Hämärässä varjot karkeloivat seinillä uunivalkean loimutessa Vihervaaran keittiössä; kevätillat olivat vielä vilpoisia. Idänpuoleisesta puoliavoimesta ikkunasta kuiskailivat yön suloiset ja salaperäiset äänet. Marilla seisoi valkean ääressä — ainakin ruumiillisesti. Hänen sielunsa liiteli kauas, hän astui jälleen vanhoja tuttuja polkuja uudelleen nuortunein ja kevyiksi käynein jaloin. Marillalta oli viime aikoina kulunut näin haaveisiin moni tunti, joka hänen oikeastaan olisi tullut käyttää sukkien kutomiseen kaksoisille.
— Kyllä kai on niin, että minä tulen vanhaksi, virkkoi hän.
Ja kuitenkin Marilla oli muuttunut vain aivan vähäisen viimeisten yhdeksän vuoden aikana, tullut ainoastaan hieman ohuemmaksi ja kenties vielä vähän kulmikkaammaksi. Harmaat juovat olivat jonkun verran näkyvämmät hiuksissa, jotka olivat kierretyt samaan kiinteään solmuun kuin ennenkin, ja solmun läpi oli pistetty kaksi luuneulaa — lienevätkö neulat olleet koko ajan samat? Hänen ilmeensä oli kuitenkin aivan toinen kuin ennen. Suun ympärillä oleva piirre, joka ennen oli viitannut sisäiseen huumoriin, oli muuttunut huomattavasti terävämmäksi, silmät olivat hyväntahtoisemmat ja ystävällisemmät, ja lempeä hymy tuli yhä useammin näkyviin.
Marilla ajatteli pitkää elämää, jonka hän oli jättänyt taakseen. Lapsuutta, jolloin häntä oli kohdeltu ankarasti, joskaan hän ei silti ollut onneton, tyttöajan mustasukkaisesti salattuja unelmia ja särkyneitä toiveita, elottoman ja värittömän keski-iän pitkiä, harmaita, yksitoikkoisia vuosia, jotka olivat pinoutuneet päällekkäin. Sitten Anna oli tullut taloon — tuo vilkas, tunteellinen lapsi, jolla oli niin eloisa mielikuvitus, palvoi kauneutta ja janosi rakkautta. Hän toi mukanaan lämpöä ja kevätauringon väikettä, ja elämän autiot ja routaiset erämaat olivat alkaneet vihannoida ja kukkia. Marillasta tuntui kuin hän olisi kuudestakymmenestä ikävuodestaan elänyt vain ne yhdeksän vuotta, jotka olivat seuranneet Annan tultua. Ja Annan piti tulla kotiin huomeniltana.
Keittiön ovi avautui hiljaa. Marilla nosti katseensa odottaen näkevänsä rouva Lynden. Anna seisoikin siinä hentona ja suorana, silmät kirkkaina kuin tähdet. Kädet olivat täynnä kieloja ja aikaisia orvokkeja.
— Kas, Anna! huudahti Marilla. Yllätys sai hänet kerrankin unohtamaan karun ujoutensa. Hän veti tytön syliinsä puristaen sekä häntä että kukkasia sydäntään vasten ja suudellen lämpimästi välkkyvää tukkaa ja lempeitä kasvoja. — Minä odotin sinua vasta huomeniltana. Millä tavoin olet tullut Carmodysta?
— Kävellyt jalkaisin, sinä kuituisin Marilla. Enkö minä ole tehnyt samoin monta kymmentä kertaa loman aikana? Ajuri tuo matka-arkkuni huomenna. Alkoi olla niin kova ikävä kotiin, että minä läksin matkaan päivää aikaisemmin. Ah, miten ihanaa oli kävellä toukokuun hämärässä. Hevoshaassa pysähdyin poimimaan nämä kielot ja sitten minä käännyin Orvokkien laaksoon ja sain suuren keltaisen maljakon aivan täyteen. Katso, kuinka kirkkaansinisiä ja suloisia ne ovat… Tunnetko, Marilla, miltä ne tuoksuvat, hengitä syvään!
Marilla pisti velvollisuudesta niihin nenänsä, mutta hänestä Anna oli mielenkiintoisempi kuin kukkasten tuoksu.
— Istupas, kultaseni, sinä olet kai hyvin väsynyt. Nyt minä panen sinulle vähän illallista pöytään.
— Kuu on kirkkaana ja kiiltävänä kukkulan takana, Marilla, etkä usko, miten sammakot kurnuttivat koko matkan Carmodysta saakka! Nautin niin niiden soitosta — se on kuin soista kumpuavaa kellojen helinää. Se liittyy erottamattomasti minun parhaimpiin muistoihini entisaikain ihanista kevätilloista. Ja se tuo aina minun mieleeni illan, jolloin tulin tänne ensi kerran. Muistatko sinä sitä, Marilla?
— Kysytkö sitä? vastasi Marilla vakuuttavan pontevasti. — Tuskinpa unhotan eläessäni.
— Sinä vuonna sammakot kurnuttivat kuin hullut suossa ja purossa. Istuin tavallisesti ikkunassa kuuntelemassa niitä hämärässä, ja ihmettelin, miten niiden soitto samalla saattoi kuulua niin iloiselta ja niin surulliselta. Voi, kuinka suloista on olla kotona taaskin! Redmond oli mainio ja Bolingbroke ihastuttava — mutta mikään ei voita Vihervaaraa — täällä on koti.
— Olen kuullut, ettei Gilbert tule kotiin tänä kesänä, virkkoiMarilla.
— Ei tule. — Annan äänessä oli jotain, joka sai Marillan luomaan häneen nopean katseen, mutta Annan koko huomio näytti olevan kiintynyt orvokkien järjestämiseen maljakkoon. — Katso, eivätkö ne sovi hyvin? jatkoi hän kiireisesti. — Eikö sinusta vuosi muistuta kirjaa, Marilla? Kevään lehdille on kirjoitettu kieloja ja orvokkeja, kesän ruusuja, syksyn punertavia vaahteranlehtiä ja talven rauta-tammia ja mistelejä.
— Kuinka Gilbert suoriutui tutkinnoissa? kysyi Marilla.
— Hän selviytyi mainiosti — paras koko kurssilla. Mutta missä kaksoiset ovat ja Rachel-täti?
— Rachel ja Dora ovat menneet Harrisonille. Davy on leikkimässäBoultersilla. Minusta on kuin hän laukkaisi paraikaa kotiin.
Davy ryntäsi sisään, huomasi Annan, päästi riemuhuudon ja heittäytyi hänen syliinsä.
— Oi, Anna, kuinka kauhean hauskaa, että sinä tulit! Voitko ajatella, että minä olen kasvanut pari tuumaa syksystä! Täti Lynde mittasi minut tänään mittanauhallaan. Ja katsohan, Anna, katso etuhammastani! Se on poissa — siinä on iso aukko. Täti Lynde sitoi nyörin toisen pään siihen ja toisen ovilukkoon ja sitten hän sulki oven. Minä myin sen Miltylle parista sentistä. Milty kokoo hampaita.
— Mitä ihmeessä hän tekee muiden hampailla? kysyi Marilla.
— Niistä hän tekee itselleen kaulanauhan, jota saa pitää, kun leikkii intiaanipäällikköä, selitti Davy kiiveten Annan polville. — Hänellä on jo viisitoista kappaletta ja hän on tilannut kaikki hampaat, jotka jo tuntuvat irtonaisilta. Ei kenenkään muun kannata ruveta keräämään. Boultersit kyllä aina osaavat pitää puolensa.
— Kaiketi sinä olit kiltti Boultersilla? kysyi Marilla ääni jonkun verran epäilevänä.
— Olinhan minä, mutta nyt minä en enää jaksa olla kiltti aina vaan, aina vaan.
— Parempi olisi, ellet jaksaisi olla paha, Davy-poju, virkkoi Anna.
— Niin, mutta voisihan olla metkaa pitkän aikaa, arveli Davy. —Voisihan sitten katua, eikö voisikin?
— Onhan katuminenkin hyvä asia, mutta se ei voi tehdä tehtyä tekemättömäksi. Muistatko, Davy, viimekesäistä pyhäpäivää, kun jäit pois pyhäkoulusta ja kirkostakin? Ajattele, kuinka sinusta illalla tuntui pahalta, kun tulit pimeässä minun luokseni ja tunnustit kaikki. No, mitä te olette Miltyn kanssa tänään tehneet?
— Me olemme kalastaneet ja ajaneet takaa kissaa ja etsineet munia ja huutaneet kaiulle vesakossa Boultersin ladon takana. Mitä kaiku oikeastaan on?
— Kaiku on kaunis neitonen, joka asuu kaukana metsissä ja nauraa maailmalle kukkuloittensa ja vuortensa takaa.
— Minkänäköinen hän on?
— Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, mutta kaula ja käsivarret ovat valkeat kuin lumi. Mutta kukaan kuolevainen ei saa milloinkaan oikein nähdä, kuinka kaunis hän on. Hän on kepeäjalkaisempi kuin metsäkauris, ja pilkallinen ääni on ainoa, mitä hänestä kuulemme. Voit kuulla hänen huutavan yöllä ja voit kuulla hänen nauravan tähtien tuikkeessa. Hän pakenee sinua, jos koetat häntä seurata, ja hän nauraa sinulle lähimmästä metsänreunasta.
— Onko tuo kaikki totta? Vai juksaatko sinä vain? kysyi Davy silmät pyöreinä hämmästyksestä.
— Rakas Davy, eikö sinulla ole sen vertaa ymmärrystä, että voit erottaa, milloin kerrotaan satu ja milloin "juksataan".
