Kun oli jo aivan pimeä, tuli vanha vaimo takaisin tuoden jotakin piilossa resuisen hartialiinansa alla, ja Zoë veti kiinni lahonneet ikkunaluukut, jotka retkottivat saranain varassa, ja kiinnitti ne sisäpuolelta sateenvaalistamilla nuoranpätkillä, jotka oli solmittu puussa oleviin reikiin. Hän sulki myös oven ja pani puisen teljen sen poikitse. Tätä tehdessään hän kuuli Anastasian, kauempana kujan varrella asuvan halvatun mielipuolen, veisaavan jonkinlaista järjetöntä nälän litaniaa itsekseen pimeässä. Hän lauloi nääntyvän mielipuolen heikolla nenä-äänellä, joka kohosi kimakasti ja vaipui sitten soinnittomaan voihkimaan:
"Pyhä Äiti, lähetä meille vähän ruokaa, sillä meidän on nälkä!
"Kyrie Eleeison! Eleeison!
"Autuas Mikael Arkkienkeli, anna meille lihaa, sillä me näännymme!Eleeison!
"Oo autuas Kharalambos, taivaan rakkauden tähden, anna hiilillä paistettu karitsa ja hyvää leipää sen kanssa! Eleeison, eleeison! Meidän on nälkä!
"Pyhät marttyyrit Sergius ja Bakkus, armahtakaa meitä ja lähettäkää meille hyvältämaistuva lihakeitto! Eleeison! Öljyllä ja pippurilla höystetty lihakeitto! Eleeison, eleeison!
"Pyhä Pietari ja Paavali ja Sakarias, lähettäkää enkelinne tuomaan kalaa ja lihaa ja makeita keitettyjä kasviksia! Eleeison, me tahdomme syödä ja ravita itsemme ja nukkua! Eleeison! Kattakaa eteemme taivaalliset pöytänne, ja antakaa juodaksemme taivaallisen lähteen hyvää vettä!
"Oo, meidän on nälkä! Me näännymme! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"
Surkea, mielipuolinen ääni kohosi vihlovaksi kiljunaksi, joka sai Zoën värisemään; ja sitten seurasi hiljainen, matala, heikko vaikerrus, kun hullu nainen lyyhistyi istuimelleen, uneksien kukaties, että hänen rukouksensa saisi vastauksen.
Zoë oli sulkenut oven, ja raunioituneessa huoneessa oli nyt vähän valoa; sillä Nektaria, vanha kerjäläisvaimo, oli ollut kyykkysillään nurkassa savivadin ääressä, missä oli muutamia kyteviä hiiliä tuhan alle haudattuna, ja hän oli puhaltanut ne hehkumaan ja saanut kuivan puusälön leimahtamaan liekkiin, ja sillä hän oli sytyttänyt tulen pieneen savilamppuun, jossa oli öljyn ja lampaantalin sekoitusta. Mutta hän asetti lampun kivilattialle siten varjostettuna, ettei ainoakaan säde voinut sattua oveen tai halkinaisiin luukkuihin, jottei joku myöhästynyt kerjäläinen näkisi ulkopuolelta valonhohdetta ja arvaisi siellä olevan jotakin saatavana sisäänmurtautumalla ja varastamalla. Sillä heitä oli vain kolme naista, yksi kuoleva, toinen hyvin vanha ja kolmas Zoë itse, sekä kaksi nuorta lasta, ja jotkut kerjäläiset olivat vankkoja miehiä, jotka olivat menettäneet vain toisen silmän tai kukaties toisen käden, joka oli hakattu poikki varkaudesta.
Lampun palaessa Zoë näki sairaan naisen olevan valveilla, ja hän kaatoi vähän maitoa Nektarian tuomasta pienestä ruukusta ja lämmitti sen hiilillä säröisessä kupissa ja toi sen sairaan huulille, tukien toisella kädellään hänen päätään tyynyn varassa. Ja sairas joi ja koetti hymyillä.
Sillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä oli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua kalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan ruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat tuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia, vain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä olivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja liinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään ottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean leivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli yksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti tyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.
"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla", sanoi Nektaria."Maito on kovin kallista nykyään."
"Miksi annatte sitä minulle?" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla äänellä. "Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa."
"Äiti!" huudahti Zoë moittivasti, "jos rakastatte meitä, niin älkää puhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin teitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän tulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään! Eikö ole niinkuin sanon, Nektaria?"
Vanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa leipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli äänetöntä jonkun aikaa.
"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?" kysyi äiti vihdoin, kiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. "Onko milloinkaan kukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman korvausta?"
"En ole luvannut mitään", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä kiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.
"Ei mitään vielä", sanoi sairas. "Minä ymmärrän. Mutta se tulee — se tulee liiankin pian!"
Hän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat ääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä olisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili Zoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin sairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë nyökkäsi.
Jälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet syöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he istuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi olivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen:
"Eleeison! Kattakaa taivaalliset pöydät! Eleeison! Me näännymme nälkään! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"
Sairas hengitti hiljaa ja säännöllisesti. Pikku pojat tulivat unisiksi ja nuokkuivat ja kyyhöttivät toisiaan vasten istuallaan. Silloin vanha Nektaria otti lampun ja vei heidät puolinukuksissa pieneen perähuoneeseen jonkinlaiselle lautalaverille, jolla oli kuivia olkia vuoteena, ja laittoi heidät nukkumaan, peitellen heitä niin hyvin kuin voi; ja pian he olivat unen helmoissa. Hän palasi takaisin, varjostaen lamppua huolellisesti kädellään. Ja hetken perästä, kun sairaskin näytti olevan unessa, Nektaria ja Zoë hiipivät hiljaa toiseen päähän huonetta ja alkoivat puhella kuiskaillen.
"Hän on parempi tänä iltana", sanoi tyttö.
Nektaria pudisti päätään epäilevänä.
"Kuinka voi kukaan parantua täällä, kun ei ole lääkkeitä eikä ruokaa eikä lämmintä?" kysyi hän. "Niin, hän on parempi — hiukan. Se saa kuoleman tulon kestämään vain kauemmin."
"Hän ei saa kuolla", sanoi Zoë. "Bukaralainen on luvannut rahaa ja apua."
"Ilmaiseksiko? Hän ei anna mitään lahjaksi", vastasi Nektaria surullisena. "Hän puhui minun kanssani kauan tänä iltana kadulla. Minä rukoilin häntä antamaan meille vähän apua nyt, kunnes vaara olisi ohi, sillä jos te jätätte hänet, niin hän kuolee."
"Koetitko saada häntä uskomaan, että jos hän auttaisi meitä nyt, niin sinä houkuttelisit minut hänelle muutamien päivien perästä?"
"Kyllä, mutta hän nauroi minulle — hiljaa ja viisaasti niinkuin bukaralaiset nauravat. Hän kysyi minulta, luulinko minä ruokittavan susia lihalla ennenkuin syötti asetettiin sudenkuopalle, johon ne aiottiin pyydystää. Hän sanoi suoraan, että jollette te saa tehdyksi päätöstä, niin emme saa häneltä muuta kuin kolme äyriä päivässä, ja jos äitinne kuolee, niin sitä pahempi; ja jos lapset kuolevat, niin sitä pahempi; ja jos minä kuolen niin sitä pahempi; sillä hän sanoo, että te olette vahvin meistä kaikista ja jäätte elämään meidän jälkeemme."
"Se on totta!" Zoë risti kätensä seinää vasten ja painoi otsansa niitä vasten, sulkien silmänsä. "Se on totta", toisti hän, puhuen yhä kuiskaamalla, "minä olen niin vahva!"
Vanha Nektaria seisoi hänen vieressään ja laski ryppyisen poskensa kylmää seinää vasten, niin että heidän kasvonsa olivat likitysten ja he saattoivat yhä puhella.
"Jos minä kieltäydyn", sanoi tyttö, mielenahdistuksesta väristen, "niin saan nähdä teidän kaikkien kuolevan silmäini edessä, yksi erältään!"
"Kuitenkin, jos jätätte äitinne nyt —" aloitti vanhus.
"Hän on jaksanut kestää paljon kovempaakin kuin minun menetykseni on", vastasi Zoë. "Isän pitkän vankeuden, hänen kauhean kuolemansa!" Zoë vapisi nyt kiireestä kantapäähän.
Nektaria laski kuihtuneen kätensä myötätuntoisesti hänen värisevälle olkapäälleen, mutta Zoë sai hillityksi itsensä hetkisen äänettömyyden jälkeen ja käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin.
