"Taitaa olla. Ja sitten", lisäsi Zoë suurenmoisen rauhallisesti, "olen aina kuullut sanottavan, että ahneus on vanhuuden intohimo."
Zeno meni ansaan.
"Hyväinen aika!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kuinka vanhaksi luulette minua?"
Zoë katsoi häneen levollisesti.
"Minulla ei ole kokemusta miehistä", sanoi hän täysin vakavana, "mutta käytöksestänne päättäen minä arvostelisin teidän olevan — noin viidenkymmenen korvilla."
Zenon naama piteni, sillä Zoë puhui niin luonnollisesti ja tyynesti, ettei hän voinut uskoa tämän tekevän pilaa hänestä.
"Minä täytän elokuussa yhdeksänkolmatta", vastasi hän.
"Vasta yhdeksänkolmatta?" Zoë oli olevinaan hyvin hämmästynyt. "Minä olisin luullut teitä paljoa, paljoa vanhemmaksi! Oletteko ihan varma?"
"Olen." Carlo nauroi. "Ihan varma. Mutta minä taidan näyttää teistä hyvin vanhalta."
"Kyllä, hirveän vanhalta!" Zoë nyökäytti vakavasti puhuessaan.
"Tehän olette seitsemäntoista, eikö niin?" kysyi Zeno.
"Mistä ihmeestä minä tietäisin?" kysyi Zoë. "Eikö minun ikäni ole kirjoitettu kuittiin, jonka Rustan antoi teille minun mukanani? Kuinka orja tietäisi oman ikänsä? Ja jos tietäisimmekin sen, niin luuletteko kenenkään meistä voivan puhua totta muuten kuin kidutettaessa? Eihän kannattaisi vääntää käsivarsiani pois sijoiltaan ja polttaa jalkojani kuumilla raudoilla vain sitä varten, että saataisiin tietää kuinka vanha olen, vai kuinka? Ettehän voisi minua enää myydäkään, jos minua olisi kerran kidutettu!"
"Millaisia kauheita ajatuksia teillä on! Kuinka voisi kiduttaa tätä pikku raukkaa!"
Tämän sanottuaan hän ilman varoitusta tarttui Zoën käteen ja katseli sitä. Zoë teki heikon, vaistomaisen liikkeen vetääkseen sen pois, mutta sitten se oli Zenon kädessä aivan hiljaa ja alistuvana.
"Olen varma, etten koskaan voisi kestää tuskia", sanoi Zoë hymyillen, "Minä sanoisin heti kaikki! Minusta ei koskaan tulisi hyvää salaliittolaista. Te olette varmaankin haavoittunut joskus, nuorena ollessanne. Sanokaa, koskiko se hyvin kovasti?"
Zeno päästi vastatessaan hänen kätensä valahtamaan alas, ja Zoë veti sen pois ja piilotti väljän hihansa alle.
"Terävän miekan viilto tuntuu kuin jääkylmällä vedellä valelu", vastasi hän. "Pisto läpi lihan tuntuu kuin suuren okaan pisto, ja samanlainen pisto tuntuu taas, kun kärki tulee ulos toiselta puolen. Jos saa pahan haavan päähänsä, ei sitä tunne kuin hyvin vähän, tai ei ollenkaan, sillä silloin huumaantuu heti; särky jälkeenpäin se vasta todella koskee. Jos saa haavan keuhkoihinsa, ei tunne mitään, mutta veren tulva tahtoo tukkia kurkun, ja silloin täytyy kääntyä heti suulleen, jotta ei tukehtuisi. Luunmurtumat koskevat jälkeenpäin tavallisesti enemmän kuin ensiksi, mutta omituinen tunne on, kun kahdenkäden-miekalla isketään solisluu murskaksi —"
"Armahtakoon!" huudahti Zoë. "Millainen luettelo! Kuinka tiedätte miltä mikin tuntuu?"
"Minä muistan", vastasi Zeno yksinkertaisesti.
"Oletteko haavoittunut kaikilla noilla eri tavoilla, ja elätte vielä?"Zeno hymyili.
"Kyllä; ja te ymmärrätte nyt, minkätähden näytän niin vanhalta."
"En minä tarkoittanut totta", sanoi Zoë. "Te tiesitte kyllä, etten tarkoittanut. Teidänhän tarvitsee vain katsoa itseänne peilistä nähdäksenne että tein pilaa."
"En minä niin kovin syvästi loukkautunut siitä, että minua luultiin viisikymmenvuotiaaksi", vastasi Zeno, hiukan vastoin totuutta.
"Oh, ei toki!" nauroi Zoë. "En voi kuvitellakaan, että minun mielipiteeni teidän iästänne teitä mitenkään liikuttaisi. Se oli typerää minun puoleltani — mutta niin monia seikkailuja kokeneeksi mieheksi te näytätte mahdottoman nuorelta!"
"Sitä parempi, koska soturipäiväni ovat ohi."
"Ja koska olette vakava, rauhaarakastava kauppias", sanoi Zoë jatkaen hänen lausettaan. "Mutta oletteko ihan varma siitä, herra? Eikö mikään saisi teitä paljastamaan miekkaanne jälleen ja panemaan henkeänne alttiiksi taistelussa? Eikö mikään?"
"Ei mikään, mikä ei koskisi omaa kunniaani, se on vilpitön uskoni."
"Ettekö tekisi sitä naisen tähden?" Zoë kääntyi häneen päin, tarkatakseen hänen kasvojaan, mutta niiden ilme ei muuttunut.
"Kolme asiaa voivat tehdä viisaankin miehen hulluksi — viini, naiset ja arpapeli."
"Tosiaankin! Teidän armonne luettelee meidät hyvässä seurassa. Mutta se ei ole vastaus kysymykseeni."
"Onpa sentään", sanoi Zeno nauraen. "Miksi tekisin naisen tähden sellaista, mitä en tekisi arpanoppien tai viinin tähden?"
"Mutta arpanopat ja viini eivät ole koskaan vietelleet teitä", vastustiZoë.
Zeno nauroi kovemmin.
"Eikö koskaan? Kun olin ylioppilaana Paduassa, möin kaikki tyyni, kirjanikin, saadakseni rahaa niihin molempiin. Vasta kirjat menetettyäni minä rupesin soturiksi ja opin maailman suurinta uhkapeliä. Siihen verrattuna arpanopat ovat nukutusainetta ja viini unijuomaa."
Hän vain hymyili nyt naurunsa jälkeen, mutta hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan ilme, jonka Zoë silloin näki ensi kerran ja jota hän ei unohtanut, vaan muisti elävästi nähdessään sen toiste. Se oli vain hieno häive ja olisi miesten kesken voinut jäädä huomaamatta, mutta se puhui tytön sukupuoliominaisuuksille ja sai hänen nuoren verensä värähtelemään. Hän ei olisi mistään hinnasta suonut Zenon arvaavan, mitä hän tunsi sillä hetkellä.
"Taistelu houkuttelisi teitä taistelun itsensä takia, jollei mikään muu voisi sitä tehdä", vastasi Zoë rauhallisesti.
"Hm — ehkä, ehkä", vastasi Zeno miettivästi. "Mutta te tarvitsisitte asian, vaikka mitättömänkin, ja teillä ei ole mitään täällä, vai onko?"
"Ei mitään, jota välittäisin ottaa ajaakseni."
"Te voisitte löytää jotakin, minkä puolesta taistella — tuolla puolen veden", vihjasi Zoë, korostaen sanoja hiukan ja tarkaten hänen kasvojaan.
Lause ei merkinnyt Zenolle mitään.
"Tuolla puolen veden?" toisti hän huolettomasti. "Kotona Venetsiassa, tarkoitatte. Niin, jos Venetsia tarvitsisi minua, ei minua tarvitsisi kahdesti kutsua!"
Oli aivan selvää, ettei hän kiinnittänyt mitään merkitystä Zoën käyttämiin sanoihin, ja tämä seikka soveltui tähtienselittäjän aamulliseen kertomukseen siitä, kuinka Zeno oli ollut kuuro kaikille vangitun keisarin puoluelaisten lähenemisyrityksille.
Zoë nojautui hetkisen äänettömänä taaksepäin, miltei ummessa silmin, ja hän näki, että Zeno katseli häntä ja että ilmeinen ihastuksen ilme hiipi hänen kasvoilleen. Zoë tuumi, mahtaisiko se koskaan muuttua joksikin merkitsevämmäksi, ja näkisikö hän koskaan Zenon silmiin leimahtavan hänen tähtensä sen taistelunhehkun, joka niissä oli välähtänyt hetki sitten pelkästä taistelun muistelemisesta. Mitä tekivät naiset, saadakseen miehet rakastamaan heitä? Tyttöjen elämässä on ikäkausi, jolloin he uskovat, että rakkautta tarvitsee vain kutsua, kuten kesyä kyyhkystä, jolloin se lentää ikkunasta sisään; ja toinen kausi, jolloin se tulee heille kutsumatta. Jos nuo kaudet olisivat samat kaikille, säästyisi paljon huolia. Zoë oli ehkä kummankin keskivälissä, mutta hänellä oli yhä se usko, että oli olemassa jokin määrätty sääntö, jonka mukaan taitavat naiset menettelivät saadakseen miehet rakastumaan heihin, nuo huonot naiset, joita nuorille tytöille kuvaillaan "vehkeileviksi", ja joiden otaksutaan tietävän tarkalleen, ihan hiuksenhienosti, minkä vaikutuksen he milloinkin voivat miehiin tehdä.
Zeno lopetti pitkän äänettömyyden odottamattomalla puheella, mikä kovakouraisesti herätti Zoën mietteistään.
"Mitä tulee tuohon Johannes-keisariin, jonka hänen poikansa on pannut lukkojen taakse", sanoi hän, "niin hänen ystävänsä ovat tehneet parhaansa saadakseen minut kiintymään hänen asiaansa. Onpa hän lähettänyt minulle sanojakin, pyytäen minua auttamaan häntä karkaamaan. Miksi? Mitä eroa sillä on minulle, hänkö vai hänen poikansa kuolee Amenan torniin? He ovat mitättömiä miehiä molemmat, ja minun puolestani Johannes saa menehtyä kahleisiinsa ennenkuin minä tahdon nostaa sormeanikaan!"
