Krypta.
Pyhän Ireneon torni, joka, piispan palatsin pyöreihin torneihin verrattuna, seisoo kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, on mahtava kuusikulmainen rakennus ja paljas ulkonäöltään. Samassa määrässä kuin itse kirkko, rakennukseltaan läpikuultava kuin pitsikutomus, viehättää silmää gotilaistyylisten koristustensa paljoudella, tekee torni synkän vaikutuksen jylhillä muureillaan, joilta tykkänään puuttuu rakennustaiteellista kauneutta. Kymmenen ikkunaa läpäisee siellä täällä paksua muuria päästäen hiukan valoa kivisille kiertoportaille, joita kellonsoittaja sunnuntaisin kapuaa, noustessaan kellojen soitolla kutsumaan Lomieres'ia jumalanpalvelukseen. Nämä pyöräkaari-ikkunat ja raskasläntäisen rakennuksen juurella oleva yhdestä kivilohkareesta veistetty portaali muistuttavat romaanilaista aikakautta, ja osoittavat selvästi, että Pyhän Ireneon torni on rakenteeltaan paljoa vanhempi kuin tuomiokirkko, jossa suippokaan, kapeana, rohkeana, siromuotoisena esiintyy kaikkialla.
Tätä romaanilaista portaalia kohti, jonka ohelle kokematon käsi oli veistänyt kömpelöitä ilmestyskirjassa mainittujen elävien kuvia, ja joka ahtaana avautuu kirkon perällä, käänsi pappien ja uskovaisten kulkue askeleensa, sitten kun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkku oli alas otettu komean ruumisalttarin verhojen keskeltä. Sieltä astuttiin alas kryptaan eli maanalaiseen alikirkkoon, missä olivat rivihin tehdyt Lormières'in piispain, vahvoilla Pyreneiden vuoristosta tuoduilla graniittipaasilla suljetut haudat.
Pyhän Ireneon piispalliset haudat olivat samoin kuin Pyhän Denis'in kuninkaallisetkin kärsineet 1793 vuoden hurjasta hävitysraivosta. Mutta kun hänen ylhäisyytensä de la Guinaudie vuosisadan alussa nousi piispanistuimelle, korjuutti hän kohta vallankumouksen jäljet kryptassa ja teetti sinne viisi tahi kuusi uutta hautaa. Uudistaessaan nämä hautapatsaat näytti tämä ylhäinen pappi, joka töintuskin oli pelastunut mestauslavalta, sanovan hiippakuntansa kansalle:
— Moni piispa on vielä kuoleva luonanne. Uskonto on ijankaikkinen.
— Munkit, tuomioherrat ja muut papit sekä muutamat aniharvat maallikot alkoivat kömpiä kapeita portaita alaspäin. Apotit Lavernède ja Ternisien pysyivät ruumisarkun vieressä, johtaen kantomiehiä ja varoen arkkua seiniin kolahtamasta, sillä vahakynttilät eivät voineet täysin valaista pimeitä kierreportaita.
Vihdoin saavuttiin kryptaan. Se oli pieni kirkko, jonka pilarit olivat paksuja ja törkötekoisia ja holvit matalia. Se oli kaksilaivainen. Muuriseinät olivat paljaat, ilman minkäänlaisia maalauksia. Ainoastaan siellä täällä saattoi silmä eroittaa raamatunlauseen, jonka sanat alituisesta kosteudesta olivat käyneet epäselviksi. Edempänä oli luettavana viimeisen tänne haudatun piispan, hänen ylhäisyytensä Grandin'in, hautakiven yläpuolella maalattuHic jacet[Tässä lepääs.o. hautakirjoitus], joka vielä oli aivan tuoreena ja hyvin säilyneenä.
Ruumisarkku laskettiin avonaisen kuopan reunalle.
Hiljaisuus vallitsi, kolkko kuoleman hiljaisuus.
Kalpeana, mutta uskaliaan näköisenä nousi apotti Lavernède pääalttarin kolmannelle portaalle ja sieltä alkoi hän puhua kovalla äänellä, jonka rukoilevat uskovaiset ylhäällä tuomiokirkossakin taisivat kuulla:
"Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta."
Sitten entinen kaunopuheliaisuuden professori kuvaili hehkuvalla innolla hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in rakkaudelle ja hyväntekeväisyydelle omistettua elämää. Hän riisui vaikka vaatteet yltään auttaakseen köyhiä, ja jalkasin, yksinkertaisena kuin ensimäisen kirkon apostolit, kulki hän paperitehtaalaisten luona jakamassa almuja täysin kourin.
— Jos täällä on puutteen alainen työmies, huusi hän, jonka luona pyhä piispamme ei ole käynyt, ja jolle tämä käynti ei ole tuottanut hyvää, nouskoon hän ylös ja vastustakoon ääneen sanojani.
Mutta kun puhuja arvostellessaan vainajata hänen piispan toimissaan kosketteli hänen jokapäiväisiä suhteitaan hiippakunnan papistoon, silloin saavutti hänen sanansa, samassa kuin säilyttivät entisen lämmön, harvinaisen ylevyyden, joka oli omiansa syvästi liikuttamaan tätä kuulijakuntaa, joista useimmat olivat pappeja.
Kaikille oli hän armelias, sanoi hän. Onko joukossamme ketään, jolla ei ole muistossa jokin liikuttava todistus hänen hyvyydestään? Minä puolestani en ole unohtanut että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, kun luuli voivansa uskoa minulle viran Bastide-sur-Mont'issa, ja minä ainoastaan äännähdin nämä sanat: — "Mihin joutuu kivulloinen äitini?" paikalla luopui tuumastaan. Oh! olisittepa olleet kokoussalissa! olisittepa nähneet kyyneleet hänen silmissään!… Siihen saakka olin ihaillut piispamme ylevätä käytöstapaa, hänen hurskasta ja jaloa luonnettaan, hänen loppumatonta hyväntekeväisyyttään, hänen uskoaan, joka raamatun sanojen mukaan, olisi voinutsiirtää vuoria; mutta nyt ymmärsin, etten ollut käsittänyt parasta osaa hänessä; hänen sydäntään! Ihminen on viheliäinen olento, sillä on välttämätöntä että häntä kosketetaan sisälmyksiin saakka, ennenkuin hän kokonaan antautuu toiselle. Minä julistankin sen hiippakunnan edessä, että hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in liikutus turvattomasta äidistäni kuullessaan vaikutti kuin valo, joka minua häikäisi, ja siitä päivästä asti kiinnyin hänen elämäänsä samoin kuin aina olen oleva kiintyneenä hänen muistoonsa.
Vankilan saarnaajan alussa värähtelevä ääni oli vähitellen alennut näitä yksityisiä muistoja kertoessa. Hänen täytyi vaijeta hetkeksi.
Hän jatkoi:
— Mutta hänen ylhäisyytensä de Roquebrun ei ollut ainoastaan hyvä, hän oli myöskin voimakas. Jumala, suodessaan hänelle ylhäisen piispanviran, soi hänelle samassa tarpeeksi pontevuutta täyttämään sen raskaita tehtäviä.Omnia possum in eo, qui me confortat, minä voin kaikki Hänessä, joka minua vahvistaa, oli hänellä tapa sanoa, kun hän kuria ylläpitääkseen oli pakoitettu kohottamaan kätensä rangaistukseen.
— Jotkut moittivat hänen ankaruuttaan. Mutta ne, jotka näkivät hänen johtavan hiippakunnan hengellisen oikeuden kokouksia, missä kuolema,joka tulee kuin varas, antoi hänelle iskun, josta hän ei milloinkaan enään tointunut, tietävät kuinka hyväntahtoisesti, kuinka ihmisrakkaasti, kuinka lempeästi hän aina kuunteli syytetyitä. Ei väsymys, ei suuttumus voineet horjuttaa tämän vahvan ja pyhän sielun päätöstä saapua totuuteen; ja oppiakseen tuntemaan tätä säteilevää totuutta, tutki hän kärsivällisesti kaikki asianhaarat, keräten todistajia, kuulustellen tuomarein mieltä ja turvautuen ennen kaikkea Jumalaan rukouksillaan. Ja on uskallettu väittää, että tämä suora, sankarillisen oikeatuntoinen luonne kiivaudessaan liian hätäisesti teki päätöksensä!
Kiihtyessä oli Lavernède'n ääni käynyt yhä vahvemmaksi.
— Hyvät veljet, jatkoi hän, piispa vainajamme eloisa, rohkea, luja luonne on ollut toisillakin kirkon miehillä. Pyhä Paavali, pyhä Bernhard, pyhä Frans Salesilainen, hekin olivat kiivaita apostoleita. Hekin tiesivät käyttää ankaruutta joko harhauskon kukistamiseksi tahi heidän vaikutusvoimaansa uhkaavien metelien masentamiseksi. Kenessä syy, jos hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in useinkin täytyi seurata näiden suurten pyhimysten esimerkkiä? Eikö tässä hiippakunnassa ole puhjennut useita kapinoita? Emmekö me eräänä päivänä, jolloin vihan ja kostonhimon viimat olivat puhaltaneet meihin, olleet yhtyneet hyvin harkitun tuuman mukaan loukataksemme sen valtaa, jonka Jesus Kristus, niinkuin pyhä Tuomas kauniisti lausuu, oli asettanut keskellemme, kuten kilven Israeliin,Christus posuit episcopum super omnes veluti scutum in Israël?
