The Project Gutenberg eBook ofAntikristus: Arvostelukoe kristinopistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Antikristus: Arvostelukoe kristinopistaAuthor: Friedrich Wilhelm NietzscheTranslator: Aarni KoutaRelease date: September 1, 2016 [eBook #52953]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTIKRISTUS: ARVOSTELUKOE KRISTINOPISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Antikristus: Arvostelukoe kristinopistaAuthor: Friedrich Wilhelm NietzscheTranslator: Aarni KoutaRelease date: September 1, 2016 [eBook #52953]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Antikristus: Arvostelukoe kristinopista
Author: Friedrich Wilhelm NietzscheTranslator: Aarni Kouta
Author: Friedrich Wilhelm Nietzsche
Translator: Aarni Kouta
Release date: September 1, 2016 [eBook #52953]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTIKRISTUS: ARVOSTELUKOE KRISTINOPISTA ***
Produced by Tapio Riikonen
Arvostelukoe kristinopista
Kirj.
Friedrich Nietzsche
Suom. Aarni Kouta
Saksankielinen alkuteos: Der Antichrist — Fluch auf das Christentum
Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.
Tämä kirja kuuluu harvimmille. Tuskin yksikään sen lukijoista on vielä syntynyt. Ne ovat niitä, jotka ymmärtävät Zarathustrani: kuinkasaisinsekoittaa itseäni sellaisiin, jotka jo tänään saavat kuulijoita? Vasta ylihuomenna on minun aikani. Muutamat syntyvät isän kuoltua.
Ne ehdot, joilla minua ymmärretään, ja ymmärretään silloinvälttämättömästi, vain liian hyvin ne tunnen. Tulee olla rehellinen henkisissä asioissa aina kovuuteen saakka kestääkseen vain edes totisuuttani, intohimoani. Tulee olla tottunut vuorilla elämään — näkemään viheliäisen loruilun politiikasta ja kansojen itsekkäisyydestäallaan. Täytyy olla tullut välinpitämättömäksi, ei saa milloinkaan kysyä hyödyttääkö totuus, tuleeko se jollekin turmioksi… Väkevyyden mielihalu kysymyksiin, joihin ei yhdelläkään ole tänään rohkeutta; rohkeuskiellettyyn; ennakoltamääräys labyrinttiin. Seitsemän yksinäisyyden tunteminen. Uudet korvat uutta soittoa kuulemaan. Uudet silmät etäisintä näkemään. Uusi omatunto tähän saakka vaienneille totuuksille. Ja tahto ekonomiaan suurissa piirtein: säilyttää voimansa,ihastuksensakoossa… Kunnioituksen itseään kohtaan; rakkauden itseensä; ehdottoman vapauden itseään kohtaan…
Hyvä! Nämä yksin ovat minun lukijoitani, oikeita lukijoitani, ennaltamäärättyjä lukijoitani: mitäjäännöksestä?— Jäännös on vain ihmiskunta — Tulee nousta ihmiskuntaa ylemmäksi voiman sielunkorkeuden, — ylenkatseen kautta.
Friedrich Nietzsche.
1.
— Katsokaamme toisiamme kasvoihin. Me olemme pohjanperäläisiä, — me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. "Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo": sen tiesi jo Pindarus meistä. Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaameidänelämämme,meidänonnemme… Me olemme löytäneet onnen, tiedämme tien, me löysimme käytävän labyrintin vuosituhansista. Ken löysi senmuutoin?— Ehkä moderni ihminen? — "En tiedä tietä ulos enkä sisälle; olen kaikkea, mikä ei tiedä tietä ulos eikä sisälle" — huokaa moderni ihminen…Tästämodernisuudesta me tulimme sairaiksi, — lahosta rauhasta, pelkurimaisesta kompromissista, modernin myöntämisen ja kieltämisen koko siveellisestä saastasta. Tämä sydämen suvaitsevaisuus jalaajuus, joka "antaa anteeksi" kaiken, koska se "ymmärtää" kaiken, on meille sciroccoa. Mieluummin elää jäässä kuin modernien hyveiden ja muiden etelätuulten joukossa!… Me kyllä olimme urhoollisia, me emme säästäneet itseämme emmekä toisia: mutta me emme tienneet pitkään aikaan, mihin käyttää urhoollisuuttamme. Me kävimme synkiksi, meitä kutsuttiin fatalisteiksi. Meidänkohtalomme— oli runsaus, jännitys, voimien patoutuminen. Me janosimme salamaa ja tekoja, me pysyttelimme kauimpana raihnaiden onnesta, "taipumisesta"… Ukkosta oli ilmassamme, luonto, jonka me muodostamme, pimeni —sillä meillä ei ollut yhtään tietä. Onnemme kaava: on, ei, suora viiva, päämaali…
2.
Mikä on hyvää? — Kaikki, mikä kohottaa vallantuntoa, tahtoa valtaan, valtaa itseään ihmisessä.
Mikä on huonoa? — Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta.
Mikä on onni? — Tunto siitä, että valtakasvaa, — että vastarinta tulee voitetuksi.
Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa; ei hyvettä, vaan kuntoa (hyve renessansityylillä,virtu, moraalin myrkystä vapaa hyve).
Heikkojen ja epäonnistuneiden tulee käydä perikatoon:meidänihmisrakkautemme ensimmäinen käsky. Ja heitä on siihen vielä autettavakin.
Mikä on vahingollisempaa kuin jokainen pahe? Teon sääli epäonnistuneita ja heikkoja kohtaan — kristinoppi…
3.
Kysymys siitä, mikä ihmisen vapauttaisi olennoiden järjestysjaksosta, ei ole se problemi, jonka tässä esitän (— ihminen on lopputulos —): vaan mitä ihmistyyppiä tuleekasvattaa, tuleetahtoakorkeampiarvoisena, elämän-ansaitsevampana, tulevaisuudesta tietoisampana tyyppinä.
Tämä korkeampiarvoinen tyyppi on jo usein kyllä ollut olemassa: mutta onnensattumana, poikkeuksena, ei milloinkaantarkoitettuna. Pikemmin on häntä juuri enin peljätty, hän on tähän saakka ollut milteikammotus; — ja tämän kammon pohjalla toivottiin, kasvatettiin,saavutettiinpäinvastainen tyyppi: kotieläin, laumaeläin, sairas eläin ihminen, — kristitty…
4.
Ihmiskunta ei osoita kehitystä parempaan tai voimakkaampaan tai korkeampaan siten kuin tänään uskotaan. "Edistyminen" on vain moderni idea, s.o. väärä idea. Nykyajan europalainen on arvoltaan paljon alempi renessansin europalaista; edelleenkehittyminen ei valitettavasti kyllä ole välttämättömästi lainkaan kohoamista, ylenemistä, vahvistumista.
Toisessa merkityksessä sattuu kauimpana toisistaan olevissa paikoissa maanpinnalla ja mitä erilaisimmissa kultuurioloissa onnellisia yksityistapauksia, jotka todellakin synnyttävätkorkeamman tyypin: tyypin, joka suhteessaan ihmiskuntaan kokonaisuudessaan on jonkunlainen yli-ihminen. Sellaiset suuren, suotuisan kehityksen onnensattumat ovat alati olleet mahdollisia ja tulevat ehkä alati olemaankin. Ja suotuisien olosuhteiden vallitessa voivat kokonaiset suvut, heimot, kansatkin esittää sellaisiasattumia.
5.
Ei tule koristella ja kaunistella kristinoppia: se on käynytsotaa henkeen ja veriintätäkorkeampaaihmistyyppiä vastaan, se on kironnut tämän tyypin kaikki perusvaistot, se on näistä vaistoista siivilöinyt esiin pahan olemuksen,pahanolennon: voimakkaan ihmisen tyypillisesti hyljättävänä, "hylkiönä". Kristinoppi on asettunut kaiken heikon, matalan, epäonnistuneen puolelle, se on tehnyt vihamielisyyden voimakkaan elämän itsesäilytysvaistoa vastaan ihanteeksi; se on turmellut myös henkisesti voimakkaimpien luonteiden järjen opettamalla, että henkisyyden korkeimmat arvot ovat käsitettävät syntisiksi, harhauttaviksi,kiusauksiksi. Surkuteltavin esimerkki tästä on Pascalin turmeltuminen, hänen, joka uskoi perisynnin turmelleen hänen järkensä, vaikka hänen järkensä olikin hänen kristinuskonsa turmelema! —
6.
Kiusallinen, hirvittävä näytelmä on minulle avautunut: ihmisenturmeltuneen tilanedestä olen vetänyt esiripun. Tämä sanani on turvattu siltä epäluulolta, että siinä voisi piillä siveellinen syytös ihmistä vastaan. Sanani on — tahtoisin vielä kerran alleviivata sen —moraalin myrkystä vapaa: ja siihen määrin, että voimakkaimmin tunnen tämän turmeltuneen tilan juuri siinä, missä tähän saakka itsetietoisimmin on tavoitettu "hyvettä", "jumalallisuutta". Minä tarkoitan, sen huomaa heti, turmelukselladekadensia: väitän, että kaikki arvot, joissa ihmiskunta nyt lausuu korkeimmat toiveensa, ovat dekadensiarvoja.
Kutsun silloin sitä eläintä, sukua, yksilöä turmeltuneeksi, kun se kadottaa vaistonsa, kun se valitsee, kun sepitää parempanasitä, mikä sitä vahingoittaa. "Korkeampien tunteiden", "inhimillisten ihanteiden" historia — ja mahdollista on, että minun täytyy kertoa se — selittäisikin melkein sen,miksiihminen on niin turmeltunut. Pidän elämää kasvavuuden, itsesäilytyksen, voimankokoamisen, vallan vaistona: missä tahtoa valtaan puuttuu, siellä alkaa alentuminen. Väitän, että ihmiskunnan kaikilta korkeimmilta arvoiltapuuttuutätä tahtoa, — että alentumisarvot,nihilistisetarvot hallitsevat pyhimpien nimien varjossa.
7.
