Zoën hermot olivat ylen rasittuneet, ja hän oli nyt typerän pelokkuuden vallassa. Portaat olivat hyvin pimeät, ja häntä kantavan miehen kosketus oli kuin jonkin märän yönpeikon, kylmän ja hirmuisen väkevän, joka oli ottanut hänet ja kantoi häntä suuressa sylissään niinkuin öinen syystuuli lennättää irtaunutta lehteä. Gorlias ei pysähtynyt kertaakaan hengähtämään eikä koettamaan nähdä portaita, joille astui. Hän meni vain edelleen ja yhä vain ylös, ylös ja ylös, kunnes Zoësta tuntui ettei hän ollutkaan Zenon talossa, vaan jossakin korkeassa ja salaperäisessä tornissa, johon hänet oli äkkiä siirtänyt, toisesta maailmasta oleva kammottava olento, joka vei hänet huippuun aikoen viskata hänet korkeimmasta tornista ulos avaruuteen.
Mutta nyt Gorlias pysähtyi ja laski hänet jaloilleen hänen oman ovensa edustalle, tukien häntä hartioista ja taluttaen hänet sisään, sillä hän näki valonsäteen, joka pilkotti sisemmän oven pihtipielen ja oviverhon välitse.
Hän nosti raskasta verhoa, kannattaen yhä Zoëta toisella kädellään. Niin kauan pimeässä oltua oli pienten lamppujen valo silmiä häikäisevä, vaikka ne paloivatkin matalalla. Kolme tai neljä niistä oli jo sammunut, ja loppuunpalaneen oliiviöljyn ja kärventyneiden sydämien käry tuntui ilmassa.
Gorlias katseli Zoëta tämän onnahdellessa paksun maton poikki sohvan luo ja näki hänen vaipuvan sille nääntyneenä ja vetävän raskaan silkkisaalin peitteekseen.
"Kiitos", huoahti Zoë väsyneen päänsä painuessa vihdoinkin tyynyä vasten.
Mutta Gorlias oli jo päästänyt oviverhon jälleen alas ja poistunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä Zoë ummisti silmänsä ja nukkui.
Gorlias saapui portaiden juurelle herättämättä ketään, sulki oven, jota hän ei voinut salvata, ja meni veneeseensä odottaakseen Zenoa aamuun asti ja myöskin vartioidakseen ettei kukaan yrittäisi tunkeutua taloon.
Mutta ketään ei tullut, ei Zenoa eikä sanantuojaa häneltä, eikä hiiviskelevää varastakaan. Ja viimein sarasti aamu Konstantinopolin takaa ja hälvensi yön, ja kuunsirppi menetti loistonsa ja sammui melkein kokonaan päivän valjetessa. Silloin Gorlias veti aironsa sisään ja pani ne poikittain veneen yli, nojaten kyynärpäitään niihin ja antaen leukansa painua nyrkkiensä varaan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena; ja hän antoi aluksensa hitaasti ajautua Bosporia kohti sukeltautuen aamu-usvaan.
Päivänkoite pujahti myöskin talon sisäpuolelle Zoën huoneen puoleksisuljettujen ikkunaluukkujen välitse, saaden viimeisen lampun viipyvän liekin näyttämään vain savuavalta, keltaiselta pikku pisteeltä kylmässä kuulaudessa; ja tytön kalpeat kasvot, jotka olivat heijastuneet kullanhohtavilta lampunvalossa, muuttuivat nyt valkoisiksi kuin hopea.
Nouseva aurinko herätti myöskin Omobonon, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja hieroi vakavana silmiään, ollenkaan aavistamatta että mitään oli tapahtunut yön kuluessa. Ja se herätti orjat ja palvelijat, ja kohta oli koko talo liikkeellä. Ja Julia ja Lucillakin nousivat ylös ja lähestyivät hiljaa, seisahtuen katselemaan Zoëta, joka ei liikahtanutkaan, ja heitä kummastutti hänen sikeä unensa, hänen kasvojensa väsymys ja tuskan piirre hänen suunsa ympärillä.
Mutta sinne missä Zeno oli, ei valo tunkeutunut, sillä aamunkoitto ja auringonlasku, keskipäivä ja puoliyö olivat siellä kaikki toistensa kaltaisia.
