The Project Gutenberg eBook ofAntinousThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: AntinousAuthor: Volter KilpiRelease date: October 14, 2012 [eBook #41053]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTINOUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: AntinousAuthor: Volter KilpiRelease date: October 14, 2012 [eBook #41053]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Antinous
Author: Volter Kilpi
Author: Volter Kilpi
Release date: October 14, 2012 [eBook #41053]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTINOUS ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Volter Kilpi
Otava, Helsinki, 1903.K. Malmström'in kirjapaino, Kuopio.
I. Bithyniassa.II. Athenassa.III. Roomassa.IV. Egyptissä.
Satakielistä heläjöitsevät Bithynian metsät, ruusuista tuoksuvatBithynian laaksot.
Siellä luikertaa hopeainen Sangarius hämyntummien metsien varjoissa, joissa satavuotiset korkeat puut seisovat iäisenä hämäryytenä ja levittävät virran ylitse elävän lehtikatoksen, jonka tiheästä holvikosta hintelät tulikukkaisat köynökset häilyvinä riippuilevat valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien välillä, joiden rinteet äkkijyrkkinä riippuvat juoksevan veden ylitse ja uhkaavina ja paljaina ylenevät huimaaviin korkeuksiin, kantaen kaukaisella laellaan, ikäänkuin taivaan sylissä, mitättömänä silmään näkyvän kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka levittäyvät riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana ruusustona, jonka yllä taivaan kansi kylpee sinessä ja auringon kullassa. Siellä ovat metsät, metsät, jotka ylenevät ihmisen yllä kuin temppelinä, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin käsin ja hiljenneenä, puut seisovat siellä iäisenä liikkumattomuutena, puiden välitse häämöttää silmään kostea hämärä vuoren seinä, jonka ratkelmista vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren vihervän sammaleen peittämää rintaa, yllä huojuilevat puiden korkeat latvat, juurilla, metsän epämääräisessä hämärässä näkee siellä täällä runkojen välillä jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa häilymässä, ympärillä on rauha, ääretön hiljainen rauha, niin että yksinäinen linnun ääni jää kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin häipyy seisovain runkojen välitse kaukaisuuteen metsien hämärään syliin. Mutta ovat siellä nekin metsät, joissa puut hämärtävät purppuraholvikkana yllä, joissa ruohostot metsän raskaassa ja tunkeassa hämärässä läikkyävät kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin lehtikatoksen läikähtelevän läpinäkymättömän vehreyden, kukkasten humalluttavan värikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskellä huumautuu kuin pisaraksi sitä raskaanhivelevää tuoksujen ja värien ja vehreysaaltoamisen vellontaa ja hämärtää kuin itsekin sieluineen umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna metsän raskaassa varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten hukuttamat, punan laineena häilyävät ne laaksot, ilmakin läikkäilee tuoksujen raskauttamana niiden yllä, ja ympärillä ylenevät metsät runsaana vehreyden merenä, jossa näkee vaan pehmyttä ja tulvehtivaa lehvistöjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse taivaskin tämän kukkasparatiisin yllä samenee silmissä kuin purppuranusvaisena höyrynä uiskentelevaksi katokseksi, joka yhtä päätä ikäänkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman avauvan kukkassylin yllä. Mutta on siellä niitäkin laaksoja, joissa ihanilla riemuisilla niityillä kukkaset seisovat suur- ja kirkassilmäisinä, joissa ympärillä ylenevät keveät korkeat puut, joiden häilyvillä oksilla linnut hopeaisesti visertelevät; kuin keveänä valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset näkyvät heleinä silmään, niinkuin heljää soittoa ovat ne laaksot ja ilma välkkyy kirkkaana niiden raikkaan kukkavälkkeen yllä.
Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien ja kaipaavain myrttien maa.
Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistöjen vehreässä Bithyniassa on kaupunkikin meren heleällä rannalla, kirkas valkea kaupunki, edessään meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selkeänä ja tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylvästöineen heijailevan veden peilin edessä kuin vetten helmasta silmään, kirkkaana ja valkeana seijastaa se silmään sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja keveiden ylhäisten pilaristojen sävellyttävä korallinen näky, mutta sen meren edessä heijailevan kaupungin takana häämyilevät vehreiden runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmeinä aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin ylle ja ikäänkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin ylitseuhkuvaan runsaus-syliinsä. Claudiopolis, heleä ja valkea marmorikaupunki on Bithynian laaksojen sylissä, kirkas on se temppelien ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ympärillä läikkyvät Bithynian metsät, ja metsistä huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen selkeäpiirtoisen kaupungin ylitse. Niin siellä ihminen, kun katselee pylvästöjen ylenevää rauhaa ja temppelien tyyntä ja syvää lepoa pilaristoillaan, itsekin ikäänkuin herää tyyneyden ja tyyntymyksen haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja tasaiseksi, koko olo asettuneena ikäänkuin marmoriin veistetyn kuvapatsaan tyyneen kylmäksi oloksi, otsa ja rinta päilyvänä lepona, mutta samassa hengittää taas sitä tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja näkee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-läike antaa ikäänkuin samean, huuruissa kylpevän värivaipan, ja sielu valahtaa siitä rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan läikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herkähtää.
Bithyniassa, ruusujen ja hämärtävien metsien maassa on Claudiopolis, kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien sointuna merenpeilinsä edessä, mutta jonka ympärillä metsien ja lehdikköjen salaperäinen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.
Antinous pitää otsaansa kätensä varassa, istuu kivellä, kyynärpää polvea vastaan ja tuijottaa metsään, metsän syliin.