"Sinun täytyy saada hänet luulemaan, että minä tulen takaisin", kuiskasi hän. "Mitään muuta keinoa ei ole — jollen myy sieluanikin. Se olisi todella hänen surmansa — sitä hän ei jaksaisi kestää!"
"Ja etteivät minun vanhat luuni ole minkään arvoisia!" huokasi vanha eukko-parka. Hän tarttui Zoën risaisen hihan repaleisiin ja painoi ne huulilleen.
Mutta Zoë kumartui alas, sillä hän oli päätään pitempi, ja suuteli hellästi ryppyisiä kasvoja.
"Hst!" kuiskasi hän vienosti. "Sinä herätät hänet, jos itket. Minun täytyy se tehdä, Ria, pelastaakseni teidät kaikki kuolemasta, kun kerran voin. Jos odotan kauemmin, niin laihdun, ja vaikka olenkin niin vahva, voin tulla sairaaksi. Sitten en ole minkään arvoinen bukaralaiselle."
"Mutta se on orjuutta, lapsi! Ettekö ymmärrä että se on orjuutta? Että hän vie teidät torille myytäväksi, niinkuin hän möisi arabialaisen tamman, enimmän tarjoavalle?"
Zoë nojautui syrjittäin seinään, ja lattialla olevasta savilampusta hohti heikko valaistus hänen suloisille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen ja hänen ihanan vartalonsa ulkopiirteille, joita ohuet riekaleet pystyivät vain huonosti salaamaan.
"Onko totta, että minä olen vielä kaunis?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
"Kyllä", vastasi vanha vaimo, katsoen häneen, "se on totta. Te ette ollut sievä lapsena, teidän ihonne oli kelmeä ja nenänne —"
Zoë keskeytti hänet.
"Luuletko että orjamarkkinoilla on kaupan monta yhtä kaunista tyttöä kuin minä?"
"Ei minun aikanani ainakaan", vastasi vanha vaimo. "Kun minä olin markkinoilla, en nähnyt yhtään, jota olisi voinut teihin verrata."
Hänet oli myyty kolmentoista-vuotiaana.
"Luonnollisesti", lisäsi hän, "kauniit pidettiin erillään meistä ja he saivat parempaa ruokaa, ennenkuin heidät myytiin, mutta me palvelimme heitä — me, joita ei kukaan olisi ostanut muuta kuin työntekoa varten — ja niin me näimme heidät joka päivä."
"Hän sanoo tahtovansa antaa minusta sata Venetsian tukaattia, eikö niin?"
"Niin; ja te olette ainakin kolmensadan arvoinen", vastasi orja-vanhus, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, vaikka hän koki painaa niitä takaisin koukkuisilla sormillaan.
Sairas nainen kutsui heitä heikolla äänellä. Zoë oli kohta hänen vieressään, ja Nektaria laahusti hiiliastian luo niin joutuin kuin voi ja kyykistyi puhaltamaan hiilokseen lämmittääkseen vähän maitoa.
"Minulla on kylmä", valitti sairas, "niin kylmä!"
Zoë otti hänen toisen kätensä ja alkoi lämmittää sitä omien käsiensä välissä.
"Se on kuin jää", sanoi hän.
Tyttö oli jo siltäänkin huonosti verhottu, ja alkukevään yö oli kylmä; mutta hän riisui pois risaisen päällysvaatteensa, pitkäliepeisen kreikkalaismallisen viitan, ja levitti sen vuoteen toisten kurjien peitteiden päälle, kietoen sen äitinsä kaulan ympäri.
"Mutta sinä itse, lapsi?" vastusti sairas heikosti.
"Minulla on liian lämmin", vastasi Zoë, jonka hampaat kalisivat.
Nektaria toi lämmitetyn maidon, ja Zoë kohotti tyynyä samoin kuin taannoin ja piti kuppia janoisilla huulilla, kunnes se oli tyhjennyt.
"Ei se mitään hyödytä", huokasi äiti. "Minä kuolen. Minä en elä aamuun."
Hän oli ollut hyvin korkea-arvoinen konstantinopolilainen nainen, kyria Agata, protosparthos Mikael Rhangaben puoliso, jonka keisari Andronikus oli kamalalla tavalla kiduttanut kuoliaaksi toista vuotta sitten, koska hän oli ollut uskollinen keisari Johannekselle. Miehensä vangitsemiseen saakka oli kyria Agata asunut marmoripalatsissa Kultaisen Sarven rannalla tai kauniissa Bosporin varrella olevassa huvilassa. Hän oli viettänyt hienostunutta elämää ja nauttinut olemassaolostaan, ja vielä sittenkin kuin kaikki hänen miehensä omaisuus oli takavarikoitu samoin kuin hänen omansakin, oli hän elänyt yltäkylläisyydessä useita kuukausia lastensa kanssa, lainaillen sieltä täältä ystäviltään ja sukulaisiltaan. Mutta nämä olivat lopulta hylänneet hänet; ei silti etteivät jotkut heistä olisi olleet anteliaita ja halunneet ylläpitää häntä vaikka vuosia, jos se olisi ollut pelkkä raha-kysymys, mutta se muuttui kysymykseksi oman henkensä säilyttämisestä senjälkeenkuin Rhangabe oli teloitettu, eikä kukaan heistä halunnut joutua sokaistavaksi tai silvottavaksi tai ehkä kuristettavaksi siitä syystä että oli auttanut häntä. Silloin hän oli vajonnut toivottomaan puutteeseen; hänen orjansa olivat kaikki otetut muun omaisuuden mukana ja myyty markkinoilla, mutta vanha Nektaria oli piiloutunut ja siten pelastunut. Ja hän, joka tunsi kaupungin, oli vienyt kyria Agatan ja hänen kolme lastaan kerjäläisten kortteliin, viimeiseen suojapaikkaan, kun kukaan ei suostunut ottamaan heitä luokseen. Vanha orja oli raatanut heidän hyväkseen ja kerjännyt heille, ja olisi varastanutkin, jollei hän olisi ollut syvästi vakuutettu, että varastaminen ei ollut ainoastaan rikos, josta vähin rangaistus oli oikean käden menettäminen, vaan vielä paljon suurempi synti sen vuoksi, että se osoitti varkaalta puuttuvan uskoa sallimuksen hyvyyteen. Sillä sallimus, niin sanoi Nektaria, oli aina oikeassa, ja niin kauan kuin ihmiset tekivät oikein, olivat he sopusoinnussa sallimuksen kanssa; toisin sanoin, kaikki päättyisi hyvin, joko maan päällä tai taivaassa. Mutta varastaminen, kavaluudella murhaaminen, tai muu lähimmäisen vahingoittaminen omaksi edukseen oli sallimuksen töihin sekaantumista, ja ihmiset, jotka sellaista tekivät, huomaisivat lopulta joutuneensa paikkaan, joka oli suoraan vastakkainen sille taivaalle, jossa sallimus asui. Laatuunsa katsoen oli Nektarian järkeily tervettä, ja joko se sitten oli tositieteellistä tai ei, oli se kieltämättä moraalista.
Zoë ei ollut kyria Agatan oma tytär. Protosparthokselle ja hänen puolisolleen ei ollut syntynyt lasta useaan vuoteen heidän ollessaan naimisissa, ja vihdoin he toivottomina olivat ottaneet kasvatikseen pienen tyttölapsen, jonka vanhemmat, nuori venetsialainen pariskunta, olivat molemmat kuolleet koleraan, joka aika ajoin oli Konstantinopolin vitsauksena. Kyria Agata ja Rhangabe kasvattivat häntä kuin omaa tytärtään, ja vuosia kului. Sitten heille vihdoin syntyi kaksi poikaa puolentoista vuoden ajalla. Mikael Rhangaben hellyys ottotyttöä kohtaan ei muuttunut vähääkään. Kyria Agata rakasti omia lapsiaan enemmän, niinkuin jokainen äiti tekisi, ja niinkuin jokaisella lapsella on oikeus odottaa tultuaan kyllin vanhaksi ajattelemaan. Hän ei ollut ollut epäystävällinen Zoëlle, vielä vähemmin hautonut tätä kohtaan vastenmielisyyttä; mutta hän oli tullut välinpitämättömäksi häntä kohtaan ja odottanut tyydytyksellä sitä aikaa, jolloin tyttö menisi naimisiin ja jättäisi talon. Sitten oli tullut tuo suuri onnettomuus, omaisuuden menetys, ja lopulta kerjurin kurjuus ja suoranainen nälkä. Ja vaikka Zoën hellyys oli käynyt syvemmäksi ja epäitsekkäämmäksi joka koettelemukselta, koski vanhemman naisen suurin huoli nyt äärimmäisen kurjuuden vaiheilla ensi sijassa hänen poikiaan, sitten häntä itseään, ja kaikkein viimeiseksi Zoëta.
