Pyhän Ireneon tuomiokapituli.
Tässä papille niin luonnollisessa asemassa tapasi tuomiokapituli Rufin Capdepont'in, astuessaan sisään apotti Mical'in johdolla. Arkkipappi Clamouse lähestyi häntä ja kosketti vapisevalla kädellä polvistuneen virkaveljensä olkapäätä. Tämä katsahti äkkiä ylös: kasvot olivat kalpeat ja hehkuvilla poskipäillä saattoi eroittaa paikkapaikoin kosteita kyyneleen jälkiä. Rukous, tuo ihmisen käsillä oleva, pyhä uhrikirves, oliko se avannut hänen sydämensä? Oliko hän itkenyt?…
Hän nousi ylös ja tervehti tuomiokapitulin jäseniä.
— Herra varapiispa, alkoi arkkipappi Clamouse puhua, tuomiokapitulin ja koko hiippakunnan papiston paraillaan riemuitessa teidän läheisestä piispanistuimelle nousemisestanne, on ikäviä ja huolestuttavia huhuja alkanut liikkua. Toivossa saada kotisihteerinsä korotetuksi piispanistuimelle saakka, oli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuolemansa edellisenä iltana ilmiantanut teidät paaville harhaoppisten mielipiteiden kannattajana. Pyhän Ireneon tuomiokapituli ei ole voinut jäädä välinpitämättömäksi tällaisen loukkauksen suhteen, joka sitä kohtaa sen etevimmän jäsenen persoonassa, ja tuntien teidän oppinne puhtauden, sekä luettuaan teidän teoksenne, on se laatinut seuraavan vastalauseen, jonka se jo tänäpäivänä lähettää Vatikaaniin.
Silloin alkoi arkkipappi lukea, niin suurella tarmolla ja juhlallisuudella kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli, kuuden sivun pituista kirjoitusta, johon oli sekoitettu koko joukko otteita yliseminaarin ylijohtajan teoksista. Tämä kaikki oli kirjoitettu sillä yksinkertaisella ja raa'alla latinan kielellä, jota ei tunnettu keisarikunnan Roomassa, mutta jonka paavikunnan Rooma on levittänyt ympäri maailmaa.
Apotti Capdepont oli kuunnellut vakavasti silmäkulmiaan rypistämättä.
— Hyvät herrat, sanoi hän vihdoin, en voi olla lausumatta syvää liikutusta, jonka teidän kaunis ja hyväntahtoinen yrityksenne minun maineeni puhdistamiseksi pyhän isän luona, on minussa herättänyt; minä kiitän teitä. Kiitän erittäinkin teitä, herra arkkipappi, joka olette aina ollut ensimmäinen ryhtymään aseisiin, kun minun puolustuksestani on ollut kysymys, ja väsymättömästi olette edestäni taistelleet vihollisiani vastaan. En tiedä mikä kohtalo tulee tuon tärkeän Roomaan lähetettävän paperin osaksi, mutta en voi epäilläkään ettei se, paavin käsiin jouduttuaan, tulisi tekemään tyhjäksi piispa de Roquebrun'in valheelliset syytökset. Olen kirjoittanut esipuheen Bossuet'in "Déclaration'iin" (Julistukseen). Mutta mitäpä se merkitsee? Sentähden, että olen suuren Meaux'in piispan esimerkkiä noudattaen puolustanut muutamia Ranskan kirkon vanhoja oikeuksia, tahdotaan minua syyttää kapinallisuudesta paavia kohtaan. Pius IX, kaikkia edeltäjiänsä kokeneempi, tietää liiankin hyvin, mihinkä pakkotilaan meidät asettaa maallinen laki, joka kahlehtii kirkkoammekin, voidakseen uskoa niitä syytöksiä, joita on uskallettu heittää minua kohtaan. Hyvät herrat, te, joidenka katseet ja sydämmet aina ovat olleet käännetyt Roomaa kohti, tuota taivaan valoa,lunea in coelo, kohti, tahdotteko kuulla tunnustukseni? Konkordaatin pakotuksesta olen minä gallikaani, ranskalaiskirkollinen, syystä kun en taida olla ultramontaani, roomalaiskirkollinen. Ymmärrättekö minua?… Kunpa hallitus, joka niin hävyttömästi on anastanut itselleen oikeuden nimittää piispoja, —nimittää, kuuletteko te? — kunpa hallitus vaan on valinnut Rufin Capdepont'in, niin tulee Rufin Capdepont loistavalla tavalla todistamaan, että hän, samoin kuin kaikki tekin, rakastaa Roomaa ja halveksii Pariisia.
— Eläköön Pius IX! huusi apotti Mical, kohottaen kätensä paavin kuvaa kohden seinällä.
— Eläköön Pius IX, uudisti Capdepont innokkaasti.
— Eläköön Pius IX! huusivat kaikki tuomioherrat yhteen ääneen.
Ovelta kuului kumea kolkutus.
Apotti Mical meni aukasemaan.
Oi hämmästystä! Kynnyksellä seisoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen kotisihteeri apotti Ternisien kalpeana, väsyneenä ja pölystä harmaana.
Mitä, tekö täällä! muukalainen meidän hiippakunnassamme, kuinka te uskallatte!… huusi Rufin Capdepont ja hyökkäsi eteenpäin sulkeakseen häneltä tien.
— Herra varapiispa, sanoi apotti Ternisien erinomaisella lempeydellä, tulen juuri Pariisista, josta tuon hänen ylhäisyytensä de Roquebrun-vainajan ruumiin.
— Eikö Arras'in hautausmaassa ollut sijaa hänen ruumiilleen?
— Ettekö tiedä, herra, että vuosisatojen kuluessa, Lormières'in piispat ovat haudatut tuomiokirkon hautaholviin?
— Pyhän Ireneon holviinko, piispa de Roquebrun?
— Vanha tapa…
— Ja oletteko otaksunut minun rupeavan hautausta toimittamaan?
— Olen, hyvä herra… Mutta jos te kieltäydytte, niin luotan Lormières'in kaupunkiin, joka on piispavainajalleen varmaan toimittava kunnialliset hautajaiset.
— Se on häväistys!
— Itsehän niin tahdotte… Kansa kokoontuu jo lukuisasti asemalle, ja tehdaskaupungin naiset, jotka eivät voi hyväntekijäänsä unhoittaa, ripottelevat sypressin oksia kaduille, joita myöten juhlasaatto tulee kulkemaan.
— Juhlasaatto!… Mistä juhlasaatosta te puhutte, jos saan luvan kysyä? virkkoi apotti Capdepont ivailevalla kummastuksella.
— Siitä, jonka etupäähän te, varapiispan arvonne tähden, olette velvollinen asettumaan.
— Minäkö velvollinen! Uskallatteko te puhua minun velvollisuuksistani? Minä en ole niitä koskaan laiminlyönyt, ja suokoon taivas että piispa de Roquebrun'kin olisi ollut omilleen yhtä kuuliainen. Hiippakunta ei ole missään kiitollisuuden velassa tuolle miehelle, joka on sen saattanut onnettomuuteen ja perikatoon. Eikö hän ollut se, joka muka parantaakseen liturgiiaamme (käsikirjaamme), mullisti sen perin pohjin. Eikö se ollut hän, joka aina säälimättömyydellä kohteli maaseutumme pappiparkoja. Eikö se ollut sama mies, joka tuonoin karkoitti yliseminaarista kaikki sen etevimmät ja kunnioitettavimmat opettajat? Ja eikö se vihdoin ollut hän, joka vasten koko hiippakunnan toivoa saada nähdä minut kerran Lormières'in piispanistuimella, lähti salaisesti Pariisiin tehdäksensä minulle mahdottomaksi tulla piispaksi nimitetyksi?
— Rauhoittukaa, hyvä herra, teidän asianne eivät ole niin huonolla kannalla kuin näytte luulevan.
— Mistä te sen tiedätte?
— Jos olette pelänneet minun nimeni olevan teidän tiellänne, niin saatte olla aivan huoletta, sillä minä en koskaan tule piispaksi.
Tämä odottamattoman suora tunnustus saattoi Capdepont'in hämilleen. Mutta muistaen Machiavel'iä, pelkäsi hän herkkäuskoisuudessaan, tulevansa petetyksi.
