— Millaiselta inahtaisi tuntua elää sellaisessa maailmassa, missä aina olisi kesäkuu? virkkoi Anna.
Hän tuli autereisen sinisessä hämärässä tuoksuvasta puutarhasta. Portailla istuivat Marilla ja rouva Rachel keskustellen rouva Coateksen hautajaisista, joissa he olivat aikaisemmin päivällä olleet. Dora istui heidän välissään ja pänttäsi uutterasti päähänsä läksyjään. Mutta Davy istui nurmikolla jalat ristissä ja näytti niin synkältä ja kolkolta kuin posken veitikkamainen kuoppa suinkin salli hänen näyttää.
— Sinä kyllästyisit siihen varmasti, sanoi Marilla huoaten.
— Hyvin mahdollista — mutta juuri nyt minusta tuntuu kuin tarvitsisin hirmuisen pitkän ajan kyllästymiseen, jos kaikki olisi niin ihanaa kuin tänään. Kesäkuussa kaikki riemuitsee ja kukoistaa. Mutta Davy-poju, miksi sinulla on noin happamat kasvot keskellä kukkaskuukautta?
— Kaikki on niin ikävää. Tahtoisin, että kaikki olisi lopussa, virkkoi nuori pessimisti.
— Ja sen sinä sanot kymmenvuotisena! Sepä on todellakin ikävää.
— Minä en juksaa, sanoi Davy arvokkaana. Pelkkiä vastoinkäymisiä, en jaksa enää.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Anna istuutuen hänen viereensä.
— Uusi opettaja, joka tuli, kun herra Holmes sairastui, on antanut minulle kymmenen laskua maanantaiksi. Saan kykkiä niiden ääressä koko huomispäivän. On väärin, että täytyy tehdä työtä lauantaina, Milty Boulter sanoi, että hän ei ainakaan sitä tee, mutta Marilla sanoo, että minun täytyy. Minä en pidä pennin vertaa neiti Carsonista.
— Sillä tavoin et saa puhua opettajastasi, Davy, sanoi täti-Lynde. — Neiti Carson on oikea kunnon tyttö. Hänessä on pontta ja tarmoa, sen voi sanoa. Ei ole hyvä astua hänen varpailleen.
— Tädin kuvaus kuuluu jotakuinkin peloittavalta, kun on puhe nuoresta tytöstä, joka on suunnilleen minun iässäni, sanoi Anna hyväntahtoisesti. — Mutta minä en ole aivan yhtä mieltä täti Lynden kanssa. Näin eilen neiti Carsonin työhuoneessa, ja hänen silmänsä osaavat kyllä myhäillä oikein herttaisen ystävällisesti. Rohkaise mieltäsi, Davy-poikani! Huomenna on taas uusi päivä, ja minä autan sinua mielelläni laskennossa. Älä nyt istu tässä turmelemassa tätä suloista hämyhetkeä kiusaamalla itseäsi osoittajilla ja nimittäjillä.
— En minä sitten viitsikään, arveli Davy kirkastuen paikalla. — Jos sinä autat minua laskuissa, niin minä ehdin mennä ongelle Miltyn kanssa. Kun vanha Atossa-täti vain ei olisi vielä haudattu, ja minä saisin mennä sinne huomenna! Minulla oli kauhea halu mennä sinne tänään, sillä Milty sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut, että Atossa-täti varmaankin nousee arkussaan istumaan ja sanoo ilkeyksiä hautajaisvieraille. Mutta Marilla sanoi, ettei hän sitä tee.
— Atossa-parka lepäsi tosiaan hiljaa ja rauhallisesti arkussaan, sanoi rouva Lynde juhlallisesti. — En ole milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvoissaan niin ystävällistä ilmettä. Niin, monta kyyneltä ei vuodatettu hänen tähtensä, mummo-paran. Wrightit ovat tyytyväisiä, kun ovat hänestä päässeet, enkä minä puolestani voi sanoa siitä ainoatakaan pahaa sanaa.
— Mahtaa olla kauheata erota maailmasta jättämättä jälkeensä ketään, joka suree meidän kuolemaamme, virkkoi Anna väristen.
— Kukaan muu kuin vanhemmat eivät ole milloinkaan pitäneet Atossa-raukasta, se on varma, sanoi rouva Lynde. — Ei edes hänen oma miehensä. Atossa oli hänen neljäs vaimonsa. Mies oli jo ikäänkuin tottunut menemään naimisiin. Hän eli vain pari vuotta senjälkeen kun oli mennyt Atossan kanssa naimisiin. Tohtori väitti hänen kuolleen vatsakalvontulehdukseen, mutta minä pysyn lujasti siinä, että hänet tappoi Atossan häijy kieli. Ihmisparka, hän tiesi kaikki lähimäisestään, mutta miten hänen itsensä laita oli, siitä hän ei koskaan ottanut selkoa. Niin, nyt hän on poissa ja seuraava tärkeä tapaus tässä yhteiskunnassa tulee kai olemaan Dianan häät.
— Minusta on niin hullunkurista ja hirveätä, että Diana aikoo mennä naimisiin, huokasi Anna kiertäen kädet polviensa ympäri ja etsien katseellaan Kummitusmetsän aukeamasta tulta, jolta tuikki Dianan huoneesta.
— Minä en ollenkaan voi käsittää, mitä kauheata siinä on. Eihän hänellä ole muuta kuin hyvää tiedossa, virkkoi rouva Lynde hieman terävästi. — Fred Wrightillä on muhkea kartano, ja hän on erinomaisen kunnollinen nuori mies.
— Hän ei ole ainakaan se raju, uhkarohkea, kiihkeä ja intohimoinen nuori mies, jota Diana ennen maailmassa toivoi sulhasekseen, virkkoi Anna hymyillen. — Fred on mallikelpoinen poika.
— Paras mahdollinen on kai aina tarpeeksi hyvä. Tahtoisitko sinä, että Diana ottaisi paheissa mallikelpoisen pojan? Taikka toivoisitko sinä itse sellaista?
— En mitenkään. En tahtoisi suinkaan mennä naimisiin ilkeän ihmisen kanssa, mutta minä luulisin pitäväni siitä, että mieheni voisi olla ilkeä, mutta ei tahtoisi. Fred on suorastaan toivottoman kiltti.
— Toivottavasti sinunkin järkesi joskus kasvaa, virkkoi Marilla.
Äänessä oli jonkunverran katkeruutta. Marilla suri pettyneitä toiveitaan. Hän tiesi, että Anna oli antanut epäävän vastauksen Gilbert Blythelle. Avonleassa juoruttiin paljon tästä hämmästyttävästä tosiasiasta, joka oli päässyt ihmisten tietoon, vaikka kukaan ei tiennyt oikein millä tavoin. Kenties Charlie Sloane oli arvaillut ja tehnyt johtopäätöksiä ja levittänyt tietojaan. Ehkäpä Diana myös oli uskonut salaisuutensa Fredilleen, eikä Fred ollut sitä voinut säilyttää. Se vaan oli varmaa, että asia tunnettiin, eikä rouva Blythe milloinkaan enää kysynyt Annalta, ei kahden kesken eikä muiden kuullen, oliko tämä äsken saanut tietoja Gilbertiltä, vaan pyyhkäisi hänen ohitseen jääkylmästi tervehtien. Anna, joka aina oli pitänyt Gilbertin iloisesta ja nuorekkaasta äidistä, suri sitä hiljaisuudessa.
Marilla ei sanonut mitään suoraan, mutta rouva Lynde pisteli Annaa koko lailla, kunnes hänen korviinsa tuli eräänä kauniina päivänä Moody MacPhersonin äidin välityksellä, että Annaa uskollisesti liehitteli Kingsportissa nuori mies, joka myös opiskeli korkeakoulussa ja oli sekä rikas että kaunis ja kiltti, kaikkea yhtaikaa. Siitä päivästä lähtien rouva Lynde oli vaiti, mutta toivoi kuitenkin sydämensä pohjassa, että Gilbert olisi ollut Annan valittu. Olihan rikkauskin hyvä asia, mutta niin käytännöllinen kuin rouva Lynde olikin luonteeltaan, ei hän kuitenkaan pitänyt tätä etua välttämättömänä edellytyksenä. Jos Anna todella "piti" tuosta kauniista tuntemattomasta enemmän kuin Gilbertistä, ei asiasta ollut sen enempää sanomista, mutta rouva Lyndeä vaivasi kauhea pelko, että Anna erehtyisi menemään rahojen vuoksi naimisiin. Marilla tunsi Annan liian hyvin voidakseen pelätä samaa, mutta hän tunsi myös kauan sitten luodun ja vaalitun suunnitelman särkyneen.
— Mikä on tapahtuva, se tapahtuu, virkkoi Rachel-rouva hiukan masentuneella äänellä, — ja sekin, mikä ei ole tapahtuva, tapahtuu kuitenkin välistä. Saa nähdä eikö Annan käy sillä tavoin, ellei kohtalo aivan erikoisesti sekoitu asiaan.
Ja sitten hän huokasi. Rachel-rouva tuskin uskalsi luottaa mihinkään kohtalon erikoiseen toimenpiteeseen tässä tapauksessa eikä hän omasta puolestaan uskaltanut mihinkään ryhtyä.
Anna oli mennyt Metsänymfin lähteelle ja lyyhistynyt istumaan sananjalkaviidakkoon, ison valkoisen koivun juurelle, missä hän niin usein ennen kesäisin oli istunut Gilbertin kanssa. Gilbert oli korkeakoulun päätyttyä jälleen ottanut toimen sanomalehden toimituksessa, ja Avonleassa tuntui tyhjältä ja oudolta ilman häntä. Hän ei kirjoittanut, ja Anna kaipasi kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut. Roy kirjoitti sensijaan pari kertaa viikossa, hänen kirjeensä olivat pieniä taideteoksia, jotka olisivat sopineet erinomaisesti muistelmakirjallisuuteen tahi biografiseen teokseen. Anna tunsi lukiessaan hänen kirjeitään ihailevansa häntä enemmän kuin koskaan, mutta niiden näkeminen ei milloinkaan saanut Annan sydäntä kiivaammin sykähtämään, mikä sen sijaan oli sattunut eräänä päivänä, kun postinhoitajan rouva antoi hänelle kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu Gilbertin mustalla musteella ja pystykirjoituksella. Anna oli rientänyt kotiin ja syöksynyt päätyhuoneeseensa ja kiihkeästi repinyt sen auki, mutta löysi siitä vain koneellakirjoitetun pakinan erinäisistä korkeakoulua koskevista seikoista, joista hän tunsi olevansa rajattoman kaukana. Anna heitti syyttömän paperin huoneen toiseen päähän ja istuutui kirjoittamaan erikoisen rakastettavaa kirjettä Roylle.
