Pyhänhengen messu.
Ennen lähtöänsä yliseminaarista, missä heidän toimensa nyt oli lopullisesti päättynyt, tekivät herrat opettajat keskenään sopimuksen viettää pyhänhengen messua. Tämä laulumessu, johonka kutsuttaisiin kaikki heidän liittolaisensa Lormières'istä ja hiippakunnasta, tulisi olemaan viimeinen mielenosotus piispallisen esivallan toimia vastaan.
Paitsi herra Lavernèd'eä, joka heti seuraavana päivänä papinvihkiäisten jälkeen oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt liikkeelle astuakseen vankilan saarnaajan virkaan, olivat kaikki opettajat saapuneet tähän salaperäiseen kokoukseen. He huusivat ja korottivat jokainen äänensä piispaa vastaan, joka oli pari päivää sitten lähtenyt Lyon'iin apotti Ternisien'in kanssa, ja yksimielisesti päätettiin ennen eroamista yhteisessä hartaushetkessä rukouksella kääntyä pyhänhengen puoleen.
Neljäntenä päivänä Heinäkuuta, viikko papinvihkiäisten jälkeen, kello kymmenen aikaan aamulla, tulisi apotti Rufin Capdepont'in astua alttarin eteen, jonne häntä seurasivat, juhlamenojen prameutta lisätäkseen, apotit Mical ja Turlot, toinen diakonin ja toinen ali-diakonin puvussa.
Samana päivänä kun piispan loukkaamista varten taitavasti harkittu jäähyväisjuhla oli vietettävä, tapasi apotti Capdepont, juuri yhtymäisillään kokoontuneihin virkaveljiin, parooni Thévenot'in luentosalin ovella.
— Mikäs nyt? kysyi tuomioherra jyrkästi.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ei olekaan Lyon'issa.
— Missäs sitten?
— Pariisissa, ja on jo siellä ollut neljä päivää.
— Pariisissako?
— Sain sen juuri tietää kreivi de Castagnerteltä. Niin lujatahtoinen ja voimakas mies kuin apotti Capdepont olikin, saattoi tämä odottamaton uutinen hänet hämmästyksestä horjumaan ja hänen täytyi nojautua parooni Thévenot'in ja apotti Mical'in käsivarsiin. Hän saatettiin asuntoonsa.
— Minua vastustaakseen on hän lähtenyt Pariisiin, minua vastustaakseen! huusi hän kiihkoisasti, intohimoisten varmalla aavistuksella.
Ja kun minä ajattelen, että minä huvittelen itseäni toimeenpanemalla turhanpäiväisiä kiusantekoja samalla aikaa kuin hän toimii tosityössä! Kuinka surkeata!…
Hän käänsi äkkiä äkäiset kasvonsa apotti Mical'iin.
— Kas siinä seuraus sinun neuvoistasi, sinä, joka aina olet niin varovainen. Koska lopetat antamasta minulle neuvoja ja koska aijot minun suureksi ilokseni lakata sekaantumasta asioihini, jotka eivät sinuun kuulu. Jollen olisi sinua kuunnellut, olisin nyt ollut Pariisissa jo kahdeksatta päivää ja kukaties kuinka paljon toimittanut! Mutta ei; juuri silloin kuin etuni olisivat vaatineet minut sinne lähtemään, otin heikkoudessani vielä kerran kuullakseni sinun neuvojasi ja sotkeutuneena hienon hienoihin mietteihisi minä tietysti jäin tänne. Nyt näet, mitenkä minun on käynyt. Piispa de Roquebrun on jo tavannut veljensä kenraalin, he ovat käyneet yhdessä Tuilleriesissä… Ja Jumala ties mitä kaikkea he ovat minusta puhuneet keisarille, ja erittäinkin keisarinnalle!
Hän astui apotti Mical'ia kohti ja tarttui häneen kiinni, taivuttaen heikkoa miestä käsissään kuin ruokoa.
— Varo itseäsi! huusi hän tuijottaen häneen palavilla katseillaan.
Herra Thévenot meni säikähtyneenä väliin. Mutta apotti Mical väisteli kädellään ja mutisi:
— Elkää pelätkö, herra parooni; ei hän minua tapa.
— Minkätähden en sinua tappaisi sitten? huusi Capdepont, joka tajuntansa menettäneenä antoi peittämättä ilkeän luontonsa tulla ilmi.
— Sentähden että tahdot tulla piispaksi, sekä että, jos minut surmaat, maalliset jäännökseni voisivat tuottaa sinulle hankaluutta.
Apotti Capdepont ei osannut vastata, vaan nauroi väkinäistä naurua, joka muutti hänen muotonsa kauhistuttavan näköiseksi. Herra Thévenot katseli häntä levottomalla uteliaisuudella; hän luuli hänen tulleen hulluksi ja hiipi hiljaa tiehensä.
Julma pappi, joka oli kokonaan synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei huomannut paroonin poistumista. Terävä leuka käden nojassa, istui hän ja mietti.
Äkkiä kavahti hän pystyyn. Hänen katseessaan oli omituinen loiste, joka teki hänet mielipuolen näköiseksi. Hän kulki kaksi kertaa lattian poikki… pysähtyi… ja jäi taas seisomaan suorana ja liikkumattomana kuin patsas. Kasvojen piirteet, joihin hänen luja tahtonsa oli saanut istutetuksi ankaran rauhallisuuden leiman, papillisen arvon mukaisen, olivat nyt sielun tuskissa vääntyneet ja muuttaneet kokonaan hänen muotonsa. Laaja otsansa, jossa voimakas ajatus kuvastui, oli omituisesti kurttuihin vetäytynyt, täynnä ryppyjä, kuoppia ja juovia. Capdepont'in pää, tuo ihmissielun taivaallinen asunto, näytti hänen kärsiessään hurjan kunniahimon tuskia, ikään kuin kauhean maanjäristyksen jälkiä.
— Vaikka hyvin tunsin ystävällisen suhteen piispan ja Lyon'in arkkipiispan välillä, sanoi hän hitaasti, ikäänkuin itsekseen puhuen, syntyi minulla sentään heti kohta kuultuani hänen sinne lähteneen, pahoja aavistuksia. Tuommoisen taudin jälkeen, josta hän tuskin hengissä pääsi, tuntui tämä matka hyvin oudolta… Mutta kaikki on nyt selvinnyt: piispa on lähtenyt Pariisiin, mutta sen sijaan että hän olisi matkustanut Bordeauxin tietä, on hän kulkenut Lyon'in kautta, siinä kaikki… Mutta minkätähden ilmoitti tuo pikku apotti Ternisien varapiispalle, jolla oli välttämätöntä tietää piispan olopaikka, matkan tarkoittavan ainoastaan Lyon'ia?
— Eivätkö he ole pysähtyneet Lyon'iin? keskeytti apotti Mical.
— Entäs sitten! Matkan päämäärä oli kumminkin Pariisi… Apotti Ternisien on tutkinut diplomatiaa Roomassa, joka on tämän varsin vähäisessä määrässä kristillisen mutta perin katolisen tieteen mestarien kotipaikka; apotti Ternisien on vetänyt meitä nenästä. Hän ei ole valehdellut, oho, vielä mitä; mutta hän ei ole sanonut totuutta… Mical, minä en kärsi tuota pientä itaalialaista, kokonaan sokeria ja hunajaa kun on. Pariisissa ollessani tapasin paljon pappia, jotka olivat kauan aikaa oleskelleet Alppien toisella puolella; ja totta tosiaan en tuntenut yhtäkään, johonka ei Machiavellin henki olisi tehnyt vaikutustaan. Machiavelli, se on koko Itaalia, ja tämä on Ternisien'iinkin leimansa painanut.