"Itaalialainen!" mutisi hän hampaittensa välissä. Ja korotetulla äänellä tiukasti aukonaisilla suurilla silmillään tähystäen Ternisien'iä jatkoi hän:
— Ja kumminkaan ette voi valheeksi väittää, että olette Pariisissa ollessanne tavannut paavin lähettilään, ministerin ja ehkäpä keisarinkin…
— Olen tuntenut hänen ylhäisyytensä paavillisen lähettilään jo Rooman ajoiltani asti, kaksitoista vuotta sitten.
— Entäs ministerin?
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in terveyden tila oli niin huono, että pidin velvollisuutenani seurata häntä kaikkialla.
— Tuileries'iinkin?
— Sinnekin, kun hänen asiansa niin vaativat.
— Hänen asiansa! huudahti apotti Capdepont kiihtyvällä vihalla.Tarkoitatte epäilemättä omia asioitanne?
— Teidän ansanne eivät ole erittäin hyvästi kätketyt, hyvä herra, enkä minä niihin mene. Koska minulla ei ole tapana kiivastua, niin puhun ainoastaan sen, minkä pidän tarpeellisena.
Tämä kylmäverinen hillitty vastaus koski Rufin Capdepont'ia niin kuin ruoskan isku kasvoihin.
— Kuuletteko, hyvät herrat, kuuletteko! huusi hän vihan vimmassa. Olenhan teille sanonut, että apotti Ternisien on tarkkaan tutkinut kirjaaRuhtinaasta! [Machiavel'in kuuluisa teos]. Hän osaa vaieta ja puhua asianhaarain mukaan. Siinä se on valtioviisauden ydin. Minkälainen piispa hänestä tulisi, jos hänen suosijansa puoltosanaa todellakin kuultaisiin!…
Apotti Ternisien astui tyynenä askeleen eteenpäin.
— Kieltäydyttekö siis lopullisesti toimittamasta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in juhlallisia hautajaismenoja?
— Kieltäydyn. Jos haluatte haudata Pariisista tuomanne ruumiin, niin on se vapaassa vallassanne; mutta älkää toivoko että kukaan meistä tulee ottamaan osaa niihin juhlamenoihin.
— Hyvä! Iltapäivällä, kello neljän aikaan, pukeudun messupaitaani ja toimitan itse ruumiin muuttamisen asemalta. Uskollisen kansan läsnäolo lohduttaa minua siitä että valansarikkonut papisto pysyy etäällä.
Hän poistui kumartaen.
Papit, jotka olivat ällistyneenä katsoneet tätä kauhistavaa kohtausta, kuiskailivat keskenään.
Äkkiä riensi apotti Mical ovea kohti, mutta varoillaan oleva Capdepont kävi tiukasti kiinni hänen käsivarteensa.
— Minnekkä aiotte semmoisella kiireellä? kysyi hän.
— Menen ilmoittamaan apotti Ternisien'ille, että te itse tahdotte toimittaa juhlamenot.
— Kiellän sen; se olisi petos teidän puoleltanne!
— Tahdotteko te siis ehdottomasti joutua perikatoon?
— Tahdon!
Tämä raju huudahdus valaisi uuden piirteen tämän papin luonteessa; vihalla oli hänessä vielä syvemmät juuret kuin kunnianhimolla.
Lavernède ja Ternisien,
Poistuttuaan piispan virastosta läksi apotti Ternisien kulkemaan pitkin Saint-Frumence'n yksinäistä katua, Castagnerte'n taloa kohti. Siellä odotti häntä malttamattomuudella kreivi de Castagnerte, sekä kenraali de Roquebrun, joka oli saapunut Pariisista velivainajaansa hautaamaan.
Syvästi liikutettuna Capdepont'in kiivaasta päätöksestä ja huolimatta kiireisestä asiastaan, astui apotti Ternisien verkalleen pitkin katua. Mitä hän sanoisi kreivi de Castagnerte'lle ja mitä erittäinkin kenraali de Roquebrun'ille? Ei mikään loukkaa ja nöyryytä pappia niin kuin täytymys tunnustaa maallikolle kirkon taikka virkaveljien heikkoja kohtia. Hänen mielestään olisi uskonnolle suuri vahinko siitä, jos uskovaiset oppisivat tuntemaan papiston keskinäisiä riitoja. Jumala näkee nämä häpeäpilkut, ja siinä on kyllä.
Hän oli jo lähellä Castagnerte'n ovea, eikä vieläkään tiennyt miten asian selittäisi.
Kreivi de Castagnerte'lle olisi hän kyllä voinut kertoa asianlaidan semmoisenaan, sillä hän oli uskonnollinen mies ja tunsi vanhastaan Rufin Capdepont'in luonteen; mutta vainajan veljelle hän ei tahtonut mitään ilmaista koko tapauksesta.
Jos herra de Roquebrun, vanha kiivas soturi, saisi kuulla, että hiippakunnan varapiispa kieltäytyy toimittamasta juhlamenoja, joita varten hän oli tullut Lormières'iin, ja että koko kaupungin papisto pelkurimaisesti on päättänyt seurata hänen esimerkkiään, olisi hän valmis ryhtymään vaikka mihinkä väkivaltaan. Hän rientäisi epäilemättä heti Capdepont'in luo vaatimaan selitystä hänen käytöksestään. Mikä kahakka silloin syntyisikään tuon vihasta kiehuvan papin ja raivostuneen sotilaan välillä. Mutta vaikka herra de Castagnerte'n ja hänen onnistuisikin rukouksillaan saada hänet ylenkatseella kohtelemaan varapiispan loukkaavaa menettelyä, ei missään tapauksessa olisi epäilemistäkään, ettei hän, lähettäen sähkösanoman Pariisiin, antaisi tietoa ministerille, kuka ties Tuileries'iinkin tapahtumasta, joka häneen niin syvästi oli koskenut. Mitenkä silloin kävisi?…
Apotti Ternisien säpsähti. Kuin kirkas leimaus välähti äkkiä ajatus hänen synkissä mietteissään. Kenties oli hirveä Capdepont juuri tekemäisillään suunnattoman rikoksen, joka tulisi syöksemään hänet alas piispan istuimen korkeudesta, jonne hän oli pääsemäisillään. Ehkä Jumala salli tuommoisen sokean julmuuden tapahtua, niin että kaikki näkisivät tuon kunnianhimoisen miehen arvottomuuden? Sen sijaan että koetettaisiin estää hänen raivokkaita vihanpurkauksiaan, oli hänen ärsytetty intohimonsa päin vastoin kiihoitettava ylimmilleen ja hänen kunnianhimonsa, jos mahdollista, yhä yllytettävä, niin että hän vastustamattomasti syöksyisi perikatoon.
Innostuneena tuosta ajatellusta suuresta palveluksesta, joka täten voitaisiin tehdä kirkolle, ja jättäen Capdepont'in oman onnensa nojaan, tunsi apotti Ternisien mielensä vähitellen vapautuvan niistä epäilyksistä, jotka olivat häntä kiusanneet…
Niin, hän tahtoo puhua, hän on sanova kaikki sekä kreiville että kenraalille…
Apotti Ternisien seisoi Castagnerten talon vankan portin edessä. Hänen kätensä tarttui jo tukevaan, vaskiseen portinkolkuttimeen; mutta äkkiä veti hän sen jälleen takaisin. Apotti Ternisien parka oli aina heikko ja epäröivä! Kummako se! Asian vakava laatu herätti hänessä pelkoa. Hän peräytyi pari askelta ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan… Äkkiä poikkesi hän Saint-Frumencen kadulta, ja kääntyi pienelle Bernardiniläisten kadulle. Tämän pienen kadun keskivaiheilla asui apotti Lavernède ja hänen luokseen kiiruhti apotti Ternisien epätoivoissaan, huojuen raskaan taakkansa alla, hakemaan neuvoa ja tukea ennenkuin mihinkään toimeen ryhtyi.
— No! mihinkä aikaan tapahtuu ruumiinsaatto, kysyi vankilan saarnaaja hänet nähdessään.
— Kello neljän aikaan… me tulemme sen yksin toimittamaan.
— Yksin! mitä tarkoitatte? Apotti Ternisien kertoi nyt kohtauksensaRufin Capdepont'in kanssa.
— No sepä mainiota! huudahti apotti Lavernède, ilosta kiiluvin silmin, kas, se mies ei ole kavala teitä kohtaan, ja jos kohta se julkeus, jolla hän näitä juhlamenoja vastustaa, loukkaa minua sydämen pohjaan saakka, niin olen ainakin hänelle kiitollinen moisesta suoruudesta. Mutta missä oli sitten Mical, tuo Capdepont'in ainainen hullun vartija?