— Oi synnin, pimeyden päivää, oi päivää mustempaa kuin helvetin yö, olkoon se unohdettu! Suokoon Jumala meille anteeksi tuon suunnattoman rikoksen, johon tuona mielettömyyden hetkenä itseämme kiihoitimme. Suokoon hän etenkin anteeksisilleonnettomalle, jossa ensimäinen ajatus siihen syntyi, ja tunnustaen, että hänen ylhäisyytensä Armand de Roquebrun, jota kuolema kohtasi itse oikeuden istuimella, oli vanhurskas, että hänen nimensä, joka tästä lähin on panetukselta turvassa, on aina elävä meissä, toistakaamme psalmistan sanat: "Vanhurskaan muisto pysyy ijankaikkisesti eikä hän pelkää häijyä puhetta."
Puhuja keskeytyi hetkeksi.
Mutta apotti Lavernède, kun kerran oli hyökännyt Capdepont'in kimppuun, oli kuin peto, joka iskettyään lihaan julmat hampaansa, ei enään taida hillitä itseänsä; hän tahtoi jatkaa. Silloin Kapusiinimunkkien priiori, varovainen ja viisas vanhus, korotti äkisti äänensä, alkaen lukea käsikirjan viimeisiä rukouksia, ja tarttui pirskotushuiskuun.
Hämmästyksestä melkein kivettyneenä jäi vankilan saarnaaja seisomaan, suu puoliavoimena, katse täynnä hämmennystä ja kummastusta…
— Kuinka! häntä estettiin päättämästä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumispuhetta!… Mitä oli tehtävä?… Kärsisikö hän, tuskin päästyään puheensa todelliseen esineeseen, että häntä näin loukkaavalla tavalla tuomittiin vaikenemaan?… Oliko Kapusiinimunkkien päällikkö liitossa Rufin Capdepont'in kanssa.
Hämmentyneessä mielentilassaan alkoi hän epäillä jos jotain: häntä vihattiin, halveksittiin, tuumittiin kenties jättää hänet kädet ja jalat sidottuina vihollisensa kostolle alttiiksi… Hän värisi vihasta, hänen järeät, harmahtavat hiuksensa nousivat pystyyn hänen niskassaan, ja kohottaen ylpeät, hienot kasvonsa aikoi hän uudelleen ryhtyä Capdepont'iin kiinni, kun läpitunkeva parahdus, ikäänkuin ahdistetun sielun epätoivoinen valitus, kajahutti alikirkon holveja.
— Ternisien! huusi apotti Lavernède, joka äkisti palasi järkiinsä,Ternisien!
Samassa kun Kapusiinimunkkien päällikkö, otettuaan pivollisen multaa, heitti ristin muotoon sen hautaan lasketun hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisarkulle, oli entinen kotisihteeri, suruunsa nääntyen avannut suunsa ja sitten, vajoten kokoon, pyörtynyt.
— Ilmaa, ilmaa! joudutti vankilan saarnaaja, hajottaen tyrmistyneet virkaveljensä.
Suurimmassa sekasorrossa papit, muistuttaen epäjärjestykseen joutunutta karjaa, syöksyivät suuren tornin kiertoportaille.
Nojautuneena apotti Lavernède'en ja apotti Turlot'iin, joka osoitti varsin odottamatonta avuliaisuutta, seurasi apotti Ternisien lyhyin askelin kaikkia näitä hämmentyneitä pappeja.
Minuutti tämän draamallisen tapauksen jälkeen oli Pyhän Ireneon tuomiokirkon kryptassa ainoastaan yksi ihminen: Lormières'in haudankaivaja. Tämä mies teki työtä…
Kun oli tultu sakastiin, asetettiin hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin entinen sihteeri istumaan nojatuoliin avonaisen ikkunan eteen. Sillä aikaa kun vankilan saarnaaja löyhytteli häntä pahvisella koppilolla, koitti arkkipappi Clamouse vapisevilla sormillaan irroittaa hänen kaulustaan, ja helpoittaakseen hänen hengitystään aukasi hän vaivoin hänen nappinsa.
Sietipäs nähdä, miten ystävälliselle ja osaa-ottavaiselle tuulelle apotti Turlot äkisti oli joutunut, hääriessään siinä edes takasin sakastissa! Tämä suuri halvausta ennustava mies oli yht'äkkiä saavuttanut perhosen ketteryyden, juostessaan kaapista kaapille milloin noutaen pullon valkoista, alttarinpalveluksessa käytettyä viiniä ja laskien siitä lasinrakkaalleapotti Ternisien'ille, milloin etsien liinoja, joita hän kastoi kylmään veteen ja nöyrästi ojensi apotti Lavernède'lle tämän kostuttaaksensa ystävänsä otsaa ja ohimoita.
— Mikä into! ilkkui Mical katsellen tuota kaikkea siitä sakastin pimeästä nurkasta, mihin hänet tuonnoin jätimme.
Kaupungin kirkkoherrat ja etupäässä Pyhän Frumencen pastori, kuultuaan siveysopin professorin äänen, keräytyivät hänen ympärilleen.
— Herra Turlot väittää, että herra Ternisien tulee meidän piispaksemme; onko siinä perää, herra Mical, kysyivät he tuskallisina.
— Ettekö siis näe sitä? vastasi hän heille.
Ja ylenkatseellisella liikunnolla osoitti hän arkkipappia ja Turlotia, jotka melkein näyttivät makaavan polvillaan nyt täydelleen tointuneen apotti Ternisien'in edessä.
— Kiitos, hyvät herrat, kiitos, mutisi entinen piispan kotisihteeri.
— Kuinka meitä peloititte! sanoi ukko Clamouse, jonka kuivaneita kasvoja hymyily elähdytti… Hetkisen luulimme jo että kuolisitte, niinkuin pyhä piispammekin… jonka äsken hautasimme… Ah! jos teidät olisimme kadottaneet! Ajatelkaapas, mikä vahinko meille… ja koko hiippakunnalle.
— Hiippakunnalleko! keskeytti apotti Ternisien.
— Niin juuri, hiippakunnalle, toisti arkkipappi imartelevaisesti…Katsokaas, minä en vie mitään edemmäksi, josta en ole ihan varma…Luonnollistahan on että niin kykenevä mies kuin te!… Muuten, jos syvänöyryytenne estää teitä minua ymmärtämästä, olen vakuutettu, että herraLavernède ja herra Turlot…
— Minä puolestani, keskeytti vankilan saarnaaja, olen pahoillani, herra arkkipappi, etten ollenkaan ymmärrä ongelmoitanne.
— Entäs te, Turlot?
— Minä luulen arvanneeni ajatuksenne…
— No, ystäväni.
— Tahdotte sanoa, herra arkkipappi, että koko Lormières'in hiippakunta toivoo herra apotti Ternisien'iä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in seuraajaksi.
— No niin! virkahti herra Clamouse tyytyväisen näköisenä.
— Minäkö, teidän piispaksenne! huudahti apotti Ternisien.
Hän hypähti kauhistuneena pystyyn ja etsi silmillään ovea ihmisjoukon takaa, paetakseen.
— Te tulette piispaksemme! toisti ukko Clamouse päättävästi.
— Te tulette! lisäsivät kaikki läsnäolevat papit, äkillisen innostuksen valtaamina.
Samassa kun kaikkein sydämet sykähti, kaikkein rinnat huohotti, hypähti Mical, jota ei oltu muistettu, kuten apina lymypaikastaan ja ilmaantui kohossa käsin, keskelle sakastia, huutaen kaikin voimin:
— Varapiispa, hyvät herrat, varapiispa!
Eläköön hänen ylhäisyytensä!
Tuomiokirkon poikki, joka vähitellen alkoi tyhjentyä, lähestyi todellakin apotti Capdepont hitain, majesteetillisin askelin.
Hän astui sakastiin. Päänsä piti hän pystyssä, vaikk'ei mitenkään uhkamielisesti. Hänen katseensa oli tyyni, hänen kasvonsa rauhalliset. Koko hänen olentonsa uhkui mahtavaa levollisuutta, joka oli joko syvästi nöyryytetyn tahi täydelleen tyydytetyn sielun hedelmä.
Pappisjoukossa vaikutti tämän pelätyn miehen tulo kauhunsekaista kummastusta.
Polttavan uteliaisuuden raastamana juoksi Mical ensimäisenä Capdepontia vastaan.
— Pariisista on siis tullut uutisia! kysyi hän. Hiippakunnan varapiispa, kiintyneenä tykkänään omiin mietteisiinsä, jotka hänen läpinäkymätön naamarinsa tarkasti salasi, ei vastannut sanaakaan siveysopin professorille eikä edes suvainnut heittää häneen silmäystäkään.
— Onko herra apotti Ternisien täällä? kysyi hän ja hänen äänessään kuului lempeyttä, joka oli aivan outoa hänessä.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri kiskoi itsensä irti Lavernède'stä, joka koitti häntä pidättää, ja astui askeleen Rufin Capdepontia kohti.
— Herra apotti, sanoi tämä, sairauttani, joka minua on jo muutamia päiviä vaivannut, ja joka tänä aamuna kohosi pahimmilleen, on tohtori Mical'in taitava ja uuttera hoito niin paljon lieventänyt, että kykenin raahaamaan itseni tänne, uudistamaan anteeksipyyntöäni, joka jo varmaankin on tehty nimessäni. Toivoin, etteivät hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in hautajaiset vielä olisi päättyneet, ja että minä hiippakunnan varapiispana olisin saanut antaa hänelle synninpäästön… Valitettavaa kyllä, herra apotti, olisi minulle ollut tuskallista täyttää tämä pyhä velvollisuus semmoisen ylimmäisen papin jäännöksen edessä, kuin Lormières'in viimeinen piispa oli, kun en olisi voinut sitä tehdä muun perustuksen kuin papillisen arvoni nojassa. Jumala, joka on sekä vanhurskas että laupias, onkin pitänyt huolen siitä, ett'en päässyt tähän hautajaisjuhlallisuuteen, joiden johtajaksi entiset kireät suhteet vainajan ja minun välillä ovat tehneet minut arvottomaksi.