Siinä se metsä häilyy tummuutena yllä ja ympärillä. Puut nousevat, ylenevä runko ylenevän rungon takana, taampana häviää kaikki sulkeuvaksi himmeyden seinäksi ympärillä, yllä kattaa latvojen läpinäkymätön lehvistö metsän umpinaisen salin. Siinä jalkojen edessä luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelmeäkalvoisessa kuvastuksessa näkee liikkumattoman hiljaisen metsän toistamiseen parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset köynnökset hinteloina riippuvat vettä kohden ja ikäänkuin pisartavat helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen. Pyörryttävänä hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo metsä, silmä hukkuu toistensa taakse häviäväin runkojen seisontaan, joka etäämpänä ja etäämpänä tihenevänä seinänä sulkee ihmisen olon ja mielen ylt'ympäriltä, yllä huumenevat aistit taajan elävän lehtikatoksen tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yllä ja levittäytyy ympärille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ympäriltä.
Umpinaista on siinä metsässä, ja raskaana lumoavana hämärryksenä tuntuu se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen metsän näkemiseen ylt'ympärillä. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen välillä on raskas häilyäväin köynnösten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen höyry ihmistä. On niinkuin metsän suljettu umpinainen hämärrys kasvaisi ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen vereksi. Katoo itsestään ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan liikkumattoman metsän seisonnaksi.
Antinous istuu, kätensä lamauvina, ja tuijottaa, mitään yksityistä havaitsematta, metsän lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus levittäytyy hänen mielensä ylle. Koko se metsä tulee kuin yhtenä tuntona hänen sieluksensa, hän tuntee silmillään yhtä haavaa ylenevät puunrungot ympärillä ja metsän hämärän seisovan sisustan, jossa lehvistö hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin hämärtäisi veressään jokainen lehden liikunta ylhäällä puussa ja ikäänkuin jokainen tuntoonsa tuleva kukkasen näky tuntuisi lämpimänä sykähdyksenä veressään. Yhtähaavaisena liikkuvana väriusvana läikähtelee koko ympäröivä metsä hänen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko hänen olonsa.
Niin valahtuu ihminen kuin metsäksi ympärillä. Verta varjostaa ja värjää metsän hämärä ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on metsän umpinaisena kuvana läikähtelemistä. On kuin hukkuisi mieli kukkasten hämäräksi punaksi tai kuin puhkeisi metsän hillitty raskaslemuinen henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy tuntevana vellovana usvana kaiken myötä ympärillään. Omassa itsessään tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen, silmän tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen väripisaran. Lainehtii tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen metsän suljettua ja umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja värien uiskentelemista. On siinä metsän keskellä kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa metsän koko elämä värehtii.
Niin istuu Antinous metsässä, sielunsa metsäksi liikkuvana. Silmänsä lepäävät metsässä, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ympärillä, kätensä ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lepäävät auenneiksi herpouneina siinä. Silmänsä, kun hän katsoo sinne metsien väriin, suurenevat ja tummenevat hetkittäin äkillisesti ja samassa puhkee rinnastaan pidättyvä huokaus, kuin olisi hänessä puhkeemassa halu hälvetä itsestään siksi kaikeksi ympärillä. Rajatonna uumoilee metsä yllänsä ja kasvien verenä lainehtii maa ja ilma.
Apollon temppelin edessä seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon kuvaa temppelin edessä. Ympärillään ylenee Claudiopolis marmorisena, aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka häilyvänä seisoo temppelin terävänä näkyvässä kulmassa ja levittää lempeän viherjän viuhkansa temppelin valkeata seinämää vastaan, ympärillä liikkuu ihmisiä väljäin ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous, Apollon ylhäisenä seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa hiukan eteenpäin kumartuneena, toinen kätensä on heikosti kohotettuna sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta vartaloansa alas. Päänsä on kevyesti kumartuneena, kun hän siinä katselee.
Mikä lepo sen Apollon silmissä, siinä kun se marmorisena näkyy? Ylhäisenä se seisoo, otsa ylennettynä, kohotetussa kädessä lyra. Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edessä. Silmänsä seuraavat jokaisen jäsenen joustavaa muotoa. Niin siitä kuvasta säveltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen häilyvä tuudinta. Mieli keinuu hyväiltynä solavain muotojen myötä ja koko ihmisen sielu sulaa liuenneena sen kuvan ylle.
Tuntee kuin itsessään jokaisen jäsenen muodon. Näkee rinnan, jonka joustava keveä kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi. Näkee kohotetun käsivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja kimmoisan pyörön, näkee vyötäisten valmiin ja notkean ympärystän, ja jalkojen joustavan kiinteän kimmon, ja tuntee joka jäsenessään itsensäkin notkeana ja täydellisenä. Näkee ylennetyn otsan ja kirkastuneet silmät sen alla, näkee lyran herkkiä kieliä koskettelevat sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yhtä kepeinä ja tyyninä leijaaviin ajatuksiin ja kuin säestelisi tyynenä tuudittuvan mielen kangastuksia metallikielien valuinen keveä helähtely.
Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmistä, siinä kun seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikö herää käsivarsi pyöreämpänä ja eikö taivu käden nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengittää kevyenä ja kiinteänä, vyötäisten joustava notkeus herkkyy, tuntee kätensä ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet täydellisinä ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hypähtäisi esiin kuin joka jäsenessään notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto ihmisen lävitse ja hillittynä ja valaistuna tyyntyy täydellisyytensä keinuntaan.
On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee jäsentensä sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun meren päilyilevää peiliä, joka tyyntyneenä rannattomana lepona kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena häilyilee koko ihmisen tila. Ajatukset soutelevat mieltä, kuin joutsenet heijailevan veden kantta, sielu liikkuilee tyyntyneinä hyväilevinä uneksumisina ja koko olo on kuin hillityn hivelevän aallon keinuttama ja lempeässä sylissään kantama.
Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen kätensä riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko hänen olonsa ja sieluineen sulaa hän itse Apollon muotoon, koko mielensä häilyy Apollon kuvana. Siinä liikkuu ohitse togapukuisia ihmisiä, ympärillä häämyilevät valkeat pilaristot, ja ylhäällä taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki on sentään vaan kuin etäisenä epäselvänä unena läsnä Antinouksen tunnossa, hän seisoo Apollossa silmänsä vaan ja juo sieluunsa Apollon kuvaa, hälvenee sieluineen Apollon näkyyn, koko se valkeneva kaupunki ympärillä on aistimissaan läsnä vaan kuin tunteitansa keveästi säestelevänä sointujen kosketteluna.
Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edessään heittää suihkulähde ilmaan välkkyvän kaaren, joka ilmassa säteillen palaa marmorialtaaseen, jonka partaitten välillä vesi heleänä ja läpinäkyvänä häilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja tuijottaa ilmassa edessään kiertävään vedenkaareen, otsansa on heikosti rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on ainoana äänenä korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta valo tasaisesti levittäytyy ympärille. Putoavan veden helähtely säestää ja tuudittaa ajatuksiansa.
Mitä on elämä? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana ja välkkyelee ilmassa, sitte heläjöivästi sammuen marmorialtaan heleään liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmillään vedenkaarta, kun se selkeänä hopeasuonena nousee korkealle ja ylhäällä sitte hajautuu ilmaan monivärisinä helminä, jotka helähdellen putoavat marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko elämä soinnun keveytenä heleilemistä, ja onko elämän joka hetki pisara pisaralta kauniiksi selkenevää ylentymistä? Onko elämä ihmisen heräämistä keveäksi ja soivaksi kauneudeksi?
Niin ihmeellisen kaunista on elämä joskus elää. Sielu on kuin vapaiden ilmojen sineä, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus herää mielessä vapaana ja kevytsiipisenä, kuin visertävä lintu, joka joka hetki voi yletä taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mieltä säveltävät niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko itsensä, sielunsa ja jokaisen jäsenensä sykähtyneenä, keveästi liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mielessä kuin seesteistä aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyväiltyinä antavat aaltojen kantaa itseänsä sinne tänne, milloin ne liikkuvat oman muodon täydellisyydessä, häilyävät oman olkapään kiinteässä notkeassa kaartumisessa ja oman rinnan väljänä ja vapaana hengittävässä kuvussa, tai oman käsivarren pyöreässä ripeässä voiman sykähtelyssä, milloin ne taas liitelevät ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja häilyävät utupilvien myötä taivaan siniselkeätä väljää lakea, tai nousevat ne notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenevät ylhäiset pilarit ja seisovat luottavan tyyninä ja täydellisinä kultaisena kuvastelevan maailman keskellä. Niin on kevyttä ja täydellistä ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista ihanana, jokainen ajatus on tämän tuntemisen loistetta ja koko ihmisen olo päilyävää kauneuden heleilemistä.
Antinous katsoo, silmänsä kuin sisällisesti valaistuina, vedenkaaren säteilyyn, hengityksensä käy tasaisena ja kevyenä. Hetkeksi ylenevät silmänsä ja vaeltavat huonetta ylt'ympäri katseella, joka ikäänkuin kylpee autereisessa hurmausmeressä. Siinä nousevat ympärillä hoikat ja valkeat pilarit, jotka keveänä ja norjana jännityksenä kannattavat katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selkeästi ilmaan piirtyväin vartalojen välitse näkyy silmään seinien, kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja säveltämät suunnikkaat tasot, jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden etäisiin valkeneaviin maisemiin silmä hyväiltynä jää uneksumaan. Ihanana jättää Antinous silmänsä harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisiä, rauhottavia etäisyyksiä, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan ylhäiset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat auringon valaisemina. Uneksuvana jää silmä niiden maisemien valaistuun näkyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten haamujen myötä. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja hälvenee ihminen.
Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie häntä suloisessa unohtuneessa kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun häilyämistä ja hälvenemistä, jokainen tunne herää kuin sävelen aaltona ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus ihmisessä on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka liikunnossa se kullanvälähtelevänä häilyy. Kuin yhtä mukauvaa hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkkänä ja taipuvana tyyntyy ja päilyy koko tahdottomassa olossaan.
Mutta onko ihminen aina näin hälvenneenä soinnun tuudittumisena? Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien maisemien unelmiin, kunnes silmänsä viimein unohtuneina ovat jääneet tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikö ihmisellä ole toisiakin hetkiä, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin maailma levittäytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja ympärille ja sulkee hänen kuin vangittuna itseensä? Jolloin ihminen on maailman keskellä kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka ainoa olo on uumoilevaa värjymistä luonnon rinnalla, luonnon veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mitään selkenevää ilmaisan ylenevää soinnun keveyttä, on ainoastaan värien ja tuoksujen pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma hämärryksenä levittäytyy?
Eikö ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sisältään kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen hämärän metsän sylissä, joka alati halajaa hälvetä ja haihtua, mutta joka alati on sidottu sijallensa ja suljettu itseensä ja sitte tämän rajattoman täyttymättömän halunsa haikeassa kipeydessä vuotaa lehtiensä hykähtyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisessä sisällisesti läikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myös kuin alati itseensä sidottu ja itseensä lukittu ja alati voimaton tyydyttämään tätä sisällistä hälvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle, maailman sitomaksi halvattu elämänpisara, jossa aina on liikkumassa kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka aina ja iäti jää hervottomana tähän täyttymättömään kaipaukseensa. Niin on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen halua, eikä ennen tunnu lievittyvänsä olemisensa haikeasta kipeydestä ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsensä olemisensa sitovista koleista rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ikäänkuin itsestään paisuu ihminen joskus, ja valuisi äärettömänä äärettömyyksiin, niin on ainoana haluna koko olemisen tunto.
Tyhjästi tuijottaa Antinous ilmaan eteensä ja kasvoillaan värjyy suuri sairaus. Miksi pitää ihmisen olla, kuin olisi elämä joskus hetkittäin hänelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee hänen tuntoansa ja jonka kosketusta hän ei kestä ajatella? Miksi on ihminen joskus muodotonta sisällisyyttä, jonka ainoana alati kytevänä pyrkimyksenä on vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi tämä ihmisen rajaton halu aina jää täyttymättömäksi ja aina ihmistä sairaaksi sulattavaksi?
