Teon tuli tapahtua liiterissä. Kenelläkään ei ollut sinne asiaa koko päivänä. Mutta hämärissä Phil ilmoitti, että pikku Noidan pitää saada kunnialliset hautajaiset.
— Priss ja Stella saavat kaivaa haudan rabarberimaahan, virkkoi Phil, ja Anna saa tulla minun kanssani nostamaan laatikon pois. Se on minusta aina ikävä tehtävä.
Liittolaiset marssivat hitain askelin liiteriin. Phil otti pois raskaat silitysraudat, joita oli kuormattu laatikolle. Äkkiä kuului laatikosta — heikosti, mutta aivan selvästi — naukumista.
— Hyvät ihmiset — se ei olekaan kuollut, huohotti Anna vaipuen jäykkänä pölkylle istumaan.
— Varmasti se on kuollut, vakuutti Phil.
Uusi vieno naukuminen todisti, että se oli vielä elossa. Tytöt katsoivat kauhusta tuijottaen toisiinsa.
— Mitä me teemme? voihki Anna.
— Miksi ihmeessä te ette tulekaan? kysyi Stella ilmestyen liiterin ovelle. — Meillä on hauta ollut jo kauan valmiina. Istutteko tässä vain suremassa vainajaa?
— Mainio vainaja, sanoi Anna osoittaen laatikkoa. Naurunpurskahdus, joka seurasi, ei tehnyt kolmatta naukumista aivan kuulumattomaksi.
— Meidän täytyy jättää se tänne huomiseksi, sanoi Phil hetken äänettömyyden perästä ja asetti silitysraudat paikoilleen. — Se ei ole enää naukunut moneen minuuttiin. Tai kenties me kuulimme kuolinnau'unnan. Taikka ajatelkaa, jos me vain kuvittelimme kuulleemme pahan omantunnon vuoksi?
Mutta kun laatikko aamulla kallistettiin kumoon, harppasi Noita terveenä ja hyvissä voimin Annan olkapäälle ja alkoi nuolla hänen korvaansa terävällä kielellään. Mikään kissa ei ollut Noitaa elävämpi.
— Vai niin, nyt se tiedetään — oksan reikä kulmassa, sanoi Phil tutkittuaan laatikkoa tarkoin. — Kuka saattoi sen arvata! Sentähden kloroformi ei vaikuttanut. Reikä täytetään iltapäivällä ja sitten yritetään uudestaan huomisaamuna!
— Ei, sitä emme me tee, vakuutti Anna hyvin päättävästi. — Toista kertaa ei oteta sitä hengiltä, Noita-parkaa! Se on nyt minun kissani, ja siihen saatte te tyytyä.
— Kuten tahdot — katsotaan vain miten Jimsie-täti ja Saara-kissa mukautuvat siihen, sanoi Stella äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän "oli pessyt kätensä".
Siitä hetkestä lähtien Noita oli perheen jäsen. Se nukkui öisin vanhalla kookosmatolla portaiden alla, ja sille syötettiin kaikenlaisia herkkupaloja. Jamesina-tädin saapuessa oli se lihonut, karva oli tuuhea ja kiiltävä, ja sillä oli täysin kunnioitettava herrasväen kissan ulkomuoto. Mutta kauhea äkäpussi se oli, ja sotajalalla jokaikisen niillä tienoin liikkuvan kissan kanssa. Toinen toisensa jälkeen joutuivat Spofford-kadun hienot pitkäkarvaiset seuraeläimet sen sähisevän kiukun ja terävien kynsien uhriksi. Inhimillisistä olennoista se rakasti Annaa ja vain Annaa. Kukaan muu ei uskaltanut edes taputtaa Noitaa. Jos niin teki, nosti se karvansa pystyyn ja sylki suustaan jotain, joka kissojen kielellä taisi olla hyvinkin ruma sana.
— Tuosta kissaheittiöstä ei kohta enää ole huoneissa pidettäväksi, virkkoi Stella julmistuneena.
— Mitä sinä tyhmä tyttö puhut minun omasta pikku herttaisesta kissastani? Hyi, mitä hän puhuu! Kynsitäänkö häntä hiukkasen? jokelsi Anna puristaen hellästi lemmikkiään.
— Niin, en tiedä miten se tulee Saara-kissan kanssa toimeen, jatkoi Stella synkän näköisenä. — Ei ole juuri hauskaa kuulla öisin kissojen tappelevan ja kirkuvan puutarhassa. Mutta ehdottomasti sietämätöntä on nähdä kissojen hyökkäävän toistensa niskaan täällä sisällä vierashuoneessa.
Jamesina-täti saapui sovittuun aikaan. Anna, Priscilla ja Phil olivat verrattain sekavin tuntein odottaneet hänen tuloaan, mutta kun Jamesina-täti oli noussut valtaistuimelleen, mikä merkitsee, että hän oli istuutunut keinutuoliin ja alkanut siinä hiljalleen keinua uuni-valkean ääressä, lankesivat he kuvannollisesti polvilleen ja palvoivat häntä.
Jamesina täti oli hienorakenteinen vanha nainen. Kasvot olivat vielä täyteläiset, silmät suuret, lempeät ja siniset ja loistivat yhä vielä nuorekkuutta ja iloista odotusta. Poskilla oli vieno puna ja lumivalkea tukka oli lystikkäissä kiehkuroissa korvilla — tukkamuoti, jota ennen maailmassa sanottiin tykkikiharoiksi.
— Minä kuulun vanhaan aikaan ja te saatte tyytyä minuun sellaisena kuin minä olen, pikku tytöntypykät, sanoi hän kutoen ahkerasti jotain, joka oli yhtä ilmavaa ja ruusunhohteista kuin hattara auringonlaskussa. — Minä olen vanhanaikainen sekä vaatteiltani että mielipiteiltäni. En sano sitä siksi, että minusta minun vaatteeni taikka mielipiteeni olisivat parempia kuin nykyajan. Mutta vanhanaikaiset sopivat minulle. Uudet kengät ovat tyylikkäämpiä kuin vanhat, mutta vanhat tuntuvat paremmilta jalassa. Minä olen jo siksi vanha, että saan rauhassa pitää sekä mielipiteeni että kenkäni, vanhat uskolliset palvelijani. Tehtäväni täällä aion ottaa jotakuinkin kevyeltä kannalta. Minä tiedän, että te, pikku mamsselit, otaksutte minun ottavan teidät hoiviini ja katsovan, että te pysytte alallanne, mutta sitäpä minä en ollenkaan aio tehdä. Teillä on tarpeeksi ikää osata käyttäytyä siivosti, ja ellette ole vielä sitä oppineet, niin tuskinpa koskaan opittekaan. Minä puolestani, lopetti Jamesina-täti veitikkamainen välähdys sinisissä tyttömäisissä silmissään, en aio kohottaa sormeakaan — vaikka hulluttelisitte miten paljon tahansa.
— Voi, kuka tulee erottamaan kissat? pyysi Stella kauhuissaan.
Jamesina-täti oli tuonut mukanaan paitsi Saara-kissaa myöskin Josefin. Josef kuului oikeastaan eräälle hänen hyvälle ystävälleen, joka oli matkustanut Vancouveriin. — Hän ei voinut ottaa Josefia mukaansa ja pyysi sen vuoksi minua ottamaan sen haltuuni. Minä en tahtonut kieltää. Se on kaunis kissa — tarkoitan, että sillä on hyvin kaunis luonne. Sillä on nimenä Josef siksi, että sen turkki on kuin kirjava vaate.
Se oli tosiaan kirjava. Stella katseli tylysti Josefia ja sanoi sen muistuttavan liikkuvaa tilkkumattoa. Pääväriä oli mahdoton määrätä. Käpälät olivat mustat, mutta valkotäpläiset. Selkä oli harmaa, sen vasemmalla puolella oli iso keltainen täplä ja oikealla musta. Häntä oli keltainen ja päättyi harmaaseen nypykkään. Toinen korva oli musta ja toinen keltainen. Toisen silmän yläpuolella oleva musta täplä antoi sille ehdottomasti ryövärimäisen leiman. Sydämessään ja sielussaan se oli hurskas ja viaton ja luonteeltaan hyvin seurallinen. Josefin ja kedon liljojen välillä oli suuri yhtäläisyys. Se ei koonnut latoihin eikä pyydystänyt hiiriä — korkeintaan kehräsi. Mutta Salomo kaikessa loistossaan ei nukkunut pehmeämmillä patjoilla eikä elänyt herkullisemmin.
Josef ja Saara-kissa saapuivat hyvin nyöritetyissä koreissa. Päästyään vapauteen ja saatuaan ruokaa valitsi Josef itselleen tyynyn viehättävimmältä tuntuvasta nurkasta, Saara-kissa istuutui arvokkaasti uunivalkean ääreen ja alkoi pestä itseään. Se oli iso, sileä ja kiiltävän harmaa ja valkea kissa, ylhäisen itsetuntoinen elukka, johon ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin tietoisuus verrattain vaatimattomasta syntyperästä. Jamesina-täti oli saanut sen lahjaksi pesumuijaltaan.
