Zoë todella rakasti Zenoa syvemmin sillä hetkellä, koska tuo ihana suudelmien ryöppy, jonka hänen sanansa olivat saattaneet purkautumaan hänen pienen vastustelemattoman päänsä ylle, toi mukanaan varmuuden siitä, ettei Zeno aikonut mennä viettämään loppuiltaa Sebastian Polon talossa. Näin ainakin markkinakujanteen sadunkertoja sen käsittää; mutta totuus on, ettei yksikään mies ole koskaan todella ymmärtänyt naista. On epävarmaa, ymmärtääkö kukaan nainenkaan toista naista; on epäiltävää, ymmärtääkö kukaan nainen omaa luonnettaankaan; mutta yksi seikka on varma, kiistämätön — jokainen nainen, joka rakastaa miestä, uskoo, tai sanoo ainakin miehelle, että tämä auttaa häntä ymmärtämään omaa itseään. Tämä osoittaa, etteivät miehetkään ole kokonaan hyödyttömiä.
Kuitenkin, tehdäksemme Zoëlle oikeutta, hänen ilossaan oli toisenkinlainen aines. Hän oli kauan odottanut saadakseen tietää, että Zeno aikoi vapauttaa Johannes-keisarin, jos mahdollista, ja Zeno oli antanut kaikkiin hänen kyselyihinsä vastauksia, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Hän oli varma siitä, ettei Zeno edes tiennyt niitä tunnussanoja, joita salaliittoteiset keskenään käyttivät, mutta joiden keksimiseen supistuikin melkein kokonaan se työ, minkä he kahdessa vuodessa olivat saaneet aikaan. Joko Zeno tunsi ne tahi ei, oli hän nyt vihdoinkin valmis toimimaan, ja se teko, josta Konstantinopolin kohtalo riippui, oli aiottu pantavaksi täytäntöön sinä yönä. Ennen aamunkoittoa olisi ehkä Mikael Rhangaben kuolema kostettu, kuin myöskin kyria Agatan ja Zoën itsensä kärsimät vääryydet.
"Minä tahdon auttaa teitä", sanoi Zoë, kun Zeno antoi hänen puhua."Sanokaa, kuinka aiotte tehdä sen."
"Veneellä ja köydellä", vastasi Zeno.
"Ottakaa minutkin! Minä istun ihan hiljaa pohjalla. Minä vartioin; ei kenelläkään ole parempia silmiä tai korvia kuin minulla."
"Kauniimpia, tarkoitat kai!"
Zeno sulki hänen silmänsä huulillaan ja suuteli kumpaakin pientä korvannipukkaa. Mutta Zoë liikehti maltittomasti hänen sylissään, nauraen hiljaa, mihin sisältyi monta merkitystä — että hän oli onnellinen ja että hän rakasti Zenoa, mutta että suudelma ei ollut mikään vastaus siihen mitä hän juuri oli sanonut, ja että Zeno ei saisi suudella häntä uudestaan ennenkuin oli vastannut hänelle sanoilla.
"Ottakaa minut!" toisti Zoë.
"Tämä on miehen työtä", vastasi Zeno. "Sitäpaitsi se on vain yhden miehen työtä, eikä useamman."
"Jonkun täytyy vartioida alhaalla", huomautti Zoë.
"Onhan venemies. Mutta vartioiminen on hyödytöntä. Jos joku yllättää minut tornissa, voin pelastaa nahkani; mutta jos vihollinen tapaa minut veden puolelta, on leikki lopussa. Se on ainoa vaara."
"Se on ainoa vaara", toisti Zoë, enemmän itsekseen kuin Zenolle.
Zeno näki, että Zoë oli nyt ymmärtänyt, ja ettei hän tahtonut koettaa pidättää häntä kauemmin eikä uudestaan pyytää päästä mukaan. Zoë saattoi häntä eteisen ovelle kutsumatta tyttöjä ja erosi hänestä siinä, hyvin rauhallisesti.
"Jumalan haltuun!" sanoi hän hyvästiksi.
Kun Zeno ehti ulommalle ovelle ja katsahti taaksensa, oli Zoë jo mennyt sisälle ja lampun tyyni valo lankesi raskaiden oviverhojen poimuille.
Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa. Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.
Oli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi tuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli menettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä kohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja hän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä veteen.
"Gorlias!" kuiskasi hän, eteenpäin kumartuneena.
"Täällä olen", vastasi tähtienselittäjä-kalastaja.
Keveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan että olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien minuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut pimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet tähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.
"Onko kaikki valmiina?" kysyi Zeno matalalla äänellä.
"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen edustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on raunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut henkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat illalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin, sillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai ooppiumikäärön viime yönä langan avulla."
"Entä Johannes itse? Onko hän valmis?"
"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois tornista. Siitä voitte olla varma!"
"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja molemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?"
"Kaikki, tarkalleen niinkuin määräsitte, ja köysi valmiina lapettavaksi."
"Antakaa mennä sitten."
"Jumalan nimeen", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.
"Aamen", vastasi Zeno rauhallisesti.
Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan tuikkivien kaupungin valojen mukaan.
Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä, ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta, vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään. Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet. Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista, sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia; useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin sananparsi kuuluu.
Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.
Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle, joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut, eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.
Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin. Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä, joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö, jolle merkki oli tarkoitettu.
Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä, ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.
Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan, ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se alkoi vetää mukanaan itse köyttä.
Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä. Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan, ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.
"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös, on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä — ymmärrättehän."
"Tietysti", vastasi Zeno; "olen ollut merellä."
"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas, voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri, jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin voitte jalallanne."
"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?"
Gorlias kuunteli.
"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista. Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään. Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan niitä kiviä vasten.
Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana, ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.
Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä, sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.
Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla naiselle.
"Minä hilaan ylös korin", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen niin.
Mutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla äänellä.
"Meidän on puheltava vähän", sanoi hän.
Zeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla Gorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin ja synnyttäisi kolinaa.
"Nyt ei ole aika puhella", sanoi Zeno. "Kun Teidän Majesteettinne on vapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin."
Solmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä taakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.
"Seis!" käski keisari, laskien toisen kätensä venetsialaisen käsivarrelle.
Zeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi hämmästyneenä vankiin päin.
"Jokainen silmänräpäys on kallis", sanoi hän. "Jos meidät keksitään tornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin rotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin turvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö mitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla."
"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan kiipeämällä tänne", vastasi Johannes.
Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.
Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin keisari seisahtui ihan hänen viereensä.
"Se on hyödytöntä", sanoi hän; "minä en voi lähteä mukaanne."
Zeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.
"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"
"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys. Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."
"Mutta miksi? Miksi?"
Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi; ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja kiivennyt torniin yksinään.
"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten lähden mukaanne."
Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä vastaväitteellä.
"Jos tulette heti", sanoi hän, "niin lupaan, että palatsi on vallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin tekin."
Johannes pudisti päätään alakuloisena.
"Henkivartiat surmaavat hänet heti", sanoi hän, "ja vielä varmemmin, jos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä."
"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette siis lähde mukaani?"
"En voi." Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään, enemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. "En, minä en voi", toisti hän hetken jälkeen. "Pelastakaa poikani ensin", toisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon päin, "sitten lähden mukaanne."
Zeno oli hetkisen ääneti ja puhui sitten päättäväisellä äänellä.
"Kuulkaa minua, armollisin herra", sanoi hän. "Ihminen ei antaudu sellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän on joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä koskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa, mutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen tälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna, minä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne, ja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on pantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden. Toista neuvoa en näe."
"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni. Mieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista ja surmata lapseni."
"Hyvä on", vastasi Zeno; "minun täytyy sitten lähteä."
Hän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes se oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina laskeutumaan alas.
"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän", sanoi hän, "ja laskekaa se alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla."
Hän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli luotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.
"Viimeisen kerran", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, "tuletteko mukaani? Vielä on aikaa."
Keisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen vartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään pöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin väsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.
"Viimeisen kerran, ei", vastasi hän. "Olen pahoillani. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni —"
Zeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle melkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut viittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.
Alhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden velttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet ylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas. Tähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli syntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin taisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana iltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis ja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui, vaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut juolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.
"Olkaa varuillanne!" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle, kohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. "Hän palaa takaisin alas."
"Yksinkö?" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin samassa hengenvedossa.
"Yksin — niin! Hän on nyt köyden varassa, hän tulee alas, ote otteelta."
Nainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen ja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin pituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja ennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös, nähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.
Hän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa, joka kuului ihan läheltä.
"Phylakee! Hoi - ohoi! Vahti, hoi! Vahti, hoi!"
Laiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme miestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta kohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen, ja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.
Gorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään, toivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta, jossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään. Yksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän ohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi kaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun köyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa rinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias vastustajineen putosi veteen.
Sitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Nainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet veneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen vene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan verkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.
Mies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu joutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa kuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän saavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri kiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.
Yhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta siitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä toisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.
Kuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli taas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen veti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei minkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä kuin kissa, oli kuollut.
Mutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt kuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.
Nainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että maalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat hukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan; hän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi. Korkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti ponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta ylempänä.
Vene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi rantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää venettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä työntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä. Sitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies näytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti kivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen saattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja airollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja lähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja luisui jälleen vedenreunaan.
"Ojenna airon pää minulle", sanoi hän, "niin minä vedän veneen rantaan."
Ääni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen ohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi veneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan, ikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin liukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien aironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle kivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin, paiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa sekunneissa veneen perän kohdalla.
Nainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli, airo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti uimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja hän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän täytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen perässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.
Silloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa ylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt vahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti kiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen peräteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan jo samassa sen pohjalla.
"Se oli hyvin tehty, kokóna", sanoi Gorliaksen ääni pehmeästi.
Zoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta, kivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.
"Onko hän turvassa?" sai hän kysytyksi.
"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta hyvin täperä pelastuminen se oli."
Zoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene lähti liikkeelle.
Zeno tapasi molemmat tornihuoneessa-olijat kauhusta jähmettyneinä seisomassa ikkunan toisella sivulla, josta he eivät olleet uskaltaneet katsoa ulos alhaalta kuuluneen hälyytyshuudon jälkeen. He olivat tosiaankin vaarallisessa pälkäässä, jolleivät kaikki kolme miestä, jotka olivat koettaneet Zenon tietä katkaista, olleet saaneet surmaansa, tai jos ensimmäinen huuto oli herättänyt nukkuvan kapteenin ja tornin vartiat unijuoman aiheuttamasta torkunnasta.
