The Project Gutenberg eBook ofApotti TigraneThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Apotti TigraneAuthor: Ferdinand FabreTranslator: Ellida JärnefeltRelease date: June 21, 2018 [eBook #57368]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK APOTTI TIGRANE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Apotti TigraneAuthor: Ferdinand FabreTranslator: Ellida JärnefeltRelease date: June 21, 2018 [eBook #57368]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Apotti Tigrane
Author: Ferdinand FabreTranslator: Ellida Järnefelt
Author: Ferdinand Fabre
Translator: Ellida Järnefelt
Release date: June 21, 2018 [eBook #57368]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK APOTTI TIGRANE ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ferdinand Fabre
Suomentanut E. J.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
I. Jumalinen kaupunki.II. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.III. Rufin Capdepont.IV. Hiippakunnan oikeusto.V. Piispan puutarha.VI. Papinvihkiäiset.VII. Pimeyden ruhtinas.VIII. Pyhänhengen messu.IX. Kreivi de Castagnerte.X. Rooma.XI. Kirkollislain ministeerio.XII. Ristiinnaulitun ääni.XIII. Pyhän Ireneon tuomiokapituli.XIV. Lavernède ja Ternisien.XV. Mical.XVI. Ruumiin saatto.XVII. Paavi Formosus.XVIII. Munkit.XIX. Herra Clamouse'n vistipeli.XX. Ruumisalttari.XXI. Pappien komedia.XXII. Krypta.XXIII. Eläköön hänen ylhäisyytensä!XXIV. Karku.XXV. Kardinaali Maffei.XXVI. Paavin ehdokas.
Jumalinen kaupunki.
Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta asukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää Cevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat sanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin sen näkee. KapeaArbouse-virta, joka saa alkunsa ihanasta arpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaanPaperitehdaskaupungiksi, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon pitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä sijaitsevaLuostarikaupunki, saapi nimensä kirkoista ja luostareista, joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen Pyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko, myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein luostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat rakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen perusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan istuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska siellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa olisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet vallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla paavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa 3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan kelvolliseksi.
Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein kaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne ovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset kaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet vuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että nyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä, liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti Luostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen. Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa vallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa tehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia, naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien asemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja, jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa mykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto kirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa. Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat, Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen parantajat ja — kukapa niitä kaikkia muistaakaan.
Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla houkuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja suuri onkin heidän lukunsa siellä.
Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa vetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.
Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo restauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies, jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen historiasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut muuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon vuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Astros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.
Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä uskaltavat uskovaiset — muita ei siellä olekaan — vapaasti vetää taskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua; Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei ole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan ole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten ihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin sanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa kolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa lähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia juhlamenoja!
Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on rakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä ympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka sammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten pitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja leikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaanali-diakoonein, toistatonsuroittujenpihaksi — on taajaan istutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman viileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee täällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.
Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteliali-diakoneinpihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuintonsuroittujenpiha, hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.
Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli käärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli vaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli julkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä sekamelskassa osallisena.
Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä, istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli jäännös Minimein luostarista.
Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin luokse ja sanoi:
"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"
Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon nimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen,kirkkohistorianprofessori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti arvokkaasti.
Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka niin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont tuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen virkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri oli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he sanoisivat ja mitä ajattelisivat?… Ikävystyneenä naurettavaan toimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.
Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen mies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat syvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas; terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka, jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin sanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän norsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten neroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.
"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle", soperteli läähättäen muuan apotti.
"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa osottaen.
Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti katsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan perällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa sinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.
"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen leikkinsä.
Mutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui RufinCapdepont suoraan piispaa kohti.
"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja", sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä, jolla hänen tuloansa vastaanotettiin.
"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidän ylhäisyytenne", vastasi Capdepont röyhkeästi.
"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähän kuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksi pyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvin voitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!…" "Olenhan teidän ylhäisyydellenne monesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoista Etelä Ranskan seminaareissa…"
— Kylläksi, herra!… Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineet piispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltäni hartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoria miehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettää papiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaisten häveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, että olen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon. — "Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voi teidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle." — "Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettu että meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, joka kykenisi teidän sijaanne täyttämään!… Mikä ylpeys!" — "Olen pahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, joka voisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla."
Tämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksia noudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaa on muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunista ja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaan kumminkin kukistanut piispan.
"Herra apotti", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, "ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotan heitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niin vähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen, saatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana."
Ja palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinni jälestään, niin että kajahti.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun.
Luentosali oli Minimien entinen kapitulinsali. Kapeat suippokaariset akkunat, joita gootilainen läpikorusto ja suuret tuuheat jalavat pimittivät, päästivät ainoastaan heikon, himmeän valon tuohon avaraan suojaan, jonka korkeaa holvia kolme paksua pilaria kannatti. Rivissä pitkin seiniä oli tukevia tammisia kuoripenkkiä, jotka olivat koristetut tuntemattoman taiteilijan törkeillä, milloin kauniillakin leikkauksilla. Peräseinällä, vastapäätä pääovea, oli apotin istuin, jonkinmoinen, viisi askelta lattiaa ylempänä oleva valtaistuin, jonka takaa kohosi veljeskunnan perustajan, Franscis de Paule'n mustaan puuhun veistetty voimakas profiilikuva.
Astuessaan luentosaliin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun suuntasi kulkunsa suoraan apotin istuimelle. Yliseminaarin opettajat saapuivat vitkaan toinen toisensa jälkeen. Piispa istui pitkän aikaa äänetönnä, joko hän sitten tahtoi Jumalan edessä valmistautua tärkeään tehtäväänsä, taikka ainoastaan halusi antaa herra Rufin Capdepont'ille, jota ei vieläkään näkynyt, tilaisuutta saapumaan.
Vihdoin ylijohtaja ilmestyi. Alla päin, silmät maahan luotuina — epäilemättä hän pelkäsi joutuvansa kiusaukseen uudelleen kääntää katseensa piispaansa vastaan — astui hän viimeistä tyhjää kuoripenkkiä kohden, jonka sulkupuun hän koneentapaisesti nosti nojataksensa siihen. Tämä liikunto, itsessään niin yksinkertainen, loukkasi hänen ylhäisyyttään de Roquebrunia. Epäluuloisuudessaan oli hän siinä selvään huomaavinaan jonkinlaista kunnioituksen puutetta häntä kohtaan.
"Herra Capdepont", sanoi hän, voimatta itseään hillitä, "olen täällä isäntänä, enkä tietääkseni ole vielä käskenyt ketään istumaan."
Ikäänkuin verille kannustettu hevonen nosti ylijohtaja rohkeasti päänsä pystyyn.
"Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän, "Kartagon neljännessä kirkolliskokouksessa säädettiin, että niin pian kuin piispa itse istuu, hän ei saa sallia yhdenkään papeistansa seisoa:Episcopus, in qvolibet loco sedens, non patiatur stare presbyterum…" — "Herra, te olette oivallinenkirkkohistorianprofessori; mutta mielestäni vaatisi kohteliaisuus kumminkin, että piispaanne puhutellessanne luopuisitte noista professori-tavoistanne. Tietonne kirkolliskokouksista ilahduttavat minua; mutta kaiken tuon sekasotkun ohessa sopisi teiltä ehkä odottaa hiukan elämäntapojenkin tuntemista."
Viimeiset sanat, jotka pikemmin sopivat maallikon kuin piispan suuhun, lausuttiin pisteliään ilkeästi.
"Hyvät herrat" lisäsi hän yhteen jatkoon lieventääkseen liian kiivaitten sanojensa vaikutusta, "pyydän teitä istumaan."