— No, mihinkä toimiin aijot ryhtyä?
— Se on hyvin yksinkertaista: lähden Pariisiin tänä iltana.
— Mitä tuhmuuksia?
— Niin todellakin, se sinulle kuoleman toisi…
— Kunniani kautta: sinulla on taaskin joku naurettava neuvo minulle annettavana.
— Älä sitä pelkää, vastasi Mical kylmästi… Sillä aikaa kun sinä matkustat Pariisiin, lähden minä uuteen virkaani Bastide-sur-Mont'iin. Minä voin kernaasti luopua vaatimuksistani varapiispan viran suhteen, koska sinä luovut piispanistuimesta.
Hän astui vakavasti ovea kohti ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Rufin Capdepont äkillisen säikähdyksen valtaamana riensi hänen eteensä ja lukitsi oven avaimella.
— Selitä tarkoituksesi… Nähdäänpä, etkö selitä?
— Mitä hyötyä siitä olisi?… Mieluummin lähden tieheni.
— Sinä et lähde täältä, ennenkuin olen nähnyt ajatuksesi läpi.
— Tahdotko sen siis välttämättömästi tietää?
— Minä vaadin sen.
— No hyvä, jos apotti Ternisien on liiaksi valtioviisas, niin puuttuu se ominaisuus sinulta kokonaan. Minun neuvoni, joita sinä säälimättömästi olet soimannut, ovat tehneet sinut yliseminaarin ylijohtajaksi, varapiispaksi ja selväksi piispan ehdokkaaksikin; ne ovat tekevät sinut myöskin piispaksi, jos niitä loppuun asti seuraat. Sanon sen pikemmin surkutellen kuin ylpeillen, että ei sitä tiedä miksi olisit ilman minua tullut. Kuka tietää jollet sinä kiivaudellasi, väkivaltaisella käytökselläsi ja kaikilla hullutuksilla, joista minä olen sinua estänyt, olisi hankkinut itsellesi virkaeron vieläpä pannaan julistuksenkin!
— Kylläksi! kylläksi!
— Olisin minäkin oikeutettu vaatimaan sinulta jonkinmoista kiitollisuutta kaikesta siitä taitavuudesta, jolla olen pelastanut sinut heikkoina hetkinäsi. Mutta sinä olit järjen puolesta minua etevämpi, minä ihailin sinua; sinä olit ystäväni, minä ylpeilin sinusta, minä rakastin sinua!…
Apotti Mical pysähtyi. Hän ei kyennyt liikutukseltaan jatkamaan.
Rufin Capdepont peräytyi, hänen syvä luontonsa oli saanut iskun. Hän astui ystävänsä luo, ja tämä kova ihminen, jossa hillitsemättömät himot olivat kuivanneet tunteiden lähteen, joutui hetkellisen liikutuksen valtaan.
"Mical, sanoi hän vapisevalla äänellä, minä olen monasti tehnyt vääryyttä sinua kohtaan; anna minulle anteeksi."
He syleilivät toisiaan veljellisesti.
Kuivattuaan kyyneleensä istuutuivat papit vieretysten sohvalle.
— Kuuleppas nyt, sanoi tuomioherra liehakoivalla äänellä, yhäti intohimonsa valtaamana, mihinkä neuvot minut ryhtymään?
— Sinun täytyy jäädä Lormières'iin… Otaksukaamme että piispa, niinkuin hyvin luultavaa onkin, tuon vaarallisen tautikohtauksen jälkeen on lähtenyt Pariisiin lepäämään ja voimistumaan perheensä keskuudessa, silloin olisi sinun matkasi sinne aivan turha. Ja etenkin tuon selvästi ymmärrettävän kirjeen jälkeen, jonka Bonnardot kirjoitti sinulle elokuussa, saatuaan kuulla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in sairauden tilasta, olisi tämä matka sinulle pelkäksi vahingoksi. Oletko unohtanut miten hän asiasta kirjoittaa pitkässä kirjeessään?
— Ei pidä turhia toivoa, sanoi herra Bonnardot: Jos kerran tulette piispaksi nimitetyksi, niin ette koskaan muualle kuin Lormières'iin. Teidän todelliset oikeutenne tähän istuimeen ovat täällä ennestään tunnetut; mutta muusta ei voi olla kysymystäkään. Teidän hallinnollisia taipumuksianne epäillään, eikä hallitus menettelisikään viisaasti, asettamalla teidät hiippakuntaan, jossa ei teitä laisinkaan tunneta, ja jossa teitä siis ensipäivästä asti tulisi suuret vaikeudet kohtaamaan. Minkä tähden te muuten osoitatte sellaista kärsimättömyyttä? Eikö hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in arveluttava sairauden tila anna toiveita teidän aikanne lähestymisestä?…
— Se on kyllä hyvä… Mutta jos piispa de Roquebrun, jota minä en suinkaan ole kohtelullani mielitellyt, olisi lähtenyt Pariisiin minua vahingoittaakseen? Eikö se salaperäisyys, jolla hän on peittänyt matkansa tarkoitusperää, ole omiaan herättämään pahoja aavistuksia.
— Tässäkään tapauksessa, sanoi Mical vakuuttavalla äänellä, ei sinun pidä täältä poistua. Oletko ajatellut, mihinkä vaikeaan tilaan voisit joutua, jos tullessasi ministeriöön, tahi Tuileries'iin, missä sinut epäilemättä vastaan otetaan, sattuisitte yhteen vihollismielisen piispan kanssa? Oletko todellakin niin lapsellinen, että luulet voivasi palata voittajana virkamaailman liukkaalta taistelutantereelta. Siinä kohden ei minulla hillitsemättömän luonteesi tähden voi olla vähääkään epäilystä. Salli minun toistaa sitä mitä olen jo tuhannet kerrat ennen sanonut: huolimatta sinun erinomaisesta kyvystäsi, ylevästä puhelahjastasi, jalosta ja komeasta ryhdistäsi, olet sinä kokonaan mahdoton kunnialla pelastautumaan tukalasta asemasta. Sinulta puuttuu kokonaan taipuvaisuutta ja kekseliäisyyttä. Sinä kiivastut, tulet kaunopuheliaaksi ja kopeaksi pelkästä harmista, mutta sinä häviät. Minä en vedä vertoja sinulle, kaukana siitä, mutta sittenkin ehdin minä tulla piispaksi, sillä välin kuin sinä odottelet suurten herrain etehisissä. Kysy muuten Machiavel-Ternisien'iltä.
— Pitäisikö minun siis sallia piispa de Roquebrun'in esittää minun tekoni ja luonteeni väärässä valossa?…
— Noh, vielä mitä! Näin meidän kesken sanoen, luuletko todellakin, että meidän piispa parkamme on mikään ilkeä mies?
— Saavuttiko hän ehkä suosiosi, määrätessään sinut Bastide-sur-Mont'in pastoriksi? kysyi Capdepont ilkeän ivallisesti.
— Ei suinkaan. Hän on aina ollut minulle hyvin vastenmielinen. Mutta myöntäkäämme nyt, koska kerran olemme kahden kesken, että me suureksi osaksi sinun hyväksesi aina maalaamme hänet niin mustaksi.
Apotti Capdepont kavahti hermostuneena pystyyn.
— Minä lähden tänä iltana pikajunalla.