— Pesumuijan nimi oli myöskin Saara, niin että minun mieheni tavallisesti aina erotukseksi sanoi kissaa Saara-kissaksi, kertoi Jamesina-täti. — Se on kahdeksan vuoden vanha ja ottaa rottia aivan ihmeellisesti. Älä ole huolissasi Stella. Saara-kissa ei tappele koskaan ja Josefkin vain harvoin.
— Täällä niiden on pakko tapella, vaikkeivät tahtoisikaan, jos tahtovat säilyttää henkensä, sanoi Stella.
Samassa Noita ilmestyi näyttämölle. Se harppasi iloisesti keskelle huonetta, ennenkuin huomasi vallantavoittelijat. Silloin se pysähtyi äkkiä, ja häntä paisui paksuksi kuin pensas. Karvat selässä nousivat uhmaavaksi kaareksi. Se taivutti päätään, päästi kurkustaan ilkeän äänen — vihamielisen haasteen — ja syöksyi suoraapäätä Saara-kissan kimppuun.
Mainittu majesteettinen eläin oli päättänyt toaletti-askareensa ja katsoi ihmetellen Noitaan. Se vastasi Noidan hyökkäykseen iskemällä lujasti voimakkaalla käpälällään. Noita kellahti takaperin matolle ja oli aikalaina pökerryksissään noustessaan pystyyn taas. Mikä ihmeen kissa tuo on, joka antoi hänelle korvapuustin? Hän katseli epäröiden Saara-kissaa. Pitiköhän yrittää uudestaan vai oliko parempi olla hyökkäämättä? Saara-kissa käänsi selkänsä ja alkoi nuolla valkeata rintalappuaan. Noita päätti olla hyökkäämättä. Se ei hyökännyt enää koskaan. Siitä hetkestä lähtien Saara-kissa oli voitolla. Noita ei milloinkaan enää hieronut tappelua sitä vastaan.
Mutta Josef nousi harkitsemattomasti ja avasi kitansa valtavaan haukotukseen. Noita tunsi polttavaa halua saada kostaa tappionsa ja tuiskahti heti Josefin kimppuun. Josef oli luonteeltaan rauhaarakastava, mutta jos tarve vaati, saattoi siitä tulla kova aktivisti. Katkeamaton sotatila kehittyi näiden kahden vihollisvallan välille. Noita ja kirjavapukuinen Josef taistelivat keskenään joka päivä raivokkaasti. Anna piti Noitansa puolta ja rohkeni käydä kovakouraisesti käsiksi Josefiin. Stella oli epätoivoinen. Mutta Jimsey-täti vain nauroi.
— Antaa niiden tapella niin kauan kuin jaksavat, virkkoi hän hyvin vapaamielisesti. — Varmaankin ne viimein tekevät rauhan. Josef onkin hiukan voimistelun tarpeessa — se oli vähällä tulla jo liian lihavaksi. Ja noidan on terveellistä oppia, ettei se ole ainoa kissa maailmassa.
Vihdoin Josef ja Noita tulivat järkiinsä ja tekivät rauhan ja sovinnon.
Verivihollisista tuli mitä parhaimmat ystävät. Ne nukkuivat samalla tyynyllä, käpälillään syleillen toisiaan. Nähtiinpä niiden auttavankin toisiaan pesemisessä.
— Me olemme nyt jo kaikki tottuneet toisiimme, sekä kaksi- että nelijalkaiset, totesi Philippa. — Ja minä olen sitäpaitsi oppinut pesemään ja pyyhkimään astioita ja lakaisemaan lattiaa.
— Mutta älä koeta uskotella meille enää, että sinä osaat antaa kloroformia kissoille, nauroi Anna.
— Kaikki oli oksanreiän syytä, vastasi Phil.
— Se oli oikea onni, että siinä sattui olemaan oksanreikä, sanoi Jamesina-täti terävämmin kuin mitä hänen tapansa oli. — Kissanpoikia täytyy hukuttaa, sen minä myönnän, muuten olisi maailma niitä tulvillaan. Mutta täysi-ikäistä kunnon kissaa ei saa koskaan tappaa — ellei se syö munia.
— Täti ei olisi varmastikaan saanut erikoisen hyvää käsitystä Noidan avuista, kun se ensikerran tuli tänne, virkkoi Stella. — Se oli suorastaan itse paholaisen näköinen — taikka ehkä pikemminkin paholaisen isoäidin.
— Minä en ollenkaan usko paholaista niin rumannäköiseksi, kuin sen aina väitetään olevan, sanoi Jamesina-täti miettiväisenä. — Jos se olisi hyvin ruma, ei se voisi saada niin paljon pahaa aikaan. Luulen sitä päinvastoin aikalailla lumoavan näköiseksi.
— Nyt alkaa sataa lunta, tytöt, sanoi Phil tullessaan kotiin iltapuolella eräänä marraskuun pakkaspäivänä, — ja koko hiekkakäytävä on täynnä mitä sievimpiä pikku tähtösiä ja ristejä. En ole koskaan ennen huomannut, miten hienonhieno lumihiutale on. Nyt kun elämä on näin järjestetty, on aikaa kiinnittää huomiota moneen uuteen seikkaan ja tehdä kaikenlaisia havaintoja, joita emme ole lainkaan ennen tehneet. Niin, kiitos tyttökullat, kun otitte minut joukkoonne. Tuntuu oikein hyvältä saada tuskitella sitä, että voi taaskin on kallistunut viisi senttiä.
— Älä nyt, kuule, onko se? kysyi Stella, joka hoiti pienen talouden tilit.
— Onpas vaan, ja tässä on sinun kilosi. Minä alan jo olla taitava ostoksien tekijä. Se on vielä hauskempaa kuin hakkaileminen, sanoi Phil vakavasti.
— Voi sentään, miten kaikki kallistuu kauheasti! On suorastaan halpamaista, että ruoka tulee niin kalliiksi, huokasi Stella.
— Niin, Jumalan kiitos, että vielä saa raitista ilmaa ilmaiseksi, virkkoi Jamesina-täti.
— Hyvä naurukaan ei vielä maksa mitään, sanoi Anna. — Siitä ei kanneta vielä veroa, ja hyvä onkin, sillä nyt saatte nauraa makeasti kaikki tyynni. Minä luen teille ääneen Davyn kirjeen. Hän on huomattavasti edistynyt oikeinkirjoituksessa viime vuonna ja käyttelee välimerkkejäkin kuin poika. Hän on pudotellut kynästään oikein sisältörikkaan kirjeen. Istukaa nyt, niin saatte kuulla, ennenkuin taas jokailtainen lukuaherrus alkaa.
"Rakas Anna", aloitti Davy kirjeensä, "minä tartun kynään, jotta saisit tietää, että me kaikki voimme hyvin, ja me toivomme, ettei sinuakaan mikään vaivaa. Tänään sataa vähän lunta, ja Marilla sanoo että pilvien akka pudistelee höyhenpatjojaan. Jos hän asuu pilvissä, niin hän varmaankin on Jumalan sukulainen? Kuinkahan läheistä sukua hän on? Täti Lynde on ollut kauhean sairas, mutta hän on nyt parempi. Hän romahti maahan kellarin rappusissa viime viikolla. Kun hän romahti, niin hän koppasi kiinni hyllystä, missä kaikki maitoastiat ovat, ja se jyrähti maahan samalla ja aika ryminä kuului. Marilla luuli ensin, että oli maanjäristys. Maitoastiat meni säpäleiksi ja täti Lyndeltä meni pari kylkiluuta poikki. Tohtori tuli ja antoi hänelle lääkkeitä, joilla hänen piti voidella kylkiluita, mutta sitä hän ei ymmärtänyt, vaan ottikin ne lusikalla suuhunsa. Tohtori sanoi että oli Herran ihme ettei hän paikalla kuolla kupsahtanut, mutta eipäs niin käynyt, ja hänen kylkiluunsa on taas hyvät, ja Marilla sanoo, että kyllä voi tulla hyvin hyvästi toimeen ilman lääkäreitä. Mutta maitoastioita ei voitu laittaa, ne sai Marilla heittää rikkaläjään. Oli yleinen kiitospäivä viime viikolla. Meillä oli lupaa koulusta ja hirveän hyvää ruokaa päivälliseksi. Meillä oli lihamureketta ja paistettu kalkkuna ja omenakakkua kermavaahdon kera ja rinkeleitä ja ässiä kahvin kanssa. Marilla sanoi että minä varmaan olin syönyt liikaa ja että yöllä sattuisi onnettomuus, mutta ei sattunutkaan. Minä heräsin itsestäni ja nousin. Dora sai sitten korvasäryn, mutta se tuntui aivan vatsanväänteiltä. Minulla ei ollut missään korvasärkyä. Meidän koulussamme opettaa nyt herra. Hän on hurjan kiva. Viime viikolla hän antoi meidän kaikkien poikien kolmannella luokalla kirjoittaa, millaisen rouvan me tahtoisimme, ja tyttöjen, millaisen miehen he tahtoisivat. Hän nauroi niin tavattomasti kun hän luki aineet. Näin minä kirjoitin. Sinusta on ehkä hauska lukea.