Tyttö tiesi totuuden syntyperästään, sillä Rhangabe ei ollut katsonut oikeaksi salata sitä häneltä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään muistoa vanhemmistaan. Protosparthos ja hänen vaimonsa olivat olleet hänelle todellinen isä ja äiti, ja he olivat olleet lempeitä, ja kiitollisuus ja kiintymys kuuluivat tytön luonteeseen. Hän näki kyria Agatan rakastavan poikia enemmän, mutta hän oli jo kyllin naisellinen tunteakseen, että inhimillisen luonnon täytyi antaa vallita, kun verisiteistä oli kysymys. Ja sitäpaitsi, vaikka hänen kasvattiäitinsä olisi ollut tyly ja kylmäkin, sen sijaan että oli vain välinpitämätön oltuaan ennen hellä, olisi tyttö sittenkin antanut henkensä hänen puolestaan, Rhangabe-vainajan tähden. Tämän eläessä oli tyttö miltei jumaloinut häntä; kuolintuskissaan hän oli lähettänyt vaimolleen ja lapsilleen ja Zoëlle viestin, joka jonkun onnellisen ihmeen kautta oli tullut perille; ja nyt, kun hän oli kuollut, oli Zoë valmis kuolemaan hänen omiensa puolesta; jopa enemmänkin, hän suostui myymään itsensä orjaksi heidän tähtensä.
Hän seisoi vuoteen vieressä vain puoleksi verhottuna, ja hän koetti ajatella mitä muuta hän voisi tehdä, tuijottaessaan häntä kohti kääntyneisiin kalpeihin kasvoihin.
"Onko teidän nyt lämpimämpi?" kysyi hän hellästi.
"Kyllä — vähän. Kiitos, lapsi."
Kyria Agata sulki silmänsä jälleen, mutta Zoë valvoi yhä hänen vieressään. Tyttö alkoi tulla vakuutetuksi, että varsinainen vaara oli ohitse, ja että hienostukseen ja mukavuuteen tottunut nainen tarvitsi vain hoitoa ja lämpöä ja ruokaa. Siinä kaikki, mutta se olikin mahdotonta saavuttaa, kun ei ollut enää jäljellä mitään myytäväksi kelpaavaa; ei mitään muuta kuin ihana ja suloinen Zoë itse. Sata kultatukaattia olisi kokonainen omaisuus. Nektaria-vanhuksen käsissä sellainen summa auttaisi hankkimaan todellista mukavuutta enemmäksi kuin vuodeksi, eikä kukaan voinut arvata mitä sillävälin saattaisi tapahtua. Onnen käänne saattaisi asettaa Johannes-keisarin takaisin valtaistuimelle. Hän oli ollut heikko hallitsija, mutta ei julma eikä kiittämätön, ja varmasti hän pitäisi huolen henkivartiastonsa päällikön lesken toimeentulosta, kiitokseksi siitä, että tämän mies oli kärsinyt kidutuskuoleman uskollisuudestaan häntä kohtaan. Sitten voitaisiin Zoë ostaa jälleen vapaaksi ja hän menisi luostariin ja eläisi hyvää elämää kaiken ikänsä, sovittaakseen sen pahan, mihin hänet ostettuna orjana mahdollisesti pakotettaisiin.
Sen hän voi tehdä ja se hänen täytyi tehdä, sillä mitään muuta neuvoa ei ollut Agatan ja pikku poikien hengen pelastamiseksi.
"Vähän maitoa vielä", sanoi sairas, avaten jälleen silmänsä.
Nektaria kumartui hiiliastian yli ja lämmitti jäljelläolevan maitotilkan. Katsellessaan hänen liikkeitään Zoë näki, että se oli viimeinen; mutta kyria Agata oli varmasti parempi ja pyytäisi vielä lisää yön aikana, eikä silloin olisi mitä antaa hänelle; ehkä ei mitään ennenkuin lähellä puoltapäivää seuraavana päivänä.
Nektaria otti hiiliastian ja meni täyttämään sitä raunioituneen talon sisäpihalle, sytyttääkseen hiilet siellä ulkoilmassa. Sairas sulki jälleen silmänsä, hetkiseksi tyydytettynä ja lämmenneenä.
Zoë vaipui polvilleen vuoteen viereen, unohtaen vilunsa ja nälkäisyytensä, ajatustensa tulvahtaessa epätoivon hyökyaalloksi.
Yötuuli kantoi kujaa pitkin mielipuolen naisen hyräilyä: "Eleeison!Eleeison!"
Ja Zoë vastasi itsetiedottomasti, niinkuin olisi vastannut kirkossa:"Kyrie eleeison!"
"Autuas arkkienkeli Mikael, anna meille ruokaa, me näännymme!" kuului hurja laulu, nyt kimeänä ja selvänä.
"Kyrie eleeison!" vastasi Zoë polvillaan.
Sitten hän hypähti jaloilleen kuin säikähtynyt eläin. Joku oli koputtanut ovelle. Hän kokosi toisella kädellä ohuita ryysyjään povensa ylle, toinen laskeutui tiedottomasti sairaan olkapäälle, ikäänkuin samalla rauhoittaen häntä ja kehoittaen häntä olemaan hiljaa.
Jälleen kuului koputus, nytkin hiljaisena, mutta hiukan kovempana kuin äsken. Nektaria oli yhä poissa puuhaten hiiliastian kanssa, ja sairas ei kuullut mitään, sillä hän oli vihdoinkin vaipunut sikeään uneen. Zoë näki tämän ja veti paljaat jalkansa pois paikatuista tohveleista, ennenkuin juoksi kevyesti ovelle.
"Kuka koputtaa?" kysyi hän hyvin hillityllä äänellä, puristaen ryysyisiä verhojaan ruumistaan vasten.
Bukaralaisen mairea ääni vastasi hänelle mielistelevästi.
"Olen Rustan", sanoi hän. "Minun on tullut äkkiarvaamatta pakko lähteä matkalle, ja minä lähden varhain huomisaamuna."
Zoë pidätti henkeään, sillä hän tunsi viimeisen mahdollisuuden äitinsä hengen pelastamiseksi olevan luisumassa pois.
"Kuuletko mitä sanon?" kysyi Rustan ulkopuolelta.
"Kuulen."
"Tahdotko nyt tehdä päätöksen? Minä annan sinulle vielä puolet lisää siihen mitä lupasin."
Tytön kasvot olivat olleet kalpeat; nyt ne valahtivat ihan valkeiksi, sillä ratkaiseva hetki oli tullut kovin äkkiä. Hän koetti nielaista voidakseen puhua selvästi, ja hän katsahti vuoteeseen päin. Kyria Agata oli sikeässä unessa.
"Onko teillä rahat mukananne?" kysyi Zoë miltei läähättäen.
"On."
Ryysyjä koossa pitävä käsi pusertui epätoivoisesti sydäntä vasten. Oli äänetöntä niin kauan että Rustan olisi ehtinyt laskea kymmeneen. Kahdesti Zoë vielä katsahti vuoteeseen päin, ja sitten hän äärettömän varovasti siirsi syrjään ovea kiinni pitävän puisen teljen. Vielä kerran hän veti riekaleita ylleen, sillä ne olivat valahtaneet alas hänen käyttäessään molempia käsiään. Hän raotti ovea ja näki Rustanin kaapuun verhottuna, innokkaat kasvot ja musta parta eteenpäin kurottuneina, valmiina astumaan sisään. Mutta Zoë pysäytti hänet ja ojensi kätensä.
"Äitini on vaipunut sikeään uneen", sanoi hän. "Antakaa minulle rahat, niin tulen mukaanne."
Viivyttelemättä Rustan laski hänen ojennettuun käteensä pienen, karkeasta purjekankaasta tehdyn, hamppunyörillä lujasti sidotun pussin.
"Kuinka paljon siinä on?" kuiskasi Zoë.
"Sataviisikymmentä kultatukaattia", vastasi bukaralainen alentaen ääntään, sillä hän tiesi pääsevänsä vähemmillä hankaluuksilla, jollei herättäisi nukkuvaa naista.
Samassa Nektaria tuli takaisin sisäpihalta hiiliastiaa kantaen. Zoë katsoi häntä silmiin ja ojensi raskasta pikku pussia. Eukko tuijotti, katsahti kyria Agatan nukkuviin kasvoihin, laski hiiliastian lattialle ja tuli Zoën luo.