Nämät Rufin Capdepont'ille tähän asti tuntemattomalla sävyisyydellä lausutut sanat vahvistivat Lormières'in papistoa siinä luulossa, että peloittava varapiispa oli hukassa. Tappio yksin taisi pakoittaa tuota taipumatonta ja ylpeää miestä änkyttämään julkisen anteeksipyyntönsä.
Tyytymätön murina kuului läsnäolevilta, ja muutamat papit, joita pelko ensin oli työntänyt Capdepontia kohti, peräytyivät sukkelasti Lavernède ja Ternisien spottien puolelle, kun eivät enään tarvinneet peljätä hänen epäsuosiotaan. Mical yksin jäi seisomaan sen viereen, johon hän oli luottanut, ja jota hän rakasti. Tuo viekas valtiomies oli siksi jalomielinen.
— Kyllä on totta, herra, että eilen illalla… mutisi Clamouse-vanhus, joka uskalsi kohottaa rankaisevan katseen apotti Capdepontiin.
— Totta on, lisäsi paksu Turlot, totta on että eilen illalla tykkänään unohditte kaikki rajat.
— Syyttäkää minua, hyvät herrat, syyttäkää minua kaikki! vastasi varapiispa nöyrästi. Minä olen syyllinen, olen syyllisin kaikista ihmisistä. Ja kuitenkin huolimatta kaikista hairahduksistani, jotka lähtivät aivoistani eikä koskaan sydämestäni, kuka tiesi panna suurempaa arvoa piispamme kaikkiin oivallisiin ominaisuuksiin kuin minä!… Mikä kuri! Miten ylevä elämässään! Niin, tällä hetkellä, joka on minulle paljon juhlallisempi kuin voitte aavistaakaan, en salaa pienintäkään rikostani hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia kohtaan. En unohda, miten itsepintaisesti vastustin muutamia parannuksia, joita hän koitti saada aikaan; en unohda taisteluamme, kun pari vuotta sitten oli kysymys vanhan liturgiiamme muuttamisesta, ja kun hän tahtoi asettaa yliseminaariin munkkeja hiippakunnan pappien sijaan. Myöntäkää kumminkin, että vaadittiin rohkeutta taistelemaan niin uljaasti asian puolesta, jota pidin oikeana… Epäilemättä olin minä liiaksi itsepäinen. Mutta kuka voi kerskata olevansa joka tapauksessa intohimojensa herra? Minä puolestani, vaikka olen kolkkoa elämää viettänyt yksinäisyydessä ja työssä, en ole aina jaksanut musertaa vaimosta syntynyttä ja syntiin tuomittua ihmistä vallassaan pitävän kirouksen tuhatpäisiä käärmeitä. Jos papiksivihkimys, tuo taivaallinen armo, masentaa meissä ihmisluontoa, niin olisi röyhkeätä olettaa, että se sen täydelleen kukistaisi. Olettehan useinkin kuulleet pahojen henkien, jotka jokaisessa piilevät, sähisevän suustani, se tietää, ett'en vielä ole niitä uuvuttanut, ett'en ole sankarimaisesti ponnistanut antautuakseni kokonaan Jumalalle. Perisynti ylläpitää meissä pirullista vastustushenkeä hyvää kohtaan, ja tutkittuamme inhimillisen luonteen salaisimmat sopukat, täytyy meidän myöntää, että tämä vastustushenki ei ole meissä kaikissa samanlainen. On ihmisiä, joita, Luojan käsittämättömän määräyksen mukaan, taipumus pahaan viekoittelee suurempiin onnettomuuksiin kuin toista. Kiivaasta ja tulisesta, mutta myöskin perin katolismielisestä espanjalaisesta rodusta syntyneenä, olen minä kenties yksi noita ihmisiä. Äitini, älkää sitä unohtako, näki päivän valon Varlassa, pienessä kylässä Biscayan maakunnassa, ja minä olen äitini kaltainen, jonka luonteessa oli rautaa maan ja tulta taivaan varalle… Hyvät herrat, säälikää niitä onnettomia raukkoja, jotka ovat alituisten kohtausten alaisina, tuomittuina aina elämään puolustusasussa, saavuttaakseen kuoleman ylevää tyvenyyttä elämän kautta, joka ei koskaan näe rauhaa taikka lepoa.
— Ei synnin turmelemat vaistomme, eikä syntymäpaikkammekaan saata puolustaa huonoa käytöstämme! huudahti Lavernède.
— Herra apotti, vastasi Capdepont täysin tyveneesti, luulen lempeimpien aikojen koittavan. Kun minä haluan rauhaa rakentaa, niin mitä voitatte sillä, että palautatte minun niihin intohimoihin, joista tästä lähtien tahdon pysyä erilläni? Pyhä Augustinus sanoi: "Minä olen viskannut vanhan ihmisen luotani kuin rievun, enkä siihen enään pukeudu, non induam". Minä olen tehnyt saman valan kuin pyhä Augustinus… Rikokseni, joista minua muistutatte, herra apotti, ja joita minä tuomitsen yhtä ankarasti kuin tekin, toimitin minä — Jumala olkoon todistajani! taudin kohtauksessa, kuumeessa, houreissa. Tuskin tuota enään muistankaan. Muistuu kuitenkin mieleeni, että haastoin teitä hengellisen oikeuston eteen. Unohtakaa se hyvä veli ja suokaa minulle anteeksi, niinkuin minäkin teille anteeksi annan.
Sitten mutisi hän, kohottaen silmänsä taivasta kohti:
"Cor contritum et humiliatum, Deus, non despicies:Särjettyä ja nöyryytettyä sydäntä et sinä hyljää, Jumala."
Tätä syvää katumusta, ylevää nöyrtymistä nähdessään jäi vankilan saarnaaja aivan ällistyneenä seisomaan. Hän epäili Rufin Capdepont'ia ja kumminkin oli hän puoleksi voitettu… Mikä muutos!… Kenties varapiispan musertava tappio oli samassa sekä kukistanut että kohottanut häntä, joten hän viimeinkin, viidenkymmenen vuoden vanhana, löysi oikean hengellisen ja kristillisen rakkauden tien. Miten kaunopuheliaasti kuvaili hän tuskallista ja hirvittävää taisteluaan paholaisten kanssa! Entä hänen äitinsä, tuo pyhä maalaiseukko Terese!…
Jalosydäminen, rehellinen ja itsenäinen Lavernède unohti kaikki menneet riidat ja halusi heittäytyä vihollisensa syliin. Hän oli lumottu. Hän astui askeleen. Sitten tarkasti tutkien, hän pysähtyi äkisti. Hän alkoi uudelleen epäillä Capdepont'in ylenluonnollista tyyneyttä.
— En voi kylläksi ylistää, jatkoi hiippakunnan varapiispa, piispavainajamme asemaa pyhään istuimeen nähden. Ei koskaan Lormières'in hiippakunnalla ole ollut enemmän roomalaista ylimäistä pappia. Tietäen mitä harmia apostolien seuraaja saa joka päivä kärsiä, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta osoittaa hänelle alamaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja muuttumatonta rakkauttaan. Koko kirkko oli hänen ylhäisyydelleen de Roquebrun'ille myrskyn ahdistama Pietarin alus, ja olemme nähneet hänen itkevän, kun hän pelkäsi näkevänsä pyhän arkin hukkuvan ajan valtiollisiin myrskyihin. Tämä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in palava rakkaus on jäävä esimerkiksi hänen sille seuraajalleen, jonka Jumala suvaitsee määrätä…
— Hänen seuraajansa… hänen seuraajansa… keskeytti rovasti Clamouse yhä rohkeampana, me tunnemme jo hänen seuraajansa.
— Suokoon Jumala hänelle armoansa täyttämään vastuunalaista kutsumustaan!…
— Jumala on hänen kanssaan, herra Capdepont, älkää siitä huolehtiko.
Tämän kiihkoisen ilmoituksen kuultuaan, jossa silminnähtävästi piili jokin salainen tarkoitus, kääntyi varapiispa hitaasti ja astui muutamia askeleita suureen tammiseen vaatekaappiin päin. Mutta kun ei kukaan enään välittänyt hänen toimistaan, kääntyivät papit, ruoka-aikansa jouduttamina, sakastin ovelle.
Herra Clamouse oli pistänyt käsivartensa apotti Ternisienin kainaloon.
— No, ystäväni, sanoi hän, rohkeutta!… Tulkaa luokseni nauttimaan jotakin. Mitä? Kenties haluatte haukata suurusta.
— Hetki vielä, hyvät herrat, minulla on pari sanaa lisättävänä, sanoiRufin Capdepont.
— Toisen kerran kuuntelemme teitä! vinkasi Turlot kirkuvalla äänellään.
— Toisen kerran… toisen kerran… toisti herra Clamouse.
— Pysähtykää! huusi varapiispa tuolla käskevällä, ylpeällä äänellä, jonka kaikki hyvin tunsivat.
Jokainen jäi liikkumattomaksi paikoilleen, silmät levottoman hämmästyneinä Capdepont'iin luotuina.
