Munkit.
Tätä kauhistavaa kohtausta seurasi pitkä ällistyksen hetki.
Apotti Lavernède tointui ensiksi huumauksestaan. Apotti Ternisien'in vielä ollessa liikkumattomana, kauhun jähmettämänä, nouti hän hiljaa ruumisarkun kannen ja sulki arkun. Olihan mahdollista, että Capdepont riistäisi itsensä irti ystäväinsä käsistä ja ilmestyisi taas äkkiarvaamatta.
— Rukoilkaamme, hyvät herrat! sanoi Kapusiini munkkien päällikkö sortuneella äänellä. Paikalla polvistuivat kaikki.
Hiukan tyyntyneenä rukouksesta, alkoi apotti Lavernède muistutella mielessään äskeisiä tapahtumia ja nousi äkkiä seisaalleen. Tietämättä miksi, kaikki papit hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin.
— Hyvät herrat! sanoi vankilan saarnaaja, kirkon etu vaatii, että herra Rufin Capdepont'in rikoksellinen käytös tulee ylhäisessä paikassa tiedoksi. Minä juoksen ilmoittamaan asian kenraali de Roquebrun'ille, että hän tietää lähettää sähkösanoman Pariisiin.
— Mitä! tahdotteko saattaa maallikkojen tietoon mitä täällä on tapahtunut? kysyi Kapusiinein päällikkö.
Vanhus parka vapisi mielenliikutuksesta.
— Tämän asian täytyy saada mitä suurimman julkisuuden, vastasi apottiLavernède.
— Lopettakaa, hyvä herra! Näyttää siltä kuin tällä hetkellä olisitte unohtaneet papillisen kutsumuksenne.
— Mutta, arvoisa isä, jos tahdomme estää Capdepont'in nimitystä Lormières'in piispaksi, on velvollisuutemme tehdä hänet tunnetuksi maailmalle…
— Jumala on kironnut maailman, meillä on ainoastaan yksi velvollisuus, se on: pelastaa se.
— No mutta, ei! huusi kiivas vankilan saarnaaja päättäväisesti työntäen ympäriltään munkit siten raivatakseen itselleen tien portille. Ei, ei, teistä huolimatta vapautan kirkon piispasta, jolla sitä uhataan.
Hän irtautui väkisten ympärillä seisovista ja oli juuri lähtemäisillään tiehensä, kun apotti Ternisien tarttui hänen käteensä.
— Ystäväni, lausui hän, rukoilevalla äänellä, jääkää meidän kanssa,Jumalan nimessä, ei hiiskaustakaan tästä kenraali de Roquebrun'ille.Oletteko varma siitä, ettei sanoma hänen velivainajalleen ja koko hänenperheelleen tehdystä häväistyksestä tappaisi tuota vanhaa miestä?
— Tahdotteko siis, että häväistys kohtaa häntä julkisesti? Huomenna kello kymmenen aikana, Capdepont, joka varmaan siksi on saanut tuomiokapitulin puolelleen, kieltäytyy julkisesti hautaamasta piispaa Pyhän Ireneon hautaholviin.
— Hän ei uskalla! mutistiin joka taholta.
— Hänkö ei uskalla? Hän, joka äsken historiaan vedoten kehoitti meitä tuomitsemaan hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'iä katkaisemaan häneltä kaulan, leikkaamaan hänen oikean kätensä poikki ja syöksemään hänen häpeällisesti silvottu ruumiinsa Arbouse virtaan!…
— Tyyntykää, herra Lavernède, tyyntykää! keskeytti arvokas ja kunnioitettu Dominikaanimunkkien priiori.
— Kuulkaa minua kaikki! Onko meillä aseita puolustaaksemme rakastettua piispaamme Rufin Capdepont'in hyökkäyksiä vastaan? Ei. Päätämmekö kuitenkin kunnioittaa tätä ruumista, puhtaan, rakkautta ja armeliaisuutta uhkuvan sielun autiota majaa? Päätämme, eikö niin? Minkä vuoksi siis tässä suurimmassa ahdingossamme epäilisimme pyytää avuksemme maallista valtaa, joka yhdellä sanalla voi tehdä lopun röyhkeimmästä häväistyksestä, mitä milloinkaan on kuultu? Te pelkäätte iskun olevan liian kovan kenraali de Roquebrun'ille. No niin, jätetään hän sitten rauhaan. Mutta sallikaa minun sitte heti lähettää omalla edesvastauksellani sähkösanoma Pariisiin. Vielä tänä iltana saa kirkollisasiain ministeri asiasta tiedon, ja hän kerkiää hyvästi antamaan Capdepont'ille käskyjä huomisista juhlamenoista.
— Kirkon arvo vaatii ennemmin että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun haudataan tämän kaupungin kirkkotarhaan kuin että maallinen valta sekaantuu onnettomiin riitoihimme, virkkoi taas Dominikaanimunkkien päämies… Herra Lavernède, pappi ei ole vapaa, papin vihkimys sitoo hänet erottamattomasti hengelliseen säätyyn. Herra Capdepont on syyllinen, hyvinkin syyllinen. Mutta mitä me hyödymme hänen rikostaan levittämällä.
— Me hyödymme siinä, että olemme täyttäneet tuon ylevän taivaallisen työn, jota sanotaan velvollisuudeksi.
— Maallikot ovat meidän vihollisiamme.
— Minä en tunne muuta vihollista kuin pahetta.
— Pahe ei ole papeissa, se on ihmisissä. Hengellinen sääty on pyhä arkki ajan levottomien kiihoitusten yläpuolella; meidän tulee jättää se ylhäälle, mihin Jumalan käsi sen on asettanut.
— Miksi estätte minua kukistamasta Rufin Capdepont'in ylpeyttä? huusiLavernède vihan vimmoissa.
Eikö Jumalan viha ruhjonut ihaninta enkeleistäänkin?
— Odottakaa siis Jumalan käden näyttäytyvän selvästi.
— Näyttäytyköön se sitten tuo kostajan käsi, näyttäytyköön ja pelastakoon kirkon perikadosta!
Samassa valaisi punertava salama piispan palatsin pihaa, häikäisten silmiä, ja hirvittävä ukkosen jylinä kuului. Lormières'in vanha tuomiokirkko, jonka kaikki nurkat kajahtivat, vapisi graniitti-perustuksillaan. Kaksikymmentä kauhistunutta pappia suistui polvilleen; muut notkistivat päätään. Dominikanimunkkien priiori yksin jäi suorana ja liikkumattomana paikalleen seisomaan. Vahakynttilä, jota hän piti kädessään, valaisi kalpealla heijastusvalolla hänen jäykkää ja ankaraa haamuansa. Olisi luullut jonkun Pyhän Ireneon kuvapatsaista äkkiarvaamatta astuneen alas komerostaan,
— Herra Lavernède, Jumala, jota pyysitte avuksi, on kuullut teitä, lausui hitaasti valkeapukuinen munkki.
Tämän sanottuaan hänkin vuorostaan lankesi polvilleen.
Herran ilma, jonka kaukaista ääntä jo kello viiden aikana oli huomattu, oli tullut yhä lähemmäs paksujen pilvien muassa ja uhkasi nyt koko voimalla kaupunkia. Kaikkialla taivaan rannalla irtautui toisistaan, ukkosen alinomaa jylistessä, suunnattomia pilvijoukkoja, toiset läpinäkemättömiä, mustia, toiset osittain kuulakoita, ja liikkuivat raskaasti Lormières'iä kohti. Pyhän Ireneon korkean tornin kohdalla ne yhtyivät. Siellä levottomat pilvet pysähtyivät, töyttäsivät toisiaan vastaan, asettuivat vaivaloisesti toinen toisensa päälle ja muodostivat hirvittäviä, korkeita vuoria, ikäänkuin sata Himalajaa olisi läjitetty päällekkäin taivaan äärettömillä kentillä.