Kuules viimeinen neuvo: odota ainakin siksi kuin hänen ylhäisyytensä deRoquebrun on palannut Pariisista, ennenkuin sinne lähdet.
Minä lähden tänä iltana.
— Olkoon menneeksi. Meillä on sama matka Bastide-sur-Mont'iin asti…Hyvästi siis kaikki arvopaikat!
Kamarin ovea kolkutettiin kovasti. Capdepont meni avaamaan.
— Mitä te häiritsette minua?
— Herra ylijohtaja, soperti apotti Turlot, alhaalla on mies, jolla on sähkösanoma teille Pariisista.
Unohtaen kokonaan arvokkaan majesteetillisen käytöstapansa, syöksiCapdepont alas portaita.
Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä ja kiskasi sinetin auki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Hyvät herrat! — Hän ei saanut liikutukseltaan enempää sanotuksi.
— No mikä nyt? kysyivät opettajat kiiruhtaen ulos luentosalista.
Apotti Rufin Capdepont astui sisään. Hänen onnistui vihdoin saavuttaa tasapainonsa, jonka hän oli vähällä kadottaa, ja vakavilla askeleilla nousi hän ylös piispanistuimen portaita.
— Ystäväni, sanoi hän, taivas on langettanut iskunsa. Olen saanut kauhistuttavan uutisen Pariisista. Kuulkaa sähkösanoma:
"Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuoli eilen uuteen halvauskohtaukseen. Te olette nimitetty hiippakunnan varapiispaksi. Huomenna saatte hallitukselta kirjeen. Älkää missään tapauksessa poistuko hiippakunnasta. Onnellista jatkoa.
Jérôme Bonnadot."
—Jatko, se kai tarkoittaa piispanistuinta teille, herra ylijohtaja? kysyi apotti Turlot.
— Me saamme itse valitsemamme piispani huudahti apotti Mical.
— Eikä meidän tarvitse lähteä pois yliseminaarista, sanoi Turlot käsiään hieroen.
— Hyvät herrat, älkäämme antautuko turhiin keskusteluihin, sanoi apotti Capdepont, halliten mahtavalla äänellään ja liikunnoillaan kaikkia läsnäolevia. Toiminnan hetki on tullut. Herra apotti Mical'in huomautus oli paikallaan. Jos papit, kaikki hiippakunnan papit, ilmoittaen mielensä, ehdottavat minut hallitukselle valittavaksi, niin ei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, ettei hallitus tulisi minua valitsemaan. Kymmenen vuotta sitten allekirjoitettiin täällä pyyntöesitys minun edukseni; mutta kun yksimielisyyttä puuttui, raukesi koko yritys tyhjiin. Olkoon se tapaus teille opetukseksi, sillä teitä tämä asia koskee enemmän kun minua…
— Hänen rintansa kohoili raskaasti. Hänen täytyi hengähtää hetkisen.
— Nyt minun täytyy tunnustaa teille, rakkaat virkaveljeni, lausui hän sitten edelleen imartelevalla äänellä, joka oli aivan vierasta hänelle, että tulen suurella pelolla ja vavistuksella vastaanottamaan hiippakunnan hallituksen. Ajatelkaas mikä painava edesvastaus tänä murrosaikana! Ja jos koskaan tulen sitä vastaanottamaan, niin teen sen ainoastaan siinä toivossa, että tässä hiippakunnassa, joka on saanut käydä niin monenlaisen vaiheen läpi, saisin ryhtyä perinpohjaisiin parannuksiin ja uudistuspuuhiin,et eaquae corruerant instaurabo[minä tahdon parata jälleen mitä särjetty on (Amos IX. 11)], sanoo profeeta Amos. Mutta kaikessa tapauksessa on se Jumalan tahtoa vastaan, että meille vielä kerran lähetetään piispa Pohjois-Ranskasta!
— Me suostumme teihin, herra ylijohtaja, teidän täytyy tulla piispaksemme! huusi apotti Mical kovalla äänellä.
— Teidän täytyy tulla piispaksemme, huusivat kaikki opettajat.
Rufin Capdepont seisoi silmät taivasta kohti.
— Tapahtukoon Jumalan tahto! lausui hän hurskaasti.
Sitten sanoi hän äkkiä ja päättäväisesti:
— Minä lähden suoraa päätä piispan palatsiin ottaakseni hiippakunnan asiat käsiini.
— Entäs Pyhänhengen messu? kysyi Turlot.
— Sitä ei vietetä, koska ette kumminkaan tule yliseminaarista poistumaan.
Hän astui alas apotin istuimelta.
Opettajat kumarsivat häntä melkein häpiällisen nöyrästi. He näkivät jo edessään tulevan piispansa. Mical'in taluttamana kulki hän ylpeänä heidän ohitsensa ja poistui katsomatta heihin.
Kreivi de Castagnerte.
Sanoma piispa de Roquebrun'in kuolemasta herätti yleistä surua Lormières'in asukkaissa. Luostarikaupungissa kokoontuivat uskovaiset kirkkoihin rukoilemaan piispa-vainajan edestä. Näillä jumalisilla, joista jo moni tunsi Capdepont'in ikeen hartioillaan painavan, oli rukous kaiken surun ja huolen luonnollisena seurauksena. Paperitehdaskaupungissa ei suru ollut niin uskonnollista laatua, mutta se oli sitä sydämellisempää. Heti kun tieto piispa de Roquebrun'in kuolemasta oli saapunut, pysähtyi liike, tehtaat suljettiin, ja vaimot, miehet ja lapset kuleksivat levottomina ja murheellisina pitkin katuja.
— Kuka on nyt minun vanhoja kivuloisia vanhempiani elättävä? valitteli muuan vanha työmiesparka katkeria kyyneleitä vuodattaen. Oi kuinka paljon hän on meitäkin auttanut, tuo piispa vainaja, maksanut lääkärit ja lääkkeet vaimoni ja lapseni sairastaessa, ja sitä paitse on hän antanut paljon puhdasta rahaakin, kertoi eräs paperinkauppias, syvästi liikutettuna.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! huusivat pienet lapset, käsittämättä vähääkään mitä oli tapahtunut.
Seuraavana päivänä, kello kymmenen aikaan, tulvasi Pyhän Ireneon edustalle suuri ihmisjoukko.
Kreivi de Castagnerte oli myöhään edellisenä iltana lähtenyt Paperitehdaskaupunkiin, jossa ei hänen juuri ollut tapana käydä, ilmoittamaan että suuri sielumessu oli tuomiokirkossa vietettävä hänen ylhäisyytensä piispa de Roquebrun vainajan muistoksi.
Väkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin odottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi suureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty juhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä minkäänlaisia suruverhoja seinillä.
Tunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia kohden.
Vanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa, riisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla jäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä tässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède, joka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.
— No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut ja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.
— Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa… Mitä te tahdotte? enhän minä ole määrääjänä… Kansa on palautettava kotiinsa.
— Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?
— Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle ilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.
— Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette tämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti toimittaa sielumessua?
— Kyllä… tietysti… Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei ole aivan tavallinen…
— Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi. Eikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon arkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi…?
Herra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon messupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.
— No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä työnsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan hyväntekijälleen?
— Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää heidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa, myöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello yhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi messuansa toimittanut.
— Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on ainakin yksi, minä itse.
Vanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan saarnaajaan.
— Te olette kettu! sanoi hän.
— Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla, niin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte pilkallisesti hymyillen.
Arkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja alotti kiitosrukouksensa.
— Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville; siellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille lupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.
— Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisenCapdepont'in mieltä?…
— Ehkäpä kyllä. Mutta minkätähden turhanpäiväisesti loukkaisimme miestä, joka suuttuu kun tikulla silmään pistää. Kuka tietää muuten, jollei hän itse tahdo toimittaa messua.
— Se olisi minulle hyvin vastenmielistä!…
— Menkää, ystäväni… Koitan sillä aikaa rauhoittaa närkästynyttä kansaa ja teen kaikki valmistukset juhlamenoja varten.
Juuri kun herra de Castagnerte oli saapunut piispan palatsin portille, tuli parooni Thévenot häntä vastaan.
— Kas, siinähän te olette,, kreivi! sanoi tämä. Mihinkäs te lennätte tuollaisella kiireellä?
— Onko herra Capdepont virastossa?
— On kyllä! Hän oleskelee siellä eilisestä asti. Mutta ette suinkaan te hänen luokseen mene?
— Miksen sinne menisi?
— Oi, rakas ystäväni, hän on kamalalla tuulella…
— Tiedän kyllä, että peto on julma, mutta koskei hän ole teitä raadellut…
Hän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:
— En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän ettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?…
— Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella ylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin perinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään de Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella. Häntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!
Ja tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden, jossa piispan virasto sijaitsi.
Herra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.
— Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.
Vanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.
— "Onko herra apotti Capdepont täällä?" kysyi hän kääntyen herraMical'in puoleen.
— Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan ja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan tunkeunut.
Tämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä, joka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin tapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.
— Jos herra apotti Capdepont on täällä, sanoi hän hienosti, niin pyytäisin saada kunnian puhutella häntä.
— Tässä hän on, herra kreivi, sanoi Mical, joka oli yskän ymmärtänyt.
Ja kohteliaasti osoitti hän hänelle julmistunutta apottia.
— Suokaa anteeksi, herra varapiispa, sanoi vanhus, täällä on niin pimeä, etten huomannut teitä… Koska olette toistaiseksi hallituksen päämiehenä, niin tulen teiltä pyytämään lupaa sielumessun toimittamiseen.
— Ystävänne piispa de Roquebrun'in kunniaksiko? kiiruhti RufinCapdepont lisäämään.
— Aivan oikein, hyvä herra, jalon ystäväni, hänen ylhäisyytensä markiisi Gabriel Armand de Roquebrun'in, Lormières'in piispan kunniaksi.
— Tämä juhlameno on ennenaikainen. Saadaanhan myöhemmin nähdä.
— Mutta huomatkaapa, hyvä herra, että kaikki paperitehtaan työmiehet…
— Se, joka on kutsunut työmiehet Pyhän Ireneoon, ajakoon ne myöskin pois meidän kirkostamme.
— Meidän kirkostamme! Tuhat tulimmaista, näyttepä pian omistavan piispan puhetapoja.
— Tahtoisitteko sillä lausua, ettei minusta ole hiippakunnan hallitsijaksi?
— Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta jos piispaksemme tulette, niin toivon vaan, ettette saattaisi hiippakuntaa liijaksi kaipaamaan edeltäjäänne.
— Piispa de Roquebrun on minun viholliseni! huusi Harros'in talonpoika vihasta kiehuen.
— Te erehdytte, herra apotti: te olitte hänen vihollisensa! vastasi herra de Castagnerte ylevän arvokkaasti.
— Tahdotteko todistuksia?
— Varotan teitä, minä vaadin kumoomattomia!
— Kuulkaa siis.
Hän astui pöydän luo, otti sieltä papereiden seasta erään vasta avatun kirjeen, ja palasi kreivin luo.
— Jätän alun lukematta, koska se koskee nimen omaan minua, mutta tässä seuraa jotain herra de Roquebrun'istä.
"… Hänen ensimmäinen käyntinsä ministeriössä riisti teiltä kaiken mahdollisuuden päästä piispaksi. Kuinka oltaisikaan voitu olla nimittämättä hänen sihteeriään piispan jälkeläiseksi, kun kenraali de Roquebrun, saatuaan hyvissä ajoin tiedon asiasta, oli puuhannut useampia päiviä sen eduksi ja oli jo edellisenä iltana saanut melkein varman lupauksen keisarilta; koska apotti Ternisien oli kylläksi rikas voidakseen kunnialla astua uuteen asemaansa, niin ei hänen vaalinsa tuottaisi minkäänlaisia menoja valtiolle; ja olihan Lornières'in vanhan piispan terveyden tila sitäpaitsi arveluttavan huonolla kannalla?
"Onneksi oli toinen keskustelu turmiollinen apotti Ternisien'ille, samalla se jälleen nosti teidät vedenpinnalle.
"Pitkässä keskustelussa ministerin kanssa, tuli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in antaa tarkka selitys hänen suosittunsa uskonnollisesta ja valtiollisesta kannasta. Hän tekikin sen niin seikkaperäisesti ja niin taitamattoman suorasti, ettei ministerillä voinut enään olla minkäänlaista epäilystä: hänelle ehdotettiin piispan virkaan asetettavaksi valtion vihollista. Tästä hetkestä saakka oli Ternisien'in kohtalo ratkaistu; nyt oli voitto meidän. Hallitus on saanut kokea niin paljon ikävyyksiä muutamain, erittäinkin Moulias'in ja Nimes'in, piispain tähden, ettei se mielellään enään antaudu uusiin uskonnollisiin seikkailuihin. Kaikki yksinkertaisimmatkin asiat kohtaavat Rooman puolelta kaikenlaisia vastuksia."
— Mitä teihin tulee, rakas ystäväni…
— Mutta herra varapiispa, se mikä koskee yksityisesti teitä, ei millään muotoa voi huvittaa kreivi de Castagnerte'ä, keskeytti apotti Mical, joka ei ollenkaan pitänyt tuosta vähintäin hyödyttömästä avomielisyydestä.
Capdepont totteli ensi kerran, ja heitti herra Jérôme Bonnardot'in kirjeen pöydälle.
— No! hyvä herra, kysyi hän vavisten yhä kirjeen herättämästä kiihkosta, mitä arvelette näistä salahankkeista minua vastaan?
— Arvelen että kun hänen ylhäisyydellään de Roquebrun'illa oli ihan läheisyydessään erinomaisen ansiokas ja harvinaisen hurskas pappi, niin oli hän ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin helpoittamaan hänelle piispan istuimelle pääsemistä.
— Kuinka! piispa de Roquebrun tiesi varsin hyvin, että minä olin saavuttanut ministerin huomion ja että nimeni oli ensimmäisten piispan ehdokkaitten joukossa, ja hänen salainen matkansa Pariisiin, hänen yrityksensä minun vahingoittamiseksi, kaiken tuon te hyväksytte.
— Pidän sitä hurskaana tekona. Tehdessään tämän matkan, joka tuotti hänelle kuoleman, ei hän ole ajatellut teitä, vaan harrastanut kirkon parasta.
— Jolla epäilemättä tarkoitatte että minä en ajattele kirkon parasta, huusi Capdepont astuen rohkeasti herra de Castagnerte'ä vastaan.
Kreivi ei peräytynyt askeltakaan.
— Tekö, teillä on kylläksi ajattelemista omassa itsessänne, vastasi hän ylenkatseellisella ja pistävällä äänellä.
Miehet, joita niin perin vastakkaiset tunteet kiihottivat, seisoivat hetken vastatusten liikkumattomina, tähystellen toisiaan kuin hyökkäykseen valmiit viholliset.
— Pelästynyt Mical pistäytyi kuin ankerias heidän väliinsä.