Zoë huokasi ja puri huultaan hillitäkseen itseään, sillä Zenon vapaaehtoinen selitys oli murskannut hänen toivojensa palatsin maan tasalle silmänräpäyksessä.
Sitten hän häpesi, että oli uneksinutkaan Zenon voivan rakastaa häntä, koska hän halveksi juuri sitä asiaa, jonka tähden hän oli halunnut voittaa hänen rakkautensa. Mutta tätä mielentilaa ei kestänyt kauan. Zoë oli liian urhea antaakseen sellaisen puheen mennä sinänsä, ikäänkuin hän sen hyväksyisi.
"Te olette väärässä", sanoi hän, unohtaen kokonaan, että oli ottanut näytelläkseen orjan osaa. "Teidän pitäisi auttaa häntä, jos vain voitte — ja te voitte, jos tahdotte."
Zeno katsoi häneen hämmästyneenä. Zoën äänessä oli käskevää sävyä, ja pienet palvelustytöt, jotka Zeno oli unohtanut nurkkaan selkänsä taakse, tuijottivat hämmästyen hänen rohkeuttaan. Ei sanaakaan keskustelusta ollut jäänyt heiltä kuulematta.
"Minä tarkoitan", jatkoi Zoë, ennenkuin Zeno oli ehtinyt löytää vastausta hänen suoraan väitteeseensä, "että jos olette tosi venetsialainen, niin teidän pitäisi haluta sen miehen kukistamista, jonka genualaiset ja turkkilaiset ovat asettaneet valtaistuimelle. Johannes on teidän ystävänne ja teidän kotimaanne ystävä, vaikka hän on heikko mies ja pysyykin sellaisena. Andronikus on Venetsian vihollinen ja sen vihollisten ystävä. Nytkin hän on valmis antamaan heille Tenedos-saaren — Dardanellien avaimen — —"
"Mitä?" kysyi Zeno kovalla ja suuttuneella äänellä. "Tenedoksenko?"
Hänen käytöksensä oli muuttunut, ja hän miltei nousi kohoksi istuimeltaan kumartuessaan eteenpäin ja tarttuessaan kiihkossaan Zoën ranteeseen. Zoë oli iloinen ja hymyili hänelle.
"Niin", vastasi hän, "genualaiset vaativat sitä suojeluksensa palkaksi, ja he pakottavat hänet antamaan sen heille. Mutta se ei ehkä ole helppoa, sillä saaren käskynhaltija on uskollinen Johannekselle."
"Kuinka tiedätte kaikki nämä asiat?" kysyi Zeno, yhä pitäen häntä ranteesta ja koettaen katsoa häntä silmiin.
"Tiedän ne vain", vastasi Zoë. "Jollen puhu totta, saatte myydä minut markkinoilla huomispäivänä."
"Kautta evankelistan", vannoi Zeno, "te ansaitsisitte sen."
Kuukausi oli kulunut, eikä Zenon elintavassa ollut, ulkoapäin nähden, tapahtunut mitään muutosta. Hän nousi ylös varhain ja kylpi Kultaisessa Sarvessa kauniilla ilmoilla. Hän hoiti liikeasioitaan aamupäivillä ja söi päivällistä Sebastian Polon luona kahdesti viikossa, mutta muina päivinä tavallisesti kotonaan. Ja iltapäivisin hän kävi ratsastamassa yksi ainoa esijuoksija mukanaan, tai pysyi sisällä, jos satoi. Tuskin hänen omat palvelijansa ja orjansakaan huomasivat mitään muutosta hänen tavoissaan, ja he panivat merkille vain sen, että hän usein näytti hyvin miettiväiseltä ja istui joskus parvekkeellaan tuntikauden liikkumatta, katse suunnattuna Blachernaen palatsin torneihin.
He eivät tienneet kuinka paljon aikaa hän vietti kauniin kreikkalaisen orjattarensa seurassa; ja he tulivat huomaamaan, että pienet palvelustytöt Julia ja Lucilla eivät olleet taipuvaisia lörpöttelemään tullessaan alakertaan asialle. Omobono arvattavasti tiesi koko joukon, mutta hän piti tietonsa omanaan ja keräsi vilkkaan uteliaisuutensa hedelmät nauttiakseen niistä yksinään, niinkuin saituri nauttii hyödyttömien kultiensa katselemisesta. Kokonaisuuteen katsoen siis oli elämä venetsialaisen kauppiaan talossa jatkunut hyvin entisensä kaltaisena kokonaisen kuukauden senjälkeenkuin Zoë oli sytyttänyt ruutisuonen, joka oli saava aikaan kohtalokkaita tuloksia saavuttaessaan vihdoin räjähdyspanoksen.
Zeno tapasi häntä nyt joka päivä ja usein kahdestikin, ja hän oli tullut osaksi Zenon elämästä ja tarpeelliseksi hänelle, vaikk'ei Zeno uskonutkaan olevansa häneen rakastunut, enempää kuin Zoë olisi myöntänyt rakastavansa Zenoa.
Sillä kumpikin oli yhden vallitsevan ajatuksen pauloissa; ja sattui se, mikä todellisessa elämässä harvoin sattuu, että nimittäin sama teko, jos se voitaisiin suorittaa, tyydyttäisi kummankin toiveet. Zeno, synnynnäinen patriootti ja johtomies, näki että koko hänen kotimaansa vaikutus Itämailla oli kyseessä Tenedos-saaren asiassa; Zoë taas halusi kostaa Mikael Rhangaben, kasvatusisänsä ja lapsuutensa epäjumalan kuoleman.
Jos vangittu Johannes-keisari voitaisiin vapauttaa Amenan tornista, saavuttaisivat molemmat varmasti sen mitä kiihkeimmin halusivat. Johannes antaisi Tenedoksen Venetsialle kiitokseksi vapautuksestaan, ja Konstantinopolin kansa luultavasti repisi Andronikuksen riekaleiksi kilpa-ajoradalla, samalla paikalla missä Rhangabe oli menettänyt henkensä.
He yhtyisivät laillisen hallitsijansa ympärille, jos hänet vain saataisiin pois palatsin alueelta, missä vallananastajalla oli vahvana henkivartiostona ulkomaalaiset palkkajoukkonsa, joihin enimmäkseen kuului tsherkessejä, mingrelejä, avareja ja slavonialaisia. Kansa ei nousisi omasta tahdostaan Blachernaeta valloittamaan, eivätkä kreikkalaiset sotajoukot nousisi omasta aloitteestaan kapinaan; mutta koska he kaikki pelkäsivät muukalaislegionan sotureita, vihasivat he heitä ja heidän herraansa Andronikusta, ja jos Johannes ilmestyisi heidän keskelleen, saisivat he rohkeutta ja lopputulos olisi varma.
Carlo Zenon kaltainen johtaja olisi kyllä voinut menestyksellä piirittää Andronikuksen palatsiinsa; mutta hän tiesi, ja jokainen mies ja nainen Konstantinopolissa tiesi varsin hyvin, että Andronikus ottaisi hengiltä vankina olevan isänsä ja molemmat nuoremmat veljensä heti ensimmäisen vallankumouksen oireen ilmestyessä, jotta ei olisi muuta laillista valtaistuimen perijää elossa kuin hän itse.
Sentähden oli isänmaanystävien ensimmäinen ja tärkein päämäärä toimittaa Johannes salaa vankeuspaikastaan itse kaupungin piiriin tai jollekin saarelle, pois vaaran ulottuvilta, kunnes vallankumous olisi ohi ja hänen poikansa vankina hänen sijastaan; vaikka paljon luultavampaa oli, että viimeksimainittu muitta mutkitta otettaisiin hengiltä maankavaltajana.
Kaiken tämän Zeno oli ymmärtänyt jo ennenkuin Zoë oli siitä hänelle puhunut; mutta hän ei ollut tiennyt, että genualaiset olivat vaatineet Tenedosta Andronikukselta palkinnoksi hänen heiltä saamastaan suojeluksesta turkkilaisia vastaan; sillä keskustelut oli pidetty hyvin salaisina, ja aluksi ei Carlo ollut uskonut tyttöä ja oli arvellut että kertomus oli ehkä pelkkää keksintöä.
Hän oli tullut jälleen Zoën luo seuraavana päivänä, ja jälleen hän oli turhaan koettanut saada selville, kuka Zoë oli ja missä ylhäisessä fanariootti-perheessä hänet oli kasvatettu. Oli mahdotonta saada sanaakaan Zoëlta tämän asian valaistukseksi; ja Zoë varoitti häntä, että sitä mitä hän oli kertonut, ei saanut toistaa yhdenkään genualaisen kuullen eikä kenenkään henkilön kuullen, joka oli tekemisissä hovin kanssa. Genualaisten tarkoitus oli, ettei kukaan saisi tietää sopimuksesta ennenkuin se olisi pantu täytäntöön ja Tenedos olisi heidän hallussaan; sillä paikka oli hyvin vahvasti varustettu, kuten he itse myöhemmin joutuivat kokemaan, ja Andronikus tarvitsi heidän apuaan liian kipeästi menettääkseen heidän suosionsa varomattomalla menettelyllä.
Nämä vaitiolon teroitukset saivat Carlon yhä enemmän epäilemään Zoën kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sanoikin sen hänelle suoraan, vaatien todistusta; mutta Zoë vastasi vain samoin kuin ensi kerrallakin.
"Jos se ei ole totta", sanoi hän, "niin polttakaa otsani poltinraudalla niinkuin varkaiden otsat, ja myykää minut julkisilla markkinoilla."
Ja jälleen suuttui Zeno ja vannoi todellakin tekevänsä hänelle niin, jos kertomus oli valhetta; mutta Zoë hymyili luottavasti ja nyökäytti suostumuksensa merkiksi.
"Jos ette pelasta keisaria", sanoi hän, "niin teidät venetsialaiset ajetaan pois Konstantinopolista ennenkuin montakaan kuukautta on kulunut. Ja jos Genua kerran saa haltuunsa Tenedoksen, niin kuinka voitte koskaan enää purjehtia Dardanelleja ylös?"