Vasemmalla puolella näitä kykloopivuoria, joissa runoilijan silmä olisi voinut nähdä Jumalan kaupungin pelottavia vallituksia, oli kuu anastanut itselleen pienen tilan loistaakseen. Tästä tähtitornista, joka supistumistaan supistui, lankesi muutamia säteitä Lormières'in huoneille, joista ei pienintäkään ääntä kuulunut; toisin hiukan epätasaisille pilville, valaisten täällä syviä aukkoja, tuolla hirvittäviä äkkisyvänteitä, kuvaten edempänä kokonaisen armeijan teräskypärineen, välkkyvine haarniskoineen ja terävine, kiiltävine miekkoineen.
Uusi ukkosen tuli viilsi näitä liikkuvia vuorenhuippuja. Maisema muuttui. Loistavat armeijat, omituiset äkkisyvänteet, lumoavat luolat katosivat. Kaikki oli nyt vaan sekasortoa, ammottava kolo keskellä. Tuohon mustaan kitaan oli kuukin kadonnut. Äkkiä alkoi suuria, pyöreitä sadepisaroita tipahdella piispan palatsin pihalla olevien pappien käsille.
Sanaakaan lausumatta otti Kapusiinimunkkien päällikkö, jonka paljaita, aukinaisten sandaalien huonosti suojaamia jalkoja sade kasteli, villaisen viittansa ja levitti sen hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle.
Samassa hetkessä oli kymmenen muuta viittaa samassa hurskaassa tarkoituksessa irroitettu hartioilta.
Apotti Ternisien syöksyi yhdellä hyppäyksellä piispan asunnon suurelle ovelle. Hän ravisti sitä voimiensa takaa. "Mahdotonta!" mutisi hän epätoivoissaan.
Apotti Lavernède juoksi hiippakunnan virkahuoneen pienelle rakennukselle. Hän koputteli sielläkin turhaan.
— Hyvät herrat, sanoi hän palaten toisten luo, tuomiokirkko suljetaan vasta kello yhdeksän eikä kello vielä ole niin paljon. Kantakaamme hänen ylhäisyytensä tuomiokirkkoon.
Sade yltyi, sammuttaen yksitellen pappein käsissä olevat kynttilät.
— Joutukaamme! virkkoi taas Lavernède mahtavalla äänellä.
Viisikymmentä käsivartta hapuili pimeässä piispan ruumisarkkua ja nosti sen yhteisellä voimainponnistuksella. — Lähtekäämme, komensi apotti Ternisien. Ainoastaan yksi, Dominikaanimunkkien priiorin kynttilä paloi vielä. Tämä ankara munkki astui kulkueen etupäähän.
Kulkue saapui esteettömästi Pyhän Ireneon katettuun eteiseen.
Apotti Ternisien riensi porttaalille ja kohotti suurta rautasta säppiä.Tuomiokirkko oli suljettu, vaikkei määrätunti vielä ollut lyönyt.
— Oi! Jumala, huudahti nuori pappi raukka menehtymäisillään.
Ähkien ja hikoillen laskivat kantajat kuormansa kirkon kynnykselle, paraiten suojattuun paikkaan.
— Tämä on häpeällistä! ei Dominikaanimunkkien priiori voinut olla sanomatta.
— Se on pirullista äänsi Kapusiinein päällikkö.
— Hyvät herrat, huusi Lavernède, minun täytyy saada tuomiokirkon avaimet, muuten herätän paperitehdaskaupungin murtamaan portit.
Kaikki kertyivät hänen ympärilleen.
— Päästäkää minut! sanoi hän kokien irtautua, päästäkää!…
Tahdotte siis palauttaa tänne herra Capdepont'in? kysyi Dominikaanein priiori.
— Pelkäättekö häntä?
— Ainakin on turha aikaansaada uusia häväistyksiä.
— Kaikessa tapauksessa ei piispamme ruumis saa jäädä sateesen. Ettehän sitä tahdo, isä priiori, te, joka kaikista papeista nautitte suurinta huomiota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in puolelta ja joka niin usein saitte tuntea hänen isällistä hellyyttänsä!
Dominikaanimunkin kulmikkaat, kuivettuneet kasvot kalpenivat vahakynttilän valossa, joita taas oli sytytetty. Muisto piispan hyvistä teoista oli kukistanut tämän tylyn munkin.
— Mitä valitatte, herra Lavernède? sanoi hän. Teidän, tämän onnettoman hiippakunnan papin, teidän tulisi iloita siitä, että piispamme ruumisarkku kärsii tämän kammottavan rujuilman rääkkäystä. Minä puolestani toivon, että virtana valuva sade valtaisi tämän viimeisenkin pakopaikan, niin että meidän täytyisi polviin asti vedessä kahlaten pitää täällä vahtia.
— En käsitä teitä, isä priiori.
— Otaksukaa että maallinen valta, joka on niin välinpitämätön pyhän uskontomme edusta, nimittää herra Capdepont'in Lormières'in piispaksi, luuletteko pyhän isän vahvistavan piispaa, joka ei pelkää solvaista kuolemata.
— Aijotteko siis, isä priiori, kirjoittaa Roomaan? sai apottiLavernède äkkinäiseltä ilolta vaivoin lausutuksi.
— Minä aijon ilmoittaa kenraalilleni, mitä olen nähnyt. Hän on tietävä tämän kamalan illan kaikki erityiskohdat. Ja jos myöhemmin on pakko ryhtyä kirkkosääntöjen mukaan herra Capdepont'ia kuulustelemaan, tulevat esimieheni jättämään yhden jäljennöksen kirjeestäni paavilliseen kansliaan.
— Minä puolestani teen samoin, isä priiori, lisäsi Kapusiinimunkkien päällikkö.
— Oi, kunnianarvoisat isät! oi, kunnianarvoisat isät! änkyttiLavernède liikutettuna.
Sitten juosten ryhmästä ryhmään:
— Missä on isä Trézel? missä on isä Trézel? toisti hän, hänenkin täytyy kirjoittaa Romaan…
Isä Trézel, pyhän Stanislaus Kotskan opiston johtaja, oli aikoja sitten lähtenyt tiehensä.
— Oh! Jesuiitat ovat aina älykkäitä! ilkkui Lavernède. Capdepontsaattaa tulla piispaksi, ja he ovat seuranneet Capdepont'ia.Sanotaanhan: kumartakaamme mahtavia, elääksemme rauhassa… HyväJumala! Hyvä Jumala!
Hän lähestyi ruumisarkkua… Hän tarkasteli huolellisesti viittoja, jotka sitä peittivät… Hän kohotti kevyesti niitä yksitellen, ja näytti niitä lukevan… Hän levitti ne uudelleen tammiselle arkulle… Hänen käytöksensä ilmaisi selittämättömän katkeraa ja rajua surua. Toiset katsoivat häntä kauhunsekaisella hämmästyksellä.
— Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun raukka! huokaili apotti Ternisien.
Apotti Lavernède kohotti kyyneleistä kimaltelevat silmänsä uskolliseen sihteeriin. Voimattomuuden raivo kuohui hänessä, ja sai tuon katseen nousemaan.
— Ystäväni, huusi hän vihdoin, älkää enään itkekö. Hänen ylhäisyytensä on pääsevä tuomiokirkkoonsa!
Ja ennenkuin yksikään ennätti häntä estämään, syöksyi hän pimeyteen rajuilmaan ja katosi.
Herra Clamouse'n vistipeli.
Tuomiokirkko purskui vettä kaikista räystäskouruistaan ja täydellisiä koskia kohisi katoilta saaden kaupungin tulvan vaaitaan.
Apotti Lavernède riensi juoksujalassa vedestä virtailevan Pyhän Ireneon torin poikki. Hän saapui Saint-Frumence'n kadun kulmaan. Rautaisen pylvään päähän ripustettu lyhty levitti himmeää, häilyvää valoaan korkean, tumman, ristikkoikkunaisen talon ylitse. Tämä synkännäköinen talo oli erään muinaisen Benediktiläisluostarin jäännöksiä.
Vankilan saarnaaja seisahtui matalalle, isoilla kiiltopäisillä nauloilla koristetulle ovelle ja kohotti raskasta, särmiin taottua vasaraa. Kumea ääni kajahti. Matala ovi avautui puoleksi.
— Taivas! olettehan aivan likomärkä, herra Lavernède! huudahti vaimo, joka porttia avasi.