Niin katsoo Antinous eteensä ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin tällöin imevä ja sairas huokaus. Siinä edessään helähtelee yhä suihkulähteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja kevyeinä ympärillä. Siitä ei Antinous sentään huomaa mitään, silmänsä tuijottavat vaan epämääräisinä ilmaan, ja jokainen jäsenensä on sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat hänen silmänsä taas seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, hän jää katsomaan vedenhelmiä, kun ne välkkyvät ilmassa ja sitte lempeästi helähtäen putoavat veteen altaassa, ja näyttää kuin ajatuksensa vähitellen tuudittuisivat kuuntelemaan sitä veden helmistä pisartelua. Silmänsäkin heräävät lempeämmiksi siinä ja kasvonpiirtonsa ikäänkuin herkkenevät. Tuntuu kuin jokainen helähtelevä vedenpisara helähtäisi värjyvästi hänessäkin ja hellittäisi hänen sielussaan ajatuksen kuin leppeyttävän vapahtavan kyynelen.
Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi kärsii ihminen rauhattomana, miksi hiutuu ja uupuu sisällisenä haikeutena joskus ja tuntee elämän kuin haikean kärsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana sävelenä tuudittua! Saisi olla sulana, saisi levätä häilyvänä tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden päilyntänä! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu sydän rajattomiin kipeyttäviin halajoimisiin ja miksi kärsii ihminen?
Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja sitten pisartelee veden helminä alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan, jokainen helähtävä vedenhelmi näyttää ikäänkuin leppeyttävän hänen uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herkät ja näyttää kuin häilyisi hän sieluineen mukana kun hän silmillään seuraa veden hiljaista häilyämistä altaan marmoripartaitten välillä.
Missä, missä olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi kauneuden tyyntä lepoa? Missä olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppeätä olisi siellä olla, sopusointujen häilyntänä siellä kangastelisi olonsa. Kauniina siellä lepäisi ihmisen jokainen jäsen ja kauniina lepäisi mieli kuin aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa päilyntää olisi ihminen siellä, jokainen toivo ja jokainen halu silittyneenä ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siellä, ja kauniina purjehtisi ihmisen hiljennyttä sielua jokainen ihana ajatus ja ihana tunteen valaistus. Olisiko maan päällä semmoista levon kaupunkia ja semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsensä. Olisiko sitä kaupunkia ja maata maanpäällä?
Antinous istuu, hän on nostanut otsansa holhoavalta kädeltä, ja silmänsä harhailevat kuin unena soivan suihkulähteen ja kevyeiden pilarien ohitse ikäänkuin jonnekin uneksumisten epämääräisiin valkeneviin kangastusmaihin.
Athena, kaupunki, jonka ylitse Parthenon loistaa, Athena, ylhäisten pylvästöjen ja kirkkaitten temppelien marmorikaupunki. Kuvapatsasten valkea kaupunki ja kauniiden ihmisten lempeä hiljainen kaupunki.
Sinenä rakentuu rajaton taivas kirkkaan Athenan ylitse, valkeana hohtelevan kaupungin ympärillä häilyy öljypuupuistojen vaaleankimalteleva meri, taustassa hälveilevät Hymettoksen auringon huikaisemat rinteet. Niinkuin helmenä hohtaa ja hymyy ihana Athena valkeine temppelineen ja valkeine ilmaisine pylvästöineen öljypuumetsikköjensä raikkaan vehreyden keskellä, yllänsä taivaan kaareuva kepeä sini.
Kirkas Athena. Tyyninä aukeavat Athenan kadut ja torit, vierillään pylvästöjen keveät ylhäiset ryhmät. Levollisina ja juhlallisina näkyvät temppelien päädyt pilarijalustoillaan, katujen vieriä reunustavat kuvapatsaitten valkeat rivit, jotka siinä ihanan ilman syleileminä näkyvät silmään tyyneyden taivaisan levon ilmestyksinä. Selkeinä piirtyvät temppelien keveät muodot taivaan sineä vastaan, heleinä seisovat pilarit kirkkaassa ilmassa ja huikaisevan selkeänä kaartuu taivas koko sen kirkkaan kaupungin ylitse. Hiljaista on siellä kirkkaassa Athenassa, tyyntä ja hillittyä on siellä, ihmisetkin vaeltavat siellä ylenevien pilariryhmien ja valkeitten kuvapatsaitten välillä tyyninä ja hiljaisina, liikkuvat valkeissa puvuissaan siellä ilmaisten pilaristojen alla toistensa keskellä hillityntasaisina ja kaunisliikkeisinä, kuin eläviksi heränneet keveäoloiset veistoskuvat.
Kirkas Athena, tyyni ja hiljainen Athena! Kaupunki, joka nousee ihmisen ylle kuin marmoriksi tyyntynyt, marmorissa lepäävä taivaan näky, siellä säveltyy ihminen tyveneksi, ja sielunsa sointuu kauniiksi ja hillityksi. Tyyneenä ja lempeänä rauhallisuutena herää ihminen siellä, jokainen hänen jäsenensä säestyy kauniiksi ja täydelliseksi, jokainen hänen liikuntansa on tasaisuutta ja sopusuhtaa, hänen mielensä asettuu lävitsenäkyvän heleäksi ja paaltaa tyyntyneet tunteensa esiin kuin kirkas selkeä lampi pohjansa valkean sannan. Niin ihminen herää siellä kuin jokaisessa jäsenessään ja jokaisessa tuntonsa liikahduksessa täydellisenä kauneudenilmestyksenä, jonka kaikki olo on muodon hillittyaaltoista rytmistymistä, ja jonka jokainen ajatus ja tunto ovat hänen kauneusolonsa tyyntä ja selkeätä heijastusta.