— Hän oli siellä, samoin kuin arkkipappi Clamouse, sekä koko PyhänIreneon tuomiokapituli.
— Eikö kukaan uskaltanut puhua pyhän piispavainajan puolesta?
— Ei kukaan.
Lavernède tarttui kiivaasti apotti Ternisien'in käteen.
— Toivokaamme, ystäväni, sanoi hän, että Capdepont pysyisi itsepäisesti kauheassa päätöksessään. Koska ei Jumala ole sallinut Mical'in tällä kertaa pelastaa häntä, on hän selvästi hyljännyt hänet. Hetki lähestyy, jolloin tuo kapinoitsija, tuoPimeyden Ruhtinas, niinkuin hänen ylhäisyytensä de Roquebrun häntä nimitti koko pappiskokouksen kuullen, vuorostaan työnnetään alas taivaasta. Ei, ei hän koskaan pääse Lormières'in piispaksi!
— No mutta, kerroinhan minä jo aamulla, että Pariisista lähtiessäni, oli valtakirja keisarin allekirjotettavana.
— Oletteko varma että Capdepont'in nimi oli siihen kirjoitettu?
— Niin luultiin.
— Sitä enemmän syytä on käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta, ja saattaa vihollisemme, Jumalan vihollisen, syöksemään suinpäin perikatoon. Ettekö ole itse myöntänyt, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, huomattuaan etteivät mitkään hyväilyt voineet pehmittää yliseminaarin ylijohtajaa, oli toivonut että nuo rajut puuskat, joihinka hänen hillitsemätön luontonsa viettelee hänet, tuottaisi pätevän aiheen vapauttaa sekä hiippakunta että kirkko moisesta hirviöstä.
— Se on totta. Mutta hellällä huolenpidolla onnistui minun hillitä hänen ylhäisyyttään ja estää riitaa.
— Kenties teitte väärin.
— Suokaa anteeksi, ystäväni, yksistään ajatus riidasta kahden papin välillä saa minut vapisemaan. Ajatelkaapa kuinka paljon olen saanut kärsiä Capdepont'in ja hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in huonon sovun tähden… Juur'ikään virastossa vastustin varapiispaa ja vakuutan ettei hänen kiivaat puheensa vähääkään minua pelottaneet… Mutta ette voi kuvailla mitä sisässäni tunsin? Vaikka vastaus oli heti huulillani, tuntui sydämeni raskaalta kuin vuori ja minun teki mieli itkeä.
— Lapsi raukka! mutisi apotti Lavernède, syvästi liikutettuna ja syleillen hellästi ystäväänsä.
— En tiedä mihinkä ryhtyä, sopersi apotti Ternisien, koittaen tukehuttaa valtavaa liikutustaan. Kulkiessani Saint-Frumence'n katua pitkin tunsin jo mieleni käyvän rohkeaksi. Koska Rufin Capdepont vaati minua taisteluun, niin päätin suostua siihen ja kerätä ympärilleni kaikki, jotka tahtovat oikeuden puolesta taistella: kenraali de Roquebrun'in, kreivi de Castagnerte'n ja teidätkin… Mutta sitten rupesivat taistelun seuraukset minua peloittamaan. Capdepont'in saisimme kyllä ehkä viekotelluksi paulaan, jonka hän on itselleen virittänyt, mutta millä saamme ehkä tämän voiton maksaa! Asia tulisi tunnetuksi Lormières'issä, katolisessa maailmassa; mutta parempi olisi että semmoiset pysyisivät salassa.
— Miksi niin!
— Miksikö niin?… Oletteko te ajatellut, Lavernède, mitä surua moinen julkinen häväistys saattaisi herättää todellisesti hurskaissa maallikoissa; — ja mitä iloa taas niissä, jotka käyttävät hyväkseen pienintäkin veruketta vainotakseen uskontoa? Sillä aikaa kuin toiset surusta raskautettuna painaisivat päänsä alas, huutaisivat toiset riemuiten pää kohollaan: "Katsokaa mitenkä papit keskenään elävät!" Sillä olkaa vakuutettu, että kerran sotaan ryhdyttyään, Capdepont ei tule koskaan peräytymään. Vaikka hänen itsepäisyytensä olisi kuinka turmiollinen tahansa kirkolliselle arvollemme, niin ei mikään voisi häntä pidättää; hän on menevä äärimmäisyyteen asti kurjassa mielettömyydessään, ja tästä kauheasta sisällisestä rikkoutumisesta seuraa kirkollisen virkakunnan arvon häviö.
— Mutta tässä kaikessa, rakas Ternisien, tuntuu minusta kuin huolehtisitte enemmän Capdepont'in tähden kuin kirkon.
— Juuri kirkon parasta ajatellen pelkään minä joutua kahakkaan miehen kanssa, joka on pappi, niinkuin te ja minä.
— Mutta se on kumminkin velvollisuutenne.
— Entäs jos se olisi jumalattomuutta?
— Siis, jatkoi Lavernède kiivastuen yhä enemmän, ennemmin kuin käyttäisitte hyväksenne tilaisuutta, jonka kautta Capdepont tulisi julkisesti julistamaan itsensä kelvottomaksi piispan virkaan, tahtoisitte te nähdä hänet Lormières'in piispaksi nimitettynä? Olkaa varoillanne, Ternisien! Olette tekemäisillänne itsenne syypääksi heikkouteen, josta eivät kokonaisen elinajan kyyneleet ja katumukset tuottaisi teille anteeksi antoa. Mitä! Monen pyhän piispansa kautta kuuluisaksi tullut Lormières'in istuin, on joutunut julmurin himojen esineeksi ja on tulemaisillaan hänen omakseen; mutta Jumala, joka ei tahdo jättää hiippakuntaansa ilkiön valtaan, kehoittaa teitä, ja te kieltäydytte rupeamasta hänen vihansa ja oikeutensa välikappaleeksi! Vielä kerran, varokaa itseänne!… Enemmän kuin taistelu Capdepont'in kanssa, peloittakoon teitä se edesvastaus, joka muuten tulisi teitä painamaan. Ketä Jumala todellakin syyttäisi kaikesta siitä pahasta, jonka Capdepont epäilemättä aikaansaisi kirkossa, jollei sitä, jonka asiana olisi ollut leikata paha juurineen pois, mutta jolla ei ollut voimaa siihen ryhtyä?… Älkää epäilkökään, Ternisien, Capdepont, Lormières'in piispana, olisi saatana, joka mullistaisi hiippakunnan, tehden onnettoman papistomme, joka nyt jo on niin vailla päättäväisyyttä, itsetuntoa ja rohkeutta, oikkujensa nöyräksi palveliaksi, merkiten joka papin häpeällisen orjuuden leimalla. Oi! hän puhui pappisparoille piispa de Roquebrun'in tiranniudesta! Joudun raivoihini, ajatellessani minkälainen tiranni hän itse tulisi olemaan. Kas siinä Capdepont'in virkauran alku. Mutta kuinka pitkälle ei tuo mies voisi mennä? Minnekkä saakka ei hänen hävityksensä voisi ulottua? Jos luulette hänen kauan tyytyvän Lormières'in pieneen hiippakuntaan, yksi pienimpiä katolikunnassa, niin tunnette hänet huonosti. Pian saatte kuulla hänen tavoittelevan arkkipiispan viittaa, ja muutaman vuoden perästä himoitsee hän kardinaalin hattua. Katsokaas,Pimeyden Ruhtinaspurppuraan puettuna! Siinä valepuvussa liikkuen levittää hän kapinan henkeä kirkkoon!