— Ovatko tuomiokirkon avaimet täällä?
— Luultavasti: lukkari tuo ne tänne joka ilta. Palvelija nosti lyhtyään, jossa paloi Pyhästä Ireneosta korjattu keltainen vahakynttilän pätkä, ja katsoi paksun oven sisäpuolelle.
— Kah! sanoi hän, kummallisia, ne eivät ole tavallisuuden mukaan ripustetut naulaan. Apotti Lavernède tarkasteli itse.
— Jesus Maria! herra apotti, toimittakaa kuivat vaatteet päällenne, voitte sairastua.
— Onko herra Clamouse salongissaan?
— On kaiketi! hän pelaa korttia toisten herrain kanssa.
Vankilan saarnaaja tunsi kauhun pöyristystä. Mitä! Lormières'in entinen piispa oli rajuilman vallassa, sade huuhteli toista sataa hengellistä, joista muutamat olivat sangen vanhojakin, ja parin askeleen päässä tuulelle ja rankkasateelle alttiista kirkon eteisessä pelasivat toiset papit korttia!
Hän juoksi pappilan pitkän käytävän läpi, vihan, raivon ja ylenkatseen sekaisten tunteiden raastaessa häntä.
Koputtamatta ennakolta tempasi hän äkkiä salongin lasioven auki. Neljä toimeensa hartaasti kiinnitettyä herraa kohotti nopeasti päänsä. Ne olivat arkkipappi, professori Turlot, sekä ensimäinen ja toinen Pyhän Ireneon varapappi.
— Rakas Lavernède, sanoi herra Clamouse, jonka pergamentin karvaiset kasvot loistivat sanomattomasta mielihyvästä, chelem, mainio chelem!… Paikalla juttelemme. — Tarkatkaa, tarkatkaa, Turlot.
— Olen kovin pahoillani, herra arkkipappi, että minun täytyy keskeyttää peliänne näin juhlallisella hetkellä, mutta…
— Ei tuhmuuksia, Turlot, virkkoi taas herra Clamouse, joka ei ollut kuullut vankilan saarnaajan sanoja. — Piketti!…
— Mutta, herra Lavernède, olettehan märkä kuin vesirotta, sanoi ensimäinen varapappi, sääliväisen näköisenä, unohtaen heittää korttinsa pöydälle.
— Mitä se teihin koskee? virkkoi arkkipappi tuimasti… Pelatkaa herra!
Ensimäinen varapapin kortti luikui pöydälle. Apotti Lavernède lähestyi herra Clamous'ia.
— Herra arkkipappi, lausui hän hillitystä harmista vapisevalla äänellä, on kammottava rajuilma. Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun päälle sataa.
Herra Clamouse teki kärsimättömän liikunnon.
— Ruumisarkku sisältää vain ruumiin, sanoi hän, ja se on yhden tekevä sataako vai paistaako aurinko siihen.
— Vieläkin piketti!
— Tämä ruumis oli teidän piispanne.
— Mutta hän ei ole enään. — Vieläkin piketti.
— Senpä vuoksi kait uskallattekin häntä vastustaa. Muistan, ett'ette näin rohkea ollut luentosalissa papin vihkiäispäivänä.
Pienellä äkäisellä liikunnolla kokosi arkkipappi kaikki korttinsa oikeaan käteensä. Mahdotonta oli nyt heti jatkaa peliä. Pieninkin hajamielisyys voisi hävittää hänen mainion cheleminsä.
— Herra Lavernède, ette kunnioita mitään, sanoi hän naurettavan totisesti. Näkee kyllä, ett'ette osaa vistiä pelata!… Koska minun täytyy teitä kuunnella, puhukaa! Mitä tahdotte?
— Minä tahdon tuomiokirkon avaimia.
— Noiden avainten takiako olette semmoista melua nostaneet? Olenko minä kieltänyt teidän niitä ottamasta? Ottakaa ne ja jättäkää minut rauhaan. — Turlot, jatkakaamme!
— Avaimet eivät ole ripustetut tavalliselle paikalleen, herra arkkipappi.
— Sitten ei lukkari vielä ole niitä tuonut. — No, Turlot…
— Mutta minkätähden lukkari juuri tänä iltana, jolloin tuomiokirkon tulisi tarjota suojaa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, on sulkenut ovet ennen määrättyä aikaa, sillä kello ei vielä ole yhdeksän. Ettehän suinkaan te, herra arkkipappi, ole sitä käskenyt?
— Minäkö? huudahti herra Clamouse, joka tällä kertaa tuli tummanpunaiseksi ja hämmästyksessään pudotti korttinsa pöydälle.
— Sitten, pyydän anteeksi teiltä…
— Kuinka! herra apotti, jatkoi vanhus suuttuneena, te luulitte minua syylliseksi?…
Lavernède tarttui liikutettuna ja kunnioittavasti hänen käteensä.
— Herra arkkipappi, sanoi hän, ette todellakaan ole syyllinen Rufin Capdepont'in ilkeisiin solvauksiin piispavainajatamme kohtaan. Ei, vaikka joskus papillisen arvojärjestyksen tähden olettekin antanut myöden varapiispalle, ette kumminkaan ole voinut valheeksi tehdä pappiselämäänne, jota hänen ylhäisyytensä de Roquebrun — hän tunnusti sen viimeksi teille itsellennekin — niin monta kertaa on maininnut hyvänä esimerkkinä. Rukoilemalla siis pyydän teitä minulle anteeksi suomaan surulliset epäluuloni, jotka silmänräpäykseksi valtasivat mieleni… Pääni on tänä päivänä aivan sekasin…
Samoin kuin kokous päivänä, jolloin hän vastoin tahtoansa oli tehty salaliiton johtajaksi, itki vanha Clamouse.
— Rakas Lavernède, änkytti hän, menkää minun puolestani vaatimaan lukkarilta Pyhän Ireneon avaimet, ja ell'ette tapaa tuota miestä, jonka minä tulen erottamaan hänen virastaan velvollisuutensa laiminlyömisestä, antakaa kantaa tänne pyhän piispanne ruumis. Minun talolleni tapahtuu suuri kunnia, jos se saa tehdä hänelle ruumiskappelin virkaa.
Molemmat varapapit, joiden nuoria, vapaita sydämiä ei Capdepont vielä ollut ennättänyt turmella, nousivat istuimeltaan ja ympäröivät herra Clamousea.
— Hyvä, herra arkkipappi, hyvä! toistivat he. Ainoastaan apotti Turlot jäi äänettömäksi, liikkumattomaksi istumaan; kalpeat, leveät kasvonsa viuhkaksi levitettyjen korttien peitossa.
— Herra arkkipappi, sanoi vankilan saarnaaja, tarjootte katon piispanne suojattomalle ruumiille. Jumala tutkii sydämenne, ja vaikka hetkisen kuulitte pahan hengen ääntä, olette te saava armoa. Mutta ei tämä huone, vaan tuomiokirkko, on tehtävä kuolinkappeliksi. Minä riennän lukkarin luo…
Kun Lavernède jo oli avannut oven, pidätti hänet ensimäinen varapappi.
— Herra apotti, virkkoi hän, älkää menkö lukkarin luo, se on hyödytöntä: tuomiokirkon avaimet ovat täällä.
— Täälläkö?
— Täällä.
— Minunko luonani? keskeytti herra Clamouse kiivastuneena.
— Olen suuresti pahoillani, että herra Turlot käsittämättömällä äänettömyydellään pakottaa minua häntä ilmiantamaan. Hän se tänä iltana sulki tuomiokirkon ovet ja pisti avaimet taskuunsa. Minä näin kaikki.
— Kuinka! huusi vanha Clamouse kääntyen harmistuneena pyhän raamatun professorin puoleen, ja te olette antaneet meidän näin kiistellä.
— No, herra arkkipappi, tahdotteko vai ei, että lopetamme vistipelimme? kysyi herra Turlot.
Hän oli olevinaan aivan väliäpitämätön siitä mitä tapahtui.
Apotti Lavernède'n kiukku nousi rajojensa ylitse. Kun ei apotti Turlot'in ikä eikä asema velvoittanut häntä kunnioitukseen, tempasi hän raivokkaasti kortit hänen käsistään ja viskasi ne menemään salongin lattialle.