Dianan häiden tuli olla muutaman päivän perästä. Mäntymäen harjulla olevassa harmaassa talossa antoi oluenpano, leipominen, paistaminen ja keittäminen työtä enemmän kuin tarpeeksi, sillä häiden tuli olla entisaikojen malliin suuret ja komeat. Annan piti tietysti olla morsiustyttönä, minkä tytöt olivat sopineet jo kaksitoistavuotiaina, ja Gilbertin piti ottaa lomaa työstään Kingsportissa ollakseen sulhaspoikana läsnä. Anna seurasi moninaisia valmistuksia iloista mielenliikutusta tuntien, mutta voimakas alakuloisuuden tunne valtasi hänet usein huomaamatta ja turmeli hetken tunnelman. Hänhän oli tavallaan menettävä entisen lapsuudenystävänsä; Dianan uusi koti tuli olemaan parin kilometrin päässä Vihervaarasta, eikä jokapäiväisestä, tuttavallisesta seurustelusta tulisi enää mitään. Anna katseli Dianan ikkunasta välkkyvää valoa ja ajatteli, miten se monena vuonna oli tuikkinut hänelle ja vilkuttanut tervehdyksiään. Muutaman päivän kuluttua ei se enää loistaisi kesäillan hämärään. Pari suurta, polttavan kuumaa kyyneltä nousi hänen silmiinsä.
— Ah, ajatteli hän, kuinka katkeraa on kasvaa — ja mennä naimisiin — ja muuttua!
— Mitä kukkiin tulee, ei vaaleanpunaisiin ruusuihin voi kuitenkaan verrata mitään, virkkoi Anna sitoessaan valkeata silkkinauhaa Dianan morsiuskukkavihkoon pienessä tyttöhuoneessa Mäntymäen läntisessä päädyssä. — Ne ovat rakkauden ja uskollisuuden vertauskuva.
Diana seisoi hieman hermostuneena keskellä huonetta kauniiseen valkoiseen morsiuspukuun puettuna. Läpikuultavan valkea huntu peitti kevyesti hänen mustia kiharoitaan. Anna oli järjestänyt hunnun moniin poimuihin, kuten vanhemman ajan maku vaati.
— Tästä näyttää tulevan jokseenkin tarkoin se, mitä kuvittelin aikoja sitten, kun itkin välttämätöntä naimisiinmenoasi ja sen aikaansaamaa eroa, nauroi hän. — Sinä olet se unelmien morsian, Diana, jonka huntu on kuin "ilmava pilvi", ja minä olen sinun morsiustyttösi. Mutta, oi — kohohihoja minulla ei ole! Mutta jos saan sanoa mielipiteeni, niin nämä pitsihihat ovat kauniimmat. Minun sydämeni ei ole myöskään murtua, enkä voi juuri sanoa, että vihaisin Frediä.
— Emmehän me oikeastaan eroa, virkkoi Diana. — Enhän minä muuta kauaskaan. Pitäkäämme toisistamme aivan kuin ennenkin. Olemmehan me aina pitäneet "ystävyysvalamme", jonka me vannoimme monta vuotta sitten, emmekö olekin?
— Olemme. Me olemme pitäneet sen uskollisesti. Meidän ystävyytemme on ollut kaunis, Diana. Me emme ole koskaan sitä turmelleet pikkukinastelulla, kylmyydellä tahi epäystävällisillä sanoilla, ja minä toivon että suhteemme edelleenkin pysyy semmoisena. Kaikki ei voi kuitenkaan jäädä ennalleen. Sinulle tulee paljon uusia harrastuksia. Minä jään osaksi niiden ulkopuolelle. Mutta sellaista on elämä, kuten Rachel-tädin on tapana sanoa. Sinä saat tänään erään hänen rakkaista kudotuista "tupakanlehtimallisista" peitteistään, ja hän on jo luvannut minullekin samanlaisen, kun menen naimisiin.
— Mitä sinun häihisi tulee, on ikävintä se, etten voi olla sinun morsiustyttönäsi, valitti Diana.
— Vuoden kuluttua, kesäkuussa, tulen olemaan Philin morsiustyttönä, kun hän menee naimisiin pastori Blaken kanssa, mutta sitten se saakin olla lopussa, sillä olet kai kuullut sananlaskun: "kolmasti morsiustyttönä, ei koskaan morsianna", virkkoi Anna luoden katseensa ikkunasta puiden latvojen vaaleanpunertavaan ja valkeaan kukkaslumeen. — Taivas varjelkoon, tuossa tulee pappi, Diana.
— Voi Anna, älä nyt, onko se hetki todella jo tullut! huohotti Diana tullen hyvin kalpeaksi ja alkaen vavista. — Anna rakas, tunnen itseni niin merkilliseksi — ei, minä en pysy pystyssä — voi, Anna, minusta tuntuu kuin pyörtyisin…
— Jos sinä pyörryt, niin minä laahaan sinut ison vesitiinun alle ja kastan sinut siinä, sanoi Anna valitettavan tunteettomasti. — Päätä olla luja ja järkevä, niin olet kiltti. Ei suinkaan naimisiinmeno voi olla niin kovin kauheata, kun niin moni ihminen kestää kunnialla tuon tapahtuman. Katso kuinka tyyni ja maltillinen minä olen, ota minusta esimerkkiä!
— Saat nähdä, kun sinun vuorosi tulee, että sinä ehkä et olekaan kovin tyytyväinen itseesi… Voi, Anna, minä kuulen isän tulevan portaissa. Anna minulle kukkavihko! Onko huntu hyvin? Olenko hirmuisen kalpea?
— Sinä olet parahiksi sievästi kalpea. Diana, kullanmuru, suutele minua jäähyväisiksi, viimeisen kerran! Diana Barry ei suutele minua enää milloinkaan.
— Mutta Diana Wright suutelee; ja verrattain pian. Kas nyt — äiti huutaa. Tule!
Anna astui portaita alas vierashuoneeseen Gilbertin käsivarteen nojaten. He tapasivat toisensa yläkerran hallissa ensi kerran Kingsportista lähdettyä, Gilbert kun oli saapunut vasta itse hääpäivän aamuna. Hän otti morsius tyttöään kohteliaasti kädestä. Hän oli erinomaisen miellyttävän näköinen, mutta Anna ei heti huomannut hänen laihtumistaan. Kalpea hän ei ollut, poskilla hehkui puna, joka oli niille noussut, kun Anna tuli häntä vastaan yläkerran himmeässä hallissa, pehmeä valkea puku hiljaa kahisten, kieloja hohtavassa, runsaassa, tuuheassa tukassaan. Heidän astuessaan sisään täpötäynnä väkeä olevaan vierashuoneeseen kuului hiljainen ihailun humina huoneessa. — Kuinka kaunis pari! kuiskasi helposti haltioituva rouva Lynde Marillalle.
Sulhanen marssi sisään yksin, hyvin punaisena kasvoiltaan, ja sitten ilmestyi morsian isänsä taluttamana. Hän ei pyörtynyt eikä mikään muukaan kiusallinen seikka häirinnyt juhlamenoja. Erittäin loistava hääpäivällinen nautittiin sitten naurun ja ilon vallitessa. Useita onnistuneita tilapäärunoja luettiin. Illan varjojen pidentyessä ajoivat Fred ja Diana kuutamossa uuteen kotiinsa, ja Gilbert seurasi Annaa Vihervaaraan.
Vapaan juhlatunnelman vaikutuksesta oli entinen sydämellinen ja toverillinen suhde jonkun verran palannut heidän välilleen. Ah, kuinka hauskaa oli taas kävellä Gilbertin kanssa tuttua tietä…
Yö oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla ruusujen kuiskailut — sinikellojen soiton — sirkkain innokkaan sirityksen — monet hillityt sointuvat äänet, jotka sulautuivat yhteen hiljaiseksi huminaksi. Kuu oli vähitellen noussut ja koko avaruus tuntui olevan sen loiston kyllästämä.
— Emmekö käänny Rakastavaisten polulle, ennenkuin menet sisään? kysyi Gilbert, kun he astuivat siltaa pitkin Tumman, päilyvän aallokon yli, missä kuu kellui isona kultaisena kukkana.
Anna suostui mielellään Gilbertin ehdotukseen. Rakastavaisten polku oli sinä iltana todellinen satumaailmaan johtava tie, houkutteleva ja salaperäinen, lumoava ja tenhoisa kuutamon välkkyvässä valovuossa. Oli ollut aika, jolloin tällainen kävely Gilbertin kanssa Rakastavaisten polulla olisi ollut aivan liian vaarallinen. Mutta Royn ja Helenan avulla oli tuo vaara nyt torjuttu. Anna huomasi pakinoidessaan Gilbertin kanssa ajattelevansa Helenaa verrattain usein. Hän oli tavannut Helenan useita kertoja ennen lähtöään Kingsportista ja koettanut olla hänelle erikoisen ystävällinen. Helena oli myöskin ollut Annalle hyvin rakastettava. He olivat todellakin mitä sydämellisimmin lähestyneet toisiaan. Mutta miten olikaan, heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan muuttunut ystävyydeksi. Helena ei liene ollut sukulaissielu.
— Oletko Avonleassa koko kesän? kysyi Gilbert.
— En. Ensi viikolla matkustan itäänpäin Valley Roadiin. Esther Hawthorne on pyytänyt minut sijaisekseen heinä- ja elokuuksi. Koulussa on kesäkurssit, eikä Esther tunne olevansa oikein terve. Minä menen siksi hoitamaan hänen tointaan. Minulla ei ole oikeastaan mitään sitä vastaan. Voitko uskoa — olen alkanut nykyään tuntea olevani vähän vieras Avonleassa. Se on surullista — mutta niin on. Tuntuu omituiselta nähdä lapsijoukkoa, joka on varttunut pitkiksi pojiksi ja tytöiksi — niin, melkein jo nuoriksi miehiksi ja naisiksi — vain kahtena viimeisenä vuonna. Puolet minun oppilaistani on täysikasvuisia. Minä tunnen olevani itse kauhean vanha, kun näen heidän olevan sillä asteella johon kuuluvaksi muuten ajattelen sinua ja itseäni ja kaikkia meidän yhdenikäisiä tovereitamme.
