Carlo Zenon kohtaus Rustanin kanssa oli ollut lyhyt ja asiallinen, niinkuin on jo mainittu. Eihän todella ollut luultavaakaan, että mies, jolla oli tämän venetsialaisen mielenlaatu ja tavat, puhelisi bukaralaisen orjakauppiaan kanssa hetkeäkään kauempaa kuin oli välttämätöntä.
Kuultuaan asian, selitti Rustan hänellä olevan juuri sen mitä tarvittiin; sanalla sanoen, ihmeellisen sattuman kautta, se oli juuri kuin tätä varten, täydellisyyden huippu, unelma, ilmestys, täysin neljänsadan tukaatin arvoinen, ja joka tapauksessa liian arvokas myötäväksi kolmestasadasta. Sillä oli kaunis luonnollinen tukka, jota ei ollut koskaan värjätty; sen hampaat olivat luvultaan kaksikymmentäkahdeksan, viisaudenhampaat kun eivät vielä olleet ilmestyneet, ja Rustan voisi lyödä vetoa, ettei messer Carlo löytäisi koko Konstantinopolista yhtäkään helmeä, joka vetäisi vertoja jollekin noista kahdestakymmenestäkahdeksasta; sen nilkat olivat niin sorjamuotoiset, että nainen voi yltää niiden ympäri peukalollaan ja etusormellaan. Rustan saattoi varmuudella sanoa tämän, sillä hänen mustan puolisonsa valtava käsi olisi voinut yltää Zoën kaulankin ympäri. Myöskin oli sillä mitä kaunein ja solakin vyötärö, mikä, kuten messer Carlo huomauttikin, varmasti lisäsi kauneutta. Sitäpaitsi Rustan antaisi sen mukana allekirjoituksella ja sinetillä varmennetun todistuksen.
Sillä Zeno oli tunnontarkka ja piti Marco Pesaron kirjettä kädessään kysellen bukaralaiselta eri kohtia järjestyksessä, jottei unohtaisi niistä mitään. Hän ei tietysti suinkaan uskonut sanaakaan Rustanin puheesta. Itämaat eivät koskaan ole kuuluneet niihin seutuihin, missä suora ja vilpitön luottamus vallitsee ihmisten välillä. Olisipa hän voinut lyödä vetoa, ettei Rustanilla ollut vankilassaan mitään sellaista, jota Marco Pesaro halusi, ja tuon puhelun hetkellä hän olisikin ollut siinä aivan oikeassa. Mutta hän oli jokseenkin varma, että jos hän lujasti vaati parasta, niin paras saatavissa oleva tulisi käsille ainakin viikon kuluessa. Tyytyen tähän toiveeseen hän sanoi Rustanille hyvästi eikä ajatellut asiaa sen enempää, lukuunottamatta toivomusta, ettei Marco Pesaro olisi vaivannut häntä niin typerällä tehtävällä.
Myöhempien aikojen nuori hienostunut herrasmies olisi varmaankin pitänyt harvoja pyyntöjä tätä hauskempina ja olisi nähnyt sinä yönä unta kaikista niistä kaunottarista, joita hän aikoi katsella ennenkuin lopultakin päättäisi kaupan. Epäilemättä oli siihenkin aikaan Konstantinopolissa nuoria venetsialaisia, jotka olisivat kadehtineet Zenolta tätä hauskaa tehtävää, johon kuului kauniiden kasvojen, käsien ja nilkkojen arvostelu.
Mutta hän ei ollut mielenlaadultaan eikä taipumuksiltaan noiden iloisten nuorukaisten kaltainen. Hän ei voinut muistaa yhdenkään naisen tehneen häneen koskaan kovin syvällistä vaikutusta, edes nuorukaispäivinäänkään. Kun hän oli ollut Kreikassa, oli hänelle huomauteltu, että voisihan hänkin mennä naimisiin niinkuin muutkin nuoret miehet, ja hän olikin suostunut menemään kihloihin untelon kreikkalaisen perijättären kanssa, jossa hänen soturiansionsa olivat herättäneet velttoa, mutta itsepintaista ihailua. Mutta kohtalo oli katsonut hyväksi antaa morsiamen kuolla ennen hääpäivää pernatautiin, jota ruusunlehti-hillokkeen ja hunajakakkujen ylönsyöminen oli pahentanut. Zeno oli jonkunverran häveten myöntänyt itselleen, että neidon siirtyminen parempaan maailmaan oli tuottanut ilmeisen kevennyksen hänen tunteilleen, sillä hän oli pian tullut huomaamaan, ettei hän rakastanut kihlattuaan, vaikka hän oli ollut liian hyväntahtoinen sanoakseen sitä tälle ja liian kunniantuntoinen rikkoakseen naimalupaustaan.
Ei hän naisia halveksinutkaan; hänen käyttäytymisensä kihlausasiassakin oli sen todistanut. Silloin tällöin hän pysähtyi levottomalla elämänurallaan ajattelemaan rauhallisempaa elämää, ja kuvissa, jotka kohosivat hänen mielikuvitukseensa, oli tavallisesti nainen. Kovaksi onneksi hän ei ollut koskaan nähnyt hänen kaltaistaan todellisessa elämässä, ja kun hän kyllästyi haaveksimaan, kohautti hän hartioitaan sellaisille mahdottomuuksille ja palasi seikkailurikkaaseen eloonsa kaipauksetta. Voi kuitenkin ajatella, että vaikk'ei hän rakastunutkaan, hän kuitenkin silloin tällöin saattoi viettää huolettomia hetkiä vapaitten ja iloisten olentojen seurassa, sillä hän ei tehnyt yksivakaisuutta ammatikseen tai kunnia-asiakseen, ja mitä hän todellisuudessa lienee ollutkin, ei hän pyrkinyt pyhimyksen maineeseen. Hän oli ollut hurja ylioppilas Paduassa aikoinaan, juonut ja pelannut mielin määrin, kunnes oli äkkiä kyllästynyt typerään huvitteluun ja oli jättänyt arpanappulat pelatakseen kiihoittavampaa elämän ja kuoleman peliä palkkasoturina erään condottierin joukossa viiden pitkän vaellusvuoden aikana. Mutta hänen luonteensa pohjalla oli jonkinlaista askeettisuutta, jota hänen toverinsa eivät koskaan voineet ymmärtää ja jolle he nauroivat, milloin hän oli poissa kuuluvilta; sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua riitaan, — sen he olivat huomanneet. Hän ei koskaan surmannut vastustajaansa kaksintaistelussa, jos vain voi sitä välttää, mutta hänellä oli tapana jättää elinaikainen merkki vastustajansa kasvoihin, ja harvoilla oli halua panna itseään sille alttiiksi.
Ja nyt oli todellakin kauan siitä kuin hänen huulensa olivat koskettaneet naisen huulia, sillä hänen luonteensa oli kehkeytynyt lopulliseen miehekkyyteensä, ja ainoa hullutus, mihin hän vielä aika ajoin antautui, oli henkensä häikäilemätön alttiiksi-paneminen, milloin hänen mielestään jokin asia oli sen arvoinen. Mutta tätä hän ei pitänyt hulluutena, vielä vähemmin heikkoutena, eikä ollut ketään, joka olisi väitellyt hänen kanssaan tästä kysymyksestä. Hänen rehelliset ruskeat silmänsä pehmenivät toisinaan, melkein kuin naisen silmät, mutta ainoastaan säälistä tai hyväntahtoisuudesta, ei milloinkaan lemmen sanasta tai katseesta.