Kun Zeno solahti alas lainaratsunsa selästä ja juoksi henkensä edestä sitä aukion osaa kohti, joka näytti pimeimmältä, ei hänellä ollut aikaa valita mihin suuntaan hän senjälkeen lähtisi, eikä ajatella muuta kuin miten saada nopeimmin painalletuksi eteenpäin kompastumatta näkymättömään esteeseen. Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin täysin urhoollisella miehellä ei ole muuta valinnan varaa kuin juosta, ei ole liikoja aikoja käytettävänä.
Nuori venetsialainen jännitti kaiken voimansa ja sitkeytensä päästäkseen takaa-ajajistaan niin kauas kuin suinkin mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja hän onnistuikin niin hyvin, että hän oli poissa heidän ulottuviltaan melkein ennen kuin he älysivät hänen paenneen.
Ensin hän oli juossut suoraan Blachernaen edustalla olevan aukean paikan poikki; sitten hän oli löytänyt kadun pään ja seurannut sitä parisenkymmentä syltä, jonka jälkeen hän oli kääntynyt kulman ympäri vasemmalle tapaamatta ketään; hän oli rynnännyt eteenpäin pysähtymättä kunnes arveli olevan ajan mutkata jälleen ja oli silloin kääntynyt oikealle. Muutamia askelia juostuaan hän pysähtyi äkisti ja kuulosti, arvellen olevansa yksinään ja tietämättä lainkaan varmasti missä oli.
Äkkiä lehahti valo hänen kasvojaan vasten, hyvin lähellä häntä.
"Onko aika?" kysyi hillitty ääni kreikaksi, ja lyhty sulkeutui jälleen, jättäen hänet häikäistyksi.
Sattuma, tai hänen kohtalonsa, oli vienyt hänet suoraan niiden miesten keskelle, jotka hän oli värvännyt vallankumouksen palvelukseen, valloittamaan rynnäköllä palatsin ennen päivänkoittoa. He olivat odottaneet kaksi tuntia ja olivat maltittomia, ja jo ennenkuin Zeno vastasi kysymykseen, he näkivät että asiat olivat käyneet hänelle huonosti.
"Nostettiin hälyytys", sanoi hän kiireisesti. "Pääsin hädin tuskin pois. Hajaantukaa joutuun ja menkää majoituspaikkoihinne, kaikki tyyni! Minä ilmoitan teille, milloin voimme panna sen toimeen."
Tyytymättömyyden murinaa kuului näkymättömästä sotilasjoukosta. Zeno tiesi heidän olevan rajua väkeä, joka panisi epäonnistumisen hänen syykseen eikä menestyksestä kiittäisi häntä.
"Meidän on erottava viipymättä", sanoi hän rauhallisesti. "Minä kiitän teitä, että olette olleet valmiina. Tapaamme toisemme viikon kuluttua tästä yöstä, jos mahdollista."
Hän ei huolinut antaa heidän tietää, että Johannes-keisari oli itse kieltäytynyt lähtemästä tornista, ja hän oli jättämäisillään heidät, aikoen yksinään löytää tien kotiinsa, kun hänen takaansa kuuluva jalkojen liikunta ja miesten kuiskailu ilmaisi hänelle, että hän oli joka puolelta sotilaitten ympäröimä. Sitten joku puhui määräävällä äänellä.
"Teidän täytyy jäädä meidän luoksemme", sanoi ääni. "Teillä on meidän henkemme vallassanne emmekä me voi päästää teitä menemään. Te saattaisitte nähdä etujenne mukaiseksi antaa meidät ilmi keisarille milloin hyvänsä."
Nähdessään vapautensa uhatuksi Zeno tarttui vyönsä takapuolella olevan puukon kahvaan, aikoen koettaa murtautua läpi. Ase kädessä oleva mies voi pimeässä helposti herättää kauhua suuressakin joukossa. Mutta oli selvää että sotilaat olivat edeltäkäsin päättäneet mitä tehdä, sillä he työntäytyivät paikalla ihan liki häntä, ja hänen käsivarsiinsa tarttui tusina käsiä juuri hänen yrittäessään paljastaa puukkonsa. Hänestä tuntui että häntä pidätti kaksikymmentä miestä, jotka kaikki tarttuivat häneen ja kohottivat hänet maasta, ei varsin kovakouraisesti, mutta vastustamattomasti. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää puoliaan niin monta vastaan; ei itse Gorlias Pietrogliantkaan olisi voinut mitään, ja hän oli väkevämpi kuin Zeno, ehkä väkevin mies koko Konstantinopolissa.