O, Athena, jonka ylitse Parthenon loistaa ja jonka katuja veistoskuvat ja ylevät pilarikujanteet reunustavat, sinä levon ja kauneuden marmorikaupunki, taivas ylläsi rakentuu syvänä korkeana sinenä, ja itse sinä, ihana temppelikaupunki, ylenet vaaleanviherväin öljypuumetsikköjesi keskellä kuin selkeän seesteisen marmoriunen temppeli- ja pilari-ilmestyksenä. Athena, kauneuslevon kirkas ja tyyni kaupunki, jonka pilaristojen varjossa ihminen käyskelee mieli ja sielu hienon hillityn tyyntymyksen aallon sävellyttämänä.
Athenaan on Antinous tullut, käyskelee Athenassa, veistosten ja temppelien kaupungissa.
Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selkeämpi ja korkeampi Athenan yllä kuin muualla? Ja onko kaupunki itse heleä ja heijaileva taivaallisen olon näky? Niin rauhallisina näkyvät ihmiset, astuvat tyyninä toistensa keskellä, jokainen heidän liikuntansa on notkea ja taipuva ja jokainen heidän puheensa hivelee hillityllä tasaisuudellaan mieltä. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee ylenevät pilarit ympärillä selväpiirteisiksi ja sulkee jokaisen ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.
Antinous käyskelee ja mielensä seestyy. Hän katselee temppeleitä, katselee yleneviä pilaristoja ja veistoskuvien rivejä ja sielunsa tyyntyy kuin lepäävän meren selkeydeksi. Hän katselee käyskeleviä ihmisiä, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia ihmisryhmiä, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja hiljaa muodostelee jokaista hänen liikuntoansa ja jokaista hänen vartalonsa asentoa.
Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee jäseniänsä. Kun hän astuu, tuntee hän vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun hän liikuttaa kättänsä, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen. Sielunsakin liikkuu selkeänä ja sulavana, minne hän silmänsä nostaakin, aina on ajatus valmiina ja täydellisenä mielessään läsnä. Niin on koko olonsa kuin asettunutta kauneustyyneyttä ja jokainen hänen mielensä liikunto ja jokainen hänen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa säteilyä.
Athenaa, veistosten ja temppelien tyyntä kaupunkia käyskelee Antinous, ja mielensä ja koko olonsa päilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.
Propylaoille on Antinous seisahtunut ja katselee Athenaa jalkainsa edessä.
Kahdenpuolen ylenevät pilarit riveinä, seisovat jatkuvana ylenevänä rivinä yllään ja allaan, pilarien väleissä seisovat veistoskuvat levollisina. Pilarien välitse näkee kaupunkia, jonka ylitse temppelit kohottavat tyyneet, pilareilla lepäävät otsikkonsa, jotka heleinä näkyvät ilman sineä vastaan, näkee kaupungin ylitse auringossa kylpevään lehtimetsien mereen, jonka häilyvän ja kevyen vehreyden takana ylt'ympäri avautuu merten voimakkaan sininen rannaton vyö. Ikäänkuin ilmoja liihotellen näkee korkeudesta tämän kaupungin ja lehtimetsien ja meren valaistuksen edessään, ylenevät marmoripilarit vierellä juuri rajottavat sen maiseman näyn selkeäksi, ilmalla ja sinellä ja kaupungin valkeudella täytetyksi tauluksi.
Antinous seisoo, antaa silmäinsä vaeltaa pilarien ylenevää juhlallista riviä, katsoo veistoskuvien vapaata levollistuttavaa seisontaa, tuntee pilarien välitse Parthenonin haahmon, siellä kun se mahtavana ja levollisena lepää pilareillaan ja jää silmillään viimein Erechtheionin näkemiseen, siellä kun se taampana häämöttää hulmupoimuisten Karyatidien kannattamme kattoineen silmään. Hyväiltynä ja hiljenevänä häilyy olonsa ja kun silmänsä viimein erottauvat Erechtheionin keveinä lepäävistä muodoista, jää hän ajatuksettomana katsomaan pilarien välitse aukenevaa, pilarien reunustamaa kaupungin ja kevythäilyäväin metsikköjen ilmaisaa taulua.
Tulevat kuin tuutivat aallot ja laskeuvat nukkumaan mielellänsä. Hän tuntee kuin valuisi jäseniänsä sävellyttävä muodostava aalto, jonka hivelemäksi hän tahdottomana jättää itsensä. Niinkuin notkeuden säestys sulattaa ja silittää ruumistansa, mielensä häilyy kuin hiljaa hyväileväin aaltojen kannattamana. Siinä hän seisoo, taipuvissa poimuissa lankee chlamys vartaloansa alas, sen taipuvan viitan alla tuntee hän vartalonsa notkeana ja täydellisenä.
Tuntuu kun säveltäisi jokainen verenpisaransa vierintä häntä kauniimmaksi siinä kun hän mielensä hyväilemänä seisoo ja tahdottomana antaa kauneuden tunnon tuudittaa itseänsä.
Afroditen edessä seisoo Antinous, katsoo ylhäistä Afrodite-kuvaa.
Korkea Afrodite, suuri Afrodite, jumalatar! Ylevä ja ihana Afrodite, kauneuden ja rakkauden polvistuttava jumalatar.
Niin näyt ihmiselle kuin täyttyneen kauneuden paalteena. Katsoo sinun ylennettyä oloasi ja koko sielussaan kangastaa ja häilyy sinun ilmestystäsi. Katsoo olkapääsi kiinteätä hyväilevää täydellisyyttä, katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmillään vyötäistesi kiinteänä ja hienona pyöreyvää ympärystää, ja niin loistat ihmiseen kuin täysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona. Tuntee hyvänä vaatteesi alta paaltavan polvesi pyöreän muodon ja paljastuneen jalkasi täydellisen kauneuden, värähtyy sieluksensa kun tuntee pääsi soreaa kaarevaa asentoa ja kaulasi kenoa, ja hiustesi reunustama otsasi tuntuu hyvänä kauneutena sielussa läsnä. Olet ihanuuden täydellisyys, korkea, ylhäinen Afrodite, sinun koko olosi paaltaa yhtenä tyynnyttävänä ja hyvänä täydellisyytenä ihmisessä läsnä ja kangastavasti hälvenee sieluineen sinun ihanana armahtavan ilmestyksesi ylle.