Hän nousi ylös kirkkaana kevätaamuna juuri ennen auringonnousua, laskeutui alas talonsa edustalla olevia vedenreunaan johtavia portaita ja ui kauas rannasta kuultavassa, kylmässä vedessä. Sitten hän pukeutui täyteen asuun, niinkuin voimakkaat ja terveet miehet tekevät, joille on vastenmielistä tunne, etteivät he ole valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä päivän alusta saakka. Mutta pukeutuessaan hän ei ajatellut asiaa, jonka vuoksi hänen oli mentävä Rustanin taloon tuntia ennen keskipäivää. Hän oli todella ihan unohtanut sen, kunnes hän näki Omobonon taittavan kokoon Pesaron kirjeen siistiin tapaansa rekisteröidäkseen sen vastaista tarvetta varten. Kun kirjuri tiesi sen sisällön ja oli saanut suoranaisesti toimia asiassa, jota se koski, ei hän ollut katsonut suureksi uteliaisuuden synniksi lukea se tarkkaan sillä välin kuin hänen isäntänsä oli pukeutumassa. Olisi ollut väärin, tuumi hän, ottaa selkoa sen sisällöstä ennenkuin Zeno itse oli rikkonut sinetin, mutta kun se nyt oli aukaistu, oli ilmeisesti parempi että kirjuri tietäisi tarkalleen mitä hänen isännältään haluttiin, sillä sellainen tieto saattoi vain lisätä hänen hyödyllisyyttään. Muuten hän hämärästi toivoi, että Zeno tekisi hänet uskotukseen ja kysyisi hänen mielipidettään tavarasta, jota hän aikoi ostaa; sillä Omobonolla oli korkeat ajatukset omasta kauneusaististaan, ja hän oli nuoruutensa päivinä tahtonut mielellään käydä iloisesta velikullasta.
Mutta Zeno arvosteli nähtävästi itsensä pystyväksi ratkaisemaan asian ilman apua, sillä kun aika oli lähestynyt tunnin päähän keskipäivästä, pani hän kirjurinsa kirjoittamaan puhtaaksi kirjettä, jonka hän oli valmistanut, määräsi tuotavaksi ratsunsa sekä esijuoksijan ja lähti asialleen ottamatta muuta saattajaa tai kumppania matkaansa. Omobono katseli ikkunasta, kun hän nousi hevosen selkään, viattomasti kadehtien hänen nuoruuttaan ja voimiaan. Aikansa suurin soturi liikkui niinkuin sellaiset miehet tavallisesti, ilman kiirettä ja ilman ponnistusta, tuhlaamatta koskaan elettäkään ja tekemättä koskaan kömpelöä liikettä, ottamatta koskaan kaunista asentoa vaikutuksen vuoksi, niinkuin Rafaelin taulujen nuoret miehet usein näyttävät tekevän, vaan aina ja joka paikassa vaistomaisen sulavasti, maltillisesti ja kaikkeen valmiina.
Hän ratsasti puolirotuisella ruskealla arabialaistammalla, sillä hän ei ollut painava, ja hän piti käytännöllisesti kelvokasta ratsua aina parempana kuin komeannäköistä ja pahajuonista valkoista berberiläistä tai hemmotellun herkkää täysiveristä arabialaista, joita Konstantinopolin rikkaat kreikkalaiset suosivat. Hänen pukunsakaan ei ollut silmäänpistävä; ja hänen paljasjalkainen esijuoksijansa, joka raivasi hänelle tietä milloin kaduilla oli tungosta, oli puettu yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon ja lakkiin eikä ärjynyt köyhemmälle väelle ja orjille tai lyönyt heitä ohimennessään, niinkuin mahtihenkilöiden palvelijat aina tekivät. Zeno oli valinnut hänet ainakin sadasta hänen kestävyytensä ja hengästymättömyytensä takia.
Niin he kulkivat tyynesti ja joutuisasti, isäntä ja palvelija, jokseenkin tarkalleen samaa tietä, jota Omobono oli kulkenut edellisenä iltapäivänä, kunnes saapuivat pitkälle muurille, jonka harjalla oli teräviä ruostuneita raudankappaleita ja särkyneitä saviastioita, ja pysähtyivät sen ainoan oven eteen, joka katkaisi sen pitkää mustaa sivua. Zeno katseli arvostelevasti muuria, tuumien mielessään, kuinka suuri vaikutin saisi hänet ottamaan vaivakseen kiivetä sen yli, käsiensä haavoittamisen ja vaatteidensa repimisen uhalla. Ennenkuin kukaan oli vastannut hänen palvelijansa kolkutukseen, oli hän päätellyt, että olisi helppo asia ohjata hyvinopetettu ratsunsa liki muuria, seista satulalla, vetäistä itsensä ylös ja heittää vahva viitta piikkirautojen ja teräväsärmäisten sirpaleitten yli toisella kädellä, riippuen toisen varassa. Loppu olisi varsin helppoa. Hän teki vaistomaisesti tällaisia laskelmia aina kun hän saapui tai kulki sellaisen paikan ohi, joka oli tarkoitettu puolustettavaksi.
Tällä kertaa avasi oven Rustan Karaboghazdzhi omassa persoonassaan, ja hän kumarsi maahan asti, kun Zeno laskeutui alas ratsultaan ja seisoi hänen vieressään. Yhä syvään kumartuneena hän siirtyi syrjään ja laajalla eleellä kehoitti vierasta astumaan sisään. Mutta Zeno ei aikonut tuhlata aikaa menemällä sisään, ennenkuin hän oli varma siitä, että siellä oli jotakin kaupantavaraa valmiina hänen tarkastettavakseen.
Vastaukseksi hänen kysymykseensä Rustan käänsi kasvonsa sivuttain ylöspäin ja hymyili tietävästi, samalla kuin hän vähitellen suoristi itsensä.
"Teidän Korkea-arvoisuutenne on näkevä!" vastasi hän. "Missä on kirje?Joka kohta on täydellinen, niinkuin lupasin."
"Puhuitteko todellakin totta?" nauroi Zeno. "Minä odotin saavani tulla ainakin kolme kertaa ennenkuin saisin nähdä mitään!"
Rustan otti lempeän nuhtelevaisen ilmeen.
"Jos teidän Loistavuutenne olisi ollut tekemisissä Barlaamin, syyrialaisen kauppiaan, tai Abraham Smyrnalaisen, juutalaisen karavaanivälittäjän kanssa", sanoi hän, "niin olisi ollut niinkuin teidän Suuruutenne suvaitsi huomauttaa. Lisäksi ei teidän Korkeutenne olisi tullut lainkaan tyydytetyksi ja olisi häätynyt lopultakin tulemaan palvelijansa Rustan Karaboghazdzhin luo, jolle ne, jotka hänet tuntevat, ovat antaneet liikanimen Todenpuhuja ja Oikeamielinen, sekä myöskin Lupaustenpitäjä. Niin olisi täytynyt käydä, koska koko valtakunnassa ei ole kuin yksi sellainen aarre, jota teidän Mahtavuutenne etsii, ja se on tässä talossa."
Zeno nauroi huolettomasti ja astui sisään.
"Teidän Lausumattomuutenne on huvitettu", sanoi Rustan, sulkien ulko-oven huolellisesti molemmilla avaimilla. "Mutta jos asia ei ole niinkuin sanon, niin kehoitan teidän Korkeamahtisuuttanne potkimaan nöyrän palvelijansa tältä ovelta Seitsemälle Tornille ja sieltä takaisin, kulkien Choran, Blachernaen ja Siunatun Pantokratorin kirkon ohitse matkalla."
"Se veisi kauan aikaa", huomautti Zeno. "Avatkaa ovi ja antakaa minun nähdä tyttö."
"Teidän Valtavuutenne saa kyllä nähdä hänet!" vastasi Rustan, hymyillen luottavasti johtaessaan kulkua. "Rustan Todenpuhuja", jatkoi hän kävellessään ikäänkuin itsekseen, "Karaboghazdzhi uskollinen Lupaustenpitäjä!"
Hän siveli hellästi kaunista mustaa partaansa astuessaan edelleen. Hän johti Zenon talon pienemmän osan kautta, minkä hän säilytti omaa käyttöään varten, kaukana suuremmista huoneista, joissa hän piti orjavarastoaan. Eräässä sisähuoneessa he kohtasivat neekerittären, joka loisti tulipunaisessa sametissa ja paksuissa kultaketjuissa, punainen tukka kammattuna suoraan ulos päästä. Zenon lähestyessä hän heti otti asennon, jonka hän otaksui samalla vaatimattomaksi ja kohteliaaksi, ristien suuret kätensä loistavalle nutulleen ja luoden silmänsä maahan yrittäen merkillistä tekohymyä.
