The Project Gutenberg eBook ofArethusa: Konstantinopolin orjatarThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Arethusa: Konstantinopolin orjatarAuthor: F. Marion CrawfordTranslator: Väinö JaakkolaRelease date: December 2, 2021 [eBook #66865]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARETHUSA: KONSTANTINOPOLIN ORJATAR ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Arethusa: Konstantinopolin orjatarAuthor: F. Marion CrawfordTranslator: Väinö JaakkolaRelease date: December 2, 2021 [eBook #66865]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Arethusa: Konstantinopolin orjatar
Author: F. Marion CrawfordTranslator: Väinö Jaakkola
Author: F. Marion Crawford
Translator: Väinö Jaakkola
Release date: December 2, 2021 [eBook #66865]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARETHUSA: KONSTANTINOPOLIN ORJATAR ***
Konstantinopolin orjatar
Kirj.
Englanninkielestä suomentanut
Väinö Jaakkola
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
Carlo Zeno, venetsialainen aatelismies, entinen kirjuri, entinen peluri, entinen onnenonkija, entinen Patrasin palkkapitäjän maallikkohaltija, entinen kaksintaistelija ja entinen kreikkalainen kenraali, noin yhdeksänkolmatta vuoden ikäinen ja sitkeässä ruumiissaan arvet puolestakymmenestä haavasta, jotka olisivat tuottaneet kuoleman tavalliselle miehelle, oli päättänyt kääntää uuden lehden, ruvennut tukkukauppiaaksi ja asui Konstantinopolissa vuonna 1376.
Hän oli ostanut talon itse kaupungista, koska genualaiset kauppiaat asuivat kaikki Peran kaupunginosassa Kultaisen Sarven toisella puolen. Venetsialainen ei olisi voinut elää samassa paikassa genualaisen kanssa, sillä ilma olisi varmasti myrkyttänyt hänet; ja sitäpaitsi genualaisen naaman näkeminen, Genuan murteen kuuleminen ja genualaisen ruoanlaiton haju olivat kaikki yhtä inhottavia laguunien rannalla kasvaneelle. Genuaa ei sopinut mainita sivistyneitten venetsialaiskorvien kuullen, sen pelkkä nimikin oli mahdoton säädyllisten venetsialaishuulten äännettäväksi; ja noiden tavujen lausuminen liikeasioissakin oli kamalan pahaonnista.
Siitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan kaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien joukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin ei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut helppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän voinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven vastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen ainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain, hakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi pyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he olivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin turkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen Vähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä noista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. "Katsokaa", sanoi Tertullianus kerran ivallisesti, "kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan." Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa senjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä, arvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi vastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin muulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat autuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.
Juuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat genualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella. He olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä, keisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen Sarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen tyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja hänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla, mutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan lienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä terveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään kärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus kantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut ottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi, varaten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan vastedes.
Kaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli kiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad niin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä, eivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista; tuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois valtaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet sille nostattanut.
Niin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä hyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista Johanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti melkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta ja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.
Ja nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi paistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti paras kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja Zeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi istunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen säätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut silminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku sääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen välikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja, eikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä kotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän antautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä, milloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea asia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi puoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut hänen omansa.
Mutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä dalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti; salaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä mukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja kardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien joukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt murano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli sitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven päivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista hedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan ja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen kodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu. Enempää olisi ollut mahdoton sanoa.
Aurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät, ja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden poikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa seurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai hänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin kulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa kohtaan.
Zenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen, mutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla käänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät tähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden omistajan mieltä puoleensa, — ystävään tai vastustajaan, otukseen, jota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut iso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava, sitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat, näyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä — ihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen sileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään, ja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia. Naiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin kauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai punaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet. Itse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen tuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä ruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin monet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja erinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit usein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut upseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia livistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä mestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään suuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja kuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka toisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä, joiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan tomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati puhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen ja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa kulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin jos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa oravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut; kaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan näkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan tarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta tehtyihin kenkiinsä.
Viimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän nojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan, kysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen rauhalliseen elämään, jota hän vietti.
Ikäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen olento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.
"Venetsiasta, herra", sanoi Omobono — se oli hänen nimensä — "ja käsialasta ja sinetistä päättäen arvelen sen olevan messer Marco Pesarolta."