Jokainen toivominen ja jokainen tahtominen sammuu edessäsi ihmisen mielestä. Sinun näkösi täyttää ja täydellistyttää ihmisen kaipauksettomaksi lepäämiseksi. On kuin sammuisi kaikki muu mielestä ja olisi vaan sinun täydellisyytesi loisteen herkkää tuntemista ja sinun täydellisyytesi loisteeseen haihtumista, suuri Afrodite. Afrodite, itseesi tyventynyt kauneus, Afrodite, itseäsi loistava jumalatar, sinä loistat armona jokaiselle ihmiselle, jolle näyt, sinun näkemisesi on jokaiselle ihmiselle tyytymykseksi ja tyyntymykseksi; sinä loistat jokaiselle ihmiselle kuin aurinko levolliselta taivaalta. Jokaiselle olet sinä armollinen ja jokaiselle kaunis, sinä suuri, sydämen tyynnyttävä ja kaipaukset sammuttava, armon ja levon jakaja, Afrodite!
Neito lähteen reunalla, ruukkua kantava neito, pysähdy! Pääsi kallistunut asento, ruukkua päälaellasi holhoavan kätesi kevyt taivunta ja pukusi riippuvat liehuvat poimut liukuvat suloutena sieluuni. Pysähdy neito, että kauemmin saan katsoa käsivartesi kaunista kaartoa pääsi ylitse, kallistuneen pääsi lempeätä suloa ja vartalosi kevyen puvun syleilemää, norjaa muotoa.
Olet kaunis. Sanomattomana sulona kurottautuu pääsi ylitse taipunut kätesi, sen muotojen lempeät taipuvat viivat sulavat kuin kauniina sointuna sieluun, kohotetulta käsivarreltasi riippuu pukusi liehuvina hulmuina ja liittyy kaareuvissa poimuissa sulavasti armaan nuoren vartalosi ympärille. Katselen kaulasi korkeata ja hentoa pyöreyttä, katselen ruukkua kannattavan pääsi suloista kallistumista ja kiharaisten hiustesi löysää solmua kaareuvalla kaulallasi ja palvelen sielussani sinua.
Kaunis olet sinä, ja jokainen jäsenesi suloinen olo on huomatessa sielulle hyväilyksi. Niin sielu lempeänä tuudittuu sinun näöstäsi, kuin olisi sinun nuorta ja hyvää oloasi. Niin olkapääni hentona pyöreytyy kuin sinun hieno ja norja olkapääsi, niin käteni aaltoo kuin sinun lempeänä taipuva kätesi ja jalkani lepäävät arkoina polun sannalla kuin sinun sykähtävä paljas jalkasi. Kokonaan olet minussa, kaunis, ruukkua kantava nuori neito ja sieluni värjyy sinun hentoista joustavaa oloasi tuntiessani. Viivy hetki vielä, o neito, viivy liikahtamatta sulossasi, että saan hetken vielä tuudittaa näköäsi sielussani ja hetken vielä suloutua säveliksi näöstäsi!
Endymion!
Sieluineen häilyy yllesi siinä kun lepäät, huulesi puol'avoimina, rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja häilyy sieluineen kasvonpiirtojesi yllä, häilyy vartalosi ja jäsentesi yllä, joita unen raukeus valuu.
Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota hiukset pehmeästi kaartavat, katsoo pehmeitä avoimia huuliasi ja taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan hengitykseen ja kättäsi, joka riippuu velttona ja avoimena vierelläsi, ja tuntee herkkänä koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen raukaseva hellittävä aalto. Avautuvat omat huulet ja pää kallistuu lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyväilevän jännityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksenä, käsivartta heruu pyöreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva käsi.
Häilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellittää joka jäsentä. On kuin liikkuisi itsestään, sitomattomana, ja liuenneena aaltoisi sinuna, lepäävä Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja haihtumista koko olo, höllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja ainoana usvailevana haluna on antauvan herkästi hälvetä itsestään näkemyksensä ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yllä häityy ja olosi raukeuteen sulaa, ja on sairas siitä ett'ei vielä herkempänä hälvene ja haihdu yllesi.
Antinous ajattelee.
Mitä on kauniina oleminen? Onko se sydämen suloista halajoimisen haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipeätä halajoimisen herkkyyttä?
Vai lepäämistäkö on kauniina oleminen? Lepäämistä olonsa tyyneessä ja hiljenneessä rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ympärillänsä päilyvät yhtenä kuvana, kuten tyyntyneenä iltana taivas ja meri meren heijailevassa kuvastelevassa sylissä?
Antinous ajattelee, käsi otsallansa.
Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru sieluansa. On koko mieli häilyävää haihtumaan halaavaa sumetta, koko oleminen nousee niinkuin suurena äärettömänä haluna, ja ihanassa nautinnossa häilyilisi keveänä, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas ylhäisiin pidättämättömiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja tukaluutta ja hantelaa pidätystä olla niinkuin on, ja halajoitsisi hälvetä, hälvetä ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pidätyksestä ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta epämääräistä halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneenä.
Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyyntä peilailua, niinkuin asettava laine kulkee ihmisen lävitse silloin, joka hivelee jokaisen hänen jäsenensä sopusuhtaiseksi, ja tyynnyttää jokaisen hänen ajatuksensa selväksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mielessä silloin herää, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista, jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja ruumiinsa yhtenä kuvastelevana tuntona. Niin silittävänä kulkee kauneus ihmisen sielua joskus.
Mitä on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ääretöntä hukuttavaa kaipaamista, jonka sylissä ihminen sulaneena herkkyy, vai onko se ihmisen lävitse heleilevää, ihmistä soinnuttavaa tyyneydessä lepäämistä, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisessä kullassa kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O kauneus, vai oletko sinä kumpaakin yhdessä, oletko sinä sekä ihmisen sointumista että ihmisen riutumista, saat hänen ensin kuin rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja väristytät hänet suuren suuren levon, silmänsä ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon läikemereksi, ja sitte herpaiset hänet sillä rajattomuudellasi niin että hän jälkeenpäin viruu sairaana ja haikeana ja kärsii sitovaa olemistansa, joka pidättävänä lannistaa hänet nautintoon hälvenemästä? O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän sisällisenä nyyhkynänä kaivautuu?