Rustan seisahtui, ja silmänräpäyksen ajan Zeno ajatteli, että orjakauppias oli rohjennut kujeilla hänen kanssaan, näyttämällä hänelle tämän kamalan neekerittären hienoissa hepenissään sinä verrattomana aarteena, josta hän oli puhunut. Mutta Rustanin sanat selittivät kaiken.
"Elämäni", sanoi hän, puhuen vaimolleen hyväilevällä äänellä, "onko tyttö valmis nähtäväksi?"
"Niinkuin herrani määräsi", vastasi neekeritär, pitäen kätensä ristissä ja kumartaen hiukan.
"Tämä arvoisa nainen", sanoi Rustan Zenolle, "on minun vaimoni ja oikea käteni." Hän kääntyi vaimoonsa päin. "Lempeä kyyhkyseni", sanoi hän, "ole hyvä ja vie hänen Korkea-arvoisuutensa orjan huoneeseen. Minä odotan täällä."
Zeno näytti kummastelevan tätä järjestelyä.
"Vaimoni", selitti Rustan, "ymmärtää noita olentoja paremmin kuin minä. Minun tehtäväni on ostaminen ja myyminen; hänen osansa on pitää kauppatavaraa hyvässä kunnossa ja näyttää sitä ostajille, jotka suovat meille sen kunnian."
Hän hymyili miellyttävästi tätä sanoessaan ja jäi seisomaan, Zenon seuratessa neekeritärtä pois huoneesta. Kulkiessaan tämän jäljessä hän ei voinut olla panematta merkille hänen vankkoja, suoria hartioitaan, hänen voimakkaitten lanteittensa huojuntaa ja hänen astuntaansa, ja hänessä varmistui ajatus, että tämä nainen pystyi pitämään puolensa mille miehelle hyvänsä käsikähmässä. Hän ei suinkaan ajatellut orjatyttöä, jota hän oli menossa tarkastamaan.
Toinen ovi avautui, ja hän tuli huoneeseen, joka tulvehti päivänpaistetta ja lemusi kevätkukkien tuoksua. Hän pysähtyi ja veti tiedottomasti syvän yllätyksen henkäyksen. Zoë oli istunut suuressa tuolissa auringonpaisteessa ja oli noussut puoleksi seisomaan oven avautuessa, käsi tuolin toisella käsinojalla. Hänen katseensa kohtasi Zenon katseen, ja hetkiseen ei kumpikaan liikahtanut. Jos Rustan olisi ollut saapuvilla, olisi hän korottanut kauppatavaran hinnan ainakin viiteensataan tukaattiin. Musta nainen vain irvisti, mielissään tytön ulkonäöstä, hän kun oli tämän itse pukenut ostajan tarkastuskäyntiä varten.
Zoën käsi puristi hiukan tiukemmin tuolin käsinojaa ja hän vaipui hiljaa takaisin istuimelleen, kun hän käänsi katseensa pois Zenon kasvoista, unohtaen, että oli luvannut mielessään seisoa suorana ja kylmänä niinkuin orjan tulee näytteillä ollessaan.
Jos venetsialainen yhä epäili, että tuo tyttö, jota hän oli tullut ostamaan orjakauppiaalta, jonkun salaperäisen kohtalon oikun johdosta oli yhtä jalosyntyinen kuin hän itsekin, hälvensi tytön liike hänen istuutuessaan viimeisenkin epävarmuuden. Zeno oli astunut huoneeseen huolettomasti, lakki yhä päässä. Zoën painuessa takaisin istuimelleen hän otti sen päästään, kumartaen vaistomaisesti, niinkuin olisi tehnyt tavatessaan omaan luokkaansa kuuluvan naisen. Vieno puna kohosi tytön poskille, kun hän jälleen loi katseensa häneen.
Rustanin vaimo nauroi äänettömästi, seisoen jonkun askelen päässä Zenon takana. Zoë puhui ensimmäisenä.
"Olkaa hyvä ja pitäkää lakki päässänne, herra", sanoi hän.
"Hänen Korkeamahtisuutensa paljastaa päänsä saadakseen viileyttä", sanoi neekeritär.
Zeno katsahti häneen tuikeasti ja kääntyi sitten Zoën puoleen.
"Ei ole mahdollista, että te olette orja", sanoi hän, tullen hiukan lähemmäksi ja katsoen alas hänen kasvoihinsa.
Mutta Zoë ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.
"Se on kuitenkin totta, herra", sanoi hän. "Minä olen orja ja ken hyvänsä voi ostaa minut ja viedä minut mukanaan."
"Silloin teidät on viety väkivallalla", vastasi Zeno vakaumuksella, "sodassa ehkä, tai jollakin vihamiesten välisellä ryöstöretkellä. Sanokaa minulle kuka olette ja miten se tapahtui, niin kautta siunatun Pyhän Markuksen ruumiin, minä annan teidät vapaana takaisin omaisillenne!"
Zoë katsoi häneen äänettömän ihmetyksen vallassa. Neekeritär vastasi venetsialaiselle heti, sillä hän ei pitänyt siitä suunnasta, mihin asiat nyt näyttivät kääntyvän, ja vaikk'ei hän ollut koskaan kuullut Carlo Zenosta, päätteli hän hänen ulkonäöstään, että hän kykenisi panemaan lupauksensa täytäntöön.
"Teidän Loistavuutenne ei suinkaan uskone, että minun mieheni panisi itsensä alttiiksi sille rangaistukselle, mikä vapaan naisen ryöstämisestä seuraa!" huusi hän.
"Minä olen orja", sanoi Zoë tyynesti. "Ainoastaan orja eikä mitään muuta. Ei ole sen enempää kerrottavana."
Hän pyyhkäisi toisella kädellään otsaansa ja silmiään, ikäänkuin estääkseen jotakin ajatusta tai ajaakseen sen pois. Zeno tuli lähemmäksi ja seisoi yksinään hänen vieressään.
"Kertokaa minulle tarinanne", sanoi hän matalammalla äänellä. "Älkää pelätkö! Ei kukaan ole vahingoittava teitä."
"Ei ole sen enempää kerrottavana", toisti Zoë pudistaen päätään. "Mutta te olette ystävällinen, ja minä kiitän teitä."
Hän nosti kirkkaat ruskeat silmänsä kiitollisena häntä kohti lyhyeksi tuokioksi. Niissä oli surullisuutta, mutta Zeno näki ettei hän ollut itkenyt; ja miehen tapaan hän päätteli, että jos hän olisi hyvin onneton, hän tietysti vuodattaisi vuolaita kyyneliä päivät päästään, niinkuin ritarikertomusten vangitut neidot. Hän katseli kaunista nuorta kättä, joka nyt lepäsi tuolin käsinojalla, ja ensi kertaa elämässään hän tunsi olevansa hämillään.
Neekeritär, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaisiin menettelytapoihin ihmiskaupoissa, astui nyt esiin ja aikoi kiinnittää huomiota myyntitavaransa erinomaisiin ominaisuuksiin.
"Hyvin kaunis luonnollinen tukka", huomautti hän. "TeidänLoisteliaisuutenne näkee heti, ettei sitä ole koskaan värjätty."
Hän otti toisen Zoën palmikoista käteensä, ja tyttö vavahti hiukan tuosta kosketuksesta.
"Jättäkää hänet rauhaan!" sanoi Zeno tuikeasti. "Minä en ole sokea."
"Hänen tehtävänsä on näytellä minua", vastasi Zoë neekerittären puolesta, alistuvalla äänellä.
"Se ei tule olemaan hänen tehtävänsä enää kauan", virkkoi Zeno, melkein kuin itsekseen.