Mutta Zenon oma tilanne oli yhtä paha. Ei tullut kysymykseenkään huutaa Gorliakselle, siihen pelkkään sattumaan luottaen, että tämä oli yhä hengissä ja rantakivityksellä. Ei voinut millään tavoin saada vaihdetuksi tiedonantoja, ja köysi oli poikkileikattuna alhaalla. Oli totta, että siimanyöri oli kokonaisuudessaan vyyhdissä huoneen lattialla, mutta vaikka se olisi riittänyt kaksinkerroinkin pantavaksi, olisi se tuskin kestänyt miehen painoa; ja Zeno tiesi, että hän oli katkaissut solmuköydestä alapuoleltaan lähes kolme neljäsosaa.
Mutta ei ollut myöskään yhtään silmänräpäystä haaskattavissa. Zeno ei tiennyt hyökkääjien lukumäärää, ja vaikka hän antoikin merkkinsä saapuessaan ikkunan luo, sen heikon mahdollisuuden varalta että hänet kuultaisiin, ei hän olisi luottanut vastaukseen, jos se olisi tullutkin. Kuka hyvänsä saattoi matkia sellaista ääntä kerran kuultuaan sen. Jos hän olisi laskenut alas jäljelläolevan osan köyttä siimanyörin avulla ja jos hänen vihollisensa olisivat olleet kivisiltamalla Gorliaksen asemesta, olisi heillä tietysti ollut älyä solmia köysi yhteen katkaisukohdalta ja lähettää se takaisin ylös, jotta hän pääsisi tulemaan sen avulla alas ja tipahtaisi suoraan heidän keskellensä.
Kaiken tämän Zeno ymmärsi silmänräpäyksessä, ja epäröimättä hän heitti mielestään kaikki sellaiset ajatuksetkin ja pudotti köyden ja siiman ulos ikkunasta. Hän tunsi Gorliaksen tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että hän tulisi takaisin ennen päivänkoittoa ja laskisi maihin, jos laituri olisi tyhjä ihmisistä, korjatakseen kaikki karkausyrityksen jäljet.
"Me olemme kaikki hukassa!" vaikeroi kookas nainen.
"Hetkeni on tullut", sanoi Johannes-keisari juhlallisen kauhun vallassa.
Sen jälkeen hän alkoi lukea rukouksia, eikä kiinnittänyt toisiin enää mitään huomiota. Zeno tarttui naista ranteeseen.
"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä", sanoi hän. "Viekää minut hänen luokseen." Kapteenin vaimo tuijotti häneen. "Muuta keinoa ei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin torniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut hänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn onneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää."
Hän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli ymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa turvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen kivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt viimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin niinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.
Ensimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi ja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja Zeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui sisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon vaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren ooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi silmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta venetsialainen hymyili.
"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Antakaa minulle hänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne ulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa."
Kapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno verhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden kulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin kolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä henkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka, joka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin kypäräkoristeesta.
"Näyttäkää nyt minulle tietä", sanoi Zeno.
Viitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina kourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen miehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.
Seuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan, joka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen unta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret sojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä olivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä portaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois hänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin, oikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin jokin elävä olento.
Siinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja hänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa ylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi tien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun ovi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja salvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno, seuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa käsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi peitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.
He saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli. Ovi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi Blachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään valoa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa tammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi joutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.
"Kuka siellä kulkee?" huusi hän, haparoiden tukea ovipielestä ja tähystellen ulos.
Kapteenin vaimolla oli malttia kohottaa lyhtyä niin, että valo lankesi täydellä voimallaan Zenon kypärälle. Paikalla koetti sotilas suoristautua huomioasentoon, kädet sivuilla. Mutta se oli liikaa hänen epävarmalle tasapainolleen, ja hän hoiperteli takaperin puoliväliin huonetta, kunnes rymähti takanaan olevaan pöytään ja kellahti maahan, niin että varustukset helisivät ja sarviset juomapikarit vierivät kolisten lattialle. Hänen toverinsa, joka oli aivan liiaksi juovuksissa edes paikaltaan noustakseen, rämähti tämän tapaturman johdosta äänekkääseen, typerään nauruun.
"Olette suorittanut tehtävänne hyvin, kyria", sanoi Zeno seuratessaan jälleen kapteeninvaimon jäljessä. "Keisarin ystävät olisivat voineet tuoda hänet portaita alas riemusaatossa tulematta pysäytetyksi."
"Te ette ole vielä palatsin alueen ulkopuolella", vastasi kapteeninvaimo varoittavalla äänellä.
Hän jatkoi kulkuaan, astuen varovaisemmin askelin portaita alas ja kantaen lyhtyään alhaalla, jottei hän tai hänen seuralaisensa kompastuisi johonkin toiseen nukkuvaan vahtiin; mutta porraskäytävä ja pihalle johtava ovi olivat tyhjät, sillä kapteeni oli hyvin täsmällinen mies ja söi illallisensa samaan aikaan joka päivä, ja meni pian jälkeenpäin levolle kunnon kansalaisen tavoin, asetettuaan vartion ja lukittuaan oman alemman porrassiltamansa rautaoven. Kahden vuoden ajalla ei hän ollut kertaakaan tullut alas tornista auringon laskettua. Seuraus oli, että vartiat, jotka enimmäkseen olivat Donin seutujen ja Mustanmeren rantojen raakoja barbaareja, tekivät miten heitä miellytti tai miten heidän alapäällikköään miellytti; sillä hän näki mieluisaksi kuluttaa aikaansa toisessa osassa palatsia, ja hän oli hyvin suosittu miestensä keskuudessa, koska heillä siten oli tilaisuus mennä vuoteisiinsa hyvien kristittyjen lailla ja nukkua koko yö.