Zeno rypisti otsaansa ja sitten hymyili, kuten hän tavallisesti teki Omobonon parantumattoman uteliaisuuden esiinpistäessä. Se olikin ainoa vika tuossa erinomaisessa henkilössä, joka oli välttämätön Zenon jokapäiväisessä elämässä ja arvaamattoman tärkeä hänen liiketoiminnassaan. Omobonon kasvot olivat surumieliset ja lempeät kuten tavallisesti rehellisellä miehellä, joka omissa asioissaan on epäonnistunut, mutta jonka oivalliset ominaisuudet ovat verrattoman hyödylliset voimakkaampien miesten palveluksessa.
Zeno otti kirjeen ja katsahti satamaan päin, kauas oikealle talosta. Omobono otti lyhyen askeleen taaksepäin, mutta piti katseensa paperiin kiinnitettynä.
"Tänään ei ole ankkuroinut yhtään ulkomaalaista alusta", sanoi kauppias. "Kuka tämän toi?"
"Erään venetsialaisen laivan kapteeni, joka on ankkurissa ulkonaTeodosiuksen sataman edustalla."
Zeno nyökäytti huolettomasti katkaistessaan nyörin. Kirje oli kirjoitettu lujalle padualaiselle liinapaperille, taitettu kuusinkerroin ja sidottu kierretyllä hamppurihmalla, jonka päätesolmu oli puristettu punaiseen vahaan ja painettu litteäksi raskaalla sinetillä. Omobono tähysti äänetönnä isäntäänsä, toivoen saavansa kuulla arvanneensa oikein kirjeen lähettäjän nimen. Lukemiseen kiintyneenä Zeno ei pannut huomiota sihteeriin, joka vähitellen hivuttautui lähemmäksi, kunnes melkein saattoi erottaa sanat.
Kirje oli kirjoitettu hyvin pitkin lausein, Venetsian murteella, ja kuului seuraavasti:
"Rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni! Lähetän tämän kirjeen Sebastian Cornerin hyvän laivan mukana, joka lähtee huomenna, Jumalan avulla, purjehtimaan Konstantinopoliin, lastinaan Firenzen verkaa, Dalmatian liinaa, varsijousia, Venetsian pitsejä, olkihattuja ja sokeita satakieliä. Varjelkoon Jumala alusta, miehistöä ja lastia noilta katalilta genualais-koirilta ja vieköön kaikki turvallisesti matkan määrään kahden kuukauden kuluessa. Verka, pitsit, ja olkihatut ovat minun, muu lasti kuuluu Sebastian Cornerille, paitsi satakielet, jotka ovat Korkean Tasavallan lahja hänen majesteetillensa Keisarille, samoin kuin lintuja hoitava mies. Mitä mainitsin omasta osuudestani lastiin, ei ole sanottu siinä mielessä, että kerskaisin olevani äveriäs kauppias, sillä minä en todella ole suinkaan rikas, vaikka olenkin lakkaamattomalla ahkeruudellani, unettomalla valppaudellani ja rehellisellä menettelylläni säästänyt itselleni leipämurun. Ei, vaan sanon sen päinvastoin siksi, että minulla on sinulle pyyntö tehtävänä, ja että tietäisit minulla olevan rahaa saatavana Konstantinopolissa tämän lastin myynnistä Martin Cornerin, Sebastianin veljen, kauppahuoneen välityksellä, joka vaadittaessa maksaa sinulle, rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni, kolmesataa kultatukaattia. Sillä minä olen varma, että sinä otat toimittaaksesi sen asian, jota pyydän, rakkaudesta minuun ynnä kupariliiran välityspalkkiosta joka tukaatilta. Haluan nimittäin, että ostaisit minulle kauneimman orjan, minkä voi saada tarjoamallani rahalla, tai, jos tyttö on erikoisen kaunis, vaikkapa kolmellasadalla viidelläkymmenellä tukaatilla. Asia on niin, jalosukuinen ystäväni, että vaimoni, joka on, kuten tiedät, kymmenen vuotta minua vanhempi ja luuvalon vaivaama, tarvitsee nuorekasta ja sivistynyttä seuralaista aikansa ratoksi, ja kun aina olen katsonut velvollisuudekseni ja asiakseni täyttää ja vieläpä, kuten tässä tapauksessa, ennakolta arvata hänen toivomuksensa, olen halukas käyttämään tämän suuren rahasumman yksinomaan