— Ei koskaan Rooma…
— Roomako? Meidän Harros'in vuorelainen on ollut Pariisia voimakkaampi, hän on oleva voimakkaampi Roomaakin. Kyllä tiedän että Vatikaanissa on erinomaisen teräviä miehiä; mutta minä en epäile vähääkään, suokaa anteeksi jokapäiväinen lauseeni, että hän vetäisi heitä nenästä. Vara-piispamme pitkä, luinen ruumis ei näytä taiturivoimistelijan hyppyjä varten luodulta ja hänen isot kätensä tuntuvat mahdottomilta silmänkääntäjätemppuihin. Älkää erehtykö! JosTigran'ellaon pedon julmuutta, niin on hänessä samalla sen notkeuttakin. Enkä voi olla tunnustamatta teille että tuo mies on ihmeteltävän älykäs, ja että Jumala, jonka syyt ovat tutkimattomat, on sijoittanut hänen kovaan uppiniskaiseen kalloonsa jumalalliset aivot… Muistattehan, että apotti Mical rohkeni kerran hänen ylhäisyytensä ja Pyhän Ireneon tuomiokapitulin läsnä ollessa kutsua häntä "suureksi mieheksi?" Tuomiokapituli ja sen arkkipappi Clamouse ensimmäisenä purskahtivat nauruun; ja hänen ylhäisyytensä huulilla nähtiin hieno hymy. Minä yksin pysyin totisena, ajatellen, että jos kohta ystävyys oli saanut Mical'in liioittelemaan, oli Capdepont kumminkin aivan harvinaisen etevä mies. Ei yksikään Ranskan papeista, siitä olen vakuutettu, vedä vertoja hänelle oppiin nähden. Entäs hänen puheensa sitten, kuinka täyteläistä, väririkasta ja voimakasta; kuinka syvää, ja toisinaan kuinka loistavasti ylenevää korkeutta kohti; voisi melkein verrata sitä arkkienkelin siiven lyöntiin! Niinä kahtenatoista vuotena, jolloin olin tuon mahtavan herran läheisyydessä, ovat hänen olentonsa ja liiallinen ylpeytensä, joka painoi leimansa jokaiseen hänen sanaansa, usein minulta pilanneet hänen oppineet raamatunselityksensä ja hänen loistavat, suurissa piirteissä esitellyt yleiskatsauksensa kirkkohistorian alalla. Mutta miksi en voisi tunnustaa että, huolimatta siitä pienestä helvetillisestä liekistä, jonka selvästi näin väikkyvän hänen otsansa yllä, hänen ihana kaunopuheliaisuutensa ja hänen verraton, lumoava henkensä usein saattoi minutkin haltioihini…
— Lavernède, olkaa huoletta, Pyhää Isää ei ympäröitse ainoastaan etevät miehet, vaan itse Jumala!
— Sen tiedän…
— Ja kun Capdepont lähtee Roomaan…
— Olkaa ainakin päästämättä hänet sinne, kaikessa varomattomuudessanne, sillä jos hän lähtee sinne, niin häntä kuunnellaan, ja kaikki on menetetty. Oletteko todellakin niin lapsellinen, että luulette hänen kerran tultuaan Pariisissa piispaksi nimitetyksi, esiintyvän Roomassa yhtä jyrkkänä ja kiivaana kuin täällä? Rauhoittuneena, rakkaitten toivojensa toteutumisesta, jättää hän kaikki kiukkunsa ja vihansa tänne Lormières'in seminaariin, joka on ollut niiden äänettömänä todistajana, ja ilmestyy Vatikaaniin suloisena, lempeänä ja teeskentelemättömänä kuin lapsi. Ja pian ovat varmat todistukset kuuliaisuudesta ja kunnioituksesta annettuna. Miksi hän enään kiivastuisi? Mitä syytä olisi hänellä hurjasti huutaa ihmisiä ja Jumalaa vastaan, niinkuin hän teki tuskitellessaan entisen asemansa mitättömyydessä. Onpahan nyt piispa, pyhän katolisen kirkon ruhtinas!…
— Kylläksi, Lavernède, kylläksi minä rukoilen! Olette johtanut minut syvyyden partaalle, minä en kestä enempää.
— Olette pappi, se on uhri-ihminen. Sen sijaan että uhkaava vaara teitä masentaisi, antakoon se teille voimaa!
— Minkätähden poistuin minä Tivol'in yksinäisyydestä!…
— Jumala tarvitsi teitä Lormières'issä ja kutsui teidät sinne! vastasiLavernède vakavasti.
Hänen puheensa liikuttamana kavahti apotti Ternis'ien ylös istuimeltaan.
— Ystäväni, sanoi hän päättäväisellä äänellä, hänen ylhäisyytensä, joka liian myöhään oppi teitä arvostelemaan, alkoi teitä rakastaa: mitä pitää minun tekemän?
— Se on hyvin yksinkertaista: sill'aikaa kun minä juoksen käskemässä kaikkia kaupungin yhdistysten päämiehiä tulemaan kirkkoon kuoripuvussa, menette te paperitehdaskaupunkiin, jossa teidän nimenne on enemmän tunnettu kuin minun, ja kutsutte työmiehiä, vaimoineen, lapsineen, saapumaan juhlamenoihin…
— En ilmoita siis mitään kenraali de Roquebrun'ille keskustelustaniCapdepont'in kanssa?
— Ei sanallakaan. Älkäämme salliko kirkon vihollisen peruuttaa julmaa päätöstänsä, ja kenraalin käynti piispan virastossa tulisi varmaankin olemaan hänelle onneksi. Sillä mitä hän on uskaltanut teiltä kieltää, sitä ei hän rohkene kieltää herra de Roquebrun'iltä. Sitä en ainakaan luule, sillä tällä kertaa tulisi Mical varmaankin sitä estämään. Koska Capdepont on kerran miekkaan tarttunut, niin kaatukoon hän itse sen lävistämänä.
— Mutta pitäähän herra de Roquebrun'in kumminkin saaman se tietää?…
— Tietysti, mutta vasta silloin kun ei enään ole aikaa mihinkään yritykseen Capdepont'in luona… ymmärtäkää minut oikein… Kenraali on läsnä hautajaisissa. Hän huomaa, — taikka jos tarvitaan hänelle huomautetaan — että varapiispa ja koko kaupungin papisto ovat poissa. Luonnollisesti tulee herra de Roquebrun loukatuksi… Kun kerran piispamme ruumis on saatettu asemalta, on paperitehdaskaupungin väestö napiseva ja huutava:kukistukoon Capdepont!— Siihen on herra de Cartagnerte kyllä heitä kehoittava. — Ja niinkauan kuin te järjestätte ruumiskappelia piispan palatsin alakerrassa, seuraan minä suuttunutta kenraalia sähkösanomatoimistoon ja sepitän itse asianmukaisen sanoman, jonka ministeri ja ehkäpä itse keisarikin jo tänä iltana lukevat. Tämä sanoma on muuten minun toimestani jo huomis-aamuna oleva painettuna Lormières'in ja ylihuomenna Toulous'in sanomissa ja pian kaikissa Pariisinkin lehdissä. Saadaanpa nähdä, tuleeko Capdepont senkin jälkeen pysymään piispan ehdokkaana!
— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! sopersi Ternisien kauhistuneena.
— Menkää paperitehdaskaupunkiin, ja muistuttakaa kelpo kansalle Arbousen rannoilla mitä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on sen hyväksi tehnyt… Älkää missään tapauksessa huolehtiko kenraalin suhteen; minä seuraan mukananne ja lähden suoraa päätä Castagnerte'lle.
Sitten, katsottuaan vakavasti vapisevaan Ternisien parkaan, lausui hän:
"Ystäväni, Jumalan ja ihmisten edessä otan minä edesvastuulleni teidän ja omat toimeni!"
Sanat soivat niin juhlallisesti että sydäntä kouristi.
Apotti Ternisien kumarsi.
Lavernède tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet portaita alas.
Mical.
He olivat tuskin astuneet kolmekymmentä askelta Bernardin kadulla ennenkun törmäsivät yhteen apotti Mical'in kanssa, joka ilmestyi väkitungoksesta Saint Frumense'n kadulta.
— No vihdoinkin tapasin teidät, herra Ternisien! sanoi siveysopin professori.
Hän levitteli käsissään suuren punaruutuisen nenäliinan ja kuivasi sillä hikistä otsaansa.
— Mikä tukahduttava kuumuus!… jatkoi hän. — Lavernède, emmeköhän menisi vähän sinun luoksesi?
— Pitäisihän teidän ymmärtää, Mical, vastasi vankilan saarnaaja tylysti, ettei tämmöisenä päivänä Ternisien'illä, eikä minulla ole aikaa turhiin. Voittehan sanoa sanottavanne heti paikalla.
— Mitä! Teititteletkö minua nyt? Mistä ajasta se tapahtuu?
— Hänen ylhäisyytensä herra de Roquebrun'in kuolemasta asti.
— Luuletko sinä että minä olen jotenkin mukana Capdepont'in hullutuksissa… tahi oikuissa?
— Te myönnätte siis vihdoin että se mies on hullu?