Pitkä äänettömyys seurasi hänen puhettaan.
"Hyvät herrat opettajat", lausui vihdoin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun arvokkaalla ja rauhoittuneella äänellä, "kun kymmenen vuotta sitten otin vastaan Lormières'in piispan viran, oli minun ensimmäisenä pyrintönäni kaikessa seurata pyhäin edeltäjäin jälkiä. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin kuitenkin, että hiippakunnassamme oli suuria muutoksia toimeenpantavana. Muutamia olenkin jo koittanut suorittaa. Epäilemättä muistaa jokainen teistä tuon täydellisen uudistuksen kirkollisten menojemme järjestyksessä. Jos en olekkaan ryhtynyt tärkeimpään muutokseen — tarkoitan yliseminaariamme koskevaa parannusta — niin on se ollut sentähden, että suunnattomat, melkeinpä voittamattomat esteet ovat minua kohdanneet. Ennenkuin kutsun munkkikunnan jäseniä tätä laitosta johtamaan, lienee velvollisuuteni hankkia jokaiselle teistä kunniallinen asema. Mutta mitenkä voisin näin köyhästä hiippakunnasta löytää kyllin arvokkaita paikkoja miehille, joiden mielipiteet tosin eroavat omistani, mutta joiden hengenlahjoja ja hurskautta tuhansin kerroin olen tunnustanut ja alati tulen tunnustamaan. Ja miks'en sitä myöntäisi, että minä, vaikkapa vanhastaan olen ollut vakuutettuna siitä, että munkit paremmin kuin vapaapapit, kykenevät nuoria leviittoja kasvattamaan, aina olen toivonut asioiden täällä kääntyvän parempaan pisin, niin etten olisi pakotettu ryhtymään niihin muutoksiin, jotka nyt haikealla mielellä olen toimeenpaneva…"
Piispa keskeytti puheensa, ja hän katsoi tutkivasti salin ympäri, nähdäkseen minkä vaikutuksen lyhyet sanansa olivat tehneet.
Vaikutus oli todellakin ollut masentava. Paitsi kahta tahi kolmea miestä, jotka vankkoina kestivät myrskyä, painoivat kaikki murtuneina päänsä alas. Se, joka on elänyt pappien parissa, tietää hyvin kuinka vähän siveellistä jäntevyyttä löytyy näissä, suurimmaksi osaksi pelokkaissa ihmisissä, kun vaara uhkaa heidän aineellista asemaansa. Moni heistä on valmis kuolemaan Jumalansa edestä, mutta hätääntyy tavallisen elämän jokapäiväisimmän vaikeuden sattuessa. Yksi opettajista, Mical apotti,siveysopinprofessori, nousi ylös. Pieni hän oli ja kurjan näköinen, hoikka ja hontelo kuin korsi.
"Aina siitä saakka, kun teidän ylhäisyytenne tänne saapui", lausui hän huilumaisella äänellä, "on munkkikuntain luku lisääntymistään lisääntynyt Lormières'issä ja kaikkialla hiippakunnassa. Suvaitsetteko kysyäkseni teidän ylhäisyydeltänne, kelle suodaan, jesuiitoille, Maristeille vai Dominikaaneille, tuo painava kunnia astua meidän sijaamme?"
Ivallinen moite piili jokaisessa hänen sanassaan.
"Rohkenisitteko todella vaatia minulta tilintekoa virkatoimistani, herra Mical?" vastasi piispa ylpeästi.
— "Jumala varjelkoon teidän ylhäisyytenne!… Mutta palveluksemme tähden ansaitsisimme ehkä sentään tulla vähän lukuun otetuksi. Ennenkuin poistumme tästä laitoksesta, jonka hyväksi olemme niin kauan uhranneet voimamme, lienee meillä toki oikeus tietää kenelle vastaisuudessa uskotaan oppilaiden kohtalo, jotka niin odottamatta riistetään käsistämme. — Teidän oikeutenne, herra, samoin kuin velvollisuutennekin on, totella piispaanne, jolle yksinään Jumala ja paavi ovat suoneet korkeimman vallan hiippakunnassa. Muuta oikeutta ei teillä ole, ymmärrättekö?"
— "Ymmärrän varsin hyvin!" mutisi siveysopin professori istuen alas.
Apotti Turlot,pyhän raamatunprofessori, nousi vuorostaan. Hän oli kookas, tavattoman lihava mies. Liiallinen verivesi oli tehnyt hänen kasvonsa epäilyttävän kalpeiksi. "Herra, sallitteko minun tehdä nöyrän kysymyksen?" uskalsi hän lausua valittavalla, melkein itkunsekaisella äänellä?
— Puhukaa, herra apotti.
— Jollei hiippakunnassa toimeenpantavat muutokset vielä ole lopullisesti ratkaistut…
— Valitettavasti ovat ne jo ratkaistut.
— Kuinka, onko kaikki siis päätetty?…
— Olisiko teidän neuvoanne pitänyt kysyä, herra Turlot?
— Siinä tapauksessa pyytäisin teidän ylhäisyyttänne hyväntahtoisuutenne lisäksi ilmoittamaan, minkä paikan te olette minulle määrännyt?
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun otti nenälasinsa ja tarkasteli suurta paperia, joka koko ajan oli ollut levällään hänen edessään.
— Herra apotti Turlot, sanoi hän, kohta papinvihkiäisten jälkeen, jotka olen määrännyt pyhän kolminaisuuden aatoksi, 26 p. tätä kuuta, tulee teidän astua vankilan saarnaajan virkaan, joka on avoinna herra apotti Vidal'in kuoleman jälkeen.
— Minä vankilan saarnaajaksi! minä! soperteli professori parka säikähtyneenä, silmät vesissä. Mutta hyvä Jumala! Mistä saan minä rohkeutta seuraamaan kuolemaan tuomittuja mestauslavalle?
— Rukoilkaa sitä Jumalalta.
— Oi! teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan etten sitä voi…
— Sovittuamme asiasta hänen ylhäisyytensä kirkollis-asiain ministerin kanssa, jatkoi piispa sen enempää välittämättä herra Turlot'in voivotuksista, olemme me nimittäneet teidät, herra apotti Mical, vanhimmaksi kirkkoherraksi Bastide-sur-Mont'iin, kolmannen luokan seurakuntaan.
Ilkeäsisuinen siveysopin professori ei rypistänyt kulmiansakaan, vaan leikitteli yhä komean silkkivyönsä tupsuilla, joka huvitus oli hänelle tullut tavaksi.
— Herra apotti Lavernède, jatkoi piispa, teidät olemme nimittäneet perustamamme orpolaitoksen saarnaajaksi, Bastide-sur-Mont'iin. — Uusi virka.
— Äiti parka! huudahti apotti Lavernède, tukahutetulla äänellä.
Piispa, sydämeen koskettuna, katsoi häneen.
Oletteko pahoin voipa, herra apotti —, kysyi hän hienotunteisella osanottavaisuudella.
Apotti Lavernède, hengellisen kaunopuheliaisuuden professori, yliseminaarin etevin opettaja apotti Capdepont'in jälkeen, oli kuoleman kalpea.
— Ei se ole mitään, teidän ylhäisyytenne, sopersi hän. Äitini…
Enempää hän ei saanut sanotuksi.
— Äitinne?… kysyi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, hätääntyneenä.