Pylvästössä seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylvääseen ja katselee ajatuksissaan eteensä. Ympärillään ylenevät valkeat pilarit, niiden välitse käyskelee ihmisiä, keskustelevia ihmisryhmiä edestakaisin. Näkyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhmä, kuulee yksityisen lauseen heidän keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenevät pilarien välille, väistyvät silmistä peittävien pilarien varjoon. Lähenee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhmä, astuu ohitse ja häviää sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa nojauvana, käsivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin että toga on laskoksessa niiden alla ja jättää jalkansa edessä paljaiksi lähes polviin asti, hän on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien välillä. Joku yksinäinen, jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa jäämä lause jää joskus hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.
"… Kauneus on lepäämistä…"
Siitä oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo hävisivät pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat jääneet ilmaan heiltä. — Kauneus on lepäämistä? Antinous jää katsomaan pilareihin, siinä kun ne seisovat pitkinä valkenevina riveinä edessä, katsoo marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lepäävät niiden pilarien varassa, liittyneinä kuin iäiseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen marmorin lepäämistä ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sitä tasaista tyyntynyttä asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu pilaristoilleen lepäämään kuin painostaan lievittyneenä rauhan aaltona? Onko kauneus rauhan löytämistä ja rauhan tasaisuus-soinnussa lepäelemistä? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liittää kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen jäsenen kokonaisuuden keveysolemiseksi?
"… Ihminen on kaunis…"
Ihminen kaunis? Ihminenkö tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkö sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee ihmisryhmää, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen, korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selkeät rauhalliset silmät ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierellään astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeakävelyinen nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti kumartuneet vanhusta kohden vierellään ja, nuoret avoimet otsansa tottumattomasti rypistyneinä tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen, unohtuneina kuuntelevat hänen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen on kaunis? Antinous seuraa silmillään kummankin nuorukaisen norjaa solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo, seuraa chlamystä holhoovan käden kaartoa ja kaulan siroa asentoa, katsoo käherän, ajatuksiinsa kumartuneen pään täsmällistä kauneutta ja silmien tyyntä selkeyttä, ja tuntee kuin silittävän rauhan sielussaan. Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko ihanan olon. Kun ihmistä katsoo, niin niinkuin säveltyneessä poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silmänräpäyksellisenä runona itsessään läsnä koko sen ihmisen lämpimän ja joustavan olon. Kun näkee käden liikunnan, värähtää se liikunto sulavana taipuvana aaltona omassa olossa. Kun näkee liikkuvan käsivarren nopeat välähtelevät lihastenleikit, sulaa silmänräpäyksessä kuin itsessään koko sen ihmisen hennoissa liikkeissä vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa lepäävää ja silmänräpäyksellistä valmiutta, joka hetkensä elää hän kuin lävitsensä sopusoinnun ja täydellisyyden sulaumuksena, mutta seuraavassa hetkessään välähtää hän joka jäsenessään uudeksi sopusoinnun ja täydellisyyden tilaksi, joka sähkön herkkänä kulkee jokaista hänen jäsentänsä ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden tilan värähtämiksi. Ihminen on kaunis: joka silmänräpäys kulkee ihmistä kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki täydelliseksi sopusuhdan välähdykseksi. Kaunis on ihminen; missä ihmistä hentona katsoo, kokonaisenaan värähtää hän siellä ihmisen sieluksi, ja ihanassa väristyksessä tuntee hänen täydellisyytensä itsessään. Antinous katselee, katselee niitä poistuvia, pilarien väliin häipyviä nuorukaisia, vanhus keskellään, ja jokaista jäsentänsä hipuu ajatteleva kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on sävel, jonka sointuun koko hänen olonsa sulaneesti mukautuu. Antinouksen mieli ikäänkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti häilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisenä, norjana asettuneena tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa täydelliseksi sulaneena, ja välähtävän valmiina heräämään taaskin toiseksi ja uudeksi joka jäsenessään sointuvaksi tyyneyden kokonaisuudeksi. Antinouksen silmät katsovat unohtuneessa uneksunnassa valkeitten pilarien välille, joilla marmori tyyneenä lepää, ja koko tilansa on rauennutta ja tyyntynyttä ajatuksiinsa kajaamista.
"… Ihminen hälvenee hetkeen…"
Ihminen hälvenee hetkeen? Hälvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin häipyvä soiton sävel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin häipyisi jokaiseen kätensä suoneen asti sielunsa häilyäväksi tilaksi. Niin on kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi sen myötä. Ei ole jäsentä ihmisessä, jonka tuntisi, ei ole mitään kovaa ja olevaa ihmisestä läsnä, liuenneena häilyy tunteenansa vaan, koko ihminen sielunsa väreilynä. On vaan yhtä sulaamista, jokainen ajatus ja jokainen tunteminen ovat yhtä hetken kuvastelua, eikä tiedä missä on, itsessäänkö, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka jäsenessään itsestään ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka sulavana ja syleilevänä levittäytyy kaiken ylle.
Antinous jää liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien välille yhteen kohtaan ilmaan, näyttää kuin kaikki ympärillä, pilarit ja käyskelevät keskustelevat ihmiset, tuntuisivat hänen sielussaan läsnä kuin huuruilevana ylt'yleisenä liikkumisena, jonka häilyävässä keinunnassa hänen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon hän mielineen jää.
