"Minä en lähetä teitä takaisin", virkkoi hän viimein; ja hän ojensi kätensä Zoëta kohti, ikäänkuin antaen lupauksen vertaiselleen.
Zoë oli kiitollinen, mutta hän luuli Zenon ehkä koettavan saada hänet ilmaisemaan syntyperänsä. Orja ei koskaan ottaisi isäntänsä kättä tuttavallisesti omaansa; Zoë tiesi orjien tavat, sillä niitä oli ollut monta hänen kasvatti-isänsä talossa, ja hän kosketti Zenon sormenpäitä omillaan ja vetäen kätensä pois painoi käsiselkänsä huuliaan vasten. Tämä teko sai Zenon hiukan hämilleen, sillä se suoritettiin täydellisesti, kaikella syntyperäisen orjuuden kunnioituksella.
"Te ette ollut kauan Rustanin talossa, vai kuinka?" kysyi hän, näyttämättä panevan suurta merkitystä kysymykselle, sillä hän toivoi yllättävänsä hänet arvaamatta.
Jos Zoë sanoisi totuuden, jonka hän tiesi jo ennakolta, osoittaisi hän hämmästystä ja ahdistaisi häntä uudella kysymyksellä. Jos tyttö vastaisi vastoin totuutta, saisi hän siitä sen verran tietoa hänen luonteestaan vastaista tarvetta varten. Nopea-älyisenä Zoë ei tehnyt kumpaakaan.
"Herrani suvaitsi huomauttaa hetki sitten, että orjan valaa ei ole koskaan uskottava", sanoi hän. "Lakihan on, että orjaa on kidutettava, kun hänen on todistettava oikeudessa, eikö niin?"
"Luulen sen niin olevan", vastasi Zeno hymyillen. "Mutta te olette täysin turvassa! Minähän kysyn teiltä vain, kuinka kauan olitte Rustanin talossa."
"Yhden yön ja osan päivää", vastasi Zoë hetken perästä.
Zeno oli hämmästyvinään.
"Niin lyhyen ajan! Silloin hän kai osti teidät vasta eilen?"
"Eilen illalla."
"Ja keneltä? Tahdotteko sanoa minulle sen?"
Zoë mietti hetkisen ja sitten hymyili.
"Kyllä, Minä voin sanoa teille sen. Hän osti minut eräältä Konstantinopolin ylhäiseltä naiselta, jonka kanssa minut kasvatettiin mitä läheisimmässä tuttavuudessa. Hän on juuri minun ikäiseni ja me olemme hyvin yhdennäköiset."
"Ymmärrän", sanoi Zeno täydellisesti pettyneenä ja puhuen miltei itsekseen. "Tyttöparka! Sama isä, otaksuttavasti — siitä tuo —"
Zoë painoi silmänsä alas ja katsoi mattoon.
"Niin — koska olette sen arvannut, herra. Meillä oli sama isä, vaikka emme koskaan tunteneet häntä. Hän kuoli ruttoon, kun me olimme muutaman kuukauden vanhoja."
Zeno oli täysin tyytyväinen tähän loogilliseen selitykseen, joka selitti täydelleen Zoën ylimysmäisen kauneuden, hänen käytöksensä ylhäisyyden ja kaikesta hänen esiintymisestään ilmenevän hienon kasvatuksen, samoinkuin sen pelottomuudenkin, joka oli saanut hänet kääntymään häntä vastaan ja sanomaan, että hän vihasi häntä. Ainoa seikka, jota hän ei ymmärtänyt, oli se, että Zoë oli hymyillyt kertoessaan. Mutta hän arveli, kuten täysin mahdollista olikin, että valtiattaren ja hänen orjaksi-syntyneen siskonsa välillä oli saattanut olla kateutta ja ehkä vihaakin, eikä hän tahtonut vielä tällä haavaa kysellä sen tarkemmin, koska kaikki oli hänelle niin selvää. Sellaiset luonnottomat teot eivät olleet harvinaisia kaupungissa, joka oli puolillaan orjia. Zoën emäntä oli arvattavasti myynyt hänet suuttumuksen puuskassa, tai ehkä harkinnan jälkeen ja tahallisella julmuudella, tai ehkäpä ahneudestakin, ostaakseen itselleen helminauhan.
Tyttö ei tarjoutunut kertomaan enempää, mutta hän katsoi syrjään omistajastaan ja näytti ajattelevan menneisyyttään, niinkuin hän todella tekikin, vaikka se olikin perin toisenlainen kuin se, jonka Zeno mielikuvituksessaan hänelle sepitti.
Zeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen silloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä hänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli luullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan korjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan oli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt lukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan, ei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta senkaltaisessa tapauksessa.
Mutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä huolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä oli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt suurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen peloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina hienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän varmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta siitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen kauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut paljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan orjanaisilla sitä on.
Mitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin aineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja idealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden romanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa orjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle oli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa hän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai uskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen iässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai kuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen vuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen luonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen nuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista leikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi tietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.
Tässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota, siinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä ennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan; sillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan, ja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin käännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken Zoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi ottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi, halveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli ostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.
"Hyvää yötä", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. "Jos tarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan Omobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa."
Tämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän sen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.
"Mitä teette minulle?" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen lähdön hämmästyttämänä.
Hän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa hänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen surulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja kääntyi pois.
"En tiedä", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. "En tiedä", toisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän meni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.
Niin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa; ja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin käsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän oli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä vastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta Zeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin, ja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun ei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei ahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi etteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.
Hän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen tarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää täsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä kaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän toistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei heitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi niinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea, arvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia katsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat miehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella naisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja asioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta, mikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää — ehkä sen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä, kerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista että hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa, kun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen kanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa toisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä ristiriitaisuuksia.
Zoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja levänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin suuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön itseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken mielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi nukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi ylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella lattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli tyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran korkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät kirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan hidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan kohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin kämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa, hänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän tavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.
Omobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta harvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille, joka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä puhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa olevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli odottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi lähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten oli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono tarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana ei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi Omobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.
Maanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt rahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina se kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi jokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa ainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt illallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain tunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan ollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat porrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät koskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää tavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi varmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman määräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään juuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui toisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja tiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua harmaata partaansa hyvin miettiväisenä.
Torstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän näki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan venheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä senjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä toiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut erittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt pois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi paikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi hänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä hän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät kohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa ylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut erottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin suunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.
Zenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan portille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli puettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui miltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen yhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa asennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan ruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä hänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen puukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta vaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä oli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla dervisheillä.
Ovella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen ilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan erittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla niin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan pitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai bukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa mustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa olivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä selvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen kasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä aiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta. Monia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa päivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon luokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja epäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli talon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.
Yksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina, astui esiin — vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli ollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan nimeä ja asiaa.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", kuului vastaus. "Asiani kirjurille on kahdenkeskistä laatua."
Palvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan pohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä Omobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean pulpetin ääressä.
Omobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein, samalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen puolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan pitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta, joka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli huolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi tähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä liikkumattomuudella.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", sanoi vieras.
Omobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään, mahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.
"Minä olen messer Zenon kirjuri", vastasi hän. "Mikä on asianne, herraPorlias Dietroplant?"
"Gorlias", oikaisi toinen, aivan tyynesti. "Gorlias Pietrogliant."
"Herra Gorlias — suokaa anteeksi."
"Minä olen tähtienselittäjä", huomautti vieras, istuutuen korkealle, tuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.
"Olette tähtienselittäjä", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon jälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.
"Niin, kuten sanoin", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään näyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.
Oli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista hänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen, mikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän kanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä uskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan epäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.
"Asia, jonka vuoksi olen tullut luoksenne, on hyvin arkaluontoinen", sanoi Gorlias, alkaen äkkiä puhua sujuvasti ja matalalla äänellä. "Minulla on syytä luulla, että sama asia on läheinen meille kummallekin".
"Onko?" kysyi kirjuri hieman hämmästyen.
"Luulen olevan. Luulenpa olevan, neljän varpaan ja viiden varpaan kautta!"
"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono siekailematta, toivoen saavansa kuulla enemmän.
"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Gorlias vuorostaan. "Näiden merkkien nimessä luotan uskollisuuteenne ja vaiteliaisuuteenne."