Kaiken tämän kapteenin vaimo tiesi varsin hyvin. Hänen pelkonsa kohdistui siihen, mitä Zenolle saattoi tapahtua hänen poistuessaan tornista ja kulkiessaan isosta portista, joka oli ainoa tie, mikä vei pois linnan alueelta. Avara piha oli hyvin pimeä, mutta sieltä täältä tuikki valoja niiden rakennusten ikkunoista, jotka ympäröivät pihaa kolmelta taholta, palatsin suuri ruho oikealta, henkikaartin kasarmit vasemmalta, ja päävartio ison portin luona sen kahta puolta olevine rakennuksineen, joista toiset olivat orjain hallussa ja loisia käytettiin talleina.
Zeno toivoi, että hän olisi riisunut jonkun nukkuvista sotilaista ja pannut ylleen hänen vaatteensa, sillä hänelle oli ilmoitettu kapteenin tavoista ja hän tiesi, ettei hänen valepukunsa ollut enää varma hänen tornista poistuttuaan. Olihan kapteenin virkavelvollisuuksien pääosana se, ettei hän saanut koskaan mennä ulos pimeän tultua millään verukkeella, ja hän nähtävästi varmensi tämän pysyvän määräyksen tottelemisen menemällä varhain nukkumaan ja nousemalla myöhään ylös. Muuten hän olikin aina jättänyt persoonallisen huolenpidon vangistaan vaimonsa asiaksi, ollen sitä mieltä, että tämän pönäkkä keski-ikäisyys ja hehkuvat posket olivat riittävänä suojana hänen perhekunnialleen. Vaimo oli kerran ollut nuori ja hyvin sievä, se oli totta, mutta kapteeni ei tiennyt Johanneksen nähneen häntä koskaan siihen aikaan, ja vielä vähemmän hän arvasi, että monta vuotta sitten, kun keisari oli kaunis nuori prinssi ja vaimo viehkeä nuori tyttö vanhan keisarinnan seurueessa, tämä tyttö oli jumaloinut prinssiä ja prinssi oli alentunut ottamaan vastaan hänen ihailuaan muutamien viikkojen ajan. Mutta sellainen oli asianlaita, kuten Zenon pojanpoika, piispa, varsin selvästi selittää.
Kapteenin vaimo jätti lyhtynsä juuri oven sisäpuolelle ja tuli Carlon kanssa ulos piha-aukealle. Käveltyään muutamia askelia hän laski kätensä Zenon käsivarrelle, pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuulosti. Tähän saakka he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa tilanteesta, eikä heillä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, etteikö vahti, joka oli virran puolelta keksinyt Zenon onnistumatta saamaan häntä kiinni, ollut tullut maitse palatsin portille nostamaan hälyytystä.
Zeno solahutti viitan hartioiltaan ja kääri sen kypärän ympäri, niin että kapteenin vaimo saattoi mukavasti kantaa molempia.
"Se on toivotonta", kuiskasi vaimo ottaessaan käärön vastaan. "Tänä aamuna hän lupasi, että hän lähtisi vankilasta, jos te voisitte toimittaa hänet ulos. Hän on usein puhunut minulle samaa kuin hän puhui teille tänä iltana — hän rakastaa poikaa suuresti; mutta minä olin varma, että hän oli päättänyt mielessään panna kaikki alttiiksi, muuten en olisi näyttänyt punaista valoa."
"Lopultakin", huomautti Zeno, "on aivan yhtä hyvä ettei hän tahtonut lähteä, koska meidät nähtiin, vaikka minä uskonkin, että Gorliaksessa oli vastusta enemmän kuin riittävästi noille miehille, jotka olivat saada meidät kiinni. Hän ja minä yhdessä olisimme varmasti voineet suoriutua heistä kaikista — heitä oli vain kolme. Minä näin heidät selvästi, kun he ensin hyppäsivät maihin, ja yksi putosi kuoliaaksi, kun minä katkaisin köyden. Gorlias vaiensi toiset kaksi, sillä jos he olisivat hengissä, olisivat he jo tähän mennessä saaneet aikaan hälyytyksen."
"Niinpä kyllä", vastasi vaimo. "Mutta jonkun on täytynyt meidät ilmaista. Me emme voi koettaa uudelleen samaa keinoa."
"Minä en tule koettamaan uudelleen sitä enkä mitään muutakaan keinoa!" lausui Zeno painokkaasti. "Miksi evankelistan tähden minä antautuisin niskani taittamisen vaaraan sellaisen miehen vapauttamiseksi, joka on mieluummin vankina?"
"Ihme onkin, että olette vielä elossa!"
"Ei ole turvallista välittää viestejä enää rihmankaan avulla.Tahdotteko toimittaa hänelle sanoman?"
"Niin hyvin kuin voin sen muistaa."
"Sanokaa hänelle, että kun hän ensi kerran pyytää apuani, täytyy hänen lähettää minulle saman sanantuojan mukana asiakirja, jolla Tenedos luovutetaan Venetsialle, allekirjoitettuna ja sinetöitynä. Muuten en hievahdakaan!"