— Herra kreivi, sanoi hän imelällä äänellä, on jo myöhäistä, ja jos vielä hetkeäkään viivytte, niin ette enään saa ketään pappia messuanne toimittamaan.
Herra de Castagnerte ei voinut olla olkapäitään kohottamatta.
Hän läksi ulos.
— No miten kävi? kysyi apotti Lavernède, nähdessään hänen vihdoinkin palaavan sakastiaan.
— Rakas ystäväni, vastasi kreivi hengästyneenä, pyhä Paavali puhuuristin kiihkosta, mutta minä olen nähnythiipan kiihkon.
— Herra Capdepont?…
— Tiedättekö, jollen olisi kunnioittanut hänen virkapukuaan, olisin vanhuudestani huolimatta lyönyt tuota hävytöntä hansikallani vasten kasvoja.
— Onko Tigrane purrut teitä?
— Ei juuri, mutta näyttänyt hampaitaan.
— Entäs messu?
— Saatte toimittaa sen nyt heti.
Apotti Lavernède, joka oli jo messupaita päällään, ja risti rinnalla, puki ylleen mustan messukasukan ja läksi astumaan pääalttaria kohti.
Kuori alkoi laulaaRequiem'iä.
Samalla hetkellä soi kello kahtatoista Pyhän Ireneon suuressa tornissa.
Rooma.
Surullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle ja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun kaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja alipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi laskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien matkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan korkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos minkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo nyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo toinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä vuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo kolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee liikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista eläkettä…
Harvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan ohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa. Useimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet kokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta kun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan erehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.
Tuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista, seurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät apotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä ja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja kostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia ja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään nöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun ei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan rajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt orjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in kardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:
"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!"
Majautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet nähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä toivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt ensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana, hilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen ystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan sutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta, tahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.
Hän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa, lupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne toinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen, joka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään anomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä takaisin.
Mutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän kuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti apotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon hajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana, milloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan. Hänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden menosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle Pariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.
Mitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun vähäisinkin vastatuuli puhalsi?
Apotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin vaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko Capdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies, jommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain lannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?
Siveysopin professoripelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.
— Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen! ajatteli hän itsekseen.
Hän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli edestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin pyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti raskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa oleva.
— Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään kysyä.
Eräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa avannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:
— Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!
— Mitä, tarkoitatko piispaksi?
Vimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun kirjekuoren, josta veti esille kirjeen.
Herra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota ei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän tänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut kuin tikarin pisto. Hän luki:
"… Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos ratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta. Olen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin hän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi, ja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle tunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut paavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen…"
Tuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on piispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.
— Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan hakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tuleeMoniteur'iin[virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.
Rufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.
— Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän. Koko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa haaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä niinkuin julma todellisuus… Vapisen vieläkin muistaessani sitä. Olin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli aivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla loistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut piispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus… Näin ne aivan selvästi… ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs… Vihdoin pääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta… Ajattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen graniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili. Semmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta Pyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen tuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut, mihinkä käsi tarttunut?… Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun piti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni vähääkään rohkeutta… Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta, löysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös graniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi ja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita… En voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen murenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni ahdisti…
Vihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin valmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni ja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin tiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan. Muistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä asennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki himoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta, mutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin päämaalia yhä likemmäksi…
Hiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo niihin koskemaan… Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään hillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni saaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta kadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas syvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua vastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical, että otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia kertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!
Koko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.
"Se on lapsellista, keskeyttisiveysopinprofessori. Olkaamme vakavia."
— Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on useita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja eikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan?… Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.
— Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä, jos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos kerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut piispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi pappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka mitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.