"Hän on tuonut rahat, sataviisikymmentä tukaattia", kuiskasi Zoë, työntäen pussin Nektarian vapiseviin käsiin. "Se on ainoa keino. Hyvästi — pian — sulje ovi ennenkuin hän herää — sano hänelle, että minä olen nukkumassa oljilla — Jumala siunatkoon teitä —"
"Eleeison! Eleeison!" kuului mielipuolen naisen vaikerrus tuulen kantamana.
Ennenkuin Nektaria ehti vastata, oli Zoë vetänyt oven kiinni jälkeensä ja seisoi ulkopuolella, avojaloin jähmettyneellä liejulla ja tuskin kunnolla verhottuna. Hän ei virkkanut nyt mitään, ja Rustankin oli ääneti, mutta hän oli ottanut tyttöä ranteesta ja piti siitä lujasti kuitenkaan loukkaamatta sitä. Tuo nopsa nuori olento saattoi vielä yrittää karata vapauteen, niin älytön teko kuin se olisikin, koska Rustan saattoi helposti tunkeutua raunioituneeseen taloon ja ottaa rahansa takaisin, jos Zoë karkaisi häneltä. Mutta hän oli kerran ennen ollut vähällä menettää erään nuoren orjan eikä halunnut antautua alttiiksi samalle vaaralle, jonka vuoksi hän piti voimakkaan kätensä lujasti puristettuna tytön hennon ranteen ympärille, vaikka Zoë käveli hänen rinnallaan rauhallisesti sankassa pimeydessä, ajattelematta muuta kuin miten verhota itseään Rustanin katseelta, vaikka tämä tuskin saattoi erottaa hänen vartalonsa ulkopiirteitä.
He kulkivat nopeasti. Rustanin taluttaessa häntä erään jyrkän käänteen ohi Zoë kuuli viimeisen kerran tuon poloisen mielipuolen hurjan huudon, jota hän oli kuunnellut niin usein sekä päivin että yön hiljaisuudessa. Sitten hän tuli toiselle kadulle eikä kuullut sitä enää.
Hänelle ei suotu vielä aikaa ajatella tilaansa. Astuttuaan vielä muutamia askeleita Rustan pysähtyi äkkiä, yhä pitäen häntä ranteesta, ja Zoë näki, että he olivat saapuneet miesryhmän luo, joka oli heitä odottamassa. Yksi heistä kohotti äkkiä lyhdyn, joka oli ollut peitettynä ja loi nyt kellertävän hohteen ohuiden sarvilevyjen läpi, ja Zoë näki että mies oli kookas etiopialainen, musta kuin eebenpuu. Zoë veti ryysyjään yhä tiukemmin ylleen vapaalla kädellään ja kääntyi poispäin valosta, mikäli Rustanin hellittämätön ote salli.
Hetkistä myöhemmin heitti joku, jota Zoë ei voinut nähdä, laajan, lämpimän vaipan hänen harteilleen takaapäin, ja hän otti sen ilomielin vastaan, vetäen sen reunat povelleen.
"Mene kantotuoliin", sanoi Rustan, tuikeasti mutta hillitysti.
Hänen äänessään ei nyt ollut mitään lempeätä eikä maireaa. Hän oli ostanut tytön ja tämä oli hänen omaisuuttaan. Neljä miestä oli nostanut kantotuolin koholle pitäen sitä Zoën edessä niin että pieni avoin ovi oli juuri hänen kohdallaan. Hän kääntyi, istuutui laidalle ja taivutti päätään pujahtaakseen kuljetusvehkeeseen takaperin, niinkuin Itämaiden naiset oppivat tekemään hyvin sujuvasti. Rustan piti kiinni hänen ranteestaan, kunnes hän oli valmis vetämään jalkansa sisään, ja kun hän vihdoin päästi hänet irti, katosi Zoë kantotuolin sisään. Heti sulki Rustan liukuoven ja telkesi sen pronssivaarnalla. Kummassakin ovessa oli puolikymmentä pyöreää reikää ilman pääsyä varten, ei varsin niin suuria, että tavallisen naisen käsi olisi mahtunut läpi.
Zoë vaipui taaksepäin ahtaassa, pimeässä kojussaan ja huomasi nojaavansa joustavia, pehmeällä nahalla päällystettyjä tyynyjä vastaan. Kantotuoli alkoi liikkua vakavasti eteenpäin, tuskin ollenkaan heiluen puolelta toiselle ja nousematta tai laskematta vähääkään, kun kantajat astuivat tasaisin, liukuvin askelin, jokainen siirtäen jalkaansa jotakin sekunnin rahtua myöhemmin kuin lähinnäoleva, jotteivät he, samaan tahtiin astuen, saattaisi kantamustaan heilumaan, mikä on kannettavalle sietämätöntä.
Neljä miestä kantoi kantotuolia, viides, rautakärkisellä sauvalla asestettu, kulki edellä lyhtyä kantaen, ja Rustan seurasi jäljessä. Kulkueen ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut ihmettelyä tai uteliaisuutta kaupungissa, missä jokainen varakas henkilö iltasella ulos lähtiessään käytti kantotuolia kulkuneuvonaan ja ainakin kahta luotettavaa palvelijaa saattajinaan. Lisäksi, mitä siihen tulee, oli Rustanin asia täysin laillinen eikä kellään ollut mitään sanomista siihen, että hän kuljetti vastaostettua kaunotarta umpinaisessa kantotuolissa etäisestä kaupunginosasta kotiinsa.
Oli totta, ettei hänellä ollut rahoistaan mitään kuittia, joka olisi todistanut, että ne oli maksettu sovittuna hintana täysikasvuisesta, yhdeksännellätoista vuodella olevasta valkoisesta immestä, jolla oli ruskeat silmät, ruskea tukka, kaksikymmentäkahdeksan hammasta, kaikki terveitä, ja kalpea kasvojenväri; joka painoi noin kaksi attikalaista talenttia ja viisi minaa ja oli avojaloin seisoessaan juuri kuutta kämmentä pitkä. Kirjaimellisen lain mukaan hänellä olisi pitänyt olla sellainen asiapaperi, orjan isän tai äidin tai omistajan allekirjoittama, mutta hän tiesi olevansa täysin turvassa ilman sitäkin. Kuten kaikki bukaralaiset, oli hän terävä ihmisluonteen tuntija, ja hän oli aivan varma, että kerran kohtaloonsa alistuttuaan Zoë ei pettäisi häntä vaatimalla takaisin uhraamaansa vapautta. Sitäpaitsi hän tiesi, että sellaisen miehen ottotyttärellä, joka oli kuollut kilpa-ajoradan mestauslavalla hallitsevan keisarin vihamiehellä, olisi varsin vähäinen mahdollisuus oikeuden saamiseen, vaikka koettaisikin todistaa tulleensa väkisin viedyksi. Rustan Karaboghazdzhi tunsi asemansa horjumattomaksi seuratessaan kantotuolia, joka vei hänen viimeistä ostostaan Konstantinopolin mutkaisia katuja pitkin sitä kapeaa kujaa kohti, jonka toista sivua reunusti tuo salaperäinen muuri, jossa oli vain yksi ainoa ovi.
Hän oli varsin tyytyväinen päivän liiketoimiin, sillä hän tiesi aivan varmasti ansainneensa sievoiset voitot. Viittansa alla hänellä oli kädessään helminauha, ja kävellessään hän teki laskelmia otaksuttavasta voitostaan, työntäen helmiä peukalollaan nauhaa myöten. Hän oli maksanut Zoësta sataviisikymmentä kultatukaattia; mutta niistä oli viisikymmentä ollut ainakin neljännesosaksi vajapainoisia, joten kullan varsinainen arvo oli satakolmekymmentäseitsemän ja puoli tukaattia. Hän oli aivan varma, että Zeno hyväksyisi kaupan huolellisen tarkastuksen jälkeen, ja että hän suostuisi maksamaan kolmesataaviisikymmentä sekiiniä, vaikka tyttö olikin vähän liian vanha sen mukaan kuin orjain ikä laskettiin. Hänen olisi tullut olla kuudentoista ja seitsemäntoista välillä, mutta kuitenkin hän oli erinomaisen kaunis ja puhui kolmea kieltä — kreikkaa, latinaa ja italiaa. Jos Zeno maksaisi tuon hinnan, olisi puhdas voitto kaksisataakaksitoista ja puoli tukaattia. Helmet liikkuivat nopeaan Rustanin hyppysissä, ja hänen kylmät harmaat silmänsä kiiluivat pimeässä. Kaksisataakaksitoista ja puoli sadastakolmestakymmenestäseitsemästä ja puolesta teki tuon uuden venetsialaisen laskutavan mukaan, niin ja niin paljon sadalta, mikä oli hyvin mukava tapa laskea voittoa, sataviisikymmentäneljä ja puoli prosenttia. Helmet liikkuivat hurjasti, kun kauppiaan mielikuvitus vei hänet kaupankäynnin paratiisiin, jossa hän voisi saada sataviisikymmentä prosenttia pääomalleen jokaisena vuoden päivänä, sunnuntaita ja suuria juhlapäiviä lukuunottamatta. Tämä laskutehtävä oli monimutkainen bukaralaisenkin aivoille, mutta sitä oli hauska selvittää, ja Rustanin veri virtaili suloisesti hänen suonissaan, kun hän käveli ostoksensa perässä.