Anna nauroi ja huokasi. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja vakiintunut ja järkevä, mikä parhaiten todistaa, miten nuori hän oli. Hän ajatteli itsekseen, että hän olisi tahtonut siirtyä hyvin mielellään takaisin iloisiin nuoruudenpäiviin, jolloin elämä vielä kangasti toivon ja haaveiden ruusunpunaisessa autereessa, ollen täynnä sanoin ilmaisematonta tenhoa, joka nyt oli ainiaaksi häipynyt. Missä nyt olivat keväisen valoisat unelmat ja värikkään loistavat tuulentuvat?
— Se on jokaisen sukupolven kohtalo, eikä ainoastaan meidän, sanoi Gilbert etäiseltä ja hajamieliseltä tuntuvalla äänellä. Anna olisi tahtonut tietää, ajatteliko hän Helenaa. Kuinka yksinäiseltä ja tyhjältä nyt tuntuisikaan Avonleassa, kun Dianakin oli lähtenyt omille teilleen!
Metsämökissä 1 p:nä heinäkuuta.
"Minun on tosiaan jo aika, rakas Phil, kirjoittaa sinulle ja kertoa millaista minun elämäni täällä on. Olen täällä Valley Roadissa taaskin kunnon koulunopettajana, ja mitä aineelliseen puoleen tulee olen turvautunut neiti Janet Sweetin aika runsaisiin lihapatoihin. Jane on herttainen ja hyvin miellyttävän näköinen nainen, pitkä, mutta ei hintelä — hänellä näyttää päinvastoin olevan jonkun verran taipumusta täyteläisyyteen, jota ehkäisemässä on vastapainona eloisa ja tarmokas sielu. Hänen huolellisesti käherretyssä tukassaan on harmaita juovia, hänellä on auringonpaisteiset kasvot ja punaruusuiset posket, ja hänen kiltit siniset silmänsä tulevat joskus suuriksi ja pyöreiksi lapsellisesta ihmetyksestä. Hän valmistaa kauhean ihanaa ruokaa vanhojen keittoreseptien mukaan eikä hänestä ole mitään, vaikka söisi vatsansa kipeäksi; pääasia on että 'maistuu'. Minä pidän hänestä, ja hän pitää myös minusta — luultavasti etupäässä siksi, että hänellä on ollut sisar, joka kuoli nuorena ja jonka nimi oli Anna. 'Saan toivottaa neidin tervetulleeksi' virkkoi hän, kun kyytimieheni toi minut hänen pihaansa. 'Vaikka ette ole ollenkaan sen näköinen kuin kuvittelin. Olin varma siitä, että te olisitte tumma — sisarvainajani oli tumma. Mutta kun tulette, niin loistaakin punainen tukkanne jo etäältä!'
"Pari minuuttia pelkäsin sympatiani Janetia kohtaan joutuneen jo kankkulan-kaivoon. Sitten huomautin itselleni, että minun tuli pitää itseäni liian hyvänä antaakseni itsessäni valtaa ennakkoluuloille ketään kohtaan vain siksi, että tämä on sanonut hiuksiani punaisiksi. Sana 'kastanjanruskea' luultavasti puuttui Janetin sanakirjasta.
"Tilapäinen kotini, Metsämaja, on hyvin hauska paikka. Tupa on pieni ja valkoinen, isolta maantieltä viettävässä, ihastuttavassa notkossa. Tien ja tuvan välillä hedelmäpuiden alla vaihtelevat hauskasti keskenään vihanneskasvitarha ja kukkasarat. Hiekkakäytävää reunustaa eteisen ovelle saakka isot simpukankuoret, vaaleanpunaiset sisältä ja piikikkäät päältäpäin, villiviini kiemurtelee kuistin ympärillä ja katolla kasvaa sammalta. Huoneeni on soma ja pikkuinen ja siihen tullaan vierashuoneesta. Siihen sopii töintuskin sänkyni ja minä. Sänkyni yläpuolella riippuu teräspiirros runoilija Burnsista, joka on kumartuneena komean halavan varjostamalle Highlandin Maryn haudalle. Runoilijan kasvot ovat niin surumieliset, ettei ole ihme, jos näen kauheita unia. Voitko uskoa, nukkuessani täällä ensimmäistä yötä näin unta, etten voinut nauraa.
"Vierashuone on siro ja sievä. Toista ikkunaa varjostaa iso jalava, joten huoneen täyttää luolamainen tummanvihreä valaistus. Tuoleilla on ihmeellisiä irtopäällisiä ja lattialla koreita matonpätkiä, ja pyöreällä sohvapöydällä on kirjoja ja maisemakortteja sievästi järjestettyinä. Uuninreunalla on kuivatettuja ruohoja kukkamaljakoissa. Kukkamaljakkojen välissä on näytteille pantuina joukko jäykkiä, surureunaisia kortteja, pelkkiä kutsukortteja, joissa pyydetään 'läsnäolollaan kunnioittamaan' hautajaisia, missä päähenkilöinä ovat esiintyneet Janetin isä ja äiti, eräs veli, edellämainittu sisar Anna sekä eräs renkipoika. Jos minut jonakuna päivänä viedään raskasmielisenä ja yhtä ja samaa hautovana johonkin laitokseen, niin ovat kortit siihen syynä.
"Mutta muuten kaikki on oikein kodikasta, ja sen minä olen kyllä sanonutkin emännälleni. Olen sillä voittanut Janetin sydämen, mutta käsitin pian, ettei Esther-parka oikein ollut hänen mieleensä, tämä kun oli sanonut, ettei ole oikein terveellistä, jos asuinhuoneessa on hyvin varjoisaa, ja sitten pyytänyt saada jouhimatrassin vuoteeseensa untuvapatjan sijaan. Mutta minäpä puolestani rakastan untuvapatjoja, ja kuta syvemmälle vajoaa niiden epähygienisiin syvyyksiin sitä ihanampaa minusta on. Janetin mielestä on oikea ilo nähdä minun syövän; hän oli kovasti peljännyt, että minä olisin samanlainen kuin neiti Hawthorne, joka söi aamiaiseksi vain hiukan keitettyjä hedelmiä ja joi lasin lämmintä vettä ja koetti estää Janetia paistamasta mitään, kun hänestä sellainen ruoka ei ole hyvä ruuansulatukselle. Esther on kyllä kiltti ja herttainen tyttö, mutta hänellä on muutamia päähänpinttymiä. Häntä vaivaa suuressa määrin mielikuvituksen puute ja samalla heikko vatsa.
"Janet ilmoitti minulle, että saan käyttää vierashuonetta, kun nuoria herroja tulisi käymään. Luultavasti niiden lukumäärä on pian laskettu. En ole vielä nähnyt ainoatakaan nuorta herraa paikkakunnalla, lukuunottamatta viereisen talon apumiestä, pitkää, hintelää nuorta miestä, harmaankeltaiset suortuvat otsalla. Hän tuli tänne äskettäin eräänä iltana, en tiedä todellakaan minkä vuoksi, ja kyykötti kyyköttämistään aidalla kuistin vieressä, missä Janet ja minä istuimme käsitöinemme. Hän tarjosi piparminttukaramelleja paperitötteröstä ja antoi meille muutamia vihanneskasvitarhaa koskevia neuvoja. Häntä ei paljoakaan kehoitettu tulemaan toiste.
"Ja kuitenkin, usko tai älä, on täälläkin käynnissä rakkausjuttu. Minun kohtalooni näyttää kuuluvan keikkua kannoilla vanhempien ihmisten eroottisilla rekiretkillä. Herra ja rouva Irvingin on tapana sanoa, että minä sain aikaan heidän avioliittonsa. Toistaiseksi olen vain passiivisena katsojana siinä, mitä täällä on tekeillä. Luulen saavani syytä vielä joskus palata tähän aineeseen. En aio kuitenkaan panna kahtakaan kortta ristiin jouduttaakseni tapausten kehitystä. Tavallisesti saa vain kiittämättömyyttä osakseen, kun työntää nenänsä keittoon, vaikka sen tekisikin mitä parhaimmassa tarkoituksessa."
Ensimmäisenä torstai-iltana Annan tultua Valley Roadiin pyysi Janet hänet mukaansa viikkosaarnaa kuulemaan. Anna suostui tulemaan, ja Janet ryhtyi pukeutumaan hienommin ja huolellisemmin kuin mitä olosuhteet Annan mielestä oikeastaan olisivat vaatineet. Hän pani ylleen vaaleansinisen, kukikkaisen musliinileningin, jossa oli runsaammin röyhelöitä ja volangeja kuin mitä olisi luullut säästeliään Janetin haluavan hankkia itselleen, ja kaikkea siunaamassa oli leveälierinen italialainen olkihattu, jossa oli reunusteena heleitä ruusuja ja kolme strutsinsuikaa. Anna joutui aivan hämilleen. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syy tähän ylellisyyteen, syy, joka on vanha kuin synti.
Valley Roadissa pidettävät viikkosaarnat näyttivät houkuttelevan yksinomaan naiskuulijakuntaa. Tilaisuuteen oli saapunut kolmekymmentäkaksi naista, kaksi puolikasvuista poikaa ja yksi ainoa mieshenkilö pastoria lukuunottamatta. Anna kohdisti pastoriin lähemmän tarkastelunsa. Kaunis hän ei ollut, ei myöskään nuorekas tai notkealiikkeinen. Hänellä oli tavattoman pitkät jalat, niin pitkät, että hänen täytyi sotkea ne läjään tuolin alle, jotta ne eivät olisi tiellä, ja hän oli aika lailla köyryselkäinen. Kädet olivat suuret, hiukset kaipasivat saksia ja viikset olivat hoitamattomat. Mutta Annasta hänen kasvonsa tuntuivat kuitenkin miellyttäviltä, ne kun kuvastivat rehellisyyttä ja hyvyyttä ja vielä jotain, mitä Annan oli vaikea määritellä itselleen. Anna teki joka tapauksessa sen johtopäätöksen, että tämä mies oli kärsinyt ja ollut luja kärsimyksessään ja että juuri tuo sitkeä alistuvaisuus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, meni pastori Janetin luo ja sanoi:
— Saanko tulla sinua saattamaan, Janet?
Janet tarttui hänen käsivarteensa — jäykästi ja ujostellen kuin hän olisi ollut kuusitoistavuotias ja häntä ensi kerran "saatettu kotiin", kertoi sittemmin Anna Majassa tytöille.
— Neiti Shirley, saanko esittää pastori Douglaksen, sanoi Janet samaan jäykkään tapaan.