"Onko minun sanottava hänelle tuo?"
"Kyllä. Sanokaa hänelle minulta sellaiset terveiset. Ja nyt palatkaa takaisin, kyria, ja kiitos opastuksestanne ja lyhdystänne noissa pimeissä portaissa."
"Kuinka pääsette portista?" kysyi kapteenin vaimo. Hän puhui huolestuneena, sillä Zeno oli kaunis mies, ja hän oli nähnyt kuinka uljas hän oli.
"En tiedä", vastasi Zeno, "mutta toisen kahdesta asiasta täytyy tapahtua."
"Mistä asioista?"
"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En anna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun sidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä."
Kapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja seurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain äidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista sellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut keimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka tietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan pyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja suloista muistelmaa koko sukupuolesta.
Zeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot tekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän kulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes oli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan jonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan lampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän jokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen valopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan, että koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla sinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen rahoillaan.
Hän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä matalalla äänellä.
"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on kovasti päissään!"
Mies pysähtyi, vakautti asentoaan ja vastasi painokkaan vakavasti:
"Ihan — hik — hik — selvä!"
"Kunpa minäkin olisin!" sanoi Zeno. "Mutta tosi on, että minä olen ylen juovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain aivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!"
"Perin omi-hik-tuista!" vastasi sotilas, koettaen nähdä puhuttelijaansa selvästi, siristämällä silmiään.
"Tavattoman omihiktuista, kuten aivan oikein huomautit", lausui Zeno vakavana. "Mutta seikka on se —"
"Suohan anteeksi — hik", keskeytti sotilas. "Oletko sinä yksi mies — hik — vai kaksi miestä?"
"Yksi mies", vastasi Zeno. "Yksi vain, ja niin juovuksissa, että olen aivan unohtanut tunnussanan."
"Salai-hik-nen", nikotteli mies. "Tunnussana salainen", toisti hän, suunnattomalla ponnistuksella.
"Tässä on kultaraha, rakas ystävä. Autathan toveria pinteessä."
Mies otti rahan innokkaasti ja koetti panna sitä reppuunsa. Sitä tehdessään täytyi hänen taivuttaa päätään alas nähdäkseen hihnat, joilla se oli kiinnitetty. Kesti aikaa ennenkuin hän löysi ne.
"Sanohan minulle tunnussana, ennenkuin panet sen talteen", sanoi Zeno suostuttelevalla äänellä.
"Tunnussanako?"
Mies nosti katseensa häneen älyttömänä.
Hihnain aukaiseminen oli ollut hänelle liian suuri ponnistus ja ajanut veren hänen päähänsä. Hän hoipertui venetsialaista vasten ja koetti puhua. Monien yritysten jälkeen hän äkkiä sai sanat suustaan.
"Humalassa, kautta Moosekseni" huusi hän ihan selvästi, lysähtäessään läjään Zenon jalkoihin.
Harmissaan Zenon olisi tehnyt mieli potkia tuo älytön kasa poikki suuren pihan, mutta hän oli liian viisas tuhlatakseen aikaansa niin hyödyttömästi. Sen sijaan että olisi potkaissut häntä, hän astui poikittain hänen ylitseen, työnsi kätensä tiedottoman miehen kainalojen alle, heilautti hänet ylös kuin jauhosäkin, sai hänet hartioilleen ja kantoi hänet lähimmän tallin avoimelle ovelle, mistä valo tuli. Viisi hevosta seisoi tai makasi parsissaan, mutta kuudes parsi oli tyhjä ja siinä oli vereksiä olkia. Zeno heitti miehen siihen ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään muuta paikalla. Hän oli hetken kahden vaiheilla, sulkisiko oven, mutta päätteli että hän siten tekemällä saattaisi vetää puoleensa jonkun selvän miehen huomion, jos sellainen sattuisi tienoilla olemaan, mikä oli epäiltävää.
Rakuuna oli nyt sikeässä unessa, ja oli vain muutaman silmänräpäyksen työ kiskaista pois hänen pehmeästä nahasta tehdyt jalkineensa ja vetää ne jalkoihinsa, sillä Zeno oli jättänyt omat kenkänsä veneeseen ja kulkenut vain verkasääryksissään; hän riisui sitten sotilaan miekkavyön ja nutun, joka viimeksimainittu oli tulipunaista verkaa ja koristettu vahvoilla hopeapunoksilla, kun taas vyö oli kauttaaltaan hopeasuomuilla peitetty. Juopunut nukkuja örähteli tyytyväisyydestä, tuntiessaan vapautuvansa tarpeettomista vaatteistaan, ja asettautui mukavasti pahnoille, sillävälin kuin Zeno puki nutun oman nahkanuttunsa ylle ja kiristi vyön vyötäisilleen, asetti miehen korkean kreikkalaislakin päähänsä asianomaisesti kallelleen, niinkuin ratsumiehet sitä pitivät, ja heitti sotilaslevätin käsivarrelleen.
Hän saattoi nyt helposti käydä portilla rakuunasta, ja mies, joka on ollut soturina, joutuu harvoin pulaan soturien joukossa, varsinkin jos hänellä on univormu yllään. Vastineeksi siitä, mitä oli ottanut, jätti Zeno, ollen rehellinen liikemies, nukkuvalle miehelle tämän repun kultarahoineen ynnä muine mahdollisine sisältöineen, ja nypittyään huolellisesti pois vaatteisiinsa takertuneet oljenpätkät hän astui tallin ovea kohden.