— Mutta mikä sitten vastaa vesakosta Boultersin ladon takaa? Ja väliin kuuluu siltä kuin se tulisi itse seinästä, tenäsi Davy.
— Kun tulet vähän vanhemmaksi, niin minä selitän sinulle kaikki.
Kun tuli iästä puhe, kääntyi Davyn ajatuksenjuoksu toiseen suuntaan, sillä hän mietti vähän aikaa ja kuiskasi sitten aivan vakavasti:
— Anna, minä menen naimisiin.
— Älä nyt! Onko se mahdollista? virkkoi Anna yhtä vakavasti. —Milloin?
— Sitten vasta kun tulen täysi-ikäiseksi, tietysti.
— Rintani keventyi. Kenen kanssa sinä olet kihloissa?
— Stella Fletcherin kanssa. Hän on samalla luokalla. Hän onkin aika sievä… Hän on kaikin puolin makuuni. Jos minä kuolen ennenkuin tulen täysi-ikäiseksi, tahdotko silloin pitää hänestä huolta?
— Pikku Davy, me emme jaksa kuulla tuollaista hassutusta, huomauttiMarilla ankarasti.
— Se ei olekaan hassutusta, virkkoi Davy loukkaantuneella äänellä. — Hän on minun morsiameni, ja jos minä kuolisin, olisi hän minun leskimorsiameni, onhan se selvä. Eikä hänellä ole kissaakaan, joka pitäisi hänestä huolta, vanha isoäiti on ainoa.
— Tule nyt syömään illallista, Anna, kehoitti Marilla, äläkä yllytä poikaa puhumaan lisää roskaa.
Elämä kului hyvin viihtyisästi Avonleassa sinä kesänä, vaikka Anna ei päässyt vapaaksi tunteesta, että jotain kuitenkin puuttui. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa edes itselleen itsetutkistelun hetkinä, että tämän tunteen aiheutti Gilbertin poissaolo. Kun hän sai yksin astua kotiin kutsuista ja Avonlean Nuorten Yhteiskunnanparantajien iloisista kokouksista Dianan ja Fredin ja monen muun nuoren parin haaveillessa kuutamossa tuuheissa puistokäytäväholveissa, tunsi hän kuitenkin sydämessään hiljaa jomottavaa kipua, jota hän ei voinut selittää. Gilbert ei edes kirjoittanut hänelle, kuten Anna kuitenkin oli toivonut hänen tekevän. Anna tiesi, että Gilbert joskus kirjoitti Dianalle, mutta hän ei tahtonut tehdä mitään Gilbertiä koskevia kysymyksiä, ja kun Diana uskoi Annan luonnollisesti myös saavan tietoja Gilbertiltä, ei hän tuonut milloinkaan terveisiä.
Gilbertin äiti oli hyväntahtoinen ja avomielinen nainen, mutta häntä ei vaivannut liiallinen tahdikkuus. Hänellä oli aika kiusallinen tapa kysellä Annalta, aina hyvin kuuluvalla äänellä ja monen hengen läsnäollessa, oliko tämä äsken "kuullut mitään Gilbertistä". Ja Anna-raukka ei voinut muuta kuin tulla hehkuvan punaiseksi ja kuiskata "ei nyt pitkään aikaan" — mikä kaikkien mielestä, myös rouva Blythestä, todisti vain tyttömäistä ujoutta.
Kaikesta tästä huolimatta oli Annan kesä kuitenkin hyvin hupaisa. Priscilla ilahdutti häntä tulemalla kesäkuussa käymään, ja hänen lähdettyään tulivat herra ja rouva Irving, pikku Paul ja Charlotta Neljäs viettääkseen heinä- ja elokuun vanhalla rakkaalla kotiseudulla.
Kaikuranta tuli siis jälleen leikin, rupattelun ja hauskojen pikku tilaisuuksien näyttämöksi, ja joen toisella puolen asustavalla kaiulla oli täysi työ vastata heleäsointuisiin naurunremahduksiin, jotka kuuluivat puutarhasta kuusiaidan takaa.
"Neiti Lavendel" ei ollut muuttunut, ellei ottanut huomioon, että hän oli tullut vielä sievemmäksi ja herttaisemmaksi. Paul jumaloi häntä, ja heidän sydämellinen ja kaunis suhteensa teki miellyttävän vaikutuksen.
— Mutta äidiksi minä en kutsu häntä kuitenkaan, sanoi Paul Annalle. — Se nimihän kuuluu minun omalle rakkaalle pikku äidilleni, enkä minä voi antaa sitä kenellekään muulle. Senhän neiti kyllä ymmärtää. Mutta välistä minä sanon häntä "äiti-Lavendeliksi" ja minä pidän hänestä isän jälkeen eniten. Minä — minä pidän hänestä vielä hitusta enemmän kuin neidistäkin.
— Aivan niin pitää ollakin, virkkoi Anna.
Paul oli nyt kolmentoista vuoden vanha ja hyvin pitkä ikäisekseen. Hänen kasvonsa ja hänen silmänsä olivat yhtä kauniit kuin ennenkin, ja hänen mielikuvitustaan saattoi verrata hiottuun lasiin, josta kaikki kuvastui sateenkaaren värein. Hän teki Annan kanssa ihania kävelymatkoja metsissä ja vainioilla ja pitkin merenrantaa. Ei olisi voinut mistään löytää kahta läheisempää "sukulaissielua".
Charlotta Neljäs oli kehittynyt muhkeaksi ja kukoistavaksi neitokaiseksi. Hän oli jo kauan sitten jättänyt pois hiuksistaan siniset nauhasolmukkeet ja piti tukkansa ylhäällä suurissa pullistuvissa kiehkuroissa. Kasvot olivat kuitenkin yhtä kesakkoiset, nenä yhtä tylppä ja hymy ja suu yhtä leveät kuin ennenkin.
— En suinkaan minä vaan neidistä ole ruvennut puhumaan niinkuin yankeet, sanokaa neiti? kysyi hän huolestuneena.
— Sitä minä en ole ollenkaan huomannut, Charlotta.
— No, se on hauskaa. Kotona sanoivat, että puhun murretta, mutta kaiketi ne vain tahtoivat tehdä kiusaa, kun en tahdo puhua niinkuin yankeet. Ei sentähden, että minulla olisi mitään yankeeta vastaan, voihan ne kyllä olla kilttejä ja hyviä ihmisiä, mutta Prinssi Edvardin saari se vasta on jotakin ja ne ihmiset kun siellä asuvat.
Paul vietti ensimmäiset pari viikkoa isoäiti Irvingin luona Avonleassa. Anna oli häntä vastassa hänen tullessaan sinne ja näki hänen palavan intoa päästä rantaan — siellähän hänen piti tavata Nora ja Kultainen nainen ja Merimieskaksoiset. Hän tuskin malttoi syödä illallista. Hän luuli varmasti näkevänsä Noran keijukaiskasvot läpikuultavan hunnun takaa niemen toiselta puolen, missä Nora ikävöiden häntä odotti…
Mutta Paul palasi hämärässä verrattain nolona rannalta.
— Etkö löytänyt luotoihmisiäsi? kysyi Anna.
Paul pudisti surullisena kastanjanruskeita kiharoitaan.
— En, voiko neiti ajatella — eivät Merimieskaksoiset eikä Kultainen nainen tulleet näkyviin, sanoi hän. — Nora oli kyllä siellä — mutta Nora ei ole sama kuin ennen. Nora on muuttunut.
— Voi, pikku mies, sinä olet itse muuttunut, virkkoi Anna. — Sinä olet jo päässyt Luotoihmisistä. Niille kelpaavat vain lapset leikkitovereiksi. Pelkään pahoin, etteivät Merimieskaksoiset tule enää koskaan purjehtien luoksesi helmenhohtoisessa venheessään, jonka purje on kudottu kuunsäteistä, ja ettei Kultainen nainen enää soita sinulle kultaharppuaan. Tuskinpa Norakaan enää viitsii tulla sinua tapaamaan. Nyt saat rangaistuksesi siitä, että olet tullut isoksi pojaksi, Paul. Sinä olet jättänyt satumaailman taaksesi.
— Minun mielestäni herrasväestä kumpikin puhuu yhtäläistä hassutusta kuin ennenkin, sanoi vanha rouva Irving, osaksi suopeasti, osaksi nuhdellen.
— Suuri erehdys, hyvä rouva Irving, virkkoi Anna pudistaen vakavasti päätään. — Me alamme tulla aivan kauhean järkeviksi, ja se on niin ikävää. Me emme ole läheskään yhtä mielenkiintoisia sitten enää, kun olemme oppineet, että kieli on annettu meille, jotta osaisimme peittää ajatuksemme.
— Eiköhän se ole annettu siksi, että voisimme vaihtaa ajatuksiamme, virkkoi isoäiti Irving. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Talleyrandista eikä ymmärtänyt paradokseja.
Myöhemmin kesällä Anna vietti pari onnellista ja rauhallista viikkoa Kaikurannassa. Viimeisenä iltana hän istui neiti Lavendelin kanssa kahden puhellen tuttavallisesti.
— On aivan minun makuuni saada tällä lailla lopettaa viehättävä kesäloma, sanoi Anna. — Nyt on jälellä vain kaksi viikkoa, kunnes lähden takaisin Kingsportiin, korkeakouluun ja Karoliinan majaan. Maja on herttaisin paikka, mitä voi ajatella, neiti Lavendel. Minusta tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi kaksi kotia — toinen Vihervaara ja toinen Maja. Mutta minne on kesä kadonnut? On aivan kuin vasta viime viikolla olisi ollut se toukokuun ilta, jolloin tulin kotiin kieloja ja orvokkeja käsissä hämmästyttäen Marillaa. Pienenä en voinut nähdä kesää päästä päähän. Se oli minun edessäni kuin loppumattoman pitkä tie. Nyt se lentää kädenkäänteessä ja on yhtäkkiä poissa.
