— Sehän on hienoa — minä asun aivan kulman takana Wallace-kadulla. Minä en ollenkaan pidä täysihoitopaikastani. Siellä on niin synkkää ja ikävää, ja minun huoneeni on inhottavalle pihalle päin. Se on rumin paikka mitä voi kuvitella. On ehkä liikaa sanoa että kaikki Kingsportin kissat kokoontuvat siellä öisin, mutta puolet kokoontuu aivan varmasti. Rakastan kissoja, jotka kehräävät sohvannurkassa tahi jollain matonpalasella, kodikkaasti räiskyvän uunivalkean ääressä, mutta takapihan kissat keskellä yötä ovat aivan toista. Koko ensimmäisen yön täällä itkin, ja kissat panivat kaikki voimansa liikkeelle ja naukuivat aivan hirvittävästi. Olisitte nähneet kuinka punainen ja turvonnut minun nenäni oli aamulla! Kyllä minä kadun, että tulin tänne ollenkaan!
— En käsitä, kuinka sinä ensinkään saatoit päättää tulla tänne, kun olet niin epäröivä, huomautti Priscilla.
— Hyvä lapsi, enhän minä päättänyt. Isä oli saanut sen päähänsä — en tiedä todellakaan minkätähden. Eikö olekin naurettavaa, että minun pitää olla täällä lukemassa tutkintoa varten! Ei silti, etten voisi selviytyä, jos tahdon Minulla on mainion hyvä lukupää.
— Niinkö! virkkoi Priscilla äänensävyllä, joka oli hiukan monivivahteinen.
— Niin juuri. Mutta kyllä se kysyy voimia. Ja ne, jotka valmistautuvat tutkintoon, tulevat hyvin viisaiksi ja oppineiksi ja arvokkaiksi — sitähän ei voi välttää. Ehei — minä en tahtonut korkeakouluun. Tulin tänne vain siksi, että tahdoin olla pikku isä-ukolleni mieliksi — hän on niin kultuinen. Tiesin muuten, että olisi täytynyt mennä naimisiin, jos olisin jäänyt kotiin. Sen keksi äiti — ja hän tietää kyllä, mitä tahtoo, sen saat uskoa. Mutta hyi — minä en tahdo mennä naimisiin vielä moneen vuoteen. Täytyy sitä nyt vähän huvitella ennenkuin perustaa kodin ja tulee vanhaksi ja ymmärtäväiseksi. Olen vasta kahdeksantoista vanha. Mieluummin matkustin tänne, kuin menen naimisiin. Miten ihmeessä minä sitten olisin voinut päättää, kenet minun oli otettava?
— Oliko sinulla niin monta valittavana? kysyi Anna ihmeissään.
— Varmasti! Tusinoittain! Minä olen kovasti miesten makuun. Mutta vain kaksi saattoi tulla kysymykseen. Kaikki muut olivat liian nuoria ja liian köyhiä. Minun täytyy tietysti mennä naimisiin rikkaan kanssa.
— Minkätähden?
— Rakas pikku hupakko — et suinkaan sinä voi kuvitella minua naimisissa jonkun köyhän kirkonrotan kanssa? Minä en voi tehdä kerrassaan mitään hyödyllistä, ja minä olen hirmuisen tuhlaavainen, mitä rahoihin tulee. E-ei — minun tulevan mieheni täytyy olla upporikas. Siksihän ne hupenivat vain kahteen. Mutta minun oli yhtä vaikea valita kahdesta kuin kahdestasadasta. Tunsin ihan varmasti, että jos olisin valinnut kumman hyvänsä, niin olisin surrut koko loppu-ikäni, etten ottanut toista.
— Etkö sinä ollut — rakastunut — kumpaankaan, kysyi Anna epäröiden. Hänestä tuntui vastahakoiselta puhua aivan uuden tuttavan kanssa niistä salaperäisistä voimista, jotka ovat omiaan järkyttämään ihmiselämää.
— Hyvät ihmiset — en minä osaa rakastua kehenkään! Minulta puuttuu siihen kaikki edellytykset. En muuten tahtoisikaan rakastua. Rakkaushan tekee ihmisen vain orjaksi. Miehet saavat sitten niin paljon valtaa meihin — minä tahdon säilyttää itsenäisyyteni… Ei mistään hinnasta! Alec ja Alonzo ovat kunnon poikia, ja minä pidän oikein paljon heistä kummastakin. Täsmälleen yhtä paljon — siinähän sitä taas ollaan… Alec on kyllä komeampi, enkä voi kuvitellakaan koskaan ottavani ketään, joka ei ole kaunis. Hänellä on lisäksi vielä tasainen ja hyvä luonne ja niin herttainen musta, kihara tukka. Hänessä ei ole kerrassaan mitään muistuttamista, mutta niin täydellinen mies olisi varmaan kyllästyttävä ajan pitkään.
— Miksi et sitten ottanut Alonzoa? kysyi Priscilla vakavana.
— Hyi kauhistusta, olla naimisissa miehen kanssa, jonka nimenä on Alonzo! huudahti Phil surkealla äänellä. — Sitä en jaksaisi. Mutta hänellä on hieno roomalainen nenä, ja olisi aika hauskaa saada sukuun mies, jolla on ylhäinen nenä. Olen aivan hullaantunut hienoihin neniin. Sinun nenäsi on erinomaisen hyvä, Anna Shirley. Alonzon komea nenä painoi paljon vaa'assa. Mutta nimi! Ei, en voinut mitenkään päättää. Olisi kai ollut paras tehdä Alecin ja Alonzon suhteen niinkuin tein hatuille — asettaa ne vierekkäin, sulkea silmät ja keihästää hattuneulalla.
— Miltä mahtoi tuntua Alecin ja Alonzon sydämessä, kun matkustit tiehesi? tiedusteli Priscilla.
— Oh, he elävät vielä toivossa. Sanoin heille, että he saavat odottaa siksi kunnes olen ehtinyt päättää. He odottavat hyvin mielellään. He ovat hullaantuneet minuun kumpikin. Sillaikaa aion huvitella täällä niin paljon kuin jaksan. Pian minulla on koko liuta hakkailevia kavaljeereja täällä korkeakoulussa. Minä en viihtyisikään, ellei olisi. Vastatulleet eivät olleet kuitenkaan minkäännäköisiä minun mielestäni. Näin vain yhden ainoan oikein komean. Hän meni tiehensä jo ennenkuin te tulitte. Kuulin, että hänen toverinsa kutsui häntä Gilbertiksi. Toverin silmät muistuttivat hillottuja karviaismarjoja sameassa kastikkeessa. Ette kai te vielä lähde, tytöt? Äh, istukaa vielä!
— Meidän täytyy kyllä jo mennä, vastasi Anna hieman kylmästi. — Tulee jo myöhä, ja minulla on vielä koko lailla työtä, joka on saatava valmiiksi.
— Tulettehan molemmat minua katsomaan, ettekö tulekin? pyysi Philippa nousten ja kietoen kätensä heidän ympärilleen. — Ja minä kai saan tulla katsomaan millaista teillä on. Tahdon tulla teidän parhaimmaksi ystäväksenne. Pidän niin paljon teistä. Mutta teidän mielestänne minä kaiketi olen kovasti hupsu.
— Sitä ei tarvitse pahasti pelätä, nauroi Anna syleillen vuorostaanPhiliä sydämellisesti.
— En ole kuitenkaan puoleksikaan niin hassu kuin miltä päältäpäin näyttää… Ottakaa vain levollisesti vastaan Philippa Gordon sellaisena kuin Luoja on hänet luonut, kaikkine vikoineen ja puutteineen, niin luulisin teidän pitävän hänestä. Eikö tämä hautausmaa ole suloinen paikka? Täällä tahtoisin mielelläni olla haudattuna. Katsokaa — tätä hautaa en ole vielä nähnyt. Tämä rauta-aitauksen sisässä oleva — oi tytöt, katsokaa, kiveen on kirjoitettu: "tässä lepää nuori merikadetti, joka sai surmansa Shannonin ja Chesapeaken välillä tapahtuneessa suuressa meritaistelussa." Oh, ajatelkaa!
Anna pysähtyi rauta-aitauksen ääreen ja katseli kulunutta kiveä sydän kiivaasti sykkien. Vanha kirkkomaa tuuheine puineen ja varjoisine käytävineen häipyi hänen silmistään. Hän näki sen sijaan Kingsportin sataman noin vuosisata sitten. Sumusta sukelsi näkyviin mahtava fregatti, jossa Englannin värikäs lippu hulmusi. Sen takaa ilmestyi toinen, jonka kannella virui, oman tähtilippunsa peittämänä, kuoleman kangistamana, urhoollinen Lawrence. Ajan sormi oli kääntänyt taaksepäin suuren kirjansa lehtiä — "Shannon" purjehti voittoa säteillen lahteen voitettu "Chesa-peake" sotasaaliina.
— Tule takaisin, Anna Shirley — tule takaisin! nauroi Priscilla. — Sinä olet siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin. Tule kohta takaisin!
Anna tuli huoaten takaisin, hänen silmänsä loistivat lempeästi.
— Olen aina pitänyt hyvin paljon tuosta sotatapauksesta, vaikkakin englantilaiset voittivat. Rakastan sitä luultavasti tuon urhean, kaatuneen ylipäällikön vuoksi. Tämä hauta tuo sen tapauksen niin lähelle ja tekee sen niin todelliseksi. Pikku kadettiraukka oli vain kahdeksantoistavuotias. "Hän kuoli jaloihin haavoihin, kunniakkaassa taistelussa saatuihin" — niin sanotaan hautakirjoituksessa. Juuri sellaista hautakirjoitusta pitäisi reippaan sotilaan tavoitella.
Ennenkuin he poistuivat irroitti Anna vyöstään pienen kimpun tummia punertavansinisiä orvokkeja ja antoi sen hiljaa pudota vihertävälle kummulle, jonka povessa uinui suuressa meritaistelussa kaatunut nuorukainen.
— No, mitä sinä pidät meidän uudesta ystävästämme? kysyi Priscilla heidän erottuaan Philistä.
— Hän on minusta miellyttävä. Vaikka hän hulluttelee niin paljon, on hänessä jotain hyvin kultuista ja herttaista. Hän on luultavasti oikeassa väittäessään, ettei hän ole puoleksikaan niin hupsu kuin miltä näyttää. Hän tekee kiltin, mutta hemmoitellun tyttölapsen vaikutuksen. Herraties, tuleeko hänestä milloinkaan oikein täysi-ikäistä.