Hänen suunnitelmansa oli käyskennellä portille ja vetelehtiä siinä kunnes tarjoutuisi tilaisuus avata suuressa portinpuoliskossa oleva pieni yöovi, jonka hän oli pannut merkille kulkiessaan palatsin ohi porttien ollessa auki. Se seikka, että hän oli selvä, melkein kaikkien muiden ollessa enemmän tai vähemmän päihdyksissä, olisi hänelle suurena etuna.
Mutta kun hän kääntyi pois nukkujan luota kävellen pitkin parsiriviä tyhjästä parresta, joka oli viimeinen, sattui hänen silmänsä satuloihin ja suitsiin, jotka olivat sievästi järjestetyt seinistä pistäviin vankkoihin vaarnoihin, kukin valjaskerta sen hevosen parren kohdalle, jolle se kuului. Hän tähysteli avaralle pihalle ja kuulosti. Hyvin kaukaa kuului jonkun ryhmässä lauletun juomalaulun kaiku, heikompana kuin se ääni, jonka synnytti hänen takanaan oleva hevonen ottaessaan juuri silloin suupalan heiniä ja pureskellen sitä niin tunnontarkasti kuin vain eläimet voivat pureksia.
Kaikki oli hyvin hiljaista ulkona. Zeno muutti suunnitelmansa, kääntyi takaisin talliin ja alkoi satuloida ovesta kauimpana olevaa hevosta. Hänen aikomuksensa ei ollut ratsastaa pitkälti, muuten hän olisi valinnut ratsunsa kaikella arvostelukykyisellä asiantuntemuksellaan. Ei tarvinnut tehdä kuin lyhyt syöksähdys, ja oli paljon tärkeämpää, ettei kukaan ohimenevä rakuuna näkisi häntä satuloimassa ja suitsittamassa hevosta, kuin että hänellä jälkeenpäin olisi allaan parhain ratsu. Sitäpaitsi ne olivat kaikki suuria, heinillä ruokittuja elukoita, pehmeitä ja uneliaita, enimmäkseen valkeita tunisilaisia, ja paljon sopivampia juhlakulkueeseen kuin sotaretkelle.
Satuloituaan hevosen hän talutti sen toisten parsien ohi, pysähtyen juuri ennen ovelle tuloaan sammuttaakseen sisäänkäytävän yläpuolella riippuvan öljylampun. Sen tehtyään hän pisti käsivartensa suitsien mutkaan ja poistui tallista. Hän suuntasi askeleensa aution pihan poikki palatsia kohti, kunnes oli melkein keskellä pihaa ja vastapäätä isoa porttia, jota hän tähysteli tarkasti jonkun tuokion, koettaen sisäpuolelta heikosti kajastavan valon heiastuksesta saada selville, olivatko kaariholvin alla olevat portinpuoliskot auki vai kiinni. Sekin mahdollisuus oli olemassa, että ne olisivat auki. Sitä kannatti koettaa; ja toisekseen, vaikka ne olisivat olleet teljetytkin, hän oli varma että hän saisi vahtisoturit petetyksi aukaisemaan ne. Käskemään tottunut mies ei epäile, etteikö häntä toteltaisi, kun hän pontevasti vaatii.
Zeno nousi kookkaalle ratsulleen, joka oli yhtä rauhallinen kuin joku vanha sirkuskoni, joka on opetettu antamaan tanssijattaren hypätä nuoraa leveällä selällään. Zeno hoputti sen kävelystä pikkuneliin ja pikkunelistä jyrisevään laukkaan, joka sai koko pihan kajahtelemaan.
Lähelle tullessaan hän näki että portti oli kiinni, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ajanut melkein säikähtyneitten vahtisotilaitten päälle. Silloin hän kiristi ohjakset äkkiä, kuten oli senaikuisen ratsastustaidon yleinen tapa, ja kookas tunisilainen heittäytyi takamuksilleen etujalat sojossa, samalla kuin Zeno huusi vahdille.
"Keisarin palveluksessa!" karjaisi hän. "Portti auki, ja pian!"
Vahtisoturit olivat jokseenkin selvät, sillä he eivät voineet saada täyttä osaansa viinivirrasta ennenkuin vahtivuoronsa päätyttyä. Mutta heitä sopii tuskin moittia siitä, että he tottelivat Zenon käskevää määräystä. Ei ollut todennäköistä että heidän kaartiinsa kuuluva rakuuna, joka halusi pujahtaa kasarmista öisiin huvituksiin, pukeutuisi täyteen univormuun ja tulisi laukkaa ajaen ja karjuen portille, eikä myöskään että yksikään henkikaartiin kuuluva rohkenisi väittää liikkuvansa keisarin asioilla, jos se ei olisi totta.
Molemmat vahtisoturit eivät sentähden epäröineet, vaan asettivat pitkät ratsumiespeitsensä pystyyn muuria vasten kummallekin puolelle, ottivat telkipuomin alas ja tarttuivat raskaisiin portinpuoliskoihin, kumpikin omaansa, heittäytyen taaksepäin koko painollaan saadakseen ne liikkeelle. Kerran alkuun päästyään kääntyivät puoliskot hitaasti mutta huokeasti taaksepäin saranoillaan. Zeno istui liikkumatonna satulassa, valmiina syöksähtämään eteenpäin niinpiankuin olisi kylliksi tilaa hänen päästä läpi. Hän oli pysähtynyt juuri niin kauas, että portinpuoliskot pääsivät parahiksi kääntymään auki koskematta hänen ratsunsa päähän, kun niitä vedettiin sisäänpäin. Se oli kiperä hetki.