Hän yksin seisoi ylpeän näköisenä. Ojentaen vartaloansa, sillä äsken seisoi hän apotti Ternisien'in edessä puoleksi kumartuneena, näytti hän saavuttaneen koko entisen mahtavan ryhtinsä. Hänen vapaammasta käytöksestään päättäen näytti kuitenkin, että joku tuntematon käsi — lieneekö se sitten ollut Jumalan vai paholaisen — oli kosketellut tuota taipumatonta kiviluontoa ja että se tästedes olisi oleva notkea ja taipuvainen kuin kaislaruoko. Seisoessaan siinä pitkine, lujine säärineen ja papinviittoineen, joka jäykissä, säännöllisissä poimuissa verhosi häntä, muistutti hän marmorista kuvapatsasta. Mutta tällä kuvapatsaalla oli epäilemättä sisälmyksiä ja sydän.
Apotti Capdepont'in heikolta näyttävä rinta oli äkkiä laajennut ikäänkuin vetääkseen enemmän ilmaa itseensä ja vapaammin hengittääkseen. Hänen kasvonsa olivat ikäänkuin uudistuneet. Hienot, kaunispiirteiset olivat ne tosin aina olleet, mutta katkeruus, tuska ja röyhkeä ylenkatseen ilme noissa ennen suonenvedontapaisesti vääntyneissä kasvoissa oli nyt vaihtunut pehmeyteen, lempeyteen, melkeinpä hyvyyteen. Nuo hehkuvat tulisijat, hänen silmänsä, joista leimusi niin turmiollista tulta, välkkyivät aina kuin tulimajakat hänen tuuheitten silmäkulmainsa takaa, mutta nyt olivat ne merkillisesti jäähtyneet; kadonneet olivat uhkaavat liekit, jotain arkaa, surumielistä, melkein hellää, hyvänsuopaa hohdetta oli niissä nyt nähtävänä. Hänen hopeanharmaat hiuksensa ympäröivät hänen hienoa, nerokasta otsaansa, muistuttaen pyhimyksen sädekehää tahi kuninkaan kruunua.
— Hyvät herrat, sanoi Capdopont kykenemättä salaamaan liikutustaan, joka saattoi läsnäolevia pöyristymään, on toinenkin syy miksi olen Saint-Irenéehen tullut, kuin pyytää anteeksi herra apotti Ternisieniltä ja paheksua hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ja yliseminaarin ylijohtajan keskinäisiä, ikäviä rettelöltä…
Hän vaikeni hetkeksi.
— Ja mikä sitten? kysyi Mical vilkkaasti.
Apotti Capdepont kohotti pitkät, mustat silmäripsensä, joiden alla silmät paloivat kuin kotkalla, ja näytti kokoavan ajatuksiaan.
— Rukoilemme teitä puhumaan, herra varapiispa, jatkoi siveysopin professori, jonka selkää kylmät väreet karmivat.
— Puhukaa! puhukaa! lausuivat kaikki suut, jotka samoin kuin kaikki silmätkin olivat Rufin Capdepont'iin tähdättyinä.
Silloin hiippakunnan varapiispa, niin hitaasti kuin olisi hän tahtonut lukea jokaisen luvun, lausui seuraavat sanat:
— Hyvät herrat, toinen syy, joka minun on johdattanut tuomiokirkkoon, perustuu samoin kuin ensimäinenkin parannuksen haluun… Olenko todellakin arvollinen siihen korkeaan toimeen, johon Jumala on minun kutsunut?…Domine, non sum dignus… [Herra, en ole arvollinen…] Veljeni, ystäväni, lapseni, sillä joukossanne on muutamia nuoria, joita rakastan kuin isä, saadessani tänä aamuna tietää, että olen nimitetty tämän hiippakunnan piispaksi…
— Sinä siis olet! keskeytti Mical, joka ei voinut pidättää tätä huudahdusta.
— Minä en ajatellut kuin yhtä asiaa, tulla itkemään virheitäni, tulla nöyryyttämään itseni alttarien juurella.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! huudahti Mical innostuneena.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! toistivat kaikki hiippakunnan papit.
Arkkipappi Clamouse oli samassa hetkessä vapautunut apotti Ternisien'in käsivarresta ja esteettä saapunut Capdepont'in luokse.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! änkytti hän voimainsa viimeisillä jätteillä… Mitä jos laulaisimmeTe Deum[Kiitosvirren], lisäsi hän.
— Ei vielä, hyvät herrat, keskeytti apotti Lavernède, jonka myrskyä ennustava ääni kaikui sakastissa torven tavalla.
Lormières'in uusi piispa heitti viholliseensa syvän katseen. Tuntien että taistelu oli tulossa, ajatteli hän vaan varustautua tuolla järkähtämättömällä tyyneydellä, johon hän niin taitavasti oli pukeutunut, ja jossa hän päätti pysyä.
Kenties apotti Capdepont, huolimatta kaikista suurista varustuksistaan ja voimainsa ponnistuksista, katui lähteneensä piispanpalatsin suojista ja antautuneensa tähän uuteen seikkailuun. Asia oli se, että saadessaan Bonnardot'in allekirjoittaman sähkösanoman Parisista, oli hän ikäänkuin hurmaantunut ja rientänyt Pyhää Irenéetä kohti ilman päämäärää, ilman tarkoitusta, tietämättänsä, tuon ihmisluonteen itsekkään tunteen työntämänä, joka vaatii meitä huutamaan onneamme muille, masentaaksemme, nöyryyttääksemme heitä. Eikö voittomme ole ympäristömme nöyryyttämistä? Onhan niin suloista, kun onni suo meidän näyttäytyä julmana ja herättää kateutta!
Vasta tunkeutuessaan tuomiokirkkoon kokoontuneen ihmisjoukon läpi, selvesi hän huumauksestaan ja palasi järkiinsä. Häntä halutti paeta. Mutta se oli mahdotonta, hänet oli jo varmaankin huomattu.
— Minä menen sinne, arveli hän, kiinnittäen silmänsä sakastin ovelle, mutta minä käyttäydyn piispana.
Ja nyt, vankilan saarnaajan ryntäessä taistelukentälle vihoittamaan, puremaan häntä, rauhoitti hän tuimistuvaa luonnettaan tällä suloisesti kutkuttavalla ajatuksella:
— En ole enään apotti Capdepont, olen hänen ylhäisyytensä Rufin.
— Hyvät herrat, apotti Lavernède on oikeassa: en ole vielä piispa. Mitätön maallinen valta on minut nimittänyt, mutta pyhä isä, jolla on kaikki valta, ei vielä ole minua valinnut. Minä rukoilenkin siis teitä yhdistämään rukouksenne minun rukouksiini, jotta Jumala valaisisi paavia piispanne valitsemisessa.
— Paavi, olkaa siitä varma, on tietävä elämänne vähäpätöisimmätkin yksityiskohdat, keskeytti vankilan saarnaaja.
— Aijotteko ruveta syyttäjäkseni, herra Lavernède?
— Minä ilmoitan teille ennakolta, että yksi ääni on kohoova teitä vastaan Israelissa.
— Te olette siis leppymätön?
— Ettekö tekin ole sitä ollut, kymmenen vuotta hänen ylhäisyyttään de Roquebrun'ia —piispa Roquebrun'iakohtaan, miksi häntä ylenkatseellisesti sanoitte.
— Herra! huudahti Capdepont, jonka tyyneys äkisti alkoi horjua.
— Eilen jo sanoin, ett'en teitä vähääkään pelkää, vastasi vankilan saarnaaja, tempaisten itsensä irti papeista, jotka koittivat häntä pidättää, ja astui suorana varapiispaa vastaan.
Tämä, jonka paha luonto uudelleen virkosi, painoi silmänsä alas, ett'ei hänen tarvitsisi nähdä vihollistaan. Ei tiedä, ehkä hän pelkäsi olevansa liian heikko vastustamaan julmaa haluansa heittäytymään hänen päälleen ja pieksemään häntä. Olihan Mical väittänyt Capdepont'in toisinaan ryntäävän esiin kuin sokea voima. Mikä taistelu siitä syntyisikään, jos Harris'in vuorelainen, jota tyydytetty kunnianhimo hetkeksi oli rauhoittanut, ei enään voisi pitää ohjaksissa intohimojansa, vaan ne pääsisivät irti kuin raivoisat metsäeläimet, kita ammollaan ja kynnet leveällä!
Tällä hetkellä Rufin Capdepont silminnähtävästi taisteli elämänsä raivokkaimman taistelun kapinoivia himojansa vastaan. Hänen vankat polvensa nytkähtivät suonenvedontapaisesti viitan alla. Hänen kätensä pusertuivat voimakkaasti nyrkkiin, ikäänkuin vahvaksi nuijaksi. Raivon tuli vääristeli kuvapatsasta, jonka sopusuhtaisia piirteitä äsken ihailimme, ja näytti nyrjähyttäneen sitä. Urhomme ylpeä pää painui hänen rinnoilleen, joten ei kukaan voinut heittää silmäystä vallankumoukseen hänen kasvoissaan. Mitä liikkui hänessä?
Viimein varapiispa kohotti kauniin otsansa ja näytti kaikkein kummastukseksi tyynet, melkeinpä hymyilevät kasvot. La Bruyère on kirjoittanut:Ei mikään niin virkistä mieltä kuin tieto, että olemme välttäneet tuhmuuden. Rufin Capdepont'in rauhalliset kasvot näyttivät todellakin virkistyneiltä. Hän oli voittanut oman itsensä.