"Minkälaisen rouvan minä mieluimmin tahtoisin.
"Hänen pitää käyttäytyä hyvin hyvästi ja saada ruoka valmiiksi minuutilleen, ja tehdä mitä minä sanon hänelle ja aina olla hyvin kohtelias minulle. Hänen pitää olla viidentoista vuoden vanha. Hänen pitää olla kiltti köyhille ja pitää siistinä ja järjestyksessä ja mennä kirkkoon joka sunnuntai. Hänen pitää olla hyvin kaunis ja hänellä täytyy olla kihara tukka. Jos minä saan ihan sellaisen rouvan kuin minä tahdon, niin minä olen hirveän kiltti mies hänelle. Minun mielestäni rouvan aina pitäisi olla hurjan kiltti miehelleen. Muutamilla naisparoilla ei ole mitään miehiä.
Loppu."
"Minä olin suurissa hautajaisissa Valkorannassa viime viikolla rouva Wright oli ruumis. Ruumiin mies suri niin kovasti. Täti Lynde sanoo että rouva Wrightin isoisä kerran varasti lampaan, mutta Marilla sanoo ettei saa puhua pahaa kuolleista. Miksi ei sitä saa tehdä Anna? Tulevatko ne sitten takaisin ja nipistävät meitä nenästä?
"Täti Lynde suuttui minuun niin tavattomasti tässä yhtenä päivänä, kun minä kysyin häneltä oliko hän elänyt Noakin aikana ja nähnyt arkin ja kaikki eläimet. Miksi hänen sitten piti suuttua minuun?
"Setä Harrisonilla on uusi renkipoika. Hän on hyvin kömpelö, setä sanoo että hän on vasenkätinen sekä käsistään että jaloistaan. Rouva Harmon Andrewsin iso sika, josta hän sai palkinnon ja josta hän aina puhuu niin paljon, sai halvauksen ja kuoli. Täti Lynde sanoi että se oli hänelle oikein, kun hän aina oli niin ylpeä ja kehui niin tavattomasti. Minusta oli sääli kun sian piti kuolla. Milty Boulter on ollut sairas. Tohtori määräsi hänelle lääkkeitä, ja ne maistuivat kauheilta. Minä sanoin: voinhan minä ottaa ne, jos sinä annat minulle kaksikymmentäviisi senttiä, mutta ajattele hän oli niin ahne että hän mieluummin tahtoi itse juoda lääkkeet ja pitää rahansa. Teidän yhdistyksenne, joka koettaa parantaa Avonlean yhteiskuntaa, aikoo maalata uudestaan käräjätalon, he ovat kyllästyneet, kun se on aina sininen. Uusi pastori oli täällä eilen illalla juomassa teetä. Hän otti kolme palaa safranikakkua — jos minä olisin niin tehnyt, niin kyllä minä olisin saanut rouva Lyndeltä aika ripityksen ahneudesta. Ja hän söi nopeasti ja pisti suuria paloja suuhun ja Marilla sanoo aina että minä en saa syödä sillä lailla. Minkätähden pastori saa tehdä sitä, jota minä en saa tehdä? Tahtoisin mielelläni tietää.
"Nyt minulla ei enää ole mitään kerrottavaa. Minä lähetän sinulle kuusi suudelmaa. Tässä ne on. Dora lähettää sinulle yhden. Tässä on häneltä.
Sinun rakastava ystäväsi
David Keith."
Päästiin joululomaan ja kaikki Karoliinan majan tytöt hajaantuivat kotiseudulleen, mutta Jamesina-täti ei halunnut lähteä minnekään.
— Minä en voisi viedä kolmea kissaa yhteenkään niistä paikoista, jonne minut on kutsuttu, virkkoi hän. — Enkä minä mitenkään voi jättää elukoita tänne yksin melkein kuukaudeksi. Jos meillä olisi semmoisia kunnon naapureita, jotka voisivat antaa heille ruokaa, kävisi minunkin lähteminen täältä, mutta tämän kadun varrellahan asuu vain miljoona-miehiä. — Minä jään siksi tänne ja pidän Karoliinan majan teille lämpöisenä.
Anna matkusti kotiin tavanmukainen iloinen odotus mielessään — toiveet eivät kokonaan toteutuneet. Ensiksikin oli Avonleassa niin aikainen, tuulinen ja jäätävän kylmä talvi, etteivät edes kylän "vanhimmat asukkaat" voineet muistaa mitään senkaltaista. Suunnattomat lumikinokset kirjaimellisesti erottivat Vihervaaran muusta maailmasta. Tämän joululoman aikana, jota luonnonvoimat eivät näyttäneet suosivan, yltyi tuuli melkein joka päivä myrskyksi, ja tyyninä päivinä satoi lunta miltei lakkaamatta. Tuskin oli ehditty lumiauralla ajaa auki tiet, kun lumipyry ne jälleen tuiskutti umpeen. Oli melkein mahdotonta mennä ulos. A.N.Y. -yhdistys yritti kolmena päivänä peräkkäin juhlan toimeenpanoa korkeakoululaisten kotiinpaluun johdosta, mutta joka kerta puhkesi sellainen rajuilma, ettei kukaan voinut mennä ulos ovestaan. Lopuksi luovuttiin epätoivoisina yrityksestä. Niin hellää kiintymystä kuin Anna tunsikin Vihervaaraa kohtaan, ei hän voinut olla ikävöiden ajattelematta Redmondin "majaa", kodikasta, avointa takkaa räiskyvine valkeuteen, Jamesina-tädin veitikkamaisia, ymmärtämystä osoittavia katseita, kehrääviä kissoja, tyttöjen iloista lörpötystä ja hauskoja perjantai-iltoja, kun korkeakoulutoverit pistäytyivät juttelemaan kaikenlaisista asioista.
Anna tunsi olevansa yksin ja hänestä oli hiukan yksitoikkoista. Hänen rakkaan ystävänsä Dianan täytyi koko joululoman ajan pysytellä sisällä kovan nuhan ja rintasäryn vuoksi. Diana ei siis päässyt Vihervaaraan, ja Anna pääsi harvoin Mäntymäelle, tavallinen tie Kummitusmetsän läpi kun oli miehenkorkuisten kinosten peitossa, ja pitempi tie jäätyneen Tumman, päilyvän aallokon yli oli melkein yhtä vaivaloinen. Ruby Gillis uinui valkean peitteen alla kirkkomaan mullassa. Jane Andrews ei päässyt irti koulustaan, hän oli jollakin aavikolla kaukana lännessä. Ainoa uskollinen oli Gilbert, joka tuli lumessa rämpien joka iltapäivä Vihervaaraan.
Mutta Gilbertin käynnit eivät olleet samaa kuin ennen aikaan. Anna melkein pelkäsi niitä. Miksi piti hänen niin joutua mielentasapainostaan, kun hän keskellä äkkiä syntynyttä äänettömyyttä nosti katseensa ja näki Gilbertin kirkkaiden, ruskeiden silmien katsovan syvästi vakavina häneen ja saattoi olla varma niiden ilmeen merkityksestä! Vielä tukalampaa oli se, että hän tuon kiinteän katseen nähdessään tunsi tulevansa hehkuvan punaiseksi ja hämilleen, aivan kuin — niin, aivan kuin… Se oli hirmuisen ilkeätä. Anna toivoi olevansa majassaan Redmondissa, missä aina oli läheisyydessä joku, joka saattoi pelastaa kiusallisesta tilanteesta. Vihervaarassa Marilla tavallisesti heti Gilbertin tultua pani kamssunsa kokoon ja meni rouva Lynden puolelle ottaen kaksoiset mukaansa, vaikka Anna teki kaikkensa pitääkseen heidät luonaan. Marillan toimenpiteen tarkoitus oli niin selvä ja näkyvä, että Anna-raukka sisäisesti vääntelehti voimattomasta raivosta.
Davylla oli täysi syy riemuita elämästä. Hän nautti saadessaan aamuisin lähteä ulos lapio ja luuta kainalossa luomaan pois lunta kaivolle, puuliiteriin ja kanalaan johtavilta teiltä. Hän hekkumoi maistiaisista, kun Marilla ja rouva Lynde saivat valmiiksi Annaa varten kilpaa laittamansa jouluherkut, ja joutohetkinä hän syventyi lukemaan koulun kirjastosta lainaamaansa erittäin hauskaa kirjaa. Hän seurasi siinä ihmeellistä sankaria, jolla näytti olevan erikoinen taito joutua pulaan, mutta selviytyi kuitenkin säännöllisesti kaikista vaikeuksista, milloin maanjäristyksen, milloin taas tulivuorenpurkauksen avulla, joka viskasi hänet vahingoittumattomana kuivalle maalle ja vihdoin erään lumoavan perijättären ylettyville, jolla oli suunnaton omaisuus.