"Ehdottomasti", vastasi venetsialainen, joka oli varma vaikenemiskyvystään, mutta ihmetteli, mikä se asia mahtoi olla, jolle hänen uskollisuuttaan vaadittiin etukäteen. Hän toivoi sisässään, ettei hänen vieraansa vain aikoisi pyytää häneltä rahaa, sillä hänellä oli aavistus, että jokin kamala kohtalo odottaisi niitä, jotka kieltäytyisivät tekemästä palvelusta, kun sitä vaadittiin vetoamalla noihin salaperäisiin tunnussanoihin, joista hän oli nyt oppinut yhden lisää.
"Messer Carlo ei ole kotona", sanoi Gorlias. "Tällä hetkellä hän on messer Sebastian Polon talossa, joka haluaa naittaa hänelle tyttärensä. Hän ei palaa kotiin ennenkuin päivällisen jälkeen."
Omobono tuijotti puhujaan.
"Te tiedätte enemmän kuin minä", huomautti hän.
"Tietysti. Minähän olen tähtienselittäjä. Teidän hallussanne on talo ja kaikki mitä siinä on, ja palvelijat ja orjat pelkäävät teitä, koska olette herranne suosiossa, mutta he myös rakastavat teitä, koska olette heille ystävällinen. Sentähden, mitä hyvänsä te teette, se on heidän silmissään oikein. Yläkerrassa on kolme naisorjaa; yksi on Arethusa, toiset ovat nimeltään Julia ja Lucilla, ja he palvelevat häntä. Näettehän, että tiedän kaikki. Ja sen asian tähden, joka on meille kummallekin läheinen, on teidän nyt johdettava minut heidän huoneisiinsa, sillä minun on puhuttava hänen kanssaan, jonka nimi on Arethusa."
Omobono toivotti, että Gorlias olisi pyytänyt hänen nuttuaan tai rahojaan tai mitä hyvänsä hänelle kuuluvaa mieluummin kuin sellaista palvelusta; ja hän oli antamaisillaan kieltävän vastauksen, olipa rangaistus siitä mikä hyvänsä, kun valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.
"On ainoastaan yksi ehto", vastasi hän, tuokion mietittyään. "Minun on oltava saapuvilla teidän puhuessanne hänen kanssaan."
"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", virkkoi Gorlias rauhallisesti. "Olen nähnyt sen huoneen, missä hän asuu, tähdistä saamani tiedon nojalla. Siinä on eteläpuolella pieni katettu parveke, joka on ulkopuolelta varustettu ristikolla suojaksi auringonpaisteelta. Siinä olen puhuva Arethusan kanssa, sillä välin kuin te seisotte oven luona ja pidätte meitä silmällä. Minä piirrän kuvioita ja näytän selittävän niitä hänelle, jotta orjatytöt luulisivat minun tulleen huvittamaan häntä asettamalla hänelle horoskoopin. Itse messer Carlollakaan ei olisi mitään sitä vastaan, ja Arethusa pankoon hunnun kasvoilleen, niin etten voi niitä nähdä."
Omobono mietti tuokion, mutta ei voinut nähdä mitään hyvää syytä, minkä vuoksi tuon pyynnön täyttämisestä olisi tullut kieltäytyä, kun taas toiselta puolen hän näki mahdollisuuden saada tietää enemmän tuosta salaisuudesta, joka kiinnitti hänen mieltään. Zoëhan oli kuiskannut hänelle ketjun toisen tunnussanan Rustanin talossa, ja Omobono oli melkein varma, että hän jollakin tavoin tietäisi myöskin muut, sekä kaikkien niiden merkityksen.
Molemmat miehet nousivat marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen, ja Omobono kolkutti naisten huoneiston sisäänkäytävän ovelle. Kuului kevyttä tohvelien sipsutusta ja Lucilla avasi ovea juuri sen verran, että voi pistää päänsä ulos, sillä ei ollut vielä puolipäivä-aterian aika, ja hän ihmetteli mitä heistä tahdottiin.
"Käske emäntäsi hunnuttamaan kasvonsa, lapseni", sanoi Omobono. "Täällä on eräs kuuluisa tähtienselittäjä, joka on tullut ilmoittamaan hänelle hänen tulevaisuuttaan, auttaakseen hänen aikaansa kulumaan."
Lucilla katsahti Gorliakseen uteliaasti ja hymyili, näyttäen kaikki hampaansa.
"Täällä on tosiaankin melko yksitoikkoista", huomautti hän ja hävisi, sulkien oven jälkeensä.
Heidän odottaessaan otti Gorlias avaran viittansa poimuista ison pergamenttikäärön, kehittäen sitä auki jalan tai parin verran, jolloin tuli näkyviin suuri joukko käsittämättömiä merkkejä ja kuvioita; samoin hän otti esiin ison messinkikompassin, liuskan padualaista liinapaperia, senkin kääröksi kierrettynä, sekä arabialaisen hopeasolkisen almanakan. Omobono seurasi näitä valmisteluja samalla kertaa uteliaana ja epäuskoisen huvitettuna, kunnes Lucilla avasi oven uudelleen ja johti molemmat miehet Zoën luo. Tähtienselittäjä teki esiin astuessaan kabbalistisia merkkejä oikealla kädellään, ikäänkuin piirtäen ilmaan oletettuja kuvioita ojennetulla etusormellaan. Zoën kasvot olivat kokonaan valkean harsohunnun kaksinkertaisten poimujen peitossa, mutta hän näytti katsovan tarkkaavasti tähtienselittäjää tämän astuessa häntä kohti.
Zoë ja tähtienselittäjä istuivat katetulla parvekkeella, ollen kokonaan kirjurin näkyvissä, joka seisoi oven luona, teroittaen turhaan tarkkoja korviaan saadakseen siepatuksi jonkinkaan sanan heidän kuiskaten suoritetusta keskustelustaan. Tytöt oli käsketty pois. Silloin tällöin Gorlias puhui ääneen, viittoen kompassillaan kuvion eri osia, mutta se mitä hän sanoi, teki vain mahdottomammaksi arvata mitä hän kuiskaili. Zoë istui miltei liikkumatta, mutta hän oli raoittanut huntunsa poimuja sen verran, että hänen suunsa tuli näkyviin, ja kun hänen seuralaisensa oli puhunut jonkun aikaa, kumartui hän vastaamaan hänen korvaansa, ollen kuitenkin samalla viittaavanaan paperilla oleviin kuvioihin, ikäänkuin kysymyksiä tehden.
Pääsisältö siinä, mitä Gorlias hänelle puhui, oli se, että hän ja hänen ystävänsä olivat läheisesti kiintyneet erääseen valtavaan yritykseen ja olivat usein koettaneet saada urkituksi, olisiko Carlo Zeno halukas auttamaan heitä sen suorittamisessa, mutta ilman minkäänlaista menestystä, sillä Zeno joko ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää. Messer Sebastian Polo, jonka talossa hän usein kävi, oli arka mies eikä hänelle voinut uskoa sellaista salaisuutta; sitäpaitsi hän halusi niin kovasti naittaa tyttärensä Carlo Zenolle, ettei hän varmastikaan olisi suonut tämän antautuvan mihinkään vaaranalaisiin yrityksiin.
Kaiken tämän Gorlias esitti hyvin selkeästi, ja Omobono olisi kummastellut saadessaan tietää, ettei hän ollut käyttänyt mitään tunnussanaa. Sitten Zoë kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa.
"Mikä on Sebastian Polon tyttären nimi?" kysyi hän.
"Giustina", kuiskasi tähtienselittäjä. "Aurinko liki keskitaivasta", jatkoi hän ääneen, "ja kolmio-aspektissa Marsiin merkitsee kauniita hevosia ja palvelijaseuruetta." Hän alensi jälleen äänensä. "Hän on kolmenkymmenen ja on ollut isossarokossa", kuiskasi hän.
"Isäntä on ollut täällä vain kerran sen jälkeen kuin tulin tänne", sanoi Zoë, kumartuen jälleen puhumaan hänen korvaansa. "Minulla ei ole häneen mitään vaikutusvaltaa."
Gorlias käänsi kasvonsa häneen päin verkkaisen ihmettelevänä.
"Eikö hän ollut nähnyt teitä ennenkuin osti teidät, kokóna Arethusa?" kysyi hän.
"Oli kyllä!"
"Oh! Minä luulin teidänkin ehkä olleen isossarokossa", kuului kuiskattu vastaus.
Zoë ei voinut olla naurahtamatta. Hunnun verhoamat somat naurun-äännähdykset tuntuivat tulevan pitkien matkojen takaa. Se oli ensi kerta moniin viikkoihin, kun hän oli nauranut luonnollisesti. Tähtienselittäjä kumartui lähemmäksi häntä hänen vaiettuaan ja puhui ääneen, viittoen kuvioonsa.