— Minä pidän myöskin hänestä, vakuutti Priscilla. — Hän puhuu kyllä aivan yhtä paljon pojista kuin Ruby Gilliskin. Minua aina kiusaa ja tuntuu äitelältä, kun Ruby puhuu, mutta Phil saa minut vain nauramaan. Mistähän sekin johtuu?
— Niin, siinä on varmasti eroa, virkkoi Anna miettiväisenä.
— Se johtuu kai siitä, että Ruby oikeastaan on kauhean itsetietoinen ja pikkuvanha. Hauska ja luonnollinen suhde poikien ja tyttöjen välillä täytyy hänen aina tehdä hakkailuksi tahi joksikin rakkauden parodiaksi. Huomaa sitäpaitsi hyvin selvästi, että hän oikein tahtomalla tahtoo kerskailla ihailijalaumallaan ja saada toisen päähän, ettei muilla ole puoltakaan siitä määrästä. Mutta kun Phil juttelee ihailijoistaan, kuuluu vain siltä kuin hän puhuisi hyvistä tovereistaan. Hänestä kaikki pojat ovat tovereita, ja hän on iloinen ja tyytyväinen, kun näkee niitä suunnilleen tusinan ympärillään, ja hänelle tuottaa lapsellista ihastusta huomio, että hänestä yleisesti pidetään. Alec ja Alonzokin — vastedes nämä nimet varmaankin tulevat kulkemaan minun mielessäni rinnakkain — ovat hänelle vain kaksi leikkitoveria, jotka toivoisivat hänen leikkivän heidän kanssaan koko elämän ajan. Minusta on oikein hauskaa, että me tapasimme hänet ja että me tulimme tänne vanhalle kirkkomaalle. Tuntuu kuin sieluni olisi iltapäivällä hiukan juurtunut Kingsportin maaperään. Niin ainakin toivon. Ei tunnu hauskalta tulla istutetuksi uuteen maaperään.
Seuraavina kolmena viikkona Annasta ja Priscillasta yhä edelleenkin tuntui siltä kuin he olisivat olleet muukalaisina vieraalla maalla. Mutta tulipa päivä, jolloin äkkiä kaikki alkoi heistä hahmottua tuttuihin, miellyttäviin piirteisiin — korkeakoulu, professorit, kurssit, toverit, seuraelämä. Elämä muodostui jälleen yhtenäiseksi, tähän asti se oli ollut vain joukko hajanaisia sirpaleita. Vastatulleet, jotka aluksi olivat esiintyneet kirjavana ja jotakuinkin päättömänä laumana, olivat nyt sulautuneet yhdeksi elimistöksi, jota elähytti voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, yhteiset sympatiat ja antipatiat ja väkevästi kuohuva halu kunnostautua. Oli liian aikaista ajatella voittoja älyllisellä alalla, mutta vuosittain toistuvassa isossa jalkapallokilpailussa voitti tulokkaiden puoli "seniorien" vanhan, kokeneen puolen, millä edellämainitut hankkivat itselleen katoamattoman kunnian ja suunnattomasti suosiota. Kolmen vuoden aikana oli voitto ollut seniorien käsissä; onnen kääntyminen tänä vuonna luettiin yleisesti Gilbert Blythen harvinaisten johtajaominaisuuksien ansioksi. Hän kiihoitti reippaita joukkojaan ja keksi osittain uusia taistelutapoja, joista seniorit joutuivat ymmälle ja joiden avulla tulokkaat pääsivät yhä lähemmäksi houkuttelevaa voittoa. Palkinnoksi valittiin hänet "uusien" luottamusmieheksi, kunniakas ja — ainakin tulokkaiden näkökannalta — vastuunalainen tehtävä, jota moni oli turhaan tavoitellut. Erikoisen pätevyyden saavuttamiseksi tähän tehtävään tuli hänen terästää luonnettaan eräiden kokeiden avulla, jotka hänen oli suoritettava. Ensimmäinen koe edellytti jotakuinkin suurta moraalista rohkeutta, mutta Gilbert suoritti sen täysin kunniakkaasti. Hänen tuli kokonainen päivä kulkea pitkin Kingsportin vilkasliikkeisimpiä katuja päässään räikeä, kukilla koristettu olkihattu ja edessään valtavan suuri kukallisesta kankaasta tehty hihallinen esiliina. Hän teki sen hilpeän reippaasti ja nosti kohteliaasti olkihattua kohdatessaan naistuttaviaan. Charlie Sloane, joka oli turhaan ponnistellut samaan asemaan, sanoi Annalle, ettei hän voi käsittää, kuinka Blythe saattoi alentua sillä tavoin — täytyyhän ihmisellä olla oman arvon tuntoa…
— Ajattelepas millainen Charlie Sloane olisi edessään kirjava esiliina ja päässä leveälierinen, kukilla koristettu olkihattu, nauraa hihitti Priscilla.
— Hän olisi aivan Sloane'ien vanhan isoäidin näköinen. Mutta Gilbert näytti mieheltä sormenpäitä myöten — aivan kuin omissa vaatteissaankin.
Anna ja Priscilla huomasivat ihmeellisen äkkiä joutuneensa niiden korkeakoulun piirien huostaan, joissa ei ainoastaan opiskeltu vaan myöskin vilkkaasti huviteltiin. Siitä he saivat suureksi osaksi kiittää Philippa Gordonia. Hän oli arvossapidetyn ja varakkaan miehen tytär ja kuului vanhaan, hienoon sukuun. Mainitut seikat sekä niiden lisäksi hänen miellyttävä ulkomuotonsa ja herttainen välittömyytensä hankkivat hänelle pian pääsyn kaikkiin harrastuspiireihin, kerhoihin ja yhdistyksiin, ja milloin hänet kutsuttiin, kutsuttiin myös Anna ja Priscilla. Phil oli ihastunut molempiin Avonlean tyttöihin, varsinkin Annaan. Hän oli välitön, uskollinen sielu, jossa ei ollut oikullisuutta eikä alhaisia laskelmia. "Jos pidät minusta, niin pidä ystävistäni", näytti olevan tiedottomasti hänen tunnuslauseensa. Mitä yksinkertaisimmalla ja luonnollisimmalla tavalla hän vei heidät yhä taajenevaan ystävä- ja tuttavapiiriinsä, joten Anna ja Priscilla huomasivat joutuneensa Redmondin seuraelämään hyvinkin vaivatta ja miellyttävästi, mitä muut uudet naisylioppilaat eivät voineet olla ihmettelemättä ja kadehtimatta. Sillä kukaan Philippa ei ottanut heitä siipiensä suojaan, vaan he saivat ensimmäisenä opiskeluvuotenaan useinkin pysyä jotakuinkin passiivisina katsojina, kun huvituksia pantiin toimeen.
Anna ja Priscilla, jotka ottivat elämän vakavammalta kannalta, näkivät Philissä edelleenkin saman herttaisen ja kehittymättömän tyttölapsen kuin tavatessaan hänet ensi kerran. Hän oli itse maininnut "kauhean hyvästä lukupäästään". Mutta selittämättömänä salaisuutena pysyi, milloin ja missä hänellä oli aikaa lukea, sillä hän näytti aina ajavan takaa jotain 'metkaa', ja niinä iltoina, joina hän sai ottaa vastaan vieraita, tuli näitä huone täyteen — enimmäkseen "tuttuja poikia". Hänellä oli ihailijoita loppumattomiin, sillä yhdeksän kymmenesosaa 'uusista' ja suuri osa muista ikäluokista kilpaili hänen hymyilyistään. Hän oli siitä lapsellisen onnellinen ja kertoi ilosta säteillen Annalle ja Priscillalle jokaisesta uudesta valloituksestaan — nenäkkäin huomautuksin ja selittelyin, joista miespoloisten korvat olisivat tulleet tulikuumiksi, jos he olisivat saaneet olla niitä kuulemassa.
— Alecia ja Alonzoa ei ole kuitenkaan vielä lyöty laudalta, kiusoitteli Anna.
— Ohoh, siltäkö näyttää, virkkoi Philippa. — Minä kirjoitan heille kerran viikossa ja kerron, miten minua suositaan. Luulen sen varmasti huvittavan heitä. Mutta tietysti on niin, että se, josta minä eniten pidän, ei välitä minusta. Gilbert Blythe ei välitä minusta vähääkään — hän pitää minua korkeintaan sievänä pikku kissanpoikana, jota tekisi mieli taputtaa. Minä kyllä tiedän syyn siihen. Oikeastaan minun pitäisi olla sinulle kateellinen, Anna. Sen sijaan jumaloi minun sydämeni sinua, ja minä olen onneton sinä päivänä, jona olen sinua näkemättä. Sinä olet erilainen kuin kaikki muut tytöt, jotka tunnen. Kun sinä katsot minuun erikoisella tavalla, niin minä tunnen, miten tyhjä ja ryhditön minä olen, ja teen kaikkein parhaimmat päätökset vakaantua ja kehittyä. Mutta sitten tulee taas paljon muuta väliin, joka vie ajatukseni muuhun… Kyllä on kauhean hauskaa opiskella korkeakoulussa. Ajattele, kuinka typerä minä olin ensimmäisenä päivänä — kaduin, että olin tänne ollenkaan tullut! Ellen olisi tullut, niin en olisi koskaan tullut sinun kanssasi tutuksi. Anna, kultamuru, sano minulle nyt taas, että pidät minusta edes aivan, aivan pikkuruisen. Minä kaipaan kauheasti saada sitä kuulla.
— Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä olet herttainen ja pehmyt ja sametinlauhkea pikku kissimirri — kynnet vedettyinä käpälien sisään ainakin mitä minuun tulee, nauroi Anna. — Mutta vaikka miettisin huomisaamuun, niin en ymmärrä, milloin sinulla on aikaa edes vilkaista oppikirjojasi.