— Se on vasta metka kertomus, sen saatte uskoa, huudahti hän tavattomasti haltioissaan. — On paljon hauskempaa lukea sitä kuin raamattua.
— Niinkö? kysyi Anna huulet vetäytyen hymyyn.
Davy tähysti häntä uteliaana.
— Minä uskoin sinun pahastuvan. Täti Lynde päivitteli kamalasti, kun sanoin niin hänelle.
— Ei se minua niin järkytä, hyvä ystävä. Minusta on aivan inhimillistä ja luonnollista, että yhdeksänvuotias poika mieluummin lukee seikkailukirjaa kuin raamattua. Mutta vanhemmaksi tultua toivon ja uskon sinun pääsevän selville siitä, miten ihmeellinen kirja raamattu on.
— Tietysti se on paikoittain jokseenkin hauska… Esimerkiksi mitä kerrotaan Josefista ja hänen häijyistä veljistään. Vaikka jos minä olisin ollut Josef, niin en olisikaan antanut anteeksi. Minä olisin lyönyt päät poikki niiltä kaikilta — taikka ehkä en minä itse, mutta olisin ainakin antanut hovipyövelin lyödä. Täti Lynde tuli hurjan vihaiseksi, kun minä sanoin niin, ja löi raamatun kiinni ja sanoi, ettei hän koskaan enää lue sitä minulle, jos minulla on niin jumalaton mieli. Sen tähden en minä nyt sanokaan mitään ääneen, kun hän lukee minulle sunnuntai-iltapäivinä, mutta sen mitä minä ajattelen, sanon seuraavana päivänä koulussa Milty Boulterille. Minä kerroin Miltylle profeetta Elisasta, joka kutsui karhut poikien kimppuun syömään ne, ja hän pelästyi niin, ettei siitä lähtien ole koskaan tehnyt pilaa setä Harrisonin kaljusta päästä. Onko karhuja Prinssi Edvardin saarella, Anna? Olen tullut usein ajatelleeksi sitä.
— Ei nykyään, vastasi Anna hajamielisenä. Tuuli hujautti samassa lumipilven ikkunaruutua vasten. — Ohhoh, eikö tämä paha tuuli-ilma koskaan lakkaa?
— Niin, Jumala tietää, sanoi Davy luontevasti ryhtyen jälleen lukemaan.
Mutta nyt oli Annan vuoro pahastua.
— Mitä sinä sanoit, Davy? huudahti hän nuhdellen.
— Niin sanoo täti Lynde usein, puolusteli Davy. — Viime viikolla eräänä iltana sanoi Marilla: "Tuleekohan Ludovic Speedistä ja Theodora Dixistä koskaan pari" — ja rouva Lynde vain raapi päätään sukkapuikollaan ja sanoi: "Hm, Jumala tietää."
— Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, virkkoi Anna, joka ei voinut muulla tavoin päästä pälkähästä, vaikka hän olisikin toivonut, että täti Lynden työt ja toimet olisivat olleet kaiken arvostelun ulkopuolella. — Kukaan ei saa väärinkäyttää sitä nimeä, tahi oikeammin päästää kevytmielisesti huuliltaan. Älä tee sitä koskaan enää!
— Eikö sittenkään, vaikka lausuisin sen hitaasti ja juhlallisesti niinkuin pappi saarnatuolista? kysyi Davy vakavana.
— Ei sittenkään.
— No, sitten en sanokaan. Rachel-täti sanoo, että Ludovic Speed on seurustellut Theodoran kanssa sata vuotta. Eivätkö he pian ole liian vanhoja menemään naimisiin? Ei suinkaan Gilbert odota sinua niin kauan? Koska sinä menet naimisiin, Anna? Täti Lynde sanoo, että on yhtä varmaa kuin aamen kirkossa että…
— Täti Lynden ei pitäisi puhua niin paljon, keskeytti Anna kiivaasti, mutta vaikeni kohta.
— Ei pitäisikään, siinä sinä olet ihan oikeassa, jatkoi Davy aivan tyynesti. — Minä tiedän, että muutamat sanovat häntä oikeaksi vanhaksi juoruämmäksi… Mutta vietätkö sinä pian hääsi, Anna? Olisi hauska tietää.
— Sinä olet tyhmeliini, kun kysyt sellaista, johon ei kukaan ihminen osaa vastata, vastasi Anna tylynpuoleisesti ja lähti huoneesta.
Keittiö oli autio ja tyhjä, ja Anna istuutui ikkunan ääreen. Huone verhoutui nopeasti yhä tummempaan talven hämärään. Aurinko oli laskenut ja tuuli uinahtanut. Viileän kelmeä kuu pilkisti lännenpuolella esiin purppuransinisen pilviharjun takaa. Värit vaihtuivat ja sulautuivat yhteen taivaalla, mutta pitkin lännen taivaanrantaa kulkeva kullankeltainen juova alkoi palaa yhä kirkkaammin, kuin olisivat kaikki sammuvan valon viime heijastukset löytäneet täällä toisensa; lumenpeittämien männynlatvojen muodostamat aaltoilevat ääriviivat erottuivat etäällä tummina ja selvinä. Anna loi katseensa hiljaisille, valkeille vainioille, jotka värjöttivät kylminä ja elottomina laskevan auringon punakeltaisessa hohteessa, ja huokasi. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet taas äkkiä, ja hän tunsi levottomuutta ja ahdistusta. Hän mietti itsekseen nyt, kuten monta kertaa ennenkin, olisiko hänen mahdollista palata korkeakouluun seuraavana vuonna. Se näytti verrattain vähän luultavalta… Stipendit, jotka hän mahdollisesti voisi saada, jos onni oli myötäinen, merkitsivät hyvin vähäpätöisiä summia. Marillan rahoja hän ei tahtonut enää ottaa vastaan, ja toiveet ylimääräisestä ansiosta kesällä olivat hyvin pienet.
— Minun täytyy kai ensi vuonna keskeyttää opintoni, ajatteli hän masentuneena, ja olla taas opettajana jossain koulussa, kunnes olen sen verran ansainnut, että voin jälleen alkaa opiskella. Silloin kaikki entiset toverit pääsisivät minun edelleni, enkä saisi enää koskaan asua Karoliinan majassa… No niin, Anna, mitä kannattaa istua suremassa?
Pää pystyyn vaan! Voin olla kiitollinen siitäkin, että pääsen eteenpäin omin voimin, jos niin vaaditaan, ja ainakin ansaitsen elatukseni.
— Nyt tulee setä Harrison rähmien lumikinoksissa, julisti Davy, tempaistuaan keittiön oven auki.
— Kunpa hänellä olisi posti mukanaan! Emme ole saaneet postia kolmeen päivään. Tahtoisin nähdä lehdistä, montako junaa on juuttunut lumeen.
Herra Harrison oli käynyt hakemassa postin, ja Stellan, Priscillan ja Philin iloiset kirjeet haihduttivat pian Annan alakuloisuuden. Jamesina-täti oli myös kirjoittanut muutaman rivin. Hän kertoi, että tuli paloi takassa yhtäpäätä, että kaikki kissat olivat mitä parhaimmassa voinnissa ja että ruukkukasvit rehoittivat erinomaisen upeasti.
"Täällä on ollut oikein paukkuva pakkanen, minkä vuoksi annan kissojen nukkua sisällä. Noita ja Josef nukkuvat arkihuoneessa ja Saara-kissa vuoteeni jalkapäässä. Kun kuulen sen kehräävän, tuntuu minusta aivan kuin olisi seuraa, kun yöllä herään ja ajattelen lähetysmailla, kaukana toisella puolella maailmaa olevaa tyttöraukkaani. Jos hänen ei tarvitsisi olla juuri Intiassa, niin en olisi levoton, mutta sanotaan, että käärmeet siellä ovat ihan kauheita. Saara-kissan täytyy kehrätä aika tavalla, ennenkuin pääsen näistä ajatuksistani. Uskoni on kyllin luja siirtämään kaikkea muuta, mutta käärmeihin se ei pysty. Minä en käsitä, miksi Luoja ne ollenkaan loi. Väliin minä en uskokaan, että hän on ne luonut. Kyllä pimeyden ruhtinaalla oli sormensa pelissä, kun käärmeet tulivat maailmaan."
Anna oli jättänyt viimeiseksi ohuen, koneellakirjoitetun ilmoituksen siinä uskossa, ettei se ollut mitään tärkeätä. Kun hän oli sen lukenut, istui hän hyvin hiljaa, ja silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä.
— Mikä sinun on, Anna? kysyi Marilla.
— Neiti Josefina Barry on kuollut, vastasi Anna matalalla äänellä.
