Hiippakunnan oikeusto.
Huomattuaan kuinka turhaa kaikki hänen ystävällisyytensä ja kohteliaisuutensa Rufin Capdepont'ia kohtaan oli ollut, tunsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sydämmessään suurta surua. Nähtävästi oli hänellä vastustajana leppymätön vihollinen, eikä hänen arvonsa enään sallinut hänen ottaa askeltakaan häntä kohti. Enintäin kaikesta huolestutti häntä se, että yliseminaari oli joutunut miehen käsiin, jonka oppisäännöt hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin oikeauskoisia.
Rufin Capdepont oli todellakin yhtynyt liikkeeseen, joka aina keisarikunnan ensiajoista asti oli taivuttanut melkoisen osan papistoa gallikanilaisiin harrastuksiin. Saattaahan olla, etteivät nuo papit, jotka kiivaasti vaativat takaisin Ranskan kirkon etuoikeuksia, semmoisina kuin ensimäinen konsuli oli ne määrännyt konkordatin kuuluisissa lakipykälissä, olleet erinomaisempia siveellisyyteen ja hurskauteen nähden; mutta kieltämättä olivat ne levottomampia kuin muut eikä Capdepont sentähden voinut olla heihin liittymättä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vimmastui siitä, että juuri tällä hetkellä, jolloin paavilla oli muutenkin vaikeat ajat, yritettiin vähentämään hänen valtaansa.
— Se on raukkamaista! se on kehnoa! lausui hän moneen kertaan sihteerilleen, Ternisien'ille.
Tämä kaikki tuskastutti Lormières'in piispaa. Mutta miten pääsisi hän apotti Capdepont'ista, hän, joka piispakautensa alkuaikoina häikäistyneenä ylijohtajan tiedoista ja ihastuneena hänen ankaraan hurskauteensa, oli sekä Roomassa että Pariisissa niin ehdottomasti ylistellyt häntä! Oi! minkätähden oli hän jälleen enemmän noudattanut sydämmensä kuin järkensä ääntä?
Varmaa on, että vanhuksesta oli kovin vastenmielistä peräytyä mielipiteestään. Jos hän erottaisi Capdepont'in pois yliseminaarista, ja määräisi hänet johonkin vähemmin tärkeään toimeen, niin tapahtuisi kenties, että tuo hurja tuomioherra julkisesti kieltäisi totella häntä ja matkustaisi suoraa päätä Pariisiin. Ja miten voisi silloin käydä? Mahdollista kyllä, että vimmastunut mies yllyttäisi kaikki puoluelaisensa vihollistaan vastaan. Ketäpä ei hän erinomaisella taitavuudellaan ja voimakkaalla, viehättävällä kaunopuheliaisuudellaan voisi voittaa.
Jos asia olisi koskenut yksin häntä, olisi piispa tietysti rohkeasti antautunut taisteluun hänen kanssaan. Mutta eikö hän siten huolestuttaisi muutenkin onnetonta Pyhää Isää, aikaan saaden uusia häväistysjuttuja kirkossa? Muistaen Pamiers'in piispaa, jonka santarmit papiston vehkeiden johdosta väkivallalla karkoittivat melkein hänen istuimeltaan, päätti Lormières'in piispa kärsiä Capdepont'in vainoa omien syntiensä vitsauksena.
Mutta valheelliset suhteet synnyttävät ainoastaan valheellista rauhaa; ja huolimatta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vakaasta päätöksestä karttaa yliseminaarin ylijohtajaa, ei kauvan viipynyt ennenkuin piispa ja tuomioherra jälleen kohtasivat toisensa silmä silmää vastaan. Heillä näytti olevan vastustamaton tarve törmätä yhteen.
Capdepont'illa oli todellakin kummallinen into aina asettautua vihollisensa tielle. Piispa ei voinut vähäpätöisintäkään toimitusta varten ilmestyä Dominikaanein tahi Latsaristain kappeliin, ilman että Capdepont, joka kumminkin vihasi munkkikuntia eikä sitä mitenkään salannut, oli siellä vihasella katseellaan ja uhkamielisellä käytöksellään ärsyttämässä häntä taisteluun.Tigraneoli väijyksissä, valmiina minä hetkenä hyvänsä hyökkäämään saaliinsa kimppuun.
* * * * *
Kunnianhimon synnyttämä pitkällinen sieluntuska oli tuimaluontoisessa vuoristolaisessa kehittänyt tämän julman vainokiihkon. — "Pysyä hyvänä kärsiessäkin, se vaatii yliluonnollisia voimia", on Lamennais lausunut. — Turhaan oli hän viimeisinä kymmeninä vuosina joka kerta kun joku piispanvirka oli tullut avonaiseksi matkustanut Pariisiin; turhaan oli hän välttääkseen pienintäkin epäluuloa valtiollisten mielipiteittensä suhteen toimittanut uuden asianmukaisella esipuheella varustetun painoksen Bossuet'in kuuluisastaDéclaration'istapappein kokouksessa v:na 1682; turhaan oli hän vihdoin viimein mennyt Tuileries-palatsiin näyttääkseen Sorbonne'n kuuluisalle professorille, joka piti luentoja hengellisessä frenologiassa, suunnatonta gallikaanilaista kuhmua otsassaan. Piispanistuimet täytettiin, mutta hän unohdettiin Lormières'iin. Eikö siis hänen vuoronsa koskaan tulisi? Viimein hän väsyi odottamaan. Epätoivossaan syytti Capdepont, jonka intohimolla ei enään ollut mitään rajoja, jokaista elävää olentoa ympärillään. Apotti Mical'ia kiusasi hän lakkaamatta, löipä häntä kerran korvalle, niin että miesparka makasi tunnottomana neljänneksen tuntia; mutta erittäinkin kuohui hänen vihansa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, joka oli varastanut häneltä hänen omaisuutensa: piispan lakin, sauvan ja sormuksen. Sillä olihan keisarinna Marraskuulla v:na 1855 Compiegnessä sanonut hänelle: "Te tulette piispaksi!"
Maallikot eivät voi täysin käsittää mitä piispanistuin merkitsee papille. Ajattele että eilen olit halpa sotamies kahdeksankymmenen tuhannen suuruisessa armeijassa, — Ranskassa on lähes kahdeksankymmentätuhatta pappia, — ja tänään tulet yhtäkkiä kenraaliksi. Sen pitempiä mutkia ei muutokseen tarvita. Alipapilla, rovastilla, tuomioherralla ja suur-vikaariolla, on kaikilla samat rajoitetut kirkolliset oikeutensa; ainoastaan piispa omistaa täydelliset papilliset oikeudet. Ja sitten, mikä asema muuten maailmassa! Sinä olet pyhän roomalaisen kirkon ruhtinas; sinua nimitetäänylhäisyydeksi(Monseigneur); paavi puhuttelee sinua yksistäänkunnianarvoiseksi veljeksi; eikä hän saa julistaa mitään muutosta uskonkappaleissa taikka muissa kirkollisissa asetuksissa kuulustelematta sinun mielipidettäsi; sinä matkustat Roomaan,ad limina Apostolorum[apostolien rajamaille], kuten sanotaan, ja sinua vastaanotetaan Vatikaanissa samoilla arvonosoituksilla kuin hallitsijaa. Ja kuka tietää etkö sinä kerran saatuasi piispan lakin vielä tule omistamaan kardinaalinkin hattua? Mahdotonta ei liene sekään, että sinä mullistuksien kautta, jotka nykyään eivät suinkaan ole harvinaisia, kerran saat paavin tiaaran päähäsi! Olihan Urbanus IV rajasuutarin poika Troyes'ista? Ja eikö Juhani XXII ollut ensikerran nähnyt päivän valon Cahors'issa?
Rufin Capdepont hemmotteli palavassa mielikuvituksessaan noita hurjia unelmia. Kuinka monesti oli tuo hallitsijaksi luotu mies Minimien luostarin hiljaisuudessa, ajatuksissaan nuhdellut pappejansa ja toimeenpannut perinpohjaisia uudistuksia haaveksimassaan hiippakunnassa. Ja nyt niin monien lupausten jälkeen hän kuitenkin unohdettiin! Ja hänen pitkän tuskallisen elämänsä toiveet raukesivat auttamattomasti tyhjiin! Pariisissa ei siis muistettu, että hän lähestyi viidettäkymmenettä ikävuottaan. Oi, kunpa hänelle vaan annettaisiin piispansauva käteen, niin kyllä nähtäisiin mihinkä hän kelpaa! Kostaakseen hallitukselle anteeksi antamatonta velttoutta oli hän valmis tekemään mitä hyvänsä, vaikkapa kääntymään Rooman puolelle ja esiintymään yhtä kiihkoisena ultramontaanina kuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.
