme. Sitten otetaan vanha säkki — ulkona puuliiterissä näkyi olevan sellainen — sille lasketaan kissa ja puulaatikko kaadetaan varovasti sen ylitse. Gogin ja Magogin entinen kätkö kelpaa. Sitten otetaan sadangramman pullo kloroformia, siitä vedetään pois korkki ja pullo pistetään mukavasti reunan alta laatikkoon. Sitten pannaan muutamia raskaita silitysrautoja painoksi laatikon päälle, ja sitten saa tapahtua, mikä on tapahtuvaksi tarkoitettu. Illalla tarkastetaan. Kissa lepää silloin rauhallisesti nukahtaneena, hymyillen viiksien alta. Ilman tuskia, ilman kamppailua.
— Onko tuo totta? Se kuuluu niin yksinkertaiselta, virkkoi Anna epäröiden.
— Se ei olekaan mikään vaikea temppu. Jätä se asia minun huolekseni. Minä kyllä otan kissan hoitaakseni, sanoi Phil valtavan hyväntahtoisesti.
Kloroformi siis ostettiin apteekista, ja seuraavan aamun tuli olla Noidan viimeinen. Se söi herkullisen aamiaisensa, nuoleskeli itseään sieltä täältä ja hypähti kehräten Annan syliin. Annan valtasi syvä sääli. Tuo otus, poloinen, rakasti häntä ja tunsi luottamusta häntä kohtaan… Kuinka hän saattoikaan ottaa osaa salaliittoon sen henkeä vastaan?
— Ota se pian, sanoi hän nopeasti Philille. — Minusta tuntuu kuin olisin murhaaja.
— Sinähän tiedät, että se tapahtuu aivan tuskattomasti, lohduttiPhil, mutta Anna oli paennut tiehensä.