— Vai niin, hänen päivänsä ovat viimeinkin päättyneet, virkkoi Marilla. — Hän on maannut sairaana yli vuoden, ja hänen sukulaisensa ovat täällä odottaneet joka hetki tietoa hänen kuolemastaan. On hyvä, että hän nyt on päässyt lepoon, hän on saanut kärsiä kauheasti. Hän oli aina hyvä sinulle, Anna.
— Hän on ollut hyvä viimeiseen asti, Marilla. Tämä kirje on asianajajalta, hänen pesänselvitysmieheltään. Hän on jättänyt minulle perinnöksi tuhat dollaria.
— Mitä! Älä nyt! Niin kamalan paljon rahaa, huusi Davy. Se oli sama neiti, jonka päälle sinä ja Diana kumpsahditte, kun te illalla otitte vauhtia hypätäksenne vierashuoneen sänkyyn. Diana on kertonut minulle kaikki tyynni. Siksikö hän antaa sinulle niin paljon rahaa?
— Vaiti, pikku Davy, virkkoi Anna hiljaa. Sydän tulvillaan hän hiipi ylös yliskamariin jättäen Marillan ja rouva Lynden pohtimaan asiaa kahden kesken.
— Uskovatko tädit Annan nyt koskaan joutuvan naimisiin? uteli Davy levottomana. — Kun Dorcas Sloane kesällä meni naimisiin, niin hän sanoi, että jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rahoja, mistä elää, niin hän ei mitenkään olisi ottanut miestä niskoilleen, mutta oli muka kuitenkin parempi asua lesken kanssa, jolla on kahdeksan lasta, kuin kälyn kanssa.
— Sinä olet ihan löylynlyömä! huudahti rouva Lynde poikanulikalle julmistuneena. — Sinä puhut niin että saa hävetä silmät korvat täyteen, vaikka olet olevinasi parempien vanhempain lapsi.
— Tänään minä siis täytän kaksikymmentä vuotta ja olen ainiaaksi jättänyt nuoruusiän, virkkoi Anna istuessaan kyyryssä matolla avonaisen takan edessä, Noita sylissään. Hän oli yksin arkihuoneessa Jamesina-tädin kanssa, joka istui lempituolissaan lukien. Stella ja Priscilla olivat menneet erään yhdistyksen illanviettoon, ja Phil oli yläkerrassa pukeutumassa kutsuihin.
— Sinusta ehkä tuntuu vähän surulliselta, virkkoi Jimsie-täti. — Aika ennen kahtakymmentä on hyvin hauska osa elämästä. Minä olen iloinen, kun itse en ole oikeastaan koskaan joutunut siitä iästä pois.
Anna nauroi.
— Et sinä koskaan joudukaan, pikku täti. Sinä olet kahdeksantoista, kun sinun pitäisi täyttää sata. Mutta minä olen puolestani vähän alakuloinen ja myös vähän pettynyt. Hyvä opettajani neiti Stacey sanoi minulle jo kauan sitten, että kun tulen kahdenkymmenen ikäiseksi, on luonteeni jo ehtinyt saada valmiin muotonsa, hyvän tai pahan. Mutta minusta tuntuu kuin se ei olisi vielä ollenkaan sitä mitä sen pitäisi olla. Se on täynnä puutteita.
— Niin on joka ihmisen, virkkoi Jamesina-täti rohkaisevalla äänellä ja laski kirjan kädestään. — Kyllä minussakin on säröjä, saat uskoa. Opettajasi tarkoitti luultavasti, että luonne on kahdenkymmenen iässä saanut määrätyn suuntansa, johon se jatkaa kehitystään. Älä menetä rohkeuttasi niin vähästä, Anna! Täytä velvollisuutesi Jumalaa ja lähimäistäsi kohtaan ja huvittele aikanasi. Se on minun filosofiani, ja jos sinä seuraat sitä, ei sinun luullakseni tarvitse katua. Minne Phil aikoo lähteä tänä iltana?
— Hänet on kutsuttu tanssiaisiin tänä iltana, ja hän on saanut mitä ihastuttavimman puvun, joka on kullanvärisestä silkistä ja jota verhoo pitsi, hieno kuin hämähäkinverkko. Hillitty keltainen väri sopii erinomaisesti hänen lämpimältä vaikuttavaan tummaan ihoonsa.
— Eikö ole jonkinmoinen tenhovoima sanoissa silkki ja pitsi? virkkoi Jamesina-täti. — Niistä kuuluu pehmyt kahina, ja tulee niin tanssinhaluiseksi. Vai keltaista silkkiä!… Tulee mieleen puku, joka on pelkkää auringonpaistetta… Nuoruudessani toivoin aina hartaasti keltaista silkkipukua, mutta äiti ei tahtonut koskaan kuulla siitä puhuttavan enempää kuin myöhemmin miehenikään. Kun tulen taivaaseen, hankin ensi työkseni itselleni keltaisen silkkileningin.
Annan vielä nauraessa tuli Phil kaikessa loistossaan purjehtien portaita alas ja alkoi tyytyväisen näköisenä keikkua edestakaisin pitkän seinäpeilin edessä.
— Mairitteleva peili edistää suuressa määrin mielenlaadun rakastettavuutta, virkkoi hän. — Minun oman huoneeni peili tekee kasvot vihertäviksi ja pitentää hirvittävästi leukaa. Olenko minä sievä, Anna?
— Tokkohan sinä tiedätkään, kuinka kaunis sinä olet, Phil? kysyiAnna avomielisesti ihaillen.
— Kyllä minä sen tiedän. Eiväthän peilit ole turhaan olemassa. Mutta en minä sitä ajatellut. Eikö mikään pistä näkyviin, mikä ei saisi näkyä? Onko hame oikein napitettu? Kenties ruusu näyttäisi paremmalta vähän alempana. Pelkään, että se on liian korkealla — se muistuttaa vähän kukonharjaa. Mutta minusta on ilkeätä, jos jokin kutkuttaa korvaa.
— Kaikki on juuri niinkuin olla pitää, ja poskesi lounainen kuoppa on suorastaan hurmaava.
— Anna, erään seikan vuoksi pidän sinusta aivan erikoisesti — sinä osaat antaa tunnustusta ilman mitään sivutarkoitusta. Sinä olet niin hyväsydäminen, ettei sinussa ole hitustakaan kateutta.
— Minkätähden hän olisi kateellinen? huomautti Jamesina-täti. — Hän ei ole aivan yhtä sievännäköinen kuin sinä, mutta hänen nenänsä on aika paljon kauniimpi.
— Kyllä minä sen tiedän.
— Minun nenäni on aina ollut minulle suureksi lohdutukseksi, tunnusti Anna.
— Ja minä pidän sinun kauniista ja tasaisesta hiusmarrostasi, Anna. Ja sitten tuosta herttaisesta pikku kiharasta, joka näyttää olevan pyörähtämäisillään alas, mutta ei kuitenkaan pyörähdä. Se on tavattoman soma. Mutta mitä neniin tulee, antaa minun nenäni minulle paljon huolta. Kun olen täyttänyt neljäkymmentä, törröttää se kahta kauheammin pystyssä ja on punaisia suonia täynnä. Miltä luulet minun näyttävän nelikymmenvuotiaana?
— Vanhalta ja vakavalta keski-ikäiseltä naiselta, jolla on hiukan taipumusta lihavuuteen, sanoi Anna leikillään.
— Ole nyt, virkkoi Phil ja istuutui varovasti odottamaan henkivartioitaan. — Kuule, sinä värikäspukuinen Josef — olepas hyppimättä syliini. Minä en tahdo mennä tanssiaisiin kissankarvoja täynnä. Ei, Anna, vanhalta ja vakavalta minä viimeksi näytän. Mutta luultavasti olen naimisissa.
— Alecin vai Alonzon kanssa? kysyi Anna.
— Jommankumman kanssa varmasti, kun vaan milloinkaan voisin valita, huokasi Phil.
— Sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, virkkoi Jamesina-täti vähän terävästi.
— Täti kulta, minä olen syntynyt epäröimisen merkeissä, ja sellaisena kuin olen syntynyt, olen tuomittu pysymäänkin.
— Sinulla pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu, Philippa.
— Tietysti pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu — eikö se merkitse jokseenkin samaa kuin selväjärkinen? — mutta silloin menee paljon hauskaa hukkaan. Jos täti tuntisi Alecin ja Alonzon, niin täti ymmärtäisi, miten vaikea on tietää, kumpi heistä on valittava. He ovat yhtä hauskoja kumpikin.
— Ota sitten joku, joka on vielä hauskempi, ehdotti Jamesina-täti. — Onhan täällä kunnon seniori, joka juoksee meillä ja koettaa parastaan, Will Leslie. Olen erikoisesti huomannut hänen suuret, lempeät silmänsä — eikö hän sitten sopisi?
— Ne ovat juuri hiukan liian suuret ja liian lempeät, ne muistuttavat lehmää, sanoi Phil armottomasti.
— No, mitä pidät John Parkerista?
— En hitustakaan — myönnän kyllä, että hän näyttää vastatärkätyltä ja vastaprässätyltä.