— Sano, Anna, oletteko Gilbert Blythe ja sinä yhtä hyvät ystävät kuin ennen maailmassa? kysyi neiti Lavendel odottamatta.
— Ystävällisiä ajatuksia kulkee usein Gilbertin ja minun välillä, vastasi Anna.
Neiti Lavendel pudisti päätään.
— Minä huomaan, ettei välinne ole sama kuin ennen. Nyt aion tehdä tungettelevan kysymyksen. Oletteko tulleet eripuraisiksi?
— Emme toki ole, on vain niin, että Gilbert on pyytänyt minulta enempää kuin ystävyyttä, ja sitä minä en voi hänelle antaa.
— Oletko varma siitä, Anna?
— Aivan varma.
— Silloin minä olen hyvin, hyvin pahoillani.
— Onpa kummallista, että kaikki ihmiset näyttävät tehneen yhteisen sopimuksen, että minun täytyy mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, virkkoi Anna ärtyisästi.
— Siksi, että te olette luodut ja tarkoitetut toisillenne, Anna — siinä on syy. Sinun ei tarvitse heilauttaa nuorta niskaasi. Niin on kuitenkin asia.
Merituvassa 20 p:nä elokuuta.
"Rakas Anna", kirjoitti Philippa — "koetan pitää silmäluomeni auki, kunnes ehdin saada kokoon sinulle kirjeen. Olen kirjoittanut sinulle kauheasti harvoin tänä kesänä, oma sydänystäväni, mutta jos se on sinulle lohdutukseksi, niin voin sanoa, että olen käyttäytynyt yhtä huonosti kaikkia muita kohtaan, joille olen kirjevelassa. Minulla on tässä kokonainen pinkka odottamassa, joten saan sonnustaa itseni ja sylkeä kouriini. Toivon, että annat anteeksi jonkun verran sekalaisen kuvakieleni.
"Olen kauhean uninen, silmät ovat mennä kiinni. Eilen illalla olin vieraisilla naapuritalossa Emily-serkun kanssa — hänellä on se pensionaatti, jossa asun. Siellä oli paljon muita vieraita, ja heti kun nuo poloiset elivät lähteneet talosta, kyni talon emäntä kolmen tyttärensä kanssa heidät aivan pataluhiksi. Tietysti he iskivät kyntensä meihin heti kun olimme päässeet eteiseen. Kun sitten palasimme kotiin, kertoi eräs täysihoitolainen, että renkipoika samassa talossa, josta juuri olimme tulleet, oli sairastunut tulirokkoon ja oli kuolemankielissä. Mainitun neidin erikoisala on tarjoilla tämänkaltaisia miellyttäviä uutisia. Minä pelkään hirveästi tulirokkoa. Jo se ajatus, että olen voinut saada tartunnan, esti minua nukkumasta. Kääntelin ja vääntelin itseäni sängyssä ja kun hetkeksi uinahdin, näin heti ilkeätä unta. Kello kolme minä heräsin kuumeisena, kaula kipeänä ja päässä jyskyttävä kipu. Tiesin, että minussa oli tulirokko, mutta varmuuden vuoksi nousin vapisevin jaloin katsomaan Emily-serkun 'Kotilääkäristä' taudin tuntomerkkejä.
"Anna, minussa oli ne kaikki. Sitten menin uudestaan nukkumaan ja kauhean tiedon uuvuttamana nukahdin ja nukuin kuin tukki seuraavaan aamuun, keskelle päivää. Olin silloin niin terve kuin pukki, joten minussa luultavasti ei voinut olla tulirokko. Jos olin saanut illalla tartunnan, niin tauti ei varmaankaan ollut voinut kehittyä niin nopeasti. Lääkärikirjasta löysin muuten hyvin tieteellisen sanan, inkubatsioperiodi. No, tuommoisia järkeviä ajatuksia voi kyllä saada päähänsä keskellä päivää, mutta yöllä kello kolme ei ole — miten sanat kuuluivatkaan — niin, ajatuksenjuoksu täysin selvä. Hihii!
"Sinä varmaankin ihmettelet, mitä minä täällä Merituvassa teen. Minusta on aina hauskaa viettää osa lomasta merenrannalla, ja isä lähettää tavallisesti minut silloin Emily-serkun 'matkailijain kesäpensionaattiin'. Pari viikkoa sitten tulin siis tänne, kuten tavallisesti, ja kuten tavallisesti oli minua asemalla vastassa, asemahuoneen edustalla, vanha kuski, setä Mark Miller, vanhoine kiesseineen ja jäykkäkoipisine hevosineen. Mark Miller on herttainen vanha ukko ja hän tarjosi minulle heti kourallisen vaaleanpunaisia piparminttumakeisia. Tuonkaltaiset karamellit tuovat aina mieleeni tukalan kirkonpenkissä-istumisen keskikesällä — luultavasti siksi, että minun isoäidilläni oli aina mukanaan niitä pussillinen. Ne tuoksuivat aina voimakkaasti, ja hän antoi niiden kiertää penkissä. Toisilla oli ajanvietoksi mukanaan piparminttumakeisia ja toisilla suuria rosmariini- ja lavendelikimppuja. En välittänyt juuri erikoisesti setä Markin karamelleista, hän kun onki niitä paljaasta taskustaan. Ne olivat jotakuinkin karvaisia ja hänen täytyi ensin noukkia pois muutamia ruosteisia nauloja ja yhtä ja toista muuta pientä, ennenkuin tarjosi niitä minulle. Minä en olisi mistään hinnasta tahtonut loukata hänen hyväntahtoisia vanhoja tunteitaan, vaan otin karamellit ja annoin niiden sitten huomaamatta pudota maantielle. Kun viimeinen oli kadonnut, huomautti Mark-setä vähän nuhdellen: 'Ei olisi pitänyt nakertaa kaikkia karamelleja yhtaikaa Phil-neiti. Nytpä tulee pikku vatsa kipeäksi!'
"Emily-serkulla on minua lukuunottamatta viisi täysi-hoitolaista — neljä vanhempaa tahi puolivanhaa naista ja yksi nuori herra. Ruokapöydässä istuu minun oikealla puolellani eräs rouva Smith. Hän kuuluu siihen lajiin ihmisiä, joille tuottaa tavatonta huvia syventyä ajattelemaan kaikenlaisia tauteja ja vammoja ja niiden inhoittavia yksityiskohtia. Hän peloitti meitä tietysti tulirokolla. Kun vaan ohimennenkin mainitsee jonkin taudin, niin hän pudistaa päätään ja sanoo: Voi, se on minulle hyvin tuttu — ja siitä aineesta saa sitten kuulla enemmän kuin tarpeeksi. Jonas kertoi, että hän kerran tuli puhuneeksi moottorin pysähtymisestä rouva Smithin seurassa, ja tämä tarttui heti sanaan ja mainitsi, että se tavallisesti on hyvin itsepäinen tauti. Hän oli itse potenut sitä kymmenisen vuotta, mutta vihdoin hän sattui tapaamaan erään matkustavan lääkärin, joka paransi sen.
"Kuka Jonas on? Odota kärsivällisesti, Anna Shirley. Kun oikea hetki tulee, saat kyllä kuulla puhuttavan Jonaksesta. Mutta minulla ei ole vähääkään halua sekoittaa häntä näiden naisten kanssa yhteen.
"Vasemmalla puolella minua istuu pöydässä rouva Phinney. Hän puhuu aina ruikuttavalla ja itkuisella äänellä — oikein pelkää hänen yhtäkkiä alkavan ulista. En tiedä mitä hän suree, mutta hän näyttää pitävän maailmaa surunlaaksona, ja nauru on hänestä mitä tuomittavin kevytmielisyyden ilmaus. Hänen mielestään minä olen ihan hullu, kuten Jamesina-tädinkin mielestä, mutta Jamesina-täti pitää minusta kuitenkin hiukan, ja siinä on hirvittävän suuri ero. Neiti Maria Grimsby istuu vinosti vastapäätä. Samana päivänä, jona saavuin, huomautti neiti Maria, että näytti vähän sateiselta — ja sitten hän nauroi. Kun sanoin, että tie asemalta oli erittäin kaunis, niin hän hihitti sillekin. Sanoin, että nyt näkee vielä muutamia sääskiä — neiti Maria purskahti taas mitä vilkkaimpaan nauruun. Sanoin, että Meritupa on kaunis, kuten aina — taaskin hän hihitti. Jos minä sanoisin Maria-neidille: Minun isäni on hirttänyt itsensä ja äitini on ottanut myrkkyä, minun veljeni on joutunut elinkautiseen kuritushuoneeseen, ja minä tunnen saavani jäykkäkouristuksen neljännestunnin kuluttua — niin Maria-neiti nauraisi täyttä kurkkua. Hän ei voi sille mitään — hän on syntynyt sellaiseksi, ja se on hyvin omituista ja surullista.
"Viides vanha nainen on rouva Grant. Se on herttainen muija, mutta hän ei sano koskaan pahaa sanaa kenestäkään eikä tiedä mitään skandaaleja, joten keskustelu hänen kanssaan on kauhean epäintresanttia.
"Mutta nyt pääsemme Jonakseen.
"Samana päivänä, jona tulin, näin pöydässä vastapäätä itseäni nuoren miehen, joka tarkasteli minua niin hyväntahtoisesti kuin olisi tuntenut minut kehdosta asti. Minä tiesin — sen oli Mark-setä kertonut minulle maantiellä —, että hänen nimensä oli Jonas Blake, että hän oli teologian ylioppilas S:t Columbasta ja että hänen tehtäviinsä kuului sielunhoito Merituvassa ja sen ympäristöllä kesän aikana.