Huolimatta ärsyttävästä itsepäisyydestä, jolla Capdepont seurasi häntä kaikkialla, oli Lormières'in piispan kumminkin onnistunut karttaa kaikkia sananvaihtoa hänen kanssaan. Hän ei ollut näkevinäänkään Capdepont'ia, vaan kulki aina arvokkaana ja totisena hänen ohitsensa. Mutta muutamat itsetiedottomat liikkeet ja kasvojen väreet ilmaisivat kumminkin että vanhuksen kärsivällisyys oli lopussa, ja ettei varovainen Ternisienkään, tuo sovinnon ja rauhan mies, enään voisi häntä hillitä.
Myrsky, joka vuosien kuluessa oli valmistautunut, puhkesi vihdoin hirvittävällä tavalla ilmi hiippakunnan Oikeuston istunnossa.
Vaikka Rufin Capdepont oli oikeuston varsinainen jäsen, ei hän tärkeiden ylijohtaja- ja professoritoimiensa tähden kumminkaan koskaan ollut käynyt sen istunnoissa. Mutta 5 p:nä Elokuuta 1865, kun käsiteltiin yhtä hyvin mitätöntä asiaa — muuan alipappi raukka oli syytetty sopimattomasta käytöksestä läänin prefektiä kohtaan — pisti hänen päähänsä yhtäkkiä tulla saapuville.
— Herra Capdepont, sanoi piispa, oikeuston varsinainen puheenjohtaja, te tulette liian myöhään, asia on tutkittu ja ratkaistu.
— Haluaisin kumminkin lausua muutaman sanan.
— Se osottaa kaunista harrastusta, mutta päätös on tehty, eikä teidän kaunopuheliaisuutenne enään mitenkään voisi auttaa suosittuanne.
— Koska en ole ollut tilaisuudessa ennen puhumaan, niin on minulla nyt täysi oikeus.
Piispa alkoi tehdä lähtöä.
— Kunniani kautta, herra Lavernède, sanoi tohtori Mical, jolla ei ollut veljensä ilkeyttä eikä älyä, tulin juuri sairaskäynneilläni ollen yliseminaariin; siellä tapasin Capdepont'in, joka käski minun kiireimmän kautta rientämään tänne.
— Ilmoittakaa sitten herra Capdepont'ille, ettei hänen ylhäisyytensä suhteen enään ole mitään peljättävänä. Luulen tämän uutisen häntä suuresti ilahuttavan.
Tohtori Mical'in astuessa portaita alas, mutisi apotti Lavernède itsekseen:
— Mikä konna se on, tuo Capdepont. Hän tahtoi tietää oliko hänen murhayrityksensä onnistunut. Voi!Tigrane, Tigrane!
Huhu tästä surullisesta tapauksesta oli levinnyt ympäri Lormières'iä, ja pian oli koko luostarikaupunki levottomana kiiruhtanut piispan palatsin edustalle. Tuo säädyllinen, hiljainen puoliääneen puhuva ihmisjoukko, anoi suosiollista lupaa päästä hänen ylhäisyytensä puheille; kaikki tahtoivat kuulla uutisia häneltä itseltään, jota he niin suuresti kunnioittivat ja rakastivat.
Mutta hänen ylhäisyytensä, joka tuskin oli hengenvaarastaan pelastunut, teki kädellään kieltävän liikkeen, ja apotti Ternisien'in täytyi pyytää luostarikaupungin aatelisia ja hurskaita poistumaan, jonka he tekivätkin yhtä äänettöminä kuin olivat saapuneetkin.
Mutta näin vähällä ei onneton kotisihteeri vielä päässyt päivän hirveistä mielenliikunnoista. Illalla kello seitsemän aikaan, auringon laskiessa, alkoi kuulua suurta melua tuomiokirkolta päin. Palatsin isoportti rämähti, samassa auki, ja pihalle tulvasi suunnaton väkijoukko. Ne olivat tehdaskaupunkilaisia, jotka raskaan päivätyön jälkeen tulivat kuulustelemaan rakkaan piispansa terveyden tilaa.
Apotti Ternisien riensi noita kelpo työmiehiä vastaan, jotka vaimoineen, lapsineen, olivat paikalle kiiruhtaneet, kun piispa äkkiä viittasi hänet pysähtymään.
— Minä panen vastalauseen tehtyä päätöstä vastaan! huusi Capdepont, julmistuneena nyrkillään jymähyttäen pöytään, niin että se oli vähällä haljeta.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, joka muutenkin oli kesäpäivän helteestä vaivaantuneena, tuli tuosta odottamattomasta loukkauksesta tulipunaiseksi.
— Herra, sanoi hän, pitkänä hengellisen elämäni aikana olen nähnyt paljon kovaluontoisia, kiittämättömiä ja epäsiveellisiä pappeja, mutta mitään tämänkaltaista en ole vielä tavannut. Olen osoittanut teille ylenmääräistä suosiota, vaan te olette sen pahaksi kääntäneet, olette tehneet siitä murha-aseen minua iskeäksenne. Ketä tulee teidän kiittää jäsenyydestänne Oikeustossa, jollei omaa piispaanne? Vaan te käytätte itseänne ikäänkuin eivät Lormières'in hiippakunnan hyvänluontoiset ihmiset olisi mitään teidän hyväksenne tehneet, menettelette niin kuin olisitte vielä törkeä ja raaka Harros'in talonpoika ja yhä paimentaisitte saastaisia eläimiä metsissä.
— Olen valmis luovuttamaan viiden vuoden palkkani yliseminaarissa hiippakunnan rahastoon, huudahtiTigraneloukkauksesta julmistuneena.
— Hiippakunnan rahastoon ei teiltä oteta mitään; mutta rangaistakseni teitä rajattomasta ylpeydestänne tuomitsen minä teidät elämään saamanne almun painon alla.
— Almu! almu!
— Nöyryyttääkö se teitä? teitä, joka olette olleet kyllin sukkela pujahtaaksenne hengelliseen säätyyn, luopumatta vähääkään alhaisista inhimillisistä intohimoistanne. Toivoisimpa vaan että hiippakuntalaiset tällä hetkellä näkisivät teidät tässä salissa, silloin he varmaan huomaisivat mihinkä määrään olette ansainneet tulla heidän rahaston hoitajakseen.
— Ehkä huomaisivat myös mihinkä määrin te olette ansainneet tulla heidän piispakseen! vastasi Capdepont uhaten kohottaen kättänsä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun seisoi äänettömänä. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Samassa muuttuivat hänen kasvonsa sinipunaisiksi, ja hän vaipui tunnottomana tuoliinsa. Halvaus oli häntä kohdannut.
Sillä aikaa kun muut hätääntyneinä hyörivät piispan ympärillä, ja Ternisien vaikeroitsi tuskastuneena, kokoili Capdepont rauhallisesti irtonaisia papereita pulpetiltaan, taittoi ne huolellisesti kokoon ja poistui hitain askelin oikeussalista.
Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottanut tointuakseen, kannettiin hän piispan palatsiin ja käytiin kiireesti hakemaan lääkäriä. Apotti Lavernède juoksi ympäri kaupunkia, kolkuttaen joka ovelle. Useampia lääkäriä saapuikin pian, ja onneton kuolevainen saatiin jälleen vähän virkoamaan.
Levottomuutta kesti monet tunnit. Vihdoin viimein ilmoitti piispan kotilääkäri, tohtori Leblanc, sairaan toipuvan ja sanoi hänen varmaan parantuvan.
Tämän uutisen kuultuaan kirkastuivat apotti Ternisien'in itkusta vetiset kasvot.
Juuri hänen hellästi puristaessaan Leblanc'in kättä, hyökkäsi tohtori Mical, professori Mical'in veli ja Capdepont'in uskollinen ystävä, piispan makuuhuoneen ovelle.
Lavernède kiiruhti häntä vastaan.
— Hyvä herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä on kiitollinen avuliaisuudestanne; mutta hän ei tahdo vuoteensa ääreen muita kuin kotilääkäriään, herra de Leblanc'ia.
— Näkyypä tuossa kumminkin olevan herra tohtori Barbastekin, vastasiMical hiukan epäilevästi.
— Se on totta, mutta hän kuuluu myöskin huonekuntaan, niinkuin herraLeblanc.
— Mitä! tahdotteko nähdä heitä? Hän teki myöntävän liikunnon.
— Minä en suvaitse sitä! kiiruhti tohtori Leblanc sanomaan.
— Se on mahdotonta, väitti kreivi de Castagnerte, joka oli kuin kotonaan piispan palatsissa ja oli ensimäisenä sinne rientänyt.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ravisti itseään kiivaasti, ja sitten yli-inhimillisellä voimalla irroittaen kielensä halvauksen kahleista lausui hän selvin sanoin:
— He ovat minun köyhiäni; päästäkää sisään!
Suuremmoista ja liikuttavaa oli nähdä noita karkeita, kömpelöitä työmiehiä Lormières'in piispan suuressa makuuhuoneessa. Miehet seisoivat lakki kädessä, hartaan ja kunnioittavan näköisinä, vaimot polvillaan kuin kirkossa nyyhkien ja rukoillen; lapset uteliaina katsellen ympärilleen.