Kristinoppia kutsutaansäälinuskonnoksi. — Sääli on toonillisten affektien vastakohta, jotka kohottavat elämäntunnon energiaa: se vaikuttaa depressiivisesti. Sääliessä kadotetaan voimaa. Sääli suurentaa ja tekee moninkertaiseksi ne voimanmenetykset, joita jo kärsimys tuottaa elämälle. Sääli tekee itse kärsimyksen tarttuvaksi; muutamissa olosuhteissa voidaan sillä saavuttaa elämän ja elämänenergian yleinen menetys, joka on absurdissa suhteessa syynsä määrään (— kuten natsarealaisen kuolema). Tämä on ensimäinen näkökanta; mutta on olemassa vielä tärkeämpiä. Jos sääli mitataan niiden reaktsioonien arvon mukaan, joita sillä on tapana synnyttää, näyttäytyy sen elämälle vaarallinen luonne vieläkin selvemmässä valossa. Sääli ehkäisee suuressa kokonaisuudessa kehityksen lakia, joka onvalinnanlaki. Se säilyttää sitä, mikä on perikatoon kypsää, se esiintyy elämän rappeutuneiden ja tuomittujen hyväksi, se antaa kaiken epäonnistuneen runsaudella, jota se säilyttää elämässä, elämälle itselleen synkän ja problemaattisen leiman. Sääliä on uskallettu kutsua hyveeksi (— jokaisessaylhäisessämoraalissa sitä pidetään heikkoutena —); on menty pitemmälle, siitä on tehty hyve, kaikkien hyveiden pohja ja synty, — kuitenkin, se tulee alati muistaa, vain yhden filosofian näkökannalta, joka oli nihilistinen, joka kirjoitti kilpeensäelämän kieltämisen. Schopenhauer oli täydellisesti oikeutettu siihen: säälillä kielletään elämä, tehdäänkieltämisen arvoisemmaksi, — sääli on sovellutettua nihilismiä. Vielä kerran sanottuna: tämä depressiivinen ja tarttuva vaisto ehkäisee niitä vaistoja, jotka tarkoittavat elämän säilyttämistä ja arvossa ylentymistä: se on sekä kurjuudenmonistajanaettä kaikkien kurjiensäilyttäjänädekadensin kiiruhtamisen parhaita keinoja, — sääli houkuttelee tyhjään "ei-mitään"!… Ei sanota "ei-mitään": sanotaan sen sijaan "tuollapuolen"; tai "jumala"; tai "tosi elämä"; tai Nirvana, lunastus, autuus… Tämä uskonnollis-moraalisen luontoperäisen taipumuksen synnyttämä viaton kaunopuheisuus osoittautuu hetipaljon vähemmän viattomaksi, jos ymmärtää,mikätarkoitusperä tässä on kietoutunut ylevien sanojen vaippaan:elämälle vihollismielinentarkoitusperä. Schopenhauer oli vihollismielinen elämälle:senvuoksikävi sääli hänelle hyveeksi… Aristoteles piti, kuten tiedetään, sääliä sairaloisena ja vaarallisena tilana, jota oli toisinaan hyvä herättää purgatiivia käyttämällä: hän käsitti tragedian purgatiivina. Elämänvaisto vaatii todellakin, että etsitään keino, jolla kerrankin saadaan puhkaistuksi se säälin sairaloinen ja vaarallinen patoutuminen, josta Schopenhauer (ja valitettavasti kyllä kirjallinen ja taiteellinen dekadensimmekin, Pietarista Parisiin, Tolstoista Wagneriin) on todistuksena. Meidän epäterveellisessä modernisuudessamme ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli.Tässäolla lääkärinä,tässäolla heltymätön,tässäkäyttää veistä — se onmeidäntehtävämme, meidän ihmisrakkautemme on sitä laatua, me olemme siten filosoofeja, me pohjanperäläiset! —
8.
On välttämätöntä selittää,minkäme tunnemme vastakohdaksemme: — teoloogit ja kaiken, jolla on teoloogiverta ruumiissaan — koko filosofiamme… On täytynyt nähdä vaara läheltä, vielä paremmin, on täytynyt elää se itsessään, on täytynyt sen aiheuttamana olla lähellä perikatoa, jotta ei enää tajuaisi mitään leikkiä, kun tästä on kysymys (— herrojen luonnontutkijoiden ja fysioloogien vapaa-ajattelu on minusta pilaa, heiltä puuttuu intohimo näissä asioissa, siitä kärsiminen —). Tämä verenmyrkytys ulottuu paljon pitemmälle kuin uskotaan: olen löytänyt "pöyhkeyden" teoloogivaistoa kaikkialla, missä nykyään pidetään itseään idealistina, — missä korkeamman alkuperän nojalla vaaditaan oikeutta katsella ylimielisesti ja vieraasti todellisuutta… Idealistilla on, aivan kuin papilla, kaikki suuret käsitteet käsillä (— eikä ainoastaan käsillä!), hyväntahtoisesti halveksien hän viskaa ne "ymmärrystä", "aisteja", "kunniaa", "hyvinvointia", "tiedettä" vastaan, hän näkee kaiken tuollaisenallaan, vahingollisina ja viettelevinä voimina, joiden yllä "henki" leijailee itsestään-puhtaana: — ikäänkuin eivät nöyryys, siveys, köyhyys, sanalla sanoenpyhyys, olisi vahingoittaneet elämää tähän saakka äärettömän paljon enemmän kuin mitkään kauheudet ja paheet… Puhdas henki on puhdas valhe… Niin kauan kuin pappia, tuota ammatillista elämänkieltäjää, elämänsoimaajaa, elämänmyrkyttäjää, pidetään korkeampilajisena ihmisenä, ei ole yhtään vastausta kysymykseen: mikä on totuus? Totuus on asetettu jo päälaelleen, kun tyhjyyden ja kieltämisen itsetietoinen puoltaja on tunnustettu "totuuden" edustajaksi…
9.
Tätä teoloogivaistoa vastaan minä käyn sotaa: olen löytänyt sen jäljet kaikkialla. Kenellä on teoloogiverta suonissaan, hän asettuu alusta alkaen kieroon ja epärehelliseen asemaan kaikkiin olioihin nähden. Paatosta, joka tästä kehittyy, kutsutaanuskoksi: suljetaan silmät kerta kaikkiaan näkemästä omaa itseään, jotta ei kärsittäisi parantumattoman valheellisuuden näöstä. Tästä kaikkiin olioihin nähden virheellisestä optiikasta tehdään itselleen moraali, hyve, pyhyys, hyvä omatunto ja väärinnäkeminen liitetään yhteen, — vaaditaan, ettei muunlainen optiikka saa enää olla minkään arvoinen, sittenkuin oma on tehty korkeasti pyhäksi nimillä "jumala", "lunastus", "iankaikkisuus". Olen kaivanut teoloogivaiston esiin kaikkialta: se on enin levinnyt, alkuperäisimmänmaanalainenvalheellisuuden muoto mitä maanpäällä on. Mitä teoloogi pitää totena, sentäytyyolla väärää: siinä on miltei totuuden kriteriumi. Hänen alin itsesäilytysvaistonsa kieltää, ettei todellisuus yhdessä ainoassakaan kohdassa pääse arvoonsa, ei edes tule kysymykseenkään. Niin pitkälle kuin teoloogivaikutusta riittää, onarvojen arvioiminenasetettu päälaelleen, ovat käsitteet "tosi" ja "väärä" sekoitetut: mikä elämälle on vahingollisinta, sitä kutsutaan täällä "todeksi", mikä nostaa, kohottaa, myöntää, vanhurskauttaa elämän ja tekee sen voitolliseksi, sitä kutsutaan "vääräksi"… Jos sattuu, että teoloogit ruhtinaiden (tai kansojen —) äänettömällä suostumuksella tavoittavat valtaa, niin älkäämme epäilkö, mitä joka kerta pohjalla tapahtuu: tahto loppuun, nihilistinen tahto tahtoo valtaan…
10.
Saksalaiset ymmärtävät minut heti, jos sanon, että teoloogiveri on turmellut filosofian. Protestanttinen pappi on saksalaisen filosofian isoisä, protestantisuus itse senpeccatum originale. Protestantisuuden määritelmä: kristinopin — ja järjen — toispuolinen halvaantuminen… Ei tarvitse lausua muuta kuin sana "Tübinger-Stift" käsittääkseen, mitä saksalainen filosofia oikeastaan on — salakavalaa teologiaa… Svaabit ovat Saksan parhaat valhettelijat, he valhettelevat viattomasti… Mistä se riemu, joka Kantin esiintyessä valtasi Saksan oppineen maailman, jonka jäsenistä kolme neljäsosaa on papin- ja opettajanpoikia, — mistä tuo saksalainen vakaumus, joka herättää vastakaikua vielä tänään, että Kantin kautta olisi tapahtunut käännösparempaan? Saksalaisen oppineen teoloogivaisto vainusi, mikä nyt jälleen oli mahdollista… salatie vanhaan ihanteeseen oli auki, käsite "tosi maailma", moraalikäsite maailman esanssina (— nämä kaksi eniten onnettomuutta tuottavaa erhetystä mitä on olemassa!) olivat uudelleen, kiitos olkoon kavalan-viisaan epäilyn, ainakinkumoamattomia, vaikkakaan niitä ei voinut todistaa… Järki, järjenoikeusei ulotu niin etäälle… Todellisuus oli tehty "näennäisyydeksi"; kokonaan valheteltu maailma, olemisen maailma, oli tehty todellisuudeksi… Kantin menestys on vain teoloogimenestystä: Kant oli, kuten Luther, kuten Leibniz, saksalaisen itsessään tahdittoman rehellisyyden lisähillike —
11.
Vielä sana Kantia vastaanmoralistina. Hyveen tulee ollameidänkeksintöämme,meidänpersonallinen puolustuksemme ja tarpeemme: kaikissa muissa tapauksissa se on vaara. Mikä ei ole elämämme ehtona, sevahingoittaasitä: hyve, joka perustuu ainoastaan kunnioituksentunteeseen "hyve" käsitettä kohtaan, kuten Kant tahtoi, on vahingollinen. "Hyve", "velvollisuus", "hyvä itsessään", hyvä, jolla on personattomuuden ja yleispätevyyden leima — houre, jossa rappeutuminen, elämän viimeinen voimain loppuminen, königsbergiläinen kiinalaisuus saa ilmaisumuotonsa. Säilymisen ja kasvamisen sisimmät lait vaativat päinvastoin, että kukin keksii itselleenomanhyveensä,omankategoorisen imperatiivinsa. Kansa käy perikatoon, jos se sekoittaaomanvelvollisuutensa velvollisuuskäsitteeseen yleensä. Mikään ei hävitä perinpohjaisemmin, syvemmin kuin personaton "velvollisuus", uhri abstraktsioonin Molokille. — Oi, että Kantin kategoorista imperatiivia ei ole huomattuelämälle vaaralliseksi!… Teoloogivaisto yksin otti sen turviinsa! Teon, johon elämänvaisto pakottaa, todistaa mielihaluoikeaksiteoksi: ja tämä nihilisti, jolla oli kristillis-dogmaattiset sisälmykset, piti mielihaluavastaväitteenä… Mikä turmelee pikaisemmin kuin työnteko, ajatteleminen, tunteminen ilman sisällistä tarvetta, ilman syvästi personallista valintaa, ilmanmielihalua? "velvollisuuden" automaattina? Se on aivan yksinkertaisesti dekadensinresepti, vieläpä idioottisuuden… Kant tuli idiootiksi. — Ja hän oliGoethenaikalainen! Tätä hämähäkkiluonnetta pidettiinsaksalaisenafilosoofina, — pidetään yhä vielä!… En tahdo sanoa, mitä saksalaisista ajattelen… Eikö Kant pitänyt Ranskan vallankumousta siirtymisenä epä-organisesta valtiomuodostaorganiseen? Eikö hän ole miettinyt, löytyykö tapausta, jota ei voi selittää muutoin, kuin että ihmiskunnalla on joku moraalinen taipumus, niin että sillä "ihmiskunnan tendensi hyvään" on kerta kaikkiaantodistettu? Kantin vastaus: se on "vallankumous". Kaikessa harhaanosuva vaisto, luonnonvastainen vaistoaa, saksalainen dekadensi filosofiana —siinä Kant! —
12.