Hän ei ollut hukannut vähääkään aikaa senjälkeenkuin hän oli poistunut kerjäläiskorttelista myöhään iltapäivällä, ilman minkäänlaista varmuutta siitä, että Zoë aikoi lainkaan antautua, ja suuresti epäillen, tekisikö hän sitä lähinnäseuraavien kolmen päivän kuluessa. Kuitenkin hän oli rohkeasti luvannut, että Carlo Zeno saisi nähdä hänet hyväksymistään varten seuraavana aamuna. Eihän hän missään tapauksessa tulisi kärsimään muuta kuin ensiyrityksen epäonnistumisen, sillä jollei hänen onnistuisi ostaa Zoëta ajoissa, voisi hän siitä huolimatta näyttää venetsialaiselle kauppiaalle erinäisiä aika sieviä tavaroita. Zeno ei ollut niitä miehiä, jotka tuhlaavat sanoja orjakauppiaiden laisille henkilöille, ja heidän keskustelunsa ei ollut kestänyt kymmentäkään minuuttia. Pitemmän ajan oli vienyt tukaattien punnitseminen sitä varten, että hän tietäisi varmasti määrätyn luvun niistä olevan vajapainoisia. Rustan ei nyt toivonut mitään muuta, kuin että hän olisi pannut paljon enemmän keveitä rahoja kukkaroon, koska sitä ei oltu edes avattu; sillä hän oli luonnollisesti odottanut, että häntä vaadittaisiin lukemaan ne vanhan Nektarian eteen, jolla oli vanhan orjan äly raha-asioissa.
Kantotuolin sisällä tyttö lepäsi tyynyillään pimeässä, ajatellen jonkinlaisella kauhulla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tosin ajatellut sitä jo monet päivät ja unettomat yöt, eikä hän sitä katunut; hän ei olisi palannut takaisin, nyt kun hän oli jättänyt yltäkylläisyyttä ja mukavuutta sinne, missä ei ollut ollut muuta kuin puutetta ja nälkää; mutta hän ajatteli sitä, mitä hänellä oli edessä, ja rukoili että saisi ummistaa silmänsä ja kuolla ennen aamun tuloa, tai mikä vielä parempi, ennenkuin kantotuoli pysähtyisi ja Rustan vetäisi auki liukuoven.
Orjuuden aikakaudella ja orjuuden maassa eläen hän tiesi hyvin orjan kohtalon. Hän tiesi, että oli sekä yleisiä että yksityisiä orjamarkkinoita, ja että hänen kauneutensa, joka teki hänet kallisarvoiseksi, säästäisi hänet ensinmainituilta. Mutta vapaasyntyisten vanhempain tyttärelle ei niiden molempien välinen erotus ollut niin suuri, että se olisi tuottanut lohdutusta. Hän saisi kylläkin hyvän asunnon, hyvät pukimet ja hyvän ruoan, eikä hänen tarvitsisi pelätä julmaa kohtelua; mutta ehkä jo huomenna saapuisi ostajia, ja häntä näytettäisiin heille kuin kallisarvoista hevosta; he arvostelisivat hänen eri puoliaan ja kinastelisivat hänestä sekä Rustanin vaatimasta summasta; ja jos he pitäisivät hintaa liian korkeana, menisivät he pois ja toisia tulisi ja taas toisia, kunnes kauppa viimein tehtäisiin. Mitä sitten seuraisi, siitä hän ei osannut ajatella muuta kuin että hänen täytyisi kuolla. Hän tiesi, että monta kaunista tyttöä myytiin salaa sulttaani Amuradille tai turkkilaispäälliköille Vähään-Aasiaan tai Adrianopoliin, ja että sangen todennäköisesti hänen ei tulisi käymään sen paremmin, sillä valloittajat tuhlasivat kultiaan runsain käsin, kun taas kreikkalaiset olivat joko puoleksi-rappeutuneita ylimyksiä tai itaroita kauppiaita, jotka pitivät lukua joka äyristä.
Miehet kantoivat kantotuolia tasaisesti ja vakavasti, hidastamatta tai jouduttamatta nopeuttaan. Aika tuntui loppumattomalta. Silloin tällöin hän kuuli ihmisääniä ja useiden askelten kopinaa sekä hevosten kavioitten töminää, mitkä kertoivat hänelle, että hän oli tullut vilkasliikkeisemmille kaduille, mutta enimmäkseen hän ei kuullut juuri muuta kuin miesten paksujen sandaalien hipsutuksen ja Rustanin nahkakenkäisten jalkain tukevamman astunnan tien kovemmilla paikoilla. Hän arvasi Rustanin karttavan valtakatuja, arvattavasti siitä syystä, että tähänkin vuorokauden aikaan niillä tungeksiva ihmispaljous olisi häirinnyt kantotuolin kulkua. Zoë tiesi yhtä hyvin kuin kauppiaskin, ettei toimituksessa tähän saakka ollut vielä mitään salattavaa; myöhemmin sitävastoin, siinä tapauksessa että hänet myytäisiin turkkilaisille, hänet mahdollisesti kuljetettaisiin salaa Bosporin toiselle puolelle, sillä vaikka mikään laki ei kieltänyt myymästä kristittyjä tyttöjä uskottomille, katseli kaupungin väestö sellaista kauppaa jonkinlaisella inholla, ja suuttunut väkijoukko saattaisi vapauttaa kaupittavan tavaran kauppiaan käsistä. Zoë ei toivonut näin harvinaista hyvää onnea, sillä Rustan ei ollut niitä miehiä, jotka liikeasioissaan antautuisivat tarpeettomasti vaaroille alttiiksi.
Maatessaan tyynyjen keskellä, peläten matkan määrää, mutta vähitellen kyllästyen tulevaisuuden tuumintaan, Zoë antoi ajatustensa siirtyä taaksepäin siihen alkusyyhyn, josta koko hänen kova-onnensa, Mikael Rhangaben kamala kuolema ja kaikki sitä seuranneet kärsimykset olivat johtuneet. Yksi ainoa mies oli aiheuttanut kaiken tuon pahan ja vielä paljon muutakin, yksi mies, vallassaoleva keisari Andronikus. Zoë ei ollut kostonhaluinen eikä julma, verenhimoisuudesta puhumattakaan; mutta tuota miestä ajatellessaan hän tunsi, että hän tappaisi hänet jos vain voisi, ja että se olisi hänelle aivan oikein. Äkkiä välähti jokin toivonsäteen tapainen hänen pimeyteensä. Nektaria oli sanonut hänelle kuinka kaunis hän oli; kukaties hän, ollen niin paljon arvokkaampi useimpia markkinoille joutuvia orjia, olisi määrätty joutumaan itse keisarille. Se saattoi kyllä olla mahdollista. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin pimeässä. Jos tämä olisi hänen kohtalonsa, niin vallananastajan päivät olisivat luetut. Hän vapauttaisi maansa hirmuvaltiaan vallasta ja kostaisi Rhangaben surman ja kaiken muun yhdellä äkki-iskulla, vaikka hänet itsensä sitten kohtaisi kuolemantuomio samalla tunnilla. Se oli todella jotakin, jota kannatti toivoa.
Kantotuoli pysähtyi ja hän kuuli avaimia pistettävän lukkoihin ja tunsi kantajien kääntyvän jyrkästi vasemmalle astuakseen portista sisään. Hänen matkansa kaupungin halki oli päättynyt.
Rustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä kannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin kantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen valoa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi kantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan ne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä, hän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui kantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen uteliaana ympärilleen.
Rustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren nuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja mulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia viemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko auttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta — vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono, venetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä olentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut kietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen riekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli valaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin tusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä muutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät uutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät säälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan hyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen huulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden todistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan tytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat nyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä. Zoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo mustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen epäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta tuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.
Neekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun valossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät hampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen paksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti vaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan, kunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan tytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär sormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa arvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi tarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen nyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi toisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.
"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä", sanoi hän kreikaksi. "Te toiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa."
Kaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä astui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät oli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai viisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten ja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän tiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen tilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt, karkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat hyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti, että he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä oli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli tulvillaan.
"Nukkumaan, kuuletteko!" huusi neekeritär toisille, nähdessään joidenkin haluavan viivytellä. "Pääsettekö!"
He näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja juoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän ovella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen saavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä muuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.
"Te olette valtiatar täällä, kokóna", sanoi hän. "Nämä molemmat tytöt saavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän vaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä heidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä opetan heidät täyttämään velvollisuutensa."
Taaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili kamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta uhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.
Zoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären käytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin, lempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin, ja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.
"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin", vastasi Zoë, laskien ystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.
Molemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella ihmettelevällä kiitollisuudella.
"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin", lisäsi Zoë, vastaten heidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli nähtävästi hyvällä tuulella.
"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka höyhenet ovat erilaiset!" huusi hän. "Mutta kokónan on nälkä ja vilu", jatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. "Ehkä hän tahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on valmiina."
"Olen syönyt illallista", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa leipää, "mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan jälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä."
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo kietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.
"Kiitos", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen."Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?"
"Kyllä, minä olen emäntä", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen lampunvalossa. "Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna."
Zoë ei voinut pidättää hämmästyksen elettä. Neekeritär nauroi.
"Rustan on viisas mies", sanoi hän kamalasti irvistäen. "Tulee halvemmaksi mennä naimisiin vankkakätisen naisen kanssa kuin pitää kahta sileänaamaista varasta vartijoina, niinkuin useimmat meidän liikealallamme tekevät. Jos kokóna suvaitsee seurata minua, niin näytän hänelle huoneen, jonka olen laittanut valmiiksi."
Zoë taivutti päätään ja seurasi, sillä neekeritär oli jo menossa. He tulivat jokseenkin tilavaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli laitettu kuntoon huomattavalla huolella, sillä se sisälsi kaikki mitä mukavuuksiin tottunut nainen saattoi vaatia. Hyvä persialainen matto peitti lattiaa; kapea, mutta sirosti koristeltu pronssinen sänky oli varustettu kahdella patjalla, tahrattomilla lakanoilla ja silkistä ja villasta kudotulla lämpimällä peitteellä. Marmorisella pöydällä seisoi pieni kiillotetusta metallista tehty peili, jonka edessä oli kaksi norsunluista kampaa sekä joukko norsunluisia ja hopeisia hiusneuloja ynnä muita naisen pukeutumisessa tarvittavia pikkuesineitä. Siinä oli myöskin kolmisarvinen kullattu lamppu, joka valaisi kaikkityyni mieluisalla hohteella. Matala, verhottu ovi vei huoneen perältä pieneen kylpyhuoneeseen, missä paloi toinen pieni lamppu. Neekeritär veti verhon syrjään ja näytti paikan Zoëlle, joka varmastikaan ei ollut odottanut saavansa viettää orjuutensa ensimmäistä yötä niin ylellisessä asunnossa. Rustanin vaimo avasi vielä suuren vaatekomeron ja näytti hänelle runsaan varaston hienoja liina- ja pitovaatteita, siististi laskostettuina ja hyllyille asetettuina. Pyöreälle pöydälle keskellä huonetta oli asetettu kolme ruokamaljaa, joista yhdessä oli kylmää lintupaistia, toisessa salaattia ja kolmannessa monenlaisia makeisia, ja myöskin oli siinä viiniä ja vettä pienissä hopeapulloissa sekä yksi hopeinen juomapikari. Oli todellakin kauan siitä kuin Zoë viimeksi oli nähnyt, tämän kaltaista, ja hänen silmiään alkoi äkkiä kirvellä, kun hän tuli ajatelleeksi, että orjakauppiaan vankila muistutti jonkunverran hänen entistä kotiaan. Sillä vankilahan se kaikesta huolimatta oli; hän arvasi, että suljetun ikkunan luukkujen takana oli vahvat rautatangot, ja sisään tullessaan hän oli nähnyt suuren avaimen oven ulkopuolella olevassa lukossa.
"On jo myöhäinen", sanoi neekeritär näytettyään kaikki. "Tytöt nukkuvat lattialla, sillä matto on hyvä ja tuolla nurkassa on heille kaksi peitettä. Hyvää yötä, kokóna. Millä nimellä saan kutsua kokónaa? Kokóna suokoon anteeksi palvelijansa tietämättömyyden!"
Zoë epäröi hetkisen. Hän ei ollut ajatellut nimensä muuttamista, mutta nyt hän tunsi yht'äkkiä, että orjana hänen oli katkaistava kaikki yhteys entiseen elämäänsä. Mitähän, jos henkilö, joka ostaisi hänet, olisi sattunut tuntemaan hänen äitinsä ja vieläpä hänet itsensäkin, ja tuntisi nyt hänet nimestä? Kasvojen yhdennäköisyyden voi selittää muutenkin, mutta kasvot ja nimi yhdessä varmasti antaisivat hänet ilmi. Ei hän niinkään paljon pelännyt sitä julkista häpeää, minkä Mikael Rhangaben ottotyttäreksi tunteminen aiheuttaisi; hän oli jo tottunut orja-sanan merkitykseen viimeisten kurjien päivien aikana. Mutta ihmiset eivät voisi olla sanomatta, että kyria Agata oli myönyt ottotyttärensä orjaksi pelastaakseen itsensä ja omat lapsensa kurjuudesta. Zoë saattoi tämän estää, ja hän epäröi vain sen verran aikaa, että ehti valita itselleen nimen.
"Kutsukaa minua Arethusaksi", sanoi hän.
Hänen ajatuksensa olivat palanneet siihen oikeudentekoon, jonka hän aikoi tehdä, jos hän joskus pääsisi lähelle keisari Andronikusta; ja jos Aretee olikin myöhemmin tullut merkitsemään hyvettä, oli se alussa merkinnyt urheutta, miehekästä, horjumatonta urheutta. Ja koska Zoë oli vain kreikkalainen tyttö eikä saksalainen professori, otaksui hän luonnollisesti, että Aretee oli juuri se sana, josta Arethusa oli johtunut.
"Se on kaunis nimi", huomautti hänen vanginvartijansa liehitellen.
"Ja millä nimellä minä saan kutsua teitä?" kysyi Zoë.
"Minä olen kyria Karaboghazdzhi." Neekeritär keikautti leimuavaa päätään ja hymyili tyydytetystä turhamaisuudesta. "Mieheni kutsuu minua Zoëksi", lisäsi hän, eriskummallisesti myhäillen ja hiukan kainoutta teeskennellen.
"Zoëksi!" Jalosyntyinen tyttö toisti oman nimensä vilpittömällä hämmästyksellä.
"Niin", vastasi neekeritär. "Rustan on hyvin hellä. Hän sanoo että minä olen hänen Zoënsa, hänen 'elämänsä', koska hän varmasti kuolisi nälkään ilman minua!"
"Ymmärrän", sanoi kreikkalainen tyttö.
Hän ei olisi uskonut, että hänen ennen maatapanoaan vankilassaan sinä iltana täytyisi tehdä tahdonponnistus pidättääkseen naurua.
"Ja nyt alkaa olla myöhä", sanoi neekeritär jälleen, "ja Rustan ihmettelee, minkätähden en tule sukimaan hänen partaansa ja tasoittamaan hänen tyynyään ja valmistamaan hänen iltajuomaansa. Hyvää yötä, kokóna Arethusa! Lähettäköön pyhä Kharalambos teille suloisia unia!"
"Samoin teille, kyria Karaboghazdzhi", vastasi Zoë, vaikka naisen tervehdyslause oli hänelle uusi.
Neekeritär poistui, yhä varsin tyytyväisenä itseensä ja heilutellen valtavia lanteitaan käydessään. Hän sulki oven, ja Zoë kuuli suuren avaimen vääntyvän lukossa.
Molemmat orjatytöt olivat seisoneet kunnioittavan välimatkan päässä koko keskustelun ajan, kädet alistuvasti ristissä ja katse lattiaan luotuna, sillä Rustanin vaimo oli jo opettanut heille käytöstapoja korottaakseen heidän hintaansa. Mutta niinpiankuin hän oli mennyt, katsoivat he toisiinsa ja heidän huulensa alkoivat hermostuneesti nytkähdellä; samassa he olivat molemmat äänettömän naurunpuuskan vallassa. He hytkyivät päästä jalkoihin, pitelivät sivujaan, köykistyivät ja huojuivat ja vääntelivät käsiään, mutta ei äännähdystäkään päässyt heidän huuliltaan. Sen pitemmälle he eivät voineet hillitä hilpeyttään, ja nauraessaan he katsahtelivat levottomasti Zoëhen.