Monet kerrat hän oli kuullut Mikael Rhangaben puhuvan tähän tapaan ystävilleen, ja hän tiesi sen olevan viisasta puhetta. Sen tiesi Zenokin ja ihmetteli rahalla-ostetun orjansa tietoa. Niin hän kävi kerran toisensa perästä Zoën luona, pohtien tuota suurta kysymystä aivoissaan. Ja Zoë odotti hänen tuloaan ilolla, koska hän näki Zenon heränneen liikkeelle ja koska oikeudenmukaisen koston kaipuu oli ylinnä hänen ajatuksissaan. Siten nämä kaksi ihmistä soluivat yhä lähemmäksi toisiaan, kohtalon auttaessa. Kuitenkaan ei Zeno kertonut Zoëlle mitään niistä toimenpiteistä, joihin hän niin nopeasti ryhtyi senjälkeen kuin kerran oli mielessään tehnyt toimintapäätöksen.
Zoë ei enää kysellyt häneltä, mitä hän aikoi tehdä hänelle. Hän ei enää lähettänyt hakemaan kirjuria välittääkseen olonsa ikävyyttä. Hän ei enää ollut kärsimätön palvelustyttöjään kohtaan. Hän näytti olevan täysin tyytyväinen olemassaoloonsa.
Hän meni ulos milloin häntä halutti sievässä veneessä Omobonon valvonnan alla, toinen tytöistä aina seuranaan; ja hän istui mukavalla pehmoisella istuimella niinkuin ylhäiset naiset mennessään soutelemaan Makealle Vedelle, ja niinkuin hän oli istunut monet kerrat ennen muinoin, kyria Agatan rinnalla. Kirjuri istui pienellä siirrettävällä istuimella keskipaikoilla venettä, joka oli rakennettu melkein täsmälleen nykyaikaisen venetsialaisen gondolin malliin, kuomukattoa vaille, ja orjatyttö istui pohjalla emäntänsä jalkain juuressa. Zoë, protosparthoksen kasvattitytär, oli liikkunut ulkona verhoamattomin kasvoin, mutta orja Arethusa oli tiheästi hunnutettu, vaikka sellainen ei ollutkaan yleinen tapa. Ja usein hän kevätiltoina vesillä lipuessaan sivuutti ihmisiä, jotka hän oli tuntenut vain vuosi toista takaperin, ja jotka ihmettelivät miksi hän piti kasvonsa peitettyinä, tai sanoivat toisilleen, kuten jossakin määrin totta olikin, että hän oli joku kaunis valkoinen orjatar, jonka kauneutta hänen mustasukkainen isäntänsä ei sietänyt nähtävän. Sillä selvää oli, että Omobono oli vain hänen valvojakseen asetettu vanhanpuoleinen luotettava henkilö.
He keskustelivat tavallisesti latinaksi, ja kirjuri kertoi hänelle etsimisistään, joita hän oli pannut toimeen löytääkseen kyria Agatan, lapset ja vanhan Nektarian. Zoë ei ollut kertaakaan näyttänyt kasvojaan Omobonolle orjaksi-tulonsa jälkeen, ja hän uskoi, ettei tämä arvannut asettaa häntä sen ryysyisen tytön yhteyteen, jonka hän oli nähnyt kumartuneena sairaan naisen vuoteen yli kerjäläiskorttelissa. Hän oli teroittanut Omobonolle mitä tarkinta vaitioloa siinä tapauksessa että hän löytäisi tuon pienen perheen, ja Omobonoon nähden oli sellainen teroittaminen aivan tarpeetonta, sillä ulkonainen varovaisuus on luonteenomaista uteliaisuudelle, joka on sisäisesti vähimmän hienotunteisia vikoja. Ihmiset; jotka kurkistelevat avaimenreiästä, kuuntelevat verhojen takana ja lukevat toisten ihmisten kirjeitä, eivät tavallisesti koskaan puhu siitä mitä he sillä tavoin saavat tietoonsa.
Kirjurin etsinnät olivat toistaiseksi jääneet tuloksetta, mutta hän oli jo kauan sitten päättänyt mielessään, että Zoë oli kyria Agatan tytär. Pyhän Bakkuksen länkisäärinen kirkonvartija oli auttanut häntä tähän johtopäätökseen ilmoittamalla hänelle, että Rustan Karaboghazdzhi ei ollut muutamaan aikaan käynyt kirkossa hartautta harjoittamassa; tarkemmin sanoen, oi kertaakaan sen perjantai-iltapäivän jälkeen, jolloin Omobono oli häntä tiedustellut.
Kirjuri oli etsiskellyt kerjäläiskorttelin, mutta turhaan. Hän muisti varsin hyvin tuon raunioituneen talon resuisine ikkunaluukkuineen, joihin oli kiinnikkeiksi solmittu sateenvalkaisemia nuoranpätkiä. Siinä asui nytkin ihmisiä, mutta ne eivät olleet samoja kerjäläisiä; sen asujamena oli nyt itse kerjäläisten päälääkäri, jonka tehtävänä oli valmistaa kurjuutta yleisön silmien nähtäväksi, määrämaksusta. Sillä todella puutteenalaisten joukossa eleli pieni heimokunta ammattivaivaisia, jotka näyttelivät kauhistavien sairauksiensa inhottavuuksia kirkkojen ovilla kautta koko Konstantinopolin. Lääkäri oli taitava alallaan, ja vaikka hän pitikin parempana todellista raajarikkoa tai todellista haavaa, kehittääkseen niitä taitonsa avulla, kykeni hän saamaan terveisiinkin jäseniin ja eheään ihoon molemmanlaatuisten vammojen valhehahmoja, vaikka menetelmä olikin kalliimpi. Suurempien kustannusten vastapainona oli hänen potilaillaan kuitenkin kyky kulkea yksinään pitkiä matkoja ja siten vaihdella työmaataan. Näin he sieppasivat itselleen ne armeliaisuuden murut, joiden olisi pitänyt joutua todellista puutetta kärsiville, joista useimmat tuskin kykenivät raahautumaan suurille liikepaikoille useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa, silloinkin henkensä kaupalla. Valhekerjäläisellä on aina ihmeellinen voima tehdä taivalta, mutta todellista vaivaista on yleensä aina etsittävä hökkelistään, jossa hän viruu henkimenossa. Omobono oli oppinut kerjäläisistä paljon sellaista, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, mutta etsimistään ihmisistä hän ei ollut löytänyt jälkeäkään.
He tuntuivat peräti kaukaisilta Zoën ajatellessa heitä. Hän ihmetteli, mahtoiko kukaan heistä kaivata häntä, paitsi Nektaria-vanhusta, kun heillä nyt oli lämpimät vaatteet ja yltäkyllin syötävää. Uhraus oli ensin ollut kovin hirmuinen, — nyt se ei tuntunut sellaiselta. Ja Zoë tiesi, että sinäkin iltana hän soutelemasta palattuaan kuulostaisi Zenon askelia eteisestä ja aika hänen tuloonsa saakka tuntuisi pitkältä.
Mutta Omobono oli hankkinut koko joukon tietoja Zoësta tuttavaltaan kirkonvartijalta, jonka hän vahvasti epäili olevan liitossa Rustanin kanssa, ilmoittaakseen tälle milloin kerjäläiskorttelissa oli jotakin ostamisen arvoista; sillä bukaralainen oli paljopuuhainen mies, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata harvinaisten kauppatavarain etsiskelemiseen, eikä myöskään, milloin sellaista oli saatavilla, olisi ollut soveliasta hänen eduillensa, että häntä olisi usein nähty sen läheisyydessä. Siispä hän maksoi kirkonvartijalle, jotta tämä pitäisi asemaa silmällä hänen puolestaan sillä aikaa kuin hän puuhaili toisella taholla. On luettava Rustanin oivallisen liikemiesälyn ansioksi, ettei hänen käyttämänsä menettelytapa ole kehittynyt sen pitemmälle viidessäsadassa vuodessa; sillä kun nykyaikaiset orjakauppiaat tekevät vuotuiset matkansa hankintakeskuksiin, tapaavat he siellä kaiken valmiina heitä odottamassa, niinkuin mikä muu kauppamatkustaja hyvänsä.
Tultuaan ymmärtämään Rustanin menettelytavan oli Omobono urkkinut kirkonvartijalta kaiken mitä tämä tiesi Zoësta ja kyria Agatasta, mutta se ei kuitenkaan ollut paljon. He olivat asuneet raunioituneessa talossa kolme tai neljä viikkoa, tai ehkä kuusi; hän ei voinut muistaa tarkalleen. Alussa he kävivät kaikki kirkossa, mutta sitten he olivat myyneet vaate-pahaisensa ja omaisuus-vähänsä. Viime kerran tullessaan oli tyttö ollut yksin ja hänellä oli ollut hartioillaan huopapeite suojana kylmää vastaan. Se oli ollut iltahämärissä. Sitten Rustan oli ostanut hänet, ja pian sen jälkeen lie varmaan olivat muuttaneet pois. koska kerjäläisten lääkäri nyt asui siinä talossa. Mitäpä mielenkiintoa kirkonvartijalla oli heidän vaiheisiinsa? He olivat menneet, ja Konstantinopoli oli laaja kaupunki. Ei, kuollut ei nainen ollut, sillä sen hän olisi tullut tietämään. Kun ihmiset kuolivat, niin heidät haudattiin, vaikkapa olisivat kuolleet nälkäänkin kerjäläiskorttelissa.
Zoë kiitti Omobonoa näistä tiedoista ja pyysi häntä jatkamaan etsiskelyjään. Omobono ihmetteli, minkätähden hän ei puhjennut kyyneliin, ja päätteli, että Zoë oli joko aivan sydämetön tai oli rakastunut Zenoon, tai molempia. Jälkimmäinen teoria tuntui kirjurista uskottavammalta. Rakkaus, niin hän tuumi itsekseen kaikella keski-iän kokeneisuuden vakaumuksella, oli itsekäs intohimo. Zoë rakasti Zenoa eikä välittänyt siitä, mihin hänen äitinsä oli joutunut.