— Herra Lavernède, mitä olen teille tehnyt, kun niin minua vainootte? kysyi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä.
— Minulle ette mitään; mutta te uhkaatte kirkkoa.
— Kirkkoa, jonka eteen, olen valmis kuolemaan!
— Ja elämään, lisäsi vankilan saarnaaja pisteliäästi. Capdepont kalpeni ja ikäänkuin pyörtymäisillään nojausi hän äkisti Micalin käsivarteen, jota hän voimakkaasti pusersi. Hän oli neuvotonna. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa ja, tuntien olevansa voimaton kauvemmin näyttelemään nöyrän uhrin osaa, tahtoi hän apua. Hänen verensä kuohui meren tavalla hänen rinnassaan. Aallot uhkasivat temmata hänet mukanaan. Mical, taitava, kavala, kekseliäs Mical käsitti sen tulisen tavan, jolla hän oli häneen tarttunut. Häntä täytyi pelastaa.
— Hyvät herrat, lausui hän, hänen ylhäisyytensä Capdepont on sairas… Minä tunnen lähestyvän taudin kohtauksen oireet, jonka alaisena hän on ollut jo pari päivää… Hänen ylhäisyytensä kaipaa lepoa… Hänen ylhäisyytensä on vastaanottava teidät aivan pian… — Herra apotti Turlot, juoskaa ilmoittamaan veljelleni, tohtorille, että hän viipymättä saapuu piispanpalatsiin. Pahoin pelkään, että hänen ylhäisyytensä tarvitsee hänen hoitoaan. Menkää sukkelaan…
Hän tarjosi käsivartensa apotti Capdepont'ille, joka siihen nojautui mitä arvokkaammalla tavalla.
— Ystäväni, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa puolestani, toisti Lormières'in uusi piispa, kulkiessaan pappien ohi, jotka häntä silmäilivät liikutettuina ja osanottavaisina.
— Mikä ilveily! ei Lavernède voinut olla mutisematta.
Capdepont kuuli sen, mutta hänen kumartunut asentonsa ei sitä ilmaissut.
— Arvoisat isäni, sanoi hän matalalla äänellä, kääntyen munkkien päällikköjen puoleen, jos kirjoitatte Roomaan, rukoilkaa kunnioitettavia kenraalejanne ilmoittamaan pyhälle isälle, että terveyteni on mitä huonoin ja että epäilen jaksavani kantaa piispanviran raskasta taakkaa, Katsokaas! sairaus ahdistaa henkeäni; mutta minä olen kuoleva katse kääntyneenä Pietarin istuinta kohti, jolle aina uhraan sydämeni rakkauden ja mieleni nöyryyden.
Sillä välin suuri osa kaupungin pappeja, jotka eivät tarvinneet arkkipappi Clamousen yllytystä, seurasivat tuomiokirkon poikki kipeätä piispa raukkaa, joka pakeni vankilan saarnaajan hyökkäyksiä.
Tullessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ruumisalttarin eteen, missä muutamat vahakynttilän pätkät, levittäen värähtävää valoa, olivat sammumaisillaan hopeaisiin kynttilänpiippuihin, Rufin Capdepont pysähtyi. Hän kumarsihe ja sitten teki hän arvokkaasti ristimerkin. Tämä teeskentely piispansauvan ja hiipan edessä, joita hän niin suuresti oli himoinnut, oli Lavernède'n mielestä häväistystä. Hän ei enään sitä kestänyt, ja tämä huuto pääsi hänen huuliltaan:
— Kain, kussa on Habel sinun veljes?
Mutta Rufin Capdepont, jota Mical likisti yhä lujemmin, ei vastannut mitään tähän julmaan syytökseen. Hän nojautui vaan hiukan paremmin uskollisen palvelijansa käsivarteen, ja poistui Pyhästä Irenée'stä hoiperrellen. Kun ei Rooma vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen eikä hallituksen nimitys vielä ollut varma, ei tämän uuden Sixtus viidennen aika vielä ollut tullut heittää kainalosauvaansa, oikaista itseään koko pituudeltaan ja pakoittaa vihollisiansa kunnioitukseen ja pelkoon.
Karku.
Pienessä Corbières-vuorten kaupungissa syntyi suunnaton melu. Hurskaat ihmiset, joita varapiispa aikoja sitten ylhäisellä, yksinvaltaisella käytöstavallaan oli painanut tahtonsa alle, kulkivat ovelta ovelle laulaen puoliääneen kuten pääsiäisaattona:
— Halleluja! herra apotti Capdepont on Lormières'in piispa. Halleluja! halleluja!
Mutta häntä itseään ei missään näkynyt. Mical, joka piti vahtia viraston ovella, antoi aina saman vastauksen uteliaille papeille ja maallikoille, jotka joka päivä täyttivät piispan-palatsin pihan, pyytäen onnitella hänen ylhäisyyttään:
— Hänen ylhäisyytensä on sairas; lääkäri on kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään.
Tuskin tämä lahjomaton vanginvartija, joka odotti varapiispan virkaa itselleen samalla kuin piispan hiippaa ystävälleen ja puolusti toisen etua valmistaakseen omaansa, tuskin hän salli Capdepont'in esiintyä juhlassa, jonka paroni Thévenot, Pariisista palattuaan, antoi Arbouse'n varrella olevassa palatsissaan poikansa entisen opettajan kunniaksi. Uusi piispa käyttäytyi muuten siellä erinomaisen varovaisesti. Turhaan paronitar ja parooni, riemuissaan siitä, että olivattehneet piispan, yllyttivät häntä kaikin tavoin pitämään jonkinlaista puhetta, joka olisi tuottanut kunniaa tälle talolle, johon hän muinoin oli tullut niin köyhänä, nöyränä ja alastomana. Capdepont ei sekaantunut maallikkovieraiden joukkoon, jossa rouva Thévenot turhamaisuudessaan toivoi näkevänsä hänen loistavan, vaan heitettyään salaisen silmäyksen valkorintaiseen joukkoon ja huomattuaan kreivi Castagnerte'n ylpeät ja ivailevat kasvot, vetäytyi hän arkkipappi Clamouse'n, apotti Turlot'in, Mical'in ja muutamain muitten hengellisten seuraan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan, päättäen olla erkanematta heistä. Tässä ystäväparvessakin puhui hän ainoastaan vähän: pari sanaa kurjasta terveydestään ja yhden lauseen pyhästä isästä, jota hän kunnioitti ja ihaili… Siinä kaikki.
Näin käyttäytyessään Capdepont ajoi oman etunsa asiaa. Ei hän todellakaan ollut milloinkaan ennen ollut niin monien paulojen ympäröimänä eikä milloinkaan hänen vihollisensa olleet vimmatuimmin häntä vastaan taistelleet, kuin nyt. Apotti Lavernède, jonka viha johtui hänen syvästi loukatuista luonnollisista tunteistaan, ei ollut ainoastaan kiihoittanut koko paperitehdaskaupungin herra Bonnardot'in suosikkia vastaan, vaan joka päivä hän yhä enemmin vierotti hänestä luostarikaupunginkin. Kreivi de Castagnerte hallitsi siellä rajattomana valtijana ja piti huolta kapina-hengen leviämisestä.
Pian kaupungin vihamielisyys kävi niin ilmeiseksi, ettei Capdepont, joka pelkäsi kohdata vaikka minkälaisiin mielenosotuksiin kykeneviä paperitehtaan työmiehiä, enään uskaltanut lähteä yliseminaarista piispanpalatsiin, mihin hiippakunnan asiat joka aamu hänet kutsuivat.
Helposti ei Harros'in raivostunut vuorelainen suinkaan tyytynyt tähän erakkoelämään ja monta kertaa kajahti Minimein luostari, jonka yksinäisissä suojissa hän Mical'in seurassa synkkämielisenä astui, huudoista, joihin loukkaukset hänen luonnettaan, arvoaan ja korkeata asemataan kohtaan hänet pakoittivat. Mutta miksi kiusata yleistä yllytettyä mielipidettä? Jottei kadottaisi hiippaa, jonka hän oli päähänsä laskemaisillaan, täytyi tämän kesyttömän miehen oppia voittamaan oman itsensä, odotellen sitä aikaa, jolloin hän saisi ankaralla kädellään masentaa vihollisiaan, ja pakoittaa heitä armoa rukoilemaan.
Mutta jos apotti Lavernède'n oli onnistunut laskea kauhean Capdepont'in ohdakevuoteelle, ei hän itsekään levännyt ruusuilla. Lormières'issä sujui kaikki parhaaksi; mutta Roomassa?… Sieltä ei ollut tullut minkäänlaista tietoa. Melkein kuukausi sitten olivat Dominikaanimunkkien priiori ja Kapusiini- sekä Maristomunkkien päälliköt lähettäneet kirjoituksensa, mutta vastausta ei kuulunut. Eikö aijottu ensinkään ottaa huomioon niin mahtavain ja arvokkaiden henkilöiden allekirjoittamia asiakirjoja.
Onnettomuuden lisäksi herkkäluontoinen apotti Ternisien, vaikka hän oli päättänyt palata Tivolin luostariin, viivytteli milloin milläkin verukkeella lähtöänsä Roomaan. Vihaten kaikkia riitoja ja taisteluja, ajatteli nuori pappi vavisten raskasta tointa, joka hänelle varmaan annettaisiin ja toivoen jotenkin siitä pelastuvansa, odotti hän. Tosin hän sielussaan ja omassatunnossaan ei pitänyt Capdepont'ia piispanvirkaan kelvollisena. Hän olisi toivonut kirkon kunnian tähden, että voimakas käsi olisi tarttunut häntä kaulukseen ja säälittä työntänyt hänet kauvas siltä arvoasteelta, jolle hän pyrki. Mutta itsessään hän ei tuntenut tarmoa eikä tahtoa ruveta tuoksi kädeksi, joka ajaisi temppelistä viekkaan, ylpeän, kostonhimoisen varapiispan…
— Lähteä täytyy! sanoi hänelle eräänä aamuna vankilan saarnaaja, joka äkkiarvaamatta tuli hänen luokseen kasvot vihan punoittamina.