— Malttakaamme, hyvä ystävä, älkäämme kiivastuko… Tämän vilkkaan keskustelun kestäessä olivat he vähitellen peräytyneet apotti Lavernède'n pienelle asunnolle saakka. Avattuaan oven jokapäiväisen vieraan tottumuksella, hyppäsi hän reippaasti etehiseen, jonne toiset myreissään häntä seurasivat.
— No, mitä tahdotte? kysyi apotti Lavernède.
Tämä kysymys sai Mical'in pienet silmät vihasta välähtämään, mutta hilliten suuttumustaan sanoi hän:
— Toden totta, Lavernède, puhuttelet minua niin kuin olisin oikeuden eteen astunut. Olisiko ehkä aikomuksesi langettaa tuomio minun ylitseni. Jos voisin tänään nauraa, kun koko kaupunki murehtii, niin antaisi sanojesi juhlallisuus ja olentosi teeskennelty majesteettisyys minulle runsaasti huvin aihetta.
— Älkää ujostelko Mical, naurakaa vaan; ei se tule herättämään apotti Ternisienin enemmän kuin minunkaan kummastusta, vastasi vanhin saarnaaja, joka peljäten aikeittensa Capdepont'ia vastaan raukeavan tyhjiin, koitti suututtaa Mical'ia, saattaakseen siten taistelun välttämättömäksi.
Siveysopinprofessori oli viisas kuin kettu. Hän vainusi paulan, ja kääntyi piispavainajan sihteerin puoleen.
— Herra apotti, sanoi hän, minä tulen herra varapiispan puolesta ilmoittamaan hänen mielipahansa siitä, sekä teidän että omaa arvoansa alentavasta kohtelusta, jolla hän teidät tänä aamuna vastaan otti. Viime päivien tuhannet huolet ja rasittavat toimet ovat tehneet hänen niin hermostuneeksi, että häntä toisinaan kaikki väsyttää, kiusaa ja kiihoittaa. Onnettomuudeksi te juuri semmoisella hetkellä satuitte tulemaan virastoon. Ja miksi en sitä myöntäisi, että muutamat ilkeät, Lormières'issä ja koko hiippakunnassa levitetyt paheet, joita petollisesti on sanottu hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in lausumiksi, ovat vaikuttaneet kiihottavaisesti apotti Capdepont'iin? Mutta tavallinen tyyneytensä sai pian taas vallan tuossa suuressa sielussa; ja nyt, samalla kun hän tahtoo minun kauttani pyytää teiltä anteeksi, ilmoittaa hän varmaan lupaavansa koko seurakunnan papiston seuraamana kulkea hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaissaaton etupäässä. Kumminkin pyytää hän, että juhlamenot tukehduttavan kuumuuden tähden lykättäisiin kello kuuteen. Päivää riittää nykyään yhdeksään asti illalla.
Hyvä ja lapsellinen Ternisien, huomattuaan kaikki hankaluudet poistetuksi ja kaiken riidan mahdottomaksi, ei voinut olla puristamatta Mical'in kättä, ja liikutettuna sanoi hän:
— Kiittäkää herra varapiispaa puolestani. Kertokaa hänelle kuinka liikutettu olen tästä hänen muutoksestaan, joka tuottaa kunniaa hänen papilliselle säädylleen.
Siveysopinprofessori katsahti salavihkaa Lavernèdea. Hänen apinanaamansa värähteli ilkeyttä, kaikki hänessä nauroi, hänen silmänsä, nenänsä, huulensa, leukansa, nauroi julmaa naurua.
— No mitä! Sinä et näytä tyytyväiseltä, kunnon Lavernède? virkkoi hän samalla kuin nuuskasi paremmin peittääkseen kasvojensa liiaksi loukkaavaa ilmettä.
— Olisimpa todellakin toivonut, ettei Capdepont olisi noin kurjasti peräytynyt, vaan uskaltanut pitää päätänsä loppuun saakka.
— Mutta ei varapiispa olekaan todenteolla tahtonut kieltää piispavainajaltamme sitä kunnioitusta, jota ei hän hänen eläessäänkään häneltä kieltänyt.
— Varapiispa… varapiispa…
— Aivan niin, ystäväni, aivan niin!… Sitä paitsi, ei herraCapdepont'in entisyydestä voi mitään…
— Älkäämme koskeko entisyyteen! keskeytti Lavernède kiihkeästi, ja jos teidän asianne, jonka olisitte voineet yhtähyvin toimittaa kadullakin, on päättynyt niin…
Mical ei ollut huomaavinaan, että vankilan saarnaaja osotti hänelle ovea.
— Oliko sinulla ehkä aikomus käyttää hyväksesi varapiispan poissa oloa hautajaisista? sanoi hän ikäänkuin sattumalta.
— Vaadin hänet uhallakin pysymään päätöksessään.
— Älä kopeile, Lavernède parka; hän on sinua voimakkaampi, sen tiedät hyvin.
— Sitä hän tietysti on, jos papillisella voimalla ymmärretään velvollisuuksiensa täydellistä ylenkatsomista.
— Varo itseäsi! jos hän tulee Lormièresin piispaksi saattaa hän olla antamatta sinulle takasinhengellisen kaunopuheliaisuudenprofessorin viran.
— Kukas on teille sanonut että suostuisin sitä hänen kädestään ottamaan?
— Entä jos hän riistää sinulta vankilan saarnaajan virankin, minnekkäs silloin joudut vanhan kivuloisen äitisi kanssa?
— Onneton! huusi Lavernède raivoissaan, te uskallatte tulla luokseni uhkaamaan minua!
Apotti Ternisien kiiruhti välittämään.
— Hyvät herrat, rauhoittukaa.
— Rakas Lavernède, kuinka sinä kiivastut! sanoi Mical pyrkien ovea kohti.
— Mielestäni te ette kiivastu kylläksi!Siveysopinprofessori pysähtyi ja kääntäen pienet laihat kasvonsa riitaveljeänsä kohti sanoi hän irvistäen viekkaalla äänellä:
— Saatan minäkin ehkä joskus suuttua, mutta se aika ei vielä ole tullut.
Sen sanottuaan hän katosi.
Ruumiin saatto.
Kello viiden aikana, kun päivä suurten punaisten pilvien rakentamassa loistokehässä laski Hautes-Corbieres'in hehkuvia vuorihuippuja kohti, kaikki kaupungin kirkonkellot äkkiä kuin unesta heräten helähtivät soimaan. Pyhän Ireneon suuren kellon vakavaan ääneen vastasivat toinen toisensa jälkeen eri seurakuntain pienemmät kellot ja yhtyivätpä vähitellen luostarien pikkukellotkin kulkusina kilisemään näissä pronssin suuremmoisissa juhlasoittajaisissa.
Laskevan auringon valaisema Lormières, oli yhtenä mahtavana huminana, jonka kaiku tavantakaa pitkältä kajahteli läheisestä vuoristosta. Pauhu yltyi välistä niin kovaksi, että olisi luullut ukkosen jylinän yhtyneen tuohon joka taholta täysvoimaisesti kaikuvaan kellojen soittoon.
Kuumuus oli tavaton, ja suunnattoman suuria, ruskean graniitin karvaisia pilvimöhkäleitä keräytyi itäiselle taivaan rannalle; ne kasvoivat kasvamistaan kunnes vihdoin kokonaan peittivät taivaan laajat tantereet.
Vaellus tuomiokirkolle päin alkoi vasta kello kuuden vaiheilla.
Kapusiinimunkit, päällikkönsä johtamina, astuivat ensiksi ulos luostaristaan; heidän jälkeensä ilmestyivät Barnabiitit, sitten Dominikaanit, sitten Maristit, ja vihdoin Pyhän Stanislaus Kotzkan opiston jesuiitat. Jokaisella papilla oli palava kynttilä kädessä.
Naisluostarikunnat tulivat myöskin vuorostaan, niin että mitä vaihtelevammat puvut kirjasivat katuja.
Mutta näytelmä kävi yhä omituisemmaksi, kun kaupungin seurakunnat ammattikuntalippuineen, puunkorkuisine ristineen ja pitkäin maalattujen tankojen päähän kiinnitettyine lippuineen ilmestyivät kaupungin kaduille.
Munkit ja nunnat olivat hiipineet esille hiljaan kun varjot; melkeimpä olisi voinut kuulla heidän rukouksensa hiljaisen myrinän. Nyt oli toisellainen elämä! Naurua, puhetta ja kovaäänistä keskustelua kuului kaikkialta. Koko Etelä-Ranskassa on uskonto alituista näytelmää.