— Peli on lopetettu, herra, se on lopetettu! sanoi hän.
Sitten huusi hän ahmaten häntä raivosta leimuavilla silmillään:
— Avaimet! avaimet!
Nyt iso Turlot'kin puolestaan nousi pystyyn.
— Sulkiessani tuomiokirkon, sopotti hän, olen totellut hiippakunnan varapiispan käskyä. Herra apotti Capdepont'ille minä siis jätän Pyhän Ireneon avaimet, enkä teille.
Hän sieppasi tuolille heitetyn hattunsa ja koitti pötkiä pakoon. Mutta apotti Lavernède sulki oven ja asettui päättäväisesti vastustajansa eteen. Hänen ennestään jo häiriintyneillä kasvoilla oli nyt surunsekainen sävy.
— En päästä teitä pakenemaan, herra! sanoi hän.
— Aiotteko tehdä väkivaltaa minulle?
— Jos minä tässä jumalattomassa taistelussa, johon te olette syypää, unohdan että kumpikin olemme pappeja, niin tapahtuu se teidän tahdostanne.
Apotti Turlot hoiperteli kauhistuneena, tavallistaan vielä kalpeampana pari askelta herra Clamouse'a kohti.
— Herra arkkipappi, sanoi hän, kun en enään turvallisesti voi säilyttää avaimia, jotka apotti Capdepont on minulle uskonut, niin jätän ne teidän haltuun. Otaksun, ett'ei niitä rohjeta riistää teidän käsistänne. Jos teitä haluttaisi myöntyä herra Lavernède'n vaatimuksiin, huomautan että hiippakunnan varapiispa itse on käskenyt sulkemaan tuomiokirkon ovet, välttääkseen loukkaavia kohtauksia, joita siellä saattaisi tänä yönä tapahtua, ja että hän myöskin on pidättänyt itselleen oikeuden avata ovet, milloin sen hyväksi näkee.
— Mutta minäpä olen Pyhän Ireneon kirkkoherra, uskalsi Clamouse vanhus väittää, vastaanottaessaan avaimet apotti Turlot'ilta.
— Niinpä kyllä, herra arkkipappi on kirkkonsa isäntä, sekaantuivat molemmat varapapit puheeseen.
— Koko hiippakunnassa on ainoastaan yksi isäntä, ja se on herra varapiispa.
— Mutta kirkkolaki… rohkeni herra Clamouse inttää.
— Herra varapiispa — ei kukaan sitä enään epäile, — tulee piakkoin koroitetuksi Lormières'in piispalliselle istuimelle, ja kun hänellä on hyvä muisti, ei hän unohda niitä, jotka ovat olleet tottelemattomia hänelle.
— Luulette siis täydellä todella, rakas Turlot, että herra varapiispa pitäisi sen loukkauksena, jos… jos…
— Luulen, herra arkkipappi, että joudutte hänen vihoihinsa ja tiedätte, että hänen vihansa on hirmuinen.
Vanha Clamouse raukka vaipui nojatuoliinsa sortuneena, masennettuna, sanaakaan virkkamatta ja silmäili tylsän näköisenä hänen kädessään kilisevää avainkimppua.
Apotti Lavernède, joka ei epäillyt voittavansa kaikkia vastuksia, minkälaisia olivatkaan, seisoi sekä tyynen että huolestuneen näköisenä tätä kohtausta katsellen. Käsivarret ristissä rinnalla, ikäänkuin masentaakseen kuohuvia tunteitaan, tarkasteli hän katkeralla ylenkatseella vanhan arkkipapin surkeata muotoa. Tämä uljas, luja pappi häpesi papillisen virkansa puolesta, nähdessään semmoista heikkoutta, pelkurimaisuutta ja kunniantunnon puutetta virkaveljissään. Nyt ei asia enään koskenut hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia, vaan herra Clamouse'a ja herra Turlot'ia, ja se häpeällinen kohtaus, jota nuo molemmat näyttelivät hänen edessään, vaikutti häneen masentavaisesti. Miten suuri olikaan Rufin Capdepont'in vaikutusvalta! Niin! Rufin Capdepont saattoi siis mielivaltaisesti alentaa pappeja, joita vihkimyksen olisi pitänyt tehdä "rohkeiksi kuin David ja viisaiksi kuin Salomon." Hänen mieleensä johtuiPimeyden Ruhtinasja ne sotajoukot, jotka hän oli viekotellut mukanaan kadotukseen.
Mutta asian täytyi päättyä. Vankilan saarnaajaa iletti nähdä kirkon korkeata edustajaa tuossa alennuksen tilassa. Tarmokkaasti kääntyi hän herra Clamouse'n puoleen, näyttäen apotti Turlot'ille selkänsä. Sitten, tarkastaen masentunutta vanhusta, puhutteli hän häntä hiljaan:
— Koska avaimet nyt ovat hallussanne, lausui hän, toivon teidän, herra arkkipappi, estelemättä jättävän ne minulle.
— Kuulittehan, ystäväiseni, minä en olekaan isäntä.
— Ja te tottelette herra Turlot'ia, te, herra Clamouse?
— Minä en tahdo tulla apotti Capdepont'in viholliseksi. Minä olen vanha ja tahdon kuolla rauhassa.
— Siis jää hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku rajuilman valtaan?
— Eihän se ole minun syyni… Käsitättehän tilani, Lavernède rakas, olen hiippakunnan varapiispan alamainen, enkä siis voi vastaanottaa ruumisarkkua talooni.
— Mutta äsken…
— Oh, niin! äsken… Mutta en tietänyt, että herra apotti Capdepont…
— Siis: pelkäätte Rufin Capdepont'ia enemmän kuin itse Jumalaa; sillä te tiedätte hyvin, herra arkkipappi, että kieltäessänne vieraanvaraisuuttanne piispavainajaltanne, loukkaatte kovasti Jumalaa… Oh! minä pyydän, älkää vapisko noin surkeasti nojatuolissanne; en minä ensinkään tahdo saattaa teitä rettelöihin… Antakaa minulle tuomiokirkon avaimet ja jatkakaa sitte vistiänne, jos teitä haluttaa.
— Vanha Clamouse, häveten omaa heikkouttansa, mutta kykenemättä vapautumaan Capdepont'in vallasta, yritti puhumaan. Mutta hänen ei onnistunut.!
Apotti Lavernède'n valtasi ylenkatseensekainen säälin tunne.
— Herra arkkipappi, lausui hän, lieventäen tuimaa, ankaraa ääntään, minä käsitän asemanne, se on mitä tukalin. Asia on selvä: tiedän ett'ette voi itse antaa minulle Pyhän Ireneon avaimia. Mutta jos minä ottaisin ne teiltä?…
— Jos ottaisitte ne minulta?…
— Minä tulisin siten yksinäni edesvastauksen alaiseksi. Etevänä kasuistina te kyllä ymmärrätte miten asia silloin on muuttunut.
Vanhuksen sammunut katse kirkastui.
— Ah! niinkö? mutisi hän, se on toista. Se on varma, että jos jollain tavalla onnistuisitte riistämään minulta avaimet, minä…
— Jo se on tehty! huudahti Lavernède, joka tähdäten avainkimppua kuin saalista, sieppasi sen taitavalla ja kokonaan odottamattomalla kädenliikunnolla.
— Hyvät herrat, minä panen julkisen vastalauseen tämmöistä ryöstöä vastaan, sopotti Clamouse, jonka raskaan painon musertama rinta vihdoinkin alkoi vapaammin hengittää.
— Herra Lavernède, huusi Turlot, herra Capdepont on paikalla saava tietää tästä…
Ylpeä, halveksiva katse, jonka vankilan saarnaaja voitonriemuissaan loi pyhän raamatun professoriin, sammutti sanat hänen huulillaan.
— Juoskaa syyttämään minua herra Rufin Capdepont'ille, herra, juoskaa sukkelaan. Panettelijan virka sopii mainiosti teille.
Hän tervehti nuorta varapappia ja riensi kiireesti pois.
Ruumisalttari.