"Hän on oikea rumuus — hän on suorastaan rumin nuori mies, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Hän on iso ja vankka, mutta kuitenkin hoikka, ja hänellä on uskomattoman pitkät jalat. Tukka on harmaankeltainen ja siirollaan, silmät harmaat — hyvä harmaa väri — suu on iso, ja korvat — niin, niistä on paras olla puhumatta.
"Hänellä on miellyttävä ääni — kun sulkee silmänsä, on mies vallan hurmaava — ja hänellä on varmaankin kaunis sielu ja enkelimäisen hyvä luonne.
"Meistä tuli heti hyvät ystävät. Hän on tietysti opiskellut Redmondissa, joten päästiin heti yhteiselle pohjalle. Me kalastamme ja soutelemme yhdessä ja teemme ihania kävelyretkiä kuutamossa meren rannalla. Hän ei ole niin ruma kuutamossa — ja hyvä Jumala, kuinka kuituinen hän on! Hänestä oikein säteilee kiltteyttä ja hauskuutta. Puolivanhat hupakot — paitsi rouva Grant — eivät hyväksy Jonasta, siksi että hän osaa nauraa ja laskea leikkiä ja ilmeisesti mieluummin kävelee minun ajattelemattoman ja turhamaisen vähäpätöisyyteni kanssa kuin seurustelee heidän kanssaan.
"Niin merkilliseltä kuin kuuluukin, en toivoisi hänen pitävän minua pintapuolisena ja kevytmielisenä. Sehän on oikeastaan naurettavaa. Kuuluuko minuun, mitä tuollainen liinatukka-Jonas, jota en ennen eläessäni ole nähnyt, ajattelee minusta!
"Sunnuntaina Jonas saarnasi kylän kirkossa. Menin tietysti sinne, mutta en voinut ollenkaan kuvitella Jonasta saarnatuolissa. Jonas hengenmiehenä — tahi siksi tulemaisillaan — ei, pila oli mennyt liian pitkälle.
"No, sitten alkoi Jonas saarnata. Kun hän oli puhunut yhtä kyytiä kymmenen minuuttia, tunsin itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että minusta tuntui kuin olisin tullut aivan paljaalle silmälle näkymättömäksi. Jonas ei sanonut sanaakaan nykyajan naisista eikä katsonut kertaakaan minuun päin. Mutta minulle kävi aivan selväksi, kuinka surkean pintapuolinen ja tyhjä ja turhamainen olen luonteeltani ja kuinka rajattoman vähän minun täytyy muistuttaa naista, jonka Jonas on asettanut ihanteekseen. Sen naisen täytyy olla ylevämielinen, jalo ja luja. Jonas tuntui hyvin vakavalta, hellältä ja uskolliselta. Hän oli juuri sitä, mitä pappismiehen tulee' olla. Ihmettelin, kuinka olin koskaan voinut pitää häntä rumana — vaikka hän on ruma, Anna! — häntä, jolla on niin kauniit, ilmehikkäät silmät ja ajattelijan otsa, joskin sillä arkioloissa riippuu takkuisia liinasuortuvia.
"Saarna oli ihana, ja minä olisin voinut kuunnella sitä koko elinikäni, mutta lopuksi tunsin vain oman viheliäisyyteni ja alhaisuuteni. Jospa olisin sellainen kuin sinä, Anna!
"Kotimatkalla kirkosta hän sai minut kiinni ja tuntui olevan yhtä vitsikäs kuin tavallisesti. Mutta hänen leikillisyytensä ei voinut enää eksyttää minua. Olin nähnyt oikean Jonaksen. Olisin tahtonut tietää, tulisiko hän koskaan huomaamaan oikean Philin — jota ei kukaan, et sinäkään, Anna, vielä ole nähnyt.
"'Jonas', sanoin minä — minä unohdin sanoa häntä herra Blakeksi, eikö se ollut kauheata? Mutta on tilaisuuksia, jolloin tuollainen ei merkitse mitään. 'Jonas', sanoin minä, 'te olette syntynyt papiksi. Mikään muu ei teistä voisi tulla'.
"'Ei voisikaan', vastasi hän hiljaa ja tyynesti. 'Yritin kauan muuta — minulla ei ollut ollenkaan halua tulla papiksi. Mutta lopulta havaitsin, että juuri se kutsumus oli annettu minun täytettäväkseni — ja Jumalan avulla koetan selviytyä siinä.'
"Hänen äänensä oli matala ja hyvin harras. Hänestä tulee varmasti hyvä ja arvokas sananjulistaja, ja onnellinen se nainen, jolle on suotu kykyä auttaa häntä hänen elämäntehtävässään. Se nainen ei saa olla mikään tuulihattu, joka kääntyy pienimmänkin tuulahduksen mukaan. Hänen täytyykin nopeasti päättää, minkä hatun hän ottaa päähänsä. Luultavasti hänellä ei tule olemaankaan useampia kuin yksi. Maalla asuvilla apulaispapeilla ei ole koskaan liiaksi rahoja. Mutta hänelle olisi aivan yhdentekevää, vaikka hänellä ei olisi hattua ensinkään, sillä hänellä olisi sen sijaan aina Jonas.
"Anna Shirley, et suinkaan sinä aio uskoa tahi yrittää hengittääkään sanoaksesi, että minä olen tässä rakastunut pastori Blakeen? Voisiko minussa olla hellempiä tunteita liinatukkuista rumaa teologia kohtaan, jonka nimi on Jonas? Pois se! Kuten Mark-sedän on tapana sanoa: Se on mahdotonta, eikä nä kylliksi, se on uskomatonta.
Hyvää yötä toivoo SinunPhilisi."
"P. S. Se onmahdotonta— mutta pelkään hirmuisesti, että se on totta. Minä olen onnellinen ja häpeissäni ja huolestunut. Tiedän, ettei hän kuuna päivänä voi välittää minusta. Uskotko, että koskaan voisin kehittyä ja edistyä niin pitkälle, että kelpaisin papinrouvaksi? Tietysti saa muuttaa elämäänsä paljon…"
Olen tässä hyvin kahden vaiheilla, virkkoi Anna katsellen Majan ikkunasta puiston etäisiin petäjiin ja lehtikuusiin. — Minulla on, Jimsie-täti, varaa omistaa kokonainen iltapäivä suloiseen tehtävään olla kerrassaan mitään tekemättä. Vietänkö minä sen tässä kodikkaasti räiskyvän uunivalkean ääressä, missä on lautasellinen tavattoman punaisia ja herkullisia omenia, kolme liikuttavan yksimielisinä kehräävää kissaa kaksi säädyllistä posliinikoiraa vihertävine kuonoineen? Vai menenkö kävelemään puistoon, missä honkain latvat humisevat ja aallot loiskivat rantaa vasten?
— Jos minä olisin yhtä nuori kuin sinä, valitsisin puiston, vastasi Jamesina-täti kutkuttaen Josefin keltaista korvalehteä sukkapuikollaan.
— Minä luulin sinun pitävän itseäsi yhtä nuorena kuin muutkin, virkkoi Anna leikillisesti.
— Niin olenkin sielussani. Mutta jalat eivät ole yhtä nuoret kuinteidän. Mene sinä, Anna, ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.Minusta sinä olet nyt viime aikoina näyttänyt vähän kalpealta.Aurinko ja tuuli tuovat ruusuja poskille.
— Ehkäpä menen sitten hetkeksi kävelemään, virkkoi Anna haluttomasti. — En ole tänään oikein kotoisten huvitusten tuulella. Tahdon tuntea olevani yksin ja vapaa — astua reippaasti ja täyttää keuhkot. Puistossa ei ole ketään, sillä kaikki ovat katsomassa jalkapalloilua.
— Minkä tähden sinä et ole mennyt sinne.
— Kukaan ei pyytänyt — paitsi pieni äitelä Dan Ranger. Hänen kanssaan en suostu menemään minnekään, mutta jotten olisi loukannut hänen pieniä, hienon hienoja tunteitaan, sanoin, etten ole ollenkaan aikonut lähteä kilpailuihin. Ja nyt ne saavat jäädä. Jalkapalloilu ei huvita minua tänään rahtuakaan.
— Mene sinä hengittämään raitista ilmaa, kehoitti Jamesina-täti. — Mutta ota sateenvarjo mukaan, luultavasti tulee sade. Reumatismi ahdistaa jalkaparkaani.
— Vanhoilla mummoilla vain on reumatismi, pikku täti.
— Kuka hyvänsä voi saada reumatismin jalkoihinsa, Anna. Mutta ne ovat vanhoja, joilla on reumatismi sielussaan, Jumalan kiitos, en tunne mitään oireita siihen. Jos saa reumatismin sieluunsa, niin on parasta mennä puusepältä tilaamaan ruumisarkku itselleen.
Oli marraskuu — purppuranpunaisten auringonlaskujen ja matkaavien muuttolintujen kuukausi, jolloin meri kohisee surulaulujaan ja honkain latvat huokaavat kiihkeästi. Anna vaelsi edestakaisin harmaiden syyspilvien ajelehtiessa taivaalla, etäältä näki hän vilahduksen värittömänä välkkyvästä merestä. Hän tahtoi antaa raikkaan tuulen puhaltaa puhtaiksi sielun sisimmät sopukat — tuntui siltä, kuin sinne olisi kerääntynyt hämähäkinverkkoa. Annalle hyvin harvinainen tuntemus… Oli miten oli, siitä saakka kun Annan kolmas lukuvuosi korkeakoulussa oli alkanut, ei hän ollut kyennyt voittamaan raskasmielisyyttä, joka väliin valtasi hänet. Häntä eivät askarruttaneet mitkään huolet, mutta huoleton, auringonpaisteinen mieli ei palannut.