tehdäkseni hänelle mieliksi. Käännyn muuten sinun puoleesi, rakkain ystäväni, hyvin tietäen että vain hieno makusi vetää vertoja hyväntahtoisuudellesi. Vaimoni haluaisi, olen siitä varma, seurakseen tytön, jolla on kaunis luonnollinen tukka, joko aivan musta tai hyvin vaalea, punaruskea väri kun on täällä niin yleinen, että se saa melkein toivomaan, etteivät naiset lainkaan värjäisi tukkaansa. Rakas ja kunnianarvoinen ystäväni, hampaat ovat hyvin tärkeät; pyydän sinua panemaan mitä suurinta huomiota niiden valkoisuuteen ja säännöllisyyteen, sillä vaimoni on hyvin tarkka vaatimuksissaan. Ja myöskin pyydän sinua valitsemaan orjan, jolla on sirot nilkat, ei suuremmat kuin minkä ympäri peukalosi ja keskisormesi ylettyvät. Vaimoni välittää vähemmän hyvin hoikasta vyötäröstä, vaikka, jos se on luonnostaan solakka, se varmasti lisää kauneutta. Kaikessa tässä, rakas ystäväni, käytä rakkaudesta minuun niitä arvostelun lahjoja, joita taivas on niin runsaasti sinulle suonut, niin olen varma, että tulet pitämään tehtävääni kohtuullisena. Sebastian Corner, joka on vanha mies, ottaa huostaansa orjan ja tuo hänet Venetsiaan, jos vain pidät huolta siitä, että hän saa asiaankuuluvan suojan ja ravinnon siihen saakka kuin laiva on valmis lähtemään, ja tämä tavallisen taksan mukaan. Olen myöskin sopinut Sebastian Cornerin kanssa, ettei tyttöä sijoiteta yhteiseen kajuuttaan muiden naisorjien kanssa, joita hän tuo Mustaltamereltä omaan laskuunsa, vaan erikseen ja paremmalle ruoalle, jotta hän ei kävisi epämiellyttävän laihaksi. Kuitenkin sillä puheella, että hänen vakinainen orjainkaitsijansa on oleva vastuunalainen hänen suojelemisestaan ja tulee valvomaan hänen käytöstään matkan varrella. Tämä siis, kaikkein arvokkain, rakkain ja kunnioitetuin ystäväni, on se tehtävä, jonka pyydän sinun suorittamaan; ja tässä ynnä kaikissa muissakin asioissasi rukoilen kaitselmuksen kättä, pyhimysten apua ja sadankahdeksantoista nikealaisen kirkkoisän viisautta olemaan aina sinun kanssasi. Venetsiasta. Marco Pesaro kaikkein jalosukuisimmalle ylimykselle Carlo Zenolle, ystävälleen. Maaliskuun neljäntenätoista päivänä vuonna 1376."
Zeno hymyili useaan kertaan kirjettä lukiessaan, mutta hän ei katsonut ylös ennenkuin oli päässyt loppuun. Hänen katseensa sattui kirjuriin, joka oli nyt paljoa lähempänä kuin äsken.
"Omobono", sanoi Zeno vakavasti, "uteliaisuus sopii huonosti sinun ikäisellesi miehelle. Harmaasta parrastasi ja juhlallisesta naamastasi huolimatta sinä olet yhtä vaaniva ja utelias kuin nuori tyttö."
Omobono katseli katuvaisena yhteenliitettyjä käsiään ja liikutteli vasenta hiljalleen oikeassa.
"Voi, herra", vastasi hän, "minä tiedän sen. Kunpa nämä käteni olisivat saaneet pitää tuhannesosankaan siitä, mitä silmäni ovat nähneet."
"Olisit rikas, jos niin olisi", tokaisi Zeno. "On hyvä onni, että sinä noine tavattomine taipumuksinesi toisten asioihin voit edes pitää jotakin takanasi. Koska epäilemättä olet tutustunut tämän kirjeen sisältöön yhtä hyvin kuin minäkin —"
Kunnon ukko väitti vastaan.
"Toden totta, herra, kuinka olisin voinut lukea sanaakaan näin kaukaa? Koettakaa itse, herra, sillä teillä on paljon nuoremmat ja paremmat silmät kuin minulla."
"Nuoremmat kyllä", vastasi Zeno, "mutta tuskin paremmat. Ja lähetä nyt sana Barlaamille, syyrialaiselle kauppiaalle, ja käske hänen tulla pian, sillä hän voi tehdä kauppoja kanssani ennen auringonlaskua."
"Hän ei tee kauppoja tänään", vastasi Omobono. "Nyt on perjantai, jonka muhamettilaiset pitävät pyhänä."