Sitäpaitsi Omobono tiesi, että Zoë oli mustasukkainen. Hän oli kuullut Giustinasta ja oli päättänyt nähdä hänet. Hän oli vaatinut soutamaan venettä vasemmalle, Kultaista Sarvea ylös, ja oli näytättänyt kirjurilla Sebastian Polon talon. Se oli pieni palatsi, puolisataa syltä Blachernaen puutarhoista alaspäin, ja siinä oli marmoriportaat, niinkuin Zenon talossakin. Tyttö, jolla oli värjätty tukka, istui varjossa yläkerran parvekkeella; hänen tukkansa oli punaisen ruskea, niinkuin venetsialaisnaisten, ja kasvonsa valkoiset, mutta sen enempää ei Zoë voinut nähdä. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut haukan silmät. Omobono sanoi, että se saattoi olla Giustina, mutta koska tällä oli paljon ystäviä, saattoi se olla joku heistäkin, sillä useimmilla venetsialaisnaisilla oli senvärinen tukka.
Vielä kauemmaksi soudettuaan he lähestyivät Blachernaeta ja tulivat ensin korkealle Antenan tornille, jonka perustukset seisoivat vedestä viettävästi kohoavalla kivilaiturilla. Zoë katseli ylös, koettaen arvata ylimpien ikkunoitten korkeutta vedenpinnasta, mutta hänellä ei ollut kokemusta, ja ne olivat hyvin korkealla — ehkä sata kämmenystä, ehkä viisikymmentä — Zeno tietäisi. Pääsisiköhän Zeno sinne köyden avulla? Zoë tuumi, ja hän ajatteli miltä hänestä tuntuisi, jos hän itse riippuisi ylhäällä ilmassa yhden ainoan köyden varassa sileää seinää vasten. Sitten hän mielikuvituksessaan näki Zenon kiipeämässä puolivälissä, ja joku katkaisisi köyden ylhäältä, sillä hänet oli huomattu, ja hän putosi. Viiltävä väristys kulki Zoën kaulaa ja selkää ja jäseniä pitkin, ja häntä puistatti.
Tuolla korkealla ylimmässä kerroksessa oli Johannes ollut vankina kohta kaksi vuotta. Ikkunat eivät tarvinneet mitään rautaristikkoja, sillä alas hyppääminen olisi tuottanut kuoleman, eikä kukaan voinut kiivetä sinne seinää myöten. Kivilaituri tornin alapuolella vietti virtaan, ja sen alin reuna ulottui niin kauas, ettei kukaan olisi voinut voimakkaallakaan hyppäyksellä välttyä sille putoamasta jos olisikin uhmaillut veteen paiskautumisen kamalaa vaaraa.
Yksinäinen kalastaja istui viettävän laiturin reunalla, missä nähtävästi alimman, pystysuoran kivikerroksen pieni ulkonema esti häntä veteen luisumasta. Hänen ruskeat säärensä olivat paljaat korkealle polvien yläpuolelle, hänellä oli yllään ruskea kalastajan mekko, villaisesta, vanuttamalla valmistetusta, huovan tapaisesta vaatteesta; leveä olkihattu, jonka lieret oli ommeltu pienen, tervatusta purjekankaasta tehdyn kopan ympärille, riippua lupsotti hänen korvillaan. Hän onki hitaasti virtaavasta vedestä pitkällä vavalla ja lyhyellä siimalla.
Zoë katseli häntä tarkkaan veneen soluessa hänen ohitseen, ja hän näki, että mieskin katseli häntä omituisen hattunsa velton lieren alta.
Zoën vasen käsi riippui veneen laidan yli, ja kalastajan kohdalle tultuaan hän kasteli sormiaan ja nosti ne huolettomasti huulilleen, ikäänkuin maistaakseen pisaroiden makua. Mies vastasi heti huiskauttamalla vapaansa kolme kertaa veden yli, heittäen lyhyen siiman veteen joka kerta. Zoë oli nähnyt hänen suunsa ja leukansa ja harvan partansa hatun riippuvan reunan alta ja oli kuvitellut tuntevansa hänet; nyt hän ei sitä enää epäillytkään. Yksinäinen kalastaja oli Gorlias Pietrogliant, tähtienselittäjä.
Omobono oli häntä tuskin huomannutkaan, sillä hänen oma luontainen uteliaisuutensa sai hänet tähyilemään yhtenään korkealle tornin ikkunoihin, siinä toivossa että keisarillinen vanki sattuisi katsomaan ulos juuri silloin. Hän oli nähnyt keisarin pari kertaa ennen vallankumousta ja tuumi mielessään, oliko hän mahtanut paljon muuttua pitkän vankeutensa aikana. Mutta niiden kauniiden, parrakkaiden kasvojen sijaan, jotka olivat kirjurin muistissa, ilmestyi ikkunaan nainen, katsellen hetkisen Peraan päin ja vetäytyen sitten kiiruusti takaisin, nähtyään veneen; hän oli lihavahko, punaposkinen nainen, ja hänellä oli kreikkalainen yläluokan naisten päähine. Niin paljon Omobono näki yhdellä silmäyksellä, vaikka ikkuna oli yhdeksänkymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan, ja nainen oli ollut näkyvissä vain muutaman sekunnin. Omobonolla oli aina ollut hyvät silmät.
Mutta näkemättä ollenkaan koko naista oli Zoë oivaltanut, että tiedonantoja vangin ja ulkomaailman välillä toimitettiin Gorliaksen kautta, ja että hänen välityksellään voisi lähettää viestin suoraan keisarille. Zoë ei puhunut ennenkuin vene oli kulkenut koko palatsin sivu ja kääntyi Makeaa Vettä kohti.
"Muistattehan sen tähtienselittäjän?" sanoi hän. "Miks'ei hän ole tullut toista kertaa?"
Omohono lupasi lähettää hänelle sanan heti seuraavana päivänä. Sen jälkeen oli jonkun aikaa äänetöntä, ja vene lipui virtaa ylös, kunnes kirjuri puhui jälleen, oikaistakseen viime sanomaansa.
"On parempi ettei hän tule huomenna. Minä käsken hänen tulla ylihuomenna."
"Miksi?" kysyi Zoë, hiukan hämmästyen.
"Huomenna", sanoi Omobono, "tulee messer Sebastian Polo päivälliselle isännän luokse. Talossa tulee olemaan hämminkiä."
"Hämminkiä, yhden päivällisvieraan takia?" Zoë puhui epäuskoisesti.
"Minä luulen", sanoi Omobono hiukan arastellen, "ettei hän tule olemaan ainoa vieras."
"Hän tuo siis tyttärensä mukanaan?" Zoë tunsi värinsä muuttuvan hunnun alla.
"En tiedä", sanoi kirjuri liehevästi; "mutta useampia vieraita tulee."
Zoë kääntyi kiihkeästi häntä kohti.
"Te saatte määräyksen pitää minut poissa tieltä niinkauankuin he ovat talossa", sanoi hän. "Isäntä lähettää minulle teidän kauttanne käskyn olla näyttäytymättä ikkunassani!"
"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" huusi Omobono torjuen. "Olen varma, että isäntä mieluummin pyytää vieraitaan tulemaan sisään talon toiselta puolen, kuin tuottaa teille sellaista, hankaluutta."
Jos hänen tarkoituksensa oli kiukustuttaa Zoëta, niin oli se hänelle onnistunut, mutta jos hän odotti Zoën päästävän kiukkunsa purkautumaan, niin hän erehtyi. Zoë oli liian ylpeä, ja hän jo pahoitteli lausumiansa kiivaita sanoja. Sitäpaitsi ilmoitti hänen suuttumuksensa hänelle jotakin, mikä hämmästytti häntä ja haavoitti hänen itsekunnioitustaan. Hän ymmärsi ensi kerran, kuinka mustasukkainen hän oli, ja ettei hän voinut tuntea sellaista mustasukkaisuutta jollei hän ollut rakastunut. Hän ei ollut lapsi, ja ilman kovanonnen iskua hän olisi näihin aikoihin ollut naimisissa jo ainakin kaksi vuotta. Tämä ei ollut mitään haaveksivaa ja verkkaan hiipivää nuoren tytön päivänsarastusta; hänen päivänsä oli noussut yhdellä leimauksella vihaisten pilvien keskeltä, niinkuin se nousee Intiassa kesäkuun puolivälissä, kun lounaismonsuuni on puhkeamaisillaan ja sade on ihan lähellä.
Ömobonon sanottua lauseensa Zoë nojautui taaksepäin istuimellaan ja veti vaippansa poimut tiukemmin ympärilleen, ikäänkuin täydellisemmin erottaakseen itsensä Omobonosta, eikä hän puhunut enää mitään pitkään aikaan. Kirjuri puolestaan ymmärsi asian, ja sen sijaan että olisi pahoitellut Zoën moittivaa äänettömyyttä, hän oli hyvillään, kun hänen uteliaisuutensa oli saanut taas otetuksi askeleen eteenpäin löytöjen maassa.
Hänen mieleensä johtui, että olisi sangen mielenkiintoista toimittaa Zoë ja Giustina näkemään toisensa, joskaan ei sen lähempiin tekemisiin toistensa kanssa. Zeno ei ollut sanonut, että hänen vieraansa tulisivat maitse eikä vesitse; kirjuri oli vain päätellyt, että hän pyytäisi heitä tekemään niin, jotteivät he näkisi Zoëta, jos tämä sattuisi olemaan ikkunansa ääressä. Omobonolla oli valtuus tehdä mitä hän katsoi tarpeelliseksi taion ja sen sisäänkäytävän kunnossapitämiseksi neuvottelematta kenenkään kanssa. Se oli osa hänen velvollisuuksiaan.
Oli tavallista korjata tie keväällä. Omobono valitsi juuri sen hetken työn teettämiseksi, hankki paikalle joukon työmiehiä ja antoi joitakin yksinkertaisia määräyksiä. Ennenkuin Zeno liesi niitä oli tekeillä, oli pääsisäänkäytävälle johtava tie sellaisessa kunnossa, että siitä oli mahdoton kulkea, vaikka kapea käytävä oli jätetty keittiön ovelle palvelijain ja orjien käytettäväksi. Kirjuri oli äkkiä huomannut tien olevan niin surkeassa kunnossa, että oli tarpeellista kaivaa sitä paikoitellen puoli syltä syvältä, missä maa oli pehmeätä, joten muodostui joukko kuoppia, joiden yli ei voinut mitenkään hevosella päästä.