Philillä täytyi kuitenkin olla salatut ahkeruushetkensä, sillä hän selvisi hyvin kaikissa aineissa. Vanha ärtyisä matematiikan professorikaan, joka inhosi yhteisopetusta ja kiukkuisasti vastusti tyttöjen pääsyä korkeakouluun, ei voinut keksiä mitään keinoa hänen reputtamisekseen. Phil oli 'uusista' paras kaikissa aineissa, paitsi Englannin kirjallisuuden historiassa, jossa Anna Shirley pääsi voitolle. Annasta itsestään oli hänen ensimmäinen opiskeluvuotensa odottamattoman helppo, mikä johtui siitä uutteruudesta, johon hän ja Gilbert olivat kannustaneet toisiaan kahtena viimeisenä vuonna Avonleassa. Näin saattoi hän antautua nauttimaan iloisesta toveri-elämästä, joka oli hänestä erittäin hauskaa.
Mutta hän ei unohtanut kuitenkaan hetkeksikään Avonleassa olevia ystäviään. Onnellisimmat hetket viikossa olivat hänelle ne, jolloin kirjeenkantaja kävi talossa. Vasta sitten kun hän oli saanut ensimmäiset kirjeet kotoaan, alkoi hän uskoa voivansa pitää Kingsportista ja tulevansa siellä toimeen. Ennen niiden tuloa tuntui hänestä kuin Avonlea olisi ollut tuhannen peninkulman päässä; kirjeet ikäänkuin lyhensivät välimatkan ja liittivät uuden elämän niin läheisesti entiseen, että ne alkoivat sulautua yhteen eivätkä enää tuntuneet olevan, kuten tähän asti, kaksi toivottomasti erotettua olotilaa. Ensimmäisessä lähetyksessä oli kuusi kirjettä, Jane Andrewsilta, Ruby Gillisiltä, Diana Barrylta, Marillalta, rouva Lyndeltä ja Davylta.
Janen kirje oli huoliteltua kaunokirjoitusta, jokaisella "i:llä" oli pisteensä juuri siinä, missä piti ollakin, eikä minkään "t:n" tarvinnut tuskitella viivan unohtumista. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan mielenkiintoista lausetta. Koulua hän ei edes maininnut, ja siitä oli Anna kovasti kaivannut uutisia. Hän ei vastannut ainoaankaan Annan kirjeessä tehtyyn kysymykseen. Sitävastoin hän selitti tarkoin, montako metriä pitsiä hän oli virkannut, sekä välipitsiä että reunapitsiä; hän kertoi, millainen ilma oli ollut, miten hän aikoi ommella pukunsa ja että hänen päänsä oli "pakahtua" jollain erikoisella tavalla, kun sitä pakotti. Ruby Gillis kirjoitti hyvin tunteellisen epistolan kuvaten suruaan ja kaipaustaan Annan lähdettyä. Hän siirtyi vähitellen iloisempiin asioihin, kysyi, minkä vaikutuksen korkeakoulun "pojat" tekivät ja täytti molemmat viimeiset sivut ihmeellisillä elämyksillä, joita hän oli saanut kokea ollessaan ihailijoittansa kanssa kahden kesken kävelymatkoilla ja tanssitilaisuuksissa. Se oli turhanpäiväinen kirje, kiltille ja huolimattomalle Rubylle hyvin ominainen, ja Anna olisi nauranut sille, ellei siinä olisi ollut seuraava jälkikirjoitus: "Gilbert näyttää viihtyvän erinomaisesti Kingsportissa kirjeistä päättäen. Charlie ei taida olla yhtä tyytyväinen."
Gilbert siis kirjoitti Rubylle! Kirjoittakoon vaan — siihen hänellä tietysti on täysi oikeus. Vaikka… Anna ei tietänyt, että Ruby oli kirjoittanut ensin ja että Gilbert vastasi vain kohteliaisuudesta. Anna heitti halveksien Rubyn kirjeen syrjään. Dianan raikas kirje, johon oli ahdettu hauskaa lörpöttelyä ja huvittavia uutisia, oli kuitenkin hyvin välttämätön lääkitsemään sen pienen piston kirvelyä, jonka Rubyn jälkikirjoitus oli jättänyt. Hiukan liian laveasti oli Dianan epistolassa rakkaasta Fredistä, mutta muuten siinä kerrottiin niin paljon mieltäkiinnittäviä seikkoja, että Anna niistä lukiessaan melkein tunsi olevansa jälleen Avonleassa. Marillan pikku kirje oli mallikelpoinen ja persoonaton, siinä ei ollut tunnepurkauksia eikä pirteitä juoruja. Mutta siinä oli hyväätekevä henkäys yksinkertaisesta ja terveestä Vihervaaran elämästä, siinä oli vanhanaikaisen rauhallisuuden tuoksua ja sen uskollisesti valvovan rakkauden henkeä, jota Anna sai siellä aina nauttia.
Rouva Lynden kirjeessä oli enimmäkseen kirkollisia asioita. Nyt, kun hän oli lakannut pitämästä omaa taloutta, riitti häneltä runsaasti aikaa seurakunnan asioihin, ja hän oli tällä hetkellä kovasti kuohuksissaan niiden vaalisaarnaajien viheliäisyydestä, jotka sunnuntaisin korottivat aran äänensä Avonlean kirkon saarnastuolista.
"Jumala ties", minkälaista väkeä nykyään antautuu papin uralle, kirjoitti hän. "Siunatkoon, millaisia vaivaisia jäniksiä tänne lähetetään ja millaista soppaa saarnataan! Puoletkaan ei ole totta ja, mikä on paljon pahempaa, se on väärää oppia. Meillä on nyt paraikaa kauhein kaikista. Hän valitsee tekstin, mutta saarnaa aivan muusta. Ja lisäksi hän ei sano uskovansa, että pakanat ovat ikuisesti kadotettuja. Kylläpä se olisi kaunista! Jos niin olisi, niin kaikki rahat, jotka me olemme vuosien kuluessa antaneet pakanalähetykselle, olisivat suorastaan kaivoon heitettyjä. Missä kirkossa sinä käyt? Toivon sinun käyvän säännöllisesti. Usein on niin, että ne, jotka matkustavat pois kotoaan, eivät enää yhtä ahkeraan käy kirkossa, ja minä olen kuullut sanottavan, että korkeakoulun oppilaat tekevät paljon syntiä siinä suhteessa. Väitetään vielä lisäksi, että moni lukee läksyjään sunnuntaisin juuri jumalanpalveluksen aikana. Niin syvälle et varmaan lankea, rakas Anna. Muista, miten sinua on kasvatettu. Ja katso tarkkaan, millaisia ystäviä valitset. Taitaa olla hyvin sekalaista seurakuntaa noissa korkeakouluissa. Ulkoapäin ne voivat olla kuin valkeaksi rapatut haudat, mutta sisällä on raatelevia susia, se on varmaa. Äläkä antaudu seurusteluun kenenkään nuoren herran kanssa, joka ei ole meidän saareltamme kotoisin.
"Minun täytyy kai kertoa sinulle, miten hullunkurisesti sattui, kun virkaatekevä pastori tuli meillä käymään. Hullumpaa en ole koskaan nähnyt. Sanoin juuri Marillalle: jos Anna olisi ollut täällä, niin hän olisi nauranut itsensä kuoliaaksi. Marillakin nauroi. Kuten tiedät, on pastori lyhyt, paksu ja vääräsäärinen. Harrisonin vanha sika — se suuri paksu — oli, niinkuin se usein tekee, eksynyt tänne pihaan ja astunut keittiönporstuaan meidän ollenkaan sitä aavistamatta ja oli siinä vielä pastorin marssiessa sisään. Se lähti luonnollisesti pötkimään pihalle, mutta kun ei ollut muuta tietä, pujahti se pastorin länkäsäärien väliin, ja kun se oli iso ja pastori pieni, nosti se pastorin maasta ja laukkasi eteenpäin pastorin istuessa hajareisin selässä. Pastorin hattu lensi toiseen suuntaan ja kävelykeppi toiseen, juuri kun Marilla ja minä tulimme ulos. Sitä näkyä en unohda koskaan. Ja sika tuli melkein hulluksi pelosta. En voi enää koskaan lukea raamatusta sitä kohtaa, jossa puhutaan kalliolta mereen syöksyvästä sikolaumasta, näkemättä sielussani, miten herra Harrisonin sika laukkaa mäkeä alas pastori selässä. Jumalan kiitos, etteivät kaksoiset olleet kotona. Olisi todellakin ollut kovin sopimatonta, jos he olisivat nähneet Herran palvelijan niin epäarvokkaassa tilanteessa. Juuri ennenkuin sika tuli purolle, hyppäsi tahi putosi pastori selästä. Mutta sika jatkoi matkaa kuin villitty laudan yli puron toisella puolella olevaan metsään. Marilla ja minä juoksimme pastorin luokse, autoimme hänet ylös ja pudistimme pölyn hänen takistaan. Hän ei ollut saanut mitään vammaa, mutta oli kauhean suuttunut. Hänestä varmaan kaikki oli Marihan ja minun syytä, vaikka me sanoimme hänelle, ettei sika edes ollut meidän, vaan oli kulkenut tässä meidän kiusanamme koko kesän. Miksi hänen sitten piti tulla keittiön kautta? Pastori Allan ei koskaan tehnyt sitä. Kyllä kestää ennenkuin saamme tänne hänen vertaisensa. Ei ole kuitenkaan mitään niin pahaa, jossa ei samalla olisi jotain hyvää. Me emme ole nähneet sikaa vilaukseltakaan sen jälkeen, ja minun uskoni on, ettei meidän tarvitsekaan nähdä.
"Hiljaista ja rauhallista on täällä Avonleassa. Minusta ei ole kuitenkaan niin yksinäistä Vihervaarassa kuin alussa pelkäsin olevan. Alan pian kutoa kangasta uuteen vieraspeitteeseen. Rouva Silas Sloanella on kaunis malli, väri punainen ja valkea, kuvioina omenankukkasia ja lehtiä.
"Kun kaipaan vähän virkistystä, luen murhajuttuja Bostonin lehdestä, jonka veljentyttäreni lähettää minulle. En ole koskaan maailmassa ennen lukenut, mutta ne ovat aika huvittavia. Hyvänen aika, millaista mahtaa olla Yhdysvalloissa! Toivottavasti et joudu sinne milloinkaan. Mutta tytöthän kulkevat ja retkeilevät nykyään aivan kauheasti. Se tuo mieleen saatanan Jobin kirjasta — kuinka siitä sanotaankaan: 'olen kulkenut ympäri kaiken maan'. En voi milloinkaan saada päähäni, että se olisi meidän Herramme tarkoitus.