"Venus on seitsemännessä huoneessa suotuisassa aspektissa kuuhun", sanoi hän ääneen. "Teillä tulee olemaan onnea rakkaudessa." Sitten hän kuiskasi jälleen: "Minä annan teille lemmenjuoman, joka ei ole koskaan jäänyt tehottomaksi. Kun hän tulee ensi kerran — —"
Zoë pudisti päättävästi päätään, hiukan loukkautunein ilmein.
"Se tapahtuu hyvän tarkoituksen vuoksi, kokóna", vastasi Gorlias. "Jos tahdotte auttaa meitä, saatte helmiä ja timantteja, kultaa ja vapauden."
"Vapauden? Kuinka?"
Gorlias arveli vihdoinkin saaneensa hänet tällä houkutelluksi.
"Jos lupaatte apunne messer Carloon nähden, niin sanon."
"Kuinka voin luvata sellaista, joka ei ole annettavissani?" kysyi tyttö.
Tähtienselittäjä ei masentunut, vaan puhuttuaan jälleen kiertotähdistä niin kovalla äänellä, että palvelustytöt saattoivat kuulla, jos olivat oven takana kuuntelemassa, hän jatkoi esitystään nopeasti.
"Messer Carlo on seikkailuja rakastava mies, joka on johtanut monta toivotonta ja menetettyä asiaa voittoon sekä Kreikassa että Italiassa, ja jolla on johtajan lahjat, jos konsanaan kenelläkään on ollut. Kyllä varmaan tiedättekin kaiken tämän."
"Minä tiedän, että hän on ollut soturi", vastasi Zoë, sillä Zeno oli hänelle sen kertonut.
"Hänellä on myös melkoinen varallisuus sekä suuria tuttavuuksia Venetsiassa. Sitäpaitsi voin sanoa teille, kokóna, että tämä ei ole mikään pieni asia. Jos hän menestyy, saavuttaa hän Korkean Tasavallan kiitollisuuden sekä kunnioitusta kaikkialla."
"Niinkö tosiaankin?" kysyi Zoë, katsoen tarkkaavasti tähtienselittäjään huntunsa läpi. "Kuinka voin uskoa teitä?"
"Luulin puhuneeni varsin selvästi", vastasi Gorlias, "mutta jott'ette epäilisi sanojani ja lupaustani, niin ottakaa nämä."
Hän oli salavihkaa solahduttanut kätensä kaapunsa poveen, ja kun hän veti sen taas esiin, oli hänellä jotakin suljetussa kourassaan. Kätevästi kääntäen paperiarkkia, jolta hän oli osoitellut astroloogisia kuvioitaan, niin ettei Omobono saattanut nähdä, hän aukaisi kätensä näyttäen Zoëlle lyhyen nauhan hyvin suuria kauniita helmiä.
"Syntymähoroskoopissanne", lorusi hän edelleen ääneen, "ovat hyvät vaikutukset kauttaaltaan ylivoimaiset pahoihin nähden."
Hän puheli paljon muuta samanlaatuista, ja puhuessaan hän antoi helmien valahtaa Zoën nutun liepeille kirjurista poispäin olevalle puolelle.
"Ne ovat teidän", kuiskasi hän. "Saatte sata nauhaa samanlaisia, jos onnistutte."
"Antakaa sellaisia palvelijatytöilleni", vastasi Zoë, "älkääkä minulle! Jos tarkoitatte totta, niin antakaa merkki, jotta tietäisin mistä tulette."
"Merkki?" toisti Gorlias, ikäänkuin ymmärtämättä.
"Niin, missä?" Zoën suu oli liki tähtienselittäjän korvaa hänen kuiskatessaan tämän kysymyksen, ja hän käänsi korvansa häneen päin kuullakseen vastauksen.
Gorlias empi, ja ensi kerran hänen ilmeensä kivettynyt liikkumattomuus hälveni tuokioksi hyvin lievän hämmästyksen ilmeen tieltä.
"Minä kysyn, missä?" toisti Zoë painokkaasti, kumartuen jälleen hänen puoleensa.
"Tuolla puolen veden", vastasi Gorlias vihdoin.
"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Zoë heti vuorostaan.
Gorlias katsoi pitkään hänen hunnunpeittämiin kasvoihinsa.
"Kuka te olette?" kysyi hän vihdoin. "Kuka on opettanut teille näitä?" Hän vilkaisi epäluuloisesti Omobonoon, joka, kuten hänellä oli aihetta luulla, tunsi salaisuuden.
Zoë pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Eräs häntä suurempi on opettanut minulle, mitä tiedän. Voitte lähteä nyt, sillä sanomanne on saatettu perille. Minä tahdon tehdä minkä voin, eikä sen enempää ole sanottavana, sillä se on minun asiani yhtä hyvin kuin hänen — se on oikea asia, ja Jumala on sen puolella."
Gorlias puhui jälleen ääneen ja päätti horoskoopinselityksensä ilmoittamalla Zoëlle, että jos tämä halusi tietää lähempiä yksityiskohtia ihmeellisestä tulevaisuudestaan, oli hänen tiedusteltava häneltä aika ajoin, koska kuun vaiheilla oli suuri vaikutus hänen kohtaloonsa.
"Kun kokóna haluaa tavata minua", sanoi hän ylös noustessaan, "lähettää messer Omobono minulle sanan, ja minä tulen."
Ennenkuin Zoë huomasi, ettei Gorlias ollut korjannut huostaansa helminauhaa, oli tämä kumartanut hyvästiksi ja oli jo ovella Omobonon luona, joka kumarsi syvään Zoëlle ja johti tähtienselittäjän ulos.
Yksin jäätyään Zoë otti kaulanauhan pukunsa poimuista, jossa se oli piillyt, ja katseli sitä hetken ennenkuin kätki sen poveensa. Sillä hän ei halunnut antaa palvelijatyttöjen nähdä sitä ja pohti jo mielessään, minne kätkisi sen siksi kunnes saisi tilaisuuden antaa sen takaisin. Mutta kun kylmät helmet koskettivat hänen ihoaan lähti niistä pieni vilunvärähdys hänen sydämeensä, ja hänestä se oli kuin jonkinlainen varoittava enne.
Hän ymmärsi varsin hyvin mitä oli tapahtunut, sillä hän oli nopea-älyinen. Rustan, joka oli osoittanut tietävänsä salaisuuden, ja hänen vaimonsa, joka oli puhunut hänelle Gorliaksesta, olivat kertoneet viimeksimainitulle Carlo Zenon rakastuneen kauniiseen kreikkalaiseen orjattareen, joka arvatenkin voitaisiin lahjoilla saada houkutelluksi käyttämään vaikutusvaltaansa isäntäänsä. Sillä Zenon entiset urotyöt olivat jo kutoneet jonkinlaisen tarunomaisuuden hänen nimensä ympärille, niin että soturitkin puhuivat hänestä keskenään ja kertoivat tarinoita siitä epätoivoisesta urheudesta ja hämmästyttävästä taidosta, jolla hän Kreikassa oli pitänyt puoliaan pientä turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä melkein kokonaisen vuoden, sekä monta muuta tarinaa, joista mielikuvituksellisimmalle vivahtavakin oli vähemmän ihmeellinen kuin suuri osa siitä, mitä hänelle myöhemmin elämässään tapahtui.
Se oli varmaan näyttänyt varsin helpolta tähtienselittäjästä, ja ehkäpä Omobonostakin; mutta Zoësta itsestään se tuntui omituisen mahdottomalta, kun hän muisti ainoata keskusteluaan tuon miehen kanssa, jonka taivuttamisen hän nyt oli ottanut tehtäväkseen.
Hän tunsi täydelleen koko tilanteen. Oli tekeillä salaliitto keisari Johanneksen vankeudesta vapauttamiseksi ja valtaistuimelle palauttamiseksi, jolloin hänen poikansa Andronikus olisi teljettävä Amenan torniin hänen sijaansa. Tuhannet Johannes-kuninkaan uskolliset alamaiset tunsivat toisensa tunnussanoista ja puhuivat salaisesti suuresta kapinaannoususta, jossa jotkut näkivät koston kärsimistään vääryyksistä, kun taas toiset, kuten bukaralainen Rustan, toivoivat rikastumista, palkintoja ja ehkäpä kunniaakin. Mutta valtaosa armeijasta ei vielä ollut heidän puolellaan, tyytymättömiltä miehiltä puuttui vielä rohkeutta tahi taitoa saarnata laillisen keisarin asiaa tovereilleen, eikä vallankumouksella ollut mitään johtavaa sielua. On paljon helpompaa valita kenraali sotamiesten joukosta kuin löytää kapinan johtaja koettelemattomien ja harjaantumattomien miesten keskuudesta.