— Hän on kahdeksankymmentä vuotta vanha. Hän on kivuloinen, eikä kestä matkaa Lormières'istä Bastide-sur-Mont'iin… Ja kuinka voisin hänet tännekkään jättää? Minä olen hänen ainoa omaisensa… Mutta mitä sille mahtaa! lisäsi hän vakaantuneemmalla äänellä, olenhan pappi, enkä minä ainakaan aio koskaan lausua Raamatun pelottavia sanoja: Non serviam, minä en tottele!… Minä olen Jumalan ja piispani vallassa.
— Nuo sananne ovat teille kunniaksi, herra apotti, sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, jonka pienet harmaat silmät vettyivät äkillisestä liikutuksesta. Mieltäni pahoittaa ettei kotisihteerini, joka teitä kunnioittaa ja rakastaa, ole minua huomauttanut niistä liikuttavista velvollisuuksista, jotka teitä Lormières'iin sitovat.
— Sihteerinne on muukalainen ja semmoisena ei hänen pitäisi saada ottaa osaa hiippakunnan pappien asioihin, väitti Rufin Capdepont, äkkiä luopuen välinpitämättömyydestään.
Ällistyneenä moisesta röyhkeydestä, jäi piispa hämmästyneenä tuijottamaan yliseminaarin ylijohtajaan, ja sanoi sitten surmaavan ivallisesti:
— Jörömäinen, melkeinpä raakaluontoinen kun olette, on teidän ehkä mahdoton käsittää kuinka hävytön käytöksenne on; jos niin on laita, tahdon sen teille kohta ilmoittaa.
Capdepont puri huultaan, pysyen sanatonna.
— Herra Lavernède, jatkoi hänen ylhäisyytensä, lukuun ottaen niitä perhevelvollisuuksia, jotka pidättävät teitä piispallisessa kaupungissamme, suostumme varsin mielellämme virkavaihtoon teidän ja apotti Turlot'in välillä. Herra Turlot saapi lähteä Bastide-sur-Mont'iin, te otatte vankilan saarnaajan viran, joka häntä pelottaa.
Hän asetti paperinsa ja nenälasinsa penkkinsä leveälle nojapuulle, ja piti hetken loman.
Vaikka piispa muutamalla ankaralla sanalla olikin saanut apotti Capdepont'in vaikenemaan, oli tuommoinen röyhkeä tungettelevaisuus kumminkin syvästi häntä loukannut. Ja liiaksikin usein oli tuo mies matkaansaattanut häiriöitä asioissa, jotka eivät häneen kuuluneet. Ja sitä paitsi, olihan tässä tehty hyökkäys hänen koti-sihteeriänsä vastaan, mallikelpoista, pyhää Ternisien apottia vastaan, jota hän piti ystävänään, melkein lapsenaan! Selvää on, ettei hän olisi voinut loukkaamatta heidän ystävyyttänsä ja Jumalaakin, jättää tuollaista solvausta sillensä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kiivas ja riitainen luonne oli mahdoton sovinnon ja rauhan toimiin. Hän ei voinut hillitä ärsytettyjä hermojaan, vaan lausui, kiivaasti tarkastellen yliseminaarin ylijohtajaa kiireestä kantapäähän.
— Hyvä herra, te rohkenitte äsken lausua jotakin apottiTernisien'istä. Mikä oli tarkoituksenne, tahtoisin tietää?
— Tahdon ainoastaan huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, vastasi apotti Capdepont, jota apotti Mical oli hihasta nykien koittanut rauhoittaa, että herra Ternisien, kieltäytyessään puhumasta herra de Lavernède'n eduksi, oli täydellisesti käsittänyt muukalaisen rajoitetut oikeudet.
— Minäkö siis en ole käsittänyt piispan velvollisuuttani tuodessani herra Ternisien'in mukanani hiippakuntaan?
— Ehkette ole.
— Suoraan sanoen minua ilahduttaa, että te siis minua, ainoastaan minua olette hyökkäyksillänne kunnioittaneet… No, antakaahan kuulla, mistä te sitten minua syytätte?
— Mistäkö teitä syytän? huudahti apotti Capdepont kimakalla äänellä, astuen askeleen ulos penkistään, siitä, että uudistuspuuhienne innossa estätte meitä viettämästä pyhimyksiemme juhlia, että olette niin sanoakseni hävittänyt Lormières'in hiippakunnan Propre'n, joka on vanhin ja mainehikkain Ranskan kirkon martyrihistoriassa. [Propre, pieni kirja, joka sisältää kussakin hiippakunnassa erittäin kunnioitettujen pyhimysten rukouksia.]
Syytän teitä tyhjänpäiväisestä, eripuraisuutta aikaansaavasta hallinnostanne, joka varsinkin sortaa apulaispappeja, joita vähäpätöisimmistä syistä muuttelette paikasta toiseen… Syytän teitä ylpeästä puheestanne ja esiintymisestänne, joka ehkä on sopusoinnussa korkean säätynne kanssa, josta ylpeilette, mutta ei sovi kirkolle, missä Mestari on julistanut kaikkien yhdenvertaisuuden. Tuskin on pari päivää siitä kuin te erään Meutiers'in papin nöyrään kysymykseen, kuinka kauan hänen tulisi jäädä uuteen pitäjäänsä, vastasitte: Quamdi nobis placuerit, niin kauan kuin meitä haluttaa. — Lopuksi syytän teitä siitä että olette luovuttaneet hiippakuntamme niinkuin minkäkin saaliin munkkien ruuanhalun tyydyttämiseksi. Eihän enään koko läänissä ole yhtäkään kaupunkia tahi kylää, jossa eivät pitäjän papit saisi taistella munkkikuntien sortoa vastaan? Kaikkialla, vuoristomme syrjäisempiinkin seutuihin rakentavat Maristit, Toivon isät ja Kärsimyksen veljet kirkkojaan ja rukoushuoneitaan, näännyttäen siten pappianne, jotka aseettomina väistyvät ylivoimaa. Oi! kyllä tiedän, että Roomassa ollaan teille kiitollisia tuommoisesta suvaitsevaisuudesta, ja että palkinnoksi jalomielisestä uhrauksestanne saitte oikeuden pukeutua piispankaapuun ja kantaa Gregorius Suuren ristiä. Näillä kunniamerkeillä on kyllä arvonsa, mutta papistonne pitää niitä liian kalliisti maksettuna.
— Varokaa itseänne, herra, sanoi piispa pilkallisen armeliaasti, varta vasten suututtaakseen apotti Capdepont'ia, näin meidän kesken sanoen, luulen teidän menneen vähän liian pitkälle. Niinkauan kuin olenkin teitä tuntenut, on minun ollut mahdotonta huomata minkäänlaista johdonmukaisuutta vihanpurkauksissanne minua kohtaan, — te olette minut siihen totuttaneet — mutta jos hävyttömyytenne menee niin pitkälle, että hyökkäätte itse paavin määräyksiä vastaan…
— Kunniamerkin ja silkkikaapun myöntäminen ei varmaankaan ole mikään dogmaatillinen määräys, ja mitä noista turhista, papillisista koristuksista olen sanonut, ei voitane käsittää hyökkäyksenä Pyhää Isää kohtaan, jota pidän arvossa ja kunniassa.
— No, johan alkaa kuulua vähän malttiakin, toivotan onnea…Jatkakaa…
Piispan ivallinen kehoitus saattoi julmistuneen ylijohtajan hämilleen. Hän jäi seisomaan liikkumattomana keskelle salia, jonne tietämättään oli astunut. Epämääräisesti tuijottaen eteensä, pyyhki hän kirkkaita hikipisaroita otsaltaan. Kun ei hän vihansa vimmassa enään voinut löytää ajatustensa juonta, täytyi hänen jättää sikseen solvaukset, joita hänellä vielä olisi ollut tehtävänä hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä vastaan, ja kunnialla peräytyäkseen tuosta kuumasta ottelusta, uudistaa apotti Micalin kysymys.