— Jumala varjelkoon!… Samassa kuin moitin muutamia paavin etuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla ole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa, äitiäni.
— No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa elämän-tapojani vastaan.
— Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella, joka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen sisällisessä elämässään.
— Näet siis…
Kirkollisasiain ministeerio.
Apotti Mical istui suuressa olkituolissaan, pöytään nojaten. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.
Capdepont, joka seisoi vähän matkan päässä, työnsi nojatuolin ystävänsä luo ja istuutui hänen viereensä.
— Rakas ystäväni, sanoi hän, tarttuen Mical'in käteen…
— Mutta onhan sinulla kuume! keskeytti tämä, tuntiessaan hänen tulikuuman kätensä.
— Rakas ystäväni, jatkoi Capdepont antamatta häiritä omia ajatuksiaan, turhaan koitat sinä minua rauhoittaa: minä pelkään ja vapisen kuin pieni lapsi. Voitko selittää minulle, mistä tulee tuo kauhea lamauttava pelko, nyt, kun kohtaloni ratkaiseva hetki on käsissä? Muuten ei tässä enään ole kysymys Pariisista, eikä Roomastakaan, vaan Korkeudesta.
Hän osotti sormellaan taivasta kohti.
Mical, koko tässä asiassa, josta kuitenkin elämäni riippuu, olen liian vähän turvannut Jumalaan… Minä vapisen pelosta… Kun ajatus pyrkiä piispan istuimelle saakka ensikerran heräsi minussa, niin oli minulla ainoastaan Kirkon etu päämääränä. Ainoastaan kirkon kunniaksi tahdoin minä nousta korkeammille arvoasteille. Olla kirkon pylväänä, oi, kuinka se oli ihana ajatus! Olin silloin vielä nuori, ja vaikka minussa jo silloin oli herännyt voittamattoman kunniahimon oireita, eivät kovat taistelut kumminkaan olleet tukehuttaneet innostustani ja viatonta luonnollisuuttani. Voi noita onnellisia aikoja, jolloin vaatimattomana sijaispappina palvelin Pyhän Frume'n ja Pyhän Ireneon seurakunnissa! Mutta kuinka olen sittemmin langennut!…
Olen pyrkinyt piispaksi, ja kentiesi siksi vielä pääsenkin; mutta kuka aavistaa mitä tuskia se on minulle tuottanut ja mitä nöyryytystä kysynyt?…
Oi, jotakin raivostuttavaa on tuossa nöyryyttävässä asemassa, jonka maallinen laki on määrännyt papeille, joitten lahjat ja avut oikeuttavat heitä tavoittelemaan kirkollisia arvoasteita. Jollei todellakaan voida päästä siihen, että uskovaiset itse valitsevat piispansa, niinkuin oli pyhänä lapana kristikunnan ensiaikoina, niin miksi ei voitaisi järjestää jokaisen hiippakunnan papistoa erityiseksi vaalikunnaksi, ja sallia sen ylimmän kaitsijansa kuoltua itse valita toinen avonaiselle istuimelle? Siten olisi papinarvo ja kunnia ylimalkaan turvattu, sekä samalla myöskin paavin arvo ja kunnia, jota joka päivä vaaditaan, jopa usein vastoin tahtoansakin, vahvistamaan hallituksen esittämiä vaaleja. Mutta mitä vielä? Asetettuansa kaikki laitokset tahtonsa alle, teki Ensimmäinen Konsuli kirkonkin valtansa alaiseksi. Koska piispat olivat mukavia omaintuntojen hallitsijoita, niin piti hän tärkeänä saada nämätkin uudenlaiset valtansa toimimiehet käskettäväkseen. Siinä oli uusi herruuden välikappale,instrumentum regni…
Ja miten on sitten käynyt? Kun kirkko oli hyväksynyt ja alistunut konkordaatein alle, jotka ikäänkuin rautakahleilla kiinnittävät sen kansojen valtiolliseen elämään, on sen täytynyt kärsiä osansa kaikista valtiollisista tapauksista ja muutoksista. Luotuna liitelemään pilvissä, kansoja ja kuninkaita ylempänä, on se nyt nähty riippuvaisena viheliäisimmistä maallisista pyrinnöistä ja sen kautta joutunut vihan ja ylenkatseen alaiseksi. Kun kirkko, sen sijaan että se olisi säilyttänyt jumalallisen itsenäisyytensä, on antautunut ruhtinaitten alamaiseksi, niin onhan ihan luonnollista että tähän kapinalliseen aikaan vihamielinen ja sokea kansa pitää sitäkin osaltaan edesvastauksen alaisena…
— Oi, Mical, jatkoi hän sydäntä särkevällä surumielisyydellä, kuinka usein olen tuntenut inhoa ja vastenmielisyyttä, vaeltaessani kunnianhimon vaarallista tietä ja eksyessäni Thévenot'in perheen seuraan, joka on yhdistetty toimintaani keinottelujen halpamaisissa puuhissa. Ensimäkien käyntini kirkollisasiain ministerin luona oli tuskan ja kauhistuksen hetki. Herra Bonnardot, joka oli seurannut mukanani, koitti tietysti kaikin tavoin lieventää tehtäväni ikävyyttä. Mutta minun täytyi istua etehisessä kahdenkymmenen muun hakijan seurassa, ja siinä tulin minä tuntemaan koko kurjuuteni syvyyden. Kuvaileppas että kohtalo oli asettanut minut vastapäätä suurta peiliä, niin että kun vähääkään päätäni kohotin, näin minä edessäni viheliäisen olennon, joka hätääntyneenä pyöritteli hattua sormiensa välissä, tietämättä miten olla ja menetellä. En voi sanoin kuvata mitä inhoa papin takkini, vyöni ja kaulukseni minussa herättivät. Mitä! olinhan minä pappi, Jumalan valitsema sielujen hallitsija, rauhoittaja ja puhdistaja, ja nyt istuin minä etehisen kuluneella penkillä, kädet polvilla, katse sammunut, selkä kumarassa, niinkuin orja, joka odottaa selkäsaunaa! Mical, minä olen kärsinyt tämän häpeän…
Tätä muistaessaan ei hän voinut pysyä paikallaan; hän nousi ylös, ja tehden raivoisia liikunnoita alkoi hän uudelleen kulkea edestakasin huoneessa.
— Suoraan puhuen, sanoi siveysopin professori, olisin toki luullut sinua enemmän karaistuneeksi.
— Karaistuneeksi! huusi hän.
Hän pysähtyi. Ja tuijottaen ystäväänsä palavilla silmillään huusi hän:
— Mitä? luuletko sinä todellakin, että kaikki nuo ministerin etehiseen läjäytyneet ihmiset, tahi että itse ministerikään olisivat minua peloittaneet? Minä pelkäsin itseäni, houkkio! siinä kaikki. Tiedätkö mikä minut saattoi araksi ja hätääntyneeksi? Se oli ylenmääräinen voimani. Sellainen saattaa tapahtua minun luontoisille miehille. Muuten papillinen arvoni, jota en koskaan ole niin elävästi tuntenut, painoi ja musersi minua koko voimallaan, jonka Jumala on siihen liittänyt…Tu es sacerdos in aeternum! [Sinä olet pappi ijankaikkisesti.] Nuo kauheat sanat kaikuivat korvissani… Jos olisin ollut maallikko, niin olisin ylpeänä istunut tuolla häväistyksen penkillä, mutta minä olin pappi, ja koska papin ei milloinkaan sovi tunnustaa hyväksyvänsä häpeällisiä vaikuttimia, ja koska läsnäoloni tässä huoneessa sisälsi semmoisen tunnustuksen, niin painoi häpeä päätäni alas. Astuessaan piispan, kardinaalin, tahi itse paavin eteen, saattaa yksinkertaisinkin pappi täysin ylläpitää oman arvokkuutensa, mutta ministerin edessä on jokainen tunteva itsensä halpamaiseksi, jollei hän ole hävytön. Kummallista! kun vuoroni tuli astua tuon korkean herran eteen, jota olin tullut kumartelemaan, kuohahti minussa vihan vimma. Olin nöyrä, mutta mieleni oli täynnä kapinanintoa. Jos ministeri, jäykkä, juhlallinen mies, olisi yhdenkään sopimattoman sanan lausunut, olisin minä hyökännyt esiin… Mistä tuo suunnaton kätketty viha? kysynet sinä varmaan. Siitä että ulkopuolella kirkon pyhää arvojärjestystä ei sovi olla mitään valtaa yläpuolella meitä. Me emme ole luodut kumartamaan maallikoita, vaan maallikot ovat luodut lankeamaan polvilleen meidän jalkaimme juureen. Meille ovat nämä sanat sanotut: "Te olette maan suola."
— Noiden periaatteiden mukaan olisi sinun pitänyt yliseminaarista päästyäsi hakea itsesi Harros'in pastoriksi, ja pysyä siellä elämäsi loppuun.
— Mistä tiedät etten sitä pitkänä taisteluni aikana ole monesti katunut?
Mical vastasi ivallisesti hymyillen:
— No, voithan sinä tuon halusi tyydyttää vielä nytkin. Olethan nyt hiippakunnan päämies, minkätähden et nimitä itseäsi pastoriksi kylään, joka sinua enintäin viehättää?
— Sinä pilkkaat, etkä näe mitä hirveitä tuskia minä kärsin! sanoiCapdepont vakavalla äänellä.
Mical nousi ylös, ja liikutettuna tarttui hän ystävänsä käteen:
— No niin, sanoi hän leikki äänellä, liioittelu sikseen. Nyt on jo aika katsoa asiaa terveillä silmillä, eikä antautua mielikuvituksen ja harhanäköjen johdatettavaksi. Oi! syytä on todellakin moittia sinua epäkäytännölliseksi! Neroa sinulla lienee, mutta selvää järkeä sinulta usein puuttuu…
— Jatka.
— Mistä tässä oikeastaan on kysymys? Pelkäätkö sinä, että jos keisari nimittää sinut Lormières'in piispaksi, paavi, jossa on edeltäpäin herätetty epäluuloa sinua kohtaan, kieltäisi vahvistustaan. Tämä seikka tosin minuakin huolestuttaa, mutta en minä liiallisuuteen mene. Jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun nauttikin siksi paljon luottamusta Vatikaanissa, että on saanut valituksensa kuulluiksi, niin ei Rooma muistaakseni ole siinä asemassa, että se uskaltaisi liiallisella vihamielisyydellä kohdella hallituksen päätöksiä. Paavi elää Ranskan armeijan suojeluksessa.
— Mutta tiedätkö mitä hra de Roquebrun'in viha on voinut keksiä minun turmiokseni? Etkö enään muista, kuinka tuo mies, kokonaan piispallista arvoa vailla, alhaisten keinottelujen kiihottamana, rohkeni täydessä istunnossa, koko hiippakunnan papiston edessä julkeasti kohottaa kättänsä minua vastaan ja mutista manauksen sanoja?
— Tuo kohtaus on vielä silmieni edessä. Hän vertaili sinuaLuciferiin, pimeyden ruhtinaaseen… Mutta älkäämme nyt kiihottako itseämme turhaan.
— No, ole sitten mainitsematta de Roquebrun'in nimeä! huudahti Rufin Capdepont, jonka raju luonto, hetken masentumisen jälkeen pääsi valloilleen.