Erotan pari skeptikkoa, säädyllisen tyypin filosofian historiassa: mutta jäännös ei tunne intellektuaalin rehellisyyden ensimäisiä vaatimuksia. He kaikki tyyni tekevät kuin naiset, kaikki nämä suuret haaveksijat ja ihme-eläimet, — he pitävät "kauniita tunteita" jo todistuskappaleena, "pullistunutta rintaa" jumaluuden palkeina, vakuutusta totuudenkriteriumina. Lopuksi vielä on Kant, "saksalaisessa viattomuudessa", koettanut "käytännöllisen järjen" käsitteessä tehdä tieteelliseksi tämän korruptsioonin muodon, tämän intellektuaalin omantunnon puutteen: hän keksi erityisen järjen siihen kohtaan, jolloin ei tarvitse huolehtia järjestä, nimittäin silloin kuin moraali, silloin kuin ylhäinen vaatimus "sinun täytyy" korottaa äänensä. Jos ajatellaan, että melkein kaikkien kansojen filosoofit ovat papillisen tyypin edelleenkehitystä, silloin ei enää hämmästytä tämä pappien perintö, tämävääristely itseäänkohtaan. Kun on pyhiä tehtäviä hallussaan, esim. tehdä ihmiset paremmiksi, pelastaa, lunastaa heidät, kun kantaa povessaan jumaluutta, on tuonpuolisen imperatiivin puhetorvi, silloin on jo ulkopuolella kaikkia arvioimisia, jotka vain ovat järjellisiä, —itsejo sellaisen tehtävän pyhittämänä, itse jo korkeamman järjestyksen tyyppinä!… Mitä kuuluutiedepappiin? Hän on liian korkealla siihen nähden! — Ja pappi on hallinnut tähän saakka! — Hän määräsi käsitteen "tosi" ja "valhe"!…
13.
Älkäämme väheksikö sitä: meitse, me vapaat henget, olemme jo "kaikkien arvojen uudestaan arvioimista", ilmielävä sodan- ja voitonjulistus kaikkia vanhoja "tosi" ja "valhe" käsitteitä vastaan. Arvokkaimmat tiedot löydetään viimeiseksi; mutta arvokkaimmat tiedot ovatmetoodit. Nykyaikaisen tieteellisyytemmekaikkimetoodit,kaikkiedellytykset ovat vuosituhansien kuluessa olleet syvimmän ylenkatseen esineenä: niiden takia oli suljettu pois kaikkien "kunniallisten" ihmisten seurasta — pidettiin "jumalan vihollisena", totuuden halveksijana, "riivattuna". Tieteelliseltä luonteelta oli Tshandalaa… Ihmiskunnan koko paatos on ollut vastassamme — sen käsite siitä, mitä totuudentuleeolla, mitä totuuden palveluksentuleeolla: jokainen "sinun täytyy" on tähän saakka ollut meitä vastaan kohdistettu… Meidän objektimme, meidän menettelytapamme, meidän hiljainen, varovainen, epäileväinen tapamme — kaikki on tuntunut ihmiskunnasta täydellisesti arvottomalta ja halveksittavalta. — Viimein saattoi täydellä syyllä kysyä itseltään, eikö se ole oikeastaan ollut esteettinen maku, joka on pitänyt ihmiskuntaa niin pitkäaikaisessa sokeudessa: se vaati totuudeltapittoreskiavaikutusta, samoin vaati se tietäväiseltä, että hän vaikuttaisi voimakkaasti aisteihin. Meidänhäveliäisyytemmeon ollut sille kaikkein vastenmielisintä… Oi, kuinka hyvin he käsittivät sen, nämä jumalan kalkkunakukot —
14.
Me olemme muuttuneet. Me olemme kaikessa käyneet häveliäämmiksi. Me emme johda enää ihmisen alkuperää "hengestä", "jumaluudesta", me olemme asettaneet hänet takaisin eläinten joukkoon. Hän on meistä voimakkain eläin, koska hän on viekkain: seurauksena siitä on hänen henkisyytensä. Toiselta puolen me suojelemme itseämme eräästä turhamaisuudesta, joka tässäkin voisi tahtoa herätä jälleen eloon: siitä turhamaisuudesta, että ihminen olisi ollut eläinmaailman kehityksen suuri salatarkoitus. Hän ei ole suinkaan mikään luomisen kruunu, jokainen olento on hänen rinnallaan samallaisella täydellisyyden asteella… Ja väittäessämme tätä, me väitämme vielä liikaa: ihminen on, suhteellisesti katsottuna, epäonnistunein eläin, sairaloisin, vaistoistaan vaarallisimmineksynyt— tosin, lukuunottaen kaiken tämän, myöskinmieltäkiinnittävin! — Mitä eläimiin tulee, on Descartes ensimäisenä kunnioitettavalla rohkeudella uskaltanut ajatella, että eläin on ymmärrettävissä koneena: koko fysiologiamme panee parhaansa tämän väitteen todistamiseksi. Loogillisesti menetellen me emme aseta ihmistäkään ulkopuolelle, kuten Descartes vielä teki: mitä tänään on yleensä ihmisestä ymmärretty, ulottuu tasan niin etäälle kuin häntä on ymmärretty mekaanisena ilmiönä. Muinoin annettiin ihmiselle, korkeamman järjestyksen hänelle suomana myötäjäislahjana, "vapaa tahto": tänään olemme riistäneet häneltä tahdonkin siinä mielessä, ettei siinä ole enää mitään valtaa ymmärrettävissä. Vanha sana "tahto" on vain kelvollinen ilmaisemaan resultantia, jonkunlaista yksilöllistä reaktsioonia, joka välttämättömästi seuraa osittain ristiriitaisten, osittain yhteensointuvien kiihoitusten paljoutta: — tahto ei "toimi" enää, ei "pane liikkeeseen" enää… Muinoin nähtiin ihmisen tietoisuudessa, "hengessä", todistus hänen korkeammasta alkuperästään, hänen jumalallisuudestaan; jotta ihminentäydellistyisi, neuvottiin häntä kilpikonnan lailla kätkemään aistinsa sisäänsä, katkaisemaan siteet maalliseen, heittämään yltään kuolevainen verho: silloin jäisi pääasia hänestä jäljelle, "puhdas henki". Me olemme tässäkin suhteessa johtuneet parempiin ajatuksiin: tietoisuuden kyky — "henki" on meille juuri organismin suhteellisen epätäydellisyyden oire, vain koe, hapuileminen ja hairahtuminen, voimainponnistus, jossa kulutetaan turhaan suurta hermovoimaa, — me kiellämme, että mitään voidaan tehdä täydelliseksi, niin kauan kuin se tehdään tietoisesti. "Puhdas henki" on puhdas tuhmuus: ellemme ota lukuun hermorakennetta ja aisteja,niin me erhetymme laskussamme— siinä kaikki!…
15.
Kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa. Yksinomaan kuvitteellisiasyitä("jumala", "sielu", "minä", "henki", "vapaa tahto" — tai myös "epävapaa"); yksinomaan kuvitteellisiavaikutuksia("synti", "lunastus", "armo", "rangaistus", "syntien anteeksiantamus"). Kanssakäyminen kuvitteellisienolentojenkanssa ("jumala", "henget", "sielut"); kuvitteellinenluonnontiede(antroposentrinen; luonnollisten syiden käsittämisen täydellinen vajavaisuus); kuvitteellinen psykologia (pelkkää itsensä-väärinymmärtämistä, mieluisien tai epämieluisien yleistunteiden tulkintaa, esim.nervus sympathicuksentilan, uskonnollismoraalisen luontoperäisen taipumuksen merkkikielen avulla — "katumus", "omantunnonvaiva", "perkeleen kiusaaminen", "jumalan läheisyys"); kuvitteellinen teleologia ("jumalan valtakunta", "viimeinen tuomio", "iankaikkinen elämä"). — Tämä puhdasvalhemaailmaeroaa hyvin epäedullisesti unelmamaailmasta siinä, että jälkimäinenkuvasteleetodellisuutta, jota vastoin edellinen vääristelee, alentaa sen arvon ja kieltää sen. Kun kerran "luonto" käsite oli havaittu vastakkaiseksi "jumala" käsitteelle, täytyi sanan "luonnollinen" merkitä "hyljättävää", — koko tämän valhemaailman maaperä onvihaluonnollisuutta (— todellisuutta! —) kohtaan, se on syvän tyytymättömyyden ilmaisumuoto todellisuutta kohtaan…Mutta tämä selittää kaiken. Kenellä yksin on syytä valheella vetäytyä pois todellisuudesta? Sillä, joka siitäkärsii. Mutta kärsiä todellisuudesta, se on ollaepäonnistunuttodellisuus… Tämän valheellisen moraalin ja uskonnonsynnyttääse, että haluttomuuden tunteet voittavat halun tunteet, mutta tällaisessa voitossa on dekadensinkaavavalmiina…
16.
Samaan lopputulokseen pakottaa arvostelukristillisestä jumalakäsitteestä. — Kansalla, joka uskoo vielä itseensä, on myöskin vielä oma jumalansa. Hänessä se kunnioittaa niitä ehtoja, joilla se pääsee voittoon, hyveitään, — se projiseeraa halun itseensä, vallantuntonsa olentoon, jota siitä voi kiittää. Ken on rikas, hän tahtoo lahjoittaa; ylväs kansa tarvitsee jumalan, jolleuhrata… Uskonto tällaisilla edellytyksillä on kiitollisuuden muoto. Ollaan kiitollisia omasta itsestään: senvuoksi tarvitaan jumala. — Sellaisen jumalan täytyy voida hyödyttää ja vahingoittaa, täytyy voida olla ystävä ja vihollinen, — häntä ihaillaan niin hyvässä kuin huonossakin. Jumalanluonnotontakastreerausta pelkäksi hyvän jumalaksi ei ole lainkaan syytä toivoa. Tarvitaan niin pahaa kuin hyvääkin jumalaa: eihän ole juuri kiittäminen suvaitsevaisuutta ja ihmisystävällisyyttä omasta olemassaolostaan… Mitä jumalasta, joka ei tuntisi vihaa, kostoa, kateutta, pilkkaa, viekkautta, väkivaltaa? Joka ehkä ei tuntisi edes voiton ja hävityksen hurmaavaa kiihkoa? Sellaista jumalaa ei ymmärrettäisi: mihin häntä käyttää? Tosin: kun kansa käy perikatoon; kun se tuntee uskon tulevaisuuteen, toiveensa vapaudesta iäksi katoavan; kun sille selvenee, että alistuminen on hyödyllisintä ja että alistettujen hyveet ovat ainoat itsesäilytysehdot, sillointäytyysen jumalankin muuttua. Hänestä tulee nyt liehakoiva, arka, nöyrä, kehoittaa etsimään "sielun rauhaa", kieltää vihaamasta, kehoittaa lempeästi säästämään, "rakastamaan" niin ystävää kuin vihollistakin. Hän saarnaa siveyttä alati, hän ryömii jokaisen yksityishyveen luolaan, hänestä tulee jokaisen jumala, tulee yksityinen, tulee kosmopoliitti… Ennen hän edusti kansaa, kansan voimaa, kaikkea hyökkäävää ja vallanhimoista kansan sielussa: nyt hän on ainoastaan hyvä jumala… Totisesti, jumalilla ei ole muuta valintaa,jokohe ovat tahtoa valtaan — ja niin kauan he pysyvät kansanjumalina —,taiovat he myöskin kykenemättömyyttä valtaan — ja silloin heistä tulee välttämättömästihyviä…
17.