— Saisinko vuorostani luvan kysyä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, ketkä, Maristat, Dominikaanitko vai Latsaristat tulevat meidän jälkeen ottamaan laitoksen johdon käsiinsä?
— Tämä on siis teille hyvin tärkeää tietää?
— Kumma olisi, jollei niin olisi laita, kun olemme pakotetut luovuttamaan sijaamme tuleville mitä kalleimman perinnön, joukon lahjakkaita oppilaita, vilpittömiä ja hurskaita sydämiä.
— Olkaa tyydytetty. Teidän sijaanne tulevatKatolisen Opetuksen IsätArras'in hiippakunnasta.
—Katolisen Opetuksen Isät!huusi apotti Capdepont, uudestaan kiihoittuen. Mutta onhan se veljeskunta aivan tuntematon. Ja semmoisten herrojen tähden te karkoitatte meidät?
— Tämä menee liian pitkälle! vastasi piispa, joka jo vihdoinkin oli ikävystynyt vastustajaansa ja tahtoi päästä hänestä. Minä olen teidän piispanne, herra, lausui hän arvokkaalla totisuudella, ja käsken teidät astumaan nimituomioherran virkaanne Pyhän Ireneon kapitulissa 27 p:nä tätä kuuta, jollette tahdo tulla poisajetuksi sieltä, samoin kuin täältäkin.
— Valta on teillä! sanoi Capdepont synkällä äänellä, astuen hitain askelin penkkiinsä.
Harmistuneena kavahti vanha piispa äkkiä pystyyn.
— Herra apotti, sanoi hän, teidän sananne ilmaisevat vihaa ja kenties kostonhimoakin. Muistan hyvin että minun tullessani paavin vapaaehtoisen vaalin kautta nimitetyksi Lormières'in piispaksi, olitte te itse vähällä tulla nykyiselle sijalleni. Tarpeetonta oli teidän siis solvauksillanne sitä minulle muistuttaa. Teidän on kiittäminen lukuisia suosijoitanne Pariisissa, — en tahdo sanoa Roomassa, — että teillä vielä on mahdollisuus kohota piispan arvoon; mutta sitä odottaessanne, täytyy teidän alistua hiippakunnan korkeimman vallan alle, taikka joudutte te sen muserrettavaksi.
Huolimatta apotti Mical'in viittauksista, teki apotti Rufin Capdepont, veri kuohuksissa kumarruksen ja lähti tiehensä.
Apotti Lavernède nousi seisoalle.
— Teidän ylhäisyytenne, olen pahoillani siitä, että minä olen antanut aihetta surkuteltavaan kohtaukseen. Olkaa vakuutettu etten minä sanallakaan ole pyytänyt herra ylijohtajaa puolustamaan itseäni teidän ylhäisyytenne edessä. Moneen vuoteen ei apotti Capdepont'in ja minun välillä ole muuta yhteyttä ollut, kuin mihin papinvirkamme meidät velvoittaa.
— Herrat opettajat, lausui piispa vähän rauhoittuneena, ensi tilassa tulen ilmoittamaan muillekin heidän paikkansa.
Ja käteltyään apotti Lavernède'ä — kunnianosotus, jota hän ei turhaan tuhlannut, — otti hän hattunsa ja keppinsä ja poistui yliseminaarista, taakseen katsomatta.
Rufin Capdepont.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei antautunut harhaluulon valtaan: isku, jonka hän vastikään oli tehnyt, oli kamala, ja hän tiesi hyvin ettei Capdepont'in kiihottaman papiston äänetön sota häntä vastaan voinut olla ilmileimahtamatta.
Huolimatta näistä päivän polttavista kysymyksistä, asteli pieni vanhus yksinään pitkin luostarikaupungin mutkaisia katuja, kolahuttaen keppiään tasaista kivikatua vasten. Hän pysähtyi tapansa mukaan porttikäytäviin siunaamaan ja hyväilemään pieniä lapsia. Ilma oli kaunis, ja koska hän myrskyisestä kokouksesta uupuneena tarvitsi ulkoilman virkistystä, jatkoi hän kävelyänsä aina tehdaskaupunkiin asti.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun rakasti tehdaskaupunkia. Hän kävi siellä usein, pistäytyäkseen tehtaisiin, jossa häntä kohdeltiin kunnioittavimmalla myötätuntoisuudella, ja hiipiäkseen alhaisimpiin mökkeihin jakelemaan almuja.
— Teidän ylhäisyytenne, tulkaa meille, tulkaa meille! huusivat vaimot jo kaukaa nähdessään hänet poikkeavan heidän kadulleen.
Nöyränä kuin apostoli, osoittamatta vähääkään sitä ylpeyttä, josta herra Capdepont oli häntä syyttänyt, kapusi hän ylös horjuvia rappuja, otti tuolin ja istuutui alas. Ja silloinkos sitä alkoi sadella ijankaikkisia valituksia: — Leipä on kallistunut… mies on sairaana…, pienokaiset ovat ilman vaatteita… — Ja kunnon piispa antoi, antoi ja antoi antamistaan.
Kaikki ihmiset tiesivät, että hän hiippakuntaan tullessaan oli ollut rikas, vaan että hän nyt oli köyhä. Olihan hän äskettäin myönyt vaununsa ja hevosensakin auttaakseen erästä varatonta tehtailijaparkaa uudestaan rakentamaan tehtaansa, jonka Arbouse virran äkillinen tulva oli hävittänyt. Siitä saakka oli hän kulkenut jalkasin, nauttien sanomattomasti tästä uudesta asemastaan.
"Olen siten lähempänä köyhiäni" sanoi hän apotti Ternisienille, joka, rikas kun oli ja peljäten että vanhus, jota hän jumaloitsi, vaivaisi itseään liiaksi, tahtoi lahjoittaa hänelle uuden tiuhtiparin.
Jos Lormières'in piispalla, olisi ollut itsensä hillitsemisen kykyä, ja jos hän olisi enemmän punninnut sanojaan, niin olisi hän epäilemättä tullut kansassa pyhäksi tunnustetuksi, niin kuin esim. Cheverus ja Miollis. Mitä armeliaisuuteen ja laupeuden töihin tulee, ei hänellä suinkaan ollut mitään kadehdittavaa näiden korkeiden piispallisten esikuvain uhraavaisen ja jalon elämän suhteen.
Kumminkin kiiruhdamme huomauttamaan, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin vääryydet, mitä tulee hänen tarkastustoimeensa yliseminaarissa, olivat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Aina siitä saakka kuin hän Lormières'iin tuli, oli hän koittanut hienotuntoisella kohtelulla voittaa herra Rufin Capdepontin sydämen. Mutta ei mikään voinut herättää myötätuntoisuutta tuossa taipumattomassa ja kovassa luonteessa. Turhaan oli piispa, joka jo kauan sitten oli huomannut ylijohtajan kunnianhimon, toimittanut hänelle hallitukselta Kunnialegionan ristin; turhaan oli hän, lisätäkseen hänen tulojaan, nimittänyt hänen Pyhän Ireneon nimituomioherraksi. Apotti Capdepont kiitti vaan kohteliaisuustapojen mukaan, lausumatta sanaakaan, joka olisi antanut aihetta toivoon että hänen sydämensä oli heltynyt. Sanalla sanoen, herra ylijohtaja ei voinut unohtaa, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun omisti paikan, jota hän oli himonnut ja jota hän piti itselleen puoleksi luvattuna; sitä hän ei koskaan tulisi hänelle anteeksi antamaan. Tämän kukistamattoman ja hurjaluontoisen ihmisen silmissä oli Lormières'in nykyinen piispa ainoastaan vallan anastaja, eikä mitään muuta.