"Davy on ollut aika kiltti lähtösi jälkeen. Eräänä päivänä, kun hän oli paha, ja Marilla pakotti hänen kulkemaan Doran esiliina edessään koko päivän, meni hän leikkaamaan isoja lovia Doran kaikkiin esiliinoihin. Mutta silloinpa minä otinkin ja kuritin nuorta herraa, ja niin pian kuin hän pääsi käsistäni, juoksi hän ulos ja alkoi ajaa takaa minun suurta kukkoani, kunnes se kaatui kuoliaana maahan. MacPhersonit ovat muuttaneet minun vanhaan tupaani. Rouva on kelpo emäntä ja kauheasti tarkka. Hän on nyhtänyt pois kaikki minun kieloni. Hän sanoo, että ne tekevät puutarhan roskaiseksi. Thomas istutti ne heti meidän mentyämme naimisiin, mutta täytyy kyllä myöntää, ettei hän istuttanut niitä mitenkään järjestykseen, vaan jotakuinkin miten sattui. Luulen että MacPherson on kiltti kunnon mies, mutta rouva ei koskaan pääse vanhanpiian tavoistaan.
"Älä vain lue liiaksi, niin että rasitut, ja muista ottaa yllesi villahousut, kun ilma alkaa käydä kylmäksi. Liivit sait myöskin mukaasi. Marilla on aina niin huolissaan sinusta, mutta minä olen sanonut hänelle, että sinä olet viime aikoina tullut aika paljon järkevämmäksi kuin mitä uskalsinkaan toivoa ja että sinä kyllä tulet toimeen."
Davyn kirje lähti heti hyvin surullisesta aiheesta: "Kiltti Anna, ole niin kiltti ja kirjota ja sano Marillale ettei hän saa sitoo minua siltaan kiini, ku menen onkiin, pojat vaan nauraa minule, ku hän niin tekee. On kamalan yksinästä ilman sinuu, mutta me tehhään paljo kivaa koulussa. Jane Andrews ei ole niin mukava kun sinä. Pelotin rouva lyndeä paukulla eilen illala ja hän oli vihanen! Ja sitte hän oli vihanen ku minä jahtasin pihalla sitä vanhaa kukkovaaria että se kaatu ja kual. Em minä ajatellu sit tappaa mistä sinä luulet että se kual sanoppas. Rouva lynde viskas sen tunkiolle, olishan hän voinu sen myyvä taikka me oltas voitu ite se syyvä. Minä kuulin ku rouva lynde pyysi että pastor rukoilis häne puolestaa mitä koirankujeita luulet että hän on tehny. Minulla on lohikäärme ja sillä on komija häntä. Milty Boulter jutteli eilen koulussa jotain mikä on ihan totta saat uskoa. Niin vanha Joe noser istui renkisä kanssa metsässä korteja pelamassa yhtenä iltana viime viikolla. Kortit oli kannon päällä ja yks kaks tuli sinne pitkä musta mies pitempi kuin puut ja kisko kannon ja kortit ja lensi tiehensä semmosella jyrinällä ku kamalin ukkonen. Ja Joe ja renki kaatu maahan ne ku nii pelästyi. Milty sanoo että musta mies oli ite paholainen, olikohan se, luuletko. Herra Kimball spencervale on kovasti sairas ja ne vie hänet pian sairashuoneeseen. Odota hiukan ku minä kysyn Marilalta olenkos kirjottanu oikeen. Marilla sanoi että hän on hupsu niin että hän ei menekää sairashuoneeseen vaan hulluinhuoneseen. Hän uskoo että häellä on käärme vattassa. Miltä mahtaa tuntua kun on käärme vattassa? Hyi, kyllä kai se siinä osaakin kiemurrella. Rouva Lawrencebeel on kanssa kipee mutta rouva Lynde sanoo että hän ajattelee liian paljon mikä häntä mahtaa vaivata ja että se on koko tauti."
— Mitähän rouva Lynde pitäisi Philipasta? sanoi Anna kääntäessään kirjeen kokoon.
— Mitä te aiotte hommata tänään tytöt? kysyi Philippa kurkistaessaan eräänä lauantai-iltana Annan huoneen ovesta.
— Me aiomme lähteä puistoon kävelemään, vastasi Anna, — Minun pitäisi tietysti jäädä kotiin, jotta saisin puseroni valmiiksi. Mutta ei tule mitään ompelemisesta tällaisena päivänä. Ilmassa on jotain, joka saa veren nopeammin kiertämään ja sielun riemuitsemaan. Sormet hyppisivät, ja jokainen sauma menisi vinoon. Sentähden me aiomme heittäytyä vapaiksi ja marssimme honkien juurelle.
— Ketä kaikkia sinä oikeastaan tarkoitat sanalla "me"? VainPriscillaa ja itseäsi?
— Sillä tarkoitan myöskin Gilbertiä ja Charliet'a, ja meistä on erittäin mieluista saada tarkoittaa sillä myös sinua.
— Mutta, virkkoi Philippa alakuloisesti — siinä tapauksessa pyörin vain tarpeettomana viidentenä pyöränä, ja se on Philippa Gordonille uusi kokemus.
— Uudet kokemukset laajentavat näköpiiriä. Tule sinä vaan mukaan, niin kykenet vastedes antamaan myötätuntosi kaikille raukoille, joiden täytyy useinkin pyöriä viidentenä pyöränä. Mutta missä on kunniatervehdykselle tuleva ritaristo?
— Oh, minä olin väsynyt heihin kaikkiin, he tympäisivät minua kaikki tyynni. Olen suoraan sanoen vähän huonolla päällä tänään. Kirjoitin viime viikolla Alecille ja Alonzolle ja pistin kirjeet kirjekuoriin ja kirjoitin niihin osoitteet, mutta en sulkenut niitä. Ja sitten tapahtui ihan kamalan hassua. Nimittäin Alecista se saattoi olla hassua, mutta ehkäpä ei Alonzosta. Minulla oli kauhean kiire ja vedin kirjekuoresta Alecin kirjeen, — niinkuin luulin — ja töhersin vitsikkään jälkikirjoituksen. Pistin sitten molemmat kirjeet postilaatikkoon kulmassa. Tänä aamuna sain kirjeen Alonzolta, — kuulkaa nyt, tytöt, miten hullua! Minä olin lisännyt jälkikirjoituksen hänen kirjeeseensä, ja hän oli suunniltaan! Hänen on lepyttävä taas — ja ellei hän sitä tee, on se minusta yhdentekevää — mutta hyvä tuuli meni kuitenkin. Tulin siksi teidän luoksenne, kullanmurut, että saisitte minut vähän paremmalle tuulelle. Aion vastedes mennä joka lauantai katsomaan jalkapalloilua. Minulla on räikeä lakki ja juovikas urheilupaita, juovissa Redmondin värit. — Minä olen sitten melkein krokettipaalun näköinen. Oletteko kuulleet, että naisten Gilbert on valittu "uusien" joukkueen kapteeniksi?
— Olemme, hän kertoi sen meille eilen illalla, virkkoi Priscilla nähdessään, että Annaa harmitti ja että hän oli haluton vastaamaan. — Gilbert ja Charlie pistäytyivät täällä. Me tiesimme, että heidän piti tulla, siksi me tahallamme poimimme pois kaikki neiti Adan tyynyt. Suuritöisimmän, sen, jossa on koholla seppeleitä ja lehtiä, asetin lattialle nurkkaan tuolin taakse, johon se oikeastaan kuuluu. Luulin sen saavan olla siellä rauhassa. Mutta voitko ajatella — Charlie Sloane marssi suoraan tuolia kohti, näki tyynyn lattialla ja onki sen sieltä varovasti ja istui sen päällä koko illan. Tyynyparkaan tuli aika kuoppa! Ada-neiti poloinen kysyi minulta tänään huulillaan ikuinen hymy, mutta kuitenkin masentuneena, kuinka minä olin voinut antaa kenenkään istua sen päällä. Sanoin hänelle, että olin aivan viaton — kuinka voisin torjua kohtalon, joka saapuu Sloanen hahmossa?
— Neiti Adan tyynyt kysyvät oikein hermojani, virkkoi Anna — Kaksi uutta hän taas ompeli viime viikolla, kirjaili ja täytti, niin että ne olisivat pysyneet pystyssä vaikka missä. Kun ei enää ollut mitään muuta tyynytöntä paikkaa, mihin ne olisi voinut asettaa, pani hän ne pystyyn seinää vasten porraskäytävään. Joskus ne tekevät kuperkeikan ja ovat jaloissa, kun juoksee pimeässä ylös tahi alas rappusia. Toissa sunnuntaina, kun pastori Davis saarnassaan puhui merenkulkijoista ja kaikesta, mitä he saavat kestää, niin minä ajattelin, mitä ne saavat kärsiä, joiden asunnossa palvotaan epäjumalina paksuja täytettyjä tyynyjä. Kas niin, nyt ollaan jo valmiit ja tuossa näkyvät pojatkin tulevan kirkkomaan kautta. No tuletko mukaan, Phil?
— Kyllä kiitos, jos minä saan kulkea Priscillan ja Charlien kanssa.Silloin tuntuu vielä siedettävältä viidentenäkin pyöränä. SinunGilbertisi on suloinen, Anna, mutta miksi hän raahaa aina muassaantuota "Mulkosilmää"?
Anna jäykistyi. Hän ei itse ollut ollenkaan mikään Charlie Sloanen suosija. Mutta Charlie oli avonlealainen eikä kenelläkään vieraalla ollut oikeutta tehdä hänestä pilaa.
— Charlie ja Gilbert ovat aina olleet hyviä ystäviä, sanoi hän kylmästi. — Charlie on kunnon poika. Hän ei voi sille mitään, millaiset hänen silmänsä ovat.
— Älä sinä! Kyllä hän voi. Uskon aivan varmasti, että hän on tehnyt jotain kauheaa jossain edellisessä olotilassa ja siksi hänen nyt täytyy rangaistukseksi kulkea tuollaiset pyörivät mulkosilmät päässä. Priss ja minä aiomme iloita oikein vimmatusti hänen kustannuksellaan nyt iltapäivällä. Kujeilemme kamalasti hänen kanssaan, mutta sitäpä hän ei tule huomaamaan.