Piispa kohotti kätensä ja siunasi heitä,
— Sanokaapas, herra Ternisien, kysyi eräs työmies kun suuri väkijoukko hajosi Pyhän Ireneon kadulle, onko totta että Capdepont oli tähän halvauskohtaukseen syypää?
— Kas, hyvä ystävä, kuka on teille semmoista kertonut?
— Herra Leblanc'in palvelijatar oli kuullut herransa juttelevan sitä tohtorille.
— Vaimo on erehtynyt, kuumuus, yksistään kuumuus oli siihen syynä.
— Sitä parempi herra Capdepontille, sillä me emme ainakaan häntä rakasta. Tiedättekö, se on suurinarrituo ylirovasti.
Noitten kelpo ihmisten silmissä ei hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, eikä hänen sihteerinsä suinkaan olleetnarreja.
Mutta tehtyämme tämän pitkän, henkilöimme luonteiden täydellistä tutustumista varten välttämättömän jälkikatsauksen, kiiruhtakaamme takaisin seuraamaan hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä. Hän on juuri paluumatkalla paperitehdaskaupungista ja astuu hitain askelin yläkaupunkia kohti.
Piispan puutarha.
Kääntyessään Pyhän Ireneon kadulle, jonka päässä piispan palatsi sijaitsi, riensi eräs pappi kiirein askelin häntä vastaan.
— No vihdoin löysin teidän ylhäisyytenne! sanoi hän iloisesti… Te teette varomattomasti kun lähdette kävelylle niin heikkona kuin vielä olette.
— Kas vaan, Ternisien, tahtoisitte kai pitää minua ijäti holhouksenne alaisena, vastasi vanhus ystävällisellä äänellä.
— En tahdo että kuljette yksin pitkin katuja, sanoi sihteeri todellisen rakkauden liikuttavalla käskeväisyydellä.
—Ettekö tahdo?… Oh sepä kaunista, sepä kaunista!
— Tosin ovat lääkärit julistaneet teidät terveeksi…
— No, mitä te sitten?
— Mutta minä…
— Mutta te, te julma tiranni, tahtoisitte pitää minut yksityisessä vankeudessa.
— Minä rakastan teitä! mutisi apotti Ternisien, jonka koko sydän ilmeni näissä sanoissa.
— Rakas lapsi!
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tarttui hänen käteensä ja niin he astuivat äänettöminä muutamia askeleita.
— Mutta sanokaa nyt, teidän ylhäisyytenne, alkoi jälleen apottiTernisien, sanokaa mistä te nyt tulette?
— Käytökseni on siis tutkinnon alaisena!
— Minun täytyy todellakin torua teitä, jollette ole noudattanut kyllin suurta varovaisuutta.
— Siinä tapauksessa on teidän kovasti minua toruminen; minä olen ollut julma…
— Julma!… Missä olette siis ollut, kysyi nuori pappi säikähtäen.
— Rakas lapseni, lausui piispa vakavasti, oikeus on ontuva, se kulkee kilpikonnan askelin, mutta se saapuu kuitenkin.
— Olette aivan varmaan käynyt yliseminaarissa.
— Olen tulossa sieltä.
— Ettekä ottanut minua mukaanne?
— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Paitsi herra Lavernède'ä vihaavat teitä kaikki siellä, ja loukkaus teitä kohtaan olisi minulle kuolemaksi.
— Epäilemättä tuo hirveä Capdepont…
— Capdepontko? voitte olla vakuutettu, että hän pysyy aina samana. Hän ei ole mikään pappi, hän on Puna-Nahka, jommoisia nuorena tapasin paljon, matkustaessani lähetyssaarnaajana Amerikassa.
— Mutta minkä tähden te sitten niin itsepintaisesti tahdotte aina tavata tuota ilkeätä ihmistä?
— Minkätähden? huudahti piispa, jonka lauhtunut viha oli samassa uudestaan sytytetty. Kysyttekö minulta minkätähden, Ternisien? Sen tähden, että samalla kun hän on huono ihminen, on hän myöskin huono pappi, jommoista en voi hiippakunnassani kärsiä; ja sentähden etten voi kauvemmin suvaita hänen tehdä pappejani kaltaisekseen; ja vihdoin senkin tähden, että olen kunniani kautta päättänyt murtaa tuon todellakin pirullisen olennon ylpeyden sekä pakottaa hänet nöyrtymään edessäni.
— Tehtävä on vaikea.
— Mistä sen tiedätte? Ensi työkseni olen palauttanut hänet virkaansa Pyhän Ireneon tuomioherrana. Oi, kirjoittakoon vaan Pariisiin, jos haluaa; olen päättänyt olla vähääkään säälimättä häntä, sillä olen jo liiaksikin saanut kärsiä hänen tähtensä. Sitä paitsi on se Jumalan tahto, että näytän valtani… Olen jo ilmoittanut tuolle kapinoitsijalle, samoin kuin muillekin opettajille, että Katolisen Opetuksen Isät ottavat yliseminaarin haltuunsa Lokakuun alusta, kun lukukausi alkaa.
— Se on kauhea vallankeikkaus, teidän ylhäisyytenne.
— Mutta en ai'o vielä siihenkään pysähtyä; olen väsymättä vainoova hänen kunnianhimoisia pyrintöjään ja estävä tavalla tai toisella niiden toteutumisen. Tiedättehän sen, että pari kuukautta sitten, kun henkeni vielä oli vaaranalaisena, levitteli Capdepont kaikkialla huhun, että hän minun jälkeeni nimitetään Lormières'in piispaksi. Tätä samaa hävytöntä peliä oli hän pitänyt edeltäjäni, herra Grandin'in kuollessa ja olipa silloin melkein onnistumaisillaan. En voi sallia saman häväistysjutun uudistuvan minun kuoltuani… ja sen ehkäiseminen riippuu nyt teistä, herra Ternisien.
— Minustako, teidän ylhäisyytenne?
— Astukaamme sisään, niin kerron teille salaisimmat aikomukseni.
Lormières'in piispan palatsi on vanhan linnan kaltainen. Korkeat sakaraharjatornit itä- ja länsipäissä kohoaa suunnaton rakennus; portaalit ovat matalat, akkunat kapeat kuin ampumareijät ja katonreunassa ammottaa eläimen kidan muotoon veistetyt vesikuurun torvet. Vaikka fasaadi antoi eteläänpäin, ei aurinko päässyt sitä valaisemaan; palatsi seisoi näet pyhän Ireneon jättiläisrakennuksen varjossa, ikuisessa puolihämärässä. Huomattava oli suuri eroavaisuus säilymisen ja värin puolesta auringon paistamain uljain tornien ja emärakennuksen rakennustaiteellisten ovi- ja ikkunakoristeiden välillä. Ylhäällä pilvien tasalla ovat kivet säilyneet teräväsärmäisinä ja pysyttäneet melkein alkuperäisen kiiltonsa; alhaalla taas kosteus alituisesti irroittaa muurista sorahiutaleita, niin ettei ainoakaan koristus ole jäänyt vahingoittumattomaksi. Täten varjo vähitellen syöpi tuota suurta mahtavata rakennusta.
Tultuaan palatsin avaraan pihaan jatkoivat hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ja Ternisien kulkuansa rakennuksen keskellä olevata leveää, lasista pääovea kohti. Aseellinen porttivahti avasi oven ja he astuivat suureen huoneesen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita.
Väsyneenä pitkästä kävelystään, heittäytyi piispa leveään nojatuoliin, jossa lepäsi hetkisen äänettömänä.
Herra Ternisien katseli häntä levottoman näköisenä.
"Emmeköhän piiloutuisi puutarhaan; siellä saamme olla yksin puiden suojassa, jota vastoin täällä voimme milloin tahansa tulla häirityksi."
Hyvin miettiväisenä, sanaakaan lausumatta tarjosi sihteeri käsivartensa hänelle.
He astuivat alas kuusiastuimisia portaita, ja jatkoivat kulkuaan ihanaan puutarhaan, joka ympäröi palatsin länsipuolta.
Herra Ternisien aavisti oikein: hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'illa oli erittäin tärkeitä asioita hänelle uskottavana.
Mitä aikoi hän sanoa?
Sihteeriparka melkein vapisi, siihen määrin pelkäsi hän tulevansa riistetyksi pois tuosta onnellisesta ja rauhallisesta asemastaan, jota hän kymmenen vuoden kuluessa oli saanut nauttia arvokkaan ystävänsä rinnalla.
Uteliaana kuulemaan asian selvitystä, pyysi hän kolmasti piispaa istumaan kastanjapuiden suojaan. Mutta ikäänkuin asian ratkaiseva hetki, jota itse oli juuri halunnut, olisi nyt häntäkin pelottanut, viivytteli vanhus tahallaan, huolettomasti astellen pitkin käytäviä.