Apotti Mical vaipui hetkeksi mietteisiin. Äkkiä tarttui Capdepont leveillä käsillään ystävänsä laihoihin olkapäihin, ja ravisti hänet melkein kumoon.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän, tuijottaen kirkkailla, fosforikiiluisilla silmillään Mical'iin, joka säikähtyneenä painoi päänsä alas.
Kuitenkin seisoi professori, yhä vaan miettien, hiiskumatta sanaakaan.
— Armahda minua! mutisi Capdepont melkein rukoilevalla äänellä.
— Ajattelen vaan, sanoi Mical hitaasti, että mitä syytöksiä sinua vastaan Roomassa lieneekään tehty, löytyy kuitenkin keino saada ne kumotuksi.
— Keino?
Varapiispan kasvot selvenivät hirveästä jännityksestä.
— Ei meidän tarvitsisi muuta kuin Roomassa yrittää mitä olemmePariisissa yrittäneet.
— Anomusesityskö?
— Ei, vaan pitkä kirjoitus paaville, jossa esitettäisiin sinun täydellinen oikeauskoisuutesi, ja sinun muuttumaton kunnioituksesi pyhää istuinta kohtaan.
— Ja kuka todistaisi noiden mielipiteiden todenperäisyyden? Oikeastaan ovat ne kyllä minun omiani; mutta enkös minä toimillani Pariisissa tuon hallituksen luona, joka kaiken mokomin etsii gallikaanilaisia, ole näyttänyt luopuneeni niistä.
— Ensiksikin lukuisia otteita teoksistasi, ja toiseksi allekirjoitukset…
— Allekirjoitukset?… Melkein kaikki tänne kutsutut papit ovat palanneet takasin seurakuntiinsa. Pitäisikö heidät kaikki uudestaan kutsua kokoon?…
— Mitä me heitä kaikkia tarvitsisimme!… Kunhan vaan tuomiokapituli antaa sinulle puoltolauseensa. Yksitoista nimeä, siinä on jo kylliksi.
— Tuomiokapituli! huudahti Rufin Capdepont. Oi, Mical, sinulla on tavasta oivallisia päähänpistoja…
— Ranskassa supistuvat tuomiokapitulin etuoikeudet niin mitättömiin, että sen olemassaolo piispan rinnalla on tarpeetonta turhuutta. Roomassa on toisin: siellä ovat kapitulit säilyttäneet muinaisten kirkollisten laitosten koko arvon, ja sinä arvaat mitä se merkitsee…
— Tietysti… Mutta oletko varma tuomiokapitulin suhteen? Minulla on tiedossa ainakin kolme tahi neljä vastahakoista…
— Tuomioherrat tottelevat arkkipappiansa, ja vanha Clamouse, huolimatta äskeisestä heikkoudestaan, tulee meitä seuraamaan. Ja mitä muuten vastahakoisiin tulee, olen minä käyttävä sotataitoani heitä vastaan.
Vikkelästi kuin orava kävi hän hattuunsa kiini. Capdepont katseli häneen hämmästyneenä ja uteliaana.
— Tänä iltana tuon uutisia! sanoi siveysopin professori poistuen ovea kohti.
Capdepont riensi hänen jälkeensä, ja pysähdyttäen hänet äkkiä, lausui hän:
— Ystäväni, vastikään valittelin, että — tässä tärkeässä asiassa, minun piispaksi pääsemisen asiassa — olen laiminlyönyt Herran nimen avuksi huutamista. Eikö olisi syytä, nyt kun ryhdytään viimeisiin yrityksiin, langeta polvillemme hänen eteensä?…
Hänen äänensä vapisi.
Mical oli pysähtynyt, ja antoi nyt kulettaa itsensä pöydän luokse. Suuren paperikasan päällä makasi kaunis norsunluinen ristiinnaulitun kuva kellastuneet käsivarret ojennettuina.
He laskeutuivat polvilleen paljaalle kivilattialle.
Ristiin naulitun ääni.
Seuraavana aamuna hyvin aikaiseen poistui apotti Capdepont yliseminaarista, sulkeutuakseen yksinäisyyteen piispanviraston suureen saliin. Suuri kirjekasa odotti häntä pöydän kulmalla, jonka tuntematon käsi oli puhdistanut tarpeettomista papereista. Herra varapiispa selaili kiireisesti kirjeitään, ja säihkyvin silmin tarttui hän äkkiä pieneen neliskulmaiseen kirjeeseen, jonka kuoren karkea kirjoitus melkein kokonaan peitti. Capdepont luki alun kirjettä… Kasvonsa kirkastuivat ja huulet vetäytyivät hymyyn… Hän käänsi lehden ja jatkoi… Samassa oli hänen muotonsa jälleen synkistynyt, ja sileä otsa vetäytynyt syviin kurttuihin.
— Siihen se päättyi! mutisi hän. Irvissä hampain rutisti hän kirjettä luisien sormiensa väliin. Hän vaipui tuolilleen, voimatonna ja masentuneena ikäänkuin olisi voimallinen isku häntä kohdannut.
Tuo kirje, jonka ensi rivit olivat saaneet julman papin hymyilemään, mutta jonka loppusanat näyttivät hänen kukistaneen, oli parooni Thévenot'ilta.
Lähetettynä Pariisiin ajamaan asiata, jota hän vuosia sitten oli saanut harrastamaan niinkuin omaansa, antoi hän nyt sieltä tarkan kertomuksen toimistaan.
— Hän oli onnistunut saada vanhan ystävänsä, Dupin vanhemman, tätä nykyä senaattori ja kassatsioni-oikeuden kenraali-prokuraattori, puolustamaan Capdepont'in vaalia. Eikä hän voinut sitä epäilläkään, ettei "Kirkko-oikeuden" käsikirjan tekijän hyväntahtoinen välitys olisi tehnyt lopun keisarin epäilyksistä…
Mutta suureksi onnettomuudeksi oli kuitenkin varma, että huolimatta keisarinnan hartaista pyynnöistä, joka yhä vieläkin suurella kiintymyksellä seurasi suosittunsa menestystä, oli kenraali de Roquebrun'in onnistunut veljeltänsä perityn vihan kiihottamana, saattaa keisari häilymään apotti Capdeponi'in ja apotti Ternisien'in välillä. Apotti Ternisien'illä oli suuri omaisuus, ja tämä seikka oli suuresta merkityksestä hallitukseen katsoen. Rikas piispa on hyödyksi sekä kirkolle että valtiolle…
Muutoin oli valtakirja jo tehty. Oli vaan tietämätöntä kummanko nimi oli siihen kirjoitettu…
Mitä tulee apotti Ternisien'iin, jota hän mielellään olisi tahtonut tavata kuulustellakseen hänen mielipiteitään, niin ei hän ollut nähtävänä Pariisissa. Toimitettuaan suosijansa ruumiin huolellisesti balsamoiduksi, oli hän kadonnut tietämättömiin. Arveltiin hänen matkustaneen Arras'iin, de Roquebrun'in omaisten luokse, juhlallisesti hautaan saattaakseen Lormières'in piispavainajaa.