Äkkiä hän kääntyi pois Zoën luota, meni avonaisen ikkunan eteen ja katseli ulos, pannen toisen kätensä rautatangoille. Hän ei empinyt usein, mutta hän huomasi nyt joutuneensa ratkaisemaan sangen odottamatonta pulmaa. Hän oli täyttämässä ystävänsä antamaa tehtävää, ja jos hän ostaisi orjan ystävänsä rahoilla, tuntisi hän kunniansa velvoittavan häntä lähettämään tämän uudelle isännälleen ensi tilaisuudessa. Toiseltapuolen taas, vaikka tytön käytöksestä ilmeni täysin selvästi, ettei hän sen parempaa kohtaloa odottanutkaan, Zeno oli sisällisesti vakuutettu, että jotenkuten joku suuri vääryys oli tekeillä, ja hän ei ollut vielä koskaan sivuuttanut vääryyttä koettamatta oikaista sitä kukkarollaan tai miekallaan. Selvää oli, että hänellä oli vielä täysi vapaus ostaa tyttö itselleen ja viedä hänet kotiinsa; kuitenkin häntä arastutti sellainen ratkaisu, ikäänkuin se olisi ollut kaikkein vaikein. Mitä hän tekisi nuorella ja suloisella tytöllä talossaan, missä ei ollut naisia ja mihin nainen ei koskaan jalkaansa astunut? Tyttö tarvitsisi naispalvelijoita, ja hän voisi luonnollisesti ostaa tai palkata niitä; mutta hän ajatteli suurella vastenmielisyydellä sellaista talousjärjestystä, johon kaikki tämä pakostakin hänet johtaisi. Sitäpaitsi, eihän hän voinut pitää tyttöä iankaiken vain siksi, että hän epäili tämän olevan jalosyntyisen ja joutuneen jonkun suuren vääryyden uhriksi. Tyttö itse kielsi tämän. Entä jos hän pysyisi kiellossaan vielä sittenkin, kun hän olisi hänet ostanut päästääkseen hänet vapaaksi? Entä jollei hänellä todellakaan ollut omaisia, ei kotia, ei ketään, jonka luokse hän voisi mennä tai haluaisi mennä? Hän ei silloin voisi ajaa häntä pois; hän ei myöskään myisi häntä uudelleen, eikä hän tarvitsisi häntä. Lisäksi hän tiesi vallan hyvin, ettei hänen luontonsa tyytyisi viettämään rauhallista kauppiaan elämää enää paljoakaan kauempaa, vaikka uhkaavat ajat sallisivatkin sen. Hän oli aina ollut vapaa kuin taivaan tuuli. Nykyiseen tapaansa eläen hän saattoi, milloin häntä niin halutti, lähteä Konstantinopolista neljänkolmatta tunnin kuluessa, jättäen liikeasiansa, vaikkakin häviöllä, jollekin toiselle kauppiaalle — sillä hän oli vaurastunut hyvin. Mutta toisin olisi, jos tämä tyttö olisi hänen talossaan, hänen suojeluksessaan; eikä hänelle juolahtanut mieleenkään, senjälkeenkuin hän oli katsonut tytön silmiin, että tämä voisi elää hänen kattonsa alla muuta varten kuin että hän saisi häntä suojella — suojella häntä kuvitelluilta vihollisilta, oikaista kuviteltuja vääryyksiä, joita tyttö ei koskaan ollut kärsinyt, ja kaiken kaikkiaan tehdä hänestä sen, mitä hän jyrkästi kielsi olevansa.
Oli mieletöntä ajatella sellaista, ja tultuaan tähän johtopäätökseen lyhyemmässä ajassa kuin minulta on kulunut hänen ajatustensa kuvailemiseen, hän kääntyi äkkiä ympäri aikoen ostaa tytön Marco Pesaron laskuun.
Kovaksi onneksi hän, nähdessään tytön kasvot, ei voinutkaan sitä tehdä.
"Lähetän kantotuolin noutamaan teitä tunnin kuluttua", sanoi hän kiireesti ja riensi ovelle, haluten ilmeisesti päästä pois vaihtamatta enempiä sanoja Zoën kanssa.
Neekeritär seurasi häntä joutuisasti viereiseen huoneeseen, kovasti hämmästyksissään hänen kaupantekotavastaan.
"Jos teidän Kunniakkuutenne suvaitsee", aloitti hän, saavutettuaan hänet vaivoin, mutta Zeno ei halunnut kuunnella, vaan riensi edelleen.
"Minä sovin Rustanin kanssa", sanoi hän.
Mutta huoneessa, josta hän oli lähtenyt, Zoë nojasi taaksepäin tuolissaan yksinään, tuijottaen päivänpaisteiseen ikkunaan. Juuri sillä hetkellä, mikäli hän saattoi tietää, laskettiin kultaa, joka oli hänen nuoren elämänsä hinta. Tunnin kuluttua hänet vietäisiin pois umpinaisessa kantotuolissa, niinkuin hänet oli tuotu edellisenä iltana, hänet vietäisiin toiseen taloon, liukuovi siirtyisi syrjään ja hänen käskettäisiin nousta pois.
Ääni olisi miehen ääni. Kuka hän oli? Mikä oli hänen nimensä? Mikä hän, Zoë, tulisi hänelle olemaan? Hän oli venetsialainen, sen hän arvasi hänen puvustaan, ja hän tunsi, että hän oli jaloa verta, kuten hän itsekin. Mutta siinä olikin kaikki, vaikka hän jo oli tuon miehen omaisuutta. Se oli hirmuista, tai ainakin sen pitäisi olla hirmuista ajatella! Hän tunsi, että hänen olisi nyt toivottava kuolemaa, tuhat kertaa hartaammin kuin eilis-iltana.
Mutta hän ei sitä toivonut. Sillä hän oli jo mitä naisellisin nainen, vaikka ei ollut vielä yhdeksäätoistakaan, ja harvapa on se syvästi naisellisella mielenlaadulla varustettu nainen, joka ei pystyisi arvostelemaan heti ensimmäisellä kohtauksella, voiko hän saada vaikutusvoimaa mieheen vai ei. Lisäksi on tuo voima suurin niihin miehiin nähden, jotka ovat syvimmin miehekkäitä, koska se ei ole luonteen vaikutusta toiseen, vaan syvempää, salaperäisempää toisen sukupuolen vaikutusta toiseen.
Pikku Omobonon hoikat sääret kuljettivat häntä seuraavan tunnin kuluessa ylös ja alas Zenon talon portaita hämmästyttävällä nopeudella; sillä Carlo antoi kymmeniä määräyksiä, vaatien jokaisen niistä heti toimeenpantavaksi. Ei ollut mikään pieni asia valmistaa kaikilla ylellisyyksillä varustettua sijaa naiselle sellaisessa talossa, mihin nainen ei ollut jalkaansa astunut niinkauankuin Carlo oli siinä asunut, ja tehdä se lisäksi kuudessakymmenessä minuutissa. Tosin oli nuorella rikkaalla kauppiaalla suuri varasto paksuja mattoja ja hienoja kankaita, kaikenlaisia hopea-astioita, damaskolaisia aseita ja intialaisia norsunluusta veisteltyjä shakkinappuloita; mutta vaikka toiset näistä tavaroista auttoivat saamaan nopeasti sisustetuksi ne yläkerran huoneet, jotka Zeno määräsi kallisarvoisen orjan käytettäviksi niinkauankuin tämä olisi hänen kattonsa alla, niin miekat, shakkinappulat ja pakanalliset epäjumalankuvat täyttivät kuitenkin huonosti kaikkien niiden esineiden tilan, joita naisen voi odottaa tarvitsevan minä hetkenä hyvänsä, hiusneuloista ja käsipeileistä hienoihin liinaisiin tyynynpäällisiin, makeisiin ja sylikoiraan saakka. Zenon käsitteet naisen vaatimuksista olivat hieman hämärät, mutta hän päätti ettei Zoëlta pitänyt puuttua mitään, ja hän antoi Omobonon tehtäväksi panna tarkalleen täytäntöön hänen pienimmätkin määräyksensä.