"Mikä kumma sai sinut ryhtymään tähän nyt?" kysyi Zeno harmissaan. "Minähän sanoin sinulle, että messer Sebastian tyttärilleen tulee huomenna luokseni päivälliselle, ja muutamia muita tuttuja lisäksi."
"Eivät he näe siitä mitään, herra", vastasi kirjuri hämmentymättä. "Vieraat tulevat aina veneellä, päivällinen syödään toisella puolen taloa, ja he menevät pois veneellä. Kuinka he voisivat nähdä tietä, herra? Sehän on toisella puolen pihaa!"
Zeno ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että hän oli nimenomaan pyytänyt Poloa ja toisia vieraita tulemaan maitse, ja hän salasi nyt harminsa, tai ainakin luuli salaavansa. Mutta Omobonon mentyä omaan huoneeseensa Zeno kutsutti esijuoksijansa ja käski heidän käydä jokaisen kutsutun vieraan luona varhain seuraavana aamuna ja sanoa, että tie oli kaivettu auki ja että heidän täytyi olla hyvät ja tulla veneillä.
Sitten hän lähti yläkertaan, sillä hän ei ollut nähnyt Zoëta koko päivänä, ja hänestä oli mieluista syödä illallista hänen kanssaan. Heti huoneeseen astuttuaan ja nähtyään Zoën hän tunsi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, mutta hän oli olevinaan mitään huomaamatta ja istuutui tavalliselle paikalleen.
"Me syömme illallista yhdessä", sanoi hän iloisesti, asettautuen suureen tuoliinsa ja hykerrellen käsiään niinkuin sellainen, joka on päättänyt päivätyönsä ja odottaa jotakin hauskaa.
Itse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään erikoista ja oli ottanut suorittaakseen jokseenkin epämieluisan tehtävän. Sillä hän ei halunnut messer Sebastianin tietävän, että Zoë tai ketään muutakaan naista oli talossa, ja hän oli nyt pakotettu sanomaan tytölle, ettei tämän pitäisi näyttäytyä. Tyttö oli hänen laillista omaisuuttaan, ja jos häntä haluttaisi, voisi hän lukita hänet muutamiksi tunneiksi johonkin talon toisella sivulla olevaan huoneeseen tai kellariin. Hän sanoi näin itselleen; ja sadannen kerran hän johti mieleensä Zoën oman kertomuksen syntymästään ja kasvatuksestaan, mikä oli johdonmukainen ja selvä ja selitti sekä hänen hienon käyttäytymisensä että sen huolellisen opetuksen, jonka hän silminnähtävästi oli saanut. Mutta loogillisuus on usein vähimmän vakuuttavaa silloin kuin se on vastaanväittämättömintä, ja Zeno pysyi siinä uskossa, että tärkein osa Zoën tarinaa oli yhä salaisuutena.
Zoë ei nyt vastannut mitään Zenon ilmoitukseen, mutta hän viittasi Juliaa noutamaan illallisen, ja tyttö hävisi. Ollen pahalla päällä Zenolle sillä hetkellä, Zoë ihmetteli itsekseen, kuinka hän ollenkaan saattaisi olla mustasukkainen Giustina Pololle. Hän lisäsi mielessään, ettei hänen mieleensäkään johtuisi istua ikkunan ääressä nähdäkseen tämän menevän ohi, enempää kuin tirkistellä häntä avaimenreiästä. Ja hän toivotti vielä, että Zeno istuisi tunnin tai kaksi siinä missä oli, virkkamatta sanaakaan, jotta hän voisi näyttää kuinka täydellisesti välinpitämätön hän oli Zenon läsnäolosta ja että hän saattoi olla ihan yhtä äänetön kuin tämäkin; ja paljon vanhemmatkin naiset kuin Zoë ovat kokeneet samanlaisia tunteita.
Mutta Zeno, jonka olo oli rauhaton, oli puolestaan päättänyt olla iloinen ja huoleton.
"Tänään on ollut kaunis ilma", huomautti hän. "Toivon, että teillä oli hauskaa aamulla soutelemassa."
"Kiitos", sanoi Zoë, eikä virkkanut sen enempää.
Tämä ei ollut rohkaisevaa, mutta Zeno ei antanut niin helposti perään.
Muutamien hetkien jälkeen hän teki uuden yrityksen.
"Pelkään, ettei kirjurini ole teistä erittäin huvittava", sanoi hän.
Zoë oli kysymäisillään, pitikö hän itse Omobonoa hauskana henkilönä, mutta hän hillitsi itsensä harmistuneesti tuhahtaen, minkä saattoi käsittää nauruksi ilman hymyä. Zeno vilkaisi hänen kasvoihinsa sivultapäin, kohotti silmäkulmiaan eikä sanonut mitään, ennenkuin orjatytöt toivat illallisen. Sillävälin kuin he toivat pienen pöydän ja asettivat sen heidän välilleen, hän nojasi taaksepäin veistokoristeisessa tuolissaan, asetti kaunismuotoiset säärensä ristiin ja rummutti äänetöntä marssia sormenpäillään polveensa, huolettomuuden perikuvana. Zoë puoleksi istui, puoleksi loikoi sohvallaan, näennäisesti kiintyneenä tutkistelemaan yhtä pienen sormensa kynttä, painaen ja hieroen sitä kevyesti saman käden peukalolla, ja sitten katsoen sitä taas, ikäänkuin olisi odottanut huomaavansa sen näön muuttuneen kosketuksesta.
Tytöt asettivat ruoka-astiat pöydälle ja kaatoivat viiniä maljoihin, ja Zoë alkoi syödä äänetönnä, osoittamatta mitään huomiota Zenolle. Sellainen on yksi tapa osoittaa välinpitämättömyyttä, ja sekä miehet että naiset käyttävät sitä, mutta siitä huolimatta se pysyy yhä hämmästyttävän tehokkaana.
"Mikä teillä on?" kysyi Zeno äkkiä.
Zoë oli olevinaan hämmästynyt ja sitten hymyili kylmästi.
"Oh! tarkoitatte kai, koska minulla on nälkä. Minä olen ollut ulkoilmassa. Siitä kai se tulee."
Samalla hän otti toisen suuntäyden ja jatkoi syöntiään.
"Ei", vastasi Zeno, katsellen häntä. "En tarkoittanut sitä."
Zoë kohotti kauniita kulmiaan, aivan niinkuin Zeno oli kohottanut äsken, mutta ei virkkanut mitään ja näytti olevan hyvin kiintynyt kalan syöntiin. Carlo otti toisen palan, nieli siitä osan hitaasti ja ajatellen ja joi sitten vähän viiniä, ennenkuin nojasi taaksepäin tuolissaan ja puhui jälleen.
"Jotakin on tapahtunut", sanoi hän vihdoin hyvin varmasti.
"Todellako?" Zoë oli osoittavinaan hämmästynyttä mielenkiintoa. "Mitä?" kysyi hän teeskennellyn innokkaana.
"Te ymmärrätte täydellisesti mitä tarkoitan", vastasi Zeno hiukan ankaralla vivahduksella, sillä Zoën oikullinen tuuli alkoi häntä kyllästyttää.
Zoë vilkaisi häneen sivultapäin, niinkuin nainen tekee silloin, kuin kuulee miehen äänensävyn äkkiä muuttuvan eikä ole varma siitä, mitä hän mahtaa lähinnä senjälkeen tehdä tai sanoa.
"Te ette tee itseänne helposti ymmärrettäväksi, armollinen herra", sanoi hän hetken epäröimisen jälkeen.
"Asia on varsin yksinkertainen. Minä tapaan teidät huonolla tuulella — —"
"Ei suinkaan, minä vakuutan sen!" keskeytti Zoë, osoittaen naisen pirullista näppäryyttä keskeyttämään miehen puheen juuri itselleen edullisimmalla hetkellä. "En koskaan elämässäni ole ollut paremmalla tuulella!"
Tämän todisteeksi hän otti linnun ja hiukan salaattia ja hymyili suloisesti lautaselleen, jättäen Zenon asiaksi todistaa väitteensä, mutta tämä ei mennytkään ansaan.
"Sitten teidän kanssanne ei ole helppo elää", tokaisi hän. "Olen iloinen, että se on lopussa."
"Ottakaa hiukan tätä salaattia!" ehdotti Zoë. "Se on todellakin suloista!"
"Huomenna minulle tulee joitakin vieraita päivälliselle", sanoi Zeno kiinnittämättä mitään huomiota hänen kehoitukselleen.
"Minä neuvoisin teitä tarjoamaan heille juuri tällaista salaattia", vastasi Zoë. "Se ei voisi olla sen parempaa!"
"Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ruokahoidon jätän Omobonon huoleksi. Olen tullut puhumaan toisesta asiasta."
"Ei tarvitse!" nauroi Zoë huolettomasti. "Minä tiedän mitä aiotte sanoa. Säästänkö teiltä vaivan?"
"En voi ymmärtää, kuinka voitte arvata mitä se on —"
"Oh, helposti! Te ette halua ystävienne näkevän minua ja aiotte käskeä minua olemaan katsomatta ikkunasta, kun he tulevat. Eikö se ollut sitä?"
"Kyllä — enemmän tai vähemmän —" Zeno oli ihmeissään.
"Niin, sitä se oli", nauroi Zoë. "Mutta se on aivan hyödytöntä, herra. Minä tulen mitä varmimmin katsomaan ikkunasta, jollette lukitse minua toiseen huoneeseen. Ja mitä siihen tekoon tulee, niin en alistu siihen muuten kuin väkisin!"
Hän nauroi jälleen, kovasti huvitettuna siitä pälkäästä, mihin hän saattoi Zenon. Ja Zeno ei tosiaankaan aluksi tietänyt, miten vastata hänen itsenäisyysjulistukseensa.
"En voi kuvitella, minkävuoksi te olette niin halukas näyttämään itseänne ihmisille, joita ette tunne", sanoi hän. "Tai ehkä te kuvittelette, että he voisivat olla ystäviänne — arvelette, että jos he tuntisivat teidät — mutta sehän on järjetöntä. Olenhan sanonut teille, että jos teillä on ystäviä maailmassa, niin voitte mennä heidän luokseen, ja te sanotte ettei teillä ole ketään."