Apotti Ternisien'in toimia oli valvominen, ja niitä hän valvoisikin tarkkaan…
Tuo Ternisien, joka asettui hänen kunnianhimonsa tielle, syöksi Rufin Capdepont'in alakuloisuuden ja epätoivon tuskalliseen taisteluun. Uskallettiinko todellakin hänen rinnallensa asettaa miestä, joka tuskin oli neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja joka oli kirkolle aivan tuntematon, eikä sanalla taikka kynällä koskaan pienintäkään palvelusta sille tehnyt. Mikä olikaan tuo Tivolin Fransiskaanein luostarista äskettäin päässyt nuori, kaikkia todellisia ansioita kaipaava pappi hänen rinnallaan, joka kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei ollut päiväksikään lakannut puhumasta eikä kirjoittamasta; joka oli kirkolle lahjoittanut useita polvikuntia eteviä ja hyväavuisia pappeja; joka oli toimittanut uuden painoksen pyhän Thomas Aqvinolaisen teoksista, julaissut useampia tieteellisiä tutkimuksia, joista yhtä "De Auctoritate", luettiin useammassa kuin kolmessakymmenessä seminaarissa; joka oli selityksillä varustanut pyhän Augustinon ihanat "Solilogues"; joka paraikaa valmisteli teosta, missä selitettäisiin hämäräksi jäänyttä historiallista seikkaa:Paavi Sixtus V:n ja Espanjan kuninkaan Fiilip II:n väliset suhteet?
Tuntien kieltämättömän etevämmyytensä ajatteli hän tavasta säälien kilpailijaansa.
— Mitä vielä! sanoi hän itsekseen ylenkatseellisesti olkapäitään kohottaen, me emme ole luodut yhteen törmäämään samalla tiellä.
Mutta kumminkaan hän ei voinut epäillä, että se juuri oli herra deRoquebrun'in entinen sihteeri, joka seisoi häntä vastaan.
Capdepont jäi liikkumattomana seisomaan, tuijottaen asiamiehensä parooni Thévenot'in kirjeeseen. Tuo onneton paperilappu käpertyi yhdeksi mytyksi hänen kangistuneissa sormissaan.
Mitä aikoi hän?
Hän näytti miettivältä…
Yhtäkkiä kohotti hän molemmat kätensä ylös ja laski ne sitten pöydälle. Paperit kahisivat hänen käsissään, vihot irtautuivat ompeleistaan ja hajosivat pitkin lattiaa. Viha kuohui korkeammilleen, ja jos Seneca'n sanoissa todellakin on perää, ettäihmisessä ovat Jumala ja eläin toisiinsa sidotut, niin voidaan sanoa, että meidän raivopäässä tiikeri, jonka toverit olivat hänessä nähneet, nyt oli murtanut kahleensa ja alkoi kiljua.
Tapansa mukaan, kun myrskyiset ajatukset häntä vaivasivat, rupesi hän tietämättään kulkemaan edestakasin huoneessa. Hän kulki seinästä toiseen, otsa rypyssä ja tukka pystyssä kuin jalopeuran harja, milloin liikuntoihin, milloin sanoihin vihaansa purkaen. Hän, joka oli selittänyt Augustinon yksinpuhelot(Soliloques), tuon suuren miehen, jolla myöskin oli intohimoinen, vaikka rakkauden kautta (caritate, niinkuin hän itse sanoo) kukistettu luonto, hän antautui nyt vuorostaan katkeran suloiseen nautintoon antaa ajatuksensa vapaasti vieriä yksinäisyydessä.
Tuossa hurjasti kävellessään tulkitsi hän itsekseen suurella tarkkuudella elämänsä pitkälliset kärsimykset.
Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli hänen tautinsa alkanut. Mielihyvällä hän muisteli oloansa Pariisissa. Kaikki näytti hänestä silloin niin kauniilta; tulevaisuus avautui suuremmoisena ja loistavana hänen edessään; olihan hän silloin niin nuori! Oi! sitä nuoruutta!… Mutta äkkiä olivat hänen ajatuksensa siirtyneet piispa de Roquebrun'iin. Hän pysähtyi. Pimennosta näki hän leppymättömän vihollisensa ilmestyvän, hän seisoi siinä, aivan lähellä häntä…
Capdepont seisoi paikallaan, eikä uskaltanut hievahtaakaan. Liiallinen vihansa oli tehnyt hänet tunnottomaksi, mykäksi, jähmettyneeksi. Silmät loistivat päässä kuin hehkuvat hiilet, tuijottaen olentoon, jonka hän oli edessään näkevinään. Vaivalla saatuaan jalkansa maasta irroitetuksi, astui hän askeleen eteenpäin, ja samalla irtautui hervoton kielensäkin suussa.
Jonkinmoinen kiihkeä mielenhäiriö kohotti hänen raivonsa ylinamilleen. Vast'ikään oli hän syyttänyt herra Jérôme Bonnardot'a välinpitämättömyydestä, Thévenot'in perhettä yksinkertaisuudesta, Pariisin arkkipiispaa, jonka hän oli saanut apuansa lupaamaan, itsekkäisyydestä, ja kaikkia ystäviänsä typeryydestä; mutta mitä olikaan, josta hän ei syyttänyt hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia?
Hänen mielestään oli Lormières'in piispa vainaja todellinen, ehkäpä ainoakin syyllinen. Syydettyään häntä vastaan hävyttömimpiä herjauksia, meni hän ilkeydessään niin pitkälle, että kielsi vainajaparalta yksinkertaisimman rehellisyyden käsitteenkin. Saatuaan tilaisuuden todeksinäyttää erään kolmentuhannen frangin vaillingin hiippakunnan kassassa, vaillingin, joka piispavainajan runsaisiin almunantoihin katsoen oli varsin oikeutettu, syytti hän häntä nyt rahan varkaudesta, samoin kuin ennen oli häntä piispansauvan varkaudesta syyttänyt.
Onko ihmislapsi todellakin semmoiseksi luotu, että hän, himojen valtaan jouduttuaan, saattaa siihen määrin alentua? Oh! semmoiseksi hän on luotu. Heikompana luonteena, olisi Capdepont kenties ollut hillitympi; mutta tuon voimakkaan, riippumattoman, hallitsemaan luodun luonteen täytyy jo verensä ja hermostonsakin määräämänä esiintyä liiallisena. Muutamissa luonteissa, kuulukootpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, on olemassa vastustamaton taipumus julmuuteen.
Äkkiä kuului liikettä ja ihmisääni oli lausunut jotakin suuressa huoneessa…
Herra varapiispa, joka juuri paraillaan oli pahasti parjaamassa apotti Ternisien'iä, tuota loukkauskiveä, jonka piispa de Roquebrun hautansa syvyydestä heitti häntä vastaan, jäi äkillisen kauhun valtaamana äänettömänä seisomaan…
Mistä tuli tuo ääni, jonka hän niin selvään oli kuullut?
Kauhistuneena katseli hän joka nurkkaan ja pitkin paljaita seiniä. Ei mitään. Hän käänsi katseensa pöytään. Oi kauhistusta! Oi ihmettä! Eikö ristiinnaulitun pää liikkunut? Kenties hän se oli puhunut. Mitä oli hän sanonut?
Hän kuunteli…
Rufin Capdepont vapisi koko ruumiistaan, sillä eivät pitkälliset opinnot, eikä seurustelu yksistään miesten kanssa ollut poistanut tästä kokonaisesta luonteesta taikauskoisuutta. Pappina ja talonpoikana uskoi hän aina ihmeitä… Jumala oli astunut väliin… Jumala oli tullut häntä tuomitsemaan… Ehkä hän uhkasi häntä!
Hän lähestyi kunnioituksella pöytää, ja notkistaen polvensa pyhän ristiinnaulitun eteen, niinkuin hän oli edellisenäkin iltana Mical'in kanssa tehnyt, antautui hän hartaaseen rukoukseen.