He tulivat pienen kirkkaan puron luo, joka eroitti puutarhan kaupungista.
— Vieläkö astutaan yli, teidän ylhäisyytenne, kysyi Ternisien leikillisesti.
— Ei, ei! vastasi vanhus seisahtuen.
Suurien puiden siimeksessä oli penkki. Siihen he istuutuivat.
— Rakas lapseni, sanoi piispa, tänä aamuna teidän ollessanne messuamassa tuomiokirkossa, sain minä Pariisista kirjeen, joka sisälsi erittäin ikäviä uutisia.
— Onko kenraali?…
— Ei, veljeni voi hyvin, Jumalan kiitos! Hän se juuri minulle kirjoittaakin.
— Mitä hän sitten kirjoittaa, herra piispa?
— Hän kirjoittaa että jollemme heti ryhdy asiaan, tulee tuomioherraCapdepont varmaan piispaksi nimitettäväksi.
— Kuinka! uskallettaisiinko siten loukata pyhää Isää?
— Uskalletaan kyllä… Yhdellä hyppäyksellä olin minä yliseminaarissa. Minun täytyy saada tuo ihminen panemaan kunniansa alttiiksi, ja siinä tulee hänen liioitteleva luontonsa varmaan olemaan minulle suureksi avuksi. Eikä tämä koske teitä sen enempää kuin minuakaan, vaan se koskee kirkkoa… Olin vakavasti päättänyt ennen papin vihkiäispäivää olla mainitsematta katolisen Opetuksen Isien tulosta Lormières'iin; mutta nyt niinkuin ainakin suututti Capdepont minut suunniltani, enkä voinut olla ilmoittamatta kaikkia, jopa määräsin muutamille uudet viratkin.
— Se tulee herättämään levottomuuksia hiippakunnassa, teidän ylhäisyytenne.
— Sitä parempi! sitä juuri toivonkin. Jos kapina syntyy ja Capdepont huomataan osalliseksi, niin on hän kadotettu.
— Kapina saattaa kyllä syttyä, mutta ette te sittenkään saa vihollistanne kiinni.
— Luuletteko häntä todellakin niin taitavaksi.
— En häntä; hän on siksi liian tuittupää. Mutta yliseminaarissa löytyy muita liukkaita miehiä.
— Ketä sitten?
— Mical, teidän ylhäisyytenne, professori Mical, Capdepontin hillitsijä ja opas… Kas siinä todella terävä mies, jota teidän tulee varoa.
Piispa vaipui hetkeksi ajatuksiin ja sanoi sitten.
Capdepont ei varmaankaan tiedä olevansa niin lähellä elämän toiveittensa päämäärää. Kymmenen vuotta turhaan taisteltuaan ja ponnistettuaan hiipan saavuttamiseksi, on hän vihdoin masentunut ja vaipunut epätoivoon. Siinä syy hänen yhä kasvavaan raivoonsa… Kunpa hän edes joskus pirullisen vihansa kiihkossa matkaansaisi jonkun häväistysjutun, joka kuuluisi aina Pariisiin asti!
— Mihinkä hiippakuntaan tulisi hän sitten määrättäväksi. En minä tätä nykyä tiedä ainoatakaan avonaista.
— Kauheata on sanoakin: tänne Lormières'iin häntä aiotaan.
— Odottavatko he siis teitä kuolevaksi? huudahti Ternisien suutuksissa.
— No, enkö minä jo olekin puoleksi kuollut? Ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen on toinen tuleva ja sitten… hauta.
— Oi, teidän ylhäisyytenne!
— Kenraali de Roquebrun kun oli kertonut terveyden tilastani kirkollisasiain ministeriössä, oli eräs hyvinkin merkitsevä henkilö siellä kyllin sydämetön huudahtamaan: no siis vihdoinkin on paikka tiedossa Capdepontille!
— Mikä hävyttömyys!
— Veljeni antaa sitten vielä muutamia erityistietoja. Hän kirjoittaa että Pariisissa tiedetään Capdepontilta kokonaan puuttuvan taipumuksia hallinnollisiin toimiin ja että se oli juuri ollut ratkaisevana syynä siihen, ettei häntä huolimatta keisarinnan vaikuttavasta lupauksesta ja herra Jérôme Bonnardot'in lämpimistä puoltolauseista nimitetty Saint-Claude'n piispaksi. Sitä vastoin luullaan hänen kykenevän hallitsemaan Lormières'in hiippakuntaa, jossa hänellä on tukenaan tuomiokapituli kokeneine miehineen ja koko papisto, johon hän kolmenkymmenen vuoden ajalla on täysin tutustunut. Asian laita on siis se, että Capdepont tulee Lormières'in piispaksi hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin jälkeen.
Apotti Ternisien jäi sanattomaksi. Mutta liikutettuna tarttui piispa hellästi hänen molempiin käsiinsä.
— Lapseni, sanoi hän, pyydän teiltä suurta palvelusta.
— Palvelusta, teidän ylhäisyytenne! Puhukaa, puhukaa, minä pyydän.
— Varokaa itseänne, Ternisien! Minä tunnen teidän peräti nöyrän luonteenne, ja pelkään sentähden teidän vastustavan pyyntöäni.
— Oi, isäni!…
— Tahdotteko ottaa hartioillenne piispanviran raskaan taakan?
— Minäkö piispaksi!
— Voi olla, että herra Bonnardot on antanut Capdepontille tiedon ministeriön suosiollisista aikomuksista hänen suhteensa, ja siinä tapauksessa tulee hän tietysti olemaan varoillansa. Ja muutenkin, niinkuin syystä huomautitte, voipi herra Mical kyllä saada hänet hillityksi, jos hänessä heräisi halu johonkin sopimattomaan tekoon. Hänen pikainen luonteensa ei siis voi meille enään mitään hyötyä tuottaa, vaan täytyy meidän ryhtyä johonkin toiseen keinoon saattaaksemme mahdottomaksi hänen piispan istuimelle pääsemisensä… Kuulkaapas nyt… Käydessäni virkanimitykseni jälkeen Roomassa, jonka kieli oli minulle tuntematonta, pyysin kardinaali Maffeita suosittelemaan jotain pappia, joka kykenisi minua johtamaan katsellessani ijankaikkisen kaupungin ihanuuksia. Te tulitte, ja voititte heti mieltymyksenä. Kun te sitten puhuitte palaamisesta Tivolin Fransiskaanein luokse, kerroin minä teille hiippakunnastani, ja vein kuin veinkin teidät mukanani. Mutta viisaasti kyllä ette te ole kumminkaan Italiasta lähdettyänne katkaissut yhteyttä entisten maamiestenne kanssa. Tämän yhteyden, sekä minun vaikutukseni kautta olisi helppo toimittaa Vatikaanista teidän nimityksenne Lormières'in hiippakunnan apupiispaksi minun kivulloisena ollessa. Roomassa eivät meitä siis mitkään vaikeudet kohtaa.
— Entäs Pariisissa?
— Siellä on meillä monta seikkaa vastassa: ensiksikin kulunkiarvio, toiseksi hallituksen, järkähtämätön päätös lakkauttaa apupiispain nimittämisen, ja vihdoin Pariisin ja Rooman nykyinen huono väli… Mutta kyllä nuo pikku vastukset pian voitetaan. Kenraali de Roquebrun on luonut itselleen senaatissa aseman, jonka koko painon hän laskee vaakaan. Hän lähtee Tuileries'iin, tapaa keisarin, varoittelee keisarinnaa ja voittaa ministerin puolelleen. Uskonnollisesta harrastuksesta ja ystävyydestä minua kohtaan voi hänet saada ryhtymään mihin tahansa. Hänen kauttaan tulevat he tuntemaan Capdepont'in ja teihin saavat he välittömästi tutustua. Muuten on minulla täysi syy luottaa vanhan ystäväni, Lyonin kardinaali-arkkipiispan hartaaseen myötävaikutukseen.
— Olen todellakin hämilläni teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuudesta, mutta rukoilen teitä sittenkin vapauttamaan minua noin pelottavasta kohtalosta. Te muistutitte minua vastikään Tivolin Fransiskaaniluostarista, jossa minut ensikerran tapasitte. Unelmani, jos sellaisesta voin puhua nykyisessä onnellisessa asemassani, ei ole päästä piispan istuimelle, vaan vetäytyä jälleen entiseen hiljaiseen tyyssijaani, niin pian kuin Herra minulta riistää sen suojelijan, jonka hän on minulle antanut. Maallisen vallan loisto, joka kiihoittaa joitakuita pappeja mielettömyyteen saakka, ei ole koskaan minua viehättävä. En ole minä sitä varten luotu, — Olenhan sanonut, poikaseni, ettei tässä ole kysymys teistä, vaan kirkosta.