Zoë ei voinut itsekään olla hymyilemättä ajatellessaan neekerittären ääretöntä itseensätyytyväisyyttä, mutta hetken perästä hän pudisti päätään tytöille ja pani sormen suulleen. Heidän hauskuutensa asettui pikaan, sillä vaikka hän näytti hyväntahtoiselta, he tiesivät mitä heillä oli odotettavissa, jos hän sanallakaan saattaisi heidät alttiiksi neekerittären tyytymättömyydelle.
Zoë oli hyvin väsynyt, kun tuo suuri uhraus nyt oli tehty, ja hän salli orjatyttöjen auttaa häntä niin paljon kuin he tahtoivat. He saivat hänet syömäänkin hiukan ja juomaan vähän vettä. Silloin tällöin, heidän katsahtaessaan häneen, hän taputti heitä olalle ja hymyili vienosti, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Kun tytöt olivat auttaneet häntä kylpemään ja olivat pyyhkineet hänen jalkansa, jotka olivat mudan tahraamat ja kylmästä siniset, lämmittivät he niitä kättensä välissä ja suutelivat niitä.
"Ne ovat kuin kaksi pientä valkohiirtä!" sanoi Julia, nauraen vienosti.
"Eipähän, ne ovat kuin nuoret kyyhkyset!" sanoi Lucilla.
Ja he pujahduttivat molemmin hänen jalkansa kauriinnahkaisiin tohveleihin; ja sitten he pukivat hänet yöpukuun, hienoihin kuiviin liinavaatteisiin ja pieneen vihreään silkkinuttuun. He olivat taitavia käsistään, vaikka olivatkin niin nuoria, ja hän antoi heidän tehdä mitä he luulivat hänen tarvitsevan, ja laskeutui vihdoin levolle, jolloin hänet peiteltiin ja sullottiin yhtä lämpimästi ja mieluisasti kuin kyria Agatan oli ollut tapana peitellä häntä, ennenkuin pojat olivat syntyneet ja vallanneet hänen paikkansa.
Muutamien minuuttien kuluttua pienet palvelustytöt olivat sammuttaneet lampun, jättäen ainoastaan kylpyhuoneen pienen tuikun palamaan; sitten he äänettömästi ahmivat kaikki makeiset pöydältä, minkä jälkeen he kytjähtivat matolle peitteidensä alle ja nukkuivat tuota pikaa, niinkuin nuoret eläimet.
Joitakin hetkiä Zoë yhä koetti ajatella. Niin väsynyt kuin hän olikin, inhosi hän itseään siitä syystä, että kykeni lepäämään sellaisessa mukavuudessa samaan aikaan kuin kyria Agata ehkä valvoi rääsykasansa alla ja Nektaria painautui olkia vastaan pysyttääkseen edes vähän lämpöä vanhassa ruumiissaan. Mutta sitten hän ajatteli huomista päivää ja mitä kaikkea Nektaria tekisi kultarahoillaan sairaan vaimon ja pienten poikain hyväksi, ja näissä viihdyttävissä mietteissä hän kantautui hiljaa pois tästä orjuuden maailmasta marmoriporttisen unten maan loputtomiin puutarhoihin.
Hänet herätti ikkunasta huoneeseen virtaava auringonpaiste, ja avatessaan silmänsä hän näki rautatangot ja muisti missä hän oli. Hän huokasi, sillä unessa hän oli ollut onnellinen. Tytöt istuivat ristissä jaloin matolla vierekkäin vähän matkan päässä, äänettöminä odottaen milloin hän heitä tarvitsisi. Hän käänsi päätään tyynyllä ja makasi kyljellään, katsellen heidän pieniä tummia kasvojaan; mutta ei puhutellut heitä vielä. He olivat hyvin samannäköisiä, tuumi hän, jokapäiväisiä tyttöjä, eroten niin vähän tuhansista muista suuren kaupungin orjatytöistä, että hänen olisi vaikea tuntea heitä joukosta, ennenkuin hän olisi katsellut heitä joitakin päiviä. He menisivät luonnollisesti pian kaupaksi, sillä kysyntää oli aina terveille nuorille talousorjille, jotka oli kunnollisesti opetettu. Hän kadehti heidän jokapäiväisiä piirteitään, heidän karkeaa mustaa tukkaansa, heidän kulmikasta vartaloaan, värittömiä poskiaan ja ovelia, pieniä, mustia silmiään. Heidät voitiin myydä vain työntekoon. Kaiken ikänsä Zoë oli kuullut keskusteltavan talous-orjien hinnoista, vieläpä vapaammin kuin vaatteiden tai jalokivien hinnoista, ja hän tiesi, ettei kumpikaan tytöistä ollut enemmän kuin kahdenkymmenenviiden tukaatin arvoinen. Hän aprikoi, kuinka paljon Rustan aikoi vaatia hänestä; varmaankaan hän ei vaatisi vähempää kuin kaksinverroin maksamansa summan.
Hänen näitä kysymyksiä miettiessään ja toivotellessaan kaiken aikaa, että saisi päivän mittaan tietoja kyria Agatasta, kääntyi suuri avain persialaisessa lukossa. Molemmat tytöt hypähtivät jaloilleen ja seisoivat kunnioittavassa asennossa. Zoë käänsi silmänsä äänen kuullessaan, ovi aukeni ja neekerittären leimuava pää ilmestyi päiväpaisteeseen. Hän näki Zoën olevan hereillään ja astui huoneeseen, sulkien oven perässään. Hän tervehti arvokasta vankiaan samalla puoleksituttavallisella, puoleksi-matelevalla puheensävyllä, jota hän alusta alkaen oli käyttänyt, kysyen häneltä kuinka hän oli nukkunut ja olivatko pienet palvelustytöt tehneet velvollisuutensa. Viimeksimainittua kysymystä säesti hurja silmäys molempiin tyttöihin. Zoë vastasi että he olivat erittäin taitavia ja hyväntapaisia. Neekeritär katseli pöydällä olevia illallisen jäännöksiä. "Kokóna Arethusa pitää siis makeisista", huomautti hän. "Hän syö vain suupalan lintupaistia ja kaikki sokurimantelit!"
Zoë oli huudahtamaisillaan hämmästyneen kiellon, kun hän huomasi orjatyttöjen kauhistuneet silmät ja ehkäisi itsensä hymyillen.
"Minä pidän hyvin paljon makeisista", vastasi hän huolettomasti.
Musta nainen näytti tyydytetyltä ja kääntyi pois pöydän luota. Hän avasi sitten vaatekaapin ja valitsi omasta mielestään kauneimman puvun, mitä kaapin hyllyillä oli. Zoë katseli häntä uteliaana. Hän levitti laskoksistaan vaaleanvihreitä silkkisiä vaatekappaleita ja yhden persikan värisestä persialaisesta sametista tehdyn ja hopealla kirjaillun, sekä vihreästä silkistä ja kultalangoista palmikoidun vyön. Tyttöset ottivat ne vastaan ja asettivat esille.
"Toden totta", sanoi Zoë, "ette suinkaan tarkoita että minun olisi puettava ylleni nuo vaatteet!"
"Ne ovat hyvin hyviä vaatteita", huomautti neekeritär suostuttelevasti. "Katsokaahan tätä samettiviittaa! Hietahelmiäkin on näissä kirjailuissa, ja se on ihan uusi ja käyttämätön. Mieheni osti sen Blachernaen palatsista, kun Kaunis Johannes vangittiin. Se kuului jollekin lempinaiselle. Orjat, jotka karkasivat, varastivat kaikkityyni ja möivät ne."
"Minä ottaisin mieluummin jonkun yksinkertaisemman puvun", sanoi Zoë; mutta vangittua keisaria mainittaessa hänen ruskeat silmänsä kävivät tummiksi ja ankaroiksi, ja hänen äänensä miltei vapisi.
"Kokóna Arethusan pitää esiintyä kauneimmillaan tänä aamuna", vastustiRustanin vaimo. "Hän saa vieraita."
Zoë säpsähti vähän ja veti vaistomaisesti vuodevaatteet leukaansa saakka.
"Nyt jo!" huudahti hän matalalla äänellä.
Neekeritär hymyili suu korvia myöten.