Missä tahto valtaan jossakin muodossa alenee, siellä alkaa myös joka kerta fysiolooginen taantumus, dekadensi. Dekadensin jumaluudesta, jonka miehekkäimmät hyveet ja halut ovat ympärileikatut, tulee nyt välttämättömästi fysioloogisesti taantuneiden, heikkojen jumala. Itse heeivätkutsu itseään heikoiksi, he kutsuvat itseään "hyviksi"… Ymmärretään, ilman vihjausta jo, minä historian silmänräpäyksinä dualistinen fiktsiooni hyvästä ja pahasta jumalasta vasta käy mahdolliseksi. Saman vaiston ohjaamana, joka sai voitetut alentamaan jumalansa "yksinomaan hyväksi", poistavat he voittajiensa jumalalta hyvät ominaisuudet: he kostavat herroilleen siten, ettäperkeleellistävätheidän jumalansa. — Niinhyväjumala kuin perkelekin: molemmat dekadensin sikiöitä. Kuinka voidaan vielä tänään mukautua siihen määrin kristillisten teoloogien tuhmuuteen, että heidän kanssaan säädetäänedistykseksijumalakäsitteen kehitys "Israelin jumalasta", kansanjumalasta, kristilliseen jumalaan, kaiken hyvän yhteenvetoon? — Mutta itse Renan tekee niin. Ikäänkuin Renanilla olisi mitään oikeutta tuhmuuteen! Vastakohtahan on silmiinpistävä. Kunkohoavanelämän edellytykset, kun kaikki voimakas, urhoollinen, käskevä, ylväs poistetaan jumalakäsitteestä, kun hän askel askeleelta vajoaa väsyneiden sauvan, kaikkien hukkuvien pelastusankkurin symbooliksi, kun hänestä tulee vaivaisten ihmisten jumala, syntisten jumala, sairaitten jumalapar excellence, ja predikaatti "vapahtaja", "lunastaja" pysyy jumalallisena predikaattina yleensä; mistä puhuu sellainen muutos? Sellainen jumalallisuuden supistus? Tosin: "jumalan valtakunta" on siten suurentunut. Ennen hänellä oli vain oma kansansa, "valittu" kansansa. Kuitenkin läksi hän, aivan kuin hänen kansansakin, vieraisiin maihin, vaellukselle, siitä päivin hän ei pysynyt missään alallaan: kunnes hän viimein koteutui kaikkialla, tuo suuri kosmopoliitti, — kunnes hän sai "suuren joukon" ja puolet maailmaa puolellensa. Mutta "suuren joukon" jumalasta, demokraatista jumalien seassa, ei tullut siitä huolimatta ylvästä pakanajumalaa! Hän jäi juutalaiseksi, hän jäi loukkojen jumalaksi, kaikkien pimeiden nurkkien ja paikkojen, maailman kaikkien epäterveellisten majojen jumalaksi!… Hänen maailmanvaltakuntansa on nyt kuten ennenkin Tuonenvaltakunta, sairashuone,kellarikerros-valtakunta, Ghetto-valtakunta… Ja hän itse, niin kalpea, niin heikko, niin dekadentti… Vieläpä kalpeista kalpeimmat pääsivät hänen herroikseen, herrat metafyysikot, käsite-albinokset. Nämä kutoivat verkkojaan niin kauan hänen ympärilleen, että hänestä itsestään, heidän liikkeittensä hypnotiseeraamana, tuli hämähäkki, tuli metafyysikko. Nyt hän vuorostaan kehräsi maailman itsestään —sub specie Spinozae— nyt hän uudestimuodosti itsensä yhä ohuemmaksi ja kalpeammaksi, tuli "ideaaliksi", tuli "puhtaaksi hengeksi", tuli "absoluutiksi", tuli "olioksi itsessään"…Jumalan häviö: jumalasta tuli "olio itsessään"…
18.
Kristillinen jumalakäsite — jumala sairaana jumalana, jumala hämähäkkinä, jumala henkenä — on turmeltuneimpia jumalakäsitteitä mitä maan päällä on saavutettu; se muodostaa miltei jumalakäsitteen alenevan kehityksen alhaisimman tason. Jumala rappeutunut elämänvastaväitteeksi, sen sijaan että hänen tulisi olla sen selitys ja iankaikkinen myöntäminen! Jumalassa julistettu vihollisuus elämää, luontoa, elämäntahtoa vastaan! Jumala "tämän maailman" jokaisen pilkkaamisen muotona, jokaisen valheen "toisesta"! Jumalassa "ei-mitään" jumalallistettuna, tahto "ei-mihinkään" pyhäksi julistettuna!…
19.
Että pohjois-Europan voimakkaat rodut eivät ole työntäneet luotaan kristillistä jumalaa, se ei todellakaan ole kunniaksi heidän uskonnollisille lahjoilleen, mausta puhumattakaan. Tuollaisesta sairaasta ja vanhuudenheikosta dekadensin sikiöstä olisi heidän tullut vapautua. Mutta heidän yllään lepää senvuoksi kirous, etteivät ole hänestä vapautuneet: he ovat kaikkiin vaistoihinsa istuttaneet sairauden, vanhuuden, vastaväitteen, he eivät ole senjälkeenluoneetenää yhtään jumalaa! Kaksi vuosituhatta melkein eikä yhtään ainoata uutta jumalaa! Vaan yhä vielä ja järkähtämättä kuin laillisella oikeudella, kuin jumalaamuodostavan voimanultimaatina ja maksimina, creator spirituksenaihmisessä, tämä kristillisen monotonoteismin surkuteltava jumala! Tämä nollan, käsitteen ja vastaväitteen sekamuotoinen rappeutumistuote, jossa kaikki dekadensi-vaistot, kaikki sielun pelkuruudet ja väsymykset saavat vahvistuksensa.
20.
Tuomiollani kristinopista en ole tahtonut tehdä vääryyttä eräälle samansukuiselle uskonnolle, joka tunnustajiensa lukumäärään katsoen on tärkeämpikin:buddalaisuudelle. Molemmat kuuluvat nihilistisinä uskontoina yhteen — ne ovat dekadensiuskontoja —, molemmat ovat mitä merkillisimmällä tavalla toisistaan eroitetut. Että niitä nyt voivertailla, siitä on kristinopin arvostelija syvässä kiitollisuudenvelassa intialaisille oppineille. Buddalaisuus on sata kertaa realistisempi kuin kristinoppi, — se on perinyt kyvyn asettaa objektiivisesti ja viileästi probleemeja, se seuraa monisatavuotisen filosoofisen virtauksen lopputuloksena; "jumala" käsite on jo poistettu, kun buddalaisuus alkaa. Buddalaisuus on ainoa varsinainenpositivistinenuskonto, minkä historia tietää, vielä tietoteoriassaankin (ankaraa fenomenalismia), se ei sano enää "taistelusyntiävastaan", vaan, antaen täyden oikeuden todellisuudelle, "taistelukärsimystävastaan". Se on — tämä eroittaa sen syvästi kristinopista — vapautunut jo moraalikäsitteiden itsepetoksesta, — se on, minun kielelläni puhuaksemme,tuollapuolenhyvää ja pahaa. — Ne kaksi fysioloogista tosiasiaa, joihin se perustuu ja joihin se on kiinnittänyt katseensa, ovat:tuntoherkkyyden ylen suuri ärtyisyys, joka saa ilmaisumuotonsa raffineeratussa kyvyssä tuntea tuskaa, jasuunnaton henkevöityminen, liian pitkällinen oleskelu käsitteiden ja loogillisten proseduurien parissa, jolloin personavaisto on turmeltunut "personattoman" eduksi (— molemmat tiloja, jotka ainakin muutamat lukijoistani, "objektiiviset", tuntevat kokemuksesta kuten minäkin). Näiden fysioloogisten ehtojen pohjalla on syntynytdepressiooni: tähän Buddha käy hygienisesti käsiksi. Hän käyttää keinona sitä vastaan elämää ulkoilmassa, vaelluselämää; kohtuullisuutta ja ruuan valintaa; varovaisuutta kaikenlaisia väkijuomia kohtaan; samoin varovaisuutta kaikkia mielen liikutuksia kohtaan, jotka kiihottavat sappea, jotka kuumentavat verta;surujaei lainkaan, ei itsensä eikä toisten vuoksi. Hän vaatii esityksiä, jotka joko rauhoittavat tai huvittavat — hän keksii keinoja vieroittaakseen toisista. Hän käsittää hyvyyden, hyväntahtoisuuden terveyttä vaativiksi. Rukous on poistettu, samoin myösitsensä kiduttaminen; ei mitään kategoorista imperatiivia, ei mitäänpakkoayleensä, ei edes luostarikunnassakaan (— saattaa päästä jälleen pois —). Nämä kaikki olivat keinoja tekemään voimakkaammaksi tuon ylen suuren ärtyisyyden. Senvuoksi juuri hän ei vaadikaan taistelua toisinajattelevia vastaan; hänen oppinsa ei suojele itseään miltään niin kuin kostontunteelta, väkinäisyydeltä,ressentimentiltä(— "ei vihollisuudella vihollisuus lopu": koko buddalaisuuden liikuttava loppukerto…). Ja syystä kyllä: juuri nämä mielenliikutukset olisivat täydellisestiepäterveellisiädieteettiseen päätarkoitukseen katsoen. Henkisen väsymyksen, jonka hän löytää, ja joka ilmenee aivan liian suuressa "objektiivisuudessa" (s.o. yksilöintressin heikentymisessä, tasapainon, "itsekkäisyyden" menettämisessä), hän voittaa ankarasti palauttamalla henkisimmätkin intressitpersooniin. Buddan opissa käy itsekkäisyys velvollisuudeksi: "yksi on tarpeellinen", "kuinka vapaudut kärsimyksestä" tasoittaa ja rajoittaa koko henkisen dieetin (— on ehkä johdettava mieleen tuo ateenalainen, joka samoin soti puhdasta "tieteellisyyttä" vastaan, Sokrates, joka myös probleemien maailmassa kohotti personaali-egoismin moraaliksi).
21.