Ennen vapautensa menettämistä keisari oli tuntenut Zenon, ja vaikka olikin heikko mies, oli antanut hänelle oikeudenmukaisen arvon. Vankeudessa hänellä oli keinoja saada silloin tällöin vaihdetuksi viestejä ystäviensä kanssa, ja hän oli neuvonut heitä pyytämään Zenon apua. Mutta tähän saakka hänen sanaansa joko ei oltu viety perille tai oli Zeno ollut kuuro pyynnöille, joko arvellen, ettei aika yritykselle ollut vielä tullut, tai ettei asia ollut kannatettava. Kaikkien muitten yritysten hänen liikkeelle saattamisekseen rauettua tyhjiin olivat vallankumoukselliset käyttäneet hyväkseen nyt tarjoutunutta odottamatonta tilaisuutta.
Ajatus, että sellainen mies voisi kääntää historian juoksun, palauttaa oikean hallitsijan jälleen valtaistuimelleen ja kostaa Mikael Rhangaben kauhean kuoleman, oli välähtänyt Zoën mielessä hänen ensi kerran nähdessään ostajansa Rustanin talossa, sillä synnynnäisellä johtajalla ja taistelijalla on tavallisesti kasvoissaan jotakin, josta ei saata erehtyä; mutta saada vaikutetuksi Carlo Zeno on oli toinen asia, niinkuin hän oli oivaltanut syödessään illallista hänen kanssaan. Olisi ollut yhtä vaikeaa saada häntä houkutelluksi tekemään jotakin, mihin hän ei omasta tahdostaan ollut taipuvainen, kuin olisi ollut mahdotonta estää häntä siitä, mihin hän katsoi hyväksi ryhtyä. Mitä taas tuli hänen voittamiseensa asian puolelle hienommilla keinoilla, niin sellainen ajatuskin sai jalosyntyisen tytön punastumaan. Zeno ei varmasti ollut rakastunut häneen ensi näkemällä; siitä Zoë oli yhtä varma kuin ettei hän itsekään Zenoa rakastanut.
Mutta miettiessään hän kuitenkin tuli äkkiä ajatelleeksi, mahtoiko Gorliaksen puhe Giustina Polosta olla totta. Oliko hän todella kolmenkymmenen ja olivatko hänen kasvonsa kuoppaiset kuin riivinrauta, kuten Gorlias oli sanonut? Jos hän oli ruma, niin miksi kävi Zeno Polon talossa niin usein? Sillä Zoë ei epäillytkään, ettei hän mennyt sinne joka kerta kuin hän soudatti itsensä Kultaista Sarvea ylös kauniissa veneessään. Hän oli huolellisesti puettu aina kuin hän astui veneeseensä; ei hän vanhaa Poloa varten niin hienoihin vaatteisiin pukeutunut.
Zoësta tuntui nyt kovin yksinäiseltä. Kahden ensimmäisen päivän aikana hän oli nauttinut lepoa ylellisessä ympäristössään, odotellen jonkunverran jännittyneenä Zenon uutta käyntiä, ja hän oli ajatellut tyydytyksellä kaikkea sitä mukavuutta, minkä hänen uhrauksensa varmasti oli tuottanut hänen kasvatusäidilleen, pikku pojille ja vanhalle Nektaria-raukalle. Mutta nyt hän toivoi, että hän voisi saada edes varmuuden siitä, että heidän asiansa olivat hyvin, vaikka hän hiukan omaksi ikäväkseen tunsikin kaipaavansa heitä vähemmän kipeästi kuin oli luullut. Useita kuukausia hän oli hoidellut kyria Agataa mitä hellimmin sekä auttanut vanhaa orjatarta lasten vaalinnassa; viimeiset viikot olivat kuluneet äärimmäisessä kurjuudessa, viimeiset päivät loppukamppailussa nälkäkuolemaa ja sairautta vastaan, ja silloinkin hän oli urheasti tehnyt parhaansa. Kuitenkin hän oli kauan tuntenut, ettei kyria Agatalla ollut paljon todellista rakkautta häntä kohtaan ja että kasvatusäiti olisi antanut hänen näännyttää itsensä kuoliaaksi ruokkiessaan häntä ja poikia. Toisin olisi ollut, jos Rhangabe olisi elänyt; Zoë olisi kernaasti kuollut nälkään hänen tähtensä, mutta hän oli poissa, ja vaikka Zoë oli tehnyt ja kestänyt mahdottomimmatkin, ei hän ollut tehnyt sitä oman veriheimolaisuutensa vaatimuksesta, vaan tuon hyvän ja kelpo miehen muiston tähden. Hän oli nyt rauhassa, kärsittyään kuolemantuskansa, hänen vaimonsa ja poikainsa toimeentulo oli turvattu, siinä määrin kuin Zoë kykeni sen turvaamaan antamalla vapautensa ja elämänsä heidän puolestaan. Zoë oli maksanut kiitollisuusvelkansa vainajalle niin täysin määrin kuin oli kyennyt, ja siinä velassa, jota vielä ei ollut pyyhitty pois, oli hän velkojana; ne jotka olivat surmanneet Rhangaben, olivat velkaa hänelle hänen sanomattomat kärsimyksensä ja hänen sydänverensä jok'ainoan kalliin pisaran. He saisivat sen maksaa. Jos hän eläisi, saisivat he maksaa kaikki viimeistä myöten.
Ja nyt oli kohtalo tuonut hänen ulottuvilleen koston välikappaleen, urheimman, ripeimmän, viisaimman, hurjanrohkeimman miehen, minkä saattoi löytää. Hänen sielunsa oli ääneti ja riemukkaana siemaissut joka sanan, minkä Gorlias oli sanonut siitä miehestä, joka omisti hänet niinkuin hän omisti maton hänen jalkainsa alla, katon hänen päänsä päällä ja vaatteet hänen yllään.
Tämä mies oli hänen ulottuvillaan, mutta ei hänen vallassaan. Ei vielä. Zoën mielentila oli muuttunut, ja hetken aikaa hän toivoi, itsekään tietämättä mistä hän uneksi, että hän todellakin olisi yksi noita Itämaiden lumoojattaria, joista hän oli usein kuullut puoleksikaan käsittämättä, jotka hullaannuttivat miehet raivoon tai tuudittivat rakastajansa uneen ja turmioon, mielensä mukaan; hän toivoi olevansa tuo jumalaton Antonina, jonka tähden urhea, puhdassydäminen Belisarius oli nöyryyttänyt itsensä tomuun; hän toivoi olevansa Theodora, häpeämättömän suuri ja kaunis, ruhtinaallinen synnin ilmestys, joka pakotti kantapäänsä alle kirkkohurskaan, pappishartaan puolen maailman valtiaan — Justinianuksen. Hän tunsi sen maan historian, jossa hän oli kasvanut. Mitä oli noilla kummallakaan naisella sellaista, mitä hänellä ei ollut, millä vallita miestä?
Sitten häpeän aalto tulvahti takaisin, ja hän käänsi kasvonsa poispäin tyhjästä huoneesta, ikäänkuin se olisi arvannut hänen ajatuksensa; ja sitten hän, niistä vapautuakseen, kutsui palvelijatyttöjään, taputtaen käsiään kuuluvasti. Nämä tulivat juosten sisään ja seisahtuivat hänen eteensä.
"Julia", sanoi hän, "mene ja etsi käsiisi kirjuri ja pyydä häntä tulemaan minun luokseni."
Odottaessaan hän antoi Lucillan järjestää huntunsa jälleen niin, että se peitti hänen kasvonsa, ja se oli tuskin tehty, kun toinen tyttönen ohjasi Omobonon huoneeseen. Omobono kumarsi Zoëlle ja siveli vakavana suippoa partaansa.
"Mitä kokóna suvaitsee?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.
"Puhutteko latinaa?" kysyi Zoë, käyttäen itse tätä kieltä.
Pieni mies ojentautui ylpeästi ja rykäisi.
"Minun sukuni on ollut notaareja viidessä miespolvessa", vastasi hän sellaisella latinankielellä, joka kyllä oli ymmärrettävää, mutta joka olisi täyttänyt keskinkertaisen kirkonmiehen lievällä levottomuudella ja saanut Ciceron tuhkan rapisemaan uurnassaan.