— Entä Marc Holworthy? Hänessä et kaiketi voi nähdä mitään vikaa.
— En, hän kelpaisi, ellei hän olisi köyhä. Minun täytyy mennä rikkaisiin naimisiin, nähkääs, Jamesina-täti. Rahaa täytyy minun tulevalla miehelläni olla ja kaunis hänen täytyy olla, ne ovat kaksi peruuttamatonta ehtoa. Minä menisin huomispäivänä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos hän olisi rikas.
— Älä, menisitkö? virkkoi Anna myrkyllisestä
— Kas, se ei meille maistunut, vaikkemme tietystikään itse tahdo Gilbertiä — eihän toki, ei mitenkään, ilkamoi Phil. — Mutta älkäämme puhuko epämiellyttävistä asioista. Joskus minun kai täytyy astua aviosäätyyn, mutta kyllä minä lykkään sen vihoviimeisen päivän niin kauas kuin voin.
— Sillä teepä muuten mitä teetkin, pikku Phil, mutta älä mene naimisiin kenenkään kanssa, josta et pidä, varoitti Jamesina-täti.
Sä sydän, joka uskot lemmen taikaan, et muodissa oo ollut moneen aikaan, rallatteli Phil piloillaan. — Nyt vaunut tulevat. Minä pakenen — hyvästi jääkää! Siirtykää nyt taaskin siihen "vanhaan, hyvään aikaan", jonne te kuulutte kumpikin ja jatkakaa rauhassa keskusteluanne oikeasta rakkaudesta.
Philin lennähdettyä huoneesta katsoi Jamesina-täti juhlallisen rukoilevasti Annaan.
— Tyttö on sievä ja herttainen ja hyväsydäminen, mutta joskus hänellä on sellaisia puuskia, että ihan ajattelee, onko hän oikein viisas. Mitä sinä arvelet, Anna?
— Minun luullakseni ei Philin järjessä ole mitään vikaa, vastasi Anna kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymynsä. — Tuollainen puhe on vain hänen tapaistaan.
Jamesina-täti pudisti miettivänä päätään.
— Ehkäpä hän ei kuitenkaan tarkoita paljon mitään lörpöttelyllään. Minä toivoisin niin olevan, sillä olen kiintynyt tyttöön. Mutta en minä häntä käsitä — hän tekee minut väliin aivan hervottomaksi. Hän ei muistuta ketään minun tuntemistani tytöistä eikä siskoparvessa, jossa minä olen kasvanut, ollut yhtään sen tapaista.
— Kuinka monta tyttöä teitä oli, Jimsie-täti?
— Oh, meitä oli kai noin puoli tusinaa, hyvä ystävä.
— Tämä päivä on ollut kauhean pitkäveteinen ja kiusallinen, haukotteli Phil ojennellen jäseniään levätessään sohvalla, josta oli ajanut pois pari erittäin hämmästynyttä ja loukkaantunutta kissaa.
Anna nosti katseensa "Pickwick-klubin" jälkeenjääneistä papereista.Nyt, kun kevättutkinnot olivat ohi, virkisti hän sieluaan Dickensillä.
— Meidän mielestämme se on ollut pitkäveteinen, sanoi hän miettivänä, mutta jollekin tahi useallekin suuressa maailmassa työskentelevälle se on ollut ihmeellinen päivä. Joku on ollut sanomattoman onnellinen tänä päivänä. Kenties on jossain suoritettu suurenmoinen teko — on kirjoitettu ihana runoelma — tai tuleva suurmies on syntynyt maailmaan. Ja luultavasti on joku sydän särkynyt, rakas Phil.
— Minkätähden sinä pilasit kauniin ajatuksesi pitkittämällä viimeistä lausettasi, kullannuppu? mutisi Phil. — Minusta ei ole hauska ajatella särkyneitä sydämiä — tahi yleensä mitään ikävää.
— Uskotko sinä koko elämäsi ajan voivasi välttää sellaista, mitä sanot ikäväksi, Phil?
— Oh, en, niin onnellisesti ei tule käymään. Nytkin minä olen jo hukkua ikävyyksiin — usko pois, että ihan menehdyn, kun ajattelen Alecia ja Alonzoa.
— Sinä et voi koskaan ottaa mitään vakavalta kannalta, Phil.
— En, miksi minä ottaisin? On tarpeeksi muita, jotka ottavat. Minua ei saa käsittää aivan sananmukaisesti. Kaikki eivät voi olla järkeviä ja päättäväisiä ja yhtämittaa ajatella vain syvintä vakavuutta. Minun tehtäväni elämässä on koettaa saada ihmiset hiukan tinkimään tuosta arvokkaan vakavasta. Ja kyllä kai teidän täytyy myöntää, että elämä täällä Karoliinan majassa on ollut paljon iloisempaa ja vilkkaampaa siksi, että minä olen ollut mukana ja piristänyt teitä kaikkia.
— Se on aivan totta, myönsi Anna.
— Ja te pidätte kaikki minusta — Jamesina-tätikin, joka uskoo, että minä olen pähkähullu. Minkätähden minä siis koettaisin tekeytyä toisenlaiseksi. Jaa-a, tässä istuessa tulee oikein uniseksi. Yöllä makasin valveilla kello yhteen asti ja luin rajattoman jännittävää kummitusjuttua. Luin vuoteessa, ja luuletteko, että saatoin nousta sammuttamaan lampun, kun olin päässyt kertomuksen loppuun? Älkää uskoko! Ja jollei kaikeksi onneksi vakava Stella olisi tullut kotiin myöhään jostain yörymyistä, olisi lamppu saanut levittää kirkasta valoaan aamunkoittoon asti. Kun kuulin Stellan askeleet, huusin minä hänet huoneeseeni, kerroin viheliäisen asemani ja annoin hänen sammuttaa lampun. Jos minä olisin itse noussut sängystä — niin, annan vaikka mitä pantiksi — olisi jokin nykäissyt minua jaloista. No, Anna, onko täti Jamesina jo selvillä, mitä hänen pitää tehdä kesällä?
— On, hän aikoo jäädä tänne. Minä tiedän, että hän jää rakkaiden kissojen vuoksi, vaikka hän sanoo, että on liian vaivaloista panna kuntoon oma koti ja tuulettaa ja järjestää kaikki, eikä hänen tee mieli matkustaa toisten ihmisten luo.
— Mitä sinä luet?
— Dickensin Pickwick-klubia.
— Se tekee minut aina nälkäiseksi, virkkoi Phil. —
Ihmiset syövät siinä aina kaikenlaisia herkkuja — meheviä pihvejä sinapin kera ja paistettua kinkkua ja paistettuja munia. Minun täytyy aina lähteä tiedusteluretkelle ruokakonttoriin, kun olen lukenut Pickwick-klubia. Ja vain siksi, että me nyt puhumme siitä, tuntuu minusta kuin olisin aivan nälkiintynyt. Rakas kulta, onko ruokakaapissa mitään hyvää?
— Leivoin pehmeän piparkaakun aamulla. Ota siitä itsellesi pala.
Phil livisti ruokakonttoriin, ja Anna lähti Noidan seurassa talon takana olevaan pikku puutarhaan. Oli alkukevään kostea ilta, ilma henki raikasta mullantuoksua. Lumi ei ollut vielä kokonaan sulanut ympäristöissä, likaisenharmaa kinos törrötti vielä honkien alla maantien varressa suojassa lämpimästi paahtavalta huhtikuun auringolta. Lumisohjon vuoksi olivat tiet puistoon ja satamaan likaiset ja ilma illalla viileä. Mutta aukeilla etelärinteillä pisti ruoho näkyviin, ja Gilbert oli suojatusta nurkkauksesta löytänyt joitakuita kalpeita voikukkasia. Hän asteli puistosta päin järjestäen pieneen kukkavihkoonsa vihreitä heiniä.
Anna oli pyrähtänyt istumaan isolle harmaalle puutarhan kivelle ja katseli vielä paljaana olevaa koivunhaaraa, jonka oksien ja hentojen vesojen verkko piirtyi ilmavan sirosti vienosti punertavaa auringonlaskua vasten. Hän rakensi tuulentupaa — ihmeellistä rakennelmaa, jossa auringonpaisteiset pihat ja pylväskäytävät olivat täynnä kaikkia mahdollisia Arabian hyviä tuoksuja ja missä hän itse hallitsi linnanrouvana. Hän rypisti hieman kulmiaan nähdessään Gilbertin lähestyvän omenapuiden välistä. Viime aikoina Anna oli järjestänyt niin, ettei hänen milloinkaan tarvinnut olla Gilbertin kanssa kahden. Mutta nyt oli mahdotonta päästä pakoon, ja Noitakin oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.
Gilbert istuutui hänen viereensä kivelle ja ojensi hänelle kukkavihkonsa.
— Eikö tästä tule mieleesi koti ja meidän kouluaikaiset retkemme?
Anna otti kukkaset ja painoi niihin kasvonsa. Kukat olivat vielä kasteiset ja tuoksuivat keväälle.