Edellytyksenä buddalaisuuteen on hyvin leuto ilmanala, tapojen suuri lempeys ja ylevyys; militarismia ei ole olemassa; sekä että liike on saanut alkunsa korkeammista ja vieläpä oppineista säädyistä. Tavoitetaan iloisuutta, hiljaisuutta, toiveista vapautumista korkeimpana päämääränä, ja päämääräsaavutetaan. Buddalaisuus ei ole uskonto, missä vain pyritään täydellisyyteen: täydellisyys on siinä normaalista. —
Kristinopissa tunkevat voitettujen ja alistettujen vaistot etualalle: alhaisimmat luokat etsivät siinä onneaan. Täällä käytetään sellaisia keinoja ikävää vastaan kuin kasuistiikkaa synnistä, itsekritiikkiä, omantunnoninkvisitsioonia; täällä ylläpidetään taukoamatta (rukouksella) mielenliikutustamahtavaa olentoakohtaan, jota kutsutaan "jumalaksi"; täällä pidetään korkeinta saavuttamattomana, lahjana, "armona". Täällä puuttuu myöskin julkisuutta: lymypaikka, pimeä ala on kristillistä. Täällä halveksitaan ruumista, terveydenhoito kielletään aistillisuutena; kirkko suojelee itseään puhtaudeltakin (ensimäinen kristillinen teko maurilaisten karkottamisen jälkeen oli yleisten kylpypaikkojen sulkeminen, joita Kordovassa yksin oli 270). Kristillistä on jonkunlainen halu julmuuteen itseään ja toisia kohtaan; viha toisinajattelevia kohtaan; tahto vainoamiseen. Synkät ja kiihdyttävät esitykset ovat etualalla; halutuimmat, korkeimmilla nimillä kuvatut tilat ovat kaatumataudinkohtauksia; ruokajärjestelmä valitaan siten, että se edistää sairaloisia ilmiöitä ja kiihottaa liiaksi hermoja. Kristillistä on verivihollisuus maan herroja kohtaan, "ylhäisiä" kohtaan — sekä myöskin kavala, salainen kilpailupyrkimys (— heille jätetään "ruumis", tahdotaan vain "sielua"…). Kristillistä on viha henkeä kohtaan, hengen uljuutta, rohkeutta, vapautta,libertinageakohtaan; kristillistä on viha aisteja kohtaan, aistien iloja kohtaan, iloa kohtaan yleensä…
22.
Kun kristinoppi jätti ensimäisen maaperänsä, alhaisimmat säädyt, antiikisen maailmanManalan, ja läksi barbaarikansojen keskuuteen etsimään valtaa, ei sillä ollut edellytyksenä enää väsyneitä ihmisiä, vaan henkisesti villiytyneitä ja itseään raatelevia, voimakas, mutta epäonnistunut ihminen. Tyytymättömyys itseensä, itsestään kärsiminen ei ole täällä kuten buddalaisten keskuudessa suunnatonta ärtyisyyttä ja kykyä tuntea tuskaa, vaan pikemmin valtavaa halua tuottaa tuskaa, antaa tilaisuus sisällisen jännityksen puhkeamiselle vihollismielisissä teoissa ja esityksissä. Kristinoppi tarvitsibarbaarisiakäsitteitä ja arvoja päästäkseen barbaarien herraksi: sellaisia käsitteitä ovat esikoisuhri, verenjuominen ehtoollisessa, hengen ja kultuurin halveksiminen; kiduttaminen jokaisessa muodossa, aistillisissa ja epäaistillisissa; jumalanpalveluksen suuri komeus. Buddalaisuus on uskontomyötäsyntyisilleihmisille, lempeille, hiljaisille, liian henkeviksi käyneille roduille (— Europa ei ole vielä pitkiin aikoihin kypsynyt siihen —): se palauttaa heidät rauhaan ja iloisuuteen, dieettiin henkisissä asioissa, jonkunlaiseen karkaisuun ruumiillisessa suhteessa. Kristinoppi tahtoo päästäpetoeläintenherraksi; sen keinona on tehdä ne sairaiksi — heikontaminen on kesyttämisen, "sivistyksen" kristillinen resepti. Buddalaisuus on päättyneen, väsyneen sivistyksen uskonto, kristinoppi sitävastoin ei löydä sitä alettunakaan, — muutamissa olosuhteissa se perustaa sen.
23.
Buddalaisuus, toistan sen vielä, on sata kertaa kylmempi, totuudenmukaisempi, objektiivisempi. Sen ei tarvitse enää tehdä itselleen kärsimystään, taipumustaan tuskaan säädylliseksi selittämällä sitä synnin seuraukseksi, — se lausuu vain, mitä se ajattelee: "minä kärsin". Barbaarille sitävastoin ei kärsimys itsessään ole säädyllistä: hän tarvitsee ensin selityksen myöntääkseen itselleen,ettähän kärsii (hänen vaistonsa käskee hänen pikemmin kieltämään kärsimyksen, äänettömänä kantamaan sen). Täällä oli sana "perkele" hyväteko: oli olemassa ylivoimainen ja peljättävä vihollinen, ei tarvinnut hävetä, että kärsi sellaisesta vihollisesta.
Kristinopilla on oikeastaan muutamia hienouksia, jotka kuuluvat itämaihin. Ennen kaikkea se tietää, että itse asiassa on täydellisesti yhdentekevää, onko jokin totta, mutta tärkeintä on,josse uskotaan todeksi. Totuus ja jonkin todeksiuskominenovat kaksi toisistaan kokonaan ulkopuolella olevaa intressimaailmaa, melkein toistensavastakohtia, — niihin joutuu perinpohjin toisistaan eroitettuja teitä. Olla tästä tietoinen — setekeeitämailla jo miltei viisaaksi: niin ymmärtävät bramiinit sen, niin ymmärtää Plato sen, niin jokainen esoteerisen viisauden oppilas. Jos siinä uskossa esim. ononnea, että on lunastettu synnistä, niin siiheneivaadita edellytykseksi, että ihminen on syntinen, vaan että häntunteeitsensä syntiseksi. Mutta jos yleensä usko ennen kaikkea on välttämätön, täytyy järki, tieto, tutkimus saada huonoon maineeseen: tie totuuteen käykielletyksitieksi. — Väkevätoiveon paljon suurempi elämän kiihoitin kuin jokin erikoinen, todellisesti sattuva onni. Täytyy ylläpitää kärsiviä toiveella, jota mikään todellisuus ei voi kumota, — jota täyttymys ei ratkaise: tuonpuoleinen toive. (Juuri kykynsä takia ylläpitää onnetonta, pitivät kreikkalaiset toivoa pahimpana pahana, todellisenasalakavalanapahana: se pysyi pohjasakkana pahan astiassa). — Jottarakkausolisi mahdollinen, täytyy jumalan olla persoona; jotta alimmat vaistot voisivat puhua puolestaan, täytyy jumalan olla nuori. Naisten kaipuun takia täytyi työntää etualalle ihana pyhimys, miesten takia Maria. Tämä sillä edellytyksellä, että kristinoppi tahtoo päästä herraksi maaperään, missä afrodiitiset tai adoniskultit ovat määränneet kultin käsitteen. Siveysvaatimus vahvistaa uskonnollisen vaiston kiihkeyttä ja hartautta — se tekee kultin lämpimämmäksi, haaveksivammaksi, sielukkaammaksi. — Rakkaus on tila, missä ihminen elävimmin näkee oliot sellaisina kuin neeivätole. Illusoorinen voima on saavuttanut silloin huippunsa, samoin myös sulostuttava,kirkastavavoima. Rakkaudessa sietää enemmän kuin muutoin, kärsii kaikkea. Tuli keksiä uskonto, jossa voi tulla rakastetuksi: sillä on päästy pahimmasta elämässä — sitä ei nähdä enää lainkaan. — Olkoon se sanottu kolmesta kristillisestä hyveestä uskosta, rakkaudesta, toivosta: minä kutsun niitä kristinopin kolmeksiviisaudeksi. — Buddalaisuus on liian kypsä liian positiivinen ollakseen siten älykäs.
24.
Tahdon koskettaa tässä ainoastaan kristinopinsyntyprobleemia. Sen ratkaisunensimäinenlause on: kristinoppi on ymmärrettävissä ainoastaan silmälläpitäen sitä maaperää, josta se on noussut, se ei ole juutalaisen vaiston vastaliike, se on itse seuraus siitä, se on sen kauhistuttavan logiikan johtopäätös. Lunastajan lausumana: "pelastus tulee juutalaisten joukosta". — Toinen lause on: galilealaisen psykolooginen tyyppi on vielä huomattavissa, mutta vasta täydellisesti rappeutuneena (joka samalla on typistys ja vieraiden piirteitten ylenmääräinen kasaantuminen —) on hän käynyt kelvolliseksi siihen, mihin häntä on käytetty, ihmiskunnanlunastajantyypiksi.
Juutalaiset ovat maailmanhistorian merkillisin kansa, koska he, asetettuina olemassaolon tai häviämisen kysymyksen eteen, ovat aivan hirvittävällä tietoisuudella valinneet olemassaolonmistä hinnasta tahansa: hinta oli kaiken luonnon, kaiken luonnollisuuden, kaiken todellisuuden, niin sisäisen kuin ulkonaisenkin maailman, radikaali väärentäminen. He eristivät itsensä kaikista ehdoista, joilla kansa tähän saakka saattoi elää,saielää; he loivat itsestäänluonnollistenehtojen vastakäsitteen, — he ovat, toinen toisensa jälkeen, vääntäneet auttamattomasti uskonnon, kultin, moraalin, historian, psykologianluonnonarvojen ristiriidaksi. Me tapaamme samat ilmiöt vielä kerran ja suunnattomasti suuremmissa suhteissa, mutta siitä huolimatta ainoastaan jäljennettyinä: — kristilliseltä kirkolta puuttuu, "pyhien kansaan" verrattuna, alkuperäisyyden jokainen vaatimus. Juutalaiset ovat, juuri senvuoksi, maailmanhistorian turmiollisin kansa: jälkivaikutuksellaan he ovat tehneet ihmiskunnan siihen määrin vääräksi, että kristitty vielä tänään voi tuntea juutalaisvihollisia tunteita ymmärtämättä, että hän itse onviimeinen juutalainen konsekvenssi.