Zoë oli kuitenkin tyytyväinen, sillä vaikka hänen palvelustyttönsä saattoivatkin ymmärtää italiaa, oli hän aivan varma, että latina oli heille vierasta. Hän itse puhui sitä paremmin kuin Omobono, vaikkakin hiukan pehmeällä kreikkalaisella korostuksella. Hän ei olisi voinut olla sanomatta "vonus", kun piti sanoa "bonus", "ejo", kun piti sanoa "ego", ja "thominus", kun piti sanoa "dominus".
"Missä thominus Carolus on?" kysyi hän, niin äkkiä että kirjuri oli vähällä unohtaa varovaisuutensa.
"Hän on — hän on mennyt ulos", vastasi Omobono.
"Kyllä. Hän on mennyt päivälliselle messer Sebastian Polon luo. Hän käy siellä kaksi kolme kertaa viikossa."
Zoë katseli huvitettuna kirjurin kasvoja, joiden hämmästynyt ilme oli lystikäs.
"Siis oli tuo mies todellakin tähdistälukija", sanoi Omobono ihmetellen, "ja tähtienselittäminen ei olekaan pelkkää pötyä!"
"Sebastian Polon tytär on nuori ja kaunis", huomautti Zoë, jolla nähtävästi ei ollut täyttä luottamusta astrologiaan.
Omobonon kasvot ja ele ilmaisivat rajoitettua hyväksymystä, mutta hän ei virkkanut mitään.
"Sanokaa minulle heti", virkkoi Zoë, "että hän on kolmenkymmenen, että hänen kasvonsa ovat kuoppaiset kuin poro sadekuuron jälkeen —"
"Se ei olisi totta", huudahti kirjuri. "Giustina Polo ei ole erinomaisen kaunis, mutta hän on nuori ja sievä, ja kukkea kuin ruusu."
"Mutta hän on hyvin köyhä", huomautti Zoë. "Hänellä ei ole lainkaan myötäjäisiä."
"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Omobono loukkaantuneena. "SebastianPolon kauppahuone on yhtä kukoistava kuin mikä muu hyvänsäKonstantinopolissa! Hän on yhtä rikas kuin kuka tahansa tämän kaupunginvenetsialaisista, Marin Corneria ehkä lukuunottamatta!"
"Siis se on totta, että isäntä aikoo naida hänen tyttärensä", vastasiZoë, ikäänkuin todeten seikan, jota ei enää saattanut kieltää.
Hän yllytti kirjurin nopeasti sellaiseen kiihtymyksen tilaan, jossa hänen latinan-kielioppinsa haihtui tuulen teille.
"Ei suinkaan!" huusi hän. "Se on kerrassaan valhetta! Kuka on kertonut teille sellaista?"
"Tyttö on nuori, sievä, kukkea kuin ruusu, ja hyvin rikas", sanoi Zoë luetellen. "Ettekö sanonut niin?"
"Kyllä —"
"Ja isäntä käy päivällisellä hänen isänsä talossa kolme kertaa viikossa —"
"Ehkä —"
"Luuletteko, että Polo kutsuisi isäntää niin usein, jollei hän haluaisi naittaa hänelle tytärtään?"
"Ehkä ei —"
"Tai että isäntä tahallaan pettäisi Poloa ja tyttöä?"
"Mitä sanottekaan?"
"Sitä vain, että thominus Carolus aikoo mennä naimisiin thominaJustinan kanssa."
"Mutta minähän sanoin teille —"
"Te joko olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena", keskeytti Zoë musertavalla loogillisuudella. "Kumpi on asianlaita, herra kirjuri?"
Omobonon mielestä Zoë oli sillä hetkellä kauhea nuori ihminen. Hän levitti kätensä ja loi silmänsä ylös kattoon toivottomana, mutta yhä väittäen vastaan.
"Ja niin ollen", jatkoi Zoë, "mitä aikoo isäntä tehdä minulle?Aiotaanko minut lukita tänne ainiaaksi?"
Jos mikään saattoi vielä enemmän hämmentää Omobonon mielen tasapainoa, niin tämä kysymys sen teki. Hänen lempeä luonteenlaatunsa alkoi ärtyä.
"Mistä minä tiedän?" kysyi hän. "Hän tekee niinkuin parhaaksi näkee!Kysykää häneltä itse!"
Olihan tyttö lopultakin vain orja, tuumi Omobono mielessään, kun taas hän oli viiden notaari-polven jälkeläinen. Mitä oikeutta oli tytöllä panna häntä ristikuulustelun alaiseksi? Hän oli sitä enemmän suutuksissaan tytölle tuosta kysymyksestä, kun hänen oma uteliaisuutensa oli kiusannut häntä päiväkausia, vaatien siihen vastausta.
"Omobono", sanoi Zoë, teeskennellen hyvin vakavaa sävyä, "te tiedätte varsin hyvin, mitä isäntä aikoo tehdä. Nyt minä kysyn teiltä juhlallisesti ja kehoitan teitä vastaamaan neljän var —"
"Ei, ei!" huusi kirjuri hätääntyen. "Älkää kysykö minulta sen nimessä!"
"Minun täytyy, Omobono; ja teille on tietysti sanottu, mikä teitä odottaa, jos kieltäydytte auttamasta ystävää tuolla puolen veden."
Hän lausui viimeiset sanat sellaisella painolla, että se sai Omobonon vapisemaan.
"Niin, niin — kyllä tiedän —", sopersi kirjuri heikosti, vaikk'ei hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan rangaistuksesta.
"Teidät ruhjotaan mäsäksi tuuma tuumalta pienellä vasaralla, sormenpäistä alkaen, kunnes ei koko ruumiissanne ole eheää luuta. Tämä on vasta alku."
Omobonon polvet vapisivat.
"Sitten nahkanne vedetään nurin päänne yli ja sydämenne leikataan elävänä ruumiistanne, Omobono, ja te kuolette."
Kirjurilla oli jo sellainen usko noiden taikasanojen haltijain mahtiin, että hän kalpeni ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
"Vaikka kaikki tuo tehtäisiin minulle nyt heti", sopersi hän, "en voisi sanoa teille, mitä isäntä aikoo!"
Zoë näki hänen puhuvan totta.
"Hyvä on", sanoi hän; "silloin teidän on toimitettava niin, että hän tulee tänne tänään niin pian kuin hän palaa Polon luota."
"Minä sanon hänelle, että pyysitte tavata häntä —"
"Ei. Sanokaa hänelle, että tulen sairaaksi, jos minun kauemmin täytyy olla suljettuna näihin huoneisiin, ja että jollei hän sitä usko, niin tulkoon itse katsomaan miten laitani on. Hän seuraa luultavasti neuvoanne. Minä en halua näyttää teille kasvojani, mutta minä vakuutan, että olen hyvin kalpea, eikä minulla ole ruokahalua."
"Hän tulee kyllä", sanoi kirjuri luottavasti.
"Voitte tehdä minulle toisenkin palveluksen, Omobono", jatkoi Zoë. "Olen saanut tietää, että viime perjantaina, kun menitte tapaamaan Rustania minun ostoni johdosta, te kohtasitte hänet kerjäläisten korttelissa Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkon lähellä, erään talon luona, missä asui hyvin köyhää väkeä. Tämä on totta, eikö niin?"
Omobono nyökkäsi, ihmetellen kuinka tyttö tiesi tästä seikasta.
"Siellä oli eräs köyhä nainen sairaana, ja hänen seurassaan oli lapsia sekä hyvin vanha hoitaja-vaimo, ja Rustan antoi heille jotakin. Minä haluaisin nyt tietää, miten noiden ihmis-poloisten asiat nyt ovat ja missä he asuvat, jos ovat muuttaneet pois siitä talosta. Minä olen varma, että isäntänne on armelias ja sallii teidän antaa heille jotakin, jos he vielä ovat puutteessa. Siellä oli kaksi pientä poikaa ynnä täysikasvuinen tyttö, paitsi tuota sairasta naista ja hänen hoitajaansa."
"Tehän tiedätte kaikki!" huudahti Omobono. "Tuon miehen täytyi tosiaankin olla suuri astroloogi! Minä menen itse kerjäläiskortteliin täyttämään käskynne."