Karoliinan majassa vaihtelivat yhtä miellyttävästi kuin ennenkin määrätietoinen työ ja hyvin ansaittu lepo ja virkistys.
Ison, uunivalkean valaiseman vierashuoneen täyttivät aina perjantai-iltaisin kutsumattomat, mutta silti tervetulleet vieraat, ja ilo ja nauru kaikui huoneessa Jamesina-tädin myhäillessä kaikille. Philin kirjeistä tuttu "Jonas" kävi usein, tuli aamupäiväjunalla S:t Columbasta ja matkusti kotiin viimeisellä junalla. Hän oli voittanut kaikkien majan asukkaiden sydämet, vaikka Jamesina-täti pudisteli päätään ja ilmoitti peruuttamattoman mielipiteensä olevan, ettei nykyajan pappismiehiä voinut verrata vanhan hyvän entisajan pappeihin.
— Hän on oikea kunnon mies, kultaseni, sanoi hän Philille, mutta sananjulistajan tulee olla vakavampi ja arvokkaampi olemukseltaan.
— Eikö voi olla kristitty, vaikka nauraakin? ihmetteli Phil.
— Kyllähän tietysti tavalliset ihmiset voivat hyvin hyvästikin. Mutta minä puhuin Herran palvelijasta, virkkoi Jamesina-täti nuhtelevasti. — Ja sinun ei pidä keimailla pastori Blakelle, se nyt ei ole ollenkaan soveliasta.
— Mutta enhän minä ollenkaan keimaile hänelle, väitti Phil.
Kukaan muu ei uskonut häntä kuin Anna. Toiset uskoivat hänen harjoittavan tavallista urheiluaan ja sanoivat hänelle suoraan, etteivät hyväksyneet hänen käytöstään.
— Pastori Blake ei ole Alec- ja Alonzo-rotua, joiden kanssa rankaisematta leikittelee, huomautti Stella ankarasti. — Hän ottaa asian vallan vakavasti. Voit tehdä hänet onnettomaksi koko elämänajaksi.
— Älä, mitä sinä sanot? huudahti Phil. — Uskotko todellakin, että minä voisin? Hyvänen aika kuinka metkaa!
— Philippa Gordon! En ole luullut sinua noin tunteettomaksi. Minä puhun mahdollisuudesta, että rehellinen, kunnon mies tulee onnettomaksi koko elämänsä ajaksi, ja sinä olet ihastunut, kun sinun vallassasi on saada se aikaan.
— Nyt sinä pistät omiasi, pikku kulta. Kun harkitsematta sanoin: hyvänen aika, kuinka metkaa, niin en ollenkaan tarkoittanut, että minä tahtoisin tehdä hänet onnettomaksi, vaikka voisinkin, mikä minusta juuri oli suurenmoista.
— Minusta ei ero ole kovinkaan suuri. Enkä minä ymmärrä sinua, Phil. Sinä narraat hänet juoksemaan perästäsi, ja tiedät, ettei sinun tarkoituksesi ole ollenkaan vakava.
— Minun tarkoitukseni on saada hänet kosimaan, mikäli minä vain voin asiaan vaikuttaa, sanoi Phil tyynesti.
— Sinä olet parantumaton, virkkoi Stella toivottomasti.
Gilbert tuli joskus perjantai-iltaisin. Hän näytti aina olevan hyvällä tuulella, otti koko sielullaan osaa keskusteluun eikä jäänyt milloinkaan vastausta vaille. Hän ei etsinyt eikä välttänyt Annan seuraa. Kun olosuhteet johtivat heidät toistensa kanssa tekemiin, keskusteli Gilbert hänen kanssaan kohteliaasti ja ystävällisesti, aivan kuin Anna olisi ollut uusi tuttavuus. Entinen toverillinen suhde oli kuin poispuhallettu. Anna tunsi jonkinlaista katkeruutta tämän vuoksi, mutta koetti uskotella olevansa hyvin iloinen ja tyytyväinen, kun Gilbert niin täydellisesti oli toipunut pettymyksestä, minkä Anna oli hänelle tuottanut. Tuona huhtikuun iltana omenapuiden alla hän oli vakavasti pelännyt tuottaneensa Gilbertille sydän haavan, joka ei moneen aikaan paranisi. Nyt hän huomasi pelkonsa liialliseksi ja aiheettomaksi. Miehen mielellä on myös oma joustavuutensa. Gilbert ei näyttänyt siltä kuin häntä olisi jäytänyt salainen suru. Hän nautti elämästä ja teki tarmokkaasti ja kunnianhimoisena työtä. Hänen suuntaviivojaan ei järkyttänyt se, että nuori tyttö oli kylmä häntä kohtaan. Kun Anna sattui kuuntelemaan Gilbertin ja Philin välillä alituisesti vallitsevaa leikillistä sanasotaa, täytyi hänen epäillä, että hänen silmissään oli kummitellut, kun hän luuli nähneensä synkän epätoivon Gilbertin katseessa sanoessaan hänelle, ettei voisi milloinkaan pitää hänestä sillä tavoin kuin Gilbert toivoi.
Ei puuttunut niitä, jotka halukkaasti tavoittelivat Gilbertin jättämää vapaata paikkaa ja pyrkivät Annan palvelevaksi kavaljeeriksi. Mutta Anna piti heidät loitolla eikä rohkaissut ketään. Jos "se oikea" kerran oli ilmestyvä, saattoi hän kyllä odottaa. Hän ei kaivannut ketään virkaatekevää. Täten varoitteli ja opetti Anna omaa minäänsä kävellessään puistossa tuulisena päivänä.
Jamesina-tädin ennustama sade puhkesi, alkaen rapista ja suhista puiden latvoissa. Anna avasi sateenvarjonsa ja riensi mäkeä ylös. Juuri kun hän pääsi isolle maantielle, pyyhkäisi tuulenpuuska kiivaasti hänen sivuitseen kääntäen hänen sateenvarjonsa nurin. Anna tarttui epätoivoisena varteen ja koetti turhaan saada vastahakoista sateenvarjoa tottelemaan. Silloin kuuli hän äkkiä korvansa juuressa sanat:
— Anteeksi — rohkenenko tarjota sateenvarjoni?
Anna nosti katseensa. Siinähän seisoi ilmi-elävänä hänen edessään hänen unelmiensa sankari pitkänä, komeana ja ylhäisenä, silmät tummat, surumieliset, salaperäiset ja ääni lempeä, sointuisa ja miellyttävä. Hän ei olisi voinut olla tarkemmin Annan ihanteen kaltainen, vaikka olisi ollut tilauksesta tehty.
— Saan kiittää, sanoi Anna aivan ymmällä.
— Kenties me koetamme pyrkiä tuonne niemellä olevaan pieneen puistomajaan, ehdotti tuntematon. — Siellä voimme odottaa, kunnes puuska on mennyt ohi. Sade ei tule kestämään kovin kauan.
Sanat olivat jokapäiväiset, mutta ah, äänensävy!… Ja hymy, joka niitä seurasi. Anna tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin.
He kiiruhtivat puistomajaan ja istuutuivat hengästyneinä suojaavan katon alle. Anna piti nauraen koholla uskotonta sateenvarjoaan.
— Kun tällainen vanha koeteltu ystävä tekee tenän, niin sekä hämmästyy että suuttuu, virkkoi hän hilpeästi.
Sadepisaroita välkkyi hänen hohtavassa tukassaan, josta kiemurteli vallattomia kiharoita pitkin otsaa ja ohimoita. Poskilla oli heleä puna, isot silmät muistuttivat tähtiä. Hänen seuralaisensa katseli häntä ihaillen. Anna tunsi punastuvansa hänen katseestaan. Kuka tuo olikaan? Kas — tuossa näkyi vilahdukselta eräs korkeakoulun punavalkea merkki, joka oli nuppineulalla kiinnitetty takinkäänteeseen. Ja Anna oli uskonut tuntevansa ainakin ulkomuodolta kaikki korkeakoulun opiskelijat, vastatulleita lukuunottamatta. Tämä nuori mies, jonka käytös oli sulava ja hieno kuin maailmanmiehen, ei varmastikaan ollut mikään vastatullut.
— Me olemme opiskelutovereita, huomaan minä, virkkoi hän ja hymyili nähdessään Annan heleän punan. — Silloinhan voimme jo katsoa olevamme tuttuja. Minun nimeni on Royal Gardner. Ja te olette varmaankin sama neiti Shirley, joka luki Tennysonia eräänä iltana Kaunokirjallisen liiton kokouksessa?
— Se pitää paikkansa, mutta en tiedä ollenkaan, mihin minun tulee sijoittaa teidät, virkkoi Anna avomielisesti. — Saako kysyä, mikä teidän paikkanne on korkeakoulussa?
— Minusta tuntuu kuin minulla ei vielä olisi oikein mitään paikkaa. Pari vuotta sitten olin "tulokkaana" Redmondissa. Mutta senjälkeen olen ollut koko ajan Euroopassa. Olen nyt tullut takaisin päättämään taidehistorian ja estetiikan opintoni.
— Tämä on myöskin minun juniorivuoteni, virkkoi Anna.
— Silloinhan me olemme sekä kurssitovereita että korkeakoulutovereita. Ja minä olen täysin leppynyt niihin kahteen vuoteen, joiksi minun täytyi keskeyttää opintoni, virkkoi nuori mies erittäin merkitsevin katsein.