Itse hän vietti yksinkertaista ja miltei karua elämää. Hän nukkui pienellä kovalla sohvalla pieni kova tyyny päänsä alla ja vaippa peittonaan kylmällä säällä. Hän inhosi lämmintä vettä, hajustettua saippuaa ja kaikkia roomalaisen kylvyn miellyttäviä ylellisyyksiä. Hänen huoneessaan ei ollut peiliä eikä monimutkaisia kultaisia ja hopeisia pukeutumistarpeita, jollaisia nuoret ylimykset jo silloinkin käyttivät. Hän piti hyvästä ateriasta milloin hänen oli nälkä, hyvästä viinistä milloin hänen oli jano, ja mukavasta nojatuolista milloin hän oli työskennellyt koko päivän; mutta koskaan ei hänelle ollut tuottanut hetkenkään huolta vaihtaa nykyisen asuntonsa kaltainen koti leiri- tahi merielämään.
Naiset olivat kuitenkin erilaisia olentoja, joten hän teki heille kaikki mahdolliset myönnytykset ja meni äärimmäisen pitkälle arvioidessaan heidän tarpeitaan, kuten Omobono sai vaivoikseen nähdä. Kaikista yksityiskohdista huolehtiessaan Zeno kuitenkin unohti, että Zoëlla täytyi heti olla naispalvelija, ja huomatessaan tämän laiminlyöntinsä, miltei viimeisellä minuutilla, tuo tuleva genualaisten voittaja, Välimeren kauhu, Paduan sotaretken voitokas johtaja, kolmenkymmenen maataistelun ja parinkymmenen meritaistelun sankari, tunsi sydämessään pelon-tapaisia väristyksiä. Mitä olisi tapahtunut, jollei hän olisi muistanut juuri ajoissa että Pesaron orjalla täytyi olla palvelijaneito? Hänen täytyi saada kaksi tai kolme, tai niin monta kuin hän tarvitsi.
"Omobono", sanoi hän, kun pikku kirjuri nousi ylös portaita kahdennenkymmenennen kerran, "mene pian kaupungille ja osta kaksi tyttöä. Niiden tulee olla nuoria, terveitä, puhtaita, taitavia ja hiljaisia. Älä hukkaa hetkeäkään!"
"Kaksi tyttöä?" Kirjurin leuka jäi riipuksiin. "Kaksi tyttöä?" toisti hän melkein älyttömänä.
"Niin. Onko siinä mitään ihmettelemistä? Luulitko saavasi palvella neitiä itse?"
"Neitiä?" Omobono aukaisi pienet silmänsä hyvin suuriksi.
"Tarkoitan", vastasi Zeno oikaisten sanojaan, "sitä — sitä nuorta naista, joka tulee asumaan täällä. Älä hukkaa aikaa, kuuletko! Mene niin joutuin kuin voit!" Omobono kääntyi ja meni, tajuamatta vähintäkään minne mennä. Ennenkuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, huusi Zeno hänen jälkeensä portaita alas.
"Seis!" huusi kauppias. "On jo liian myöhäistä. Sinun on mentävä noutamaan neitiä — sitä nuorta naista. Ota kaksi kantotuolia yhden sijasta ja käske Rustanin antamaan hänen valita orjat itselleen. Voit panna molemmat samaan kantotuoliin ja tuoda heidät kaikki yhtä matkaa."
"Mutta hinta, herra?" kysäisi Omobono, joka oli tarkka liikemies. "Rustan vaatii niin paljon kuin tahtoo, jos vien hänelle sellaisen sanan!"
"Sano hänelle, että jollei hän ole kohtuullinen, ei hän tule koskaan enää tekemään kauppaa venetsialaisten kanssa", vastasi Zeno marmoriportaiden yläpäästä.
Omobono nyökkäsi kuuliaisesti ja seurasi hänen ohjeitaan. Niinpä johtui, että hän ennen pitkää huomasi olevansa Rustanin ulkomuurin sisäpuolella, mukanaan kaksi kantotuolia ja kahdeksan kantajaa sekä lisäksi pari Zenon luotettavaa miespalvelijaa hyvin asestettuina, sillä hänellä oli mukanaan suuri summa rahaa kullassa. Bukaralainen ja kirjuri menivät sisähuoneeseen laskemaan ja punnitsemaan tukaatteja, mutta ennenkuin he tähän ryhtyivät, ilmoitti Omobono viestinsä täydellisenä.
"Minulla on juuri se mitä kaivataan", sanoi Karaboghazdzhi. "Kaksi tyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä liian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia molemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi."
"Neljäkymmentä tukaattia!" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja valmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.
"Jos se on liian kallista", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin kiviksi, "niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!"
Punnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia seurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi kovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.
"Kaukana olkoon minusta", sanoi kirjuri, "väittää, etteivät sananne olisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut suuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut laivanlasti Tanaisista."
Rustan pudisti päätään ja piti yhä kivisen ilmeensä.
"Ne ovat arvottomia", sanoi hän. "Ettekö luule, etten minä olisi ostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he ovat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit."
Koska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista, huomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä hyvä kuin hänen omansakin.
"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni vastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa", sanoi bukaralainen järkähtämättömän levollisena.
Omobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä. Ennenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli pannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja verhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä iltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli otaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.
"Turturikyyhkyseni", sanoi Rustan makealla äänellä, "nouda ne kaksi tyttöä, jotka ovat palvelleet kokóna Arethusaa. Venetsialainen kauppias ostaa ne hänelle."
Neekeritär irvisti ja meni. Tällöin Omobono oli päättänyt mitä sanoisi.
"Rakas herrani", aloitti hän sovittelevalla äänellä, "ottakaa huomioon että olemme ystäviä, älkääkä vaatiko kohtuutonta hintaa. Minä pyydän teiltä suosiollisuutta, neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä."
Omobono ihmetteli mitä mahtaisi tapahtua hänen lausuttuaan nuo salaperäiset sanat. Rustan katsoi terävästi häneen ja oli vaiti hetken verran. Ei kumpikaan heistä huomannut, että Zoë liikahti nopeasti seisoessaan pöydän vieressä heidän välissään. Bukaralainen nousi äkkiä ylös ja meni sulkemaan ovea.
"Missä?" kysyi hän astuessaan pienen huoneen poikki.
Omobonon kasvoille tuli pettynyt ilme hänen kuullessaan tämän odottamattoman ja näennäisesti asiaankuulumattoman kysymyksen. Silmänräpäyksessä Zoë kumartui ja kuiskasi kolme sanaa hänen korvaansa. Ennenkuin Rustan palasi takaisin kuullakseen kirjurin vastauksen, seisoi Zoë jälleen suorana ja liikkumatonna, eikä orjakauppias epäillytkään hänen liikkuneen.
"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono täysin luottavasti.
"Saatte ne molemmat neljälläkolmatta tukaatilla", sanoi Rustan. "Mutta teidän ei tule odottaa, että vähentäisin mitään kokónan hinnasta", lisäsi hän. "Minä tein kaupan isäntänne kanssa, ja hän sopi sen."
"Ei, ei! Tietysti! Ja minä kiitän teitä, herra!"
"Otaksun", sanoi Rustan, "että tekin tekisitte saman minulle."
"Tietysti, tietysti", vastasi Omobono. "Laskemmeko tukaatit?"
Kun toimitus oli melkein lopussa, palasi neekeritär tuoden molemmat orjatytöt, joiden arkipäiväiset piirteet olivat hymyn kiemuroissa, ja he alkoivat suudella Zoën vaipan lievettä. Omobono tarkasteli heitä arvostelevasti.
"Miellyttävätkö he teitä, kokóna?" kysyi hän Zoëlta. "Isäntäni pitää hyvin tärkeänä, että te olisitte tyytyväinen."
"Kyllä todellakin", vastasi Zoë joutuisasti. "He ovat hyvin taitavia pikku tyttöjä."