Olen teoksessani "Genealogie der Moral" ensi kerran tehnyt psykoloogisen selonteon vastakkaisista käsitteistä ylhäinen moraali ja ressentimentimoraali, jälkimäinen syntynyt edellisenkieltämisestä: mutta tämä on kokonaisuudessaan juutaiaiskristillistä moraalia. Voidakseen sanoa "ei" kaikelle, mitä elämän nouseva liikunto, menestys, valta, kauneus, itsensämyöntäminen muodostaa maan päällä, täytyi neroksi tulleen ressentimentivaiston keksiä itselleentoinen maailma, jonka näkökannaltaelämän myöntäminennäytti pahalta, itsestään hyljättävältä. Psykoloogiselta kannalta on Juudan kansa sitkeimmin elinvoimainen kansa, joka, joutuneena mahdottomiin elinehtoihin, vapaaehtoisesti, itsesäilytyksen syvimmästä viisaudesta, asettuu kaikkien dekadensivaistojen puolelle, — ei sen vuoksi, että ne hallitsevat sitä, vaan siksi, että se on vainunnut niissä vallan, joka voi "maailmasta"huolimattapäästä perille. Juutalaiset ovat kaikkien dekadenttien vastakohta: heidän on täytynyt näytellä dekadenttejä aina illusiooniin saakka, he ovat näyttelijäneronnon plus ultrallaymmärtäneet asettua kaikkien dekadensiliikkeiden etunenään (— kuten Paavalin kristinoppi —), luodakseen niistä jotakin, joka on voimakkaampi kuin jokainen elämänmyöntäväpuolue. Dekadensi on juutalaisuuden ja kristinopin valtaan pyrkivälle ihmislajille, s.o.papilliselle, ainoastaanvälikappale: tämän ihmislajin elämänintressi on tehdä ihmiskunta sairaaksi ja vääntää käsitteet "hyvä" ja "paha", "tosi" ja "väärä", kunnes ne ovat saaneet elämälle vaarallisen ja maailmaasoimaavan merkityksen. —
25.
Israelin historia on verraton tyypillisenä historianaluonnollisuuden häviämisestäluonnonarvoista: mainitsen viisi tosiasiaa siitä. Alkuaan, etenkin kuninkuuden aikana, oli Israelkinoikeassa, s.o. luonnollisessa suhteessa kaikkiin olioihin. Sen Jahve oli vallantunnon, itsestään iloitsemisen, itsestään toivomisen ilmaisumuoto: hänessä odotettiin voittoa ja menestystä, hänessä luotettiin luontoon, että se antaisi, mitä kansa tarvitsi —ennenkaikkea sadetta. Jahve on Israelin jumala ja siis oikeuden jumala: jokaisen kansan logiikka, joka on vallassa ja on siitä tietoinen. Juhlakultissa ilmenevät nämä kansan itsensämyöntämisen molemmat puolet: se on kiitollinen niistä suurista kohtaloista, jotka johtivat sen valtaan, se on kiitollinen vuoden vaihteluista ja kaikesta onnesta karjanhoidossa ja maanviljelyksessä. — Tämä asiaintila jäi vielä kauan ihanteeksi, senkin jälkeen kuin se oli surullisella tavalla poistettu: anarkia sisällisenä syynä, assyyrialainen ulkopuolelta tulevana. — Mutta kansa piti korkeimmin toivottavana mielikuvaa kuninkaasta, joka on hyvä sotilas ja ankara tuomari: ennen kaikkea tuo tyypillinen profeetta (s.o. silmänräpäyskriitikko ja satiirikko) Jesaias. — Mutta jokainen toive jäi täyttymättä. Vanha jumala eikyennytenää mihinkään, mihin hän muinoin kykeni. Olisi pitänyt antaa hänen mennä menojaan. Mitä tapahtui? Käsitettämuutettiin, — siltäriistettiinsenluonnollisuus: tällä hinnalla saatiin pitää hänet. — Jahve "oikeuden" jumala, —ei enääyhtä kuin Israel, ei enää ilmaisumuoto sen itsetunnosta kansana, vaan tästälähin ainoastaan ehdollinen jumala… Jumalakäsite käy välikappaleeksi papillisten agitaattorien käsissä, jotka nyt selittävät kaiken onnen palkkioksi, kaiken onnettomuuden rangaistukseksi tottelemattomuudesta jumalaa vastaan, "synnin" rangaistukseksi: tämä valheellisin kaikista tavoista tulkita luuloteltua "siveellistä maailmanjärjestystä", ja jolla luonnonkäsite "syy" ja "seuraus" on kerta kaikkiaan asetettu päälaelleen. Jos vasta palkkiolla ja rangaistuksella on poistettu maailmasta luonnollinen syysuhteisuus, niin tarvitaanluonnotontasyysuhteisuutta: ja nyt seuraa epäluonnollisuuden koko jäännös. Jumala, jokavaati, — jumalan asemesta, joka auttaa, joka tietää neuvoja, joka on oikeastaan rohkeuden ja itseluottamuksen jokaisen onnellisen inspiratsioonin sana…Moraaliei enää kansan elämän ja kasvavuusehtojen ilmaisuna, ei enää sen sisimpänä elämänvaistona, vaan abstraktiseksi käyneenä, elämän vastakohdaksi käyneenä, — moraali mielikuvituksen periaatteellisena huonontumisena, kaikkien olioiden "pahana katseena". Mitä on juutalainen,mitäon kristillinen moraali? Sattuma, jolta on ryöstetty sen viattomuus; onnettomuus, joka on tahrattu käsitteellä "synti", hyvinvointi vaarana, "kiusauksena", fysiolooginen pahoinvointi omantunnontuskalla myrkytettynä…
26.
Jumalakäsite väärennetty; moraalikäsite väärennetty: — juutalainen papisto ei pysähtynyt tähän. Koko Israelinhistoriaaei voitu käyttää: pois se! Nämä papit ovat saaneet aikaan sen väärennyksen ihmetyön, jonka todistuskappaleena suuri osa raamattua on: he ovat jokaista traditsioonia, jokaista historiallista realiteettia suunnattomasti häväistenkääntäneetoman kansansa muinaisuudenuskonnolliseksi, s.o. tehneet sen typeräksi pelastuskoneistoksi rikoksesta Jahvea vastaan ja rangaistuksesta, hurskaudesta Jahvea kohtaan ja palkkiosta. Meihin koskisi paljon kipeämmin tämä historianväärennyksen häpeällisin teko, elleikirkollinenhistoriantulkinta sitten vuosituhansien olisi tehnyt meitä miltei tylsiksi vaatimaan rehellisyyttähistorioitsijoissa. Ja filosoofit avustivat kirkkoa:valhe"siveellisestä maailmanjärjestyksestä" käy läpi uudemmankin filosofian kehityksen. Mitä merkitsee "siveellinen maailmanjärjestys?" Että kerta kaikkiaan on olemassa jumalan tahto siitä, mitä ihmisen tulee tehdä, mitä hänen tulee olla tekemättä; että kansan tai yksilön arvo mitataan sen mukaan kuinka paljon tai kuinka vähän jumalan tahtoa totellaan; että kansan tai yksilön kohtaloissa jumalan tahto osoittautuuhallitsevaksi, s.o. rangaisten ja palkiten, aina kuuliaisuuden mukaan. Tämän surkuteltavan valheenrealiteettisensijaan on: loisihmislaji, joka menestyy ainoastaan elämän kaikkien terveitten muodostumien kustannuksella,pappi, väärinkäyttää jumalan nimeä; hän mainitsee olioiden tilan, jossa pappi määrää olioiden arvon, "jumalan valtakunta"; hän mainitsee keinot, joiden avulla sellainen tila saavutetaan tai ylläpidetään sitä, "jumalan tahto"; hän mittaa kylmäverisellä kyynillisyydellä kansoja, aikoja ja yksilöitä sen mukaan, hyödyttävätkö ne vai vastustavat pappien ylivaltaa. Katsottakoon heitä työssä: juutalaisten pappien käsissä tuli Israelin historiansuuriaika rappion ajaksi; maanpakolaisuus, tuo pitkä onnettomuus muutettiin iankaikkiseksirangaistukseksisuuresta ajasta — ajasta, jolloin ei pappi ollut vielä mitään. He ovat Israelin historian mahtavista, luonnostaanhyvin vapaistahahmoista tehneet tarpeen mukaan surkuteltavia teeskentelijöitä ja ryömijöitä tai myöskin "jumalattomia", he ovat yksinkertaistuttaneet jokaisen suuren tapahtuman psykologian idioottikaavan mukaan "tottelevainen tai tottelematon jumalaa kohtaan". — Askel eteenpäin: "jumalan tahto", s.o. papin vallan säilytysehdot, täytyy ollatunnettu, — tähän tarkoitukseen tarvitaan "ilmestystä". Suomeksi: suuri kirjallinen väärennys käy välttämättömäksi, "pyhä kirja" löydetään, — kaikella papillisella prameudella, katumuspäivillä ja pitkällistä "syntiä" valittaen se saatetaan julkisuuteen. "Jumalan tahto" on jo kauan ollut selvä: koko onnettomuus on siinä, että on käännytty pois "pyhästä sanasta"… Mosekselle jo oli "jumalan tahto" ilmoitettu… Mitä oli tapahtunut? Pappi oli ankarasti, turhantarkasi, aina suuriin ja pieniin veroihin saakka, joita hänelle oli maksettava (— maukkaimpia lihapaloja unohtamatta: sillä pappi on pihvinahmija), kerta kaikkiaan lausunut,mitä hän tahtoo saada, "mikä on jumalan tahto"… Tästä alkaen ovat elämän kaikki asiat niin järjestetyt, että pappikaikkialla on välttämätön; elämän kaikissa luonnollisissa tapahtumissa, syntymisessä, avioliitossa, sairaudessa, kuolemassa, puhumattakaan uhrista ("ateria"), ilmestyy tuo pyhä loinenriistämään näiltä tapahtumilta niiden luonnollisuuden: hänen kielellään "pyhittämään"… Sillä tämä on ymmärrettävä: jokaisen luonnollisen tavan, jokaisen luonnollisen laitoksen (valtio, oikeustoimi, avioliitto, sairaan- ja köyhäinhoito), jokaisen elämänvaiston synnyttämän vaatimuksen, lyhyesti sanoen kaiken, jolla on arvonsaitsessään, tekee papin parasitismi (tai "siveellinen maailmanjärjestys") perinpohjin arvottomaksi, iljettävän arvoiseksi: se tarvitsee jälkeenpäin pyhityksen, —arvoa antavavalta on tarpeen, joka kieltää siinä luonnon ja juuri sillä mikä ensin luo arvon… Pappi riistää luonnolta sen arvon, saastuttaa sen: tämä on se hinta, jolla hän ostaa olemassaolonsa yleensä. — Tottelemattomuus jumalaa kohtaan, s.o. pappia kohtaan, "lakia" kohtaan, saa nyt nimen "synti", keinot jälleen "sopia jumalan kanssa" ovat, kuten soveliasta on, keinoja, joiden kautta alistuminen papin vallan alle vain perinpohjaisemmin taataan: pappi yksin "lunastaa"… Psykoloogiselta kannalta käyvät "synnit" jokaisessa papillisesti järjestetyssä yhteiskunnassa välttämättömiksi: ne ovat itse vallan voimassapidon välikappaleita, pappi elää synneistä, hänen takiaan täytyy "tehdä syntiä"… Päälause: "jumala antaa sille anteeksi, joka katuu" — suomeksi:sille joka taipuu papin vallan alle. —
27.