Pastori Douglaksen kumarrus oli pieni ja lystikäs.
— Minä katselin neitiä kirkossa, ja minusta te näytitte niin ihmeen herttaiselta, sanoi pastori.
Tällainen lausunto olisi yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuntunut Annasta kiusalliselta, mutta pastori Douglas lausui sanat sillä tavalla, että Anna huomasi niiden tulleen aivan vilpittömänä ystävyyden ilmaisuna. Anna hymyili kiitollisena pastorille ja vetäytyi hyvin hienotunteisesti parin taa kuutamon valaisemalla maantiellä.
Janet oli siis joutunut huomaavaisen kavaljeerin hoteisiin. Anna oli kovasti ihastuksissaan. Janetista tulisi varmasti mallivaimo — hilpeä, huolehtiva, viisas ja säästäväinen, ja miten ihanan hyvää ruokaa hän tulisikaan laittamaan!… Kyllä luonto tuhlaisi suorastaan anteeksiantamattomalla tavalla, jos niin erinomainen emäntä jäisi vanhaksipiiaksi.
— John Douglas pyysi, että minä ottaisin sinut lähipäivinä mukaani hänen vanhan äitinsä luo, sanoi Janet seuraavana aamuna. — Hänen äitinsä on melkein yhtämittaa vuoteen omana eikä voi liikkua enää minnekään. Mutta hän pitää hyvin paljon seurasta ja tahtoo aina tutustua niihin, jotka asuvat minun vuokralaisinani. Menisimmekö sinne tänä iltana?
Anna suostui tähän mielellään, mutta myöhemmin päivällä tuli pastori itse tuoden terveisiä äidiltään ja pyytäen molempia naisia tulemaan teelle lauantai-iltana.
— Miksi et ottanut kaunista sinipunervaa orvokkileninkiäsi, joka sinulla oli torstaina? kysyi Anna kun he olivat lähteneet kotoa. Oli tukahuttavan kuuma päivä, ja Janet-parka, jonka päähän oli noussut veri mieluisasta odotuksesta ja josta korkeakaulainen ja raskas, musta kashmirileninki tuntui tukalalta, oli kasvoiltaan suunnilleen keitetyn hummerin näköinen.
— Minä pelkään että vanha rouva Douglas pitäisi sitä aivan liian nuorekkaana ja sopimattomana. Mutta John pitää siitä puvusta, lisäsi hän huoaten.
Vanha maakartano, jonne he olivat matkalla, oli kukkulan huipulla, jonne raikkaat tuulet pääsivät puhaltamaan kaikilta suunnilta. Itse asuinrakennus oli tilava ja mukava, ikä oli antanut sille jo eräänlaisen arvokkuuden, ja sen ympärillä humisivat jättiläisvaahterain rykelmät ja satoisat hedelmäpuut. Jonkun matkan päässä oli suuria, täysinäisiä latoja ja eläinten suojia ja kaikki vakuutti varakkuutta. Mikä sitten olikaan tuonut pastorin ilmeeseen kärsivällisen alistuvaisuuden piirteen? Taloudelliset huolet eivät ainakaan, ajatteli Anna hiljaa mielessään.
John Douglas tuli heitä vastaan portaille ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hänen äitinsä istui mukavassa nojatuolissaan vieraita vastaanottamassa.
Anna oli kuvitellut rouva Douglaksen pitkäksi ja luisevaksi, kuten tämän poika oli. Mutta hän näkikin naistyllerön, jolla oli vielä raikkaat punaiset posket, lempeät siniset silmät ja suu pehmeä kuin lapsella. Rouvalla oli kaunis, aivan uudenaikaisesti ommeltu musta silkkileninki, olkapäillä kevyt saali, ja lumivalkea tukka osittain sievän pitsimyssyn peitossa, jossa asussa hän muistutti kovasti isoäidin aikuista sirosti puettua nukkea.
— No, hyvää päivää, rakas Janet, sanoi hän hyvin ystävällisellä äänellä. — On oikein hauskaa saada hiukan nähdä sinua. — Hän kurotti eteenpäin vanhat kauniit kasvonsa ja tarjosi poskensa suudeltavaksi. — Ja tässä on meidän uusi opettajattaremme. On hauskaa tutustua teihin, neiti. Minun poikani on toitottanut niin teidän ylistystänne, että minä olen tullut miltei kateelliseksi, ja Janetilla on varmasti syytä olla todenteolla kateellinen. Janet-paran korvat kävivät taas kuumiksi. Anna lausui muutamia sovinnaisen kohteliaita sanoja, ja sitten istuuduttiin ja koetettiin saada keskustelu käyntiin. Mutta se kävi kankeasti, eikä Annakaan voinut sitä auttaa, sillä kaikki tuntuivat olevan jäykkiä, paitsi vanha rouva Douglas, jonka näytti olevan hyvin helppo jutella. Hän viittasi Janetin viereensä ja taputteli silloin tällöin hänen kättään. Janet istui jähmettynyt hymy huulilla, hän ei näyttänyt ollenkaan viihtyvän huonosti soveltuvassa puvussaan, ja John Douglas oli juron ja avuttoman näköinen.
Illallispöydässä pyysi vanha rouva hyvin herttaisella äänellä Janetia hoitamaan teen tarjoilua. Janet tuli tummanpunaiseksi, mutta totteli. Anna kuvasi sittemmin tätä ateriaa Stellalle kirjoittamassaan kirjeessä.
"Illalliseksi oli kylmää häränkieltä, kananpoikia, hyötymansikkahilloketta, sitruunatorttua ja voitaikinakaakkuja, suklaaleipiä, korinttikaakkuja, hedelmätäytteistä sokerikaakkua ja lopuksi paahtovanukasta. Kun olin syönyt kaksi kertaa niin paljon kuin oikeastaan jaksoin, huokasi rouva Douglas ja sanoi, että minulla oli hyvin huono ruokahalu — eikä hänellä, ikävä kyllä, ollut mitään, jolla sitä kiihoittaisi…
"'Minä pelkään, että Janet on aivan hemmotellut teidät pilalle kaikilla herkkulaitteillaan, ja nyt teille ei kelpaa mikään muu ruoka', sanoi hän rakastettavasti. 'Mutta eihän täällä päin voi kukaan yrittääkään kilpailla hänen kanssaan. Saanko tarjota vähän lisää kinkkupiirakasta, neiti Shirley? Tehän ette ole syönyt mitään, lapsukaiseni.' Ja minä olin kuitenkin, Stella, ahtanut itseeni kaksoisannokset sekä kieltä että kananpoikaa ja verottanut osaltani kaikkia seitsemää kaakkulajia sekä vielä ottanut kokonaisia hyötymansikkahillovuoria.
"Teen jälkeen hymyili Douglas-muori hyväntahtoisen merkitsevästi ja pyysi Johnia menemään 'meidän pienen Janetimme' kanssa puutarhaan katsomaan ruusuja. — Neiti Shirley pitää kyllä minulle seuraa, kun te molemmat olette ulkona, teettehän te sen? pyysi hän ja vaipui taas huoahtaen nojatuoliinsa.
"— Minä olen niin raihnas vanha mummo, ettei teillä ole aavistusta, neiti Shirley. Minulla on ollut tämä paha vaivani jo yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää, tuskallista vuotta olen ollut aivan kuoleman kielissä.
"— Se on hyvin ikävää, sanoi Anna. Hän koetti pakottaa liikkeelle kaiken myötätuntonsa, mutta sanat, joita hän haki myötätuntonsa ilmaisuksi, eivät irtautuneet.
"— Lukemattomina öinä on kotiväkeni ollut vakuutettu, etten minä enää näe päivänkoittoa, jatkoi vanha rouva juhlallisesti. — Ei kukaan tiedä, mitä minä olen kokenut — ei kukaan, paitsi minä itse. Niin, nythän ei voi enää kestää kovin kauan ennenkuin pyhiinvaeltajan sauva vaipuu minun riutuvasta kädestäni. Minusta tuntuu suurelta lohdutukselta, että John saa niin kunnon vaimon huolenpitäjäkseen, kun minä olen poissa — tehän ymmärrätte, että äiti ei voi muuta tuntea, neiti Shirley.
"— Janet on hyvin harvinainen ihminen, sanoi Anna lämpimästi.
"— Te sanotte: harvinainen? Hän on maailman jaloin luonne. Ja kelpo emäntä — mitä minä en ole milloinkaan ollut. Terveyteni on estänyt siitä, neiti Shirley. Minä olen todella kiitollinen, että John on valinnut niin viisaasti. Minä uskon ja toivon, että hän tulee olemaan onnellinen. Hän on minun ainoa poikani, ja hänen menestystään ajattelen hartaammin kuin mitään muuta.
"— Se on luonnollista, sanoi Anna, tuntien kuitenkin samalla, että hänen järkensä pysyi liikkumatta. Eikä hän kuitenkaan oikein ymmärtänyt, miksi. Mutta hän ei voinut keksiä mitään, mitä sanoisi tälle lempeästi hymyilevälle vanhalle naiselle, joka taputti ystävällisesti hänen kättään.
"— Tule pian käymään taas minun luonani, armaani, sanoi rouva Douglas hyvin sydämellisesti Janetille, kun molemmat vieraat hyvästelivät lähtiessään talosta. — Sinä et tule läheskään niin usein kuin minä toivoisin. Mutta lähipäivinä tuo John luultavasti sinut tänne, niin että sinä jäät tänne koko elämäksesi.
"Kun vanha rouva lausui nämä sanat, sattui Annan katse olemaan luotuna John Douglakseen, ja hän aivan tyrmistyi. Pastorin kasvoilla oli niin kärsivä ilme kuin olisi tilanne tuntunut hänestä aivan sietämättömältä. Anna oli varma siitä, että pastori oli tullut ruumiillisesti hyvin pahoinvointiseksi, ja hän kiiruhti siksi lähtöä.
"— Eikö vanha rouva Douglas ollut herttainen, sanos? kysyi yhä vielä punoittava Janet, kun he laskeutuivat mäkeä alas.
"— Oli toki, vastasi Anna hajamielisenä. Hän mietti yhä, mikä saattoi olla syynä John Douglaksen kummalliseen ilmeeseen.
"— Hän on saanut kärsiä hyvin paljon, jatkoi Janet. — Väliin on hänellä oikeita puuskia. Se on Johnin kauhu. John pelkää lähteä koskaan pois kotoa, hänen äitinsä kun voi milloin tahansa saada kohtauksen, ja silloinhan vain palvelijatar on kotona."