Kauniina oleminen on ihmisen hälvenemistä hetkeen. Niinkuin keinuvasti liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetkenä haamuilee sielu ja ruumis yhtenä. Minkä näkee, se värähtää sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee hänet joka puolelta syliinsä. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja vehreystulvintaa, hykähtyy kuin pisaraksi sitä hämärää umpinaista vehreyttä ja uumoilee sielussaan kuin maan vehreänä verenä; kun näkee taivaan keveätä, sini-iloista kuoroa yllänsä, sukeltaa unohtuneesti sieluineen senkin heljäksi, ylentyväksi soimiseksi, mereksikin, jota taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka päilyelee tyyntyvänä auringon ja taivaan peilinä, hymisee sielussaan ja hyväiltyinä nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren täydellisen ihmismuodon näkyä, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myöten ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa päilyy yhtenä herkkänä kuvastelevana peilinä, josta kaikki itsenäinen olemisen tunteminen on hälvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisessä, jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa sykähdys sielustumisena.
Antinous on ajatustensa myötä katsonut pilareihin, siinä kun ne kuin ylenevänä kuorona tuntuvat sielullansa, häilyvästi tuntee hän valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien välillä ja ikäänkuin unessa jää hänen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan sana. Hän ikäänkuin hupenee siinä seisomiseksi, kätensä riippuvat voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa vastaan, liikkumatonna hän seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa. Hiljaa hipuu hetki hetken jälkeen, ihmisiä astelee ohitse ja pilarit ylenevät; yhä seisoo Antinous päänsä rintaa vastaan taipuneena ja olonsa keinuu ihanana häilyntänä.
"… Elämä on kauniina olemisen hetkiä…"
Ne sanat jäävät värähtyneen Antinouksen mieleen kuin lempeänä joka suoneen levittäyvä valaistus. Elämä on kauniina olemisen hetkiä! Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelevä muodostava käsi ihmistä ja silittää ja sulattaa jokaisen hänen jäsenensä kauneuden aallonnaksi ja koskettaa hänen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen hienoksi värisemistä. Niinkuin sävel hiipii niinä hetkinä ihmisen jokaiseen verenpisaraan ja joka jäsenen tuntoon, ja saa koko ihmisen lävitsensä hymiseväksi ja lävitsensä heleneväksi. Oh, koko ihminen on yhtä hykähtynyttä ihanuuden väristystä, käsien ja sormien suoniinkin riutuu kuin lävitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset heljät soinnun suonet säveltyvät koko ihmisen lävitse silloin ja elää kuin taivaalliseen hohtoon heränneessä ruumiissa, koko olo sieluna. Mitä ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenvärähdys uneksuu ja keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja täydellistä elää, silloin säteilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hykähdyksenä värisisi ihminen aina, ja kauneuden maailman syliin häilyisi ihminen aina kuoleutuvan ihanuuden hukunnassa. Mitä olisikaan muu olo muuta kuin pimeätä olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden värähtyneenä kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi lievää ja sulouden lempeätä elämä!
Antinous seisoo riippuvin käsin, päänsä rintaan nojauvana. Ei hän liikahda jäsentäkään, on vaan valuneena siinä, silmänsä yhtä haavaa kaikessa ympärillään, sielunsa ylt'yleisenä keinuntana. Ei hän liikahda yhdessäkään asennossaan, silmänsä uiskentelevat läsnäolemattomasti kaiken yllä, pilarien yleneminen yllä ja ihmisten humuava liikunta ympärillä kangastaa yhtähaavaisena aaltoamisen tuntona läsnä hänen sielullansa, mutta ei hän huomaa siitä mitään, mielensä tuudittuu vaan niinkuin ylt'yleisenä liikkuvan, ihanan aaltoilun myötä ja hyväiltynä jättäytyy hän sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelevän aaltoavan tilan liikuntaa.
Missä saisi ihminen ihanimpana raueta? Missä aaltoisi ihmisen sielu unohtuneimpana uneksuntana?
Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiinsä hälvenevänä, eteensä.
Missä häilyisi ihminen joka silmänräpäyksensä hiveltynä suloutuvana sieluna? Missä olisi elämä yhtämittaista väristymistä ja yhtämittaista väristyksiinsä hälvenemistä?
Antinous ajattelee ja ajattelee, silmänsä katsovat epämääräisinä.
Siellä missä elämä humajoitsisi ympärillä, kuin lakkaamaton kohajoiva virran tulva, mutta missä itse saisi unohtuneena häämyillä sitä virtaa kuulemassa. Siellä missä ympärillä aaltoisi suuri ja valtaava elämä, mutta missä itse saisi olla sen kaiken elämän hiljenevänä kajailuna.
Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman elämä tykkisi, jonne kuin maailman sydämeen elämän kaikki äänet tulvisivat ja pakkautuisivat, ja jossa elämä kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin siellä olisi ihmisen ihanan täytettyä olla sen kaiken elämän häilynnän rauhaisana peilinä. Yhtämittaa siellä ihmisen rinta värähtelisi uuden ja uuden näkemisen edessä ja yhtämittaa värjyisi uudessa kuvastelussa onnellinen sielu.
Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneessä sylissä koko taivas ja maa ihanuuden loisteena välkkyy, niin siellä sen maailman edessä ylt'yleisenä kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa liikkumassa. Äärettömänä elämän läikkeenä olisi siellä ihmisen rinta, joka hetkensä olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siellä ja rajattomana välkkyisi rajattomat hetket.
Antinouksen silmät välähtävät suuriksi, ja rintansa hengittää kevittyvänä ja levittyvänä, kun hän ajattelee.
Olisiko sitä kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi lievittyä ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sitä maata ja kaupunkia, jonka suuren elämän keskellä ihmisen olo olisi täyttyneen rauhan ja onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpeä olossaan kuin tahdottoman katsomisen ihanassa unhotusmeressä? O, olisiko maailmassa se maa ja kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siellä hykähtyisi ja päilyisi täyttyneen onnensa kylvyssä ikäänkuin iltaisen meren yltäkultainen peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelmeän heleä avaruus rajattomana ihanuuden kirkastumisena lepää!
Antinous on yhä ajatuksissaan, mutta silmänsä loistavat syvinä ja katsovat varmoina eteensä, ja valaistuneilla kasvoillaan lepää onnellinen uskova toivo.