"Hyljätyt P:t", kuten Anna heitä kutsui, toteuttivat hauskan suunnitelmansa. Mutta Charlie ei aavistanut mitään, hän oli ylpeä ja tyytyväinen saadessaan kävellä kahden niin komean tytön kanssa, varsinkin Philippa Gordonin, joka oli kaunotar ja ensimmäinen "uusista tytöistä". Ei haittaa ollenkaan saada näyttää Annalle, että on niitäkin, jotka ymmärtävät antaa minulle oikean arvon, ajatteli Charlie.
Gilbert ja Anna kulkivat muita hitaammin; he nauttivat syksyisen iltapäivän tyynestä, hiljaisesta kauneudesta ja hengittivät pihkantuoksua jota laivareitille päin johtavan rantapolun varressa kasvavat hongat levittivät.
— Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään hongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta kohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin aikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä välistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina olevani onnellinen.
— Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin kutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?
— Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin minä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.
— Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua, sanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään astelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne, jotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin helpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne luonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös voimakkaimmin kärsimyksen karvauden.
— Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. — Elämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu minun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa — sitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa. No, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja minä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä pastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana — että ne surut, jotka Jumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas ne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän pahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia kantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee meidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on annettu.
— Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken muun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli käynyt Annalle tutuksi.
— Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna nopeasti. — Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys kulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja suruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on oikein hauska… Joudupas — toiset ovat ehtineet huvimajalle, he seisovat ja vilkuttavat meille.
He istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä auringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan. Vasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta sukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta väreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä, jolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat autereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli vilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana taivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.
— Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja vieroittavan näköinen? kysyi Philippa. — Minä en erikoisesti kaipaa Williaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan saada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo linnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole aivan kuin romaanista siihen leikattu?
— Romaanista muistan, sanoi Priscilla, — että olemme etsineet kanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä on syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.
— Kanervia? kysäisi Anna. — Eihän kanervia kasva Amerikassa — vai mitä?
— Koko mantereella kasvaa kaksi kanervamätästä, sanoi Phil, — toinen on juuri tässä puistossa, toinen taas jossakin muualla Nova Scotiassa, en muista missä. Skotlannin vuoriston kuuluisa rykmentti "Musta vartio" majaili leireineen täällä eräänä vuonna, ja kun miehet keväällä pudistivat oljet matrasseistaan, joutui maahan kanervansiemeniä, joista muutamat rupesivat itämään.
Juuri tämäntapainen viehätti Annaa. — Voi, se on erinomaista! huudahti hän.
— Mennään kotiin Spofford-tietä, ehdotti Gilbert. — Silloin saamme nähdä kaikki ne komeat talot, joissa Kingsportin kapitalistit asuvat. Spofford-tie on hienoin katu koko kaupungissa. Sinne ei saa rakentaa kukaan, joka ei ole miljonääri.
— Niin, mennään sitä tietä, sanoi Phil. — Siellä on suorastaan hurmaava pikkupaikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle, Anna. Sitä ei totisesti ole mikään miljonääri rakentanut. Se on ensimmäinen talo, kun tullaan puistosta, ja se on noussut siihen varmaankin jo silloin, kun Spofford-tie oli vasta maantie. Sillä se on noussut siihen muuten, sitä ei ole rakennettu. Minä en välitä valtatien rakennuksista. Ne ovat liiaksi uutuutta hohtavia ja kopeilevia. Mutta se pikku talo on kuin unelma… Ja mikä sen nimi on, siitä ei sinulla saata olla aavistusta. Mutta sinä saat heti paikalla itse nähdä. He saivat nähdä sen kiivetessään puistosta honkien reunustamaa kumpua ylös. Ylinnä mäen huipulla, jonka laella upea valtatie oli jo muuttunut vaatimattomaksi maantieksi, oli pieni vaaleankeltainen puuhuvila, honkametsikön peitossa, rakennuksen matala katto suojaavien oksien alla. Talo oli punaa ja kultaa hohtavan tuuhean villiviinin peitossa, jonka välistä vihreiden luukkujen reunustamat ikkunat pilkistelivät. Talon edessä näkyi matalan kiviaidan ympäröimä pikku puutarha. Vaikka jo oltiin lokakuussa, loisti puutarhasta vielä runsaasti viehättäviä, värikkäitä, vanhanaikaisia kukkia — harjaneilikoita, saksankatajia, tuoksuva verbena, intiaanikrassi, kehäkukkia, päivänkukkia. Pieni käytävä, joka oli laskettu kuviomaisesti asetetuilla kirjavilla kivillä, johti portilta eteiskuistille. Koko paikka teki sen vaikutuksen, kuin se olisi äskettäin siirretty jostain etäisestä maalaiskolkasta, ja sillä oli sellainen luontevan yksinkertaisuuden leima, joka teki ruohikkoinaan toisella puolen olevan lähimmän naapuritalon, tupakkakuninkaan omistaman, torneja ja tankoja täyteensullotun huvilan, sangen pöyhkeilevän ja nousukasmaisen näköiseksi. Kuten Phil oli kerran sanonut, näki täällä synnynnäisen hienouden ja tuhrimalla tehdyn loisteliaisuuden välisen erotuksen.
— Sievempää paikkaa en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Anna, äänessä syvän ihailun väreet. — Se on niin sievä, että suorastaan tunnen suloista kipua sydämessäni. Tämä on vielä somempi ja erikoisempi kuin neiti Lavendelinkin viehättävä pikku koti.
— Toivoisin sinun erikoisesti kiinnittävän huomiota nimeen, sanoi Phil — katso — valkeita kirjaimia portin holvikaaren päästä toiseen — "Karoliinan maja". Sepä on ihastuttavaa! Juuri tämän valtatien päässä, missä miljonäärien huvilat pöyhkeine nimineen kilpailevat keskenään. Karoliinan maja, eikä mitään muuta — se tuntuu suorastaan liikuttavalta.
— Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka Karoliina on? kysyiPriscilla.
— Mikäli olen saanut tietää, on Karoliina Spoford sen vanhan naisen nimi, jonka hallussa paikka on. Hän asuu siellä veljentyttärensä kanssa, ja niin he ovat asuneet jo miltei vuosisatoja — ei sentään aivan, Anna. Liioittelu on vain runollisen mielikuvituksen korkeampaa lentoa. Mikäli olen kuullut, ovat rikkaat jo usein koettaneet saada ostaa tupaa tontteineen — niiden arvo on nyt tietenkin jo kokonainen omaisuus. — Mutta Liina ei suostu myymään millään ehdoilla. Ja tuvan takana on vihannestarha känsäisine omenapuineen — saat nähdä sen, kun pääsemme vähän tuonnemmas. Kuvittele, että kaalimaa rabarbereineen ja omenapuineen on tämän keikarimaisen valtatien varrella!
— Minä näen unta Karoliinan majasta ensi yönä, sanoi Anna. — Minusta on aivan kuin olisin sen talon asukas. Olisi hauska tietää, tuleeko milloinkaan käymään niin, että me saamme nähdä sen sisältä.
— Se on tuskin luultavaa, sanoi Priscilla.
Anna hymyili salaperäisesti.
— Ei, luultavaa se ei ole. Mutta minä olen kuitenkin vakuutettu, että niin tapahtuu.. Minä tunnen aivan selvästi — tästä lähtien alat sinäkin uskoa aavistuksia — että Karoliinan maja ja minä tulemme vielä läheisiksi tuttaviksi.
Kolme ensimmäistä korkeakoulussa vietettyä viikkoa oli tuntunut pitkältä, mutta lukukauden loppu-osa meni yhtenä hurinana. Ennenkuin nuoret opiskelijat aavistivatkaan, olivat joulututkinnot edessä, joista he selviytyivät mikä suuremmalla mikä vähemmällä kiitoksella. Vastatulleista saivat Anna, Gilbert ja Philippa eniten kiittäviä arvosanoja; myös Priscilla suoriutui hyvin. Charlie Sloane selvisi niin ja näin. Mutta hänen tyytyväisistä ja itsetietoisista kasvoistaan päättäen olisi helposti tullut siihen käsitykseen, ettei koko Redmondissa ollut suurempaa tietomestaria kuin hän. — Minä en osaa mitenkään kuvitella, että huomenna tähän aikaan harhailen Vihervaarassa, sanoi Anna lähdön edellisenä iltana. — Mutta niin on joka tapauksessa asianlaita. Ja sinä, Phil, kävelet Bolingbrokessa, Alecin ja Alonzon kanssa.
— Niin, minun on todella ikävä niitä kilttejä poikia, myönsi Phil ja pisti uuden chokoladipralinin suuhunsa. — Voi, minulla tulee olemaan äärettömän hauska loma. Tanssitilaisuuksia ja rekiretkiä tulee olemaan paljon — yhtämittaista juhlimista. En anna sinulle milloinkaan anteeksi, Anna Shirley, ettet tule minun luokseni joululomaa viettämään.
— "Ei milloinkaan" merkitsee sinun kielessäsi kolmea päivää, Phil. Teit hyvin kiltisti pyytäessäsi minua luoksesi — ja minä tulisin tavattoman mielelläni joskus toiste Bolingbrokeen. Mutta tänä vuonna se ei käy päinsä — minun täytyy matkustaa kotiin. Sinun on mahdotonta aavistaa, miten ikävöin sinne.
— Mitä iloa sinulla on Avonleassa? sanoi Priscilla halveksivasti. — Varmaankin vain pari kolme ompeluseura-kokousta "pullakahveineen", ja kaikki vanhat rouvat ja vanhatpiiat tulevat arvostelemaan sinua ja korkeakoulun vaikutusta, sekä edessäsi että selkäsi takana. Huh, miten kuivaa sinulla onkaan siellä.
— Avonleassa? sanoi Anna vetäen suunsa hymyyn.
— Mutta jos seuraat minua, niin tulee sinulla olemaan hauskempaa kuin tähän saakka on milloinkaan ollut. Oh, minkä vaikutuksen tulet tekemään — tukallasi ja koko ulkomuodollasi! Sinussa on kaikki aivan omalaatuista ja sinä olet aivan erilainen kuin muut ihmiset. Sinä tulet herättämään suunnatonta ihastusta — ja minä saan lämmitellä sinun loisteessasi. Tule, tule, Anna, ei ole vielä liian myöhäistä!