Kolme päivää myöhemmin tuli Anna kotiin koulusta ja tapasi Janetin hillittömästi itkemässä. Kyyneleet ja Janet tuntuivat kuuluvan niin huonosti yhteen, että Anna joutui aivan ymmälle.
— Mikä ihme sinun on? huusi Anna tuskaisesti.
— Voi, voi — minä täytän neljäkymmentä vuotta tänään, nyyhkyttiJanet.
— No, mutta olethan sinä tiennyt kauan sitten, että se päivä saapuu. Mitä suremista siinä sitten on? rauhoitti Anna ja koetti olla hymyilemättä.
— Niin, mutta, jatkoi Janet niellen pari kolme nyyhkytystä samalla kertaa, John Douglashan ei kosi milloinkaan.
— Ole nyt, sehän on vain hetken kysymys, sanoi Anna laimeasti. —Ole nyt vain vähän kärsivällinen, Janet.
— Hetken kysymys! sanoi Janet, kuvaamaton ivan ilme äänessä. — Hänellä on nyt ollut kaksikymmentä vuotta aikaa. Miten paljon hän tarvitsee vielä?
— Tarkoitatko, että John Douglas on tällä lailla — hm — kaksikymmentä vuotta seurustellut sinun kanssasi?
— Tietysti. Eikä hän ole milloinkaan edes ottanut puheeksi avioliittoa minun kanssani. Enkä minä enää uskokaan, että hän aikoo siitä puhua. Minä en ole milloinkaan maininnut tästä ainoallekaan elävälle sielulle, mutta nyt pälkähti päähäni, että minun täytyy avata sinulle sydämeni, muuten minä tulen luultavasti ihan höperöksi. John Douglas alkoi kävellä minun kanssani ja saattaa minua kotiin kaksikymmentä vuotta sitten, ennenkuin äiti kuoli. Niin, hän tuli minun luokseni käymään hyvin usein, ja jonkun ajan kuluttua aloin minä toimittaa itselleni liinavaatteita ja liinakankaita ja panna arkun pohjalle, mutta hän ei puhunut milloinkaan häistä, hän tuli vain entiseen tapaansa. Minä en voinut mitenkään ryhtyä toimeen siinä asiassa. Tällaista oli kestänyt kahdeksan vuotta, kun äiti kuoli. Silloin minä otaksuin, että John nyt kenties kosii, kun hän näkee, että minä olen näin yksin maailmassa. Eipäs, kaikkea vielä — kiltti ja osaaottava hän kyllä oli ja teki minun hyväkseni kaiken, minkä voi, mutta että me menisimme yhteen, sitä ei otettu milloinkaan puheeksi. Tällaista on nyt jatkunut siitä saakka. Minua pidetään siihen syypäänä. Sanotaan, että minä en halua mennä hänen kanssaan naimisiin, kun hänen äitinsä on niin raihnas enkä minä halua kaikkea sitä puuhaa, mitä hänen hoitamisessaan on. Kyllä kai! Minusta olisi vain suuri ilo saada palvella hänen äitiään. Mutta ajatelkoot ihmiset mitä tahansa! Mieluummin he saavat moittia minua kuin sääliä. Minulle on kauhean nöyryyttävää, että John ei saa sitä tehdyksi. Miksi hän ei tahdo? Minusta tuntuu välistä, että jos tietäisin syyn, niin en olisi siitä enää niin pahoillani.
— Ehkä hänen äitinsä tahtoo, että hän ei sido itseään kehenkään.
— Ei ollenkaan, sitä se ei ole. Hänen äitinsä on sanonut minulle lukemattomat kerrat, että hän tahtoisi mielellään nähdä Johnin hyvään avioliittoon joutuneena ennenkuin hänen on erottava elämästä. Ja hänhän antaa pojalleen selviä viittauksia — sinähän kuulit itse muutama päivä sitten. Minä luulin vajoavani maan alle.
— Minun järkeni ei liiku, sanoi Anna avuttomana.
— Minä en käsitä sitä. Mutta ehkä sinun pitäisi pitää lujemmin oma pääsi, Janet? Kun hän ei voi rehellisen miehen tavoin sanoa sanottavaansa, olisi sinun pitänyt lähettää hänet tiehensä jo kauan sitten.
— Mutta sitä minä en ole voinut mitenkään tehdä, sanoi Janet-parka, taaskin itkuun purskahtamaisillaan. — Sinähän tiedät, Anna, että minä olen pitänyt Johnista aina ihan kauheasti. Olisi ollut melkein samantekevää, tuliko hän yhä vai eikö, kun en kuitenkaan olisi halunnut ketään muuta.
— Mutta silloin hän olisi kenties tullut päättäneeksi ja kosinut tavalliseen, kunnolliseen tapaan.
Janet pudisti päätään.
— Ties, olisiko se sittenkään ollut oikea tapa… Minä en uskaltanut missään tapauksessa koettaa, sillä minä pelkään, että hän uskoisi minun tarkoittavankin, mitä minä sanon… Minussa pitäisi kai olla enemmän arvokkuutta, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan tällaiseksi luotu… Enkä minä voi muuttaa luontoani.
— Sinä voit kuitenkin muuttaa hiukan menettelytapaasi, Janet. Ei ole vielä liian myöhäistä. Näytä, että et ole pekkoja pahempi. Anna miehen tietää, että sinä olet saanut tarpeeksesi kaikesta tästä juoksemisesta. Hän saa nyt lähteä muille markkinoille. Minä autan sinua.
— Niin, rakas ystävä, kunhan minä vain saan sen verran luontoa itseeni, sanoi Janet neuvottomana. — Tätä tällaista on nyt kestänyt niin kauan, että on vaikea ryhtyä mihinkään. Mutta minä lupaan miettiä asiaa.
Anna tunsi pahasti erehtyneensä John Douglaksen suhteen. Hän oli pitänyt miehestä paljon eikä olisi mitenkään luullut, että tämä panisi kokonaista kaksikymmentä vuotta naisen tunteilla ilveilemiseen. Mutta nyt se mies saisi kuulla kunniansa, ja Anna tunsi itsessään vahingonilon hekumoiden myllertävän, kun hän ajatteli, että hän saa olla näkemässä tuon miehen häviötä. Hän ihastui kovasti, kun Janet heidän kävellessään seuraavana iltana tavanmukaiseen iltasaarnaan uskoi hänelle, että tänä iltana "paukahtaa".
— Nyt minä näytän John Douglakselle, vaikka mikä olisi, ettei minua saa pilkata miten tahansa.
— Hyvä, pysy sanassasi, sanoi Anna hyvin tyytyväisenä.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, tuli John Douglas heidän luokseen ja esitti tavanmukaisen pyyntönsä.
— Kiitoksia hyvin paljon, mutta se on tarpeetonta, sanoi Janet hyytävän kylmästi. — Tien kotiin minä tunnen mainion hyvästi — minä olen vaeltanut sitä rohkeasti neljäkymmentä vuotta. Minun takiani ei herra Douglaksen tarvitse vaivautua.
Anna katsahti mieheen, jota nyt tituloitiin herra Douglakseksi, ja petollisen kirkkaassa kuutamossa hän huomasi taaskin sen tuskan ja epätoivon ilmeen, jonka hän oli kerran ennen huomannut tämän miehen kasvoissa. Sanomatta sanaakaan pastori kääntyi maantieltä takaisin ja poistui pitkin askelin.
— Pysähtykää, pysähtykää! huusi Anna kiihkeästi, välittämättä vähääkään ympärille kokoontuneista hämmästyneistä katsojista. — Herra Douglas, pysähtykää! Tulkaa takaisin!
John Douglas pysähtyi, mutta ei liikahtanutkaan takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Anna kiiti alas tietä pitkin, tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet lempeän väkivaltaisesti takaisin Janetin luo.
— Teidän täytyy tulla takaisin, rukoili Anna. — Se oli erehdys, herra Douglas, ja minä olen siihen syypää. Minä narrasin Janetin sanomaan noin. Hän ei itse tahtonut — mutta nythän on kaikki hyvin taas, eikö niin, Janet?
Janet tarttui sanaakaan sanomatta John Douglaksen käsivarteen ja lähti kulkemaan. Anna seurasi heitä hiukan häpeissään ja livahti sisään keittiön ovesta.
— Kyllä sinä autoit minua hienolla tavalla, sanoi Janet, kun he tapasivat toisensa suuressa eteisessä.
— Minä en voinut sille mitään, sanoi Anna katuvana. — Minulla oli sellainen tunne, kuin olisin seisonut murhateon katsojana. Minun täytyi juosta hänen jälestään.
— Olihan oikein hyvä, että teit sen. Kun minä näin John Douglaksen lähtevän yksin kulkemaan tietään, niin tuntui sydämessäni kuin olisi hänen mukanaan mennyt menojaan pieninkin ilon ja onnen tähde, mikä elämässäni vielä oli. Se oli kauhea tunne.
Eikö hän kysynyt, miksi sinä sanoit niin? sanoi Anna.
— Ei, ei ollenkaan. Sitä asiaa ei hän sanallakaan kosketellut, vastasi Janet väsähtäneellä äänellä.
Annaa elähytti pieni toivo, että heidän epätoivoinen yrityksensä asian saattamiseksi ratkaisuun johtaisi kuitenkin pian tulokseen. Mutta ei tapahtunut mitään. John Douglas saattoi Janetin kotiin kirkosta ja tuli joskus hakemaan häntä hevosella ajelulle; niin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä vuotta, ja näin näytti tulevan jatkumaan toiset kaksikymmentä vuotta. Kesä lähestyi loppuaan. Anna hoiti opetustehtäväänsä koulussa, kirjoitti kirjeitä ja harjoitti hiukan omia opinnoita. Hänen kävelyretkensä koululle ja sieltä takaisin tuntuivat virkistäviltä. Hän kulki aina suosimansa suon läpi. Se oli mehevän vihreätä, sammaleista mättäikköä, aaltomaista, käydessä hiljalleen hyllyvää maata. Hopeankirkas puro lirisi hiljalleen sen läpi, ja siellä täällä huojui suuria tuuheita sananjalkamättäitä, joiden juurilla heloitti värikäs kainojen metsäkukkien hursti.
Anna ei voinut olla tuntematta elämäänsä Valley Roadissa jonkun verran yksitoikkoiseksi. Sattui kuitenkin semmoista, mikä tuntui aika lailla yllättävältä.