Sade valui yhä edelleen rankasti melkein tunnin ajan. Mutta aika kului hyvin nopeasti. Kun pilvet hajaantuivat ja kalpean marraskuunauringon säde valaisi satamaväylää ja mäntyistutuksia, lähtivät Anna ja hänen seuralaisensa kotimatkalle. Heidän tultuaan Majan veräjälle pyysi mies lupaa saada tulla käymään, mikä hänelle myönnettiin.
Anna astui sisään hehkuvin poskin ja jyskyttävin ohimoin. Noita kiipesi hänen polvilleen ja painoi hyväillen päänsä hänen olkaansa vasten, mutta sai vain kylmän vastaanoton. Annan sielu oli ääriään myöten täynnä romantiikkaa, eikä häneltä riittänyt mielenkiintoa tylppäkuonoisen kissan osalle.
Samana iltana tuotiin Majaan paketti neiti Shirleylle. Siinä oli pahvikotelossa kaksitoista ihanaa ruusua. Phil hyökkäsi kuin pieni kotkatar mukaanliitetyn käyntikortin kimppuun, joka putosi ruusuista maahan, ja luki nimen sekä runollisen omistuksen, joka oli kirjoitettu toiselle puolelle korttia.
— Royal Gardner! huudahti hän. — Mutta Anna, minä en ole tiennytkään, että sinä tunnet Royal Gardnerin!
— Minä tapasin hänet puistossa nyt iltapäivällä sateessa, selitti Anna kiireisesti. — Minun sateenvarjoni kääntyi nurin, ja hän tarjosi minulle oman sateenvarjonsa.
— Vai sillä tavalla — hm. — Phil katsoi uteliaasti Annaan. — Ja tämä tavattoman jokapäiväinen tapaus antaa aiheen lähettää tusinan pitkävartisia ruusuja ja runopukuisen omistuksen? Ja sinulle punastua mitä suloisimmin, kun äsken katselit hänen korttiaan? Anna, kasvosi ilmiantavat sinut.
— Älä puhu roskaa, Phil! Tunnetko sinä herra Gardnerin?
— Minä olen tutustunut hänen molempiin sisariinsa ja olen kuullut hänestä puhuttavan. Kaikki ihmiset tuntevat sen perheen. Gardnerit ovat hienoa ja ylhäistä sukua ja hirmuisen rikkaita. Roy on hyvin kaunis ja hänellä on erittäin hyvä pää. Pari vuotta sitten hänen äitinsä terveys oli vähän heikko, ja Gardner jätti silloin korkeakoulun lähteäkseen hänen kanssaan Eurooppaan, jotta äiti saisi hoitaa terveyttään — hänen isänsä on kuollut. Hänestä kuului tuntuneen hyvin vaikealta keskeyttää opintonsa, jotka olivat erikoisen hienosti suunnitellut. Kuulepas nyt, Anna… Tässä on varmaan jotain intressanttia pelissä. Minä melkein kadehdin sinua, mutta en niin kauheasti kuitenkaan. Katsos, hän ei ole kuitenkaan Jonas.
— Voi, mikä hupakko sinä olet, virkkoi Anna luoden Philiin armollisen silmäyksen. Mutta hän makasi kauan valveilla sinä iltana eikä hän pitänytkään unta kovin tärkeänä. Unelmat, joita hän näki valveilla, olivat vielä lumoavammat ja kiehtovammat kuin ne kirjavat kuvat, joita hänen oli tapana nähdä suljetuin silmäluomin. Oliko lumottu prinssi — se oikea — vihdoinkin tullut? Kun Anna ajatteli säteileviä tummia silmiä, jotka olivat syvästi katsoneet hänen omiin silmiinsä, oli hän hyvin taipuvainen antamaan sisimmässään myöntävän vastauksen.
Karoliinan majan tytöt pukeutuivat paraikaa illanviettoon, jonka korkeakoulun juniorit antoivat senioreille eräänä helmikuun iltana ja jossa myös tanssittaisiin. Anna tarkasti itseään tyttömäisen tyytyväisenä sinisen huoneen peilin edessä. Hänellä oli yllään erittäin kaunis puku. Aluksi se oli ollut aikalailla yksinkertainen, kermankeltaisesta silkistä tehty pikku kotelo, päällyshame shiffonista. Mutta Phil oli pyytänyt saada ottaa sen mukaansa joululomaksi ja kirjaillut mitä sievimpiä ruusunnuppuja yli koko ohuen valkean kankaan. Philin sormet olivat taitavat ja nopeat ja tuloksena oli puku, jota jokainen tyttö Redmondissa kadehti. Allie Boonekin, joka sai pukunsa Pariisista, loi aina kaihoisia katseita ruusunnuppuhameeseen, kun Anna purjehti sen ilmavien verhojen ympäröimänä korkeakoulun isoa porraskäytävää.
Anna koetti, miltä valkea kämmekkä näyttäisi hänen hiuksissaan. Roy Gardner oh lähettänyt hänelle valkeita kämmeköitä illanviettoa varten, ja Anna tiesi, ettei kenelläkään Redmondin tytöllä tulisi olemaan niitä illalla. Phil tuli huoneeseen ja asettui heti ihailemaan.
— Minun täytyy sanoa, Anna, että sinä tänä iltana olet oikein eduksesi. Yhdeksänä iltana kymmenestä minä helposti himmennän sinut loistollani. Mutta kymmenentenä sinä puhkeat kukkaan loistokasvina, joka täydellisesti saattaa minut varjoon. Millä sinä oikein saat sen aikaan?
— Puku sen tekee, rakas lapsi. Ei lainattuja höyheniä, vaan rehellisesti maksettuja. Mutta kuitenkin höyheniä.
— Eipäs olekaan. Toissa iltana, kun tuolla tavoin puhkesit kukkaan, oli sinulla vanha vaaleansininen villapuserosi, jonka rouva Lynde on sinulle ommellut. Ellei jo se olisi vienyt Roylta sekä pään että sydämen, menettäisi hän ne varmasti tänä iltana. Mutta minusta kämmekät eivät sovellu sinulle, Anna. Ei, se ei ollenkaan johdu kateudesta… Mutta kämmekät sointuvat huonosti yhteen sinun oman olemuksesi kanssa. Ne ovat liian eksoottisia — liian troopillisia — liian ärsyttäviä. Älä ainakaan pane niitä tukkaasi, teepä muuten mitä tahansa.
— En panekaan. Myönnän, etten ole itsekään niin kovin ihastunut kämmekköihin. Minusta ne eivät ole samaa maata kuin minä. Roy ei lähetäkään minulle usein niitä — hän tietää, että minä pidän eniten kukista, joiden kanssa viihtyy kuin rakkaiden ystävien kanssa, enkä sellaisista, jotka alentuvat tulemaan lyhyelle käynnille kuumasta kasvihuoneestaan ja sitten hyvinkin pian osoittavat, ettei ilmanmuutos heitä miellytä.
— Jonas on lähettänyt minulle muutamia ruusunnuppuja täksi illaksi — mutta ikävä kyllä hän ei tule itse mukaan. Hänen piti lähteä kiertoretkelle köyhiin koteihin kauas laitakaupungille. En usko, että häntä haluttaisi tullakaan. Anna, minä pelkään kauheasti, ettei Jonas loppujen lopuksi sittenkään välitä minusta. Ja minä vaivaan nykyään juuri päätäni ratkaistakseni, päästänkö itseni riutumaan ja kuolemaan vai karaisenko itseni ja suoritan tutkintoni ja elän yhä edelleen järkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä.
— Phil, sinun luonteesi mukaista ei ole ensinkään elää järkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä. Siis sinun on paras riutua ja kuolla, virkkoi Anna.
— Voi, kuinka sinä osaat olla sydämetön!
— Ja kuinka sinä voit olla hirmuisen typerä! Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, että Jonas pitää sinusta!
— No, mutta miksi hän ei sitten voi sanoa suoraan, että hän pitää? Enkä minä voi saada häntä siihen. Hän näyttää kyllä siltä minustakin. Mutta niin kauan kuin hän vain katselee minua hellästi eikä avaa suutaan, on minun vaikea istuutua päärmäämään keittiöpyyhinliinoja ja merkkaamaan lautasliinoja. En voi vakavasti ryhtyä kapiooni ennenkuin olen oikein kihloissa. Sillä vain panisi kohtalon koetukselle.
— Minä sanon sinulle erään asian. Sinun Jonaksesi ei uskalla kosia sinua, Phil. Hän on köyhä eikä voi tarjota sinulle sellaista kotia, johon sinä olet tähän saakka tottunut. Sinä ymmärrät kyllä, että se on ainoa syy, miksi hän ei ole kosinut aikoja sitten.
— Niin taitaa olla, virkkoi Phil olematta vielä täysin vakuutettu. — Mutta — hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä — ellei hän kosi minua, niin minä kosin häntä. Lopputulos on kai hyvä joka tapauksessa. Ei kannata olla huolissaan edeltäkäsin. Asiasta toiseen — Gilbert Blythe on usein kävelemässä Helena Stuartin kanssa. Tiedätkö sen?
Anna koetti kiinnittää hienoa kulta vitjaa kaulalleen. Hänestä lukko tuli äkkiä tavattoman konstikkaaksi. Siinä mahtoi olla jotain hullusti — vai vaivasiko hänen sormiaan jokin?
— En, sanoi hän välinpitämättömästi. — Kuka on Helena Stuart?
— Ronald Stuartin sisar. Hän on Kingsportissa tämän talven soitto-opintoja harjoittamassa. Minä en ole häntä nähnyt, mutta väitetään, että hän on hyvin kaunis ja että Gilbert on häneen oikein ihastunut. Voi, kuinka minua harmitti, kun annoit Gilbertille rukkaset! Mutta oli kai edeltäpäin määrätty, että sinun tulee saada Roy Gardner. Ymmärrän sen nyt. Teit kyllä aivan oikein.