"Sen pahempi Barlaamille. Hän menettää hyvän kaupan. Lähetä sanaAbraham Smyrnalaiselle, juutalaiselle karavaani-välittäjälle."
"Hänkään ei tee kauppoja", sanoi Omobono, "sillä huomenna on sabatti, ja shabbes alkaa perjantai-iltana."
"Autuaan evankelistamme Markuksen nimessä, käske sitten joku kristitty, sillä sunnuntai ei voi alkaa perjantaina edes Konstantinopolissakaan."
"Ehkä Rustan Karaboghazdzhi, bukaralainen, sopisi", ehdotti Omobono.
Zeno katsahti terävästi kirjuriin.
"Orjakauppiasko?" kysäisi hän.
Omobono nyökkäsi, mutta punastui samalla hiukan, miesparka, ja katsoi jälleen käsiinsä, sillä hän oli antanut ilmi itsensä, väitettyään olevansa aivan tietämätön kirjeen sisällöstä. Zeno nauroi iloisesti.
"Sinä olet kelpo mies, Omobono", sanoi hän. "Sinä et voisi pettää lastakaan. Oletko ehkä sattunut kuulemaan, että Rustanilla on mitä messer Marco haluaa?"
Mutta Omobono pudisti päätään ja punastui yhä enemmän.
"Toden totta, herra, — minä en tiedä mitä ystävänne haluaa, — minä vain arvasin —"
"Oikein hyvin arvattu, Omobono. Jos minä voisin arvata tulevaisia asioita yhtä hyvin kuin sinä nykyisiä, niin olisin rikas mies. Niin, käske Rustan. Luulen, että hän sopiikin minulle paremmin kuin juutalainen tai muhamettilainen."
"Täällä on sananpartena, että tarvitaan kymmenen juutalaista pettämään kreikkalaista ja kymmenen kreikkalaista pettämään bukaralaista", sanoi Omobono.
"Puhumattakaan noista genualaisista sioista, jotka pettävät koko Itäistä keisarikuntaa! Mitä mahdollisuuksia meillä venetsialaispoloisilla on sellaisessa paikassa?"
"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja JuudasIskariotin hirttonuorani" rukoili Omobono hartaasti.
"Kaikella muotoa", vastasi Zeno, "sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista hakemaan."
Omobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi jälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä kädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa hauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista halveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin viime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.
Tämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut rikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno oli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän oli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain miesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä neuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen suuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli kasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti. Tulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut aikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli perinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä lähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen sukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan huvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen viettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli nuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän nuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman toipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli, aina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä jalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa tuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset hopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon viitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset jäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja kohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta leskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä, ja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän ryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja tuli arvossapidetyksi liikemieheksi.
Se merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla orjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi filosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin ja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon ja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää neljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään olla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena — elähtäneenä perhosena! — yhdestä kauniista silmäparista toiseen?
Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on lajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen täytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan, että hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi sykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta, mutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja vilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas vaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli vielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima. Vaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien hampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä nenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen luomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti oivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti samolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo muuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä tuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän vielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai ainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain likeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja pehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut naisen sydämen yhteyteen.
Zeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli saanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi hänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista vastaan.
Ja nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman markkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö hänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te varmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari, joksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen siitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä kuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin, vaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi hänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt kirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai kirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että ihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen ja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia vastaan.
Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna 1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman; sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta mielestä mainio todiste.
Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua, kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran- ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden pyyhkäistessä silkkivaatetta.
Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.
Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät, jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä oli vaatimatonta laatua.
Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi. Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää, kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia, — tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.
Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat, ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa; nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän ollut liian perällä huonetta.
Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla. Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään. Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi, eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina Antigoneen ja Prinkipoon saakka?
Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin syrjäkadun varrella.
Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut, mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.
Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku tuli avaamaan.
"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi, mutta omituisesti murtaen.
"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasiOmobono rauhaarakentavalla äänellä.
"Mille Karaboghazdzhille?" tiedusteli ääni epäluuloisesti.
"Rustanille", selitti Omobono lempeästi.
Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi uudelleen puhumaan.
Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan, ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita, teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla. Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva hihna lyhyessä tammivarressa.
Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.
"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?" tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"
"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne —"
"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai isännälleni!"
"Minä — minä otaksuin —" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.
Neekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen, samalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin, kunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti jättimäiseltä.