— Ja luuletteko, että kirkko saisi minussa kelvollisen piispan, jommoista se välttämättömästi tarvitsee tällä kauhealla aikakaudella? Koska olen minä teille osottanut omaavani semmoisia korkeita avuja, jotka voisivat olla esimerkkinä papistolle ja koko hiippakunnalle? Mistä te tiedätte onko minussa riittävästi lujuutta johtamaan neljää- viittäsataa pappia? Ettekö te kymmenvuotisen hallituksenne aikana ole huomannut, että kapinallinen henki vallitsee kaikkialla? Vallankumous on murtaunut kirkkoonkin, eikä minussa ole miestä sen kanssa taistelemaan. Jos haluatte rohkealuonteista miestä, niin valitkaa apotti Lavernède.
— Vastaan teille Raamatun sanoilla: "Te olette heikkouskoinen".Lavernède'ä en paljo tunne, vaan teitä minä rakastan!
— Mutta mitä pitää minun tekemän? huudahti sihteeri kauhistuneena.
— Teidän tulee antautua minun, tahi oikeimmin Jumalan johdettavaksi; hän valitsee usein heikoimman masentamaan vahvinta… "Elegit Deus ignobilia ut confundet fortia…" Enkelimäisessä vilpittömyydessänne ajattelette vaan mitä hyvää te ette piispana kykenisi aikaansaamaan, mutta unohdatte kokonaan mitä pahaa Capdepont epäilemättä siinä asemassa toimittaisi. Ajatelkaa miten olemme saaneet ahkeroida tämän onnettoman hiippakunnan tilan parantamiseksi. Luuletteko että Capdepont Lormières'in piispana tulisi antamaan vähääkään arvoa meidän työllemme. Mihinkä joutuisivat Capdepont'in hallitessa kaikki nuo munkit, jotka ovat tänne kutsutut sivistämään tasangon raakoja ja vuoristoseutujen puolivilliä asukkaita; mihinkä nuo nunnat, jotka ovat lähetetyt hiippakunnan eri osiin sairaita hoitamaan, lapsia kasvattamaan ja köyhiä auttamaan — kaikki nuo urhoolliset rukouksen ja itsensä kieltäymyksen sankarit, jotka tuottavat Jumalan siunauksen kansalleni. Oi, jos he tietäisivät, mitä te ja minä olemme tehneet tämän viheliäisen maakunnan hyväksi! Jos he tietäisivät kuinka paljon me olemme uhranneet, te yli kahdensadantuhannen, minä koko yksityisen omaisuuteni, — puoli miljoonaa, lahjoittaaksemme tälle osattomalle maalle vaivais- ja lastenkoteja, kouluja, turvalaitoksia!… Heidän täytyy saada se tietää, Ternisien; minä lähden Pariisiin sitä ilmoittamaan.
— Tekö Pariisiin, teidän ylhäisyytenne?
— Eikö asia mielestänne ansaitse sitä?
— Entäs terveytenne, joka on niin kallisarvoinen hiippakunnalle ja minulle?…
Kyyneleet olivat nousseet Ternisien'in silmiin.
— Elkää itkekö, lapseni, sanoi piispa hätääntyneenä.
— Mutta jos matka teitä väsyttäisi?…
— Se tulee tekemään minulle hyvää, jos te vaan suostutte minua seuraamaan.
— Minä seuraan teitä kaikkialle! huudahti sihteeri.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun syleili häntä niin kuin isä lastaan, kauvan ja hellästi.
Äänettöminä astuivat he palatsia kohti.
Papinvihkiäiset.
Mutta papeista, jotka huolestuneen ja hätääntyneen näköisinä juoksivat milloin missäkin asioissa piispan virastossa, saattoi helposti huomata että heitä oli yllytetty hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia vastaan, ja että ilmeinen kapina oli puhkeamaisillaan. Mitähän siitä tulisi, tästä myrskystä vesilasissa?
Piispa, joka oli lujasti päättänyt ylenkatseellisella tyyneydellä kohdella Capdepont'ia, pitäen sitä tehokkaimpana keinona saattaa Harros'in vuorelaista äärimmäiseen mielenkiihkoon, ei peljännyt vähääkään noita salavehkeitä, vaan piti niitä purevan pilkkanssa esineenä.
Apotti Ternisien'in mielestä, joka liikkui paljon kaupungilla, käyden milloin paronitar Thévenot'in salongissa, missä Capdepont oli ainaisen ylistyksen esineenä, milloin kreivi de Castagnerte'n luona luostarikaupungissa, jossa taas hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä kunnioitettiin ja kiitettiin, hänen mielestään näyttivät asiat paljon uhkaavammilta.
Muutamat sattumalta kuullut sanat, eräs varsin diplomaattinen keskustelu iäkkään Clamouse'n, Pyhän Ireneon tuomiorovastin ja kapitulin vanhimman kanssa, joka myöskin viime aikoina oli liittynyt Capdepont'in puolueesen, ilmaisivat hänelle, että taistelu tulisi olemaan vakavaa laatua.
Muuten oli tuhansia huhuja liikkeellä:
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun sairauden tähden kykenemättömänä hallitusta johtamaan, oli pyytänyt virkaeroa…
"Senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun'in hartaasta pyynnöstä oli keisari nimittänyt Lormières'in piispan piispakunnan tuomioherraksi Saint-Denis'in keisarilliseen kapituliin…
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ottaa jäähyvästit papistoltaan papinvihkiäispäivänä, yliseminaarin kappelissa…
"Luultavana pidettiin, että Apotti Rufin Capdepont, jolle keisarinna jo kauan oli suurta huomiota osottanut, nimitettäisiin Lormières'in piispaksi…"
Tuommoinen kavala vihamielisyys masensi Apotti Ternisien'iä, ja teki hänen elämänsä tuskallisen levottomaksi. Itsestänsä selvää oli, että jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun olisi vähääkään saanut vihiä noista ilkeistä salaviittauksista, ei hän päätöksestään huolimatta olisi voinut pysyä rauhallisena. Ja mikä olisi ollut seuraus uudesta hyökkäyksestä tätä vanhusta vastaan, joka juuri oli halvauksestaan parantunut? Kuolema hänet varmaan korjaisi.
Kamala, hirveä ajatus heräsi äkkiä sihteerissä.
— Kuka tietää, eikö Capdepont tahallaan tahtoisi murhata piispaansa?
Kauhusta vavisten teki Ternisien ristinmerkin ja luki rukouksen.
Toukokuun 26:des aamu ennusti ihanaa päivää. Kello seitsemältä alkoi aurinko kirkkaasti valaista säteillään Barnabitein ruusukeakkunaa, jonka heijastus muodosti tulipunaisia säteitä. Ovet avautuivat toinen toisensa perästä luostarikaupungin hiljaisissa taloissa, ja sieltä täältä nähtiin mustiin puetuita vaimoja salaperäisesti pujahtavan ulos kadulle.
Mutta liike kasvoi kasvamistaan, kunnes vihdoin kahdeksan aikana oli miltei mahdotonta päästä kulkemaan Saint-Macaire'n verraten ahtaissa lehtokäytävissä, joiden perällä yliseminaarin korkeat muurit kohosivat. Tänne olivat kokoontuneet ei ainoastaan luostarikaupungin hurskaat miehet ja naiset, vaan myöskin paperitehdaskaupungista melkoinen joukko tehtaan miehiä vaimoineen, lapsineen.
"Kas! tuletteko tekin papinvihkiäisiin, te, paroni Thévenot?" huudahti kreivi de Castagnerte, huomattuaan entisen edusmiehen töykkivän tungoksessa.
— Teen samoin kuin muutkin, tulen uutisia kuulemaan… Mutta totta tosiaan ystäväni, te joka seurustelette piispan talossa, tiedätte varmaan jotakin kertoa?
— Vakuutan, herra paroni, etten tiedä mitään… Mutta mitä tiedätte te, joka olette Capdepont'in tuttavia?
— "En toden totta enempää kuin tekään."
Hetken hiljaisuus seurasi tätä keskustelua.
Eikö rouva Thévenot ole seurannut mukananne? kysyi herra de Castagnerte.
— Me olemme eksyneet toisistamme. Hän kulkee jossain Edmondin kanssa.
— Mitä arvelee paronitar asiasta?
— Hän arvelee että Rufin Capdepont'ista tulee mainio piispa, ja samaa mieltä olen minäkin. Katsokaas, se on mahtava mies, tuo pappi: minä olen häntä tunnustellut.
— Ja hän on hyvin teidät palkinnut, vastasi kreivi pisteliäästi.
Yliseminaarin, Saint-Macaire'n lehtokäytävälle antavat kappelin ovet avautuivat samassa selkoselälleen.
Syösten tunkeutui koko tuo ihmisjoukko ovesta sisään.