Anna ei punastunut, mikä muulloin tapahtui usein, kun hänen tyttöystävänsä tekivät hänelle kiusaa Roy Gardnerista. Hän tunsi äkkiä olevansa jäähtynyt ja haluton. Philin puhe tuntui hänestä joutavanpäiväiseltä ja typerältä — mieluummin hän olisi jättänyt koko illanvieton sikseen. Hän läimähytti viatonta Noitaa korville.
— Älä siinä tuhraa tyynyä karvaiseksi, kissaheittiö! Ulos paikalla ja pysy siellä, missä tiedät saavasi olla.
Anna otti orkideansa ja lähti portaita alas arkihuoneeseen, missä Jamesina-täti istui kunniapaikalla lämpiämään ripustettujen iltakappojen edessä. Roy Gardner odotti Annaa ja käytti odotusajan Saara-kissan härnäämiseen. Saara-kissa ei suosinut Royta. Se käänsi hänelle aina selkänsä. Mutta kaikki muut Karoliinan majassa olivat hyvin suopeita häntä kohtaan. Jamesina-täti, jonka Gardnerin kohtelias ja kunnioittava käytös ja miellyttävä, vastustamaton äänensointu olivat lumonneet, julisti ettei hän ole milloinkaan nähnyt niin erinomaista miestä ja että Annalla oli täysi syy tuntea itsensä hyvin onnelliseksi. Tällaiset lausunnot ärsyttivät Annaa ja herättivät hänessä vastustushalua. Ensimmäinen tuttavuus Royn kanssa ja se seikka, että Roy oli peittelemättömästi osoittanut ihailuaan, olivat tosin omiaan viehättämään nuorta neitosta, jonka olemukseen oli aina kuulunut suuri taipumus romanttisuuteen, mutta hän toivoi kuitenkin, etteivät Jamesina-täti ja tytöt olisi niin varmoja asiasta.
Auttaessaan päällystakkia Annan ylle kuiskasi Roy hänelle tilaisuuteen soveltuvan kohteliaisuuden, jonka hän oli ottanut heille kummallekin tutusta runosta, mutta se ei herättänyt Annassa yhtä suurta ihastusta kuin tavallisesti, ja Royn mielestä Anna oli verrattain harvapuheinen heidän lyhyellä matkallaan korkeakoulun juhlahuoneistoon. Anna näytti Roysta hieman kalpealta tullessaan naisten pukuhuoneesta, eikä hän erehtynytkään, mutta kun Anna oli astunut juhlasaliin, palasi puna äkkiä hänen poskilleen ja hän muuttui jälleen säteilevän iloiseksi. Hän kääntyi Royn puoleen välkehtivä ilme kasvoissaan, ja Roy hymyili hänelle ja katsoi häntä syvillä mustilla "samettisilmillään", joiksi Philin oli tapana niitä nimittää. Todellisuudessa Anna ei huomannut Royta. Kuuma laine tulvi hänen rintaansa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Salin toisessa päässä, ison palmuryhmän suojassa seisoi Gilbert puhuen nuoren tytön kanssa, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Helena Stuart.
Tyttö oli harvinaisen kaunis, kookas ja komea, ryhti itsetietoinen. Hänellä oli suuret tummansiniset silmät, tasainen, kirkas iho ja pronssinkuulteinen hohde sileässä tukassaan. Hän muistutti jotain pohjoismaisen aatelisnaisen muotokuvaa viisitoista- tahi kuusitoistasataluvulta.
— Hänellä on sellainen ulkomuoto, jota minä aina olen kovasti toivonut itselleni, ajatteli Anna masentuneena. — Iho ruusua ja liljaa — haaveelliset siniset silmät — metallinhohteiset hiukset — hänellä on kaikki… Ihmeellistä, ettei hänen nimensä ole samalla Cordelia Fitzgerald. Eiköhän hänellä kuitenkin ole vähän kömpelö vartalo, ja ainakin on varmaa, että minulla on parempi nenä kuin hänellä.
Anna tunsi voimansa jonkun verran elpyvän, kun hän oli tehnyt tämän havainnon.
Maaliskuu ei ollutkaan tänä talvena loppumaton ja petollinen siirtymäkausi, jolloin pakkanen värjyy ilmassa ja nurkkia pyyhkäisevät kylmät vihurit. Taivas olikin keväisen valoisa ja auringon lämmittämät päivät vaipuivat kylmään, vaaleanpunertavaan hämärään, ennenkuin kuu isona ja kirkkaana nousi taivaalle. Merituuli asettui levolle, mutta tuntui siltä kuin olisi vielä voinut kuulla talven viimeisten jäälohkareiden murskautuvan.
Korkeakoululaisilla oli edessään huhtikuun kokeet, jotka loivat varjojaan Karolinan majaan ja sen asukkaihin. Tytöt pänttäsivät kirjoja päähänsä, minkä jaksoivat. Philkin askarteli paksujen nidosten ja hakemistojen ääressä osoittaen intoa, joka tuotti hänen leimahtavalle tarmolleen kunniaa.
— Minun aikomukseni on saada matematiikan stipendi, vakuutti hän eräänä päivänä. — Helposti lähtisi myös kreikankielen stipendi, mutta minä näytän mieluummin mihin pystyn matematiikassa. Silloin Jonas huomaa, miten paljon älyä minussa oikeastaan on.
— Jonas pitää sinusta enemmän siksi, että sinulla on suuret ruskeat silmät ja veitikkamainen hymy kuin kaikkien niiden monimutkaisten aivolokeroiden vuoksi, joita sinulla saattaa olla kiharoittesi alla, virkkoi Anna.
— Kun minä olin nuori tyttö, ei pidetty sopivana, että hyvinkasvatetulla naisella on vihiäkään matematiikasta, sanoi Jamesina-täti. — Mutta ajat muuttuvat, ja me ajan mukana. En osaa sanoa parempaanko päin. Osaatko keittää ruokaa, Phil?
— En, hyvä täti. Kerran olen sekoittanut kakkutaikinan — mutta se ei noussut ollenkaan, ja siitä tuli pannukakku. Kyllä kai täti tietää, millaista tarkoitan — moni muu on leiponut samanlaisia. Mutta sano, pikku herttainen muori-kulta, etkö usko, että minä samalla kirkkaasti säteilevällä älylläni, jonka avulla saavutan matematiikan stipendin, myös voin päästä selville herkkujen salaisuuksista, jos minä nyt jonkun ajan kuluttua vakavasti päätän ruveta oppimaan ruuan valmistusta?
— Jumala tietää — emmehän me voi heittäytyä toivottomuuteen, arveli Jamesina-täti varovaisesti. — Minulla ei ole erikoisen hyvä käsitys nykyajan naisen kasvatuksesta. Minun tyttäreni on suorittanut kandidaattitutkinnon. Hän osaa myös valmistaa ruokaa. Mutta sen minä opetin hänelle ennenkuin hän sai ryhtyä kuiviin tieteisiin yliopistossa.
Maaliskuun puolivälissä saapui kirje vanhemmalta neiti Spoffordilta, missä tämä ilmoitti, että hän veljentyttärensä kanssa oli päättänyt viipyä Euroopassa vielä vuoden. "Käy siis päinsä jäädä Karoliinan majaan vielä vuodeksi", sanottiin kirjeessä. "Maria ja minä aiomme nyt ryhtyä Egyptiin. Tahtoisin ainakin nähdä sfinksin ennenkuin kuolen."
— On aika hullunkurista ajatella heitä "ryhtymässä Egyptiin", nauroi Stella. — He aikovat varmasti istua sfinksin edessä omilla telttatuoleillaan ja kutoa sukkaa katsellessaan sitä.
— Minä olen hyvin iloinen, kun me saamme jäädä Majaan vielä vuodeksi, virkkoi Stella. Minulla on ollut oikein pelko ja vavistus siitä, että he tulevat pian takaisin. Silloin meidän herttainen pikku kotimme hajaantuisi kaikkiin ilmansuuntiin — ja meidät, linnunpoikaparat, heitettäisiin höyhenettöminä pesästä jälleen täysihoitolarouvien armottomaan ilmapiiriin.
— Nyt minä lähden ulos vetämään nenääni raitista puiston ilmaa, virkkoi Phil heittäen logaritmitaulun menemään. — Uskon olevani vielä kahdeksankymmenvuotisena iloinen siitä, että menin kävelemään puistoon juuri tänä iltana.
— Sinä puhut arvoituksin, sanoi Anna.
— Tule mukaan, kenties saat kuulla jotain, kullanmuru.
Maaliskuun illan tenhoava ja salaperäinen tunnelma valtasi heidät kohta. Ilta oli lauha ja hiljainen, äänettömyyteen vaipunut — äänettömyyteen, josta kuitenkin soi joukko vienoja, hopeankirkkaita ääniä, mutta ne saattoi kuulla vain se, joka kuunteli sielullaan. Tytöt kulkivat honkain reunustamaa puistokäytävää pitkin, joka näytti suoraan johtavan komeaan, tulipunaiseen talviseen auringonlaskuun.
— Menisin kotiin kirjoittamaan runon heti paikalla, jos vain tietäisin, miten se tehdään, sanoi Phil pysähtyen erääseen tienristeykseen, missä ruusuinen hohde peitti honkien tummanvihreät latvat. — Kaikki on täällä niin ihmeellistä — suuri valkea hiljaisuus ja tummat puut, jotka näyttävät kätkevän syviä ajatuksia.
— Metsä oli Jumalan ensimmäinen temppeli, virkkoi Anna hiljaa. — Ei voi muuta kuin olla hartautta ja kunnioitusta täynnä tällaisella paikalla. Kun kuljen honkien alla, tunnen aina olevani Häntä lähempänä.