Hirvittävä rajuilma kesti yhä. Tuima tuuli oli noussut ja sammuttanut lyhdyt, jotka vihurin ravistamina vinguttivat väkipyöriään. Yö oli kolkko, sakea, kammottava. Taivas oli yhtä pimeä kuin kadutkin. Ukkonen vaikeni hetkeksi; mutta kaduilla virtaavan veden pauhu oli sitä seurannut ikäänkuin pitkittääkseen jymyä. Etäämpänä kuultiin Arbousen kohisten syöksevän tulvavettä särkyneistä suluistaan.
Satoi yhä.
Sillä välin hohde, joka alussa oli himmeä, mutta sitten yhä selvempi ja kirkkaampi, valaisi pimeätä seutua. Äkkiä valaistiin ne seitsemän suurta, kapeaa ja keveää ikkunaa, jotka tekivät Pyhän Ireneon kuorista mitä ihanimman gootilaisen rakennustaiteen mestariteoksen. Toinen toisensa perästä alkoivat sivukappelein sirot ruusukeakkunat punottaa. Ja pian avaran tuomiokirkon suunnaton päähuone, jonka kaikki akkunat päästivät valoa ulos, kohosi pimeyden keskellä valoisana, säteilevänä, loistavana.
Asetettuaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkun pääalttarin portaalle, oli apotti Lavernède tahtonut valmistaa piispavainajalle juhlallisen ruumiskappelin, joka korvaisi kaikki häntä kohtaan tehdyt solvaukset. Avaimet aukasivat sakastin kaikki laatikot, jotka sisälsivät kaikennäköisiä kynttilöitä, ja niitä ammensi hän täysin kourin. Ei ollut kynttiläjalkaa, ei kruunua, johon ei olisi kynttilöitä sytytetty. Yhden tunnin ahkerimman toimeliaisuuden perästä olisi voinut luulla Pyhän Ireneon tuomiokirkon syttyneen tuleen sisäpuolelta.
Tässä komeassa valaistuksessa, joka oli jyrkkänä vastakohtana kammottavan yön sakeaan pimeyteen, astuivat papit, Kapusiini-, Barnabiitta-, Dominikaani- ja Maristamunkit sekä muutamat hänen ylhäisyydellensä de Roquebrun'ille uskollisiksi jääneet hiippakunnan papit sakastista, kulkien rivittäin, tuomiokirkon kuoriin. Jokainen oli puolestaan koettanut parannella epäjärjestykseen joutunutta pukuaan: mikä oli kääriytynyt surukaapuun peittääkseen polviin asti pirskoittunutta lokaa, mikä taas oli vaihtanut läpikastuneen messupaitansa kapeahihaiseen kuoriviittaan.
Juhlallisena ja kauniina astui Kapusiinimunkkien valkeapartanen päällikkö juhlasaaton perässä. Koko kulkue astui piispan ruumisarkun eteen, notkisti, yhden polven maahan ja jakaantui sitten kahtia, niin että toinen osa valtasi pääalttarin oikeanpuoliset kuoripenkit samalla kuin toinen osa asettui vasemmanpuolisiin.
Kaikki tapahtui syvimmässä hiljaisuudessa, tuolla ylevällä arvokkaisuudella, jota katolilaisuus on osannut leimata juhlamenoihinsa. Ruumisvirret alkoivat.
Oli samalla sekä suuremmoista että kauheaa nähdä miten nämät satakunta pappia sydänyöllä toimittivat ruumismessua, joka hetki peljäten, että apotti Capdepont tulisi keskeyttämään heitä. Siinä valossa, joka tulvasi alas seiniltä ja holveista, joissa lukuisat kynttilät paloivat, näyttivät muutamat kasvot kovin levottomilta. Mitähän tapahtuisi, jos varapiispa äkkiä ilmaantuisi keskelle kirkkoa? Tästä hartautta häiritsevästä pelosta huolimatta jatkettiin kuitenkin veisua taukoamatta.
Kerran tärisytti kauhistava turmiota ennustava jylinä rakennuksen seiniä. Pylväät tutisivat, monihaaraiset kynttiläjalat tärisivät pääalttarin asteilla, pähkinäpuiset kuoripenkit valittivat äänekkäästi. Kaunistuneina käänsivät kakki silmänsä tuomiokirkon avoimeen oveen päin. Hyökkäsikö saatana Pyhään Ireneoon. Mielet rauhoittuivat: se oli ukkonen, joka ennen päivän koittoa laukaisi viimeiset tykkinsä pilvissä.
"Miserere mei!…" [Armahda minua — — —] alkoi Kapusiinimunkkien päällikkö messuta.
Vihdoinkin kuorin isot ikkunat näyttivät rautaisia kiskojaan, ikäänkuin aamuruskon vaalean valon kostuttamina. Samassa alkoi siellä täällä uiskennella utuisia, punaisia, viheriäisiä, sinisiä valo-aaltoja… Päivä koitti. Apotti Lavernède kääntyi apotti Ternisienin puoleen, joka istui kuoripenkkiin kyykistyneenä, ja kuiskutteli muutamia sanoja hänen korvaansa. Molemmat papit nousivat paikoiltaan. He astuivat sakastiin päin.
— Ystäväni, sanoi vankilan saarnaaja, heittäen leveän kaapun yltään, riisukaa viitta päältänne ja lähtekäämme. Aurinko on noussut. Nyt ei meidän enään tarvitse pelätä Capdepont'in ilmaantumista. Kuka tietää? Kenties tuo kurja Turlot viimeisessä hetkessä peräytyi häveten käytöstään. Muuten tulee meidän olla varuillamme: Capdepont saattaa kyllä säästää aseensa hautajaisiin…
He lähtivät tuomiokirkosta ja kulkivat Arbousea kohti.
He saapuivat toiselle hakatuista kivistä tehdylle sillalle. Paisunut virta kuletti pauhaten rutaisen ja punertavan vetensä siltakaarten alle.
Kaikkialla näkyi jälkiä rajuilman riehunasta. Mutta uusi päivä lupasi mitä parasta. Myrskyn ja sateen huuhtelema ja puhdistama Lormières'in laakso rehoitti raittiina ja virkistyneenä auringon paisteessa, joka läpäisten säteillään, kuni terävillä vasamoilla, taivaalla vielä liiteleviä pilvenhattaroita, vuodatti siihen kultasadetta korottaakseen komeaa ja viehättävää luontoa, Corbières'in uhkeat puut kopeilivat somalla rungollaan, loistavilla oksillaan ja aivan tuoreilla lehdillään.
Tultuaan paperitehdaskaupunkiin pysähtyivät pappimme.
— Täällä eroan teistä, rakas Ternisien, sanoi Lavernède. Ymmärrättehän, eikö niin, miten tärkeätä on, että hänen ylhäisyytensä kaikki köyhät saapuvat tuomiokirkkoon kello yhdeksän ajoissa. Tämä joukko auttaa meitä estäessämme Capdepont'ia toteuttamasta aikeitaan, jos hän yrittäisi kuljettaa piispamme ruumisarkkua kaupungin hautausmaalle. Otaksun, ettei hän uskalla yllyttää taistelua. Kaikessa tapauksessa olemme valmiit puolustautumaan… Menkää sukkelaan!
— Te ette siis tule mukana?
— Minä juoksen Bernardin kadulle, Pyhän Ireneon arkkitehdin luo, pyytääkseni häntä avaamaan yhtä alikirkon hautaa… Sieltä lähden hautajaismeno-toimistoon. Meidän täytyy saada ruumisalttari, jommoista ei milloinkaan ennen ole nähty Lormières'issä ja niin paljon seinäverhoja, että riittävät peittämään kaikki muurit…
He erosivat.
Vaikka sata kättä työskenteli köysien kiinnittämisessä ja leveiden tummien verhojen ripustamisessa pitkin tuomiokirkon pylväitä, kesti kuusi tuntia, ennenkuin häikäisevästi valaistu kirkon sisusta oli saatu siihen juhlalliseen ja hartautta herättävään asuun, jota tilaisuus vaati.
Ruumisalttari yksin, joka oli rakennettu keskelle kuoria, pidätti työmiehiä kolmatta tuntia toimessa, vaikka puusepän työ oli alotettu jo aikasin aamulla.