Mutta pysähtykäämme tarkastelemaan tuota omituista ja harvinaista luonnetta.
Rufin Capdepont oli syntynyt vuonna 1815 pienessä Harros'in kylässä hiippakunnan äärimmäisessä osassa Espanjan rajalla. Lormières'in yliseminaariin tuli hän jo kahdenkymmenen vuotiaana. Hänen klassillisia opintojansa oli kotikylässä suurella leväperäisyydellä hoitanut pitäjän vanha pastori, joka oli enemmän huvitettu rautujen onkimisesta vuoriston kalarikkaista vesistä, kuin nuoren Rufin'in ymmärryksen kehittämisestä. Mutta onneksi oli maaperä hedelmällinen, ja, huonosta kylvöstä huolimatta, nuo harvat siemenet, jotka silloin tällöin sattuivat vakoon putoamaan, kasvoivat semmoisella nopeudella, että oppilas itse pian alkoi vaatia uusia opettajia ja halusi jättää kotiseutunsa.
Ensi ajat yliseminaarissa, jonne hän tuli hiippakunnan rahastonhoitajaksi, tuottivat hänelle harmia ja kärsimyksiä. Nuorukaisilla, jopa ankarimmankin kurinpidon alaisina, on heidän ikänsä ominaiset mieliteot: he ovat pilkkaajia, härnääjiä ja kiusantekijöitä. Seminaarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, on nuoruudella aikansa.
Capdepontin säännöttömät piirteet olivat vuosien kuluessa sopusointuisiksi kehittyneet, hänen kasvonsa, jotka aikaa myöten olivat saaneet ankaran ja tylyn luonteen, vaikkei ne sentään olleet hienoutta ja jaloutta vailla, olivat silloin, hänen kahdennellakymmenellä ikävuodellaan, kulmikkaat ja kalpeat, kellertävät silmät olivat kuin näverin pistämät, nenä oli pitkä ja rehevä ja sen päästä ikäänkuin halkeama, tukka takkuinen kuin tappurapensas.
"Katso turpaa! katso turpaa!" huusivat toverit kuhisten hänen ympärillään.
Hänen olisi pitänyt nauraa heille; mutta nyrkit puristautuivat ja hän olisi mielellään rynnännyt vihollistensa päälle.
Eräänä päivänä Mical'in, tuon ilkeäsisuisen apinan nauraessa sitä ylenmääräistä kömpelyyttä ja mauttomuutta, jolla Harros'ilainen sitoi leveätä papinkaulustaan pitkään haikara-kaulaansa, hyökkäsi tämä nyrkit kohollaan häntä vastaan; sitten, hilliten rajua luonnettansa, hän poistui yksinäiseen nurkkaan, missä viha ja raivo purkautui haikeisiin kyyneleihin.
Ikävä ominaisuus etelämaalaisissa on heidän kiihkonsa jaella lisänimiä. Mikä haukkumanimi annettaisiin uudelle tulokkaalle? Nuoret päät olivat työssä.
Eräänä aamuna,kirkkohistorian tunnilla, teki professori seuraavan kysymyksen nuorelle Capdepont'ille: "Mikä kuningas oli Cyruksen kanssa osallisena Babylonian valloituksessa?"
"Tigrane, Armeenian kuningas", vastasi Rufin Capdepont.
Kaikki toverit katsoivat häneen. Kauan etsitty nimi oli löydetty. "Hoo,Tigrane! Tigrane!" huudettiin hänelle joka haaralta, tunnin loputtua.
Tällä kertaa ei voimakas Harros'in talonpoika voinut itseään pidättää, vaan hyökäten kiinni Lavernède'iin, ensimäiseen, joka hänen eteensä sattui, survasi hän hänet yhdellä sysäyksellä maahan.
"Voi! tiikeri!… tiikeri sinä olet!" valitteli onneton Lavernède, jonka haavoittuneesta polvesta veri vuosi teräville pihakiville.
Mutta Capdepont'in nyrkit eivät enään auttaneet; toiset olivat oivaltaneet hänen luontonsa laadun, eikä häntä tästälähin toisin nimitetty kuinapotti Tigrane'ksi.
Mutta mitä oli tekeminen? Kuinka oli tuo sietämättömäksi käynyt vaino lakkautettava? Capdepontin kunnianhimo ei löytänyt siihen kuin yhden ainoan keinon: hänen täytyi kohota kaikkia heitä ylemmäksi säännöllisen käytöksen ja ahkeruuden kautta. Kun hän kerran pääsisi luokan ensimmäiseksi oppilaaksi, ja opettajat julkisesti tunnustaisivat hänen etevämmyytensä — ken uskaltaisi silloin häntä ahdistaa.
Ja niin kävikin kuin hän oli tahtonut. Kahdeksan kuukauden perästä seminaariin tultuaan, oli hän yhtämittaisella edistymisellään voittanut opettajainsa suosion ja pakoittanut toverinsa vaikenemaan, jotka hämmästyneinä ja noloina huomasivat suuresti erehtyneensä.
Lupa-aikoina, jolloin kaikki ilomielin riensivät omaistensa luokse, pyysi nuori pappimme lukujensa kiihkossa jäädä yliseminaariin.
Minkätähden olisikaan hän lähtenyt tuonne vuoristoon? Äitiänsäkö tervehtimään? olihan äiti terve; hän tiesi sen. Vanhaa pastoriako tapaamaan? Mitä henkistä hyötyä olisi hänellä siitäkään ollut? Kunpa siellä Harros'issa edes olisi ollut sellainen pohjaton kirjasto kuin se, jota hän täällä sai käyttää mielinmäärin. Hän istui päiväkaudet kirjainsa ääressä, ja oleskeli iltasin opettajainsa seurassa, joiden kanssa hän oli tullut yhä tuttavallisempaan ja sydämellisempään suhteeseen.
Oi, niitä keskusteluja, väittelyitä ja esitelmiä, joita silloin pidettiinali-diakonienjatonsuroittujenpihoilla tähtien valossa! Kuunnellessa näitä professorien väittelyitä, joihin hän ei sanallakaan rohjennut puuttua, teroittui hänen aina valveilla oleva järkensä erinomaisesti skolastiseen perustelutaitoon. Milloin kykenisi hänkin lausumaan ajatuksensa samalla luontevuudella, samalla sanojen runsaudella ja samalla pontevuudella kuin hänen opettajansa?…
Kuumimpiendogmaatillisia, siveysopillisia ja kirkkohistoriallisiakysymyksiä koskevien keskustelujen jälkeen, kun innostuneimmatkin professorit olivat jo kauan sitte levolle menneet, hiipi nuori Rufin hiljaan alas kirjastoon, ja saadakseen itsenäistä mielipidettä riidan alaisina olleista kysymyksistä, kaiveli hän esille puheina olleet kohdat, viettäen siten suurimman osan yötä.
Pian oli Rufin Capdepont suorittanut alimmat arvo asteet ja tuli vuoden perästä ali-diakoniksi.