— Hyvä Jumala, mitä on tekeillä?
Minä tulen isä Trézel'in luota. Vaikk'en tuota jesuiittaa kärsi, enkä suuresti toivo häntä puolellemme, kävin kumminkin hänen luonaan pyytämässä häntäkin jotakin yrittämään, jotakin kenraalinsa avulla. — Varmaa on, sanoin itsekseni, saadakseni rohkeutta astumaan Pyhän Stanislaus Kotska'n opistoon, että Capdepont sortuisi, jos minun onnistuu nostaa kristikunnan mahtavimman veljeskunnan häntä vastaan…
— Ja jouduitte karille?
— En ainoastaan joutanut karille tämän viekkaan isän luona, mutta kun olin onnistunut aika viekkaasti — häpeäkseni tunnustan sen — vetää häntä nenästä, niin luulen käsittäneeni hänen salavihkaisesta puheestaan, ettei Rufin Capdepont'in asiaa Roomassa tutkitakaan…
— Kenen siis?
— Minun ja varsinkin teidän, rakas ystäväni.
— Minun asiaani! huudahti apotti Ternisien kalveten.
— Paavillisessa virastossa on hämmästyksellä nähty erään nuoren papin nimen sekaantuneena Lormières'in surkuteltaviin riitajuttuihin, papin, joka oli jättänyt kauniin muiston Roomaan, jota hänen ylhäisyytensä kardinaali Maffeï oli kunnioittanut ystävyydellään ja jota itse pyhä isä suvaitsi kunnioittaa muutamilla suosionosotuksilla. — Siihen tapaan puhuu isä Trézel, tietysti kertaakaan katsoen teitä silmiin!
Apotti Ternisien raukka ei voinut tointua hämmästyksestään.
— Se on liikaa! äännähti hän, tehden tuiman liikunnon.
— Kas siinä käännös, jonka ovat aikaansaaneet nuo kolme eroomatonta, Capdepont, Mical ja pyhän Stanislaus Kotskan ylijohtaja, sillä noita kolmea nimeä ei enään saa eroittaa… Onpa tämä mainiota, varapiispa on muuttunut uhriksi, ja herrat Lavernède ja Ternisien tämän onnettoman ja itseään puolustamaan kykenemättömän panettelijoiksi! Säälittäähän minua toki!… Oh! katolinen kirkkoraukka!… Ellen uskoisi vanhurskasta Jumalaa olevan!…
Vankilan saarnaaja loi taivaaseen katseen, joka puhui hänen sielunsa syvästä ahdistuksesta.
— Jumalalla ei ole mitään osaa paholaisen keksimissä vehkeissä, arveliTernisien, jolla oli pyhimysten yksinkertainen, vahva usko.
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Älkäämme lannistuko, ystäväni, jatkoi Lovernède päättävän näköisenä. Jumalan ja hänen kirkkonsa tähden tulee meidän loppuun asti taistella… Lähtekää… Roomassa tapaatte kardinaali Maffeïn, joka odottamattomaksi onneksemme on määrätty Capdepont'in asiaa tutkimaan. Kardinaali tuntee teidät, hän kuuntelee teitä, ja te selitätte hänelle kaikki. Te tiedätte mitkä hellät siteet pidättävät minua Lormierès'issa; no niin! jos minulla olisi Italiassa tuttavuuksia, joista riippuisi ratkaiseva päätös, jättäisin äitini, ja lentäisin auttamaan kirkkoa, tuota toista äitiä, jota rakastamme uskollisina ja mustasukkaisina poikina…
— Minä lähden huomenna.
— Kiiruhtakaamme. Herra de Castagnerte, jonka tapasin Saint-Frumensen kadulla, luulee, että Capdepont on aikoja sitten lähtenyt Lornières'ista. Mical yhä vaan vartioi yliseminaarin ovea, eikä hänen veljensä, lääkäri unohda käydä joka päivä Minimein luostarissa. Mutta se on Capdepont'in poissaolon salaamiseksi keksitty ilveily… Useita viikkoja sitten kohtasi muuan talonpoika lähiseuduilta, kulkiessaan yöllä vuoripolkua, korkeakasvuisen papin, joka astui kiireesti, puhuen itsekseen ja hurjasti liikutellen käsiään. Se oli varmaan Capdepont. Tahtoen salata lähtöään, on hän Jalkasin mennyt jollekin etäämmälle asemalle. Minne lähti hän? Epäilemättä Pariisiin kiusaamaan paavin lähettilästä, yllyttämään kaikkia ystäviään toimimaan…
— Minä lähden tänä iltana, lausui Ternisien tarmokkaasti.
Kardinaali Maffeï.
Hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entinen sihteeri saapui Roomaan elokuun keskivaiheilla, Neitsyt Marian taivaaseen astumisen juhlan aattona. Hän otti asunnon pyhän Andrean della Vallen luostarissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja levähti siellä muutamia päiviä. Toinnuttuaan hiukkasen matkansa vaivoista ja kerättyään itselleen kylläksi rohkeutta, ohjasi hän viimein, eräänä iltapuolena, askeleensa Leoniiniseen kaupungin-osaan ja kolkutti kardinaali Maffeïn asunnon, Candiapalatsin portille.
Apotti Ternisien ei kauvan odottanut.
Rikkoen seuraelämän sääntöjä vastaan, joita muuten tarkasti noudatetaan näiden ylhäisten prelaattien luona, missä kaikki tapahtuu juhlallisesti kuin kirkossa, tuli hänen eminensinsä itse noutamaan häntä etehisen penkiltä.
— Rakas lapseni, rakas lapseni! sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, syleillen häntä hellästi.
Nuori pappi seurasi tykyttävin sydämin kardinaalia avaraan suojaan, jota hän piti työhuoneenaan.
Hänen eminensinsä kardinaali Maffeï oli noin seitsemänkymmenen viiden vuoden vaiheilla oleva vanhus. Hän oli hieman köyryssä, mutta kumminkin saattoi huomata hänen olleen pitkäkasvuisen miehen. Hänen melkein täydellisesti kalju päänsä oli väriltään kuin sileää, kiiltävää norsunluuta. Muutamat harvat karvat korvien ja niskan kohdalla, muistuttivat hänen entistä luostarillista tointaan, sillä hän oli ollut Tivolin fransiskaanimunkkien apotti. Hänen teräväkulmaiset kasvonsa, joita hallitsi nenä, isohko ja pitkä kuin pyhällä Kaarle Borromee'lla, olivat kalpeat, ja ilme niissä oli askeetillisen kylmä, mahtavan arvokas. Hän astui verkalleen, kuten purppuran kantajain tulee.
Kardinaali osoitti Ternisien'ille istuinta ja istuutui.
— Viimeinkin palaatte meille takasin, sanoi hän hyväntahtoisesti.
— Ja ainiaaksi, Eminensi.
— Sen parempi. Teitä on paljon kaivattu Tivolissa. Kun tänä aamuna kerroin tulostanne Fransiskaanimunkkien kenraalille, joka kävi minua tervehtimässä, näytti hän tuosta oikein ilostuvan.
— Teidän Eminensinne oli siis ennakolta saanut tietää tulostani tänne? kysyi Ternisien, joka oli liian vilpitön salaamaan hämmästystään.
— Enkö minä siis tiedä kaikki, mitä kristikunnassa tapahtuu? vastasi kardinaali hymyillen.
— Mutta minä en ollut kirjoittanut kellekään…
— Entä sakarisormeni? sanoi hänen ylhäisyytensä Maffeï, kohottaen kaunista, valkoista papinkättään… Ei! eilen vasta sain jesuiittain luonaGesù-kirkossa tietää, että olitte saapunut tahi olitte saapumaisillaan Roomaan.
—Gesùssa!… Ah! ymmärrän, itse Trézel…
— Sen niminen se Isä todellakin oli, jonka pitkää kertomusta Lormières'in pappien otteluista minulle luettiin… Mutta, rakas lapseni, teidänkin nimenne mainittiin usein tässä käsittämättömässä kirjoituksessa… Näyttää siltä kuin olisitte nostaneet kapinaa ystävänne… ystävänne… Auttakaapas minua…
Apotti Lavernèdeko?
Niin juuri, apotti Lavernède'n kanssa… Mikä tulinen mies tuo apottiLavernède on!…
— Ette erehdy, teidän ylhäisyytenne, ystäväni apotti Lavernède vihaa kiivaasti syntiä, eikä hän siinä kohden voi hillitä itseään. Minä, jolla ei ole hänen rohkeuttaan, olen usein nuhdellut häntä, että hän liian kiihkoisesti ajaa takaa pahuutta. "Saatatte vielä itsellenne jonkin ikävän selkkauksen", sanoin hänelle satakertaa. — Totta puhuen, en luullut itseäni niin hyväksi ennustajaksi.
Kardinaali silmäili apotti Ternisien'iä tämän tulisesti puhuessa. Kun hän oli päättänyt, katseli hän häntä yhäti tarkasti.