"Tarkoitatte miestäni", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. "RustanKaraboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kokóna — tuota — kyria, piti sanomani — kyllä, tietysti! Olisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut avaamaan itse ovea, kyria."
"Ja mitenkäs karjan kävisi", kysyi neekeritär keikauttaen päätään takanaan olevalle pihalle päin, "jos tallin ovi olisi orjan huostassa? Jos teidän isäntänne —" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti — "haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse."
"Ei, ei!" vastasi Omobono kiiruusti. "Tämä on eri asia. Minä luulen että se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin erikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne, kyria."
Musta nainen oli kuunnellut tarkkaavaisesti.
"Tällä hetkellä", sanoi hän hetken mietittyään, "Rustan on hartaudenharjoituksissaan."
"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä", vastusti Omobono. "Minä voin odottaa —"
"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on. Mieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin."
"Minä toivon", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin salaperäistä, "ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi vieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi minulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan teidän lähettämänänne —"
Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.
"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."
"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."
Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää, vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin, ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle, jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja naapuriensa asioista erikoisesti.
Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman, joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.
Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista. Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä, toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta takomisesta ja kalkutuksesta.
Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoja — viimeksimainittu on nyt hävitetty — toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.
Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.
"Ylistys olkoon Herralle", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.
"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.
"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa hartaudenharjoituksissaan?"
Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä. Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä.
"Kirkko on auki", sanoi hän viimein. "Voitte katsoa."
Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan, mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.
"Kiitos", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.
Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen. Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.
Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen rukouksen.
"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille. Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen."
Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.
Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys, vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.
Kirkonvartija seisoi vielä saman pylvään vieressä.
"Kyrios Rustan ei ole kirkossa", sanoi Omobono pysähtyen jälleen.
Taaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja tekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää tunnussanaa.
"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta puhuen hyvin selvästi. "Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan ja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet."
Kirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä tuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä näytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.
"Miksi ette sanonut sitä heti?" kysyi hän. "Rustan lähti kirkosta neljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana. Näettekö tuon kujan suuta tuolla?"
Hän viittasi sinnepäin.
"Kyllä", sanoi Omobono, "lähellä kulmaa."
"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja sitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte Rustanin kävelemässä edestakaisin."
"Kävelemässä edestakaisin?" kertasi Omobono, kummastellen miksi bukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi odottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.
"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."
Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.
"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus — mitäs se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte antanut minulle molemmat."
"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja hyvästi sitten vain, ystäväni."
"Hyvästi vain, ystävä", vastasi kirkonvartija.
Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma, ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä. Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan, niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei tottelisi tuota valtakirjaa.
Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku oli inhottavan taudin syömä — monet olivat vain vähäisten ryysyjen verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.
Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se, ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin kovin vähän niin monille.
Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä, joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin, niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä, jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän, laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki. Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset, jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.
Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään, mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.
Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.
Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri, peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.
Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä, pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen. Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat, laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden naisten kaupungissa.
Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.
Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai syviä ruskeita silmiä — lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot — uneksien, poloinen, että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä hänen uteliaisuudestaan — silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan kaulan varassa — yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä. Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.
Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä. Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea musta parta.
"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän, vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut. "Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"
"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan —" aloitti Omobono.
"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista yhdessä muukalaisten keskellä."
Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.
"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme matkaamme, tahtoisin mielelläni —" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin vastustuksesta huolimatta.
"Mitä tahtoisitte tehdä?" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.
Omobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.
"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen — hän näytti olevan kuolemaisillaan —"
Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla sävyisästi.
"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä, mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan, jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä kaupunginosassa näin myöhäiseen."
Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia tarkoituksiaan varten.
Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi, epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna hyvinhoidetun harmaan partansa alla.
"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa, ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."
Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili, niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.
"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata teitä vielä tänä iltana", sanoi hän. "Hänen käytöksestään päättäen luulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille hyötyä."
Rustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut mitään vähään aikaan.
"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?" kysyi hän hetken perästä. "Jos niin on, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen summan voisin luovuttaa."
Niin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus hänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.
"Isäntäni ei koskaan lainaa", vastasi hän äärettömän arvokkaasti. "Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa tavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on jättänyt hänen toimitettavakseen."
Rustan hymyili yhä miellyttävämmin ja käveli yhä nopeammin.
"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon", sanoi hän. "Tämä on onnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri mitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!"
Omobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen väsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin tällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle hengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he saapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen ovelle.