Se oli todellinen muistopatsas. Leveitä ympyräasteita nousi lattiasta saakka ylös holvikaton lähelle, kaveten korkeuden mukaan. Koko laitos, jota varjosti valkoinen ripsukatos, oli peitetty tummalla, hopealla kirjaillulla sametilla. Kulmia koristi sinipunertavat silkkitupsut, joiden väri muistutti vainajan pukua. Tämän korkean pyramiidin etupuolella, jolle muuten oli järjestetty sadottain säteileviä vahakynttilöitä, nähtiin kahden piispansauvan välissä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kullasta ja jalokivistä säkenöivä hiippa. Hiukan yläpuolella häikäisevää hiippaa näkyi vahakynttiläin keskeltä korukilpi, johon suurilla kirjaimilla oli piirretty seuraavat kuninkaallisen psalmistan sanat:
In memoria aeterna erit justus,Ab auditione mala non timebit.
Vanhurskaan muisto pysyy iankaikkisesti, eikä hän pelkää häijyä puhetta.
Apotti Lavernède, tuo uljas ja tulinen sielu, oli painattanut nämät kauniit sanat sekä osoittaakseen syvää kunnioitustaan rakastetulle ylimmäiselle papilleen että antaakseen viimeisen pistoksen Rufin Capdepont'in vihalle.
Kello löi yksitoista.
Vankilan saarnaaja, joka oli valvonut juhlan viimeisiä varustuksia, viittaili apotti Ternisien'ille, astuessaan sakastiin, mihin kellojen ääni oli kutsunut koko kaupungin papiston kokoon. Tämä, johon Lavernède'n oli onnistunut vuodattaa hiukan omaa tulista intoaan, asettui tuomiokirkon peräpuolelle ryhmittyneiden työmiesten etupäähän ja johti heitä tuon jättiläisruumisalttarin ympäri. Siellä oli ainakin kymmenen riviä istuimia asetettu paperitehtaalaisille. Tämä joukko, kenties armeijakin, istuutui suurella kolinalla.
— Ystäväni, sanoi entinen sihteeri, tuolla lepää hyväntekijänne. Me uskomme teidän vartioittavaksenne sen, joka teitä viimeiseen asti rakasti.
— Olkaa huoleti, herra Ternisien, emme salli, että hänen ylhäisyytensä jäännökset viedään Pyhästä Ireneosta kaupungin kirkkomaahan haudattaviksi, vastasi kreivi de Castagnerte'n ääni. Hän oli hetkeksi jättänyt kenraali de Roquebrun'in Barbaste ja Leblanc tohtorien huostaan ja ilmaantui nyt äkisti paperitehtaalaisten joukkoon.
Sakasti vilisi tuskaantuneista, levottomista papeista. Miksei hiippakunnan varapiispa ollut vielä saapunut? Itse oli hän määrännyt hänen ylhäisyytensä hautajaisten tunnin, ja tuo määrätty tunti oli jo aikoja sitten lyönyt. Mitä merkitsi tämä yksinkertaisimman häveliäisyyden laiminlyönti? Ne, jotka olivat tulleet toivossa nähdä jonkun uuden jännittävän kohtauksen, sallivat hermostuneen uteliaisuuden vaivaamissa kasvoissaan havaita heidän täydellisen pettymyksensä. Toiset, joita jalommat ja hartaammat tunteet hallitsivat, iloitsivat tästä Capdepont'in viipymisestä. Kuka tietää, ehkä tämä kauhea ihminen ei uskaltanutkaan näyttäytyä, peläten joutuvansa kiusaukseen uudistaa häpeällistä käytöstään. Nämät yksinkertaiset, hurskaat papit, joita jokainen ohi mennyt minuutti yhä enemmän rauhoitti, olivat ryhmittyneet apotti Ternisien'in ympärille puhellen matalalla äänellä.
Pyhän Ireneon korkean tornin kello lyödä kumahutti kerran.
— Nyt on kello puolikaksitoista, rakas Lavernède, sanoi entinen sihteeri.
— Kenties alamme messuta? kysyi Kapusiinimunkkien päällikkö.
— Niin kyllä, herra Capdepont ei näy tahtovan olla juhlamenojen esimiehenä, lisäsi Maristain päämies.
— Minustakaan ei tarvitse häntä kauvemmin odottaa, virkahtiDominikaaneinkin piiriori.
— Pelkuri! murisi vankilan saarnaaja, nähdessään vihollisensa pujahtavan piiloon.
Sitten, kääntyen herra Clamouse'n puoleen, jonka levottomat silmäykset tiedustelivat läsnäolijain mieltä:
— Suvaitsetteko toimittaa messun, herra arkkipappi, sanoi hän; te olette herra Capdepont'in jälkeen hiippakunnan korkein pappi.
— En tiedä, änkytti vanhus, minä olen jo toimittanut messuni, ja…
Apotti Lavernède otti vaatekaapista messukaapun ja tarjoten sen tavan mukaan Kapusiinien päällikön suudeltavaksi, sanoi hän:
— Teille, arvoisa Isä, tulee siis kunnia suorittaa pyhä toimitus…
Suuri melu, jonka istuimien siirtäminen matkaan sai, kuului tuomiokirkon perältä. Kaikkein silmät kääntyivät sinnepäin.
— Herra Mical, hyvät herrat, huusi apotti Turlot, tuolla tulee herraMical!
Siveysopin professori astui todellakin sakastiin surkean näköisenä, kasvot sisällisen liikutuksen muuttamina.
— Entä herra varapiispa? kysyttiin joka taholta. — Hyvät herrat, vastasi apotti Mical, herra Capdepont on sairas, kovin sairas… Hän on pahoillaan, ettei hän voi saapua tuomiokirkkoon… Hän olisi halukkaasti kunnioittanut tätä juhlallista toimitusta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in muistoksi ja antanut hänelle julkisen synninpäästön, mutta…
Hän huoahti hengästyneenä.
— Herra varapiispa oli jo eilen illalla sairas, jatkoi hän; kyllä kai te sen huomasittekin, hyvät herrat, hänen kiihoittuneista sanoistaan, sanoisimpa melkein hänen ajatustensa epäjärjestyksestä… Kuka meistä ei tiedä, mitä kuume saa aikaan ihmisessä… Se voittaa vahvimmankin järjen…
— Jos teitä, herra, on pyydetty, keskeytti häntä apotti Lavernède tulistuen, lieventämään herra Capdepont'in edesvastausta eilisestä julkeasta kohtauksesta, täytyy minun ilmoittaa teille, että sananne ovat turhat. Sillä kaikilla, täällä läsnäolevilla hengellisillä on jo vakaantunut mielipide asiasta, ja jos herra Rufin Capdepont, nuora kaulassa, tulisi rukoilemaan meiltä anteeksi, ei hän sittenkään voisi sovittaa rikostaan…
— Rikostaan!… Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan, ettei ennen ole kuultu semmoista ilkityötä.
— Mutta teidän tuomionne, herra Lavernède…
— Tuomio, niin juuri! huudahti vankilan saarnaaja.
Sitten katkerasti ja purevasti:
— Tuomion antaa paavi, kun asia on ennättänyt tulla hänen oikeuteensa.
— Olette siis kirjoittaneet Romaan? sopotti Mical kauhistuneena.
— Ei vielä, mutta kirjoitetaan.
Apotti Lavernède viittaili mahtipontisesti kädellään komeammassa surupuvussaan ylpeilevälle ovenvartijalle. Tämä ihminen, ylpeä kuin Ranskan marsalkki koruompeluksineen ja hopeaisine olkalippuineen, lähti majesteetillisesti liikkeelle antaen raudoitetun sauvansa kolahtaa kaikuvaan kivilaattiaan.
Kaikki papit järjestäytyivät seuraamaan Kapusiinien päällikköä, joka oli puettu valkoisilla nauhoilla reunustettuun messukasukkaan, ja hänen johtaessa astuttiin lyhyin askelin kuoria kohti.
Pappien komedia.