— No! kuulkaapas, herra Fourfigou, huusi "Sinisten katuvaisten" (veljeskunta, johon kuului työmiehiä ja maanviljelijöitä) priiori "Valkoisten katuvaisten" (toinen kilpaileva veljeskunta, johon ei vastaanotettu muita kuin porvaria ja varakkaita käsityöläisiä) priiorille, kuulkaapas, herra Fourfigou, teidän sanotaan teettäneen itsellenne valkoisen silkkitaskun. Milloin panette päällenne tuon korean kalun, että saisimme mekin sitä nähdä?
— Entäs sinä, Chambournac, milloin panetat sinä suruharsot miestesi käsivarrelle? Luuletko kenties meidän menevän Notre-Dame-des-Sept-Sabres'in kedoille pulloja availemaan? Ei tämä ole mikään huviretki, vaan nyt on hautajaiset kysymyksessä…
Tämä meluava joukko, jossa siellä täällä näkyi joitakuita hartaita, huokailevia hurskaita, keräytyi vihdoin joka haaralta taajaksi ihmisjoukoksi Pyhän Ireneon edustalle.
— Jumala minua armahtakoon! päästäkää minut eteenpäin, muuten putoaa hyvä Jumalamme maahan! huusi "sinisten katuvaisten" ristinkantaja, voihkien raskaan taakkansa alla.
Viiden minuutin kuluttua oli kansantulva täyttänyt tuomiokirkon aina pääalttarin portaille saakka.
Onnellisesti päästyään erilleen tuosta pauhaavasta väkijoukosta kulki papisto, jonka joukossa myöskin Lavernède'n ja Ternesien olivat, sakastia kohti, yhtyäkseen hautajaisten toimitusmieheen, joka oli sen saaton etupäässä astuva.
Mutta ikäänkuin salatarkoituksella viivyttäen juhlamenoja ei Capdepont vielä ollut pukeutunut. Hän seisoi vaan yhä vaatehuoneen ovella vilkkaasti keskustellen Mical'in ja muutamien muiden tuomioherrain kanssa.
— Siellä puhutaan minusta varmaankin, — tuumi Lavernède.
Eikä hänen sitä enään tarvinnut epäilläkään, sillä samassa kääntyi Capdepont häneen päin, ja viha, joka oli koko hänen sielunsa vallannut, säteili uhkaavasti hänen silmistään.
Aina varoillaan oleva apotti Ternisien lähestyi häntä ja sanoi:
— Herra varapiispa, herra kenraali de Roquebrun on juuri saapunut tuomiokirkkoon; etteköhän suvaitsisi antaa lähtömerkkiä…
Capdepont ei vastannut mitään. Mical tarjosi hänelle viitan ja lakin, jotka hän kiroten otti vastaan.
— Lähtekää, hyvät herrat! huusi Mical.
Apotti Capdepont ilmestyi nyt kirkon laivaan, lukuisan papiston ympäröimänä. Hänen luiseviin, kellertäviin kasvoihin oli samassa levinnyt kummastuttava tyyneys ja rauhallisuus. Hän kohotti kätensä juhlallisen majesteetillisesti, ja kulkue lähti liikkeelle.
Asemalla seisottiin sen verran kuin tarvittiin arkun nostamiseen ruumisvaunuihin, jotka olivat koristetut mahtavilla, vainajan vaakunakilvellä varustetuilla, mustilla verhoilla. Uhkaava taivas kuuman päivän jälkeen, synkistyi synkistymistään, ja nyt kellojen vaijetessa olivat ukkosen kumeat kaukaiset jyrähdykset selvään erotettavat. Jyrinä ei kuulunut Corbieres'in vuoristosta, vaan kaukaa Pyreneiden selänteeltä, jonka huiput tuontuostakin salaman valaisemina loistivat kuin majakkatulet.
Mutta ymmärrettäväähän on, että Capdepont, joka olojen pakosta oli ryhtynyt tähän tehtävään, toivoi koko toimen pian loppuvan, eikä hän suinkaan myrskyn pelosta pitänyt semmoista kiirettä. Viimeisenä murhesaaton päässä kulki hän pitkin askelin totisena ja synkkänä, syvät, kirkkaat silmät kiinnitettynä ruumisvaunuihin, joille vaimot, vanhukset ja lapset kilvan heittelivät kukkia. Jokainen uusi arkulle laskettu seppele enensi varapiispan rinnassa vihan ja kostonhimon kiihkoa. Ja joka hetki kuului hänen kalpeilta huuliltaan kiiruhtava yksi ja sama sana: — Eteenpäin! Eteenpäin!
Vihdoin oli hänen kärsimyksensä loppumaisillaan: monen mutkan perästä, jotka hänestä tuntuivat loppumattomilta, oli viimein saavuttu tuomiokirkon edustalle.
— Hiljaa! huusi hän.De profundisvirsi, jota oli laulettu aina asemalta lähdettyä, taukosi.
Mical'in kiiruhtamana astui Rufin Capdepont nopeasti piispanpalatsin porrassillalle. Tältä korkealta puhujalavalta hän muutamilla kauniilla sanoilla kiitti Lormières'in kansaa siitä suuresta rakkaudesta, jota aina oli osoittanut piispojansa kohtaan, ja pyysi läsnäolevia seuraavana päivänä saapumaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in maahanpaniaisiin.
— Mutta, hyvä herra, ei maahanpaniaisia voi pitää huomenna, sanoiLavernède hätääntyneenä.
— Minkätähden ei, saanko luvan kysyä?
— Ajatelkaahan toki, herra varapiispa, vastasi apotti Ternisien, ettei ole vielä mitään valmistuksia tehty Pyhän Ireneon hautaholveissa. Sitä varten tarvitsee arkkitehti ainakin yhden tai kaksi päivää…
— Se on tahtoni! uudisti taipumaton Capdepont.
Äkkiä tuli pilkkosen pimeä. Ääretön pilvi oli irtautunut, niinkuin lohkare suuresta vuoriharjanteesta, joka oli noussut tummansiniselle taivaan rannalle, ja vyörinyt auringon eteen, pimittäen sen viimeiset valonsäteet. Pelästynyt ihmisjoukko, joka luuli jo tuntevansa sadepisaroita olkapäillään, hajosi joka haaralle.
Itse kenraali de Roquebrun'kin poistui kreivi de Castagnerte'n taluttamana.
Pyhän Ireneon edustalle oli lopullisesti jäänyt ainoastaan kuoripukuisia pappeja.
He seisoivat odottaen kauhean tuskan vallassa. Mitä odotettiin? Sitä ei kukaan tiennyt. Apotti Capdepont'in ankarasta melkeinpä synkeästä olennosta ja hänen uskollisen palvelijansa Mical'in säikähtyneestä katseesta päättäen, aavistettiin vaan jotain erinomaista olevan tulossa.
Apotit Ternisien ja Lavernède olivat pelokkaasti ja tuskallisen näköisinä lähestyneet ruumisvaunuja, kiinnittäen katseensa arkkuun, joka sisälsi heille niin rakkaan olennon. Pelkäsivätkö he, että se heiltä ryöstettäisiin? Kaikenmoisia hulluja ajatuksia vilahti heidän mielessään… Eivätkä he voineet itsekkään ymmärtää minkä tähden eivät heidän jalkansa tahtoneet heitä kannattaa…
Mitä oli tapahtuva?
Paavi Formosus.
Mutta Rufin Capdepont seisoi jäykkänä ja liikahtamattomana hakatulla kivisillalla ja viittasi kädellään arkunkantajille.
— Laskekaa arkku vaunuilta ja kantakaa se tänne, sanoi hän.
Miehet tottelivat.
Uteliaisuudesta kiihoitettuina riensivät papit piispanpalatsin pihalle, jonka portin varovainen Mical hiljaan sulki.
Ruumisarkku oli asetettu maahan; apotit Ternisien ja Lavernède, vetäen mukanaan muutamia munkkikunnan jäseniä, niiden muassa Kapusiinien päällikön, pienen harmaaparta vanhuksen, muodostivat piispavainajan ympärillä ikäänkuin elävän suojeluskehän. En tiedä mikä kummallinen kauhistus heitä ahdisti.
— Pelkäättekö että ruumis teiltä varastetaan? ilkkui Capdepont, leveällä kädellään pyyhkäisten edestään viisi kuusi Barnabiittaa, jotka olivat varomattomasti asettuneet hänen tielleen.