Orjatytöt miltei huusivat ihastuksesta, ja ainoastaan neekerittären merkitsevä kädenliike vyötä kohden ehkäisi heidät siitä. He eivät olleet vielä poissa hänen vallastaan. Omobono silmäili heitä ja arveli. että kaksitoista tukaattia kummastakin oli todella halpa hinta, niinkuin se itse asiassa olikin. Maksoihan hän neljäsataa Zoësta, mutta Rustan ei halunnut antaa Zoën nähdä rahoja, ja hän oli peittänyt ne väljällä hihallaan tämän astuessa huoneeseen. Hän pyysi nyt vaimoaan viemään kaikki kolme orjaa kantotuolien luo, siksi aikaa kuin hän lopetti laskemisen ja punnitsemisen ja kirjoitti kuitin rahoista. Hän kutsui neekeritärtä lempihiirekseen, pikku lintusekseen ja sydämensä untuvatäytteiseksi liiviksi, ja jollei naisen hirmuinen olemus ja hänen vyöhönsä pistetty ase olisi peloittaneet, olisi Omobono suorastaan nauranut.
Rustan kirjoitti pergamenttiliuskalle huonolla kreikankielellä:
Pyhän Kolminaisuuden nimessä, Konstantinopolissa, lauantaina ennen piinasunnuntaita, Andronikus Augustus Caesarin toisena hallitusvuotena ja verojakson neljäntenätoista, olen minä ottanut vastaan Kaikkein Kunnioitettavimmalta Carlo Zenolta, venetsialaiselta, neljäsataa ja neljäkymmentä Venetsian kultatukaattia, seuraavista tavaroista:
Yhdestä kreikkalaisesta orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä, joka on iältään seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden välillä, vastaa nimeen Arethusa, on ilman virhettä, arpea tai syntymämerkkiä, ja jolla on luonnollinen ruskea tukka, ruskeat silmät, kahdeksankolmatta hammasta, kaikki terveitä, ja joka painaa kaksi Attikan talenttia ja viisi minaa päälle tai alle, ja puhuu kreikkaa, latinaa ja italiaa……………. Tukaattia 400 Kahdesta Tanais-maan orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä, neljäntoista ja viidentoista ikäisistä, jotka vastaavat nimiin Lucilla ja Julia, ovat terveitä ja raittiita, joita ei ole koskaan kidutettu eikä poltinraudalla merkitty, joilla on kummallakin musta tukka, mustat silmät ja kahdeksankolmatta hammasta, ja jotka ovat opetetut ylhäisen naisen palvelijoiksi ja puhuvat ymmärrettävää kreikkaa sekä lisäksi omaa barbaarimurrettaan, ovat taatusti oppivaisia eivätkä varasteluun taipuvaisia; 20 tukaattia kumpikin…….. Tukaattia 40 Yhteensä Tukaattia 440.
RUSTAN KARABOGHAZDZHI, Daddirdzhanin poika,Kauppias.
(Todistaa): SEBASTIAN OMOBONO, Venetsiasta,kirjuri.
Omobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä tukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.
"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia kahdellatoista tukaatilla", vastasi bukaralainen arvokkaasti. "Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te voitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse."
"Se ei olisi rehellistä", vastusti Omobono, pudistellen siistiä harmaata partaansa.
Rustan hymyili säälivästi.
"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita", sanoi hän, kiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja solmiten ne ylösnoustessaan.
Joitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien perässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli tapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias, kuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen ympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta hän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä lauseissa kuin "neljä varvasta ja viisi varvasta" ja "tuolla puolen veden", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella hämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli tavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, — neekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja Bakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei aavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli nähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään niin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata, minkänäköiset hänen kasvonsa olivat.
Koska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan oli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut käyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät ihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen veljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat myydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin, ettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli astui sisään Zenon portista.
Zenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle suikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen. Kirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt muodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli Omobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt sipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin pikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä ympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet ylhäisessä talossa.
"Tämä on kokónan huoneisto", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen Zoën ohitseen. "Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää toisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri."
Hän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka lieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa orjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja ryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli ja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö. Zoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono poistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen vääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin etääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin, joka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle Sarvelle.
Molemmat pienet tytöt alkoivat heti tarkoin tutkia huoneita, jotka käsittivät enemmän kuin puolet talon yläkerrasta ja olivat kalustetut ehkä liiankin runsaasti upeilla sohvilla, leikkauskoristeisilla pöydillä, riippuvilla lampuilla, pehmustetuilla istuimilla ja kaiken kokoisilla, muotoisilla ja värisillä tyynyillä. Oli myöskin kauniita vaatekaappeja, täynnä hienoja vaatteita Zoën pidettäviksi. Tytöt hypistelivät kaikkea ja puhelivat viittauksilla, jotteivät häiritsisi Zoën mietteitä. He sanoivat toisilleen, että talon isäntä varmaan oli hyvin mielistynyt orjaansa, kun ympäröi hänet niin kauniilla esineillä; että nämä esineet olivat kaikki uusia, mikä oli merkki siitä, ettei muuta naista ollut talossa; ja että heitä oli kohdannut erittäin hyvä onni, kun olivat tulleet myydyiksi oltuaan ainoastaan kuukauden opissa neekerittären armottoman ohjauksen alaisina. He selittivät toisilleen myöskin, että heidän oli nälkä, sillä puolipäivä oli jo ohitse. Karkaamisen ajatus ei arvatenkaan ollut johtunut kumpaisenkaan mieleen, edes Rustanin talossakaan. Minne he olisivat menneet? Sitäpaitsi karanneiden orjain kohtalo oli heidän silmäinsä edessä.
Sillävälin Zeno istui yksinään parvekkeella varustetussa huoneessaan. Omobono oli tuonut hänelle kuitin ja yksinkertaisesti kertonut hänelle, että kaupassa oli säästynyt kuusitoista tukaattia, vaikk'ei Rustan halunnut saattaa sitä tunnetuksi. Silloin Zeno antoi kirjurille pari tukaattia, joiden ottamista vastaan Omobono ei nähnyt mitään syytä.
Zenolla oli ajateltavaa ja hän halusi olla yksin, jonka vuoksi hän lähetti kirjurinsa pois kehoittaen häntä lepäämään uuden tulokkaan sijoittamisessa näkemänsä vaivan jälkeen, mikä ei ollut vähäinen ollutkaan, ja hän käveli edestakaisin huoneessaan syvissä ajatuksissa. Hän oli toiminut hetkellisen mielijohteen mukaan kokonaan vastoin omaa järkevää arvosteluaan, ja nyt oli hänen edessään epämieluisa välttämättömyys saattaa käytöksensä oikeutetuksi omissa silmissään.
Yksi asia oli aivan selvä. Niinkauankuin hän ei nostanut Cornerin kauppahuoneelta rahoja, jotka Marco Pesaro oli pankkiireille lähettänyt antamaansa tehtävää varten, oli ostettu tavara hänen omaisuuttaan, koska hän oli maksanut sen. Mutta hänen oli päästävä selvyyteen siitä, aikoiko hän kutsua sitä omakseen vai ei. Jos hän päättäisi pitää Arethusan, täytyisi hänen heti ryhtyä etsimään toista orjaa Marco Pesarolle, tahi sitten kirjoittaa hänelle kieltäytyvänsä suorittamasta tehtävää.
Siinä tapauksessa Arethusa jäisi hänen omakseen. Syy, jonka vuoksi hän niin äkkiä oli päättänyt ostaa hänet, oli se, että hän oli saanut päähänsä tytön kuuluvan johonkin hyvään sukuun ja jonkun suuren onnettomuuden kautta joutuneen nykyiseen kurjuuteensa. Mutta tyttö oli tyynesti selittänyt olevansa orja eikä odottavansa parempaa kohtaloa kuin tulla myydyksi.