Zoë oli näytellyt pikku näytelmänsä, koska hän oli jo arvannut Omobonon luonteen ja halusi päästä varmuuteen siitä, että voisi luottaa hänen apuunsa kaikessa mitä hän katsoisi hyväksi tehdä; sillä selvää oli, että Zenon poissa ollessa kirjuri oli koko talon päänä ja palvelijat tottelivat häntä empimättä. Mitä hän teki, se oli heidän silmissään oikein, kuten Gorlias oli Omobonolle sanonut.
Että kirjuri piti kiirettä hänen käskynsä täyttämisellä, sen hän huomasi ennenkuin iltapäivä oli puoleksikaan kulunut, sillä ikkunansa ääressä istuessaan hän näki hänen tulevan ulos marmoriportaille isäntäänsä odottamaan ja käyskentelevän edestakaisin musta- ja valkearuutuisella kivityksellä veden reunassa.
Vihdoin hän seisahtui ja katseli Blachernaehen päin, sillä vene oli tullut näkyviin. Zoë veti hunnun kasvojensa eteen ja nojasi päätään avonaisen ikkunan oikeanpuoleiseen pieleen, ikäänkuin olisi ollut hyvin väsynyt, eikä hän liikkunut tästä asennosta silloinkaan kuin vene tuli likelle. Zeno istui perässä selkäkenossa eikä voinut olla näkemättä häntä taloa lähetessään, mutta tytön asennosta hän luuli ettei tämä nähnyt häntä, ja hän katsoi häneen suoraan pari kolme sekuntia. Zoë ei hievahtanutkaan.
Omobono seisoi veden partaalla Zenon astuessa maihin ja pyysi saada sanoa hänelle muutamia sanoja nyt heti. Zeno käski viittauksella viedä veneen pois.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän, vilkaisten uudelleen ikkunaan.
Zoë ei ollut liikkunut, mutta hän saattoi nähdä Zenon huntunsa läpi. Sitten molemmat miehet kävelivät edestakaisin, Omobonon puhuessa matalalla äänellä, mutta vaikka Zoë ei kuullut sanoja, tiesi hän mikä puheen sisällys oli. Sitten kuului Zenon ääni kylmänä ja selkeänä.
"En suinkaan", sanoi hän varmasti. "Mitään sellaista minä en tee! Jollei hänellä ole ruokahalua, niin lähetä noutamaan lääkäri. Luuletko minua lääkäriksi? Lähetä noutamaan vanhaa Salomonia, juutalaista lääkäriä. Hän on paras, ja hän on vanha mies. Jos hän sanoo tytön tarvitsevan ulkoilmaa, niin vie hänet soutelemaan veneessä palvelustyttöjen seurassa kauniina aamuina."
Seurasi sitten Omobonon kysymys, jota Zoë ei selvästi kuullut. Zenoa nähtävästi suututti.
"Omobono, sinä olet kelpo mies", sanoi hän, "mutta sinulla ei ole järkeä enempää kuin kaakattavalla kanalla! Älä ajattele koskaan! Se ei ole sinun vahva puolesi. Kun teet juuri niinkuin minä käsken, niin et tee erehdyksiä."
Kirjurin ääni kuului jälleen, matalana ja epäselvänä.
"Ei", vastasi Zeno. "Sinun ei tarvitse mennä sanomaan hänelle mitä olen sanonut, sillä hän on arvatenkin kuullut itse joka sanan ikkunasta. On tarpeetonta koskaan sanoa naisille mitään. He tietävät aina ennen kuin heille sanookaan."
Sitten Zeno meni sisään, ilmeisesti huonolla tuulella. Jos mikään voi saada naisen harmistumaan hänen kuunnellessaan keskustelua hänestä itsestään, niin ainakin se, kun hän kuulee sanottavan hänen arvatenkin olevan kuuntelemassa. Zoë ei ollut piiloutunut ja Zeno oli nähtävästi tarkoittanutkin, että hän kuulisi mitä hän sanoi, mutta hän tunsi itsensä sitä syvemmin loukatuksi. Hänen poskiaan kuumotti, ja hän veti hunnun syrjään saadakseen viileyttä. Siis ei Zeno aikonutkaan tulla enää häntä tapaamaan! Juutalainen lääkäri ja tuulottelua veneessä, Omobono seurana! Ja hänelle oli sanottu, että hän oli ollut kuuntelemassa — se oli sietämätöntä! Hän heitti huntunsa toiselle puolelle, silkkisaalinsa toiselle, ja sitten käveli edestakaisin pitkässä huoneessa rauhattomin askelin, niinkuin nuori villieläin häkissä.
Pienet palvelustytöt korjasivat esineet maasta ja katselivat häntä levottomina, sillä hän oli aina näyttänyt hyvin lempeältä. He katselivat nyt häntä suurin silmin, ja heidän tuijotuksensa ärsytti häntä, kunnes hän tunsi haluavansa lyödä heitä korville ja toivoi että hänellä olisi ollut neekerittären ruoska vyöllään. Sitten hän ilman mitään silminnähtävää syytä heitti käsivartensa lähimpänä seisovan ympärille ja suuteli hämmästynyttä tyttöä kymmenkunnan kertaa, nostaen hänet melkein kohoksi lattiasta. Päästäessään hänet irti hän nauroi itselleen hermostuneesti.
Häntä janotti, ja hän joi suuren lasin kylmää vettä yhdellä kulauksella; ja kaiken aikaa hän tiedottomasti toisti mielessään samaa lausetta:
"Hän saa sen maksaa, hän saa sen maksaa!"
Nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan jonkinlaisena yksitoikkoisena nuottina, joka ei ottanut kaikotakseen. Jossakin aivojemme sopessa on ilkeä luonnonluoma posetiivi, ja kun olemme vihastuneet tai rakastuneet tai maahan masentuneet tai muuten poissa suunniltamme, soittaa se jotakin typerää, yksitoikkoista nuottiaan, kunnes olemme tulla hulluiksi. Luulen joskus, että tuo pirullinen soitanto on saanut aikaan sen lopullisen kohtalokkaan ärtymyksen elämää vastaan, joka on ollut monen puolihullun itsemurhaajan kohtalon ratkaisijana.
"Hän saa sen maksaa!" Zoë kuuli näiden sanojen seuraavan hänen liikkeittensä tahtia. Hän käveli hitaammin — nopeammin, mutta se ei tehnyt erotusta, sillä tuo pirullinen pieni sävel muutti tahtia hänen askeltensa mukaan.
Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, miten Zeno saisi maksaa sen, että oli saanut hänet niin suutuksiin, eikä se kysymys tunkeutunut hänen mieleensäkään ennenkuin hänen kiintymyksensä oli alkanut lauhtua; silloin hän äkkiä tunsi, kuinka perin avuton hän oli, ja hänen vihansa kuohahti uudelleen. Ainoa keino maksaa velkansa Zenolle, mikä johtui Zoën mieleen, oli heittäytyä ulos ikkunasta Silloin Zeno olisi pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.
Mutta olisiko hän? Hän lähettäisi arvatenkin Omobonon korjaamaan hänen ruumiinsa pois niin joutuin kuin mahdollista. Ja ylihuomenna hän taasen lähtisi tapaamaan Giustina Poloa tämän isän taloon, ja hänen ikkunasta heittäytymisensä olisi tapahtunut turhan takia. Sitäpaitsi se olisi jumalatonta.
Zoë käsitti, kuinka lapsellisia hänen mietteensä olivat, ja istuutui ajattelemaan — "täysikasvuisen ihmisen lailla", kuten hän itsekseen sanoi. Mutta juuri silloin hän muisti Zenon Omobonolle lausumat sanat. "Älä ajattele koskaan, sillä se ei ole sinun vahva puolesi", oli hän sanonut kirjurilleen; mutta se oli luonnollisesti ollut tarkoitettu hänelle, Zoëlle. Kaikki oli ollut tarkoitettu hänelle. Hän toivoi, että hän olisi saanut kuristaa hänen ruskeaa kaulaansa käsissään ja upottaa siihen pienet kyntensä.
Ruokahalua, todellakin! Oliko kumma, ettei hänellä ollut nälkä? Kuinka voisi kukaan syödä, joka vietti sellaista elämää, suljettuna neljän seinän sisään? — alakerrassa tyranni, joka ei edes vaivautunut tulemaan itse katsomaan häntä, vaan lähetti tyhmän vanhan kirjurinsa pitämään hänelle seuraa! Mutta Giustina Poloa hän kyllä vaivautui katsomaan!