Sitten ylpein askelin kiertäen ruumisarkkua työnsi hän etäämmälle sen ympärille keräytyneet munkit.
— Antakaa sijaa hiippakunnan papeille, hyvät herrat! lausui hän.
Paksun pilvikerroksen lomitse pilkistelevät auringon säteet valaisivat mustan parvivaatteen.
Pyhän Ireneon suuri kello löi kahdeksatta hetkeä.
Ukkonen taukosi.
— Hyvät herrat, alkoi varapiispa, kääntyen harvalukuisten tuomioherrain puoleen, joiden joukossa tuomioprovasti vanha Clamouse'kin oli, meille on Pariisista tuotu piispa de Roquebrun'in ruumis, jota pyydetään saada haudata tuomiokirkkomme holveihin, tähän saakka ainoastaan pyhimyksille suotu kunnia…
— Aina hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie'n ajoilta asti ei tätä kunniaa ole ainoaltakaan Lormières'in piispalta kielletty, väitti Lavernède kiihkeästi.
— Mahdollista on, herra apotti, että te pian tulette tekemään tiliä käytöksestänne hiippakunnan oikeuston edessä. Mutta sitä ennen kiellän teitä keskeyttämästä puhettani.
— Keskeytän teitä joka kerran, kun annatte vihanne puhua oikeuden asemasta.
— Vihani?
— Niin vihanne. Kieltäessänne tässä arkussa lepäävältä piispalta sijaaPyhän Ireneon holvissa, on teillä kosto mielessä.
— Entä jos niin olisi! huusi Rufin Capdepont julmistuneena tästä uhkamielisyydestä, kenties liiaksi luottaen arvoonsa ja oikeuteensa.
Kapusiinein päällikkö astui häntä kohti.
— Jos niin olisi, herra varapiispa, sanoi hän vanhuudesta vapisevalla äänellä, jos niin olisi, niin en minä, vaikka olen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, vanhempi kuin läsnäoleva arkkipappi Clamouse, voisi olla tuomitsematta teitä. Kosto papin puolelta on aina inhoittava, mutta tässä tilaisuudessa, jota varten nyt olemme yhtyneet, olisi se häpeällistä.
— Te ette tiedä, hyvä isä, että piispa de Roquebrun on kerran vihansa vimmassa vertaillut minuaPimeyden Ruhtinaasen, Lucifer'iin, jota Jumalan isku kohtasi.
— Ettekö uppiniskaisen enkelin tavoin ollut yllyttänyt jotakin kapinaa?
— Minusta tuntuu, herra…
— Jumalallinen Mestari on sanonut: "Joka miekkaan rupee, se miekkaan lankee…" —Qui gladio…
— Herrani!
Vanhus kumartui ja vetäytyi takaisin riviin. Apotti Ternisien ei voinut pidättää kyyneleitään.
— Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys, toisti hän hämmentyneenä moneen kertaan… Hänen ylhäisyytensä oli pyhimys! Herrat tuomioherrat, minä rukoilen… herra Clamouse, te, joka tunsitte hänen ylhäisyytensä, te, joka saitte häneltä nauttia niin paljon hyvyyttä… Te kaikki Lormières'in papit…
Jähmittävä hiljaisuus seurasi tätä repivää rukousta.
Apotti Ternisien, joka oli kumarruksissa seurakunnan papiston edessä, ojensi itsensä ja kiireesti kuivaten kyyneleensä astui Capdepont'in luo:
— Herra, sanoi hän, hänen ylhäisyytensä ruumis ei enään voi jäädä tänne pihaan. Sallikaa meidän nostaa se piispan viraston saliin. Minä rupean kohta pukemaan salia ruumiskappeliksi.
Ei kukaan näyttänyt häntä kuulevan.
Onneton nuori pappi oli surusta hulluna. Äkkiä syvän tunteen liikuttamana heittäytyi hän herransa arkun päälle ja tarttuen siihen kiinni molemmin käsin koitti sitä nostaa.
— Jumala! Jumala! anna ihmeen tapahtua! huusi hän.
Kumahtaen kolahti raskas kirstu jälleen maahan.
Papit katselivat hämmästyneinä, ollen liian pelkureita uskaltaakseen auttaa.
Apotti Lavernède ja muutamat maristilaiset munkit yrittivät auttamaan apotti Ternisieniä, mutta apotti Capdepont esti heidät yhdellä liikunnolla, sanoen:
— Hyvät herrat, elkää ajatelkokaan viedä ruumisarkkua piispanvirastoon. Herra de Roquebrun on jättänyt jälkeensä paljon velkoja ja sen tähden on minun täytynyt antaa asianomaisten virkamiesten sinetillä sulkea kaikki palatsin ovet. Lormières'in entinen piispa oli aina antelias toisten rahoilla. Onhan kirkollisten eläkkeiden rahastossa toteennäytetty suunnaton vaillinki…
— Herrani, vastasi apotti Ternisien, muistakaahan toki, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun on pannut koko omaisuutensa, lähes viisisataatuhatta franc'iaVanhojen hoivalaitoksenperustamiseen, että hän sitä paitse on perustanutNuorten sairaiden hoitohuoneen, että hän koko hiippakunnan alalla on antanut apua, useammalle kuin kolmellesadalle perheelle…
— Mitä tulee ruumiskappeliin, niin lienee parasta jättää se siksensä. Kävisikö todellakin laatuun asettaa uskovaisten nähtäväksi kasvoja, jotka halvaus on tehnyt inhoittaviksi. "Piispan on saarnaaminen kuolemansakin jälkeen", sanoo pyhä Gregorius suuri. Mutta sanokaa, minä kysyn kaikilta, mitä voisivat piispa de Roquebrun'in vääristyneet kasvot saarnata kansalle, muuta kuin väkivaltaa, vihaa ja kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka täyttivät hänen sielunsa?
— Te valehtelette, herra! te valehtelette! huusi apotti Ternisien kauhun valtaamana.
Ja kumartuen alas irroitti hän kiireesti kuusi hakaa, jotka sulkivat arkun kannen ja avasi sen.
Säikähtyen nähdessään piispansa, vetäytyivät papit kauhistuneina loitommalle.
Itse apotti Capdepont'kin peräytyi pari askelta.
Hopeajuovaisella ja sinipunaisilla koristeilla kirjaillulla silkki vuoteella lepäsi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun kuin nukkuva. Hänen rauhallisissa, levollisissa kasvoissaan kuvautui enkelimoinen lempeys. Posket olivat hiukan turvonneet ja käyneet harmahtavan kellertäviksi, norsunluun värisiksi. Päässä oli hänellä valkoinen piispanhiippa ja hänen oikea kätensä oli hellästi asetettu pitkin hänen viereensä laskettua, kultaista piispansauvaa. Rintaristi lepäsi saastuttamattomalla messukasukalla; jalkoja verhosi loistava rikaspoimuinen messupaita, jonka alitse pienet mustareunuksiset silkkitohvelit pilkistelivät esille.
Näky oli suuremmoinen ja liikuttava.
— Älkää peljätkö, hyvät herrat, sanoi Lavernède purevalla äänellä, hän on kuollut, aivan kuollut.
Hölmistyneenä lähestyivät papit arkkua uteliaasti vainajaa katsoen.
Varapiispa ei liikahtanut paikaltaan. Pää pystyssä, pilkallinen ja katkera hymy huulilla, tähysteli hän hehkuvin silmin läsnäolevia, antaen katseensa viivähtää milloin piispan kalpeilla kasvoilla, milloin keskenään kuiskailevien tuomioherrain päällä, joiden joukossa erittäinkin verevä Turlot oli suuressa puuhassa.
Mutta Mical oli tuumivan näköinen, ja syvät rypyt hänen otsallaan ilmaisivat huolestumista.
Äkkiä hän oikaisi itsensä ja lähestyen pitkällä kuonollaan Capdepont'ia kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heräten synkistä ajatuksistaan palasi tämä todellisuuteen.