Niinväärästämaaperästä, jossa jokaista luontoa, jokaista luonnollista arvoa, jokaista realiteettia hallitsevan luokan syvimmät vaistot vastustivat, nousikristinoppi, tähän saakka saavuttamaton verivihollisuuden muoto todellisuutta kohtaan. "Pyhä kansa", joka on pidättänyt kaikille olioille yksinomaan pappisarvot, pappissanat ja joka peljättävällä johdonmukaisuudella on työntänyt luotaan "saastaisena", "maailmana", "syntinä" kaiken, mikä vielä oli maan päällä vallassa, — tämä kansa keksi vaistolleen viimeisen muodon, joka on loogillinen aina itsensäkieltämiseen saakka: se kielsi, kutenkristinoppi, vielä todellisuuden viimeisen muodon, "pyhän kansan", "valitun kansan", itsejuutalaisenrealiteetin. Tapaus on arvoltaan ensimäinen: pieni kapinallinen liike, joka saa nimensä Jeesus Natsarealaisen mukaan, on juutalainen vaistouudessa muodossa, — toisin sanoen, pappisvaisto, joka ei kärsi enää pappia realiteettina, vieläytimettömämmänolemismuodon, vielä epätodellisemman maailmankuvan keksiminen kuin se on, jota kirkon organisatsiooni vaatii. Kristinoppi kieltää kirkon…
En käsitä, mitä vastaan se kapina oli tähdätty, jonka alkuunpanijana Jeesus on ymmärretty taiväärinymmärretty, ellei se ollut kapina juutalaista kirkkoa vastaan, kirkko aivan samassa merkityksessä kuin me tänään käsitämme sen sanan. Se oli kapina "hyviä ja vanhurskaita" vastaan, "Israelin pyhiä" vastaan, yhteiskunnan pappisvaltaa vastaan — ei sen turmelusta vastaan, vaan kastia, etuoikeutta, järjestystä, muotoa vastaan, se olipuuttuvaa uskoa"korkeampaan ihmiseen", "ei" sanottu kaikelle, mikä oli pappia ja teoloogia. Mutta pappisvalta, joka siten, vaikkakin vain silmänräpäykseksi, pantiin kysymykseen, oli se paalurakennus, jonka varassa Juudan kansa kaikesta huolimatta vielä säilytti itsensä keskellä "vettä", vaivaloisesti voitettu viimeinen mahdollisuus jäädä jäljelle, sen poliittisen itsenäisyydenresiduumi: sen loukkaaminen oli syvimmän kansanvaiston loukkaamista, sitkeimmän kansanelämistahdon, mitä maan päällä milloinkaan on ollut. Tämä pyhä anarkisti, joka kehoitti alempaa kansaa, hyljättyjä ja "syntisiä", juutalaisuuden Tshandalaa, taisteluun vallitsevaa järjestystä vastaan — käyttämällä kieltä, jos evankeliumeihin olisi luottamista, joka vielä tänään veisi Siperiaan, oli poliittinen rikollinen siihen määrin kuin poliittiset rikolliset olivat mahdollisiaabsurdisen epäpoliittisessayhdyskunnassa. Tämä vei hänet ristille: todistuksena siitä on ristin päällekirjoitus. Hän kuoli oman syyllisyytensä takia, — ei ole olemassa mitään perustetta siihen, niin usein kuin sitä onkin väitetty, että hän kuoli toisten syntien takia. —
28.
Aivan toinen asia on, tiesikö hän yleensä tuollaisesta vastakohdasta, — eikö häntä vainkäsitettytäksi vastakohdaksi. Ja tässä vasta kosketanlunastajan psykologianprobleemia. — Tunnustan, että harvojen kirjojen lukeminen tuottaa minulle sellaisia vaikeuksia kuin evankeliumien. Nämä vaikeudet ovat toisia, kuin ne, joiden osoittamisessa saksalaisen hengen oppinut uteliaisuus on viettänyt yhden unhoittumattomimmista voitoistaan. Siitä on kauan kun minäkin, jokaisen nuoren oppineen lailla, sulatin raffineeratun filoloogin viisaalla hitaudella perinpohjin verrattoman Straussin teoksen. Silloin olin kaksikymmenvuotias: nyt olen liian vakava sellaiseen. Mitä kuuluvat minulle "traditsioonien" ristiriitaisuudet? Kuinka yleensä voidaan kutsua pyhimystaruja "traditsiooniksi!" Pyhimyshistoriat ovat arveluttavinta kirjallisuutta, mitä yleensä on olemassa: sovittaa niihin tieteellinen metoodi,kun muita lähdekirjoja ei ole tarjolla, näyttää minusta olevan alusta alkain tuomittu — vain oppineeksi ajankulukkeeksi…
29.
Lunastajan psykolooginen tyyppi on se, mikä kuuluuminulle. Se voisisisältyä evankeliumeihin evankeliumeista huolimatta, vaikkakin sitä on typistetty ja kasattu siihen vieraita piirteitä: kuten Fransiscus Assisilaisen tyyppi on säilynyt legendoissa hänestä, huolimatta legendoista, jotka koskevat häntä. Ei totuus siitä, mitä hän teki, mitä hän sanoi, kuinka hän oikeastaan kuoli: vaan kysymys,onkoyleensä vielä mahdollista synnyttää hänen tyyppiään, onko se säilynyt "traditsioonissa"? — Kokeet, jotka tunnen, etsiä evankeliumeista sieluntarinaakin, näyttävät minusta todistavan inhoittavaa psykoloogista kevytmielisyyttä. Herra Renan, tämä ilveilijä psykoloogien joukossa, on ottanut avukseen Jeesuksen tyyppiä selittäessään kaksisopimattomintakäsitettä, mitä tähän tarkoitukseen voi olla: käsitteenneroja käsitteensankari("héros"). Jos mikään, niin käsite sankari on epäevankeelista. Juuri kaiken taistelevan, kaikkien taistelutunteiden vastakohta on käynyt täällä vaistoksi: kykenemättömyys vastarintaan käy täällä moraaliksi ("älä seiso pahaa vastaan" on evankeliumien syvin sana, niiden avain eräässä suhteessa), autuus on rauhassa, lempeydessä, kykenemättömyydessävoidaolla vihollinen. Mitä merkitsee "iloinen sanoma"? Tosi elämä, iankaikkinen elämä on löydetty — sitä ei luvata, se on täällä, se onteissä: elämänä rakkaudessa, rakkaudessa tinkimättä ja erottamatta, ilman välimatkaa. Jokainen on jumalan lapsi — Jeesus ei vaadi lainkaan mitään erikoista itselleen —, jumalan lapsena on jokainen toisensa arvoinen… Tehdä Jeesuksestasankari! — Ja minkälainen erhetys onkaan sana "nero"! Koko meidän käsitteellämme, kultuurikäsitteellämme "henki" ei ole siinä maailmassa, missä Jeesus elää, vähintäkään merkitystä. Fysioloogin ankaruudella puhuen, olisi kokonaan toinen sana täällä paremmin paikallaan… Me tunnemmetuntoaistinsairaloisen ärtyisyyden erään tilan, joka silloin kauhistuen pakenee jokaista kosketusta, jokaista tarttumista kiinteään kappaleeseen. Käännettäköön tuollainen fysiolooginenhabitussen viimeisessä logiikassa — vaistovihana kaikkea todellisuutta kohtaan, pakona "käsittämättömään", "tajuamattomaan", vastenmielisyytenä jokaista kaavaa kohtaan, jokaista aika- ja paikkakäsitettä, kaikkea kohtaan, mikä on kiinteää, mikä on tapaa, laitosta, kirkkoa, koteutumisena maailmaan, minne minkäänlainen todellisuus ei enää ulotu, kokonaan "sisälliseen" maailmaan, "tosi"-maailmaan, "iankaikkiseen" maailmaan — "Jumalan valtakunta onteissä"…
30.
Vaistoviha todellisuutta kohtaan: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka ei yleensä enää tahdo tulla "kosketetuksi", koska se tuntee jokaisen kosketuksen liian syvästi.
Kaiken vastenmielisyyden, kaiken vihollisuuden, kaikkien rajojen ja välimatkojen vaistomainen eroittaminen tunteesta: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka tuntee jokaisen vastarinnan, pakon vastarintaan sietämättömänä vastenmielisyytenä, (s.o. vahingollisena, sellaisena, jonka itsesäilytysvaisto kieltää) ja tuntee autuuden (halun) ainoastaan siinä, että ei tee enää vastarintaa, ei kenellekään, ei pahalle eikäpahanolennolle, — rakkauden ainoana,viimeisenäelämismahdollisuutena…
Nämä ovat ne kaksifysioloogista realiteettia, joiden varassa ja joista lunastusoppi on noussut. Kutsun sitä hedonismin yleväksi edelleenkehittymiseksi kokonaan sairaloisella perustuksella. Sen lähin sukulainen on, vaikkakin kreikkalainen elinvoima ja hermovoima suurena lisänä, epikuurolaisuus, pakanuuden lunastusoppi. Epikurtyypillinen dekadentti: minä vasta hänet tunsin sellaiseksi. — Tuskan pelko, vieläpä äärettömän pienen tuskan — se ei voi päättyä muuhun kuin rakkauden uskontoon…
31.
Olen vastannut ennakolta probleemiin. Edellytyksenä tähän vastaukseen on, että lunastajan tyyppi on säilynyt meille hyvin väärennellyssä muodossa. Tässä väärennyksessä on paljon todennäköisyyttä: sellainen tyyppi ei voisi useista syistä pysyä puhtaana, kokonaisena, lisäyksistä vapaana. Sekä sen ympäristön, jossa tämä vieras olento liikkui, että vielä enemmän ensimäisen kristillisen seurakunnan historian, sen kohtalon, on täytynyt jättää häneen jälkensä: ympäröivien olosuhteiden vastavaikutus lisäsi tyyppiin piirteitä, jotka vasta taistelu ja opinlevittämistarkoitukset selittävät. Tuon kummallisen ja sairaan maailman, minne evankeliumit vievät meidät — maailman, joka on ikäänkuin venäläisestä romaanista otettu ja johon yhteiskunnan hylyt, hermosairaat, lapset ja mielipuolet näyttävät kokoontuvan — on täytynyt tehdä tyyppi kaikissa kohdissakarkeammaksi: vallankin ensimäiset opetuslapset kääntävät omaan kruditeettiinsa kokonaan symboolissa ja epäaistillisuudessa uivan olemassaolon, ennenkuin ymmärtävät mitään siitä, — heille oli tyyppitarjonavasta sitten kuin se oli muodostettu tutumpiin muotoihin… Profeetta, Messias, tulevainen tuomari, moraaliopettaja, ihmeittentekijä, Johannes kastaja — niin monta tilaisuutta tuntea tyyppi väärin… Ja lopuksi älkäämme väheksikö sitä mikä on ominaista kaikelle suurelle, nimittäin lahkolaisten jumaloimista: se eroittaa jumaloidusta olennosta alkuperäiset, usein tuskallisen vieraat piirteet ja luontoperäiset taipumukset —se ei näe edes niitä. Valitettavasti ei mikään Dostojewski ole elänyt tämän mieltäkiinnittävimmän dekadentin läheisyydessä — tarkoitan joku, joka olisi käsittänyt valtavan viehätyksen tällaisessa ylevyyden, sairauden ja lapsellisuuden sekoituksessa. Viimeinen näkökohta: tyyppi olisi dekadensityyppinä todellakinvoinutolla ristiriitaisuuksien moninaisuus ja runsaus: tällainen mahdollisuus ei ole kokonaan poistettu. Ja kuitenkin kieltää kaikki sellaisen otaksuman: juuri traditsiooni olisi siinä tapauksessa ollut merkillisen tarkka ja objektiivinen: meillä on senvuoksi syytä otaksua päinvastaista. Toisinaan ammottaa ristiriita vuori-, meri- ja kenttäsaarnaajan välillä, jonka hahmo on miellyttävä kuin Buddha hyvin vähän intialaisella maaperällä, ja ryntäysfanaatikon, teoloogien ja pappien verivihollisen, jonka Renanin häijyys on ihannoinut "ivan suureksi mestariksi". Omasta puolestani en epäile, että tuo runsas määrä sappea (ja vieläpäespritä) vasta kiihoitetusta kristillisestä propagandasta on siirtynyt mestarin tyyppiin: tunnetaanhan kylliksi kaikkien lahkolaisten empimättömyys, kun he tahtovat mestaristaan tehdä apologiansa. Kun ensimäinen seurakunta tarvitsi tuomitsevaa, riitelevää, ärtyisää ja ilkeän viisastelevaa teoloogia, teoloogejavastaan, loise itselleen "jumalansa" tarpeensa mukaiseksi: kuten se myös empimättä asetti hänen suuhunsa nämä kokonaan epäevankeeliset käsitteet, joita ilman se nyt ei voinut olla, "takaisintulo", "viimeinen tuomio", kaikenlaisia ajallisia toiveita ja lupauksia. —
32.