Zoën puheensävy muuttui jälleen, tullen tyttömäisen juonikkaaksi.
"Eihän se tietysti ole mitään muuta kuin uteliaisuutta!" vastasi hän. "Minä haluan nähdä niitä ihmisiä, joista te pidätte. Onko se niin luonnotonta? kokonaisen kuukauden ajalla en ole nähnyt ainoatakaan teidän ystävistänne — —"
"Minulla ei olekaan monta. Mutta minä pidän arvossa niitä, jotka minulla on, enkä minä halua johtaa heitä saamaan harhauttavaa käsitystä itsestäni tai elintavoistani."
"Varsinkaan naispuolisia ystäviänne", lisäsi Zoë, puolittain kysyvästi.
"Niitä ei minulla ole", sanoi Zeno, ikäänkuin lopettaakseen lyhyeen sellaisen huomautuksenkin.
"Ymmärrän. Te ette halua miespuolisten ystävienne tietävän, että naisia asuu talossa, niinhän? He ovat epäilemättä kaikki vakavia ja elähtäneitä henkilöitä, jotka kovasti loukkautuisivat ja pahastuisivat kuullessaan teidän ostaneen sievän kreikkalaisen orjattaren. Teistähän oli vähällä tulla pappi, eikö niin? He luonnollisesti asettavat teidät ajatuksissaan hengellisen säädyn yhteyteen, ja syystä tai toisesta te pidätte varsin sopivana itsellenne tai liikeasioillenne, että he niin tekevät! Olen aina kuullut venetsialaisia sanottavan hyviksi liikemiehiksi!"
"Te olette arvattavasti ainoa ihminen maailmassa, joka uskaltaa sanoa tuollaista minulle", sanoi Zeno katsoen häneen.
"Mitä minun pitäisi pelätä?" kysyi Zoë jonkinlaisella alistuvalla vakavuudella.
"Minun vihaani", vastasi Zeno lyhyesti.
"Kyllä ymmärrän, herra. Teidän vihaanne — mutta pyydän, armollinen herra, sanokaa minulle miten tuo vihanne ilmenee? Piestäänkö minut, vai pannaanko kahleisiin ja näännytetään nälkään, vai ajetaanko pois talostanne ja myydään huutokaupalla? Nämähän ovat tavalliset rangaistukset tottelemattomille orjille, eivätkö olekin?"
"Minä en ole kreikkalainen", virkahti Zeno kyllästyneenä.
"Jos olisitte", vastasi Zoë, kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymyään, "niin te arvattavasti haluaisitte kiskoa kieleni ulos!"
"Ehkä."
"Se olisi viisas varokeino!" nauroi Zoë.
Zeno katsahti nyt häneen terävästi, sillä sanat kuulostivat uhkaukselta, joka oli vain puoleksi leikkiä. Zoë tiesi kyllin paljon voidakseen aiheuttaa hänelle tuhon Andronikuksen taholta, jos kavaltaisi hänet, mutta Zeno ei uskonut, että hän sitä tekisi, ja ihmetteli senvuoksi, mihin hän mahtoi tähdätä, sillä hänen kokemuksensa naisista olivat vähäiset.
"Kuulkaa", sanoi hän, alentaen ääntään vähän. "Minä en ruoski teitä, minä en näännytä teitä nälkään, enkä minä myy teitä. Mutta jos kavallatte minut, niin minä tapan teidät."
Zoë kohotti päätään ylpeästi ja katsoi häntä pelottomana silmiin.
"Minä säästäisin teiltä sen vaivan — jos koskaan kavaltaisin teidät tai kenen hyvänsä."
"Toinen asia on puhua kuolemasta, toinen kuolla!" Zeno nauroi hiukan epäuskoisena toistaessaan tuon vanhan italialaisen sananlaskun.
"Minä olen nähnyt kuoleman", vastasi Zoë erilaisella äänensävyllä."Minä tiedän mitä se on."
Zeno ihmetteli mitä hän tarkoitti, mutta hän tiesi olevan hyödytöntä kysellä, ja kotvan aikaa oli äänetöntä. Lamput paloivat tasaisesti liikkumattomassa ilmassa, sillä illat olivat tyvenet ja viileät, ja ikkunat olivat suljetut ja verhoilla peitetyt. Verhojen ja luukkujen läpi kuului hiljaisuudessa ohi soutavan venemiehen laulu, pitkäveteinen, valittava lyydialainen sävelmä, joka oli Zoëlle tuttu lapsuudesta saakka.
Mutta Zeno näki kuinka jännitettynä hän kuunteli sanoja. Zoë risti kätensä tiukasti polvensa ympäri ja kumartui eteenpäin kuullakseen joka nuotin ja tavun.
Veet siniset on kuin keisarin tyttären silmät,Niiden kristallilammiss' on suolaiset kyyneleet.Vesi suolainen on ja makeakin.Tuolle puolen veen luo armahain, tän' yönä, tuolle puolen veen —
Ääni häipyi pois, eikä Zoë enää kuullut selvästi sanoja; hetken perästä hän ei kuullut ääntäkään, mutta kuitenkin hän jännitti kuuloaan vielä muutamia sekunteja. Vene oli varmaan mennyt ohi, alas Bosporiin päin.
Kokonaisen kuukauden hän oli istunut tässä samassa huoneessa samaan vuorokauden aikaan, ja monet kerrat hän oli kuullut miesten laulavan veneissään, joskus tuota samaa vanhaa lyydialaista sävelmää, mutta kertaakaan eivät he olleet lausuneet noita merkitseviä sanoja. Monet monituiset kerrat hän oli souturetkillään sivuuttanut Amenan tornin, mutta tähän päivään saakka ei hän ollut koskaan nähnyt yksinäistä kalastajaa istumassa laiturin reunalla sen juurella, ja hän oli huiskauttanut vapaansa kolmasti veden yli hänen ohi kulkiessaan. Ja nyt hänelle selvisi sisäisen näkemyksen tietä yhdellä välähdyksellä, että laulaja oli tuo kalastaja eikä kukaan muu, ja että laulu oli tarkoitettu hänelle eikä kenellekään muulle; ja se oli merkki, jonka hän saattoi ymmärtää ja johon hänen oli vastattava, jos vain voi; ja oli vain yksi keino, millä vastata, nimittäin näyttää jotakin valoa.
"On kuuma", sanoi hän, viitaten Julialle. "Avaa suuri ikkuna selälleen vähäksi aikaa, että raitista ilmaa pääsee sisään."
Julia totteli vikkelästi. Yö oli hyvin pimeä.
"Sitäpaitsi", jatkoi Zoë huolettomasti, kun Zeno katsoi häneen, "tuolla miehellä on kaunis ääni, ja me saamme vielä kuulla hänen lauluaan."
Ja todellakin, kohta kuin ikkuna oli avattu, kuului laulu jälleen, jonkun matkan päästä:
Tuolle puolen veen, luo lemmittyin, hän valvovi nyt, hänensilmänsä tähtien joukossa näen.
Mä pimeässä täällä nyt olen, armahain, mut huomenna päivänsun kasvoistasi näen,
Mä keskipäivän loisteen silmistäsi näen, ja auringon säihkeensun hiuksistasi.
Tuolle puolen veen, yli sinisen veen, yli suolaisen veen jamakeankin —
Jälleen ääni häipyi kuulumattomiin ja heikko airojen loiske ilmoitti Zoëlle, että sanoma oli ilmoitettu kokonaan ja että Gorlias oli mennyt pois, jatkaen matkaansa virtaa alas.
Zeno, jonka äidinkieli ei ollut kreikka, ei voinut arvattavasti ymmärtää paljoakaan laulusta, sillä sellaisilla vanhoilla sävelillä laulettuja outoja sanoja voi vain syntyperäinen korva erottaa, ja sekin vain, jos se on erittäin herkkä. Zoën antamaa merkkiä totellen tyttö sulki ikkunan jälleen ja veti verhot eteen.
"Ymmärsittekö mitä mies lauloi?" kysyi Zeno, itse asiassa hyvillään sen johdosta, että keskustelu oli keskeytynyt.
"Kyllä", vastasi Zoë kevyesti, "niinkuin tekin luullakseni ymmärtäisitte italialaisen kalastajan laulua. Mies lähetti sanoman teille, armollinen herra. Tulkitsenko, mitä hän sanoi?"
"Voitteko?" Zeno naurahti.
"Hän sanoi, että jos te ette koeta pakottaa Arethusaa pysymään poissa ikkunan äärestä huomenna, niin hän luultavasti tekee niinkuin haluatte — luultavasti!"
"Teidän ystävällänne on totta tosiaan hyvät korvat!" Zeno hymyili."Mutta hän sanoi vain 'luultavasti'. Se ei ole vielä lupaus."
"Miksi luottaisittekaan halvan orja-raukan lupaukseen, herra? Ette uskoisi Konstantinopolin ylhäisintä naistakaan samanlaisessa tapauksessa, vaikka hän vannoisi neljän evenkeliumin kautta! Kuinka voisi kuvitellakaan, että kukaan nainen jättäisi käyttämättä tilaisuutta katsoakseen toista, josta hän on utelias!"
"Kuka on tuo toinen?" kysyi Zeno, ei erittäin mielissään.
"Hän on nuori ja kukkea kuin kevät. Hänen tukkansa on samanlainen kuin kaikkien venetsialais-naisten —"
"Kun kerran olette nähnyt hänet, niin miksi olette niin halukas näkemään häntä uudelleen?"
"Ahaa! Kas niin! Se on hän! Tiesinhän sen! Hän tulee huomenna tänne isänsä kanssa."
"Entä sitten? Jos se onkin hän, niin mitä sitten?" kysyi Zeno kärsimättömästi.
"Ei mitään. Kun kerran myönnätte, että se on hän, en välitä ollenkaan nähdä häntä. Olen kiltti, eikä teidän tarvitse teljetä minua lukkojen taakse."
Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi syödä jälleen, nirsosti, mutta kuitenkin niinkuin hänen olisi yhä ollut nälkä. Zeno katseli häntä ääneti jonkun aikaa, tuntien ettei hänen kohtaamistaan naisista kukaan ollut niin helposti vaikuttanut häneen, kukaan ei ollut niin läikytellyt hänen tunteitaan kuin Zoë, tehden hänet kärsimättömäksi, rauhattomaksi, vihaiseksi ja anteeksiantavaksi vuorotellen neljännestunnin kuluessa. Muutama minuutti sitten hän oli ollut niin harmistunut, että hänellä oli ollut raaka halu lyödä häntä korville; ja nyt hän olisi paljon mieluummin suudellut häntä, eikä kuitenkaan huolinut ajatella, kuinka perin helppoa ja laillista hänen olisi ollut tehdä niin. Tämä oli yksi hänen monia pulmiaan; jos hän puhui Zoëlle kuin vertaiselleen, sanoi hän olevansa orja, mutta jos hän kohteli häntä vähääkään siihen tapaan kuin orjaa, niin hänen ylpeä pieni päänsä keikahti pystyyn ja hänen ilmeensä oli kuin kuningattaren.
Zoë ei ollut koskaan ollut enemmän kuningattaren näköinen kuin tänä iltana, ajatteli Zeno, vaikka ei ollutkaan mitään erittäin ruhtinaallista hänen tavassaan syödä hyvin tahmeaa mansikkaa, jonka hän nosti sakeasta siirapista haarukkapäisellä hopeapuikolla. Hän teki sen kieltämättä viehkeästi, kääntäen puikkoa taitavasti, niin että iso siirappipisara levisi marjan ympärille juuri oikeassa silmänräpäyksessä, lainkaan valumatta. Zeno oli usein nähnyt keisari Kaarlen puolison syövän muhennettuja luumuja sormin, mikä ei ollut siistiä eikä miellyttävää nähdä, vaikka se saattoikin olla ruhtinaallista, koska hän oli oikea keisarinna. Mutta se mikä enimmän Zenoa miellytti ja saattoi ymmälle, ei ollutkaan Zoën viehkeys eikä hänen hienostuneet tapansa; salaisuus oli pikemminkin hänen äänensä pelottomassa sävyssä ja päänsä ylpeässä asennossa, milloin hän oli loukkautunut, hänen urheiden silmiensä säihkyvässä vastauksessa ja herkän suunsa jalossa kaaressa; sillä nämä ovat synnynnäisiä eivätkä opittuja, ja jos niitä lainkaan voitaisiin opettaa, ei niitä opetettaisi orjille, tuumi Zeno.
Zeno laski päänsä tuolinsa selustan nojaan ja toivoi monta asiaa, jokseenkin epäyhtenäisesti. Kerrankin elämänsä aikana hän tunsi suurempaa viettymystä mihin muuhun hyvänsä kuin toimintaan tai vaaraan, tai johonkin äkilliseen muutokseen; ja tuossa ilkeässä, luontaisessa velvollisuuden ja viettymyksen ristiriidassa sattui niin, että juuri tänä iltana hän ei voinut jäädä paikoilleen kuluttamaan, pari kolme tuntia huolettomassa keskustelussa, kunnes olisi aika mennä alakertaan ja levolle. Tapa viettää iltansa sillä tavalla oli jo juurtunut häneen viimeksikuluneen kuukauden aikana enemmän kuin hän arvasikaan; mutta tänä iltana hän tiesi täytyvänsä murtautua siitä irti, ja kukaties huomennakin ja pitkän aikaa sen jälkeen, jollei ainiaaksi. Siinä oli yksi syy, minkä takia häntä oli harmittanut tavatessaan Zoën huonolla tuulella.
Hän nousi ylös ponnistautuen, ja melkeinpä huoaten.
"Minun täytyy lähteä", sanoi hän, seisoen sohvan vieressä. "Hyvää yötä."
Zoë oli nostanut hämmästyneenä katseensa, kun hän nousi istuimeltaan, ja nyt hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.
"Nytkö jo? Täytyykö teidän jo mennä?" kysyi hän.
"Täytyy. Minulla on sopimus täytettävänä. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, messer Carlo", vastasi Zoë vienosti ja hiukan surumielisesti.
Hän ei ollut koskaan puhutellut Zenoa tällä tavoin, niinkuin vertainen ja venetsialainen, ja tuo sanontatapa sekä äänensävy, millä se lausuttiin, kiinnitti Zenon huomiota ja pysähdytti hänet juuri kuin hän oli pois kääntymäisillään. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen katseessaan näkyi kysymys.
"Olen pahoillani, että suututin teidät", sanoi Zoë, kohottaen kasvonsa häntä kohti ja hymyillen tuollaista liikuttavaa, epäröivää pikku hymyä, jolla hento olento pyytää anteeksiantoa ja poikkeuksetta saakin sen, jollei mies ole suorastaan raaka.
"Olen pahoillani, että annoin teidän nähdä harmini", vastasi Zeno yksinkertaisesti.
"Jollen minä olisi ollut niin typerä, niin te ette lähtisi näin varhain!"
Zoën äänensävy oli katuva ja surullisen miettiväinen, ikäänkuin selitys olisi ollut, vastaanväittämätön mutta nöyryyttävä. Eeva oli, kokonaisuuteen katsoen, hyvä nainen ja hänen uskotaan olevan paratiisissa; kuitenkin sukeutui hänestä sillä mitättömällä harjoituksella, jonka muutaman minuutin keskustelu käärmeen kanssa hänelle antoi, täysitaitoinen viettelijä, ja hänen maalaismainen mieltymyksensä omeniin on lähettänyt lukemattomia miljoonia sammumattomaan tuleen. Oli pelkkä sattuma, että varhaisissa kreikkalaisissa Luomiskirjan käännöksissä Eevaa aina kutsuttiin Zoëksi, ja että Zoë Rhangabe oli perinyt vaarallisen yhdenkaltaisuuden tuon ensimmäisen kauniin — ja yritteliään — ihmiskunnan äidin kanssa.
"Minä jäisin, jos voisin", sanoi Zeno. "Mutta minulla on todellakin sopimus, ja minun täytyy lähteä."
"Onko se hyvin tärkeä, hyvin — hyvin tärkeä?"
Zeno hymyili nyt Zoëlle, mutta ei vastannut heti. Sen sijaan hän käveli ikkunan luo, avasi luukut jälleen ja katsoi ulos. Yö oli hyvin pimeä. Siellä täällä tuikki pieniä valoja Peran taloista, ja liki vedenreunaa olevat valot loivat pieniä juovia mustaan virtaan. Sittenkuin hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, saattoi Zeno erottaa, että lähellä marmoriportaita oli vene, ja hyvin heikko vedessä liikkuvien airojen synnyttämä ääni ilmaisi hänelle, että venemies meloi hiljaa pysyäkseen kohdalla verkkaan soljuvassa virrassa. Zeno sulki ikkunan jälleen ja kääntyi takaisin Zoëhen päin.
"Kyllä", sanoi hän, vastaten Zoën viimeisiin sanoihin tämän väliajan jälkeen, "se on hyvin tärkeä. Jollei se olisi, en menisi ulos tänä iltana."
Hän aikoi siis lähteä ulos kaupungille. Zoë tiesi, että hän harvoin poistui talostaan pimeäntulon jälkeen, eikä hän voinut olla asettamatta hänen lähtöään Pololle ja tämän tyttärelle seuraavaksi päiväksi annetun kutsun yhteyteen. Zoën mielikuvitus punoi heti langan epätodennäköisyyksien kuilujen yli ja riensi tuota keijukaissiltaa pitkin niiden takana olevaan mahdottomuuksien maahan. Zeno kihlautuisi huomenna Giustinan kanssa, hänen täytyi nyt lähteä järjestämään jotakin naimasopimuksen kanssa yhteydessä olevaa tärkeää seikkaa; tai hän oli jo kihloissa; niin, ja hän viettäisi häänsä huomenna ja toisi morsiamensa kotiin; Zoë kuulisi yksinäisiin yläkerran huoneisiinsa alhaalla juhlivien häävieraiden iloisen hälinän —
Kun lanka katkesi, jättäen hänet keskelle epätodellisuutta, värähtelivät hänen huulensa ja hän oli hiukan kalpea. Zeno seisoi hänen vieressään, pitäen hänen kättään.
"Hyvää yötä, Arethusa", sanoi hän äänellä, joka säikytti Zoëta.
Sanat kuulostivat siltä, kuin olisivat ne olleet "jää hyvästi", sillä sitä ne saattoivat merkitä; Zeno tiesi sen, ja Zoë arvasi sen.
"Te menette pois!" huudahti Zoë, hypähtäen pystyyn ja nykäisten kätensä pois Zenon kädestä tarttuakseen hänen ranteeseensa.
"En, jos vain voin sitä auttaa", vastasi Zeno. "Mutta te ette ehkä näe minua huomenna."
"Enkö illallakaan?" kysyi Zoë suuren levottomuuden vallassa. "Enkö sittenkään kuin he ovat menneet?"
"En voi sanoa", vastasi Zeno vakavasti. "Ehkä ei."
Zoë päästi irti hänen ranteensa ja kääntyi poispäin.
"Te menette naimisiin", sanoi hän matalalla äänellä. "Minä olin varma siitä."
"En!" vastasi Zeno painokkaasti. "En suinkaan!"
Zoë kääntyi jälleen häneen päin; hänen mieleensä ei johtunut epäillä Zenon sanaa, ja hänen silmänsä tekivät toisen kysymyksen kiihkeän levottomina, mutta Zeno ei suostunut vastaamaan siihen. Hän toisti vain nuo kolme sanaa, hyvin hellästi ja vienosti:
"Hyvää yötä — Arethusa!"
Zoë tiesi, että se merkitsi jäähyväisiä, vaikk'ei Zeno tahtonut sitä sanoa; hän ei nyt enää arvaillut Zenon tarkoituksia. Mutta hän oli ylpeä. Zeno ei saisi nähdä, kuinka kovasti häneen koski.
"Hyvää yötä", vastasi hän. "Jos menette pois, niin — hyvästi."
Hänen äänensä oli murtua, mutta hän puristi huulensa tiukasti yhteen saatuaan lausutuksi viimeisen sanan, ja vaikka kyynelet tuntuivat polttavan hänen aivoissaan, ei hän tahtonut vuodattaa niitä niinkauankuin Zeno katsoi häneen.