— Sinä kuvaat minun voittokulkuni seurapiireissä äärettömän houkuttelevin värein, Phil, mutta nyt minä kerron sinulle vastapainoksi, mitä minä ikävöin. Minä matkustan vanhaan maalaistaloon, jonka päärakennus on aikoinaan ollut vihreä, mutta jonka väri nyt on jo miltei kokonaan lähtenyt ja jonka ympärillä on tähän aikaan paljaat, känttyräiset omenapuut. Jonkun matkan päässä talon alapuolella lirisee puro ja toisella puolella humisee ja kohisee valtava havumetsä — väliin siitä kuuluu kuin harpun ääni, kun tuuli liikuttelee sen kieliä. Aivan talon vieressä on pieni lampi, joka nyt uinuu harmaan himmeänä. Talossa on kaksi iäkkäänpuoleista naista, toinen pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja paksu, ja lisäksi on meillä kaksoiset, joista toinen on oikea mallilapsi, toinen rouva Lynden sanojen mukaan "mahdoton lurjuksenalku". Toisessa kerroksessa on pieni taitekattoinen vinnikamari, ja siellä majailevat vanhat unet paksuina kuin hämähäkinverkot, ja eräässä nurkassa on sänky suurine, houkuttelevine, pöyheine höyhenpatjoineen, jotka tulevat tuntumaan erikoisen ihanilta täysihoitoasunnon laihan ja lutistuneen matrassin jälkeen. Mitä arvelet minun kuvauksestani, Phil?
— Eipä se juuri ole erittäin houkutteleva, sanoi Phil virnistellen.
— Mutta siellä on semmoista, mistä en ole sinulle vielä puhunut, sanoi Anna alentaen ääntään. — Siellä on rakkautta, Phil, uskollista ja hellää rakkautta, jonka vertaista en koskaan voi maan päällä tavata — ja se odottaa minua. Ja siinä on minun kuvaukseni valtti, jos värit muuten tuntuvat sinusta hiukan haaleilta.
Phil nousi äänetönnä, työnsi rajusti syrjään chokoladirasian, meniAnnan luo ja syleili häntä.
— Anna, jospa minä olisin sinun kaltaisesi! sanoi hän vakavasti.
Seuraavana iltana oli Diana Annaa vastassa Cormodyn asemalla, ja he ajoivat kotiin äänettömän öisen tähtitaivaan alla. Vihervaara näytti erikoisen juhlallisen näköiseltä, kun matka päättyi, kynttilä paloi joka ikkunassa ja valo loisti pimeyteen muistuttaen tulipunaisena liekehtivää kukkaa, joka versoi Kummitusmetsän tummaa taustaa vasten. Ja pihalle oli tehty valtava riemurovio, jonka ympärillä tanssi kaksi pientä iloista olentoa. Toinen heistä päästi raikuvan sotahuudon, kun vaunut kääntyivät poppelien alle.
— Tuo kuuluu olevan intiaanien sotahuuto, selitti, Diana. — Davy on oppinut sen herra Harrisonin renkipojalta ja hän on opetellut sitä hyvin ahkerasti voidakseen sillä lausua sinut tervetulleeksi. Rouva Lynde väittää, että hänen hermonsa vääristyvät, kun hän kuulee sen. Davy hiipii hänen taakseen, ajatteles, ja kiljaisee sen. Ja riemurovion tahtoi hän välttämättä tehdä sinun kunniaksesi, mikään ei auttanut. Kaksi viikkoa on hän yhtämittaa pinonnut oksia ja risuja ja piinannut Marilla-raukkaa jankutuksellaan, että Marihan tulee panna hiukan lamppuöljyä rovioon, ennenkuin hän sytyttää sen. Kaikesta päättäen on Marilla niin tehnytkin, koska rovio leimuaa noin kovasti, mutta rouva Lynde sanoi viimeiseen saakka, että Davy räjäyttäisi varmasti koko talon ilmaan, jos hän saisi täyttää tahtonsa.
Anna oli nyt hypännyt vaunuista ja Davy oli iki-ihastuneena syöksynyt syleilemään hänen polviaan, kun taas Dora oli tarttunut hänen toiseen käteensä.
— Eikö meidän roviomme ole tavattoman komea, Anna? Odotas, niin saat nähdä, miten sitä kohennetaan! Kuule, miten se rätisee! Minä olen toimittanut sen sinun kunniaksesi, sillä minä olin ihan äärettömän iloinen siitä, että sinä tulet kotiin.
Keittiön ovi avautui ja kulmikas Marilla näkyi valaistulla taustalla. Hän piti parhaana tervehtiä Annaa hämärässä. Hän näet pelkäsi kauheasti rupeavansa itkemään ilosta — niin vakava ja hillitty kuin hän olikin — ja piti kaikkia mielenliikutuksen ilmauksia sopimattomina. Hänen takaansa häämötti rouva Lynde rehevänä, kukoistavana ja hyväntahtoisena, aivan kuin ennenkin. Se rakkaus, josta Anna oli Philille kertonut, tulvahti nyt häntä vastaan lämpimänä vuona ja valoi siunaustaan häneen. Oh, ei voi verrata mitään kaikkeen siihen vanhaan, joka yhdistää — nyt hän oli siis taas vanhojen ystäviensä parissa vanhassa Vihervaarassa! Miten loistivatkaan Annan silmät tähtinä, kun hän istuutui herkullisen illallispöydän ääreen, miten punehtuivat hänen poskensa, miten hopeankirkas oli hänen naurunsa! Ja Diana saisi olla täällä yötä. Sehän oli aivan kuin entisinä aikoina. Ja päivän kunniaksi oli otettu esiin ruusunnuppumalliset teekupit. Marilla oli kunnostautunut ihan ihmeellisesti.
— Varmaankin Diana ja sinä puhelette koko yön, sanoi Marilla vähän ivallisella äänensävyllä, kun tytöt vihdoinkin nousivat yläkertaan. Marilla pelkäsi liiaksi paljastaneensa, mitä hänen sisällään liikkui, ja silloin hän aina itsepuolustuksekseen turvautui ivaan.
— Se on kyllä luultavaa, virkkoi Anna, mutta ensiksi pitää minun panna Davy "tutumaan". Hän pyysi sitä hyvin hartaasti.
— Et usko, miten kovasti olen odottanut ihmistä, joka kuuntelisi, kun minä luen iltarukoukseni, sanoi Davy, kun he kulkivat ullakkoporstuan läpi. — Ei ole yhtään kivaa lukea yksin.
— Ethän sinä luekaan yksin. Onhan Jumala aina sinun kanssasi ja kuuntelee sinua.
— Niin, mutta häntä minä en näe, huomautti Davy. — Minä tahdon rukoilla sellaista, jonka voin nähdä. Ja rouva Lynde ja Marilla — ei niistä ole.
Kun Davy vihdoinkin seisoi puettuna pitkään harmaaseen flanellipaitaansa, ei hänellä näyttänyt olevan kiirettä ryhtyä iltarukoukseen. Hän seisoi Annan edessä paljain jaloin siirtyen toiselta jalalta toiselle epäröivän näköisenä.
— No, Davy rakas, tuleeko siitä mitään? kysyi Anna.
Davy painoi päänsä Annan syliin, mikä jonkun verran häiritsi hänen puhettaan, kun hän vihdoin pääsi alkuun.
— Anna, mumisi Davy, minua ei vähääkään haluta lukea iltarukousta. Ei ole tehnyt mieli koko viikkoon. Minä en lukenut eilen — enkä toissapäivänäkään.
— Minkätähden et, Davy? kysyi Anna lempeästi.
— Sinä — sinä kai et suutu, jos minä kerron sinulle?
Anna nosti syliinsä harmaapukuisen pikku olennon
ja asetti Davyn pään olkaansa vasten.
— Suutunko minä koskaan, kun kerrot jotain minulle, Davy-poju?
— Et, ethän sinä suutu. Mutta sinä olet pahoillasi ja se on pahempaa. Sinä olet kauheasti pahoillasi, kun saat kuulla tämän asian, ja sinä häpeät minun puolestani.
— Oletko tehnyt jotain pahaa? Ja senkö vuoksi sinä et voi lukea iltarukoustasi?
— En, en ole tehnyt mitään pahaa — vielä. Mutta minä tahtoisin niin mielelläni tehdä.
— Mitä sitten?
— Tahtoisin niin mielelläni sanoa ruman kiroussanan, tuli epätoivoisen ponnistuksen jälkeen. — Kuulin viime viikolla herra Harrisonin renkipojan sanovan sen, ja siitä saakka minulla on ollut kauhea halu saada sanoa samalla lailla — vaikka minä olen lukenut iltarukouksenikin.
— No, sano se!
Davy nosti hämmästyneenä tummanpunaiset kasvonsa.
— Mutta se on kauhean ruma kiroussana.
— Sinä saat sanoa sen.
Davy loi Annaan vielä ihmettelevän katseen — sitten hän hiljensi ääntään ja lausui kauhean sanansa. Hän upotti päänsä Annan puseroon heti sen sanottuaan.
— En sano sitä enää koskaan. — En milloinkaan. Minulta on mennyt halu kokonaan. Tiesin kyllä, että se oli rumaa — mutta en voinut kuitenkaan uskoa, että — että se kuuluisi niin pahalta.
— Luulen varmasti, ettet sinä viitsi sanoa sitä enää koskaan — ja ettet viitsi ajatellakaan sitä. Ja sinun sijassasi minä en seurustelisi niin paljon herra Harrisonin renkipojan kanssa.
— Hän päästää niin komeita sotahuutoja, virkkoi Davy masentuneena.— Aivan kuin intiaani.
— Niinkö! Mutta et kai sinä tahdo ahtaa ajatuksiisi rumia sanoja, Davy, — sanoja, jotka myrkyttävät ja kuolettavat sinussa kaiken, mikä on hyvää ja miehekästä, sanopas?
— En, vastasi Davy, silmät pyöreinä kuin pallo itsetutkistelun oudosta ponnistuksesta.
— Älä mene sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät niitä. Joko sinun nyt tekee mieli lukea iltarukous?
— Jo, vastasi Davy, ja hän kiepsahti kiireesti maahan polvilleen, — nyt minä kyllä voin. En pelkää enää sanoa: "jos kuoloon nukahtaisin, heräämättä jälleen". Pelkäsin aina niitä sanoja silloin, kun teki mieli päästää suusta kiroussana.