Minimien entisen kappelin avara laiva eli päähuone oli korkealla puuaitauksella jaettu kahteen osaan. Lormières'in uskolaiset, jotka olivat tottuneita kirkossa kävijöitä, pysähtyivät nöyrästi aitauksen ulkopuolelle ja istuutuivat hiljaa ja rykimättä pitkin tuoliriviä, jotka olivat heitä varten siihen asetetut.
Kello soi.
Vihittävät astuivat sisään, mitkä kaapuissa, mitkä valkeissa messupaidoissa ja valloittivat koko kuorin. Kaksittain astuivat he tahdikkaasti läpi kirkon määrätylle paikalleen. Etupäässä nähtiin nuoret apotit, jotka olivat tonsuroittavat, heidän jälkeensä seurasivat vastaiset minoriitimunkit, sitten tulivat ne, jotka olivat ottamaisillaan tuon peloittavan askeleen ali-diakoniarvoon, sitten diakoni kokelaat ja vihdoin papiksi pyrkivät.
He laskeutuivat polvilleen.
Kellon ääni kuului toisen kerran.
Samassa hetkessä tulvasi sakastin selko selällään olevista ovista kokonainen lauma kaiken ikäisiä ja kaiken näköisiä pappismiehiä. Siinä oli lempeitä ja lapsellisia, ankaroita ja kurttunaamaisia, tumma- ja vaaleaverisiä. Kuin mikä lauma suuntasivat he kulkunsa vasemmalle puolelle, yksinkertaisiin oppilaspenkkeihin, joihin sijoittuivat niin hyvin kuin sija myöten antoi.
Armahtakoon! mitä tuommoinen pappien tulva merkitsee? sanoi herra deCastagnerte. Hiippakunnan papit näkyivät päättäneen kaikki saapua tänne?
— Sanoinhan teille, herra kreivi, että täällä olisi jotain erinomaista tapahtuva, virkkoi paroni Thévenot, tyytyväisenä käsiään hieroen.
— Vaijetkaa hyvät herrat, sanoi paronitar kääntyen taakseen, häiritsette rukoustani…
— Capdepont'inko edestä? kysäsi herra de Castagnerte pahansisuisesti.
Kello kajahti kolmannen kerran.
Yliseminaarin opettajat astuivat sisään; heidän takanaan, parin askeleen päässä kulki herra ylijohtaja yksin ja vakavana.
Muiden jatkaessa kulkuansa asettuakseen kauniisiin tammisiin penkkeihin, jotka sijaitsivat oikealla puolella kuorin pidennyksessä, pysähtyi apotti Capdepont pääalttarin juureen ja teki lyhyen rukouksen. Hänen ryhtinsä oli ylhäinen, harras ja juhlallinen. Tehtyään hartaan ristinmerkin meni hänkin penkkiinsä. Astuessaan papiston ohitse, joka istui taajaan sullottuna yksinkertaisissa penkeissään, nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään. Toiset taasen kumarsivat vastaukseksi selkäranka kaarena; mutta hän ei ollut sitä näkevinäänkään.
— Eikö hän ole kaunis! huudahti paroni Thévenot.
— Mielestäni on hän jotenkin röyhkeän näköinen, vastasi herra deCastagnerte… Malttakaapas! lisäsi hän, kuulen vaununi tulevan.
Kreivin vaakunakilvellä koristetut, vanhanaikaiset vaunut, joita kaksi baskilaista hevosta vaivoin sai liikkumaan, pysähtyivät todella kappelin oven edustalle.
— Hänen ylhäisyytensä, huusi ovenvartija.
Pää alaspäin, kädet ristissä rinnalla, astuivat vihittävät juhlasaatossa kirkon perälle.
Muutamat papit aikoivat nousta nähtävästi lähteäkseen vastaanottamaan piispaa, mutta kun Capdepont katsoa tuijotti heihin, eivät he uskaltaneet yrittää askeltakaan, vaan istuutuivat hämillään jälleen paikoilleen.
Sillä aikaa oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astunut alas vaunuista ja, kahden varapiispan sekä kotisihteerinsä seurassa, jäänyt kirkon kynnykselle odottamaan, että yliseminaarin ylijohtaja tavan mukaan tulisi tarjoomaan hänelle vihkivettä; mutta ei kukaan liikahtanut. Suuttuneena moisesta verrattomasta häveliäisyyden puutteesta, lähti apotti Lavernède rohkeasti penkistään.
— Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen pappia, joita Capdepont oli katseillaan lumonnut, me olemme pappeja, ja virkamme puolesta tulee meidän osoittaa kunnioitusta piispaamme kohtaan. Minä astun etupäässä. Tulkaa!
Tottuneina kuuliaisuuteen noudattivat papit paikalla kehoitusta ja seurasivatpyhää kaunopuheliaisuudenprofessoria hänen kintereillään.
Apotti Mical'in pieni vilkkuva silmä oli syrjästäpäin seurannut asiain menoa. Kauhistuneena mokomasta häväistyksestä, ja peläten hälinää syntyvän itse kappelissa, — sillä piispan kärsivällisyyteen ei suinkaan ollut luottaminen, — työnsi hän väkisten Capdepont'in ulos penkistä; mutta ennenkuin he ehtivät vihkivesimaljan luo, oli hänen ylhäisyytensä kaikeksi onnettomuudeksi jo ehtinyt aloittaaVeni Creator'inlaulamisen, ja juhla-saatto kulki kahdessa rivissä kuoria kohti.
Juhlamenot toimitettiin yhteen menoon toinen toisensa perästä.
Tämä kiirehtiminen oudostutti papistoa, mutta erittäinkin hämmästytti se uskovaisia, jotka olivat tottuneet näissä tiloissa kuulemaan piispan lausuvan onnentoivotus- ja kehoitus-sanoja nuorille tonsuroittuille. — No, hän puhuu varmaankin tuleville ali-diakooneille…
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun toimitti alempain arvoluokkain vihkimisen katsahtamatta kertaakaan ylös messukirjasta, jota hän piti edessään avattuna, ja kun ali-diakoonit, jotka koko elämäkseen olivat sitoutumaisillaan hengelliseen säätyyn, sykkivin sydämmin ja vesissä silmin odottivat lohdutuksen sanaa, huusi hän vaan lyhyesti alttarin asteelta: "Huc accedite!Tulkaa tänne!"
Loukkaantuneena siitä solvauksesta, joka hänelle kappelin ovella tehtiin, tahtoi hän nähtävästi kiireimmän kautta saattaa juhlamenot loppuun. Mutta ei hurskainkaan mies voi pitää mieltänsä alati tyyneenä, ja ne katseet, joilla hän tuon tuostakin tarkasteli pappijoukkoa vasemmalla puolen kuoria, osottivat selvästi että heidän tavattoman lukuisa läsnäolonsa oli häntä loukannut.
— Oliko tämä salavehkeiden aikaansaama? Mitä he häneltä tahtoivat?
Kaksi kertaa heräsi hänessä vastustamaton halu keskellä toimitusta kysyä yliseminaarin ylijohtajalta mitä tämä pappien paljous merkitsi. Ja mitä! melkein rampaantunut Clamouse vanhuskin, jota ei pitkiin aikoihin oltu virkatoimissaan nähty, oli nyt tänne saakka kömpinyt! Tämä oli uskomatonta.
Mutta apotti Ternisien, joka seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in oikealla puolella, rauhoitti, pidätti ja hallitsi häntä.
— Katsokaa Kristusta tuolla alttarilla, hän on valmiina uhrautumaan meidän edestämme, kuiskasi pyhä pappi hänen korvaansa, kärsikäämme samoin kuin hänkin on kärsinyt…
Ja vielä hän lisäsi:
— Ajatelkaa terveyttänne, teidän ylhäisyytenne, terveyttänne!…Muistakaahan toki että meidän on huomenna matkustaminen Pariisiin…
Piispa hymyili hilliten vihaansa, järkevästi malttaen mieltänsä.
Vihkiäisten päätyttyä astui hänen ylhäisyytensä de Roquebrun varapiispain, kotisihteerinsä ja apotti Lavernède'n jälestä sakastiin. Siellä puki hän kiireesti piispalliset kunniamerkit päähänsä.
— Minä riennän jouduttamaan vaunuja, teidän ylhäisyytenne, sanoi apotti Ternisien.
— Vaunuja! ei vielä. Tapa vaatii, että minä vihkiäispäivänä määrään muutamia virkoja vasta vihityille papeille. Minkä tähden en noudattaisi vanhaa tapaa? Luuletteko minun pelkäävän tuota pappisjoukkoa, joka on käskemättäni tänne kokoontunut? Sitä paitsi olen minä luvannut tänä päivänä ilmoittaa paikat niille opettajille, jotka eivät viimein saaneet sitä tietää.
— Eiköhän teidän ylhäisyytenne voisi vähän odottaa? rohkeni apottiLavernède kysyä.