Zeno tiesi että avunhuutaminen ei ollut vain turhaa, vaan että siitä voisi koitua pahempaakin; oli varsin todennäköistä, että heti ensi huudolla hänet kuristaisivat hengiltä nuo miehet, joiden oma henki oli enemmän tai vähemmän vaarassa. He kantoivat häntä nopeasti pitkin katua ja outoja, kapeita solia pitkin, joita hän tuskin olisi voinut tuntea päivänvalossakaan, saati sitten yöllä. He kääntyivät jyrkästi oikealle, vasemmalle ja jälleen oikealle, ja hän luuli voivansa erottaa raunioituneen muurin epätasaiset ulkopiirteet pimeän taivaan heikkoa harmautta vasten.
Sitten oli kaikki pimeätä hetkisen, ja hän tunsi kantajainsa seisahtuvan jonkun esteen tai vaikeuden kohdattuaan. Lyhty lehahti jälleen valaisemaan, ja hän näki yllään rosoisen holvin; juuri hänen päänsä yläpuolella oli suuri hämähäkinverkko, ja iljettävä lihava hämähäkki hypähti esiin raosta ja juoksi rihmojaan myöten, kunnes hävisi kuin taikaiskusta ihan verkon keskustaan. Hän näki sen yhden silmänräpäyksen aikana äkillisen valon välähtäessä, kun joku kohotti lyhtyä näyttääkseen tietä. Sellaiset seikat tarttuvat muistiin ja pysyvät siinä kiinteästi jälkeenkinpäin, niinkuin pienet takkiaiset tarrautuvat vaatteisiin syksyisillä vainioilla. Sitäpaitsi, vaikka Zeno oli aikansa urhoollisimpia miehiä, niin hän inhosi lihavia hämähäkkejä ja melkeinpä pelkäsi niitä.
Hän tunsi itseään kannettavan alaspäin viettävää pintaa pitkin joutuisaa vauhtia; ilma lemahti kuivalle mullalle, ja sitten se muuttui paljon lämpimämmäksi, vaikk'ei se ollut lainkaan ummehtunutta. Tuntui kestävän kauan ennenkuin miehet seisahtuivat, laskivat hänet jaloilleen ja hellittivät otteensa hänestä. Johtajana toiminut mies työnsi nyt toiset syrjään ja seisoi hänen edessään; hän oli leveähartiainen tatarilainen, jolla oli keltaisenruskea tavattoman tuuhea parta, nahkaiset pukimet ja roomalaisen kotkan kuvalla varustettu rintahaarniska. Zeno tunsi hänet hyvin; hän oli muhamettilainen, niinkuin monet kreikkalaisen armeijan palkkasoturit siihen aikaan, hänen nimensä oli Toktamish ja hän oli ollut Zenon mukana Patrasissa. Hän puhui kreikan ja italian sekaista raakalaismurretta.
"Messer Zeno", sanoi hän, "me emme aio tehdä teille pahaa, mutta meidän mielestämme on teidän oman turvallisuutenne vuoksi parempi pitää teitä täällä jonkun aikaa, kunnes kaikki on rauhallista jälleen. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti", vastasi Zeno nauraen. "Mikään ei voisi olla selvempää! Te luonnollisesti otaksutte, että jos minä huomaisin olevani vaarassa, niin sysäisin syyn teidän niskoillenne pelastaakseni itseni, ja te aiotte tehdä sen mahdottomaksi."
Toktamish oli olevinaan loukkaantunut.
"Kuinka voitte ajatellakaan, että minä voisin pitää vanhaa päällikköäni kavaltajana, hyvä herra?" kysyi hän.
"Se ajatus johtuisi ihan luonnostaan teidän älyisenne miehen mieleen", vastasi Zeno naurahtaen taaskin. "Kuulkaahan mitä sanon. Minä olen sotilas, enkä pidä teitäkään enkelien tai taivaallisten kyyhkysten parvena, joka on laskeutunut ympärilleni minulle lohdutukseksi. Te muistutatte hiton paljon enemmän susilaumaa! Olkaamme siis suorasukaisia, niinkuin sudetkin tavallisesti ovat ollessaan nälissään. Te liityitte minuun, koska toivoitte pääsevänne tällä hetkellä ryöstämään keisarillista palatsia. Kun siitä ei tullutkaan mitään, haluatte sensijaan jotakin muuta. Te tiedätte varsin hyvin, etten minä ole niitä miehiä, jotka kavaltaisivat tovereitaan, ja että jos pääsen vapaaksi, saan arvattavasti Johanneksen lopultakin pois vankilastaan. Mutta te haluatte jotakin nyt heti. Kuinka paljon tahdotte?"