Sillä välin kuin tuomiokirkossa, joka surisi kuin suuri mehiläispesä, messuttiin suurimmalla prameudella vainajan edestä, olivat herrat Clamouse, Turlot ja Mical, Lavernède'n mahtavasta käytöksestä ällistyneinä, vetäytyneet sakastin nurkkaan ja keskustelivat innokkaasti.
— Luulisipa häntä totta tosiaan tämän talon isännäksi! pauhasi arkkipappi.
— Tuo harmittaa! huusi apotti Turlot. — Hiljaan, hyvät herrat! keskeytti Mical surunvoittoisella tyyneydellä, älkää puhuko niin kovasti. Mitä niin suuresti pelkäätte, saattaa kylläkin tapahtua. Minä puolestani en todellakaan paljo kummastelisi, jos Lavernède tulisi herraksemme.
— Hän! lausui Turlot ylenkatseellisella, epäilevällä liikkeellä.
— Eikö hän ole apotti Ternisien'in ystävä, hänen paras ja uskollisin ystävänsä?
— Mitä se meihin kuuluu!
— Entä jos herra Ternisien tulee Lormières'in piispaksi?
Herrat Clamouse ja Turlot tuijottivat ällistyneinä Mical'iin.
— Mitä? mitä?… sopotti arkkipappi, jonka rohkeus paikalla lannistui… Mitä sanotte, ystäväni? Tuo ei ole vakavaa puhetta, eihän toki? — Se on päinvastoin hyvinkin vakavaa, mitä vakavinta voi olla.
— Oi, hyvä Jumala! te saatte minut vapisemaan, Mical. Selittäkää sananne, minä rukoilen teitä.
— Mitä loruja te meille uskottelette, murisi Turlot.
Samassa, urkujen vaietessa, syvä mahtava, täysinäinen ääni kaikui PyhänIreneon holvien alla.
Dies irae dies illa,Solvet saeclum in favilla,Teste David cum Sibylla.
[Koston päiv' on julma, suuri,Silloin muutuu luonnon muuri,Tietäjät näin lausuu juuri.
A. Oksasen käännös (Säkeniä).]
Puhekumppanuksia sakastissa eivät nämät juhlalliset sanat vähääkään liikuttaneet, he olivat tottuneet niihin.
— No niin! jatkoi Clamouse ravistaen Mical'ia, joka oli käynyt hiukan hajamieliseksi.
— No niin, tietäkää ettei Capdepont ole saanut mitään uutisiaPariisista tänäpäivänä. Eilen illalla kymmenen aikaan saapui herraBonuardot'ilta näin kuuluva sähkösanoma:
— Keisari allekirjoittaa määräyksen tänä iltana. Me ilmoitamme teille paikalla, jos tulette nimitetyksi.
— Kolme kertaa olen käynyt sananlennätin konttorissa tänä aamuna. Mutta ei mitään, ei mitään, ei mitään. Voittehan aavistaa Capdepont'in tilan. Äsken juuri kun hän näki minun palaavan tyhjin käsin, luulin hänen menettävän järkensä. Oh! kylläpäs oli työtä saada häntä pysymään piispan toimistossa. Taistelu oli kauhea. Nähkääs! Minulla on jälkiäkin siitä. Katsokaa!
Siveysopin professori näytti suurta sinelmää kaulassaan. Hän jatkoi:
— Kun minä heittäysin ovea vastaan estääkseni häntä lähtemästä ulos ja häiritsemästä näitä juhlamenoja, sieppasi hän minut äkisti kiinni ja oli vähällä kuristaa minut. Lavernède ei erehtynyt sanoessaan Capdepont'iaTigrane'ksi. Meidän kesken sanoen, on siinä miehessä tiikerin luontoa. Viimein, ikäänkuin kauhistuen omaa itseään, peräytyi hän pari askelta ja vaipui nojatuoliin… Hyvät herrat, silloin näin minä, mitä ei kukaan vielä ole nähnyt, minä näin Rufin Capdepont'in itkevän.
— Ja pelkäättekö apotti Ternisien'in tulevan nimitetyksi? urkki herraClamouse, jonka ääni alkoi kuulua yhä tuskallisemmalta.
— Hänen äkkinäinen mielenliikutuksensa tarjosi mielestäni mukavan tilaisuuden antaa varapiispan kuulla totuutta. Hyvä Jumalani, mitä kaikkea hänelle sanoinkaan! Täytyihän kaikin mokomin estää häntä hyökkäämästä Pyhään Ireneohon, purkamaan onnellisen kilpailijansa läsnäolosta yltynyttä vihaansa. Vakuutan, että olin kaunopuhelias. Jos hän olisi näyttäytynyt täällä, olisi syntynyt mellakka, tappelu. On hetkiä, jolloin Capdepont'issa on sellainen sokea voima, ettei mikään, eikä kukaan voi sitä hillitä eikä hallita… Minä toivoin tämän voiman tulevan käytetyksi kirkon hyödyksi. Ystävyyteni tätä kukistamatonta kohtaan sisälsi tämän salaisen kunnianhimon… Mutta minä luovun siitä… Minä en jaksa enään… Kaikki on lopussa… Oh! tahtoisin kuolla… Köörin ylimmäinen ääni lauloi:
Mors stupebit et natura,Cum resurget creaturaJudicanti responsura.
[Luonto, kuolo kauhistuvi,Syntis-parka surkastuvi,Tuomari kuin julmistuvi.]
— Sanalla sanoen, teidän vakuutuksenne on, että apotti Ternisien?… uudisti arkkipappi.
— Kuinka monta kertaa olen pelastanut Capdepont'in perikatoon joutumasta. Mutta piispanpalatsin pihalla en mahtanut mitään…
— Kuulkaa, hyvä Mical, jättäkäämme Capdepont ja puhelkaamme herraTernisien'istä… Varmaanko otaksutte, että hänen nimityksensäLormières'in piispaksi?…
— Siinä ei ole epäilyksen sijaa. Eikö Lavernède'n julkeus puhu kylläksi selvää kieltä? Olisiko hän eilen illalla anastanut tuomiokirkon avaimet teidän käsistänne, ja äsken komentanut teitä tässä kirkossa, ellei hän tietäisi voivansa, ystävänsä tullessa piispaksi, rankaisematta tallata meitä jalkainsa alle?… Oh, tuota pappisvaltaa! Löytyykö raskaimpia, musertavimpia kahleita tässä maailmassa? Tunnen renkaiden jo rusentavan lihaani… Hyvät herrat, meillä ei ole uutisia Pariisista, meillä; mutta Ternisien ja Lavernède herroilla on, olkaa varmat siitä.
— Kas niin, nyt koittaa minulle kauniit päivät! jupisi herra Clamouse ikäänkuin itsekseen puhuen.
— Entäs minulle sitten? huokaili apotti Turlot, jonka ihraa kylmät väreet alkoivat karmia.
— Minulla taas, lisäsi Mical, jos hänen ylhäisyytensä Ternisien täyttää herra de Roquebrun'in paikan, ei ole muuta tehtävää kuin pyytää erokirjan ja lähteä hiippakunnasta. Minun elämäni on turmeltu, ja se on Capdepont'in syy.
— Älkää puhuko enään tuosta ihmisestä… huusi vanha Clamouse.
Hänen puoleksi sammuneet silmänsä leimahtivat.
— Tunnustan teille, jatkoi hän, että olen vallan kauhistunut…Minkälainen pappi tuo Capdepont! minkälainen pappi!…
— Hänen kunnianhimonsa on saattanut meidät perikatoon, mutisi Turlot.
— Meissä syy on: minkävuoksi me hupsut luotimme tuohon mielettömään kunnianhimoon? huusi Mical.
Sitten epätoivoa ja tuskaa ilmaisevalla liikunnolla:
— Hyvät herrat, me olemme rikkoneet luonnettamme, kutsumustamme vastaan ja olemme nyt rangaistut.
Apotti Turlot'in silmistä tulvi kyyneleitä, joita oli hetkisen koittanut pidättää.
Vanhan arkkipapin taas täytyi nojautua vaatekaappiin: hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa.