— Tänä hetkenä minä harhailen Silas Sloanen haassa, virkkoi hän hengittäen syvään niiden mieluisaa tuoksua.
— Sinä olet kai siellä ruumiillisesti muutaman päivän kuluttua?
— En vielä muutamaan viikkoon. Matkustan Bolingbrokeen Philin kanssa, ennenkuin lähden kotiin. Sinä olet Avonleassa ennen minua.
— En tule olemaan Avonleassa ollenkaan tänä kesänä. Minulle on tarjottu viransijaisuutta sanomalehdentoimituksessa, ja minä aion ottaa sen vastaan.
— Niinkö! sanoi Anna pitkänlaisesti. Hän ei voinut käsittää, millainen olisi kokonainen kesä Avonleassa ilman Gilbertiä. Mistä johtuikaan, ettei tieto tuntunut erikoisen hupaiselta. — Vai niin, jatkoi hän lopulta, jonkinmoinen pettymyksen sävy äänessään, — se on tietysti sinulle hyvin edullista?
— On kyllä. Olen toivonut itselleni sitä paikkaa. Niillä tuloilla tulen toimeen ensi vuoden.
— Mutta et saa tehdä työtä liian ankarasti, virkkoi Anna, oikeastaan siksi, että hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotain. Voi jospa tuo siunattu Phil aavistaisi, miten hän olisi täällä tarpeen! — Sinä oletkin niin uutterasti ahertanut koko talven… Eikö ole ihana ilta? Kuule, minä löysin tänään vaaleansinisiä orvokkeja tuon vanhan käyristyneen puun alta, tuolta. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt vähintään ainakin kultakaivoksen…
— Sinä löydät usein kultakaivoksia, sanoi Gilbert, hänkin hajamielisenä.
— Lähdetään löytöretkelle hakemaan vielä lisää, kehoitti Anna innokkaasti. — Minä huudan Philin mukaan ja —
— Orvokit eivät juokse tiehensä Anna, ja Philin voit tavata myöhemmin, sanoi Gilbert tyynesti ja tarttui Annan käteen lujalla otteella, josta Anna ei voinut vapautua. — Tahtoisin saada sanotuksi sinulle jotain.
— Voi, jätä sanomatta, pyysi Anna hartaasti. — Hyvä Gilbert, minä pyydän, älä sano.
— Minun täytyy. Näin ei voi enää jatkua. Anna, minä pidän sinusta. Sinä tiedät sen hyvin hyvästi. Minä — minä en voi sanoa sinulle kuinka paljon. Tahdotko luvata minulle tulla kerran vaimokseni.
— En — en voi, virkkoi Anna surkealla äänellä. — Voi Gilbert — sinä — sinä olet turmellut kaikki.
— Etkö sinä välitä vähääkään minusta? kysyi Gilbert painostavan äänettömyyden jälkeen, jolloin Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan.
— En sillä tavoin kuin tarkoitat. Minä pidän sinusta paljon ystävänä. Mutta en rakasta sinua, Gilbert.
— Etkö voi kuitenkin antaa minulle toivoa — että voit joskus rakastaa?
— En, sitä en voi, huudahti Anna epätoivoisena. — Niitä tunteita en tule koskaan tuntemaan sinua kohtaan. Sinä et saa koskaan enää puhua minun kanssani näistä asioista, kuuletko.
Seurasi jälleen äänettömyys, niin pitkä ja niin kauhea, että Annan lopulta täytyi katsoa Gilbertiin. Hän näki Gilbertin huulia myöten kalpeana. Ja hänen silmänsä — Annaa värisytti ja hänen täytyi kääntää pois katseensa. Siinäkään ei ollut mitään romanttista…Täytyikö kosinnan aina olla joko yksinomaan naurettava tahi kauhea? Voisiko hän koskaan unohtaa Gilbertin kasvot?
— Joku toinenko? kysyi Gilbert lopulta matalalla äänellä.
— Ei, ei, saat olla varma, vastasi Anna innokkaasti. — Minä en välitä kenestäkään maailmassa sillä tavoin kuin tarkoitat — minä pidän enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta, Gilbert. Ja meidän täytyy olla edelleenkin ystäviä niinkuin tähän asti.
Gilbert naurahti hieman katkerasti.
— Ystäviä, niinkö! Sinun ystävyytesi ei minulle riitä, Anna. Sinun rakkauttasi minä pyydän, ja sinä sanot, ettet voi koskaan antaa sitä minulle.
— Olen hyvin pahoillani. Anna minulle anteeksi, Gilbert.
Muuta ei Anna voinut sanoa. Missä nyt olivat kaikki hienotunteiset, lohduttavat sanat, joilla hänen oli tapana mielikuvituksessaan torjua kosijat, joille antoi rukkaset?
— Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. On ollut hetkiä, jolloin uskoin sinun välittävän minusta hiukan. Minä erehdyin — siinä kaikki. Jää hyvästi, Anna!
Anna lähti hitain askelin huoneeseensa, istuutui penkille männikköön päin olevan ikkunan alle ja antoi kyynelten vapaasti virrata. Hänestä tuntui kuin korvaamattoman kallista olisi elämästä kadonnut. Ja se oli Gilbertin ystävyys. Miksi hänen täytyi kadottaa se tällä tavoin.
— Mikä sinua vaivaa, sokeritoppani? kysyi Phil tullessaan hämärässä hänen luokseen.
Anna ei vastannut. Hän toivoi sinä hetkenä Philin olevan tuhannen penikulman päässä.
— Sinä olet varmaankin antanut Gilbert Blythelle rukkaset. Sinä olet koko lailla suurempi idiootti kuin mitä olisin uskonut, Anna Shirley.
— Onko sinusta idioottimaista antaa rukkaset ihmiselle, jota ei rakasta? virkkoi Anna suuttuneena.
— Sinä et tiedä mitä rakkaus onkaan, pikku ystäväni. Sinun suunnattoman vilkas mielikuvituksesi on luonut semmoista, mitä sinä uskot rakkaudeksi, ja sitten sinä odotat tapaavasi jotain vastaavaa todellisuudessa. Kuule, nämä sanat ovat ensimmäiset järkevät sanat, mitkä olen eläessäni sanonut! Kuinkahan tulinkaan sen tehneeksi! Toivon, ettei herrasväellä nyt ole mitään huomauttamista minun ajatuksenjuoksuni selvyydestä.
— Hyvä, kulta Phil, pyysi Anna, mene tiehesi ja anna minun olla vähän aikaa yksin. Minun maailmani on luhistunut sirpaleiksi. Minun täytyy koettaa saada se rakennetuksi uudelleen.
— Ilman mitään Gilbertiä? sanoi Phil ja nousi lähteäkseen.
Maailma ilman Gilbertiä? Annan ajatukset takertuivat
siihen, ja hänen mielensä oli synkkä. Se tulisi olemaan autio ja ikävä paikka. Niin, hän ei voinut sille mitään — se oli yksinomaan Gilbertin syytä. Hän oli turmellut heidän hauskan suhteensa, toveri- ja lapsuudenystäväsuhteensa. Gilbert sai syyttää itseään, ja mitä Annaan itseensä tuli, täytyi hänen oppia elämään sitä vailla.
Ne kaksi viikkoa, jotka Anna vietti Bolingbrokessa, kuluivat hyvin hauskasti ja kodikkaasti, ja kuitenkin hän tunsi jäytäviä tunnonvaivoja joka kerran kun Gilbert puikahti hänen ajatuksiinsa. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljoa aikaa ajatella Gilbertiä. Kaunis, vanha koti, jossa Gordonin suku oli hallinnut monen miespolven ajat, oli iloisen ja viihtyisän seuraelämän keskipisteenä, ja Philin hyvät ystävät, kuuluivatpa he kumpaan sukupuoleen tahansa, olivat aina sinne tervetulleet. Ajelumatkat, veneretket, tanssiaiset ja ulkoilmajuhlat seurasivat toisiaan katkeamattomana virtana, ja Philin oli mahdotonta viihtyä, ellei hän aina ollut "menossa". Alec ja Alonzo liehittelivät häntä sellaisella touhulla, että Anna alkoi epäillä, ennättivätkö he tehdä hyödyllisempääkin työtä kuin seisoa varpaisillaan Philin edessä. He olivat kumpikin kunnollisia ja siivoja nuoria miehiä, mutta Annakaan ei voinut ratkaista, kummalleko oli annettava etusija.
— Minä luotin niin siihen, että sinä antaisit minulle hyvän neuvon, jotta vihdoinkin voisin päättää, kumpiko minun on otettava, sanoi Phil hieman nuhtelevasti.
— Sen sinä sittenkin saat ratkaista itse, sanoi Anna. Ja sitten hän pisti odottamatta ystävättäreensä pienen terävän okaan lisätessään: — Sinullahan on niin varma ja selvä ajatuksenjuoksu, kun on kysymys muiden ihmisten liittämisestä yhteen.