Tatarilainen loi kömpelösti katseensa maahan ja siveli peukalollaan rintakilpensä alareunaa edestakaisin, ikäänkuin olisi hiljalleen kiillottanut sen teräspintaa.
"No kas", jatkoi Zeno, "mitä hyödyttää vitkastella? Kun en minä onnistunut tekemään teistä kaikista tänä yönä isänmaanystäviä ja maanne uudestisynnyttäjiä, niin olette te itse puolestanne luonnollisesti heittäytyneet rosvoiksi; olette saaneet minut vangiksi ja tahdotte lunnaita. Kuinka paljon määräätte?"
Toktamish epäröi yhä, ollen kovasti häpeillään entisen päällikkönsä edessä.
"Niin, herra, katsokaas — meitä on kahdeksansataa, ja —"
"Ja jos yksikään saa vähemmän kuin toiset, niin hän myö kaikkien teidän nahkanne Andronikukselle tasoitukseksi", nauroi Zeno. "Ja varsin oikein! Minä rakastan oikeutta ennen kaikkea."
"Anna sitten kymmenen tukaattia mieheen", huusi selkeä kreikkalaisen ääni toisten takaa.
"Kymmenen tukaattia mieheen tekee kahdeksantuhatta", sanoi Zeno. "Ikävä kyllä minulla ei ole niin suurta summaa käytettävissäni."
"Voitte lainata", vastasi kreikkalainen.
"Pelkään etten voi, hyvä ystävä." Zeno kääntyi jälleen tatarilaisen johtajan puoleen. "Sinä olet houkka, Toktamish", sanoi hän rauhallisesti. "Niin kauan kuin pidätte minua täällä, en voi saada rahoja lainkaan. Luuletteko että me kauppiaat kasaamme tuhansittain tukaatteja raha-arkkuihin sänkyjemme alle? Jos niin tekisimme, olisitte te murtautuneet taloihimme aikoja sitten, ottaaksenne osanne!"
"Mitä lupaatte meille, herra?" tiedusti tatarilainen, alkaen horjua.
Mutta puolikymmentä ääntä pani vastaan.
"Ei mitään lupauksia!" huusivat ne. "Lähettäköön sinut noutamaan rahoja!"
"Kuuletteko mitä he sanovat?" sanoi Toktamish.
"Kyllä", vastasi Zeno, "kuulen kyllä. Heidän typeryytensä ei muuta tosiasioita. Jos teillä olisi hiirenkään rohkeus kurjissa rinnoissanne", jatkoi hän, kääntyen miehiin päin halveksivasti naurahtaen, "niin lähtisitte mukaani heti ja valloittaisitte palatsin. Portti on auki ja vartiat sikahumalassa. Siellä tulee olemaan jaettavana enemmän kuin kahdeksantuhatta tukaattia!"
Miehet olivat vaiti; monet pudistivat päätään.
"Hetki on mennyt ohitse", vastasi tatarilainen, puhuen heidän puolestaan. "Koko kaupunki on jo hälyytetty liikkeelle."
"Sitä enemmän kelpo miehiä saamme siis avuksemme", sanoi Zeno. "Ei silti että tarvitsisimme ketään. Kourallinen miehiä riittäisi hyvin."
"Lähettäkää noutamaan rahoja!" huusi kreikkalaisen ääni jälleen.
"Sanoinhan jo, ettei minulla ole", vastasi Zeno. "Jos ei teillä ole mitään järkevämpää sanottavaa, niin menkää majapaikkoihinne ja antakaa minun nukkua."
"Hauskoja unia!" ivaili kreikkalainen, ja muutamat miehistä nauroivat.
"Toivoakseni uneni tulevat olemaan mieluisia, sillä minua nukuttaa tavattomasti", vastasi Zeno huolettomasti. "Jos viillätte kurkkuni poikki ennenkuin herään, ette saa mitään, ette edes hautauskulujani! No, hyvää yötä nyt, ja menkää tiehenne!"