Pitkää ja luisevaa piparminttumakeisten tarjoojaa Samuelia ei Anna ollut tavannut sen illan jälkeen, jona tämä istui aidalla, ellei oteta lukuun sitä, että he olivat silloin tällöin kohdanneet toisensa maantiellä. Mutta eräänä lämpimänä elokuun iltana mies ilmestyi ja istuutui hiukan juhlallisesti eteiskuistin ulkopuolella olevalle keinulaudalle. Hänellä oli yllään tavalliset työpukimensa, hyvin paikkaiset housut, sininen pumpulipaita, kyynärpäiden kohdalla reiät, ja rikkinäinen olkihattu. Hän pureskeli ruohonkortta ja jatkoi pureskeluaan antaessaan ruskean koirankatseensa vakavasti kiintyä Annaan. Anna pani huoaten pois kirjansa ja tarttui pieneen lautasliinaan, jota hän paraikaa kirjaili ompeluksilla. Mutta luonnollisestikaan ei hän puolestaan ryhtynyt panemaan alulle keskustelua Samuelin kanssa.
Hetken äänettömyyden jälkeen alkoi Samuel itse puhua.
— Nyt minä muutan tuolta, tokaisi hän ja huiskutti kosteata kortta lähellä olevaa naapuritaloa kohti.
— Vai niin, te muutatte, sanoi Anna kohteliaasti.
— Niin teen.
— Mihin te sitten aiotte ryhtyä?
— Minä olen hiukan tuuminut mennä omiin leipiin ja ostaa paikan itselleni. Siellä olisi Mollersvillessä semmoinen, joka soveltuisi minulle. Mutta jos minä ostan sen, tarvitsen minä naisihmisen taloon.
— Se on kyllä luonnollista, sanoi Anna, ja hänen harrastuksensa laimeni.
— On se.
Uusi pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin otti Samuel uudestaan ruohonkorren suustaan ja sanoi:
— Tahotteko työ minut?
— Tarkoitatteko — mieheksi? kysyi ihmeissään Anna-parka ääni sammuen.
— Justiin niin.
— Mutta minähän olen töin tuskin tuttu teidän kanssanne, sanoi Anna äkäisenä.
— Työ voisija hyvin tutustua minuun sitten jälestäpäin, kun myö ollaan naimisissa, tuumi Samuel.
Anna kokosi kaiken sangen pahaksi kolhiutuneen arvokkuutensa.
— Ei kiitos, olkaa rauhassa, minä en mene milloinkaan teidän kanssanne naimisiin, sanoi Anna ylpeästi.
— Ohoh, hullumminkin voi tehdä, sanoi Sam. — Minä olen aika työntekijä, ja minulla on hiukan rahaa pankissa.
— Te ette saa koskaan enää puhua minulle tästä. Miten ihmeen tavalla teille on juolahtanut semmoinen päähän? kysyi Anna, jonka huumorivaistot nyt olivat pääsemäisillään kiusallisuuden tunteesta voitolle. Tilannehan oikeastaan oli hullunkurinen — mistäpä olisi kannattanut tulla huonolle tuulelle!
— Työ ootta hyvännäköinen ja ketterä jaloistanne, sanoi Sam. — Minä en huoli semmoisesta naisväestä, joka häärää tyhjää eikä saa mitään toimeen. Aatelkaa asiata! Minä pysyn toistaiseksi ehotuksessani. Ei, nyt kai minun onkin jo lähettävä. Minun on mentävä navettaan lypsämään lehmiä.
Annan haaveet, mikäli ne koskivat kosintaa, olivat viime vuosina saaneet niin monta kolahdusta, ettei niistä ollut sanottavia enää jälellä. Siksi saattoi hän makeasti nauraa tälle viimeiselle elämykselleen tuntematta mitään salaista pistoa sydämessään. Illemmällä jäljitteli hän Sam-parkaa Janetille, ja heille molemmille tuotti suurta huvia miehen aikeet hankkia rouva tehokkaaksi avuksi maataloudessa.
Eräänä iltapäivänä, kun Annan oleskelu Valley Roadissa jo oli päättymäisillään, tuli John Douglaksen talon vanha kuski täyttä laukkaa ajaen hakemaan Janetia.
— Neidin on tultava meille niin pian kuin mahdollista, sanoi kuski. — Nyt se on meidän vanha rouvamme kuoleman kielissä; kaksikymmentä vuotta on hän pelihdellyt ja ollut olevinaan.
Janet juoksi hakemaan hattuaan. Anna kysyi, miten vanhan rouvan laita oli.
— Hän ei huuda eikä vaikeroi, sanoi kuski, ja sepä juuri saa minut uskomaan, että nyt onkin leikki poissa. Muutenhan hän aina pitää kauheata elämää, käy ihan mahdottomaksi ja tahtoo heittäytyä pois sängystä. Nyt hän makaa jäykkänä ja kankeana kuin tukki eikä hiiskahdakaan. Ja kun rouva Douglas on kauniisti ääneti, on hän jo hyvin huonossa kunnossa.
— Te ette pidä talon vanhasta rouvasta? kysyi Anna uteliaana.
— Minä pidän oikeista hännällisistä kissoista. Mutta kissat, jotka ovat olevinaan naisihmisiä, ne sais kaikki rötköttää järven pohjassa, kuului vanhan kuskin hiukan oraakkelimainen vastaus.
Janet tuli kotiin hämärissä.
— Nyt siellä on tullut loppu, sanoi hän väsyneenä. — Rouva Douglas kuoli pian senjälkeen kun minä olin tullut. Yhden ainoan kerran puhui hän minulle. 'Nyt sinä kai menet naimisiin Johnin kanssa' sanoi hän. Se vihloi minun sydäntäni, Anna. Miten saattoi Johnin oma äiti luulla, että minä en tahtonut mennä naimisiin Johnin kanssa niin kauan kuin hänen äitinsä oli elossa! Alina en voinut sanoa sanaakaan — hänen ympärillään oli niin paljon muita. Mutta minä iloitsin siitä, että John juuri silloin oli toisessa päässä huonetta.
Janet istuutui ja alkoi itkeä nenäliina kasvojen edessä. Mutta Anna meni keittiöön ja laittoi hänelle mainion yöjuoman kiehuvan kuumasta teestä, inkivääristä ja sitruunamehusta. Anna havaitsi tosin myöhemmin, että hän oli ottanut jauhettua valkopippuria inkiväärin sijasta, mutta Janet ei tullut erehdystä milloinkaan huomanneeksi.
Hautajaisten jälkeisenä iltana istuivat Janet ja Anna auringonlaskun aikana talon julkisivulla olevalla pienellä verannalla. Tuuli oli käynyt levolle metsänlaidan takana, ja kauniit kalevantulet välkehtivät taajaan pohjoisella taivaalla. Janetilla oli yllään rumentava musta leninki, eikä hän muutenkaan juuri esiintynyt edukseen, kun silmät ja nenä olivat itkusta käyneet tulipunaisiksi. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä Janet näytti suorastaan loukkaantuvan Annan lohdutusyrityksistä. Hän tahtoi ilmeisesti mieluummin saada esteettömästi antautua surunsa valtaan.
Yhtäkkiä narahti portin salpa, ja John Douglas tuli pitkin askelin nousten hiekkakäytävää. Hänellä oli niin kiire, että hän tuli lyhintä tietä suoraan geraniumipenkin yli. Janet nousi seisomaan. Samoin teki Anna. Anna oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli yllään valkea puku, joka loisti hämärässä, mutta John Douglas ei nähnyt häntä.
— Janet, tahdotko tulla vaimokseni? sanoi tulija.
Sanat syöksähtivät melkein räjähtävästi suusta — aivan kuin hän olisi jo kaksikymmentä vuotta tahtonut sanoa ne ja kuin hänen olisi täytynyt tähän saakka väkisin estää niitä tulemasta kuuluviin. Alutta nyt niiden täytyi päästä purkautumaan ihan ensi työksi.
Janetin turvonneille punaisille kasvoille tuli vielä vahvempi purppuravivahdus.
— Aluksi sinä et ole koskaan ennen sanonut minulle tätä? kysyi hän hitaasti.
— Minä en ole voinut. — Hän — äiti — vaati minulta lupauksen, etten milloinkaan tee väliäni sinun kanssasi lopullisesti selväksi. Kaksikymmentä vuotta on hän maannut kuin noiduttuna, kuin loihdittuna… Minä en saattanut mitenkään luulla, että hän eläisi niin kauan. Ja hän rukoili ja pyysi, että minä en kosisi sinua ennenkuin hän on poissa elämästä. Minä en olisi tahtonut luvata mitään semmoista, en edes silloinkaan, kun me luulimme, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja elettävänä — lääkäri vakuutti enintään voivan olla puhetta kuudesta kuukaudesta. Mutta voi — hän pyysi minulta sitä polvillaan, sairaana ja kurjassa tilassa… Minun täytyi luvata.
— Mitä äidilläsi oli minua vastaan, virkkoi Janet.
— Ei mitään — ei mitään, saat olla varma. Mutta hän ei tahtonut, että talossa on ketään muuta naista — ei ketään, olipa se sitten kuka tahansa — niin kauan kuin hän on elossa. Hän sanoi, että ellen minä lupaa, kuolee hän heti paikalla, ja silloin minä murhaisin hänet. Siksi minä lupasin. Ja sen lupauksen pitämisestä ei hän ole vähääkään hellittänyt, vaikka minäkin puolestani olen maannut polvillani hänen edessään pyytäen, että hän päästäisi minut lupauksestani.
— Miksi et ole tätä kertonut minulle? kysyi Janet, joka oli nyyhkytyksiinsä tukehtua. — Jospa minä olisin tiennyt. Olisithan sinä voinut puhua minulle siitä!
— Äiti pakotti minut myöskin lupaamaan, etten mainitse asiasta kenellekään ihmiselle, sanoi John käheänä. — Minun oli pantava sormeni raamatulle ja vannottava. Minä en olisi tehnyt sitä koskaan, jos olisin aavistanut, että kestää näin kauan. Janet, sinä et saa koskaan tietää, miten paljon minä olen kärsinyt näinä yhdeksänätoista vuotena. Minä tiedän, että minäkin olen tuottanut sinulle kärsimyksiä, mutta tahdothan tulla kuitenkin omakseni, eikö niin, pikku Janet? Tahdothan sinä, sano? Minä tulin niin pian kuin suinkin pääsin puhuakseni asiat selviksi ja avatakseni sydämeni.
Hämmästynyt Anna oli nyt jo sen verran toipunut ihmetyksestään, että hän käsitti olevan parasta poistua toiseen päähän rakennusta. Hän hiipi hiljaa pois eikä tavannut Janetia ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ystävätär kertoi hänelle loput jutusta.