Jos tämä oli totta, oli Zeno maksanut neljäsataa tukaattia mielettömästä päähänpistosta. Tyttö oli ehkä jonkun kauniin orjan lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen äitinsä omistajalta; ja viimeksimainittu, rahan tarpeessa ehkä, oli lähettänyt hänet myytäväksi; tai hän oli ehkä kuollut ja hänen perillisensä muuttivat rahaksi hänen omaisuuttaan.
Kaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa syntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin venetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa orjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän asemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet, eikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden oikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta, joita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi, tuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi, kuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi herttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi tai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli kysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli orjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää yltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä Marco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat omistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta vaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla vuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.
Zeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään päätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä kasvoja ja älykkäitä silmiä.
"Julia, teidän Jaloutenne", vastasi tyttö. "Jos suvaitsette", lisäsi hän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua häntä joksikin muuksi.
"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.
Tyttö joutui ymmälle kysymyksestä.
"Hänen nimensä on Arethusa", vastasi hän, hetken mietittyään.
"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin? Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä pitäisi."
Julia hymyili ja pudisti päätään.
"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"
"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on ylhäinen nainen?"
"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi, jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa kuitenkin opetti meille."
"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä ajatellessaan.
"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä, kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja aamun."
"Yhden illanko?" kysyi Zeno hämmästyneenä.
"Hänet tuotiin orjavankilaan vasta eilen illalla, teidän Jaloutenne."
"Mihin aikaan?"
"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset nukkumaan heti kuin hänet oli tuotu."
Zeno ajatteli tätä tiedonantoa hetken aikaa.
"Sano hänelle", virkkoi hän, "että minä syön illallista hänen kanssaan tänään. Ei muuta."
Julia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen kumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän mietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja herkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä pronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.
"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne tänään, kokóna", sanoi Julia.
Zoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään, vaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin tytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa, odottaen.
"Ettekö haluaisi syödä jotakin?" kysyi Julia arasti jonkun ajan kuluttua. "Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin vain vähäisen."
"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.
Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille. Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen palatsia ja Makeaa Vettä kohti.
Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi; samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.
Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi, heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan — tänä iltana.
Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.
Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.
Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin isäntänsä kanssa.
"Pelkäättekö minua?"
Zeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën kasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus. Hän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä, ikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.
Zoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin vetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen hengittävän kiivaasti.
Zenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli taistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin kuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi surmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä pelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet iloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä. Senpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:
"Pelkäättekö minua?"
Zoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta ikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet heti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän harjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa, joka oli ostanut hänet.
Kaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno istuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen jalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin toisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle tuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän lähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja Rustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria Agatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon Konstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja se oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan tarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.
Hänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin urheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä eteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden tähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.
Zeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli paljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan sivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja olkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä paikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa kiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret liikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan hänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä hyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa olivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin laista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin ja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta tervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta omaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä tavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi ollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa kultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.
Zoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen esittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.
Pitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin liikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita minuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä tuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä. Jalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä, ja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla loppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä pelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet kullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi, niin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän oli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.
Mies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen puolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin syvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän ei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten levolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet riehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista, mitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan tietää hänen koskaan tunteneen.
Vihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti toivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon silmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei voinut pelätä.
"Sanokaa minulle kuka te olette", sanoi Zeno tyynesti.
Kaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon mielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin puhui.
"Oletteko tyytymätön, herra?" kysyi hän hillityllä äänellä. "Onko bukaralainen pettänyt teitä?"
"Ei! Mikä ajatus!"
"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen enempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?"
"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi", sanoi Zeno, kallistuen hiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.
Hetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä, mutta hän ei puhunut mitään.
"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?" kysyi Zeno, pettyneenä hänen äänettömyydestään.
Jälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä puhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä saattoi tapahtua kyria Agatalle.
"Minä olen teidän ostettu orjanne", sanoi hän melkein heti. "Minulla ei ole sanottavana mitään muuta."
"Mutta onhan teillä ollut äiti?"
"En ole koskaan tuntenut häntä."
"Entä isänne sitten?"
"En ole tuntenut häntäkään."
Zeno ei aina ollut kärsivällinen, edes naistenkaan kanssa, eikä ollut mitään syytä minkävuoksi hänen pitäisi olla pitkämielinen omaan omaisuuteensa nähden.
"Minä en usko teitä", sanoi hän kyllästyneellä äänellä, ja hän nousi ja alkoi astella huoneessa.
Nyt sattui niin, että Zoë oli kyennyt vastaamaan Zenon kahteen viime kysymykseen täysin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään muistoa omasta isästään ja äidistään, jotka olivat kuolleet ruttoon hänen ollessaan kolmen kuukauden vanha.
"Minä vannon kaikkien pyhien asiain nimessä, että se on totta", sanoi hän, seuraten Zenoa silmillään.
Zeno teki kärsimättömän eleen.
"Orja ei voi tehdä valaa", vastasi hän töykeästi.
Zoë kohotti heti kaunista päätään ja hänen silmänsä hehkuivat; mutta Zeno ei nähnyt sitä, sillä hän oli kävellessään kääntynyt häneen selin, ja hetkistä myöhemmin Zoë otti jälleen äskeisen alistuvan asentonsa.
Zeno seisahtui lähelle ovea ja löi käsiään yhteen; molemmat palvelustytöt tulivat esiin.
"Tuokaa illallinen", sanoi Zeno.
Kun he menivät täyttämään käskyä, tuli Zeno takaisin ja istui jälleen sohvan viereen. Hänen ja Zoën välissä oli juuri parhaiksi tilaa pienelle pöydälle. Tytöt tulivat takaisin ja palvelivat heitä, mutta kumpikin oli vaiti. Zeno valmisti itselleen salaatin valmiiksi tuoduista aineksista, ja kun se oli valmis, antoi hän siitä vähän Zoëllekin. Zoë oli tarkannut hänen menettelyään, sillä italialainen tapa oli hänelle outo eikä hän ollut koskaan tiennyt miten salaatti laitettiin. Zeno kaatoi kreikkalaista viiniä hänen lasiinsa, hienotekoiseen valkoiseen Murano-pikariin, jonka kannan ympärillä oli vaaleita sinisiä viiruja. Mutta Zoë ei syönyt eikä juonut.
"Menkää", sanoi Zeno tytöille. "Minä kutsun teitä sitten."
Tytöt hiipivät pois äänettömästi. Zeno oli unohtanut tyytymättömyytensä ja tunsi jälleen Zoën läsnäolon.
"Teidän pitää syödä ja juoda", sanoi hän lempeästi. "Jos on jotakin, mistä pidätte, niin sanokaa. Te saatte sitä."
"Te olette ystävällinen", vastasi Zoë, mutta ei kohottanut kättään."Minulla ei ole ruokahalua", lisäsi hän hetken perästä.
En tiedä mistä johtuu, ettei kukaan mies usko naista, kun tämä sanoo ettei hänen ole nälkä. Zenoa närkästytti, ja näyttääkseen tyytymättömyyttään hän alkoi itse syödä enemmän kuin häntä haluttikaan. Zoë katseli äänetönnä hänen tehdessään lopun toisesta linnusta ja kaikesta laittamastaan salaatista. Hän ei olisi ollut nainen, jos häneltä olisi jäänyt näkemättä, että Zeno tunsi samalla vähän arkuutta, niinkuin pelottomin ja tarmokkainkin mies usein tuntee naisen edessä, jota hän ei ymmärrä. Silloin tapahtui Zoën omassa tilassa muutos parempaan päin; hän hengitti vapaammin, hänen sydämensä löi tasaisemmin, paino, joka ahdisti hänen rintaansa lyijynraskaana juuri kurkun alla, keventyi. Kun nainen näkee, että mies on arka hänen seurassaan, on hän varma siitä, että tämä mies ennemmin tai myöhemmin tottelee hänen tahtoaan; ja vaikka hän joskus erehtyykin, niin useimmiten hän kuitenkin on oikeassa.
Zeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän halusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä auttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi pitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli lopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja katsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo sitä aikaa — viisi minuuttia taaksepäin — jolloin Zoë oli pelännyt häntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn, tiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö näyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa, ja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi hämmästynein ilmein.