— Se on kokonaan eri asia, julisti Phil ylimielisesti.
Annan suloisimmaksi muistoksi oleskelusta Bolingbrokessa jäi kuitenkin käynti siellä, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon — pienessä viheliäisessä, keltaisessa talossa syrjäisen kadun varrella, josta hän niin usein oli uneksinut. Hän katseli sitä hellästi ja ihastuneesti, astuessaan Philin kanssa portista sisään.
— Se on melkein täsmälleen sellainen, miksi minä olen sen kuvitellut, virkkoi hän. — Eteisen seinillä ei kiertele vuohenkuusamia, mutta nurmikolla on syreenipensas — niin, ja ikkunoissa on ohuet punaruutuiset, kotikutoiset verhot. Iloitsen kovasti siitä, että talo on vielä keltaiseksi maalattu.
Oveen ilmaantui hyvin pitkä nainen, jonka kasvot näyttivät rasittuneilta.
— Kyllä Shirleyn nuori pari asui täällä parikymmentä vuotta sitten, virkkoi hän vastaukseksi Annan kysymykseen. — He asuivat vuokralaisina. Minä muistan heidät kyllä. Kuolivat kuumeeseen kumpikin samalla viikolla — se oli oikein surkeaa. Heiltä jäi pieni vastasyntynyt lapsi, tyttö muistaakseni. Se oli heikko lapsi — se on kyllä jo kuollut aikoja sitten. Ukko Thomas ja hänen vaimonsa ottivat sen huostaansa — niinkuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi omia lapsia.
— En minä kuollut, virkkoi Anna hymyillen. — Minä olin se pikku lapsi.
— Älkää, onko se mahdollista? Hyvänen aika, kuinka neiti on kasvanut huudahti nainen, aivan kuin hänestä olisi ollut ihmeellistä, ettei Anna enää ollut pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi. — Nyt, kun lähemmin katson, huomaan samannäköiseksi. Punainen tukka on teidän isältänne, vaikka hänen oli tummempi. Mutta silmät ja suu ovat äidiltä. Hän oli kovin kiltti ja herttainen. Hän oli minun tyttäreni opettajana koulussa, ja tyttäreni oli häneen ihmeen ihastunut. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja kouluneuvosto pystytti patsaan heidän haudalleen kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Ettekö tahdo käydä sisään?
— Voinko saada katsoa koko talon? pyysi Anna säteilevin silmin.
— Kernaasti, jos tekee mieli. Se ei vie paljon aikaa — asunto ei ole suuri. Minä olen pyytänyt ja rukoillut miestäni rakentamaan uuden keittiön, mutta hän ei ole mikään hätäilijä. Tässä on meillä vierashuone ja kaksi huonetta on tuolla ylhäällä. Olkaa hyvä ja katselkaa kaikkea mielenne mukaan. Minun täytyy mennä pienokaistani katsomaan. Neiti on syntynyt päätyhuoneessa tuolla idän puolella. Minä muistan kuinka teidän äitinne aina sanoi, että hänestä oli hauskaa nähdä auringon nousu, ja sain sitten kuulla teidän syntyneen juuri auringon noustessa taivaanrannan takaa. Teidän äitinne oli maatessaan katsellut, miten se valaisi pienen vastasyntyneen kasvoja.
Anna tunsi hellyyden läikähtävän sydämeensä. Hän nousi kapeita narisevia portaita yläkertaan, idän puolella olevaan pieneen ullakkokamariin. Se oli muuttunut hänelle pyhäköksi. Hänen äitinsä oli uneksinut siinä hiljaiset, suloiset unelmansa pientä lasta odottaessaan, auringonnousu oli luonut punertavan hohteensa heihin molempiin pienen vastasyntyneen herätessä uuteen elämään. Siinä hänen äitinsä oli vaipunut kuolonuneen. Anna katseli hartaana ympärilleen, hänen silmiään himmensivät kyyneleet. Tämä oli hänelle niitä elämän hetkiä, jotka väikkyvät muistissa kirkkaana jalokivenä.
— Ja äiti oli saadessaan minut nuorempi kuin minä olen nyt, kuiskasi hän itsekseen.
Annan astuessa portaita alas tuli talon nykyinen emäntä porstuassa hänen luokseen. Hän ojensi Annalle pienen pölyisen käärön, jonka ympäri oli sidottu haalistunut sininen nauha.
— Tässä on pinkka vanhoja kirjeitä, jotka minä löysin yläkerran kaapista, kun muutin tänne, virkkoi hän. — Minä en tiedä, mitä siinä mahtaa olla — en ole milloinkaan tullut lähemmin katsoneeksi — mutta päällimäisessä on osoitteena Neiti Bertha Willis, ja se oli teidän äitinne tyttönimi. Voitte ottaa ne, jos mielenne tekee.
— Voi, sitä ei tarvitse epäillä — kiitos, kiitos! huudahti Anna hyvin ihastuneena.
— Mitään muuta ei ollut talossa, jatkoi talon rouva. Kaikki huonekalut oli myyty maksuksi lääkärille, ja rouva Thomas otti äitinne vaatteet ja pikkuesineet. Ne kuluivat aika kyytiä loppuun, siitä pitivät penskat huolen. Ne huristivat yli kivien ja kallioiden kuin vasikat.
— Minulla ei ole ollut ainoatakaan äidiltäni jäänyttä esinettä, virkkoi Anna tukehduttava tunne kurkussaan. — En voi koskaan kylliksi kiittää teitä näistä kirjeistä.
— Ei mitään kiittämistä, pikku neiti. Hyvä Jumala, kuinka teillä on ihan äitinne silmät! Hänkin osasi aivan kuin puhua silmillään. Teidän isänne ei ollut juuri minkään näköinen, mutta hän oli tavattoman kunnollinen. Minä muistan sanotun heidän mennessään naimisiin, ettei milloinkaan liene nähty rakastuneempaa paria… Pian heidät, poloiset, temmattiin pois… Mutta he olivat hyvin, hyvin onnellisia sen ajan, jonka saivat elää, ja olihan sitä siinäkin.
Anna paloi halua päästä kotiin lukemaan kallisarvoista kirjepinkkaa, mutta hän teki pienen pyhiinvaellusmatkan sitä ennen. Hän lähti yksin siihen osaan Bolingbroken kirkkotarhaa, jossa puiden vihreät latvat suojaavan tuuheina kaartuvat ja missä hänen vanhempansa lepäsivät maan povessa. Pienen hautakiven ympärille, joka oli paikkaa osoittamassa, asetti hän mukaan ottamansa valkeat kukkaset. Sitten hän kiiruhti takaisin Gordonin huvilaan, sulkeutui huoneeseensa ja luki kirjeet. Toiset oli isä kirjoittanut, toiset äiti. Niitä ei ollut monta — yhteensä vain kaksitoista, sillä Walter ja Bertha Willis eivät olleet paljon erillään kihlausaikanaan. Kirjeet olivat kellastuneet ja haalistuneet, ja käsialasta oli joskus vaikea saada selvää, menneet vuodet olivat tehneet sen hämäräksi. Tahriintuneilta, rypistyneiltä sivuilta ei löytynyt mitään syvän viisauden sanoja, ainoastaan rakkauden ja toivon ilmaisua. Kauan unholassa olleen menneisyyden lempeä tuoksu tuulahti niistä — vainajien lämmin tunne-elämä ja valoisa rakkauden onni. Bertha Shirleyllä oli ollut taito kirjoittaa kirjeitä, jotka kuvasivat elävästi hänen miellyttävää personallisuuttaan, ja hänen ajatuksensa, jotka olivat säteilyä hänen omasta olemuksestaan, tuntuivat lakkaamatta versovan esiin kuin raikkaasti tuoksuvat, kasteiset kukkaset. Annan mielestä kirjeissä oli jotakin pyhää. Hänestä oli kauneinta kaikesta se, mitä oli kirjoitettu isälle jonkun aikaa Annan syntymän jälkeen, isän ollessa lyhyellä matkalla. Kirje oli täynnä ylpeän nuoren äidin kuvauksia pienokaisesta — miten viisas hän oli, miten iloinen ja herttainen ja miten hän jo ymmärsi huvittaa ympäristöään.
"Pidän hänestä äärettömästi, kun hän nukkuu ja tuhisee, mutta vielä enemmän, kun hän herää ja avaa suuret silmänsä", oli Bertha Shirley lisän nyt jälkikirjoitukseksi. Tämä lause oli luultavasti viimeinen, jonka hän eläessään oli kirjoittanut. Hänen päivänsä olivat luetut.
— Tämä on ollut elämäni ihanin päivä, sanoi Anna Philille myöhemmin illalla. Minä olen löytänyt vanhempani. Näiden kirjeiden kautta he ovat tulleet eläviksi minulle. En ole enää mikään löytölapsi, vailla isää ja äitiä. Minusta tuntuu kuin olisin avannut kirjan ja löytänyt lehtien välistä eilispäivän ruusuja, ihania ja suloisia.