On otaksuttavaa, että Diana ja Anna purkivat toisilleen sydämensä sinä yönä, mutta mitään selontekoa heidän salaisuuksistaan ei ole säilynyt jälkimaailmalle. Kumpikin näytti aamiaispöydässä niin vastaheränneeltä ja kirkassilmäiseltä kuin vain nuoruudessa voi näyttää, kun on hekumoinut monta yön tuntia suloisissa tunnustuksissa. Siihen saakka ei ollut lunta vielä satanut, mutta juuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi valkeita lumihiutaleita liidellä metsissä ja niityillä, jotka uneksivat talviuntaan ruskeina ja harmaina. Etäisten harjujen aaltoilevat ääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkovaippaan. Joulu saapui siis kuitenkin lumiasussa ja toi mukanaan paljon muutakin hauskaa. Jo aamupäivällä tuli jouluaattona kirjeitä ja joululahjoja neiti Lavendelilta ja Paulilta; Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä keittiössä, joka oli täynnä sitä, mitä Davy, pystyyn kohonnut pikku nenä ihastuneesti tunnustellen, nimitti "hyviksi hajuiksi".
— Neiti Lavendel ja herra Irving ovat jo saaneet uuden kotinsa järjestykseen, kertoi Anna kirjeen luettuaan. — Olen varma siitä, että neiti Lavendel on rajattoman onnellinen, huomaan sen kirjeen koko sävystä, mutta tässä on irtonainen lippu Charlotta Neljänneltä. Hän ei ollenkaan viihdy Bostonissa, vaan ikävöi kauheasti kotiin. Neiti Lavendel pyytää minua menemään jonakuna päivänä, kun olen kotona, Kaikurantaa lämmittämään ja tuulettamaan ja katsomaan, etteivät makuu vaatteet ole kosteina. Diana ja minä voimme mennä sinne joskus yhdessä.
Philipalta oli myös saapunut muutamia kirjoittajalle erittäin ominaisia variksenvarpaita, jotka toitottivat pelkästään Alecia ja Alonzoa, mitä he sanoivat ja mitä tekivät ja miltä näyttivät, kun heidän silmänsä olivat suuntautuneet häneen.
— "En tiedä kuitenkaan vielä, kummanko minä otan", kirjoitti Phil. "Jos olisit tullut minun mukanani, niin olisit voinut auttaa minua valinnassa. Sillä omin päin minä en voi milloinkaan mitään päättää. Kun näin Alecin, väräjöi sydämeni ja minä ajattelin: hän on oikea. Sitten vähän myöhemmin tuli Alonzo, ja uskotko, että tunsin aivan samanlaisen värähdyksen sydämessäni silloinkin? Siitä ei siis voi päättää, vaikka sen pitäisi romaanien mukaan olla pettämätön merkki. Mitä sinuun tulee, Anna, niin voin lyödä vetoa, ettei sydämesi värise ennenkuin Se Oikea ilmestyy. Mitähän sitten on minussa hullusti? Joka tapauksessa minulla on kauhean hauskaa. Toivoisin kovasti, että sinä olisit täällä. Tänään sataa lunta, ja se on vasta mainiota. Pelkäsin pahoin, että saamme tyytyä vihreään jouluun; inhoan sellaista. Onko sinusta muuten hiventäkään järkeä siinä, että sanotaanvihreäksisellaista joulua, joka uiskentelee likaisenruskeassa savivellissä?
"Oletko koskaan noussut raitiovaunuun ja vasta vaunun liikkuessa huomannut, ettei sinulla olekaan mukanasi tarpeeksi rahaa, millä maksaa. Niin sattui minulle tässä eräänä päivänä. Se oli suorastaan kamalaa. Minulla oli hopearaha — tasainen summa — taskussani, kun nousin vaunuun. Luulin sen olevan kävelypukuni vasemmassa taskussa. Kun olin saanut paikan ja istuin oikein mukavasti, aloin kopeloida toista taskuani. Niks — ei ollut siinä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää. Koettelin toista taskuani. Ei siinäkään. Nyt tunsin uudet vielä kylmemmät väreet selässäni. Riisuin hansikkaat, laskin ne penkille ja kopeloin uudelleen kaikki taskut sekä sisältä että päältä. Rahaa ei löytynyt. Nousin ja pudistelin ja katselin lattiaan. Raitiovaunu oli täynnä ihmisiä, jotka palasivat teatterista, ja kaikki katsoivat minuun, mutta sellaiseen pikkuasiaan en kiinnittänyt huomiota.
"Raha oli auttamattomasti kateissa. Tulin vakuutetuksi, että olin tietämättäni pannut sen suuhuni ja nielaissut.
"Mitä ihmeessä oli tehtävä? Uskoin konduktöörin pysähdyttävän vaunun ja häpeällisesti ajavan minut pimeään, räntäsateeseen. Onnistuisikohan minun saada hänet uskomaan, että vain olin oman hajamielisyyteni uhri ja ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta pettää yhtiötä? Miten kaipasinkaan Alecia ja Alonzoa! Mutta juuri siksi, että kaipasin heitä, olivat he tietysti toisessa maan ääressä. Ja minun oli aivan mahdoton keksiä, mitä sanoisin konduktöörille, kun minun vuoroni tulee maksaa. Niin pian kuin olin tekaissut lauseen, jonka tuli käydä jonkinlaisesta selityksestä, tunsin sen kuuluvan aivan mahdottomalta ja oli keksittävä uusi. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen, mutta se tuotti minulle yhtä vähän lohdutusta kuin laivamatkalla olleelle entiselle rouvalle, jolle kapteeni sanoi myrskyn raivotessa, ettei ollut enää muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen ja joka huudahti epätoivoisena: 'Voi, hyvä kapteeni, onko meidän laitamme tosiaan niin huonosti?'
"Juuri viime hetkessä, kun viimeinen toivon kipinäkin oli sammunut ja konduktööri jo ojensi lähinnä minua istuvalle rahalippaansa, välähti äkkiä mieleeni, minne olin pistänyt hopearahani. En ollut sitä nielaissut. Vähääkään kiirehtimättä ongin sen käsineeni etusormen päästä ja pistin rahalaatikkoon. Hymyilin kaikille raitiovaunussa istuville, ja elämä tuntui jälleen ihanalta."
Käynti Kaikurannassa ei ollut suinkaan huonoimpia kaikista joululoman aikana tehdyistä hauskoista retkistä. Anna ja Diana kulkivat sinne vanhaa tietä pyökkimetsän läpi, eväskori mukanaan. Neiti Lavendelin häistä saakka oli Kaikuranta ollut suljettuna, mutta nyt sai jälleen vähän aikaa raikas tuuli ja auringonpaiste päästä sinne, ja uunivalkea valaisi taasen pieniä huoneita. Neiti Lavendelin ruukku kuivuneine ruusunlehtineen levitti vielä ilmaan tuoksuaan. Tuntui ehdottomasti siltä kuin neiti Lavendel itse minä hetkenä hyvänsä saattaisi sipsuttaa sisään, ruskeat silmät tapaamisen ilosta säteillen, ja että Charlotta Neljäs solmukkeiden koristamme, jäykkine palmikkoineen ja suu korvia kohti vetäytyneenä heti kurkistaa ovenraosta ja niiaa. Saattoipa melkein kuulla myös pikku Paul Irvingin tassuttelevan ympäri huoneita ja kuiskailevan "kuvitteluihmistensä" kanssa.
— Kuule, minusta tuntuu melkein vähän kolkolta tässä häärätä ja samalla houkutella esiin vanhoja muistoja, nauroi Anna. — Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin menemme ulos kuulemaan, ovatko kaiut kotona. Tuo tänne vanha torvi. Se riippuu keittiön oven takana, kuten ennenkin.
Kaiut olivat kodissaan metsänlaidan takana, lumenpeittämän, jäätyneen joen rannalla, yhtä kirkkaina, hopeasointuisina ja moniäänisinä kuin ennenkin. Niiden mentyä levolle mäntyjen taa sulkivat tytöt jälleen Kaikurannan oven ja astuivat kotiin päin talvisen auringonlaskun tulipunakeltaista värikarkeloa seuraavassa leppoisassa, utuisessa hämärässä.
Vanha vuosi ei häipynyt vihertävän kuulakkaaseen iltahohteeseen, vaan kohiseva ja jyrisevä lumimyrsky loi umpeen sen haudan. Oli niitä iltoja, jolloin myrskynpuuskat ulvoen kirmaavat jäätyneille vainioille ja tummiin rotkoihin, valittavat katonharjan äärellä kuin kadotetut henget ja pieksävät pyryävää lunta ikkunoihin.
— Kyllä on suloista saada puikahtaa hyvään pikku sänkyynsä ja tietää, ettei tarvitse mennä millekään asialle Kummitusmetsän kautta, virkkoi Anna Jane Andrewsille, joka oli tullut iltapäivällä häntä tervehtimään ja jota oli pyydetty jäämään yöksi. Kun he olivat jonkun aikaa oikoilleet itseään lämpöisten huopapeitteittensä alla Annan kodikkaassa päätyhuoneessa, kävikin ilmi, että Jane ajatteli aivan muuta kuin Kummitusmetsää.
— Kuulepas, Anna, aloitti hän oikein juhlallisesti, minulla on vähän kerrottavaa sinulle.
Anna oli aika lailla väsynyt edellisen illan kutsujen jälkeen, jotka oli pidetty Ruby Gilliksen kodissa. Hän olisi paljon mieluummin tahtonut nukkua rauhassa kuin kuunnella Janen salaisuuksia, joiden hän otaksui käyvän jokseenkin pitkäveteisiksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tulossa. Luultavasti Janekin oli kihloissa. Huhu tiesi kertoa, että Ruby Gillis menisi kihloihin Spencervalen uuden opettajan kanssa, johon kaikki tytöt olivat kovasti ihastuneet.
— Pian minä olen ainoa meidän vanhasta neliapilaastamme, jolla ei ole sileätä sormusta, ajatteli Anna unisena. Ääneen hän sanoi: — Anna kuulua, kultaseni!
— Anna, virkkoi Jane äänensävy yhä merkitsevämpänä — sano, mitä sinä arvelet Billystä?
Anna säpsähti kuullessaan odottamattoman kysymyksen ja sai vaivoin kootuksi ajatuksensa. Niin, mitä hän arveli Billy Andrewsista?… Hän ei ollut todellakaan koskaan tullut erikoisesti ajatelleeksi häntä, pyöreäposkista, typerää ja kilttiä, aina hymyilevää Billy Andrewsia. Saattoiko kukaan ihminen kiinnittää erikoisesti huomiota Billy Andrewsiin?