Juuri tähän aikaan, huomatessaan itsensä peruuttamattomasti sidotuksi hengelliseen säätyyn, heräsi hänessä ensikerran ajatus suorittaa semmoisiakin opintoja, jotka erityisesti voisivat olla hänelle eduksi virkauraan nähden. Kasuistiikka [Omantunnon-asiain selitys-oppi] ei lainkaan sopinut hänelle. Kiivas ja tulinen luonteensa halusi pikemmin taistella ihmisten kuin joutavien omantunnon kysymysten kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisihistoriaollut hänen oikea alansa. Ja mikäpä historia onkaan viehättävämpi ja suurenmoisempi, kuin kirkkohistoria, joka pääkohdittain kertoo vuosisatojen halki maailman historialliset tapahtumat?…
Mikä viehätys! Paavit oppisääntöjen yhteyden perustajina, paavit, maailman todelliset kuninkaat, kuningaskuntain yliherroina ja paavit, joihin tavallansa koko Euroopa keskittyy, kirkon hallituksen jumalallisen perikuvan mukaan muodostaen kaikki maalliset valtakunnat. Ja sitten mikä unelma! Että Sixtus viides alhaisesta sikopaimenesta oli voinut nousta paavin valtaistuimelle, jonka vertaista ei ole olemassa korkeuteen ja loistoon nähden…
Noista häikäisevistä näyistä lumottuna, ajatteli hän ehdottomasti lapsuutensa aikoja, jolloin hänkin Harros'in tammimetsiköissä oli monet kerrat ajanut sikoja laitumelle. Sitä paitse ohjasi hänen suojelijapyhimyksensäTyrannius Rufinhäntä kääntymään tälle uralle: olipahan itse viidennen vuosisadan alkupuolella kääntänyt latinan kielelle Eusebius Cesarealaisenkirkkohistorian.
Kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana vihittiin Capdepont papiksi ja sai vikaarion paikan Pyhän Frumention seurakunnassa Lormières'issä. Piispa, joka oli kuullut kerrottavan hänen erinomaisesta etevyydestään, tahtoi pitää hänet läheisyydessään merkillisenä kykynä.
Mutta huolimatta suosiosta, jota herra Grandin, hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n kolmas seuraaja, oli hänelle yhä edelleen osoittanut, oli Capdepont kahdessa vuodessa sanomattomasti ikävystynyt tähän toimeensa, ensin Pyhän Frumention, sitten Pyhän Irenen seurakunnassa. Herran ehtoollisen jakaminen sairaille, kuolleitten hautaaminen, parantumattomain ulkokullattujen ripittäminen, nämä toimitukset, jotka hän suoritti nurkumatta, kiusasivat häntä itse asiassa äärettömästi. Ja kuinka pitkälle tämä velvollisuuksien täsmällinen noudattaminen häntä sitten saattaisi? Mahdollisesti tulisi hän kahdenkymmenen vuoden perästä nimitetyksi rovastiksi johonkin köyhään vuoristoseurakuntaan. Senkö tähden hän oli niin uupumattomasti lukenut ja senkö tähden hän yhä vieläkin niin intohimollisesti työskenteli, valmistaen yhdelle Pariisin kuuluisimmista kustantajista uutta, selityksillä varustettua käännöstä pyhän Thomas d'Aquinon teoksista? Hänen täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä elämästä, joka tuhlattuna halpaan toimintaan ja niin sanoaksemme vajoutuneena viralliseen jokapäiväisyyteen, ei mitenkään saattanut häntä tyydyttää.
Vaan kuinka pääsisi hän irti tuosta ikeestä? Kuinka saavuttaisi hän vapautensa?…
Hänellä oli oma suunnitelmansa.
Joka kahdeksas päivä otti piispa salongeissaan vastaan Lormières'in ylimykset, jotka kreivi de Castagnerte'n esimerkki oli saanut tänne asettumaan. Siellä oli Rufin Capdepont toisinaan hiippakunnan korkeiden vallikkojen mukana seuraan kutsuttuna tehnyt tuttavuutta parooni Thévenot'in kanssa. Thévenot, yksi paikkakunnan vanhoja teollisuuden harjoittajia, oli paperitehtaittensa kautta rikastunut ja oli vuodesta 1830 herra de Castagnerte'n jälkeen jäsenenä edustajain kamarissa. Parooninarvonsa oli hän ansainnut vaatimattomalla olennollaan ja nöyrällä käytöksellään ministeristöä kohtaan. Muuten oli hän rakastettava ja oppinut mies; raha- ja teollisuuskysymyksissä sangen taitava sekä erittäin kykenevä valiokunta-toimissa.
Vuonna 1832 oli Thévenot mennyt naimisiin Pariisissa erään neiti Baladier'in kanssa, joka oli nuori, kaunis sekä hiukan kevytmielinen, luostarikaupungin hienon maailman arvostelun mukaan, ja tarpeellisen ajan kuluttua lahjoitti hänelle terveen ja punakan pojan, oikean pulskan saksalaisen nuken.
Miksi olisi nuori tulokas kasvatettava? Minkälainen kasvatus olisi vastaiselle paroonille sopivin?
Tästä asiasta ei lapsen oma isä nostanut kysymystä, vaan sen teki Capdepont ensi kertaa tavatessaan Lormières'in edusmiehen pienen Edmondinsa seurassa. Mikä oiva keksintö todellakin! Erota hiippakunnasta ja seurata paroni Thévenot'ia Pariisiin hänen poikansa opettajana!…
Pariisiin!…
Semmoinen voimakas luonne, kuin oli tuima Harros'in vuoristolaisemme, voittaa kaikki vastukset. Lymyten paroonittaren taakse, jonka hän oli hehkuvalla kaunopuheliaisuudellaan saanut puolelleen, voitti hän piispan vastahakoisuuden, joka itsepäisesti tahtoi pitää häntä luonansa, taivutti mielensä mukaan edusmiehen tahdon, joka oli päättänyt panna poikansa Saint-Louis'in lyseehen, ja kun istuntokausi alkoi, läksi hän Lormières'istä lujana siinä asemassa, jota oli itselleen himonnut.
Oltiin alussa vuotta 1843.
Thévenot'in perhe oli löytänyt valtiaansa.
On olemassa luonteita, joita kohtalo ei voi pakoittaa ala-arvoiseen asemaan. Ne murtavat ahtaat kehykset, joihinka heitä tahdotaan sulkea ja ulottavat vaikutuksensa kauas ympäristöönsä. Aluksi näyttivät Rufin Capdepont'in tehtävät rajoittuvan yksinomaisesti hänen opettajavelvollisuuksiinsa; mutta kun hän kolmen kuukauden kuluttua läksi muutamaksi päiväksi Saint-Germain'iin tervehtimään erästä ystäväänsä, herra Jérôme Bonnardot'ia, kirkollisasiain ministerin kaukaista sukulaista, oli Lormières'in edusmiehen hotellissa Lillen kadun varrella äkkiä syntynyt ääretön tyhjyys. Sitä eivät tunteneet ainoastaan Edmond, joka kaipasi opettajaansa, ja paroonitar, joka kykenemättä enään pitsinpäätäkään ostamaan ilman apotin neuvoa, vaati häntä kaikin mokomin palaamaan, vaan paroonikin, tottuneena istunnosta palatessaan kuuntelemaan hänen mielipiteitään, ehkäpä määräyksiäänkin, ilmoitti, ettei hän enään tulisi toimeen ilman apottia, ja oli kylliksi lapsellinen sanomaan se hänelle itselleen.