— Miten ihminen voi olla niin itsekäs ja tekopyhä ja julma? huudahtiAnna.
— Ssh — hän on kuollut, sanoi Janet juhlallisen vakavasti. — Jollei hän olisi — mutta hänhän makaa haudassaan. Me emme siis saa puhua pahaa hänestä. Nyt minä olen siis vihdoinkin onnellinen, Anna. Mutta paljon vähemmän katkeralta olisi odottaminen minusta tuntunut, jos, olisin tiennyt syyn.
— Milloin teidän häänne ovat?
— Ensi kuussa. Ne vietetään luonnollisesi aivan hiljaisesti. Tietysti tämä kaikki antaa kauheasti puheen aihetta — tullaan tietysti sanomaan, että minä iskin Johniin aivan kuin petolintu, heti kun hänen äiti-parkansa oli ummistanut silmänsä. John tahtoi, että asia olisi tullut oikeassa valossa tunnetuksi, mutta minä sanoin: "Ei, John, hän oli kuitenkin sinun äitisi, ja sen me säilytämme omana salaisuutenamme, me emme tahdo tuottaa mitään varjoa hänen muistolleen. Minä en välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat, kun minä nyt itse tiedän totuuden. Sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Olkoon se kaikki vainajan mukana hautaan laskettuna", sanoin minä Johnille. Ja lopulta minä sain hänet suostumaan siihen.
— Sinussa on totisesti paljon enemmän anteeksiantamusta kuin minussa voisi olla, sanoi Anna hiukan närkästyneenä.
— Kun sinä tulet minun ikäisekseni, alat sinä katsoa toisella lailla useitakin seikkoja, sanoi Janet hyväntahtoisesti. — Niitä seikkoja, jotka me vanhetessamme opimme, on anteeksiantaminen. Se käy helpommin nelikymmenvuotiaana kuin kahdenkymmenen iässä.
— Täällä me olemme taas kaikki tyynni koolla, viehättävän päivettyneinä ja valmiina lähtemään kilpailuun tiedoista ja saavutuksista, sanoi Phil istuutuessaan helpotuksesta huoahtaen matkalaukulle. — Onpa sentään jotain nähdä taaskin tämä mainio vanha Maja! Ja täti Jimsey — ja nuo hellantertun kissat! Minusta näyttää! kuin Noidalta olisi lähtenyt vieläkin yksi liuskale korvasta.
— Noita olisi herttaisin kissa koko kristikunnassa, vaikka se olisi korvaton, vastasi Anna matka-arkultaan, kun Noita hyöri hänen polviensa ympärillä mielettömän iloisena ystävänsä näkemisestä.
— Etkö ole kauhean iloinen, kun me kaikki taas olemme täällä, pikku täti? tiedusti Phil.
— Olen toki. Mutta minä toivoisin, että te raivaisitte tavaroitanne hiukan järjestykseen vähitellen, sanoi Jamesina-täti valittavalla äänellä ja toivottoman näköisenä katsellen sitä matkakirstujen, -laukkujen ja kapsäkkien ja myttyjen sekamelskaa, joka oli neljän nauravan tytön ympärillä. — Tehän voitte tänä iltana tarinoida niin paljon kuin haluatte. Työ ensin, leikki sitten oli minun mielilauseeni, kun olin tyttö.
— Sen järjestyksen on meidän sukupolvemme kääntänyt aivan nurin, täti-kulta. Meidän mielilauseemme on, että ensin leikitään ja sitten häärätään. Häärääminen käy monta vertaa paremmin, kun ensin on ollut metkaa.
— Jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, sanoi Jamesina-täti nostaessaan Josefin syliinsä ja ryhtyessään ompelukseensa, näin taipuen välttämättömyyteen rakastettavan miellyttävästi, mikä teki hänet oikeaksi perheenemäntien kruunuksi — jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, on sinun kokonaan lakattava käyttämästä tuollaisia kauheita sanoja kuin "häärätä" ja "metka".
— Miksi niin? sanoi Phil ihmeissään. — Miksi täytyy papinrouvan ehdottomasti puhua niin kauhean huolellista kieltä? Minä välitän viis semmoisesta. Jokainen perhe meidän kadullamme puhuu tällaista — kuvakieltä, ja heidän mielestään minä olisin sietämättömän säntillinen — minä tarkoitan sinun tähtesi, pikku täti-Jimsey — pöyhistelevä ja ylpeä, jos minä en puhuisi samoin kuin he.
— Oletko ilmoittanut omaisillesi, että olet hankkinut heille vävypojan? kysyi Priscilla, joka istui ruokkien Saara-kissaa aamiaiskoristaan ottamillaan herkkupaloilla.
Phil nyökkäsi päätään. — Olen toki.
— Mitäs asiasta sanottiin?
— Oh, äiti ihan raivostui. Mutta minä pysyin lujana kuin kivikallio — juuri minä, Philippa Gordon, joka en ennen maailmassa voinut koskaan tehdä mitään päätöstä. Isäukko pysyi rauhallisena. Isän oma pappa oli pappi, joten hänen sydämensä joka tapauksessa tuntee pientä hellyyttä pitkätakkeja kohtaan. Minä otin Jonaksen luokseni kotiin eräänä päivänä, kun äiti oli jonkun verran rauhoittunut, ja Jonas saavutti molempien ihastuksen. Mutta äiti ei voinut kuolemakseen olla pistelemättä häntä, olipa mistä tahansa puhe, että Jonas oli sotkenut hänen suunnitelmansa mitä minun tulevaisuuteeni tulee. Ohhoi, minun kesälomani ei ole juuri ollut ruusujen koristamaa, rakkaat tytöt. Mutta minä olen saanut tahtoni läpi, ja Jonas on minun. Kaikesta muusta vähät.
— Vähät, niin, sinun mielestäsi, sanoi Jamesina-täti purevasti.
— Ja myöskin Joen mielestä, virkkoi Phil. — Onko sinun vielä nytkin sääli häntä? Miksi sitten? Hän saa älyä, kauneutta, sydämen, joka on kultaa — ja kaiken tämän MINULTA.
— On hyvä, että me osaamme arvostella sinun suitsutustasi ansion mukaan, sanoi Jamesina-täti kärsivällisen suvaitsevasti. — Toivottavasti sinä et puhele tuollaista ihmisille, joita sinä et tunne. Mitä he ajattelisivat sinusta?
— Äh, minä vähät siitä, mitä he ajattelevat! Minä en halua ollenkaan nähdä itseäni muiden silmillä nähtynä. Se olisi varmasti oikein ikävää.
Annasta oli viisainta vaihtaa keskustelun aihetta ja hän kertoi Johnin ja Janetin historian, heidän pitkästä odotusajastaan ja lopullisesta yhdistymisestään.
— Kerro nyt meille, mikä se romanttinen kohtaus oli, johon sinä viittailit hämärästi eräässä viimeisistä kirjeistäsi, pyysi Phil.
Anna esitti pitkän Samuelin kosintakohtauksen suurta draamallista kykyä osoittavalla tavalla. Tytöt olivat katketa naurusta, ja Jamesina-tädin suu vetäytyi hymyyn.
— Se ei osoita mitään erikoista tahdikkuutta, että voi mennä tekemään pilaa omista kosijoistaan, joille on antanut rukkaset, sanoi hän. — Mutta, lisäsi hän pienen äänettömyyden kuluttua, jos minä olen vilpitön, niin täytyy minun myöntää, että minä olen aina itse tehnyt niin.
— Kerro nyt minulle, täti, ketkä kaikki ovat saaneet sinulta rukkaset, rukoili Phil. — Sinä olet luultavasti ajanut ulos kokonaisen pitkän kosijajonon.
— Älä sinä luule, että ne ovat vielä tänäkään päivänä lopussa, sanoi Jamesina-täti. — Niitä ilmestyy vähänväliä. Minun kotiseudullani on kolme vanhaa leskimiestä, jotka pyörivät minun ympärilläni ja joilta minä saan lempiviä silmäyksiä. Älkää te tyttöset luulko, että teillä on kaikki tämän maailman romantiikka ja ettei sitä muilla olekaan.
— Minusta ei ole juuri paljoakaan romanttista hohdetta liehittelevissä leskimiehissä.
— Voi kyllä niin olla, mutta olihan minulla nuoruudessani senkinlaisia ihailijoita, jotka saisivat ehkä teidänkin hyväksymisenne. Kyllä minä nauroin niille, poikaparoille! Niiden joukossa oli esimerkiksi Jim Elwood — hänen tapoihinsa kuului nähdä valveilla unta, joten hän ei milloinkaan tiennyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei saanut päähänsä, että minä olin antanut hänelle rukkaset, ennenkuin vuoden kuluttua kosimisesta. Kun hän oli mennyt naimisiin, ajoi hän eräänä iltana vaimonsa kanssa reessä kotiin kirkolta, ja rouva vieri eräässä tien käänteessä reestä, mutta tietystikään ei mies sitä huomannut… Sitten oli Dan Winston. Hänen pääkopassaan oli tavaton tietomäärä. Hän oli selvillä kaikesta, mikä koski tätä maailmaa, ja suurimmasta osasta tule vankin elämän asioita. Hän osasi vastata jok'ainoaan kysymykseen, koskipa se sitten vaikka viimeisen tuomion päivää ja hetkeä. Milton Edwards oli oikein kunnon mies, ja hänestä minä pidin, vaikkei meidän välillämme tullut avioliitosta koskaan mitään. Ensiksikin oli hän hiukan liian ahdasälyinen ja hyvin hidas käsittämään mitään pilaa, ja toiseksi ei hän milloinkaan kosinut minua. Horatio Reeve oli kylläkin hauskin minun "tuttavistani pojista". Mutta kun hän kertoi hauskan jutun, — hän oli hyvin halukas kertomaan — höysti hän sen kaikenlaisilla lisillä. Pieni valhe vain koristaa puhetta, sanotaan — mutta hänen puheestaan ei voinut milloinkaan tietää, minkä verran siinä, mitä hän kertoi, oli perää, niin paljon hän sepitti ja keksi omasta päästään.
— No, entäs muut, sinä rakas tätimme?
— Laittautukaa matkaanne ja pakatkaa auki kirstunne, sanoi Jamesina-täti ja huitoi heitä Josefilla, vaikka oli aikonut huitoa sukkapuikolla. — Toiset olivat erittäin kunnollisia, heistä ei sovi tehdä pilaa. Minä säilytän heidän muistonsa kauniina. Sinun huoneessasi on kukkia täynnä oleva rasia. Se saapui suunnilleen tunti sitten.