— Hyvät herrat, sanoi hän, hiippakunnan varapiispana olisi minulla oikeus ratkaista esillä oleva kysymys ja antaa huomenna haudata piispa-vainajan ruumis kaupungin hautausmaahan. Olen kuitenkin pitänyt velvollisuutenani kysyä teidän mieltänne näin tärkeässä asiassa. Te kaikki, samoin kuin minäkin, olette kymmenen vuoden kuluessa olleet tilaisuudessa arvostelemaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimia, ja tiedätte myöskin missä määrin hänen myrskyinen, hiippakunnalle ja kirkolle turmiollinen hallituksensa, ansaitsee sitä kunnianosoitusta, jota hänelle meiltä vaatimalla vaaditaan. Muistakaa rakkaat virkaveljeni…
— Muistakaa, hyvät herrat, keskeytti Lavernède, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in tänne tullessa ei kaupungissamme ollut ainoatakaan armeliaisuuden laitosta, vaan että niitä nyt, kiitos olkoon hänen laimentumattomalle rakkaudelleen, on täällä kolme…
— Muistakaa, jatkoi Capdepont vihasta vapisevalla äänellä…
— Muistakaa, keskeytti rohkea vankilan saarnaaja, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in toimesta kaksisataa laupeuden sisarta on täältä lähtenyt ulos maakuntaan sairaita hoitamaan, lapsia opettamaan ja orpoja kasvattamaan…
— Herra apotti Lavernède, teidän kirkollisena esimiehenänne käsken teidät vielä kerran vaikenemaan. Muistakaahan, että minulla on valta antaa teille virallisia nuhteita ja, jos mieleni tekee, erottaa teidät virastanne, jopa pannaankin julistaa…
— Minuako pannaan… Olen tunnettu koko Lormières'sä ja koko hiippakunnassakin, hyvä herra; koettakaa, jos uskallatte, loukata papillista arvoani.
— Varokaa itseänne!
— Minä en pelkää, enkä tule koskaan teitä pelkäämään!
— Minä haastan teidät huomispäivänä hiippakunnan oikeuston eteen. —Sinne saavun, ja Jumala armahtakoon sekä teitä että minua!
Paheksivaa nurinaa kuului pappien keskeltä.
— Herra Lavernède, lausui vihdoin herra Clamouse, tuomiokapituli paheksuu sitä kiivautta, jolla olette kohdelleet yhtä sen jäsenistä ja kehoittaa teitä tyyneyteen ja mielenmalttiin.
— Ja minä kehoitan teitä kaikkia, myöskin teitä herra arkkipappi, osoittamaan pyhää kunnioitusta kuolemalle.
Muutamat munkit ja muutamat harvat vapaapapit, jotka epäilemättä tunsivat itsensä loukatuksi, hajosivat eri ryhmiin ja näyttivät aikovan lähteä pois.
— Hetkinen vielä, hyvät herrat, sanoi Rufin Capdepont pidättäen heitä.
Ja jälleen asettautuen arvokkaasen asemaansa jatkoi hän:
— Tämä edessämme avattu piispan ruumisarkku, lausui hän juhlallisella äänellä, muistuttaa minua eräästä kirkkohistoriamme surkeimmista tapahtumista. Tämä todellakin kauhistava tapaus on se, kun paavi Formosus Stefanus VI:nen käskystä kaivettiin ylös haudasta ja haastettiin kirkolliskokouksen eteen. Stefanus VI syytti Formosus'ta paavin istuimen väkivaltaisesta anastamisesta, ja kokous piti syytöksen oikeutettuna. Ruumiilta leikattiin pää ja sormi, jossa hänellä oli ollut papin sormus, ja sitten se syöstiin Tiberin virtaan… Minä, joka tiedän minkä maallisten keinottelujen kautta apotti de Roquebrun'in, Arros'in tuomioherran on onnistunut ryöstää itselleen piispanistuin, lienen oikeutettu rupeamaan oikeuden valvojaksi, ja kun rohjetaan minulta vaatia lupausta ruumiin hautaamiseen kirkon alaisiin holveihin, määrään minä sen sysättäväksi yhteiseen hautakuoppaan! Eikö tämä mies ole ansainnut sitä häväistystä?
— Ei ole! huusi apotti Ternisien… Herrat kapituulin jäsenet, teitä petetään, teitä petetään, uskokaa minua…
— Jos kosketatte sormellannekaan tähän arkkuun viedäksenne sitä kaupungin hautuumaalle, sanoi Lavernède asettuen Capdepont'in eteen, riistämme me muut sen teidän käsistänne ja viemme kuin viemmekin hänet Pyhän Ireneon holveihin.
— Kutka muut? kysyi varapiispa hävyttömän ylenkatseellisesti.
— Minä, herra apotti Ternisien, nämä munkit ja kaikki hiippakunnan papit, jotka eivät vielä ole alistuneet teidän ikeenne alle.
— Kaunis sotajoukko, joka vastustaa laillista oikeuttani!
— Puhutte sotajoukosta? Varokaa itseänne! Lormières'in kansa ei ole vielä unohtanut hänen ylhäisyyttänsä de Roquebrun'iä.
— Lormières'in kansa?
— Se vihaa teitä ja Ternisien'in ei tarvitsisi sanoa kuin sanan, niin ruhjoisi se teidät murskaksi.
— Kapinaako?
— Eikös kapina noussut silloinkin kun Stefanus syöksi Formosuksen Tiberiin? Koska teidän on tehnyt mieli meille kertoa raakamaisen aikakauden julmuuksia, niin olisi teidän pitänyt jatkaa kertomus loppuun saakka, eikä jättää ilmoittamatta, että Stefanuksen julmuuksista raivostunut kansa nousi kapinaan kelvotonta paaviansa vastaan, syöksi hänet vankikoppiin ja kuristi hänet armotta.
— Se on kauheata! se on kauheata! mutisi Kapusiinein päällikkö.
Capdepont ei vastannut mitään. Lavernède'n puhuessa oli hän katsoa tuijottanut täydessä loistopuvussaan lepäävään piispaan ja lumottuna tuosta todellakin suuremmoisesta näystä oli hän vähitellen lähestynyt arkkua, lähempää nähdäksensä noita häikäiseviä koruja…
… Oi, Jumalani! kuinka tuo hiippa oli kaunis! Hän katsoi siihen kauvan, silmäluomet kummallisesti kohollaan… Entäs sauva sitten! Oi, sitä loistoa! Kuinka ihanata olisi siihen nojautua ja kuinka mainiosti se soveltuisi hänen vakavaan majesteetilliseen astuntaansa!… Kultasormukseen kiinnitetty suuri ametisti lumosi hänet vihdoin hohdollaan. Hänessä syntyi päätös. Oi! — Kumpa saisi kantaa tuota säteilevää sormusta sormessaan!… Hän ei voinut kauvemmin vastustaa himoaan, vaan kiireesti selvittäen käsivartensa mustan kaapunsa poimuista iski hän palavan kätensä, niinkuin kotka kyntensä, vainajan jäiseen käteen.
— Jumalan tähden! huusi Ternisien. Ja ryntäen esiin työnsi hän rajustiCapdepont'in pois. Lammas oli osottanut härjän voimaa.
— Mitä! mitä! sopersi varapiispa pelottavan tyynesti, mitä on tapahtunut?
— Mitäkö on tapahtunut? Ei muuta kuin että olette tehnyt kauheimman rikoksen minkä voi ajatella, pyhänryöstön! vastasi Lavernède uhaten häntä käsi kohotettuna.
— Minäkö? minäkö? kysyi hän hämmästyneenä.
Silminnähtävää oli, ettei Capdepont'illa ollut vähääkään tuntoa siitä rikoksesta, josta häntä syytettiin. Kun intohimo kehittyy määrättyyn asteesen, saattaa se muutamat ihmiset kokonaan edesvastuuttomaksi teoistaan. Kunnianhimonsa ainoisraivon valtaamana, niinkuin hullujen lääkärit sanovat, oli Capdepont'illa ollut todellisen mielipuolisuuden kohtaus.
Mutta piispan palatsin pihalla oli yleinen melu syntynyt. Apotti Mical, arkkipappi Clamouse, ja tuomiokapitulin jäsenet häärivät kauhistuneina Capdepont'in ympärillä yhteen ääneen vaatien häneltä selitystä.
— Viekää hänet pois, hyvät herrat! viekää hänet pois! kuului Kapusiini päällikön ääni huutavan keskellä mellakkaa. Ei se ole pappi tuo mies, vaan paha henki: minä näin helvetin tulen palavan hänen silmissään.
Rufin Capdepont koitti vielä vastustella huutaen ja hosuen, mutta Mical, herra Clamouse, tuomioherrat ja melkein koko papisto yrittivät yksissä voimin häntä hillitsemään ja laahasivat hänet väkisten pois.