"Oletteko jo lopettanut illallisen!" kysyi hän vienosti.
Kepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan arkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.
"Te ette näytä pelkäävän minua enää", virkkoi hän vastaukseksi.
"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?" kysyi Zoë luottavalla äänellä.
Hän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli panevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä vetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan olonsa luontevammaksi.
"Ei", vastasi hän. "Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani. Sitäpaitsi", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, "en ole vielä päässyt selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille."
Zoë ojentautui istumaan suorana, toinen käsi pienen pöydän reunalla.
"Asianlaita on niin", jatkoi Zeno, "että minä en ostanut teitä itseäni varten."
Zoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen suunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.
"Siis tekin olette vain orjakauppias!" huudahti hän halveksivasti. Mutta Zeno nauroi jo sellaiselle ajatuksellekin, ja oli iloinen voidessaan nauraa. Se kevensi.
"Ei", sanoi hän, "en ole orjakauppias. Olen venetsialainen tukkukauppias, tietääkseni. Olen ollut myöskin soturi, ja vähällä oli minusta tulla palkkapitäjän haltija!"
"Pappi!" Zoën kasvot kuvastivat hänen inhoaan.
"Ei, sillä en ole koskaan astunut hengelliseen säätyyn", vastasi Zeno, saaden sitä enemmän itsevarmuutta mitä enemmän Zoë vihastui. "Mutta mitä teihin tulee, niin eräs ystäväni, rikas venetsialainen aatelismies, pyysi minulta sellaista palvelusta, että lähettäisin hänelle kauneimman orjan mitä Konstantinopolista voi saada hänen mainitsemallaan suurella rahasummalla. Itse asiassa —"
Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi, sillä Zoë kääntyi hänestä pois ja upotti kasvonsa nahkaiseen tyynyyn. Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, ja Zeno luuli hänen itkevän. Zoë oli jo miltei tottunut Zenoon ja alkanut tuntea itsellään olevan jonkinlaista valtaa häneen; ja hän myönsi häveten, että Zeno miellytti häntä, vaikka hänen tarkoituksensa oli vihata häntä. Mutta ajatus, että Zeno oli ostanut hänet kuin jonkin tavara-erän ikään, lähettääkseen hänet kaukana olevalle tuntemattomalle miehelle, oli enemmän kuin hän ensi alussa jaksoi kestää. Sitäpaitsi, vaikka syömisen ajatuskin teki hänet pahoinvoivaksi, oli hän todella heikontunut ravinnon puutteesta, ja viimeksikuluneen vuorokauden aikana hän oli kokenut niin paljon kuin hänen luontonsa saattoi kestää murtumatta jollakin tavoin.
Zeno huolestui ja kumartui hänen ylitseen, jokseenkin kömpelösti, tahtoen viihdyttää häntä. Zoë käänsi kasvonsa häneen päin äkkiä, ilman varoitusta, ja Zeno näki, että hänen silmänsä olivat kuivat ja posket punoittavat.
"Venetsia on kaunis kaupunki", sanoi hän suostutellen. "Te tulette olemaan tärkeä henkilö ystäväni talossa — hän antaa teille —"
"Milloin aiotte lähettää minut? Huomennako?" Tyttö oli saanut jossakin määrin takaisin mielenmalttinsa.
"Sanoinhan, etten ole vielä päättänyt, mitä minun on teille tehtävä", vastasi Zeno. "Rahat, jotka annoin bukaralaiselle, olivat omiani. Kenties pidän teidät sittenkin täällä."
Zoë inhosi häntä tällä hetkellä. Häntä halutti herjata häntä, lyödä häntä, ajaa hänet matkoihinsa. Hänen sanoissaan oli jotakin niin alentuvaa. Hän päättäisi mitä hänen on tehtävä hänelle! Hän kenties pitäisi hänet sittenkin! Hän oli maksanut hänet omalla rahallaan! Ei ollut mahdollista, että Zoë oli voinut pitää häntä kauniina, että hänen kasvonsa, käytöksensä tai äänensä olisivat edes hetkellisestikään voineet miellyttää häntä.
"Minä vihaan teitä!" huusi Zoë, purren hampaansa yhteen puhuessaan.
Zeno oli hänen lähellään, ja Zoë vetäytyi hänestä niin kauas sohvan tyynyjä vasten kuin saattoi. Zeno siirtyi jälleen tuolilleen, sillä hän näki kuinka vihoissaan Zoë oli. Hän oli tahallaan puhunut niinkuin Zoë olisi todella ollut vain orja, niinkuin hän väitti olevansa, ja vastoin luonnollista vaistoaan, joka vaati häntä kohtelemaan neitoa vertaisenaan.
"Tosiaankin", sanoi hän kylmästi, ja ottaen rikotun saksanpähkinän pöydältä alkoi kuoria esiin sydäntä, "eipä ole helppo tietää mikä teitä miellyttää. Te näytätte kauhistuvan Venetsiaan menon ajatusta ja raivostuvan tänne jäämisen ajatuksesta! On tietysti kolmaskin mahdollisuus. En tahtoisi lähettää ystävälleni orjaa, joka tyytymättömyydessään myrkyttäisi hänet ja hänen perheensä, enkä suinkaan tahdo pitää omassa talossanikaan sellaista, joka vihaa minua ja voi saada päähänsä leikata kaulani poikki nukkuessani. Ainoa, mikä jää tehtäväksi, on myydä teidät takaisin bukaralaiselle tappiolla. Olisiko se teistä mieleen?"
Zoë tunsi jälleen olevansa toisen vallassa.
"Te saitte minut luulemaan, että te olisitte minulle ystävällinen!" sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli.
Zeno nauroi, sillä hän oli liian suutuksissaan leppyäkseen heti toisen nöyrtymisestä.
"Se ei estänyt teitä kuitenkaan sanomasta vihaavanne minua, hetki sitten", vastasi hän. "Teidän ei pidä odottaa minulta liiaksi kristillisiä hyveitä, sillä minä en ole pyhimys. En ole koskaan oppinut rakastamaan niitä jotka minua vihaavat!"
Zoë piti hänestä nyt enemmän. Kun Zeno heitti päätään hiukan taaksepäin, katsoen häneen puoleksisuljettujen luomiensa alla, silmäsi Zoë hänen ruskeaa kaulaansa, eikä hänelle tullut mieleen katkaista sitä, niinkuin Zeno oli viitannut. Mutta Zoë oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli käynyt niin monen mieltymyksen ja vastenmielisyyden vaiheen läpi niin lyhyessä ajassa, sekä siitä, ettei hän tuntenut kevennystä kuullessaan puhuttavan pitkälle matkalle lähettämisestä, joka varmasti merkitsisi turvaa niin kauaksi kuin se kestäisi, ja kukaties vapautumisen mahdollisuuttakin. Hän ihmetteli myöskin, miksi hän ei enää halunnut suorastaan kuolla, kun kyria Agata nyt oli pelastettu. Hänen vastauksensa Zenon viime puheeseen oli nöyrä.
"Te saitte minut sanomaan sen", sanoi hän. "Olen pahoillani, herra."
"Olen ainakin tullut tietämään, että jäätte mieluummin tänne kuin palaatte takaisin Rustan Karaboghazdzhin ja hänen lempeän vaimonsa — punatukkaisen kyyhkynsä luo!"
"Mihin hyvänsä mieluummin kuin sinne!"
Zoën ääni oli vakava, sillä sitä kohtaloa hän pelkäsi kaikkein enimmän, niin hyvin itsensä puolesta kuin senkin takia, että hän kuvitteli orjakauppiaan jollakin tavoin vaativan rahojaan kyria Agatalta. Zeno oli nähtävästi tyytyväinen hänen vastaukseensa, sillä hän katsoi häneen ystävällisemmin ja oli vaiti jonkun aikaa. Jälleen hän salli silmiensä ihastella hänen kauneuttaan.