— Odottaako että papisto asettaa jalkansa rinnalleni ja tukahuttaa minut, vai mitä? Herra Lavernède, te tiedätte paremmin kuin minä, että tässä on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hirveätä on tosin ajatella, että tuommoinen kamala ottelu on tapahtuva tässä pyhässä paikassa, Jumalan läheisyydessä. Taidanko minä peräytyä?… Kiitostoimituksen jälkeen kokoontukoot kaikki luentosaliin. Ilmoittakaa se heille, olkaa niin hyvä.
— Teidän ylhäisyytenne, mitä aiottekaan! soperti sihteeri.
— Lapseni, ei ole helppoa olla piispana, mutta kun Jumala meidät siksi on valinnut, täytyy meidän kunnialla täyttää velvollisuutemme loppuun saakka.
Hän lankesi polvilleen rukous-istuimelle. Muut poistuivat kunnioitusta täynnä.
Pimeyden ruhtinas.
Sillä aikaa kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun luki rukousta, jonka piispan yhtä hyvin kuin yksinkertaisen papin tulee tehdä messun jälkeen, kulki Capdepont yliseminaarin opettajien ja vihkiäisiin kokoontuneen papiston etunenässä luentosalia kohti. Suurella melulla ja melkein toisiaan työkkien koittivat he kukin anastaa sijan Minimien kuoripenkeissä.
— Hyvä herrat, huusi Capdepont nousten apotti-istuimen toiselle portaalle, kunnioittakaa arvojärjestystä: herroilla tuomiorovasteilla yksistään on oikeus istuutua kuoripenkkeihin; muut asettukoot takapenkkeihin.
Ylijohtaja oli puhunut, ja papit luopuivat paikoistaan, jotka he olivat oikeudettomasti itselleen omistaneet.
— Hyvät herrat, sanoi Capdepont, koittaen hillitä ääntään, joka kumminkin vasten hänen tahtoaan vihasta värähteli, en ole ensinkään tyytyväinen teidän käytökseenne kappelissa.
Herra arkkipappi Clamouse'lla, joka sekä tietonsa että kykynsä puolesta on muita hiippakunnan pappeja etevämpi, on teidän kaikkien vahvistama kirjoitus, jossa ilmoitetaan piispalle tyytymättömyytemme sitä omituista tapaa vastaan, jolla hän papistoansa kohtelee. Oletteko te unohtaneet, että munkit sirkkasateen tavalla ovat levinneet pitäjiimme ja että Katolisen Opetuksen isät tulevat täältä karkoittamaan entiset, uskolliset ja hyvät opettajanne? Jos olette sen unohtaneet, mitä merkitsee silloin teidän läsnäolonne täällä? Jos taasen sen muistatte, kuinka on selitettävä se seikka, että te apotti Lavernède'n käskystä, jota piispan julkinen suosio on saattanut laiminlyömään velvollisuuksiaan ylijohtajaa kohtaan, läksitte vastaanottamaan sitä samaa miestä, jota te tänä aamuna ennen vihkiäisiä uhkasitte polkea jalkojenne alle, ja jolle päätitte antaa aika läksytyksen? Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in olisi heti kappeliin astuttuaan pitänyt saada tietää, että papisto on eroamaisillaan hänestä, sekä että me, valtiollista kieltä käyttääksemme, jos hän tekee vallankeikauksen, olemme valmiit kapinaan.
— Hän on sen tietävä, keskeytti Clamouse käheällä äänellään.
— Niin, niin, hän on sen tietävä, huusivat he kaikki yhteen ääneen nyrkkiään puiden.
— Mutta ajatelkaa sitäpaitse, että me olemme kaikki yhtä syylliset piispamme silmissä. Ellemme tuntisi piispan tulista luonnetta, riittäisi hänen sanattomuutensa vihkiäismenojen aikana todistamaan niitä kostontuumia, jotka hänen mielessään liikkuvat. Ei siis minkäänlaista heikkoutta, kun hän tulee. Sen sijaan että alistutte hänen ikeensä alle, kohottautukaa arvossanne ja mahtavuudessanne. Ja mitäpä voitaisiin teitä vastaan tehdä? Ei niin mitään. Yksityinen pappi, joka kapinoitsee — olkoonpa vääryyttäkin vastaan — voi tulla pannaan julistetuksi, mutta kahdelle sadalle papille ei niin tehdä. Jos te vaan pysytte lujina, tulee hänen ylhäisyytensä de Roquebrun tämän ankaran vastalauseen johdosta luopumaan hiippakunnastaan, ja jos taivas meitä suosii, on se lähettävä meille sen, joka kaikki korvaa.
— Luottakaa meihin herra ylijohtaja! huusivat kaikki papit yhteen ääneen.
Luentosalin ovi aukeni ja raosta pilkisteli apotti Mical'in ilkeä naama.
— Hiljaa! kuiskasi hän, piispa tulee!
Se, joka ei ole ollut tilaisuudessa pappeihin tutustumaan, luulisi varmaan tämmöisen vihanpurkauksen jälkeen, Lormières'in kapinallisen papiston, hätääntyneenä, taikka jonkinmoisella arastelevalla kylmäkiskoisuudella vastaan ottaneen piispansa. Ei sinne päinkään. Kun papit näkivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, suorenivat rypyt heidän kasvoissaan jonkinlaisesta lumouksesta, ja nöyrä, ulkokullattu palvelijan hymy kirkasti useimpien muodot.
Kummallista on, ettei Rufin Capdepont, jolle historiallisten tutkimusten olisi pitänyt opettaa ihmistuntemusta, ennen tätä jumalatonta, kapinallista yritystään laillista oikeutta vastaan, tullut ajatelluksi että vapauden käyttämiseen vaaditaan harjaantumista ja ettei orjan tavoista päästä sillä, että nimi kirjoitetaan paperille. Mutta nyt, kuten aina, kun asia koski häntä itseään, menetteli hän intohimon sokaisemana. Hänen alkuperäinen talonpoikais-luonteensa turmeli kaikki hänen suurenmoiset, rohkeat suunnitelmansa.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kulki kotisihteerinsä taluttamana ja astui apotti-istuimen portaita ylös. Pitkälliset vihkiäismenot olivat luultavasti väsyttäneet häntä, koska hän jäi liikkumattomana ja raukeana paikalleen istumaan.
Vanha apotti Clamouse, jolle Rufin Capdepont oli iskenyt silmää, nousi vaivaloisesti paikaltaan ja kulki Mical'in taluttamana keskelle salia.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän huohottaen, suvaitsetteko minun lausua muutaman sanan?
— Tehkää hyvin, herra arkkipappi.
Herra Clamouse yski, asetteli lasisilmiään koukkuiselle tupakkitahraiselle nenälleen, ja aukaisten suurta paperikäärettään lukea soperteli:
— Teidän ylhäisyytenne, hiippakuntamme papisto kärsii sanomattomasti veljeskuntien päiväpäivältä enenevästä sorrosta…
Piispa nousi äkkiä ylös.
— Malttakaa! hyvä herra. Te ette puhu, vaan luette minulle näen mä.
— Niin tietysti; änkytti arkkipappi hämmästyneenä.
— Ja mikä se oikeuttaa teitä antamaan nuhteita piispallenne.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne…
— Kirkkokuri-säännöt vaiko kirkkolaki? Muistaakseni Thomassin päinvastoin kieltää kaikki tuonlaiset sopimattomat julistukset.
— Tämä olisi ainoastaan anomuskirja veljeskuntalaisten suhteen…
— En tahdo sitä kuulla. Jos teillä on jotain muistutettavaa hallinnollisia toimenpiteitäni vastaan, niin vaivatkaa itseänne asuntooni. Olenhan teitä siellä satoja kertoja vastaanottanut. Olenko koskaan kieltänyt tunnustustani teidän pitkästä palveluksestanne, jonka monesti olen vetänyt esimerkiksi nuorille oppilaille? Aina siitä saakka kun Lormières'in piispan-istuimelle tulin, ovat oveni olleet avoinna, ei ainoastaan teille, herra, vaan kaikille papeilleni, alhaisimmasta korkeimpaan asti. Jos täällä on yhtäkään, jota koskaan olen kieltäytynyt vastaan ottamasta, niin nouskoon ja syyttäköön minua.
— Olen kovin pahoillani, teidän ylhäisyytenne, sopersi herra Clamouse vavisten, suokaa minulle anteeksi…
— Te olette synnistänne päästetty, herra arkkipappi. Vaeltaessanne tänne asti kotoanne, josta ei teidän kivuloisuutenne tähden olisi pitänyt liikahtaa, ette arvatakseni itsekään oikein tietänyt mitä teidän oli täällä tekeminen. Muttaeräs toinensen sijaan tiesi sen. Piispalle oli annettava kova isku ja tätä antamaan oli valittu hiippakunnan arvokkain pappi. Ajatelkaapas! Herra arkkipappi nuhtelee hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia lukuisan papiston läsnäollessa. Mikä suuremmoinen ja kaunis näytelmä! Mutta onneksi valvoo Jumala niiden ylitse, joiden käsiin hän on asettanut kirkon johdon, huolimatta heidän vioistaan, puutteellisuuksistaan ja ansaitsemattomuudestaan. Hän ei ole sallinut että tämä saatanallinen yritys, johon teidät on tietämättänne sekoitettu, teidän välityksenne kautta onnistuisi.