Sekunti vielä, ja aukenevien portinpuoliskojen välillä olisi ollut tilaa. Mutta tuo sekunti ei ollut vielä kulunut, kun kookas upseeri tulipunaisessa puvussa ryntäsi huutaen vartiohuoneen avoimesta ovesta ja tarttui Zenon suitsiin.
"Pysäyttäkää hänet!" kiljui luutnantti. "Sulkekaa portti!"
Molemmat sotilaat tekivät parhaansa totellakseen heti, mutta ovipuoliskot olivat neljän tuuman vahvuisista kypressilankuista ja pronssilla päällystetyt, ja ne olivat nyt avautumassa nopeampaa vauhtia saamansa työnnön vaikutuksesta. Oli mahdotonta pysäyttää niitä yhtäkkiä, ja määräys oli tuskin lausuttu, kun Zeno näki niiden välissä olevan kyllin tilaa ratsastaa läpi.
Hän olisi antanut vaikka kaikkensa, jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut pari arabialaisia kannuksia, mutta hän iski korkojensa syrjät hevosen kylkiin kaikella voimallaan ja miltei nosti sen kohoksi suitsista samalla kertaa. Kookas tunisilainen vastasi voimiensa ponnistamis-kehoitukseen paremmin kuin ratsastaja oli uskaltanut toivoakaan; se jännitti itsensä ja kohotti etupuolensa, pudistellen päätään rajusti vapautuakseen käsistä, jotka olivat tarrautuneet oikeanpuoleiseen ohjakseen läheltä kuolaimia, ja sitten se syöksähti eteenpäin suoraan portinpuoliskojen välitse, heittäen upseerin maahan ja raahaten hänet väkivalloin mukanaan voimalliseen, pitkäotteiseen laukkaansa.
Nähdessään mitä tapahtui vahtisotilaat syöksähtivät takaa-ajoon täyttä vauhtia, seuraten enemmän ratsun kenkien töminää mukulakivillä kuin mitään silmin nähtävää, sillä ulkona oli sysipimeä.
Upseeri, joka oli hyvin ketterä eikä näyttänyt vähääkään piittaavan asemansa tavattomasta vaaranalaisuudesta, piti yhä kiinni suitsista, pääsi jälleen jaloilleen, juoksi keveästi laukkaavan hevosen rinnalla ja näytti aikovan hypätä ylös ja käyden käsiksi Zenoon kiskaista hänet alas satulasta. Zenolla ei ollut nyt mitään asetta saatavillaan, sillä hänen puukkonsa oli hänen omassa vyössään, vaatteitensa päällä olevan vyötetyn nutun alla, ja hänen oli mahdoton saada sitä käsiinsä. Mutta upseerikin oli asestamaton, sillä hän oli hypännyt suoraan vuoteeltaan, ja jalan juostessaan hän oli paljon epäedullisemmassa asemassa.
He kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas ja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta upseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella tarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun laukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien vahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä vastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla tietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta, täytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan palasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.
Hän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla pysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan, oikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä saavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja juoksi henkensä edestä.
Zoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella, marmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen itsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka tuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain levottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja saapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska hän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden reunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja kulkematta esipihan kautta.
Zeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä noustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë olisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla. Ja nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan saakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin Gorlias oli auttanut hänet maihin.
Oli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli juossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan; ei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen kysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle tulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi eikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti ällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja juuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin hänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella osoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että Zeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan ottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä isännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.
Zoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja kiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen yrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin veteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle jääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta. Hän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut enemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään kivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän näytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä nähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.
Zoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä olevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä senjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja mielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut tornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti hänen olevan turvassa sitä myöten.
Oli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen voivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta; tavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria alas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän oli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli painavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa sinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta oli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt, oliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän torjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias eikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä tietää.
Zoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta. Talossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan nurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen aamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan konttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan salaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan mielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas uinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut. Zoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa liepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi vaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut kuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.
Hänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä pimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin haavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë löytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle portille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin kaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi palatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt mukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan kauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven, vaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno oli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana maanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista. Sillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu kiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael Rhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.
Zoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen sydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita marmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran viimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt mitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana ja tiedottomana.
Hän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun hän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan itselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli hengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka käy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei kyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän voinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa halvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän sai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan nojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana tuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta pidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se loppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi ryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.
Hän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä kiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan sikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla. Saattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen täytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli joutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.
Jälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi huulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä pyörtyä.
Voisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa heidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti ovesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti hänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa; jos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän tuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi vapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan kavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen kimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat väijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran köyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen tuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa olijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.
Kaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle ja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille odottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää sanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias toisi sen, eikä kukaan muu.
Mutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän suorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen, niinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri sillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen sorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia rautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi hammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala palalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä sanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo tuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne todellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä, jos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat tuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä auttamaan aiheutti.
Milloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin valve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli uudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut tietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään vilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän olennon tähden, jota hän rakasti.
Zenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut; ne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys edelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë odotti yhä.
Sitten tähdet himmenivät ja taivaan mustuus vaaleni, ja Zoë luuli päivän olevan tulossa; mutta se olikin Bosporin yli kohoavan kuunsirpin heikon valon kajastusta. Ei ollut nytkään valoisaa, mutta sankka pimeys oli tullut läpikuultavaksi; sen läpi saattoi nähdä, ja Zoë näki veneen laskevan hiljaa rantasiltaman viereen. Tulija oli Gorlias; hän kiinnitti veneen joutuisasti ja tuli ylös portaita. Zoë oli tuntenut hänen ulkopiirteensä, koska hän odotti häntä, ja hän astui askeleen häntä vastaan, vaikka liikkuminen koskikin hyvin kipeästi. Gorlias lähestyi nopeasti ja varmasti niinkuin ainakin sellainen ihminen, joka näkee pimeässäkin, kuten kissat ja metsäeläimet. Kuvittelipa Zoë hänen lähestyessään, että hänen silmistään hohti omaa heikkoa valoa pimeässä, mutta hänen mielikuvituksensa oli epäilemättä ruumiillisen kivun ja hirveän mielenjännityksen hämmentämä.
"Eikö hän ole tullut vielä?" kysyi Gorlias matalalla äänellä.
Kysymys saattoi merkitä vain sitä, että Zeno oli joutunut kiinni, jaZoë tarttui tähtienselittäjän käsivarteen äkillisen pelon vallassa.
"Hän on hukassa!" huudahti hän. "He tappavat hänet huomenna!"
"Ei ole helppo tappaa Carlo Zenoa", vastasi Gorlias, hieroen kangistuneita käsiään ja sitten verkalleen vetäen joka sormea vuorotellen, niin että nivelet naksuivat. "Hän ei ole kuollut vielä", lisäsi hän.
"Ei vielä!" kertasi Zoë epätoivoisesti.
"Ei", sanoi Gorlias, "sillä hän pääsi pois palatsista."
"Pääsi pois? Oletteko varma?" Zoë olisi voinut kirkua ilosta; käänne tuli melkein liian äkkiä.
"Kyllä, siitä olen varma. Häntä etsitään kaikista kortteleista palatsin seutuvilla. Kun olin korjannut pois kaikkityyni tornin juurelta, laskin alasvirtaa erääseen rauhalliseen paikkaan, jonka tiedän, ja nousin maihin ottamaan selkoa asiasta mikäli voin. Blachernaen suuri portti oli auki, piha oli täynnä valoja ja henkikaarti oli kutsuttu ulos. Puolet heistä hoiperteli sinne tänne yhä kovasti juovuksissa, mutta tapasin myös monta paljon selvempää etsimässä kaduilta ja kujilta lyhtyjen avulla. Viivyttelin paikalla kunnes sama seurue tapasi minut kahdesti ja katseli minua epäluuloisesti, ja sitten pujahdin taas pois ja tulin tänne. En usko kenenkään heistä tietävän ketä he etsivät; heille on vain kerrottu jonkun ryöstäytyneen ulos palatsista, niin otaksun. Se sai minut ajattelemaan, että Zeno oli tullut rauhallisesti kotiinsa, varmana siitä ettei häntä ollut tunnettu."
Gorlias kertoi kerrottavansa matalalla, yksitoikkoisella äänellä, joka oli hänelle ominainen ja joka tuntui ilmaisevan täydellisintä välinpitämättömyyttä kaikesta mitä tapahtui. Mutta Zoë ei nyt välittänyt mitään siitä tavasta, millä nuo tällä hetkellä parhaat mahdolliset uutiset kerrottiin. Zeno ei vielä ollut täydessä turvassa, mutta Zoë tunsi hänet tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että jos häntä ei oltu saatu kiinni palatsissa, ei hänellä ollut paljoa pelättävänä. Ennemmin tai myöhemmin hän tulisi kotiin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Gorlias ymmärsi hänen helpotuksenhuokauksensa.
"Teidän täytyy mennä sisään lepäämään, kokóna", sanoi hän, työntäen häntä hiljaa ovea kohti. "Minä valvon päivänkoittoon saakka veneessä siltä varalta että hän tulisi ja tarvitsisi jotakin."
Zoë saattoi tuskin kävellä, ja Gorlias huomasi hänen rampautensa vasta nyt ja kysyi sen syytä.
"Hän astui päälleni, kun makasin purjevaatteen alla", vastasi Zoë. "Mutta ei se ole mitään", lisäsi hän tyynesti. "En tuntenut sitä ensin juuri ollenkaan."
"Minä kannan teidät", sanoi Gorlias.
Ennenkuin Zoë ehti estää, oli hän nostanut hänet syliinsä ja kantoi hänet taloon. Hän tunsi tien yläkertaan hänen huoneisiinsa, käytyään siellä häntä tapaamassa, ja hän asteli vaivatta ja varmasti kantamuksineen, paljaiden jalkojen synnyttäessä tuskin mitään ääntä marmoriportailla. Zoë oli hänen käsivarsillaan kuin painoton esine, kantautuen eteenpäin yhtä helposti kuin tyttönen kantaa uutta hametta, jonka pelkää rutistuvan. Mutta miehen käsivarret ja vaatteet olivat kosteat ja kylmät, ja hänen hengityksensäkin tuntui kylmältä Zoësta.