Rufin Capdepont palasi voittajana Lillen kadulle. Hän tarttui innokkaasti Thévenot'in talon hallituksen ohjaksiin, joita hän oli kärsivällisyydellä selvitellyt, aikoen käyttää niitä kunnianhimonsa nöyrinä palvelijoina. Kolmenkymmenen vuotiaana ei hänellä voinut olla toivoa piispan virkaan pääsemisestä; mutta piispan arvo oli tullut hänen pysyväiseksi ja tirannimaiseksi unelmakseen, ja sentähden täytyi hänen ahkeroida, työskennellä lakkaamatta tasoittaakseen siihen päämäärään vievät tiet. Ja semmoisen päämäärän saavuttamiseksi osaisi hän kyllä käyttää kaikkia vallassaan olevia keinoja: herra de Thévenot'in varallisuutta, hänen lukuisia tuttavuuksiaan ja suuremmoista elämäntapaa; erittäinkin hän ei laiminlöisi hyväkseen kääntää virallisessa maailmassa perehtyneen paroonittaren viehättävää ja sukkelaa kevytmielisyyttä; sillä jos hän kerran saisi sen päähänsä, niin saattaisi hän helposti lumota kirkollisasiain ministerin ja sopivassa tilaisuudessa viekotella hänet ratkaiseviin lupauksiin.
Jostottumus siveellisyyteen, pyhän Clemens Alexandrialaisen lauseen mukaan,koventaa sydäntä, niin tottumus kunnianhimoon sen sijaan kuihduttaa sitä. Kuvauksemme Capdepont'in luonteesta olisi huonosti onnistunut, jos lukija olisi vähääkään tullut epäilleeksi hänen suhdettaan rouva Thévenot'iin. Tämä ankarannäköinen, lyhytpuheinen pappi ei ollut mikään salonkimies. Hänessä ei ollut vähääkään tuota hienoutta, liukkautta ja irstaisuutta, joka oli omituista viime vuosisadan apoteille.
Tunnustaa näet täytyy, että Capdepont'illa oli hyvin tarkka velvollisuuden tunto, että hän oli hurskas, uskollinen kaikissa hartauden harjoituksissa ja mahdollinen mitä ankarimpaan rehellisyyteen. Syntyään yhteiskunnan alimmista kerroksista ja kantaen — todella kova kohtalo! — etevän neron taakkaa, pyrki hän kohoamaan alhaisen syntyperänsä alangosta tavoitellakseen piispan istuinta; mutta pappiuden arvontunto oli hänessä puhtaana säilynyt, eivätkä mitkään seikat olisi saaneet häntä sitä loukkaamaan. Hän kunnioitti suuresti paroonitar Thévenot'ia; mutta tämä nainen saattoi olla hänelle hyödyksi hänen pyrintönsä toteuttamisessa ja kiihkeän aikeensa yllyttämänä käytti hän häntä sokeasti tarkoituksiinsa. Intohimonsa vallassa hän ei kyennyt käsittämään ja arvostelemaan kuinka vähän sopivata tämä kaikki oli, vaan päinvastoin tuntui se hänestä ihan luonnolliselta. Se ei ollut julkeutta, vielä vähemmin turmelusta, vaan naiivisuutta.
Ennen aikaan oli Thévenot'in perheellä kerran kuukaudessa vastaanottopäivä; mutta tätä nykyä pidettiin siellä Capdepontin vaatimuksesta kerran viikossa päivälliskutsumuksia ja hotellin ovet Lillen kadun varrella olivat joka tiistai vieraille avoinna.
Suurta hämmästystä herätti talon jokapäiväisissä vieraissa, pääreissä, edusmiehissä, ja korkeissa virkamiehissä, kun seuraan alkoi vähitellen imeytyä hengellisen säädyn jäseniä. Alussa ei pöydässä näkynyt kuin yksi ainoa, apotti Capdepont'in suuri silkkinen papinkaulus; sittemmin ilmestyi sinne kaksi, kolme, neljä… Vihdoin, eräänä iltana, keskustelun ollessa kuumimmillaan muutamain kiivaiden voltairelaisten ja Edmond'in ylpeän opettajan välillä, joka yritti olemaan kaikkena kaikille, ilmoitti ovenvartija yhtäkkiä hänen ylhäisyytensä Pariisin arkkipiispan.
"Ohoh! Thévenot käypi siis ripillä?" ilkkuivat muutamat kaljupäät herrat korjaten luunsa kiireimmän kautta.
Hämillään ja neuvottomana aikoi Lormières'in edusmies kenties nuhdella Capdepont'ia hänen tuottamastaan harmista, kun hän samassa tunsi jonkun puristavan kättään.
"Olette rohkea, herra parooni", sanoi ilkeäsisuinen markiisi de Boissy, "te otatte vastaan papistoa, jota hovissa katsotaan karsain silmin!"
Ja kääntyen sitten erään kauniin naisen puoleen jatkoi hän:
"Hyvästi, rakas ystävättäreni, palaan takaisin niin pian kuin haluan tulla käännetyksi."
Ja niin poistui hänkin vuorostaan.
V. 1847 Joulukuun 21 p:nä parooni Thévenot, joka ei koskaan ollut lähestynyt puhujalavaa, kapusi yhtäkkiä portaita ylös. Hämmästys oli yleinen, arvaahan sen.
"Minnekkäs sitä nyt mennään?" kysyi presidentti Dupin, joka tunsi hänet aina vuodesta 1830 ja oli toisinaan hänen luonaan vieraillutkin.
Vähääkään hätääntymättä alkoi Lormières'in edusmies pitkän esitelmänKirkollisista eläkkeistä.
"Riittää jo! riittää jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
Mutta herra Thévenot jatkoi vaan. Ja lopettaen saarnansa muutamilla pyhän Augustinon sanoilla astui hän ylpeänä alas.
"Mutta sehän oli oikea kapusiinilainen!" huudahti marsalkka Soult. — "Anteeksi, ettepä osuneetkaan oikein", vastasi Dupin vanhempi, pikemmin "cap… deponilainen."
Sille naurettiin, ja pikkulehdille piisasi siitä iloa koko viikoksi.
Mutta Capdepont pääsi kuin pääsikin tarkoituksensa perille. Joulukuuta 31 p:nä, pari päivää sen jälkeen kun hyväluontoinen Thévenot oli hänen käskystään pitänyt tuon pitkäpiimäisen puheensa, kertoi herra Jérôme Bonnardot kirkollisasiain ministeriltä kuulleensa, että hänen nimensä oli piispan ehdokas-listaan merkitty.
Mikä ilo!…
Mutta pahaksi onneksi alkoi kuulua huhuja uudistuspuuhaajien juhlapidoista, ja valtiollisen taivaan ranta synkkeni synkkenemistään.
Helmikuun vallankumous puhkesi ilmi.
Kauhistus oli suunnaton Thévenot'in hotellissa Lillen kadun varrella.Parooni, jolle pelko oli antanut voimaa, kokosi kiireimmän kauttatavaransa ja huolimatta paroonittaren vastustuksista lähdettiinLormières'iin.
Rufin Capdepont oli huolestunut. Nuo odottamattomat tapaukset, jotka sotivat niin kokonaan hänen suunnitelmaansa vastaan ja tekivät sen toteuttamisen milt'ei mahdottomaksi, olivat kovasti säikähyttäneet häntä. Mutta hän virkosi kumminkin tuosta puutumuksen tilasta ja tuskin pari viikkoa oli etelässä eletty kun hän oli jälleen tointunut ja saanut takaisin entisen kunnianhimonsa ja toimintakykynsä.
Tänä levottomana aikana oli yksi ainoa kysymys jokaisen huulilla: se oli jäsenten vaali perustuslainsäätäjäkokoukseen. Capdepont yllytti parooni parkaa, joka oli yhä vieläkin masentuneena suuresta onnettomuudestaan, pitämään itseään esillä, selittäen sitä hänen velvollisuudekseen. Kun hänen ylhäisyytensä Grandin lähettää ehdokkaansa puoltamiseksi kiertokirjeen hiippakunnan papistolle, olisi menestys varma.