Jumala säälii teidän korkeata ikäänne, jonka olette uhranneet hyviin töihin ja hänen nimensä kunnioittamiseen; hän on itse riistänyt teidät viettelijän käsistä.
Pienet kirkkaat kyynelhelmet vierähtivät vanhan arkkipapin kuihtuneille poskille. Hän astui piispanistuimen juurelle ja sanaakaan sanomatta laskeutui hän polvilleen ensimmäiselle portaalle.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun astui hänen luokseen ja koetti nostaa hänet seisomaan.
— Ei, ei! mutisi herra Clamouse, siunatkaa minua teidän ylhäisyytenne, siunatkaa minua, minä olen tehnyt syntiä.
Piispa kohotti juhlallisesti kätensä.
Arkkipapin noustessa ylös, seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun vielä hänen edessään liikutettuna katsellen häntä.
Äkkiä, jalomielisten tunteiden valtaamina, heittäytyivät vanhukset toistensa syliin ja suutelivat toisiansa hellästi.
Vavistus valtasi läsnäolijat. Useilta haaroilta kuului tukahdettuja itkun nyyhkytyksiä. Apotti Mical'in kasvot vääntyivät irviin. Mutta apotti Capdepont jäykistyi. Hän seisoi paikallaan kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Piispa palasi istuimelleen, hänen kasvoistaan loisti autuaallinen ilo.
— Herra arkkipappi, sanoi hän syvästi liikutettuna, tämän päivän, joka uhattiin tehdä minulle niin surulliseksi, olette te tehneet hallitusaikani onnellisimmaksi päiväksi. Teitä syleillessäni tuntui kuin olisin syleillyt koko hiippakuntaani, ja se saattoi minut vapisemaan ilosta!… Jumalani, sanoi hän, vuodattaen kyyneleitä hänkin, sanokaa, mitä minun pitää tekemän, että minua rakastettaisiin? On niin ihanata olla rakastettuna!…
— Teitä rakastetaan, teidän ylhäisyytenne, teitä rakastetaan! huusivat kaikki läsnäolijat vastustamattoman liikutuksen valtaamina.
— Tulkaa kaikki luokseni asuntooni; sanokaa minulle vikani ja erehdykseni, joihinka mahdollisesti olen ollut syypää, ja vastedes tulemme elämään yhtenä ainoana perheenä…
— Me tulemme, me tulemme kaikki!
— Minä tahdon olla kuolemaani asti lapsilleni uskollisena isänä, jatkoi piispa, ikäänkuin paljastaen rakkautta janoovan sydämensä. En aijo veljeskunta-kysymyksessäkään olla taipumaton ratkaisemaan asiaa teidän eduksenne, jos vaan voitte todeksi näyttää että heidän täällä olonsa jollakin tavalla papistoani vahingoittaa. Mutta minkä tähden olen heitä tänne kutsunut, ja minkätähden asettanut heidät vuoristomme kaukaisimpiin seutuihin, jollei juuri sentähden, että he auttaisivat pappiani saarnatoimessa, lasten opetuksessa y.m. kirkollisissa tehtävissä. Enhän ole tahtonut teille vihollisia hankkia, vaan uskollisia ystäviä, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä auttamaan teitä kaikissa pyhän uskontomme toimissa. Seurakunnan papisto on epäilemättä osottanut suurta intoa ja harrastusta, mutta monta paikkakuntaa on kumminkin olemassa, joissa eivät heidän voimansa olisi yksin riittäneet. Tahdotteko esimerkin? Harros'issa, etevän apotti Capdepont'in kotipaikassa on jumalallinen siemen monien vuosien kuluessa pudonnut kalliolle. Maristit saapuivat sinne kuokkivat hedelmättömän maan ja kantavat siitä nyt runsaan sadon,messis multa. Ja pappeina pitäisi meidän toki muistaa, että uskonnollisissa yhteiskunnisssa on helpointa toimittaa pyhien kirkolliskokousten säätämiä harjoituksia ja siten saavuttaa kristillistä täydellisyyttä…
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun huoahti hetkisen.
Apotti Ternisien kumartui piispan puoleen ja vaihdettuansa pari sanaa hänen kanssaan, lausui kotisihteeri:
— Herrat, vihittävät, jotka juurikaan olette vastaan ottaneet pappisarvon, hänen ylhäisyytensä tarvitsee hetken lepoa, ja käskee minua luettelemaan virat, jotka hän on suvainnut teille määrätä.
Hän luki ääneen pitkän luettelon. Tuskin oi hän ehtinyt lopettaa, kun piispa päättäväisen voimakkaana nousi ja sanoi:
"Aikomukseni oli tänäpäivänä määrätä uusia virkoja muutamille seminaarin opettajista, mutta äskeisen tapahtuman jälkeen olen minä joutunut epäilevälle kannalle. Koska mielet täällä ovat lauhtuneet, niin teen ehkä minäkin paraiten rikkoessani välipuheen Katolisen Opetuksen isien kanssa?"
Ja kääntyen äkkiä apotti Capdepont'in puoleen, kysyi hän:
"Mitä arvelette te tästä peruutuksesta, herra ylijohtaja?"
— Arvelen, että jos sopimus kerran on tehty, niin on se myöskin pidettävä.
— Mutta jos asia ei ole ollut lopullisesti ratkaistu?
— Siinä tapauksessa olette te vapaa Katolisen Opetuksen Isiin nähden, mutta ette meidän, tämän laitoksen opettajien suhteen.
— Minkätähden en?
— Olettehan te määrännyt paikat herra Mical'ille, herra Turlot'ille ja herra Lavernède'ile. Ja ettekö ole käskenyt minua lähtemään paikkaani pyhän Ireneon kapituliin?
— Eikö teitä siis haluttaisi jäädä opettajatoimeenne yliseminaariin?
Itse erottaessanne minut virastani, oli teillä varmaan päteviä syitä siihen…
— Mutta jospa nyt mielisin pidättää teidät siinä toimessa, jota olette niin kauvan hoitaneet.
— Ikäväkseni pitäisin itseni silloin pakoitettuna kieltäytymään siitä suosiosta.
— Sepä on omituinen päätös: kun piispanne ottaa kaksi askelta lähestyäkseen teitä, kieltäydytte te ottamasta yhtäkään lähestyäksenne häntä?
— Minä kunnioitan piispaani. Siinä oli tarpeeksi suosionosotusta.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun oli vielä kerran yrittänyt koskettamaan tuota taipumatonta luonnetta: se oli kivenkova ja jääkylmä.
No, herra Capdepont!… No, herra ylijohtaja!… huusivat kaikki läsnäolevat, yksimielisesti kehoittaen häntä myöntymään.
— Mitä te muut minusta tahdotte, huusi tuo julmistunut mies ja kohottautuen koko pituudelleen loi ylpeän ja halveksivan katseen ympärillä seisoviin.
Beati pacifici[autuaat ovat rauhan tekijät], herra ylijohtaja, lausui vanha Clamouse.
—Beati pauperes spiritu[autuaat ovat hengellisesti vaivaiset], herra arkkipappi! vastasi Capdepont, valmiina vaikka mihinkä.
— Hyvät herrat, sanoi piispa, taistellen vihaa vasaan, joka uudelleen alkoi hänen suonissaan kiehua, suurin rangaistus minkä Jumala langettipimeyden ruhtinaanpäälle, oli pyhän Therese'n sanojen mukaan se, että hän kielsi häntä rakastamasta.
— Teidän ylhäisyytenne!… huudahti Capdepont säihkyvin silmin.
Piispa kohotti kätensä, ikäänkuin pahaa henkeä manataksensa poistui sanaakaan sanomatta luentosalista. Kaikki papit, alipapit ja kirkkoherrat seurasivat juhlasaatossa hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia.
Apotti Capdepont ja apotti Mical olivat ainoat, jotka eivät astuneet hänen jälessään Minimien luostarin avaria käytäviä. Liikkumattomina, ikäänkuin kivettyneinä jäivät he penkkeihinsä.
— Meille on tapahtunut petoskauppa! sanoi Mical vihdoin toinnuttuaan hämmennyksestä.
— Houkkia! pelkureita! huusi Capdepont epätoivoisesti… Oi! jospa minä kerran pääsisin heidän piispakseen…
— Kostaisit tietysti, eikö niin?
— Tule, mennään ulos… Minä tukehdun!…
— Ja he läksivät puistoon hengittämään raitista ilmaa jalavien siimeksessä.