— Olkaa varoillanne, apotti hyvä, sanoi hän, minulla on tarkat tiedot siitä mitä Lormières'issä on tapahtunut. Ystävänne väärän käytöksen kaunistamiseksi ei tarvita…
— Jos Teidän Eminensinne suvaitsee minun tosiperäisesti kuvailla…
Onnettoman Ternisien'in ääni tukkeutui ja suuria kyyneliä vierähti hänen poskilleen.
Kardinaaliin, vanhaan valtiomieheen, jonka sydän ajanpitkään oli kuivettunut valtiotoimien käsittelyssä, ei tämän nuoren sydämen liikutus mitään vaikuttanut. Hän viittasi kohteliaasti hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entistä sihteeriä puhumaan, eikä lausunut sanaakaan.
Silloin apotti Ternisien alkoi kertoa hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in vaikutuksesta piispana ja apotti Rufin Capdepontin uppiniskaisesta vastuksesta. Hän ei unohtanut mitään kuvaillessaan suojelijansa, ystävänsä pitkää martyyriaikaa. Vieläpä hän monta kertaa sanasta sanaan toisti Capdepont'in tuimia ja röyhkeitä puheita. Uskalsipa hän sanoa häntä Lormières'in viimeisen piispan teloittajaksikin.
Kardinaali kuunteli liikkumattomana, puhekumppaniinsa kääntyneenä, ettei sanaakaan joutuisi hukkaan.
Turhaan tämä tuon tuostakin vaikeni, koittaen lukea hänen Eminensinsä piirteissä jotain jälkeä siitä liikutuksesta, jonka vallassa hän itse oli; mutta tämän tarkkaavaisen ja maltillisen vanhuksen läpitunkemattomat, ikäänkuin jähmettyneet kasvot eivät puhuneet mitään hänen syvemmistä tunteistaan.
Vaikka tämä pahaa ennustava äänettömyys vaivasi nuorta pappiamme, jatkoi hän rohkeasti, sillä hänen kunniansa samoin kuin myöskin apotti Lavernède'nkin kunnia oli vaarassa. Pian joutui hän kertomuksessaan hänen ylhäisyytensä de Roquebrunin'in ruumisarkkuun ja kauhistuttavaan kohtaukseen piispanpalatsin pihalla tuomiokapitulin ja Lormières'in papiston läsnäollessa. Tällä kertaa kohotti kardinaali hiukan päätään ja tarkasti terävästi Ternisien'iä.
— Onko asia todellakin niin, kuin minulle sen olette kertoneet? kysyi hän vakavasti.
— Vakuutan sen Jumalan edessä!
— Hyvä, minä uskon teitä… Jatkakaa.
— Minulla ei ole enään mitään lisättävänä, teidän ylhäisyytenne.
— Anteeksi… Te ette kerro minulle viimeistä kohtausta tässä pienessä näytelmässä, joka, sen myönnän, ei ole kaunis, mutta ei kumminkaan niin kauhea kuin te Lormièresissä kuvittelette. Se kohtaus, jonka tahdon saattaa teidän muistoonne on se, missä apotti Lavernède keskellä Pyhän-Irenéon tuomiokirkkoa rohkeni vasten varapiispan kasvoja heittää hyvin vaikeasti todistettavan syytöksen, että hän on murhannut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in.
Piispavainajan ruumis-alttarin ääressä tuli apotti Lavernède huutaneeksi. "Kain, kussa on Habel sinun veljes?"
— Se näyttää minusta riittävän, enkä minä muuta sano.
— Taistelun kiihko voinee kenties selittää…
— Ei… Muistakaa muuten, että kun apotti Lavernède siihen määrään solvaisi hiippakunnan varapiispaa, oli tämä jo nimitetty piispaksi, seikka, jonka olisi pitänyt tehdä hänet pyhäksi jokaisen silmissä. Papillisen arvojärjestyksen kunnioitus tulee aina olemaan yhtenä kirkon pylväänä.
— Teidän Eminensinne sallinee minun huomauttaa, ettei apotti Lavernède'n eikä muittenkaan mielestä maallisen vallan määräys ilman minkäänlaista hengellistä valtuutta, tee piispaa, vaan että sen tekee kanooninen nimitys. Ystäväni ei siis luullut, että samana aamuna Pariisista tullut sähkösanoma vapauttaisi apotti Capdepontia vastaamasta siitä, mitä ennen oli tehnyt.
— Ystävänne oli väärässä. Me, jotka allekirjoitamme konkordaatteja, sopimuksia, maan kaikkein hallitsijain kanssa, tiedämme mitä meidän tulee ajatella maallisesta vallasta; mutta me olemme kaukana osoittamasta sille pienen Lormières'in papin ylpeää ylenkatsetta. Epäilemättä eivät pohjoisesta ja etelästä tulevat piispanehdokkaat ole kaikki yhtä otollisia pyhälle isälle. Kuitenkin tuntee hänen pyhyytensä hyvin tarkasti kirkon aseman ja ani harvoin on hän hyväksymättä hallitsijain vaalia… Herra Lavernède on älykäs; hän tietää siis kyllä, että pyhän istuimen täytyy olla erityisesti varovainen Ranskan suhteen ja sittenkin on hän uskaltanut panna alkuun häväistysjutun, joka, ellei apotti Capdepont'in viisaus olisi tullut avuksi, olisi johtanut mitä ikävimpään riitaan Pariisin ja Rooman välillä.
Nämät viimeiset sanat lausuttiin hiukan tuimalla äänellä, joka sisälsi nuhteen apotti Ternisienille. Nuori pappi käsitti sen ja tunsi äkkiä jähmettyvänsä.
Sanomme vielä kerran, ettei hänen ylhäisyytensä Roquebrun'in entinen sihteeri ollut luotu taistelua varten. Kun hänestä itsestään, hänen ystävästään, jonka asiaa hän jalomielisesti piti omanaan, keksittiin häpeällisiä syytöksiä, joutui hänen oikeudentuntonsa kapinaan ja hän olisi saattanut lausua muutamia hyvinkin teräviä sanoja. Mutta kun kaikki ponnisteleminen oli turhaa, kun vääryys riemuitsi, ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä. Näin arat tahi liiaksi rauhaa rakastavat luonteet luopuvat jaloimmistakin asioista ja jättävät helpon voiton pahojen käsiin. Kun rajattomasti ihailemme itseämme tahi Jumalaa, syntyy siitä usein samanpitävät johtopäätteet.
Kauhistuneena kardinaalin käsitystavasta väjyi Ternisien nyt vaan ensimäistä tekosyytä, joka sallisi hänen kunnialla peräytyä. Oh! kuinka mielellään jättikään hän tämän häijyn maailman ja pakeni Tivolin yksinäisyyteen! Tätä ajatellessaan, nuori fransiskaanimunkki, jolta tutustuminen inhimillisten intohimojen katkeruuteen oli vienyt kaiken rohkeuden, jo mielessään nautti uskonnollisen elämän kaikkia suloja yksinäisestä luostarikammiossa, keskellä erämaata. Oh! olemattomaksi tuleminen!…
Hänen ylhäisyyttänsä Maffeïta, jonka tutkiva silmä seurasi tuon häntä vastapäätä istuvan heikon miehen vaihtelevia mielentiloja, liikutti säälintunne. Hellästi tarttui hän hänen käsiinsä ja pudisti niitä. Tästä kosketuksesta katkeraan tuskaan sortunut Ternisien kavahti ikäänkuin unesta, ja hämillään pitkästä äänettömyydestään änkytti hän:
— Luulette siis, teidän ylhäisyytenne, että hänen pyhyytensä vahvistaa apotti Capdepont'in piispannimityksen?
Kardinaali nousi vilkkaasti.
— Vai niin! huudahti hän ivansekaisella suuttumuksella, jos Lormières'issä, viheliäisessä kauppalassa maailman rajamailla, muutamien hiippakunnan pappien ja munkkien on onnistunut omaksi tyydytyksekseen saada apotti Capdepont'in tulisen, kenties liiankin tulisen luonteen hurjistumaan, pitäisi kirkon sentähden menettää ne suuret edut, mitkä tämä sama, sen kasvattama, muodostama ja hillitsemä luonne voipi sille tuottaa? Joudun todellakin, hyvä herra, aivan ymmälle niiden ihmisten vaateliaisuudesta, jotka teidät ovat lähettäneet. Kylläpä ollaan merkillisen julkeat!… Ja mistä ajasta alkaen ovat yksinkertaiset papit ruvenneet sekaantumaan asioihin, jotka kuuluvat yksinomaan pyhälle isälle tahi niille, joille hän on uskonut niiden suorittamisen? Se on pappisvallan täydellinen mullistus… Jos te, ranskalaiset, rakastatte vallankumousta, niin me roomalaiset vihaamme sitä kaikesta sydämestämme, me emme antaudu selkkailuksiin, vaan tahdomme itsepintaisesti jäädä liikkumattomina kivelle,super petram, jonne Jumalan käsi meidät on asettanut… Tietäkää, herra apotti, että hallituksenne ehdokas Lormières'in istuimelle tulee kirkkosääntöjen mukaan virkaansa vahvistetuksi. Ei sen vuoksi, että tahtoisimme olla myöntyväisemmät keisarillenne, kuin meille sopii, keisarille, jonka tarkoituksena, niinkuin hyvin tiedämme, ei ole mikään muu kuin alentaa piispanvallan merkitystä Ranskassa, toivoen voivansa sitä helpommin hallita, kun se on laskettu kelvottomien miesten käsiin; vaan sen vuoksi, että paavin lähettiläs Pariisissa ja muutkin ovat esitelleet meille herra apotti Capdepont'ia erinomaisen etevänä ja jaloavuisena pappina. Hänellä on ennen kaikkea avu, johon kirkon täytyy panna arvoa näinä aikoina, jolloin maallinen valta on noussut rohkeutensa, kavaluutensa ja ilkeytensä kukkulalle, hän on rohkea tuo Capdepont, siinä on viimeinkin oikealuonne. Suokoon taivas, että piispansauva aina joutuisi yhtä voimakkaisiin ja uskollisiin käsiin!