Minä vastustan, sanottakoon se vielä kerran, fanaatikon yhdistämistä lunastajan tyyppiin: sanaimpérieux, jota Renan on käyttänyt,peruuttaajo yksin tyypin. "Hyväsanoma" on juuri siinä, että ei enää ole olemassa vastakohtia; taivaanvaltakunta kuuluulapsille; usko, joka täällä ilmenee, ei ole mikään taistelemalla saavutettu usko, — se on täällä, se on alusta alkaen, se on ikäänkuin takaisin henkisyyteen vetäytynyt lapsellisuus. Myöhästynyt ja organismissa kehittymätön mieskuntoisuus sukurappeutumisen seurausilmiönä ei ole ainakaan fysioloogeille tuntematon. — Sellainen usko ei vihaa, ei moiti, ei puolusta itseään: se ei kanna miekkaa, se ei lainkaan aavista, missä määrässä se kerran on voiva hajoittaa. Se ei todista itseään, ei ihmetöillä eikä palkalla ja lupauksella, ei edes "sanalla": se on joka hetki itse oma ihmetyönsä, oma palkkansa, oma todistuksensa, oma "jumalan valtakuntansa". Tämä usko ei myöskään muodostu sanoiksi — se elää, se puolustaa itseään kaavoja vastaan. Tosin määrää satunnainen ympäristö, kieli, esikuva määrätyn alan käsitteitä: ensimäinen kristinusko käsitteleeainoastaanjuutalais-seemiläisiä käsitteitä (— syöminen ja juominen ehtoollisessa kuuluu tähän, tämä kirkon, kuten kaiken juutalaisen, niin häpeällisesti väärinkäyttämä käsite). Mutta kavahdettakoon, ettei siinä nähdä enempää kuin merkkipuhe, semiotiikka, tilaisuus vertauskuviin. Juuri se, ettei yhtään sanaa oteta sanan mukaan, on ensi ehto, että tämä antirealisti yleensä voi puhua. Intialaisten joukossa hän olisi käyttänyt Sankhyam-käsitteitä, kiinalaisten keskuudessa Laotsen — tuntematta niissä mitään eroavaisuutta. — Jeesusta voisi, jonkunlaisella suvaitsevaisuudella ilmaisumuodossa, kutsua "vapaaksi hengeksi" — hän jättää huomioon ottamatta kaiken kiinteän: sanasurmaa, kaikki mikä on kiinteää,surmaa. Käsite,kokemus"elämä", jollaisena hän sen tuntee, vastustaa hänessä sanan, kaavan, säännön, uskon, dogmin jokaista lajia. Hän puhuu vain sisimmästä: "elämä" tai "totuus" tai "valo" ovat hänen sanojaan sisimmästä, — kaikella muulla, koko todellisuudella, koko luonnolla, itse kielellä on hänelle vain merkin, vertauksen arvo. — Tässä kohdassa ei saa erehtyä, niin suuri kuin se houkutus onkin, joka on kristillisessä, s.o.kirkollisessaennakkoluulossa: sellainen symboliikkapar excellenceon ulkopuolella kaikkea uskontoa, kaikkia kultuurikäsitteitä, kaikkea historiaa, kaikkea luonnontiedettä, kaikkea maailmankokemusta, kaikkia tietoja, kaikkea politiikkaa, kaikkea psykologiaa, kaikkia kirjoja, kaikkea taidetta — hänen "tietämisensä" on juuripuhdas hulluussen suhteen, että on olemassa jotakin sellaista.Kultuuriahän ei tunne edes huhujen kautta, hänen ei tarvitse taistella sitä vastaan, — hän ei kiellä sitä… Sama koskeevaltiota, koko yhteiskunnallista järjestystä,työtä, sotaa, hänellä ei ole milloinkaan ollut syytä kieltää "maailmaa", hän ei ole milloinkaan aavistanut kirkollista käsitettä "maailma"…Kieltäminenjuuri on hänelle täydellinen mahdottomuus. Samoin häneltä puuttuu dialektiikkaa, hänellä ei ole käsitystäkään siitä, että "usko", "totuus" voitaisiin todistaa syillä (— sen todistuksia ovat sisäiset "valot", sisäiset haluntunteet ja itsensämyöntäminen, pelkkiä "voiman todistuksia" —). Sellainen oppi ei voikaan vastustaa, se ei lainkaan ymmärrä, että on olemassa, ettävoiolla olemassa toisia oppeja, se ei kykene kuvittelemaan vastakkaista mielipidettä… Missä se tapaa sen, on se syvimmällä myötätunnolla sureva "sokeutta" — sillä se näkee "valon" —, mutta ei ole tekevä mitään vastustusta…
33.
"Evankeliumin" koko psykologiasta puuttuu käsite syyllisyys ja rangaistus; samoin käsite palkka. "Synti", jokainen välimatkasuhde jumalan ja ihmisen välillä on poistettu, —tämä juuri on "iloinen sanoma". Autuutta ei luvata, sitä ei solmita ehtoihin: se onainoarealiteetti-jäännös, puhuaksemme siitä, on merkkiä…
Sellaisen tilanseurausprojiseerautuu uuteenkäytäntöön, varsinaiseen evankeeliseen käytäntöön. Ei "usko" tee kristittyä muita erilaiseksi: kristitty toimii, hän erottaa itsensä muistatoisellamenettelytavalla. Senkautta, että hän ei tee vastarintaa sanoilla eikä sydämessään sille, joka tekee hänelle pahaa. Senkautta, että hän ei tee mitään eroa vieraan ja kotimaisen välillä, juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä ("lähimmäinen" on oikeastaan samanuskoinen, juutalainen). Että hän ei suutu kehenkään, ei halveksi ketään. Että hän ei jätä milloinkaan asiaansa tuomioistuimen ratkaistavaksi ("älkää vannoko"). Että hän ei missään olosuhteissa, ei edes silloin, kun on todistettu aviovaimon uskottomuus, eroa vaimostaan. — Kaikki oikeastaan samaa päätelmää, kaikki saman vaiston seurauksia. —
Lunastajan elämä ei ollut mitään muuta kuintätäkäytäntöä, — hänen kuolemansa ei myöskään ollut muuta… Hän ei tarvinnut enää mitään kaavoja, mitään juhlamenoja kanssakäymiseen jumalan kanssa — ei edes rukousta. Hän on jättänyt pois laskusta koko juutalaisen katumus- ja sovitusopin; hän tietää, kuinka yksin on elämänkäytäntö, mitenkä tuntee itsensä "jumalalliseksi", "autuaaksi", "evankeeliseksi", joka hetki "jumalan lapseksi". Ei "katumus", ei "rukous anteeksiantamuksesta" ole teitä jumalan tykö:evankeelinen käytäntö yksinjohtaa jumalan luo, se on juuri "jumala". — Evankeliumilla oli poistettu juutalaiset käsitteet "synti", "syntien anteeksiantamus", "usko", "lunastus uskon kautta", — koko juutalainenkirkko-oppi oli kielletty "iloisessa sanomassa".
Syvä vaisto siitä, kuinka tuleeeläätunteakseen "olevansa taivaassa", tunteakseen itsensä "iankaikkiseksi", tunne siitä, että ei missään muussa tilassa suinkaan tunne "olevansa taivaassa": tämä yksin on "lunastuksen" psykolooginen realiteetti. Uusi muutos, ei uusi usko…
34.
Jos minä ymmärrän mitään tästä suuresta symbolistista, niin se on, että hän piti vainsisäisiärealiteetteja realiteetteina, "totuuksina", — että hän käsitti loput, kaiken mikä koski luontoa, aikaa, paikkaa, historiaa, vain merkkeinä, tilaisuutena vertauksiin. Käsite "ihmisen poika" ei ole konkreettinen persona, joka kuuluu historiaan, se ei ole mikään yksityinen, ainoastaan kerran sattuva, vaan "iankaikkinen" todenperäisyys, aikakäsitteestä vapautettu psykolooginen symbooli. Tämä sama koskee vielä kerran, ja korkeimmassa merkityksessä, tämän tyypillisen symbolistinjumalaa, "jumalan valtakuntaa", "taivaanvaltakuntaa", oikeutta olla "jumalan lapsi". Mikään ei ole epäkristillisempää kuin kirkolliset kruditeetit jumalastapersonana, "jumalan valtakunnasta", jokatulee, tuonpuolisesta"taivaanvaltakunnasta", "jumalan pojasta", kolminaisuudentoisesta persoonasta. Tämä kaikki on — suotakoon lausetapa anteeksi —nyrkkivasten evankeliumin silmiä — oi, mitä silmiä!: — maailmanhistoriallinen kynismi symboolin pilkkaamisessa… Onhan käsillä, mitä merkillä "isä" ja "poika" tarkoitetaan — vaikka ei jokaisen käsillä, myönnän sen kyllä: sanalla "poika" ilmaistaanpääsyäkaikkien olioiden tunteeseen täydellisestä kirkastuksesta (autuus), ja sanalla "isä"itse tätä tunnetta, iankaikkisuus-, täydellistymistunnetta. — Häpeän muistaa sitä, mitä kirkko on tehnyt tästä symbolismista: eikö se ole asettanut Amfitryoni-kertomusta kristillisen "uskon" kynnykselle? Ja uskonkappaletta "saastattomasta sikiämisestä" sen lisäksi?…Mutta sillä se on saastuttanut sikiämisen—.