Tällainen oli siis ajattelemista "täysikasvuisen ihmisen lailla", niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut! Hän inhosi itseään ja katseli ympärilleen etsien jotakin, millä askarruttaa ajatuksiaan. Siinä oli makeisia, kaikenlaisia makeisia laatikoittain. Kahdesti oli ne jo tyhjennetty ja täytetty tuoreilla hänen taloon tulonsa jälkeen. Sellaiset olivat Zenon ajatukset siitä, mitä nainen tarvitsi askarruttaakseen ajatuksiaan ja ollakseen onnellinen! Makeisia! Ruusunlehti-hilloketta! Viikunoita siirapissa! Siinä kaikki, mitä Zeno tiesi hänen tarpeistaan.
Hän heittäytyi taaksepäin tyynyjen keskelle, hänen ruskeat silmänsä hehkuivat vihaisina, huulensa olivat raollaan ja sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäistessään syvään henkeään. Hetken perästä hän kutsui Julian luokseen.
"Mene kirjurin luo", sanoi hän, "ja käske hänen lähettää minulle joku kirja."
"Kirjako?" toisti orjatyttö typerästi, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt naista, joka osasi lukea.
"Niin. Kreikan-, latinan- tai italiankielinen kirja; samantekevä minkä. Minua kyllästyttää tämä joutilaisuus. Ja käske hänen pitää kiirettä", lisäsi hän käskevällä äänellä.
Tyttö sipsutti toimittamaan asiaa ja tapasi Omobonon liiketoimistossa alakerroksessa. Kirjurikin oli huonolla tuulella, mutta hänessä se ilmeni arvokkaan surumielisyyden muodossa. Hänen isäntänsä oli verrannut häntä kanaan, vieläpä kaakattavaan.
"Mihin hän kirjaa tarvitsee?" kysyi hän nyreällä äänellä, nostaen katseensa tileistään.
"Lukeakseen, luullakseni, herra", vastasi tyttönen arasti; "ja hän käski minun pyytää teitä toimittamaan sen hänelle pian."
"Ikäänkuin orja osaisi lukea!" Omobono katseli ympärilleen alakuloisen näköisenä ja nousi ottamaan hyllyltä päänsä päältä kookkaan, ruskeihin nahkakansiin sidotun niteen, jota pienet, vetosolmuun solmitut nahkasuikaleet pitivät suljettuna solkien asemasta.
"Vie hänelle tämä", sanoi hän, työntäen kirjan tytön käsiin.
Julia otti sen, ja ennenkuin hän oli poistunut huoneesta, oli Omobono jälleen kiintynyt vakavana numeroihinsa; mutta joka kerta kuin hän laski yhteen sarekkeen, tuntui summaksi tulevan "kaakattava kana" eikä mitään järjellistä. Mutta Julia juoksi yläkertaan.
Zoë päästi nahkaliuskat solmusta ja avasi kirjan keskeltä. Suuttumuksen ja inhon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kirjuri, joka ei uskonut hänen todella osaavan lukea, vaikka hän puhuikin latinaa sujuvasti, oli lähettänyt vanhan tilikirjan vastaukseksi hänen pyyntöönsä. Siinä oli sivumäärin merkintöjä ja numerosarekkeita, kaikki siististi kirjoitettuina Omobonon selvällä, pienellä käsialalla vankalle liinapaperille. Siellä täällä oli joku toinen tehnyt muistiinpanon, ikäänkuin tarkastaen hänen työtänsä.
Zoë sysäsi kirjan pois luotaan sohvalle, ja se putosi reunalta alas ja jäi makaamaan suulleen lattialle avonaisena. Sitten äskeinen nuotti alkoi jälleen soida hänen korvissaan.
"Hän saa sen maksaa!"
Nuotti soi soimistaan, ja hän unohti kokonaan, kuinka hän oli halunnut kuolemaa ja kuinka Zenon ensimmäisen käynnin odottaminen oli ollut kamalampaa kuin mikään hänen ennen kärsimiinsä, vilu, nälkä tai kurjuuskaan. Tai jos hän sitä muistikin, niin hän sanoi itselleen, ettei se mies, jonka hän oli nähnyt, ollutkaan sellainen kuin hän oli odottanut, ja ettei hänen tarvinnut tämän puolelta pelätä mitään. Siitä hän oli ihan varma.
Hän kääntyi sivuttain, loikoessaan siinä sohvalla puolittain makaavansa asennossa, kunnes ulottui tavoittamaan lattialla viruvaa tilikirjaa. Toinen orjatytöistä hypähti matolta auttamaan häntä.
"Mene pois!" huudahti hän ärtyisästi, sillä hän oli saanut kiinni kannesta ja vetänyt niteen sohvan reunan yli. "Minä kutsun, jos tarvitsen jotakin."
Tytöt hiipivät hiljaa pois ja jättivät hänet yksin. Hän käänteli sivuja jonkinlaisella äkäisellä uteliaisuudella, puolittain odottaen löytävänsä jonkun merkinnän, joka koskisi hänen laillaan ostettuja ja myytyjä orjia. Sillä hetkellä hän olisi uskonut Zenon kykenevän mihin hyvänsä.
Mutta vaikka hän löysi suuren määrän outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt ja jotka koskivat tonnistoa, vakuutusta, voittoa ja häviötä ja kaikkia Itämaan-kauppiaan liiketoiminnan monimutkaisia seikkoja, ei siinä ollut mitään, minkä olisi mahdollisesti voinut tulkita merkitsevän sitä, että Zeno olisi käynyt kauppaa ihmisolennoilla, niinkuin useimmat Konstantinopolissa asuvat venetsialaiset varmasti tekivät. Sebastian Polon nimi esiintyi hyvin usein. Suuria rahaeriä oli maksettu hänelle, ja toisia suuria eriä saatu häneltä. Oli selvää, että nämä molemmat miehet olivat läheisissä liikesuhteissa ja ryhtyivät alinomaa yhteisiin yrityksiin, jakaen keskenään voitot ja tappiot.
Tämähän saattoi selittää Zenon tiheät käynnit kauppias-toverinsa luona, vaikka Zoë ei ollut halukas tunnustamaan sellaista näkökantaa. Päinvastoin hän uskotteli itselleen, että Zeno oli liikeyhteydessä Polon kanssa yksinomaan sitä varten, että saisi sillä verukkeella nähdä useammin tämän tytärtä. Senkin hän saisi maksaa! Tuo nuotinpätkä surisi hänen päässään kiivasta vauhtia.
Hän taputti käsiään.
"Vie tämä takaisin kirjurille", sanoi hän, antaen kirjan Julialle. "Sano hänelle, etten minä ole mikään konttorihiiri, ja että minä tahdon jotakin luettavaa."
Jälleen sipsutti pikku Julia portaita alas ensi kerrokseen. Mutta liiketoimisto oli lukittu, ja miespalvelijat sanoivat hänelle Omobonon menneen kaupungille. Julia ei tahtonut jättää kirjaa heille, sillä hänellä oli taikauskoisen liioiteltu käsitys kaiken kirjoitetun arvosta; sentähden hän hetken epäröityään kääntyi viedäkseen sen takaisin yläkertaan, vaikka ajatus emäntänsä eteen astumisesta ei häntä miellyttänyt.
Ensimmäisellä porrassiltamalla hän oli törmätä yhteen talon isännän kanssa, joka kysyi häneltä, mitä hän kantoi ja minne hän oli menossa. Hän puhui tuimanlaisesti, ja Julia pelästyi ja kertoi hänelle koko jutun, selittäen että Zoë näytti olevan huonolla tuulella ja olisi hänelle vihainen, kun hän tuo takaisin tilikirjan, mutta että se oli Omobonon syy. Kuinka hän uskalsi otaksua, ettei kokóna osaisi lukea? Ja minkätähden hän oli mennyt kaupungille? Ja jollei hän ollut kaupungilla, niin minkätähden miespalvelijat olivat sanoneet hänen olevan?
Tuo pikku orja teki niinkuin kaikki orjat ja palvelijat luonnollisesti tekevät halutessaan päästä isäntänsä suosioon; hän vihjaili siihen suuntaan, että kaikki muut talon palvelijat olivat liittoutuneet tekemään pahaa ja että hän yksin oli oikeuttaharrastava. Zeno silmäili huolettomasti tilikirjan sivuja kuunnellessaan orjatytön kertomusta.
"Sinä puhut liian paljon", huomautti hän, kun tyttö pysähtyi. "Mene yläkertaan."
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja pujahti raskaan oviverhon alitse omaan huoneeseensa, vieden kirjan mukanaan ja jättäen Julian jokseenkin hämmentyneeseen tilaan. Tyttö katseli lohduttomana oviverhoa jonkun hetken ja lähti sitten hitaasti nousemaan toista porrasjaksoa naisten huoneistoon.