Ensi viikon kuluttua ryhtyivät Karoliinan majan tytöt pänttäämään lukujaan ja he ahtoivat tietoja päähänsä minkä ehtivät. He olivat nyt viimeistä vuottaan korkeakoulussa, ja nyt oli koetettava saada suoritetuksi niin paljon kuin mahdollista. Anna keskittyi, kuten ennenkin, Englannin kirjallisuuteen, Priscilla pysyi erottamattoman uskollisesti klassillisten kirjailijainsa kimpussa, ja Philippa ponnisti aivojaan korkeamman matematiikan ongelmissa — Jonaksen iloksi. Väliin heitä väsytti ja kyllästytti kaikki tyynni, väliin he olivat aivan masentuneita ja heistä tuntui, että se, mitä he mahdollisesti saavuttivat, ei ollut hiukkaakaan kaiken tavattoman puuhan ja vaivannäön arvoista.
Tällaisen masentuneen mielialan vallassa oli Stella eräänä sateisena marraskuun iltana kavutessaan rappuja siniseen huoneeseen, missä uutteruuden lamppu paloi tavallisesti myöhään yöhön saakka. Anna istui lattialla sen pienen valokehän sisäpuolella, jonka tuo lamppu loi, ja hänen ympärillään oli kasoittain rutistuneita käsikirjoituksia.
— Missä ihmeen työssä sinä nyt olet?
— Oh, minä tarkastelen vähän vanhaa roskaa Historiallisen kerhon ajoilta. Minun täytyi vähän ravistaa itseäni virkeämmäksi — minä olen lukea päntännyt, kunnes kaikki minun silmissäni alkoi vilistä. Sitten minä tulin tänne ja aloin penkoa kirstuani ja sain nämä käsiini. Ne ovat niin lionneet kyynelissä ja tragiikassa, että voi nauraa itsensä kuoliaaksi.
— Minä tunnen olevani jokseenkin alakuloinen, sanoi Stella heittäytyen Annan leposohvaan. — Kaikki on ihan hyödytöntä. Miksi me puuhaamme ja ponnistelemme? Minun ajatuksenikin ovat vanhoja. Kaiken sen minä olen jo ennen ajatellut. Kannattaako oikeastaan elää, Anna? Etenkin kun ei ole tuollainen velvollisuudentunnetta säkenöivä luonne kuin sinä.
— Pikku pulmuseni, noin puhutaan silloin kun aivokoneisto on hiukan voitelun puutteessa. Ja toiseksi vaikuttaa ilma. Kun on koko päivän tehnyt työtä ja sitten illalla tulee rankkasade, voi mieli käydä noin synkäksi. Mutta kyllä sinä tiedät, että elämällä on suuri tarkoitus.
— Niin kai, ehkä on. Mutta minun järkeni ei käsitä sitä juuri nyt.
— Ajattele vaan jaloja ja yleviä luonteita, jotka ovat eläneet ja vaikuttaneet maailmassa, sanoi Anna ja silmäili miettivänä lampun valoa kohti. — Eikö kannata seurata heitä ja ottaa heiltä perinnöksi, mitä he ovat taisteluillaan saavuttaneet? Ja ajattele niitä suuria luonteita, jotka elävät meidän päivinämme ja joiden ajatuksista me voimme tulla osallisiksi! Ja meidän jälkeemme tulevia suuria henkiä! Eikö ole ihana tehtävä saada tehdä työtä, valmistaaksemme heille tietä, mikäli kykenemme — vaikkapa vain Tehdäksemme yhden ainoan askeleen heidän tiellään helpommaksi.
— Minun järkiriepuni tunnustaa sinun olevan oikeassa, Anna. Mutta minun sydämeni ei silti kevenny. Minä tulen sadeiltoina aina nyrpeäksi ja kiukkuiseksi.
— Joskus iltaisin minä nautin tavattomasti sateesta. Minusta on hauskaa maata hyvässä sängyssä ja kuunnella, miten se ropisee kattoa vasten ja valuu raskaina patsaina honkien latvain välistä.
— Kyllähän sitä vielä tulee toimeen, kun sade pysähtyy kattoon, sanoi Stella. — Niin ei käy aina. Minä sain viettää kaamean yön vanhassa kartanossa viime kesänä. Katto oli harva ja sade valui suoraan minun päälleni sänkyyn. Se oh kaikkea muuta kuin runollista, ja unta antavaa se ei laisinkaan ollut. Keskellä yötä täytyi minun kiivetä sängystä ja ottaa syliini koko tuo epäinhimillisen raskas sänky — se oli noita vanhanaikuisia imperialisänkyjä, jotka painavat ainakin pari sataa kiloa — ja siirtää se pahimman vuotopaikan alta. — Niin minä kyllä olin päässyt kuivaan kohtaan, mutta tippumista kesti koko yön, kunnes minun hermoni olivat ihan pois paikoiltaan. Sinä et aavista, miten kaamealta ja aavemaiselta kuuluu, kun sade pursuaa sisään keskellä yötä ja napsahtelee paljasta puulattiaa vasten. Tuntuu kuin kuulisi henkien askelten sipsutusta ja rupeaa kuvittelemaan kaikenlaista. Mitä sinä naurat, Anna?
— Meidän vanhoille tarinoillemme. Ajatteles, miten monet meidän mielenkiintoisimmista henkilöistämme saivat väkivaltaisen lopun — me suorastaan otimme heiltä hengen. Ja miten häikäisevän hienoja meidän sankarittaremme olivat ja miten hienoihin pukuihin me pu'imme heidät. Niillä oli vain silkkiä, samettia, kultakirjovaatteita, pitsiä ja jalokiviä, eikä milloinkaan muuta. Tässä eräs omassa elämässään sangen vaatimattoman Jane Andrews'in kertomuksista, jossa sankaritar uinahtaa vuoteessaan yllään valkeasta silkistä tehty, väärentämättömillä jalokivillä runsaasti koristettu yöpuku.
— Jatka, sanoi Stella. — Minä en ole enää aivan niin haluton, ja minä voin jo nauraa.
— Tässä on minun kirjoittamani kertomus. Minun sankarittareni huvittelee tanssiaisissa, säihkyen kiireestä kantapäähän mitä puhtaimman veden värisiä suuria timantteja. Mutta mitä hyödyttivät kauneus ja kalliit vaatteet? "Koreuden tiet johtavat vain hautaan." Kauniiden ja jalosyntyisten naisten täytyy joko joutua salamurhaajan uhriksi tai kuolla sydän särkyneenä. Muuta neuvoa ei ollut.
— Anna minun lukea muutamia kertomuksiasi.
— Tässä saat nähdä minun mestariteokseni. Katsopas, miten virkistävä otsake! "Hautani". Minun silmistäni vuoti kyynelvirtoja, kun kirjoitin kertomuksen, ja muut tytöt ulvoivat, kun luin sen heille ääneen. Jane Andrews'in äiti torui tytärtään, kun tällä oli sinä viikkona niin paljon nenäliinoja pesussa. Niin, siinä kertomuksessa esitetään sydäntäsärkevä kuvaus erään metodistipapin rouvan harharetkistä. Minä tein naisesta metodistin siksi, että nämähän ovat aina matkoilla. Hän sai haudata yhden lapsistaan kuhunkin asuinpaikkaansa. Lapsia oli yhdeksän, ja heidän hautansa olivat hajallaan eri suunnilla New-Foundlandin ja San Franciskon välisellä alalla. Minä kuvasin lapset ja miten viehättäviä he olivat, kuvasin eri tautivuoteet ja tein selkoa heidän hautakivistään ja niihin piirretyistä hautakirjoituksista, jotka olivat toinen toistaan liikuttavampia. Olin aikonut haudata kaikki yhdeksän, mutta kun minä olin toimittanut pois maailmasta kahdeksan, en voinut enää keksiä mitään uutta kuolettavaa tautia, jonka kaikki kauheat yksityiskohdat olisin tuntenut, vaan annoin yhdeksännen lapsen sairastua verrattain lievään lapsihalvaukseen ja jatkaa elämäänsä kainalosauvain varassa, rautalasta toista jalkaa pitkin asetettuna.
Stellan lukiessa "Hautani"-kertomusta ja hihittämällä ilmaistessa, missä oli traagillisia kohtia, ja Noidan nukkuessa koko yön ulkona juoksentelemassa olleen kissan vanhurskasta unta valitsi Anna vielä yhden lukemisenarvoisen kertomuksen. Sen kirjoittaja oli Jane Andrews ja siinä kerrottiin kauniista viisitoistavuotiaasta tytöstä, joka kävi katsomassa spitaalitautisten siirtolaa, jäi sinne hoitajattareksi ja luonnollisesti juuri kukoistuksensa ihanuudessa joutui tuon kauhistuttavan taudin uhriksi. Sen hän työnsi Stellan polville — he istuivat yhä kyyryssä lattialla — ja sitten Anna rupesi selailemaan muita vanhoja vihkoja ja oli pian siirtynyt siihen iloiseen ja huolettomaan aikaan, jolloin Historiallisen kerhon jäsenten tapana oli istua humisevien honkien tai puron rannalla sananjalkain keskellä saamassa milloin onnellisempaa milloin ala-arvoisempaa inspiratsionia. Kyllä heillä oli ollut hauska! Miten kuluneiden kesäin päivänpaiste ja hilpeys tuntui sädehtivän rivien lomitse, kun hän luki… Eivät Kreikan eikä vanhan Rooman sankaritarujen jännittävyys ja kekseliäisyys pystyneet vetämään vertoja sille naiville huvin ja kyynelten sekamelskalle, jonka Historiallinen kerho oli luonut… Käsikirjoitusten joukosta Anna löysi tuotteen, joka oli kirjoitettu karkeille käärepaperipalasille. Se rupesi loistamaan hänen harmaissa silmissään, kun hän palautti mieleensä, missä ja milloin se oli syntynyt. Tämän pienen tekeleen hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin hänen ja Dianan oli käytävä asialla Copp-neitien luona Kuusikujan varrella jonkun matkan päässä Avon-leasta. Neidit eivät olleet silloin kotona, ja kun Anna oli koettanut kurkistaa sisään ruokakonttorin ikkunasta nähdäkseen, olisiko siellä kenties eräs erikoismallinen vati, joka hänen oli määrä tuoda, oli hän pudonnut hauraasta katosta sisään ankkakarsinaan.