— Anna, minä olen onnellisin olento auringon alla, pääsi äkkiäPhilin huulilta.
— Vai on pastori vihdoinkin puhunut? kysyi Anna tyynesti.
— On, kuulepas! Ja minä aivastin kolme kertaa hänen puheensa aikana. Eikö se ollut kamalaa? Mutta minä vastasin 'tahdon' melkein jo ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa — minä pelkäsin niin, että hän katuisi ja jättäisi kesken. Olen suunnattoman iloinen. Minun oli niin vaikea uskoa vakavasti, että Jonas oli tosiaan kiintynyt niin tyhjään ja turhamaiseen ihmiseen kuin minä olen.
— Phil, älä koeta uskotella itsellesi ja muille, että sinä olet tyhjä, virkkoi Anna vakavasti. — Jonkun verran kevytmielisen pintasi alla asustaa lämmin, kiltti, uskollinen ja aito naisellinen sielu. Miksi tahdot itsepintaisesti kätkeä sen?
— Minä en voi sille mitään, Anna. Sinä olet oikeassa — sisin olemukseni ei ole kevytmielinen. Mutta sieluani peittää aivankuin turhamaisuuden ja pintapuolisuuden verho, enkä minä voi repiä sitä pois. Kun tietäisin keinon, miten sen voisi nylkeä… Mutta Jonas tuntee minun oikean minäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen verhoineni ja kaikkineni. Ja minä pidän hänestä. En ole koskaan elämässäni ollut niin hämmästynyt kuin huomatessani, että niin tosiaan on laita. En ollut milloinkaan ajatellut mahdolliseksi rakastumista rumaan mieheen. Kuule, minä olen nyt vihdoin tehnyt päätöksen ja antanut palttua kaikille keikareille! Ja valittuni nimi on Jonas. Mutta minä aion kutsua häntä Joeksi. Se on niin sievä nimi ja niin helppo sanoa. Alonzoa en olisi koskaan voinut lyhentää.
— No, miten nyt käy Alecin ja Alonzon?
— Heille minä sanoin jo jouluna, ettei meidän välillämme voi koskaan olla mitään. On omituista ajatella, että minä tosiaankin yhteen aikaan vakavasti uskoin toisin. Se koski heihin niin kipeästi, että minä itkin tyynyni aivan märäksi heidän tähtensä. Mutta minä tiesin, että koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa mies, jonka kanssa voin koskaan mennä naimisiin. Nyt minä olet tehnyt päätökseni eikä se ollut hitustakaan vaikea. On ihana tunne olla niin varma asiastaan ja tietää luottavansa vain omaan mielipiteeseensä eikä kenenkään muun.
— Ja sinä uskot pysyväsi tässä päätöksessä?
— Luuletko todella, että minä vielä katuisin, kun minun nyt on näin hyvä? Minäpä kerron sinulle, minkä pienen opetuksen Joe antoi minulle. Hän sanoo, että minun pitäisi epäröidessäni ja ollessani kahden vaiheilla toimia niinkuin kahdeksankymmenvuotiaana toivoisin siinä asiassa tehneeni. Joe kuuluu muuten niihin, joilla on jotensakin luja tahto ja päättäväisyyttä, eikä olisi oikein hauskaa, jos samaan taloon joutuisi kaksi hyvin lujaa tahtoa. Silloin on parempi, että hän saa päättää minun puolestani.
— Mitä sinun vanhempasi tulevat sanomaan?
— Isä ei tule sanomaan mitään erikoisesti. Hän hyväksyy kaiken, mitä teen. Mutta äiti kyllä antaa kuulla yhtä ja toista, hän tulee sanomaan erinäisiä totuuksia. Hänellä on hyvin terävä kieli, kun hän kääntää sen puolen näkyviin. Mutta hänen on kaiketi tyydyttävä vähitellen tosiasiaan.
— Sinun on pakko kieltäytyä monesta seikasta, johon tähän asti olet tottunut, Phil, kun menet naimisiin pastori Blaken kanssa.
— Mutta minähän omistan hänet. En tule kaipaamaan muuta. Me menemme naimisiin kesäkuusta vuoden perästä. Joe tulee teologiankandidaatiksi nyt keväällä, kuten tiedät, ja hänet vihitään heti papiksi. Sitten hän ottaa hoitaakseen liitynnäisseurakunnan köyhäin kaupunginosassa. Siellä käyn kodeissa hänen kanssaan — kuuletko? Mutta minä seinään häntä sinne ja vaikka Grönlannin jäävuorille, jos tarvitaan.
— Siinä on tyttö, jolle ei köyhä koskaan saattanut tulla kysymykseenkään, virkkoi Anna nuorelle, tiepuolessa olevalle petäjälle.
— Älä nyt pilkkaa minua nuoruuteni tyhmyyksistä. Minä kannan köyhyyteni yhtä helposti ja kevyesti kuin tähän saakka rikkauteni. Saat nähdä, että minä kyllä opin keittämään hyvää kotiruokaa ja korjaamaan kuntoon vanhat hameeni. Nyt, kun meillä on ollut oma talous Majassa, olen oppinut ostamaan ruokaa, ja minä ymmärrän aika hyvin tavarain laadun. Kokonaisen kesän olen opettanut yhtä luokkaa pyhäkoulussa. Jamesina-täti väittää, että minä turmelen Jonaksen virkauran, jos menen naimisiin hänen kanssaan. Sitä en suinkaan aio tehdä. Kun on täynnä vilpitöntä hyvää tahtoa, täytyy kai saada jotain aikaan. Bolingbrokessa on mies, joka ei osaa puhua oikein selvästi, mutta hän esiintyy usein todistajana hartaushetkissä, ja kerran minä kuulin hänen sanovan: rattaat ystävät, pantaa se mieliitte, että me emme voi taitti olla tirttaasti paistavia sähtölamppuja, vaan muutamat saavat tyytyä olemaan talitynttilöitä. Minusta tulee Joen pikku talikynttilä.
— Rakas Phil, minä pidän sinusta niin paljon, etten voi tässä laatia pientä onnittelupuhetta, niinkuin pitäisi. Mutta iloitsen koko sydämestäni, kun olet onnellinen.
— Minä tiedän sen. Näen sen sinun suurista harmaista silmistäsi, Anna. Jonakuna päivänä jonkun ajan kuluttua katson samalla tavalla sinua. Sillä sinä menet kai naimisiin Royn kanssa, vai miten, Anna?
— Rakas lapsi, en voi antaa hänelle rukkasia enkä vastata myöntävästi ennenkuin hän on kosinut.
— Tietäähän koko korkeakoulu, kuinka ihastunut hän on sinuun, sanoi Phil avomielisesti. — Ja sinä pidät varmaankin hänestä myöskin, etkö pidäkin, Anna?
— Kyllä kai, vastasi Anna vähän haluttomasti.
Hänestä tuntui kuin olisi pitänyt punastua tällaisen tunnustuksen johdosta, mutta puna ei noussut hänen poskilleen. Mutta ottipa kuka tahansa hänen kuullen puheeksi Gilbert Blythen tahi Helena Stuartin, hän tuli heti hehkuvan punaiseksi. Ja kuitenkin olivat Gilbert Blythe ja Helena Stuart hänelle tyhjää — ehdottomasti tyhjää. Anna oli turhaan miettinyt syytä, miksi hän punastui tahi oli punastumatta. Mitä Royhin tuli, oli Anna tietysti rakastunut häneen — hyvin rakastunut… Kuinka hän voisi muuta olla? Eikö Roy ollut hänen unelmiensa ihanne? Kuka voisi vastustaa hänen tummia, ihmeellisiä silmiään? Ja ääntä, joka soi kuin taikakellojen soitto ja houkutteli Annaa yhä kauemmas todellisuudesta. Kuinka muut kadehtivatkaan häntä! Ja miten viehättävän sonetin Roy oli hänelle lähettänyt orvokkikotelon mukana hänen syntymäpäivikseen! Anna osasi ulkoa sen alusta loppuun. Oi, kuinka hienosti se oli kirjoitettu! Kenties se ei ollut aivan Shakespearen tahi Keatsin sonettien tasolla — niin syvästi kuin Anna muuten olikin rakastunut, ei hän kuitenkaan ollut siinä määrin rakkauden sokaisema. Mutta aivan varmasti olisi monikin isoimmista aikakauslehdistä ottanut sen ilomielin… Ja se oli hänelle omistettu — ei Lauralle eikä Beatricelle eikä Ateenan Neitoselle, vaan hänelle, Anna Shirleylle. Olihan toki korkean ja hienostuneen nautinnon huippu saada kuulla sointuvin runomitoin — ja sonettiin puettuna, joka on hyvin vaikea runomuoto, että silmät muistuttavat säteilevää aamutähteä, että poski on saanut purppuransa ruusunpunaiselta Auroralta ja että huulet ovat viehättävämmät kuin paratiisin riemut… Gilbert ei olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan lauluin ylistää hänen hienosti piirtyviä kulmiaan…
Mutta Gilbert ymmärsi huumoria. Anna oli kerran kertonut Roylle pienen hauskan jutun — eikä tämä ollut ymmärtänyt pilaa! Hänen mieleensä muistui, miten Gilbert ja hän yhdessä olivat makeasti nauraneet samalle jutulle, ja hän ajatteli jonkinlainen ahdistava levottomuus povessaan, millaista olisi elää pitkän elämän aika miehen rinnalla, joka ei ymmärrä huumoria. Mutta kuinka saattoikaan odottaa, että sankari, jolla on polttava katse ja surumieliset varjot ohimoilla, huomaisi elämässä huumoria? Sehän on sula mahdottomuus.