Muutamia minuutteja myöhemmin Zeno itse seurasi häntä, toinen kirja kädessään. Hän koputti vaatimattomasti ulommaiselle ovelle, ja Lucilla tuli avaamaan, sillä Julia oli yhä selittämässä emännälleen mitä oli tapahtunut. Tyttö astui syrjään päästääkseen isännän menemään eteisen läpi, joka erotti sisähuoneet porraskäytävästä. Zeno kohotti oviverhoa ja astui sisään.
"En ole mikään erinomainen lukumies", lausui hän, astuen sohvaa kohti, "mutta tuon teille tämän vanhan kirjan. Se ehkä huvittaa teitä. Sen tekijä on kuollut yli viisikymmentä vuotta sitten, ja minun mielestäni hän oli hullu; mutta jotakin täytyy hänen runoteoksessaan olla, koska sitä jäljennetään yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän antoi minulle keisari Kaarle, kun olin hänen kanssaan Venetsiassa."
Zoëlla oli aikaa tointua hämmästyksestään ja tutkia Zenon kasvoja ja käytöstä tämän puhuessa, ja jälleen hän tuli vakuutetuksi siitä, että Zeno oli hiukan ujo hänen lähellään. Jos Zoë lainkaan vaihtoi väriä, ei Zeno sitä nähnyt, sillä vaikka hän vilkaisi häneen pari kolme kertaa, katsoi hän enimmäkseen käsissään olevaan kirjaan. Päätettyään puheensa hän laski kirjan Zoën käsiin, ja heidän katseensa yhtyivät.
Mahdollisesti Zoë oli arvannut, että jos hänen onnistuisi saada aikaan hälyä talossa lähettämällä sanoja Omobonolle, ilmestyisi vihdoin isäntä itse omassa persoonassaan; ainakin hän tunsi pientä voitonriemun väristystä, kun Zeno seisoi hänen edessään tuoden kirjan ja puhellen leppyisästi, ikäänkuin sovitusuhrina pitkäaikaisesta laiminlyönnistään.
"Kiitos", sanoi Zoë, hyvin vienosti. "Ehkä teidän armonne haluaa istua?"
Julia oli työntänyt esiin ison kääntötuolin, ja Zoë viittasi häntä ja hänen toveriaan istumaan huoneen nurkkaan. Zeno luuli hänen lähettäneen heidät pois huoneesta, ja hän katsahti taaksensa ja näki heidät istua kyyköttämässä matollaan vierekkäin.
"Käskenkö heidät pois?" kysyi Zoë, suloisesti hymyillen.
"He eivät ole tiellä", vastasi Zeno kylmästi; sillä hän tunsi, että he saattaisivat olla, jos ymmärtäisivät, mutta hän ei olisi millään suostunut lähettämään heitä pois juuri silloin.
Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana Zoë avasi käsikirjoituksen ja luki koristellun nimilehden.
"Teillä on täällä ikävää", virkkoi Zeno kömpelösti.
Zoë ei edes katsahtanut ylös ja oli vastaavinaan hajamielisesti, kuunnellessaan kirjan lehtiä.
"Oi, ei!" sanoi hän. "Ei vähintäkään, sen vakuutan!"! Hän käänsi jälleen nimilehden esiin ja luki ääneen: "'Dante Alighierin Jumalainen Näytelmä' — olen kuullut tuota nimeä mainittavan. Sisilialainen hän kai oli? Vai lombardialainenko? En voi muistaa. Oletteko lukenut runoelman? Maalaukset ovat aika somat, näenmä. On paljon enemmän eloa italialaisessa maalauksessa kuin meidän jäykissä, kultataustaisissa kuvissamme. Tietysti niissä on jonkinlaista lapsellista yksinkertaisuutta, eikä niissä näy kouluutusta eikä hyvien mestarien esimerkkiä eikä vanhan taiteen kunnioitusta! Mutta ne esittävät jotakin olevaista, kun taas meidän kreikkalaiset kuvamme esittävät sellaista mitä ei ole koskaan ollut olemassa. Oletteko samaa mieltä kuin minä?"
Hän oli puhunut huolettomaan sävyyn, leikkien kirjalla ja katsahtaen ylös ainoastaan tehdessään kysymyksen, odottamatta vastausta. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän tehnyt niin monta kysymystä, että Zenon mieleen kiintyi vain viimeinen.
"Te pitäisitte Venetsiasta", sanoi hän, "mutta vielä enemmän pitäisitteFirenzestä. Siellä on hyviä tauluja, minä luulen."
"Ettekö ole nähnyt niitä itse?"
"Oh, olen kyllä! Mutta minä en ymmärrä sellaisia Tämä Alighieri kuvaa joitakin niistä kirjassaan. Hän oli firenzeläinen."
Zenon osoittautuessa halukkaammaksi puhelemaan, näytti Zoë käyvän välinpitämättömämmäksi. Hän laski viereensä kirjan, nojautui taaksepäin ja katseli ulos ikkunasta, kääntäen päänsä puolittain poispäin Zenosta. Tämä oli ensi kerta kuin Zeno oli nähnyt häntä päivänvalossa hänen taloon-tulonsa jälkeen, ja voimakas iltapäivän valo hehkui hänen valkoisella ihollaan, hänen silmissään ja ruskeassa tukassaan. Zeno olisi nähnyt pienimmänkin epätäydellisyyden hänen poskessaan, neulan kärjen suuruisenkin, mutta sellaista ei siinä ollut. Hän katsoi Zoën herkkää suuta; ja voimakkaassa valonhohteessa hän olisi huomannut pienimmänkin roson hänen huulissaan, jolleivät ne olisi olleet sileät kuin tuore hedelmä. Lisäksi oli korvanseudun ja kaulan muodostama viiva todellakin yhtä täydellinen kuin se ensi näkemällä oli näyttänyt. Zoën hienopiirteinen, jalomuotoinen nuori käsi lepäsi hänen vaatteensa laskoksilla, Zenon ulottuvilla, ja Zenon teki hyvin mieli tarttua siihen ja pitää sitä käsissään. Hän ei muistanut kenenkään naisen läsnäolon järkyttäneen häntä samalla tavalla, eikä hän ollut koskaan empinyt niinä harvoina kertoina elämässään, jolloin hän oli tuntenut halua tarttua naisen käteen. Hänellä oli täydellisimmät oikeudet, mitä keisarikunnan lait saattoivat suoda, sillä Arethusa, kuten hän Zoëta nimitti, oli hänen omaisuuttaan kauttaaltaan, ja jos hän, Zeno, äkkiä kuolisi, myytäisiin tyttö huutokaupalla samalla kuin huonekalutkin. Kuitenkaan hän ei jostakin kerrassaan selittämättömästä syystä varsin uskaltanut koskea Zoën sormenpäihinkään.
"Olen kuullut, että te olette sankari", huomautti Zoë, katsomattaZenoon. "Onko se totta?"
Sitten hän käänsi katseensa Zenoon ja hymyili hieman pahanilkisesti, kuten Zenosta näytti, ikäänkuin olisi arvannut Zenon arkuuden hänen äänettömyydestään.
"Kuka on kertonut teille sellaista lorua?" kysyi Zeno nauraen, sillä Zoën kysymys oli murtanut jään — tai ehkä tukahduttanut tulen hetkiseksi. "Minä olen aivan tavallinen mies!"
"Sitä minä epäilen, herra", vastasi Zoë, nauraen hänkin, vaikka ei paljoa.
"Teillä ei ole kokemusta miehistä", sanoi Zeno. "He ovat kaikki samanlaisia kuin minäkin, sen vakuutan. Lampaat laumassa eivät ole enemmän toistensa kaltaisia."
"Minäpä en olisi otaksunut teitä tavalliseen laumaan kuuluvaksi. Sitäpaitsi minä tiedän teidän teoistanne Italiassa ja Kreikassa, ja kuinka taistelitte turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä kokonaisen vuoden —"
"Olen tietysti kokenut hiukan taisteluakin", vastasi Zeno. "Mutta se kuuluu kaikki menneisyyteen. Minä olen nyt vakava, rauhaarakastava venetsialainen kauppias, enkä mitään muuta."
"On varmaankin hyvin ikävää olla vakava, rauhaarakastava venetsialainen kauppias", sanoi Zoë, heikosti matkien hänen puheensävyään.
"Rahan ansaitseminen on liian kovaa työtä ollakseen ikävää."