Mitä vielä! tapahtuikin päinvastoin kuin mitä väsymätön apotti oli otaksunut. Liiallisen katolismielisyytensä tähden tuli parooni kärsimään nöyryyttävän tappion; hän olisi tarvinnut vähintäin neljä tuhatta ääntä, mutta sai tuskin kolmea tuhatta viittä sataa.
Rufin Capdepont harkitsi tyystin asemaansa. Laiva, jolle hän oli uskonut henkensä ja tavaransa, vuosi ylt'ympärinsä eikä koskaan lähestyisi piispan istuinta. Hänen etunsa vaati — ja niin oli ehkä Jumalankin tahto — jättämään Thévenot'in perhe ennen sen täydellistä haaksirikkoa. Koska entinen edusmies Thévenot oli saanut kuulla niin paljon moitetta tasavaltalaisilta, antaessaan poikansa pappismiehen kasvatettavaksi, olisi ehkä hyvinkin viisasta panna Edmond lyseehen. Tämä mies, älykäs ja sitkeä tavoituksissaan, sai Thévenot'in uskomaan mitä tahtoi; onneton edusmies, masentuneena sekä surkeasta vaalitappiosta että taloudellisista vahingoista, joita Pariisin ylellinen elämä oli hänelle tuottanut, päätti viipymättä lähettää poikansa Toulose'n lyseehen.
Seuraavana aamuna oppilaansa lähtöpäivän jälkeen läksi Rufin Capdepont Thévenot'in kauniista kartanosta, joka sijaitsi Arbousevirran rannalla vähän matkan päässä paperitehdaskaupungista, sulkeutuakseen yliseminaariin, jossa hän hänen ylhäisyytensä Grandin'in suosiollisella luvalla sai yksinäisyydessä viettää muutaman päivän.
Tämä pappi, jonka elämä oli tähän asti ollut ainoastaan kuumeentapaista tavoittelemista, kaipasi vihdoinkin rauhaa. Käsissä oleva hetki oli hänelle juhlallisista juhlallisin. Tehtävästä päätöksestä riippui näet koko hänen tulevaisuutensa.
Tavatessaan entisen toverinsa apotti Mical'in, tätä nykyäsiveysopinprofessorin yliseminaarissa, uskoi hän hänelle salaisimmat aikeensa, pyytäen hänen neuvoaan tänä tuskan ja ahdistuksen hetkenä. Omasta puolestaan oli hän taipuvainen viipymättä palaamaan Pariisiin. Hän uudistaisi siellä entiset tuttavuutensa, tapaisi moniaita kansan edustajiksi päässeitä entisiä päärejä, sekä ystävänsä Jérôme Bonnardot'in, joka oli aina valmis häntä auttamaan. Ja lopuksi suorittamalla jumaluusopilliset tutkinnot hankkisi hän itselleen professorin arvon; sillä olihan Sorbonne kaikkina aikoina ollut piispojen taimitarha?
Pilkallinen Mical pudisti epäilevästi päätänsä ja kehoitti ystäväänsä kaikin mokomin pysymään Lormières'issa.
— Ja mitä täällä tekisin? kysyi Capdepont.
— Täälläkö! mitä ikänä vaan tahdot. Voit päästä yliseminaarin ylijohtajaksi ja samallakirkkohistorianprofessoriksikin, jos vaan haluat.
— Ovathan nuo virat täytetyt tietääkseni.
— Kyllä; mutta vanha, kivuloinen Gaudron tahtoo erota virastaan.
— Entäs piispanistuimeni?
— Totta tosiaan! sinä tulet Lormières'in piispaksi…
— Onko sinulla siis keino vapauttaa hiippakunta.
— Hänen ylhäisyytensä Grandin'in käsistäkö?… Velikulta, hänellähän on hivuttava keuhkotauti, sen on veljeni, tohtori Micael, minulle sanonut. Tauti on pitkällinen mutta varmaan kuolettava. Voithan keskustella siitä salaa veljeni kanssa…
— Minä jään, huudahti Capdepont, puristaen ystävänsä kättä, minä jään!
Kerran yliseminaarin ylijohtajaksi tultuaan, piti hänen päästä Lormières'in hiippakunnassa yhtä itsevaltiaaksi kuin hän oli ollut Thévenot'in perheessä: hänen täytyi saada kaikki tahtonsa alaiseksi. Piispaa, joka eli sulkeutuneena palatsiinsa, piti hän vallassaan; hän hoiti pienimmätkin hallinto-asiat, eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, missä suinkin sopi käyttää varapiispan virkavaltaa, sillä tämänkin arvonimen oli hän vaatinut itselleen heikolta piispalta. Pitäen hyödyllisenä tarkoituksilleen tutustua hiippakunnan pappeihin, kehoitti hän piispaa rauhassa hoitamaan itseään lämpimässä kamarissaan, kutsui Pariisista erään piispanin partibus[nimipiispa uskottomien maassa], nimittäin ystävänsä Jerichon piispan, ja läksi hänen kanssaan matkustamaan ympäri hiippakuntaa, käyden kaikkialla, läänin pääkaupungista kurjimpaan kylään saakka.
— Kas tässä, hyvät herrat, on teidän vastainen piispanne, lausui tavantakaa hiippakunnan papeille hänen ystävänsä Capdepont'ia osoittaen.
Vihdoin, kesäkuulla 1855, päätti hänen ylhäisyytensä Grandin erota tästä elämästä ja kuoli.
Rufin Capdepont riensi Pariisiin, valmistaakseen itselleen asianomaisten suosiota. Hän tapasi siellä arkkipiispan, ministerin, muutamia senaattoreja, kaksitoista edusmiestä ja saipa vielä tilaisuuden tulla esitetyksi keisarinnallekin, joka suvaitsi osoittaa hänelle suurta huomiota.
MuttaHôtel du bon La Fontaine'en, johon oli asettunut, ei kuulunut mitään uutista.
Vihdoin ilmestyi herra Jérôme Bonnardot eräänä iltana.
— No, mitä kuuluu? kysyi Capdepont tulisessa tuskassa.
— Rakas ystäväni, vastasi herra Bonnardot, joka huolimatta serkkunsa, kuningas Ludvig Filipin ministerin kukistumisesta oli osannut ylläpitää läheistä tuttavuutta kirkollisasiain toimiston kanssa, — senaattori, kenraali ja kreivi de Roquebrun on käynyt Compiegne'ssä ja aikaansaanut veljensä apotti Armand' de Roquebrun'in, Arras'in tuomioherran nimityksen.
Capdepont oli kuin puusta pudonnut, hän ei saanut sanaa suustaan.
… Apotti de Roquebrun ei sitäpaitsi näytä olleen mikään uusi ehdokas. Jo vuonna 1843 oli La Tour d'Auvergne'n kardinaali ehdotellut häntä kuninkaalle, ja hurskas kuningatar Marie Amalie oli häntä lämpimästi puolustanut… Mutta malttakaahan, — rohkeutta vaan! Palatkaa takaisin Lormières'iin; sikäläisen korkean asemanne kautta, tulette te varmaan… Ja sitten olettehan te vielä nuori…
— Nuori! olen jo neljänkymmenen yhden vuoden vanha, hyvä herra.
— No, mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on jo kuudenkymmenen täyttänyt.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrunkö, sanoitte? huudahti Capdepont vihanvimmassa… Älkää puhuko minulle tuosta miehestä, minä vihaan häntä!