"Kokóna ei kukaties tule viettämään toista yötä meidän vaatimattoman kattomme alla", sanoi hän. "En tiedä mitään varmaa vielä, koska ostaja ei ole teitä nähnyt", jatkoi hän tuttavallisemmin, "mutta Rustan on kysynyt neuvoa tähdistälukijalta, joka sanoo näiden olevan onnekkaita päiviä ostollemme ja myynnillemme. Siksipä en epäilekään, ettei ostaja mielistyisi kokónan ulkonäköön, sillä totta puhuen, tahtomatta imarrella, meillä ei ole ollut halvassa talossamme vieraana sellaista kaunotarta pitkiin aikoihin."
Kaiken tämän tarkoituksena oli tietysti saattaa Zoë hyvälle tuulelle, jotta hän tekisi miellyttävän vaikutuksen odotettuun ostajaan. Rustan oli kerran menettänyt hyvin hyvän kaupan, kun kaupattava oli puhjennut kyyneliin väärällä hetkellä.
"Minkälainen mies on ostaja?" kysyi tyttö. "Tiedättekö kuka hän on?"
Hän lausui kysymyksen levollisesti, mutta pidätti henkeään odottaessaan vastausta.
"Olen unohtanut hänen nimensä", vastasi neekeritär hetken mietittyään."Hän on muukalainen, rikas nuori kauppias, joka asuu kauniissa talossaKultaisen Sarven rannalla."
"Siis kristitty?" kysyi Zoë, vakuuttaen ääntään.
Toinen oli olevinaan järkytetty.
"Luuleeko kokóna Arethusa Rustanin olevan niin jumalaton, että myisi kristityn neidon turkkilaisille? Rustan on hyvin hurskas mies, kokóna! Hän ei voisi tehdä niin jumalatonta tekoa!"
Zoë muisti kolmen kupariäyrin päivittäistä raha-annosta, ja kuinka Rustan oli pakottanut hänet myymään itsensä kyria Agatan tähden; mutta hän ei huolinut ruveta väittämään Rustanin hurskautta vastaan.
"Siis tähdistälukija sanoo, että minut myydään tänään", lausui hän huolettomuutta teeskennellen, vaikka hänen mielensä oli masentunut ja hän tunsi pientä pahoinvointia. "Onko hän suuri astroloogi?"
"Hän on Rustanin ystävä, Gorlias Pietrogliant", vastasi neekeritär, käännellessään vaatekaapissa olevia hienoja liinavaatteita. "Kyllä, hän on hyvä tähtienkatsoja, varsinkin kauppiaille. Hän on hyvin köyhä, mutta monet ovat tulleet rikkaiksi kysymällä häneltä neuvoa."
Hän löysi mitä oli etsinyt ja levitti nähtäväksi kauniisti kirjaillun liinaisen vaatekappaleen, joka oli hienoa kuin hämähäkinverkko.
"Ja jos olette niin onnellinen, että pääsette tuon rikkaan kauppiaan taloon", lisäsi hän, "niin voitte voittaa hänen suosionsa kehoittamalla häntä kysymään Gorliakselta neuvoa asioissaan, milloin hän on epätietoinen."
"Gorlias". Zoë toisteli nimeä, sillä hän ei ollut koskaan kuullut sitä.
"Gorlias Pietrogliant, joka asuu lähellä Pyhän Sergiuksen ja PyhänBakkuksen kirkkoa. Jokainen tuntee hänet siinä kaupunginosassa."
"Kyllä muistan", sanoi Zoë.
Hän ymmärsi vihdoinkin, minkätähden Rustanilla oli ollut tapana käydä niin usein tuossa kirkossa, missä hän oli ollut polvistuneena eräässä hämärässä nurkassa, kun Rustan ensi kerran oli nähnyt hänet. Sieltä hän oli seurannut häntä raunioituneelle talolle. Mutta Zoë ei tiennyt, että Rustanin säännölliseen liikkeenharjoitukseen kuului juuri köyhimpien korttelien kirkoissa käyminen, koska niissä saattoi useimmin nähdä nälistyneitä tyttöjä rukoilemassa taivaalta leipää, jota niin harvoin tuli siltä taholta. Monta hyvää kauppaa oli Rustan tehnyt seuraamalla ryysyistä, kauniskasvoista tyttö-poloista kurjuuden pesään, ja hän osasi suorastaan taiturimaisella oveluudella jakaa niukkoja almuja, kunnes hänen uhrinsa myöntyi tai tämän vanhemmat pakottivat hänet myöntymään saadakseen pivollisen kultaa. Eikä hänen liikkeenharjoitus-menetelmänsä ole suuresti muuttunut vielä meidän päivinämmekään, paitsi että orjakauppiaatkin ovat nykyjään enimmäkseen naisia.
Valittuaan kaikki Zoën pukeutumiseen tarvittavat vaatekappaleet neekeritär käski toisen orjatytön viedä pois illallisen jäännökset ja tuoda sijaan jo valmiiksi laitetun aamuruoan. Tyttö totteli, eikä viipynyt poissa täyttä kahta minuuttia. Hän toi maljan kirsikoita sekä valkoista leipää ja voita ja raitista vettä, kaikki kiillotetulla, siselöidyllä pronssitarjottimella.
"Hedelmät ovat terveellisempiä kuin makeiset tähän aikaan päivästä", huomautti talon emäntä. "Myöhemmin, päivällisellä, kokóna saa kaikkea mitä haluaa."
Pienet orjat katsahtivat salavihkaa Zoëhen, joka hymyili.
"Niin", sanoi hän, "hedelmät ovat paljon parempia aamulla."
Rustanin vaimo tuli ja seisoi vuoteen vieressä tarkastellen Zoën kasvoja.
"Luulen", sanoi hän arvostelevasti, "että koska ostaja on muukalainen, on parempi olla maalaamatta silmiäsi. Nuo luonnolliset varjot niiden alla eivät ole pahat."
"En ole ikinä maalannut kasvojani!" huudahti tyttö hiukan suutahtaen.
"Ja siinä on kokóna ollut ihan oikeassa!" vastasi neekeritär, tahtoen kaikin mokomin pitää hänet hyvällä mielellä. "Sitäpaitsi", jatkoi hän, liehitellen jälleen, "minä olenkin täällä vain täyttämässä käskyjänne ja palvelemassa teitä tänään. Suvaitsetteko nyt kylpeä? Minä palvelen teitä itse."
"Pienet tyttöni ovat hyvin näppäriä ja älykkäitä", vastusti Zoë, joka tuskin piti tuota hartevaa afrikatarta naisenakaan.
"Epäilemättä, kokóna, mutta tämä kuuluu liiketehtäviimme, ja minä teen sen paremmin kuin he."
"Mieluummin antaisin heidän auttaa minua, jos minua autettava on", sanoi Zoë. "Mutta minä olen täysin tottunut pukeutumaan itse."
"Suvaitkaa minun kysyä", väitti neekeritär, irvistäen ja käyden jälleen tuttavalliseksi, "kuinka voisi Rustan antaa ostajalleen kirjoitetun takuun, jollen minä vakuuttaisi hänelle, ettei ole mitään moitteen aihetta, ei vammaa, arpea, ei salaista ruumiinvikaa eikä rumaa syntymämerkkiä?"
Zoë käänsi kasvonsa poispäin tyynyllä.
"En tullut ajatelleeksi sitä", sanoi hän.
"En taivaan tähden ajattelisi sitä itsekään", vastasi nainen, siirtyen jälleen liehittelevään puheensävyyn, "muuten kuin varjellakseni nuorta kokónaa kaikista hankaluuksista tai ikävyyksistä ostajamme puolelta! Jos hän vain suvaitsee kutsua itseään valtiattarekseni ja minua orjakseen, niin ei hän ole saava syytä tyytymättömyyteen. Jos minä olen kovakourainen ja kömpelö, saa hän lyödä minua korvalle milloin haluaa, enkä minä ole valittava!"
Pienet orjatytöt toivoivat hartaasti, että Zoë käyttäisi hyväkseen heidän hirmuvaltiaansa harvinaista tarjousta, mutta he eivät uskaltaneet hymyillä. Zoë piti päätään yhä poispäin käännettynä ja oli vaiti.
"Katsos!" houkutteli afrikatar. "Minä otan pois nuttuni!" Hän antoi teon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka muodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan vapaat naiset pitivät. "Minä verhoan pääni kokónan edessä!" Hän painoi sukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän solmisi kiinni niskasta. "Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään muuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo sallia minun auttaa häntä?"
Zoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa hävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat orjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben palatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas, ettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.
"Niinkuin haluatte", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja valmistuen nousemaan ylös.