"Jumalan haltuun", sanoi Zeno, niinkuin sanotaan pitkälle matkalle lähtiessä.
Jälleen hän oli kääntymässä pois Zoën luota, aikomatta katsoa taaksensa; mutta se oli enemmän kuin Zoë jaksoi kestää. Pelon ja tuskan sisällisessä myrskyssä hän oli äkkiä tullut tietämään, että hän rakasti todella Zenoa enemmän kuin omaa sieluaan, ja juuri samalla hetkellä tämä oli lähdössä hänen luotaan pitkäksi aikaa, ehkä ainaiseksi. Hän ei voinut sitä kestää, ja hänen ylpeytensä murtui. Hän tarttui Zenon käteen juuri kuin hän kääntyi lähteäkseen, ja piti siitä kiinni.
"Ottakaa minut mukaanne!" huusi hän. "Oi, älkää menkö pois ja jättäkö minua tänne!"
Kolmen sekunnin äänettömyys.
"Minä tulen takaisin", sanoi Zeno. "Jos olen elossa, niin tulen takaisin."
"Te menette vaaraan!" Zoën käsi puristi tiukemmin Zenon kättä, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.
Zeno ei tahtonut vastata, mutta hän taputti Zoën rannetta lempeästi, koettaen viihdyttää hänen levottomuuttaan. Hän näytti varsin rauhalliselta sillä hetkellä, mutta hän tunsi sydämensä hitaan, täyteläisen tykytyksen ja paisuvan valtimon hyrskyn kaulassaan. Hän ei ollut arvannut ennenkuin tänä iltana, että Zoë rakasti häntä; hän oli liian vilpitön, ja aivan liian varma siitä, että hän itse ei voisi orjaa rakastaa. Nytkään vielä hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta hän tiesi, että käsi, jota Zoë piteli, ei ollut tunnoton; se pusersi vastaukseksi tiukemmin Zoën kättä ja veti sitä häneen itseensä päin, sen sijaan että olisi sysännyt sen pois, kunnes se viimein oli ihan liki hänen rintaansa.
"Oi, antakaa minun lähteä mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" toistiZoë, pyytäen koko sydämensä hartaudella.
Zeno ei nyt ajatellut vaaraa, hän oli unohtanut sen niin täydelleen, että hän tuskin kiinnitti huomiota Zoën sanoihin tai hänen kiihkeään pyyntöönsä. Sanat olivat kadottaneet merkityksensä ja arvonsa, niinkuin taistelun telmeessä, ja tulinen virta syöksyi hänen käsivarttaan myöten Zoën käteen. Se oli ollut kylmä; nyt se oli kuuma ja tykähteli omituisesti.
Sitten hän päästi Zoën käden irti ja otti häntä kaulasta äkkiä, miltei väkivaltaisesti, ja käänsi hänen kasvonsa ylöspäin omia kasvojaan vasten; mutta Zoë ei pelästynyt, ja hän hymyili Zenon pitäessä häntä.
"En minä aikonut rakastaa sinua!"
Zeno piti hänestä yhä kiinni sanoessaan tämän; Zoë kohotti molemmat kätensä ja tarttui hänen ranteisiinsa, mutta ei irrottaakseen itseään; päinvastoin hän painoi Zenon käsiä lujemmin kaulaansa vasten, ikäänkuin saadakseen ne kuristamaan sen.
"Minä toivoisin, että te tappaisitte minut nyt!" huudahti hän, heikolla, onnesta vapisevalla äänellä.
Zeno naurahti hiljaa ja ravisti häntä pikku-hiukkasen, niinkuin voimakas mies ravistelee leikitellen lasta, mutta Zoën silmät vetivät häntä yhä lähemmäksi.
"Se olisi niin helppoa nyt", Zoë miltei kuiskasi, "ja minä olisin niin onnellinen!"
Sitten he suutelivat; ja huultensa koskettaessa toisiaan he sulkivat silmänsä, sillä he olivat liian lähellä nähdäkseen toisiaan enää. Zoën pää vaipui taaksepäin Zenon käsivartta vasten, sillä hän oli miltei pyörryksissä, ja Zeno laski kätensä vienosti hänen otsalleen ja työnsi syrjään hänen hiuksensa ja katsoi häneen kauan.
"En aikonut rakastaa sinua", sanoi hän jälleen.
Zoën huulet olivat yhä raollaan, hentoina kuin ruusunlehdet kasteen laskiessa, ja hänen silmänsä kiilsivät, kun hän avasi ne kuullessaan Zenon äänen.
"Oletteko pahoillanne?" kysyi hän heikosti.
Zeno suuteli kysymyksen hänen huuliltaan, ja Zoën oikea käsi pujahti hänen ruskealle kaulalleen ja kiertyi sen ympäri ja veti sitä puoleensa, painaakseen suudelman lähemmäksi; ja sitten se piti Zenon päätä alhaalla, sillävälin kuin hän siirsi päätään voidakseen kuiskata hänen korvaansa:
"Sehän oli vain siksi, että olitte vihoissanne", sanoi hän. "Ettehän mene todella ulos tänä iltana? Sanokaa, ettehän!"
Zeno ei tahtonut vastata ensin ja koetti suudella häntä uudelleen, mutta Zoë ei antanut, vaan työnsi häntä etemmäksi, kunnes saattoi nähdä hänen kasvonsa. Zeno vastasi hänen katseeseensa rehellisesti, mutta pudisti päätään.
"Sen täytyy tapahtua tänä iltana, eikä minään muuna iltana", sanoi hän vakavasti. "Olen tehnyt sopimuksen ja antanut sanani. En voi rikkoa sitä, mutta minä tulen takaisin."
Zoë luisui irti hänen käsistään ja istuutui leveälle sohvalle, tyynyjä vasten.
"Te menette vaaraan", sanoi hän. "Te ette kukaties palaa. Te sanoitte niin."
Zeno koetti nauraa, ja vastasi huolettomalla äänellä:
"Olen palannut paljon vaarallisemmiltakin retkiltä. Sitäpaitsi minulle tulee huomenna vieraita — sekin on hyvä syy varoa saamasta surmaansa!"
Hän seisoi Zoën vieressä, toinen käsi puoleksi työnnettynä väljään vyöhön. Zoë tarttui kiinni toiseen, joka riippui alhaalla, ja katsoi ylöspäin hänen kasvoihinsa, yhä pyytäen:
"Voi, älkää, älkää menkö tänä iltana!"
Zeno pudisti yhä päätään; ei mikään voinut häntä horjuttaa, hän menisi kaikesta huolimatta. Surkea katse tuli Zoën silmiin niiden vedotessa turhaan Zenon silmiin, ja äkkiä hän päästi irti Zenon käden ja upotti kasvonsa pehmeään nahkatyynyyn.
"Te olitte saanut minut unohtamaan, että olen vain orja!" huudahti hän.
Tyyny vaimensi hänen ääntään, ja lausetta katkaisi nyyhkytys, jota ei kuitenkaan seurannut kyyneliä.
"Minä menisin tänä iltana, vaikka oma äitini pyytäisi minua jäämään", vastasi Zeno.
Zoë käänsi päätään kohottamatta sitä ja katsoi häneen sivultapäin.
"Sitten teidän menostanne riippuu paljon", sanoi hän, kysyvä sävy äänessä. "Jos olisi kysymys vain teistä itsestänne, teidän huvistanne tai teidän rahoistanne, niin te ette kieltäisi oman äitinne pyyntöä!"
Zeno kääntyi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, mutta ei sanonut mitään vastaukseksi. Eräs ajatus alkoi sarastaa Zoën mielessä.
"Mutta jos olisi kysymys teidän kotimaastanne — Venetsiasta —"
Zeno katsahti häneen terävästi kääntyessään häneen päin kävellessään, ja hän hidasti askeleitaan. Zoë odotti hetken ennenkuin jatkoi puhettaan, katseli alas, hypisteli miettiväisenä silkkivaatteen poimuja polvellaan, ja nosti taas äkkiä katseensa ylös, ikäänkuin jokin aate olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.
"Ja vaikka minä olen vain rahalla-ostettu orjanne", sanoi hän, "en estäisi teitä silloin. Minä tarkoitan, etten edes koettaisi pidättää teitä antautumasta vaaraan — Venetsian puolesta!"
Zoën pää oli nyt ylpeästi pystyssä, ja viimeiset sanat helähtivät äänellä, joka tunki suoraan Zenon sydämeen. Hän ei ollut kaukana Zoësta tämän lausuessa niitä. Viimeinen tavu ei ollut vielä häipynyt ilmaan, kun hän jo piti Zoëta sylissään nostaen hänet kohoksi lattiasta, ja hänen suudelmansa satoivat Zoën huulille ja silmille ja hiuksille. Zoë nauroi hiljaa nostattamalleen myrskylle.
"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Zeno yhä uudelleen vienosti, rajusti ja riemukkaasti vuorotellen.
Zoëkin rakasti häntä, ja ihan yhtä intohimoisesti juuri sillä hetkellä; jokainen suudelma herätti syvän ja suloisen väristyksen, joka sai koko hänen ruumiinsa värähtelemään hurmauksesta, ja jokainen noiden kolmen toistamistaan toistetun sanan tavu helkkyi kuin hopeatorven ääni hänen sydämessään. Mutta kaiken tämän ohellakin hänen ajatuksensa kiisivät kulkuaan, seuraten jo Zenoa lähestyvien tuntien retkille.
Kun nainen rakastaa miestä, sisältyy siihen aina sellainen tunne, että hänen täytyy ehdottomasti tietää tarkoin missä mies milloinkin kulkee, kohta kuin hän on poissa hänen näkyvistään. Jos olisi mahdollista, ei mies saisi koskaan lähteä kotoaan muuten kuin lupalippu ja poliisi mukanaan, ja etsivä perässä pitämässä silmällä molempia. Mutta jos mies vaatii itselleen vastaavaa oikeutta pitää silmällä hellyytensä esinettä, nostattaa se tämän kiukkuiseen raivoon. Ja vaikea on ratkaista, millainen nainen loukkautuu enimmän vakoilusta, valkeuden enkelikö, pimeässä kulkeva tenhotarko, vai puol'viaton keimailija.