— Minä — minä en oikein ymmärrä, änkytti Anna. — Mitä sinä tarkoitat — oikeastaan?
— Pidätkö sinä Billystä? kysyi Jane aivan mutkattomasti.
— Pidän toki — hyvänen aika — tietysti minä pidän hänestä, vakuutti Anna, itsekseen kuitenkin vähän ymmällä, puhuiko nyt aivan totta. Eihän hän ollut pitänyt Billyä vastenmielisenäkään… Mutta saattoiko välinpitämätön huolettomuus, joka oli hänen katseessaan, jos Billy sattumalta joutui hänen näköpiiriinsä, merkitä että hän piti Billystä? Mihin Jane oikein tähtäsi kysymyksellään?
— Tahtoisitko sinä saada hänet mieheksi? kysyi Jane tyynesti.
— Mieheksikö? — Anna oli noussut istumaan vuoteeseensa päästäkseen paremmin selville tunteistaan Billy Andrewsiin. Hän vaipui jälleen istumaan tyynyjensä varaan ja hengitys salpautui. — Kenen mieheksi?
— Omaksi mieheksesi luonnollisesti, vastasi Jane. — Billy tahtoo mennä sinun kanssasi naimisiin. Hänhän on aina ollut sinuun ihastunut, ja nyt on isä antanut hänelle toisen meidän ulkokartanoistamme, jota hän saa hoitaa omassa nimessään, joten ei mikään estä häntä menemästä naimisiin. Mutta hän on niin ujo, ettei mitenkään voinut itse kosia, ja siksi minun piti tehdä se hänen puolestaan. Minulla ei ollut vähääkään halua siihen, minusta ihmisten pitäisi hoitaa tuollaiset asiat itse, mutta hän ei antanut minulle hengenrauhaa ennenkuin lupasin, jos sattuisi sopiva tilaisuus. No, mitä sinä ajattelet asiasta, Anna?
Oliko tämä unta? Oliko hänessä nyt tuollainen kauhea kuumehoure, jossa huomaa olevansa kihloissa tahi naimisissa jonkun kanssa, jota vihaa taikka jota ei tunne, eikä voi käsittää, miten kaikki on käynyt päinsä. Ei, valveillahan hän oli omassa sängyssään, ja aivan hänen vieressään makasi Jane Andrews, joka ilmaisi veljensä Billyn rakkauden. Anna ei tiennyt pitäisikö hänen voihkia ja valittaa vai purskahtaa nauruun, mutta kumpikaan ei ollut paikallaan, sillä Jane-siskon tunteita ei saanut loukata.
— Jane-kulta, en minä voi mennä naimisiin Billyn kanssa, onnistui hänen lopulta saada kuuluviin. — Sellainen ajatus ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähänikään…
— Niin, onhan se mahdollista, myönsi Jane. — Billy on aina ollut niin ujo, ettei hän ole tullut hakkailleeksi, niinkuin on tavallista. Mutta voithan sinä ajatella asiaa, Anna. Billy on herttainen poika, sen voin vakuuttaa, vaikka hän on oma veljeni. Hänellä ei ole mitään ikäviä tapoja, hän on työteliäs ja häneen voi luottaa. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Hän pyysi minua sanomaan, että hän mielellään odottaa, kunnes olet päässyt korkeakoulusta, jos se nyt kerran on tuiki välttämätöntä — muuten hän kyllä olisi mieluimmin mennyt naimisiin keväällä, ennen kyntöjen alkamista. Hän olisi kyllä hyvin hyvä sinulle aina, siitä voisit olla varma, ja sinähän tiedät, miten mielelläni minä ottaisin sinut sisarekseni.
— Ei se käy päinsä, vastasi Anna, ääni hyvin päättävänä. Hän oli jälleen päässyt tasapainoon ja oli vähän pahastunutkin. Olihan tuo kaikki läpeensä hullunkurista. — En voi mennä naimisiin Billyn kanssa, se on ihan mahdotonta, Jane, ei kannata ajatella asiaa. Minulla ei ole mitään sellaisia tunteita häntä kohtaan, saat sanoa hänelle.
—Minäen oikeastaan ihmettele sitä, virkkoi Jane alistuvasti huoaten. Hän tiesi tehneensä, mitä suinkin taisi, eikä kukaan voinut vaatia sen enempää. — Sanoin kyllä Billylle, että olisi turhaa kysyäkään sinulta, mutta hän oli itsepäinen kuin aina. Vai niin, sinä olet siis tehnyt päätöksesi. Kunhan et vaan tulisi katumaan!
Janen sanat kuuluivat jotakuinkin kylmiltä. Sisimmässään hän oli ollut täysin vakuutettu, ettei rakastuneella Billyllä ollut hiukkaakaan toiveita. Siitä huolimatta hän tunsi piston sydämessään, kun Anna Shirley, joka sittenkin oli vain orpo ottolapsi ja jolla ei ollut verisukulaisia, antoi rukkaset hänen veljelleen — hänen veljelleen, joka kuului hyvään perheeseen, nautti arvonantoa ja oli varakas. No, katukoon sitten itserakkauttaan, ajatteli Jane verrattain katkerana.
Anna rohkeni pimeässä hymyillä ajatellessaan, että hän tulisi vielä katumaan Billy Andrewsille antamiaan rukkasia.
— Soisin, ettei Billy olisi kovin pahoillaan, sanoi hän ystävällisesti.
Jane teki liikkeen kuin olisi hän äkkiä paiskannut päänsä tyynyjä vastaan.
— Ei se taida häneen erikoisesti koskea… Hän on liiaksi järkevä. Sitäpaitsi hän pitää aika paljon myöskin Nettie Blewettistä, ja äiti on aina kovasti pitänyt Nettien puolta. Hän on niin säästäväinen ja huolellinen. Kun Billy saa kuulla, ettet sinä hänestä välitä sillä tavalla, niin hän luultavasti ottaa Nettien. Tahdot kai olla niin kiltti, ettet kerro tästä kenellekään?
— Kyllä voin sen luvata, vastasi Anna, jolla ei ollut vähääkään halua saattaa yleisön tietoon, että Billy Andrews oli kosinut häntä, mutta loppujen lopuksi valitsikin mieluummin Nettien Blewettin. Pikku Nettie-kanan!
— Nukutaanko jo! ehdotti Jane.
Tuumasta toimeen — Jane nukahti hyvin pian. Vaikka hänessä ei muuten ollut mitään yhtäläistä lady Macbethin kanssa, oli hänen kuitenkin onnistunut tappaa uni Annalta. Nuori neito, jonka kättä oli pyydetty, lepäsi unettomana vuoteellaan vielä pikkutunneillakin, mutta hänen mietteensä olivat kaikkea muuta kuin romanttisia. Vasta seuraavana aamuna hän sai tuntea raikkaan naurun tuomaa vapautusta. Janen otettua jäähyväiset ja lähdettyä kotiin — yhä vielä hiukan kylmäkiskoisena ja hillittynä mitä tuli äänensävyyn ja käytökseen, Anna kun oli epäkiitollisesti kyllä kieltäytynyt siitä kunniasta, jota liiton solmiminen Andrewsin perheen kanssa merkitsi — ryntäsi Anna ullakkokamariinsa, sulki oven lukkoon ja nauroi sydämensä pohjasta.
— Kun saisin uskoa salaisuuteni jollekin toiselle, joka nauraisi minun kanssani! ajatteli hän. — Mutta se ei käy päinsä. Diana on ainoa, jolle tahtoisin kertoa, mutta vaikka en olisi luvannutkaan Janelle olla vaiti, en voi enää kertoa mitään salaisuuksia Dianalle. Hän kertoo kaikki Fredille — minä tiedän, että hän tekee niin. Minua on nyt siis ensi kerran kosittu! Uskoin sellaista kyllä joskus tapahtuvan, mutta en voinut aavistaa, että se oli näin lähellä vaanimassa. Se on kauhean metkaa — mutta samalla se on vähän ikävääkin.
Anna tiesi varsin hyvin, missä piili pieni pistävä oka, vaikka hän ei ilmaissut sitä selvin sanoin. Hänellä oli ollut omat salaiset unelmansa hetkestä, jolloin tuo suuri kysymys ensi kerran tehtäisiin hänelle. Ja näissä hänen unelmissaan oli kaikki aina tapahtunut erittäin kauniisti ja runollisesti — tuon tuntemattoman tuli olla kaunis ja tummasilmäinen, ylhäisen näköinen ja kauniisti ajatuksiaan ilmaiseva, joko hän sitten oli lumotun linnan prinssi, jolle oli viivyttelemättä annettava myöntävä vastaus, tahi suhteellisesti jokapäiväistä lajia oleva komea ja miellyttävä ilmiö, joka oli torjuttava sirosti ja hienotunteisesti lausutulla, mutta peruuttamattomalla kieltävällä vastauksella. Rukkaset saatuaan, jotka, kuten sanottu, oli ilmaistava niin lempein ja tahdikkain sanoin kuin mahdollista, etteivät ne mitenkään loukkaisi kosijan tunteita, kumartuisi kosija syvään suutelemaan Annan kättä ja katoaisi hänen näkyvistään vakuuttaen hänelle koko elämänajan kestävää kunnioitustaan ja kiintymystään. Tapaus oli aina pysyvä ihanana muistona, josta saattoi olla ylpeä ja samalla vähän surumielinen.
Ja nyt olikin ensimmäinen elämys, joka olisi voinut olla ihastuttavan jännittävä, vajonnut pelkäksi naurettavaksi pilaksi. Billy Andrews oli saanut sisarensa kosimaan puolestaan siksi, että hänen isänsä oli antanut hänelle ulkokartanon viljeltäväksi pojan omissa nimissä, ja ellei Anna hänestä huolinut, pojan kävi koettaminen onneaan varmasti taipuvaisemman Nettie Blewettin taholla. Siinä oli romantiikkaa niin että paukkui! Anna nauroi — ja huokasi sitten. Kauniina väikkyvä nuoren tytön haave oli särkynyt… Jatkuisiko samaan tapaan, kunnes lopulta kaikki hänen ympärillään olisi tuhansina sirpaleina?