— Uskallanko huomauttaa, Teidän Eminensinne, että tämä uskollisuus pyhää istuinta kohtaan on hyvinkin uutta, sillä ennen…
— Se on erehdys, Lormières'in varapiispa on alistunut maallisen vallan alle, mutta hän ei ole milloinkaan siitä pitänyt. Hänen täytyi tulla piispaksi, Jumala, joka hänelle oli säätänyt tehtävän kirkossaan, oli aikoja sitten pannut "hänen lihaansa ja luihinsa", raamatun kuvaavien sanain mukaan, tiedon omasta voimastaan, ja jos hän, edistääkseen taivaalle otollista kunnianhimoaan, oli pakoitettu teeskentelemään taikka hiukan imartelemaan kirkollisasiain ministeriä, niin hän sydämessään tuomitsi ja ylenkatsoi sitä, jota valtiollisessa rengonkielessä, sanotaanperustuslailliseksi vallaksi. Hän näytti todellakin taipuneen Pariisin vallan alle, mutta todellisuudessa nöyrtyi Rooman edessä; se oli Rooman hyväksi kuin hän nöyrtyi viekastelemaan, jopa… valehtelemaankin.
— Valehtelemaan, teidän ylhäisyytenne, valehtelemaan! huudahtiTernisien kokonaan suunniltaan.
— No niin! mikä teidän on ja missä ahtaassa, naurettavassa merkityksessä käsitätte tämän sanan? Oh! kyllä näkyy, että olette ollut poissa tyköämme toistakymmentä vuotta! Ette siis enään ymmärrä puhettamme? Kirkko ei milloinkaan valehtele, herra apotti. Kirkko, joka on totuus itse, ei voi valehdella. Mutta taistellessaan ensimäisinä aikoina viimeisiä pakanallisia ruhtinaita, keskiaikana puoleksi raakalaisia kuninkaita ja meidän aikanamme koko maailmaa vastaan, tarvitsee, suorittaakseen jumalallista kutsumustaan, lakkaamatta ketteryyttä ja taitavuutta… Kardinaalit Caprara ja Consalvi, joita Ranskan eroittamista miettivä kenraali Bonaparte ahdisti, olivat pakoitetut valehtelemaan hänelle useinkin, samoinkuin Napoleon III:n juonitteluihin takertunut Capdepont on hänelle valehdellut… Mutta minä kysyn, hyvä herra, valehdellaanko silloin, kun pelastetaan kirkko? valehdellaanko silloin kun huolimatta ihmisistä, jotka ovat yltyneet karkoittamaan Jumalaa maailmasta, käytetään apukeinoja, viekkautta ja verukkeita, vahvistamaan täällä maanpäällä Sen valtaa, joka on tie, totuus ja elämä, "Ego sum via, veritas et vita?"
Apotti Ternisien oli tykkänään ymmällä. Kauhistuneen näköisenä katseli hän kardinaali Maffeïta, joka taas istahti.
— Ja miten onkaan tämä apotti Capdepont lahjakas! jatkoi vanha pappi kokonaan innostuneena. Jospa olisitte olleet Ranskalaisten Pyhän Ludvigin kirkossa neitsyt Maarian taivaasen astumisen juhlassa, kuulemassa häntä!
— Mitä? Onko herra Capdepont Roomassa?
— Hän sai suuren kunnian pitää kiitospuheen neitsyt Maarialle pyhän isän, ja koko pyhän virkakunnan läsnäollessa. Mikä ylevyys! mikä voima! ja mikä into hänen sanoissaan! "On kuin kuulisin pyhän Bernhardin puhuvan", kuultiin kardinaali-vikaarion useat kerrat mutisevan… Tämän suuren päivän iltapuolella tahtoi hänen pyhyytensä itse vastaanottaa apotti Capdepont'in lausuakseen itse hänelle onnentoivotuksensa… Hyvä Ternisien, olisittepa nähnyt tuon miehen, josta niin vähän pidätte, Vatikaanin saleissa, miten luontevasti hän liikkui, miten hänen ryhtinsä oli sekä ylimyksen omainen että vaatimatoin, niin olisitte ollut samaa mieltä kuin minäkin, ettei näet Jumala ole suonut tälle miehelle niin hämmästyttävää ulkonaista arvollisuutta, ellei hän olisi määrännyt hänelle jonkun korkean tehtävän. — "Hiippa soveltuu hyvin tähän päähän" — kuuluu pyhä isä sanoneen Jesuiittain kenraalille, joka seurasi vasta valittua. — Sitten syleillen hänen jalkoihinsa polvistunutta apotti Capdepont'ia suvaitsi Pius IX sanoa: "Veljeni!"
— Siinä tapauksessa on kaikki lopussa?
— Kaikki on lopussa, lapseni. Herra apotti Capdepont — valtuutan teitä antamaan siitä edeltäpäin tiedon Lormières'iin — on saava vahvistuksensa konsistorissa, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä ensi kuuta, pyhän neitsyen syntymäpäivänä.
Apotti Ternisien nousi, kumarsi syvästi hänen Eminensillensä ja kääntyi sanaakaan virkkamatta työhuoneen ovelle.
— Ja noinko menette, lausumatta jäähyväissanaakaan minulle? kysyi kardinaali.
Nuori pappi kääntyi, astui pari askelta hänen ylhäisyyttään Maffeïtä kohti ja laskeutui sitte äkisti polvilleen hänen eteensä.
Vanha pappi nousi, kohotti juhlallisesti kätensä ja siunasi häntä.
— No niin, lapseni, sanoi hän Ternisien'ille, nostaen hänet lempeästi ylös, olkoon pieni syntinne teille anteeksi annettu ja älkää enää siihen langetko. Jättäkää kirkon asiat niille, joille Jumala ne on uskonut. Kohta tulette te löytämään rauhaa ja tyydytystä Tivolin ihanassa yksinäisyydessä, missä veljet teitä odottavat. Jospa saisin teitä sinne seurata! Ettekö ole paljon onnellisempi minua?…
Miksi ei pyhä isä sallinut minun jäädä sinne teidän keskellenne! Ah, mielelläni vaihtaisin purppurani entiseen karkeaan villapukuuni!… Jos tietäisitte, mitä valtiotoimet ovat ja kuinka vähän ihmiset rakastavat oikeutta!… Mitä on kardinaalin arvo verrattuna entiseen rauhaani. Tivolissa olin ensin noviisi, sitten munkki, sitten apotti… Mitkä suloiset muistot!
Vaatimattoman, hurskaan nuoruutensa muistojen liikuttamana, vaikeniMonseigneur Maffeï.
Pian jatkoi hän pontevasti:
— Mutta muistakaa, rakas Ternisien, että jos tarvitaan munkkeja ja muita hengellisiä kirkon taivaalliseksi voitoksi ja loistoksi, tarvitaan myöskin rohkeita piispoja sitä puolustamaan. Semmoinen on apotti Capdepont'kin, ja minä pidän velvollisuutenani muistuttaa teitä, että tässä Lormières'in ikävässä jutussa olette te, teidän ystävänne Lavernède ja munkkikuntain päälliköt, jotka lähettivät kirjoituksia asiasta Roomaan, sekoittaneet kaksi seikkaa, joilla ei millään kirkkohistorian aikakaudella ole ollut mitään yhteyttä: kirkon ja kirkon hallituksen. Kirkko on kaikkina aitoina sama: jumalallinen, erehtymätön, koroitettu inhimillisten vaiheiden yli. Mitä tulee hallitukseen, joka aina on ollut pakoitettu taistelemaan kaikenmoisia vehkeitä vastaan, ja etenkin nykyään niin tavallisia ruhtinaitten juonia, turmelusta ja pahuutta vastaan, täytyy sen useinkin asettaa johtajakseen päälliköitä, jotka ovat enemmän lujat kuin nöyrät, enemmän pontevat kuin sävyisät ja enemmän maalliseen elämään kiintyneet kuin taivaalliseen. Sillä olisiko kirkko enään olemassa ellei Jumala olisi lähettänyt sille nämä suuret paavit: Gregorius VII, Innocentius III, Bonifacius VIII, Sixtus V ja Pius IX? Epäilemättä tekin ihailette tuota suurta Hildebrand'ia, tuota sankarillista taistelijaa, katolisen yksinvallan todellista perustajaa. No niin, tiedättekö miksi häntä sanoi kardinaali Pietro Damiani, usein ällistyneenä hänen rohkeasta nerostaan, hänen ihmeellisistä valtiollisista aatteistaan ja hänen kunnianhimonsa sammumattomuudesta? Hän sanoi häntä "pyhäksi Saatanaksi!"
Apotti Ternisien'iä pöyristytti. Hän kumarsihe uudelleen jäähyväisiksi ja astui ovelle.
Kardinaali Maffeï kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään. Välinpitämättömästi näki hän hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in entisen kotisihteerin poistuvan ja tällä kertaa hän ei katsonut syytä olevan kutsua häntä takaisin.