Ystäväni, jatkoi apotti Mical pitkän äänettömyyden jälestä, tunnustakaamme että Jumala, joka meitä kurittaa, on aina vanhurskas Jumala. Kuka Capdepont'ko vai me, on tämän kuukauden tapauksissa antanut loistavimpia siveellisen turmeluksen näytteitä.
— Tähän tunnustukseen jonka tekemiseen ainoastaan papilla, joka ripin kautta on tottunut tutkimaan omia ja toisten syntiä, saattaa olla riittävää rohkeutta taikka naivisuutta — ei toiset lausuneet mitään. Clamouse vanhus ja Turlot tyytyivät häveten painamaan päänsä alas.
Kööri lauloi hitaasti ja valittaen:
Ingemisco tamquam reus,Culpa rubet vultus meus:Supplicanti parce, Deus!
[Herra suuri, voimallinen,Ole mulle armollinen,Tuomarini turvallinen!]
— Minä tulen tietysti menettämään asemani, voivotteli herra Clamouse.
— Tietysti, vastasi Mical.
— Kuinkahan aijotaan minun kanssani menetellä, sillä olenhan kumminkin ensimäisen luokan kirkkoherra?
— Olette oikeassa, te olette kirkkoherra, eikä teitä siis saa mielivaltaisesti virasta eroittaa. Mutta kivuloisuutenne pakoittaa teitä laiminlyömään tuomiokirkon raskasta palvelusta, ja kirkollisasiain ministeriltä toimitetaan teille ero ja eläke.
— Ah! Hyvä Jumala! kirkko raukkani, jota niin rakastan!…
— Oh! herra arkkipappi, te ette kumminkaan vielä ole kovin onneton, te! sopatti Turlot. Te olette nimituomioherra ja teidän tuomioherra-arvonne jää teille; mutta minä, minä… Kunhan edes saisin pitää saarnaajan viran, jonka hänen ylhäisyytensä de Roquebrun minulle määräsi Hautes-Corbières'issä.
— Minä en vastaa mistään, sanoi Mical; te ette tahtoneet seurata Lavernède'ä, ja se on harmillista teille. Minkä vuoksi kielsittekään häneltä noita onnettomia avaimia?…
— Mutta tehän juuri käskitte minua sulkemaan tuomiokirkon ovet ennen määrättyä aikaa, valitti Turlot.
— Minä, se on kyllä mahdollista. Mitä tehdä? Capdepont oli puhunut, häntä täytyi totella. Muuten, lisäsi hän, kohottaen älykästä ketun kuonoansa ja silmäillen ystävyksiä itseluottamuksella, joka häneltä tähän asti oli puuttunut, olen minä tehnyt päätökseni. Koska olen menettänyt elämäni päämäärän, on minusta melkein yhdentekevä mitä minun suhteeni päätetään. Samantekevä, uskotaanko minulle alempi kirkkoherranvirka Bastide-sur-Mont'issa, lähetetäänkö minua alipappina Harros'iin, kaikkein kurjinpaan vuoriseutuun, tahi muutanko naapurihiippakuntaan. Jos Capdepont hukuttaessaan itsensä on hukuttanut minunkin, niin olenhan sen tahtonut.
— Syödä täytyy kumminkin, elää täytyy! murisi Turlot surkeana.
— Elääkö?… Miten se on välttämätöntä että elämme? tokasi Mical katkerasti.
— Piru!…
— Älkää peljätkö, Turlot, kuollessanne jää teiltä vielä kannikka leipävakkaan. Yksi seikka on kaikkia muita tärkeämpi: harrastaa, ja meistä täytyy jälleen tulla kunnon pappia, niinkuin ennen olimme. Muistatteko papiksivihkiäisiämme, Turlot? Mikä päivä! maailma ei ollut mitään meille, Jumala kaikki.
Siveysopin professori heltyi nyyhkimään.
Vanha Clamouse kyllästyen jätti Mical'in ja Turlot'in, jotka tietämättänsä olivat vaipuneet polvilleen, ja kompuroi sakastin päässä olevalle toiselle vaatekaapille. Hän avasi laatikon, veti siitä hiljakseen kauniin, kirjaellun kuoriviitan ja punanauhaisen silkkivaatteen. Vaivoin sai hän ne ylleen. Hiipivin askelin astui hän sakastin ovelle.
— Mihin nyt juoksette, arkkipappi! kysyi Mical, nousten nopeasti ylös.
— Kuoriin.
— Kuoriin, vaikka juhlamenot jo ovat lopussa.
— Parempi myöhään kuin ei koskaan.
— Ette varmaankaan ajattele mitä teette!
— Päinvastoin, ajattelen viisaastikin.
— Mutta te olette liian syyllinen Lavernèden silmissä…
— Syyllinen… syyllinen…
— Herra Clamouse, teidän arvonne…
— Minun arvoniko?… Oh! Papin arvo ei ole sama kuin maallikon. Niillä ei ole mitään yhteistä.
Turlot kaappasi ketterästi kuoriviittansa ylleen.
— Tekin, tekin menette kuoriin? huudahti siveysopin professori tykkänään suunniltaan.
— Kun herra arkkipappikin menee…
— Teette oikein, herra Turlot, sanoi herra Clamouse.
— Kuulkaahan toki, herra arkkipappi, oletteko Pyhän Ireneon kirkkoherra?
— Olen kyllä, herra Mical.
— Ja alennutte yhtymään apotti Lavernède'n johtamaan saattoseuraan, miehen, joka tunti sitten väkivallalla anasti teiltä tehtävänne.
Vanhus aukoi silmänsä selkoselälleen pelkästä kummastuksesta.
— Kuuleppas, Mical, sanoi hän koettaen lujentaa ääntänsä, Turlot ja minä olemme tulleet tuomiokirkkoon ollaksemme läsnä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaisissa, emmekä vähääkään huoli Capdepont'istä, jospa hän tahtoisikin estää meitä pyhää velvollisuuttamme täyttämästä. Te ja julma ystävänne sorratte liiaksi tämän onnettoman hiippakunnan pappeja. Mutta tuhmuuksia on jo kyllin lörpötelty. Jumala suo minulle viimeinkin voimaa heittää päältäni häpeällisen ikeenne ja minä teenkin sen… En salaa, että kunnon apotti Lavernède'n ja minun välille on syntynyt pientä kinaa, ihmisten tähden, jotka huvikseen kylvävät vihaa. Mutta silmäni ovat auvenneet, ja nyt odotan ainoastaan mukavaa tilaisuutta sopiakseni papin kanssa, joka ei milloinkaan ole menettänyt paikkaansa sydämmessäni. Ja herra apotti Turlot taas…
— Niin! minä, keskeytti paksu pappi, en ole herra Lavernède'n vihollinen; sanompa vielä senkin, että…
Mical, joka oli asettunut sakastin oven eteen, jätti heille tien avoimeksi. Hän ei voinut kauvemmin heitä kuunnella. Tuommoinen halpamaisuus ei saattanut olla häntä iljettämättä. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan, koko sillä ajalla, kun hän oli Capdepont'ia palvellut, olisi alentunut näin syvästi omissa silmissään. Kuinka monesti olikaan hän rohjennut asettua hirmuvaltiaansa rautatahtoa vastaan ja murtaa se!
Mical seurasi katseellaan Clamouse'a ja Turlot'ia, jotka töin tuskin raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kun ei hän enään nähnyt noita kahta, neliskulmaista kirkon vahakynttiläin ja suitsutuksen sakeuttamaan ilmaan katoavaa lakkia, kääntyi hän takasin sakastiin. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Hän istahti.
Tämä mies, joka oli myöntänyt apuansa niin moneen väärään yritykseen, tunsi tällä hetkellä ylenkatsetta itseänsä kohtaan. Hän istui hetken syviin katkeriin ajatuksiin vaipuneena. Hänen lannistunut mielensä ohjasi häntä paremmin arvostelemaan muita ja itseään. Hän ajatteli pappien puuttuvaisuutta ja kurjuutta. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan, ikäänkuin tapaturmasta, nämä ankarat sanat:
— Oi, pyhä katolinen kirkko! jotain jumalallista mahtaa sinussa kumminkin olla, koska sinun pappisi eivät ole onnistuneet syöstä sinua perikatoon.