"Meidän on parasta jättää hänet", sanoi Toktamish, työntäen lähinnäolevia miehiä pois. "Te ette saa mitään tällä haavaa, ja häntä on mahdoton peloittaa. Mutta hän ei voi päästä pois, niinkuin tiedätte. Teemme sen oman turvallisuutemme vuoksi", lisäsi hän, muuttaen puheensävyään Zenoa puhutellessaan. "Emme voi päästää teitä ulos ennenkuin kaupungissa on jälleen hiljaista, mutta teiltä ei tule puuttumaan mitään. Tässä on kaksi peitettä, joiden välissä voitte nukkua, ja minä tuon teille ruokaa ja juomaa ja mitä vain tarvitsette, aamun tultua."
Zeno oli keskustelun aikana ehtinyt katsella ympärilleen, mikäli lyhtyjen valo ja ympärillä tungeksivat miehet hänen sallivat nähdä. Hän oli hyvin pian oivaltanut, ettei hän ollut minkään raunioituneen talon kellarissa, niinkuin hän ensin oli otaksunut, vaan yhdessä niistä suurista käyttämättömistä vesisäiliöistä, joita Konstantinopolissa on useita, ja joista kaksi on vieläkin nähtävissä. Vuosisatoja oli jo kulunut siitä kuin tässä oli ollut vettä, ja kivetyllä lattialla oli vahva kerros pölyä. Puolisen sataa harmaasta marmorista hakattua pylvästä kannatti korkeaa holvikattoa, jossa, kuten Zeno hyvin arvasi, ei enää ollut mitään näkyvää aukkoa ulkoilmaan. Ilmaa oli huoneessa kuitenkin yllinkyllin, sillä sitä tuli siitä kapeasta sisäänkäytävästä, jota myöten Zeno oli sinne kuljetettu, ja se arvatenkin löysi tiensä ulos käyttämättömän vesijohdon kautta, jota myöten säiliöön muinoin oli johdettu vettä ja joka vieläkin oli yhteydessä jonkun kaukaisen ulosjohtavan aukon kanssa. Zeno saattoi arvata tämän linnoituksista saamansa kokemuksen perusteella, niissä kun aina oli samaan tapaan rakennettu vesisäiliö; jokainen, jonka hän oli nähnyt, oli varustettu aukoilla, molemmat melkein aina holvin korkeimmalla kohdalla; muutamissa oli portaat, jotta päästiin mukavammin puhdistamaan niitä niiden tyhjinä ollessa.
Hänen vangitsijansa jättivät hänet vastahakoisesti päällikkönsä käskystä. He asettivat yhden lyhdyn pylvästä vastaan ja menivät jonossa ulos, vieden mukanaan toisen. Zeno kuunteli hetken heidän poistuvia askeliaan, viimeisen miehen mentyä ulos, ja sitten meni nopeasti sisäänkäytävän suulle ja kuunteli taas. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua hän kuuli mitä oli odottanut: raskas ovi narisi ja sulkeutui jymähtäen, pannen viettävän käytävän seinät kaikumaan. Sitten kuului toinen ääni, mikä ei syntynyt salvan tai teljen paikoilleen työntämisestä, vaan oli vielä pahempaa kuulla. Miehet vierittivät suuria irtonaisia kiviä ovea vastaan pitämään sitä suljettuna — kaksi, kolme, useampia, ainakin tusinan verran, niin valtavan painon, ettei yksikään mies olisi kyennyt sysäämään sitä ulospäin. Sitten ei kuulunut mitään ääntä, ja Zeno oli yksin.
Hänen asemansa oli vakava, ja hänen kasvonsa olivat hyvin miettiväiset, kun hän käveli takaisin lyhdyn luo ja otti maasta toisen Toktamishin hänelle jättämistä vaipoista. Hän heitti sen hartioilleen ja kietoi sen visusti ympärilleen, sillä hän alkoi tuntea vilua huolimatta vankasta vartijasoturin nutusta, joka hänellä oli omien vaatteidensa päällä.
Hän muisteli Arethusaa, joksi hän Zoëta kutsui; tämä oli ollut hänen ajatuksissaan lakkaamatta, ja kaikkein enimmän jokaisena vaaran hetkenä, jonka hän hänet jätettyään oli kokenut. Hän ajatteli, kuinka Zoë makasi valveillaan sohvalla pienten lamppujen vienossa valossa, odottaen kuulevansa Zenon askelet ikkunansa alapuolella olevalta rantakivitykseltä, kuinka hän sitten vaipui hiljaa uneen pelkästä väsymyksestä, nähdäkseen unta hänestä; ehkä säpsähdellen levossaan, uneksiessaan hänen olevan vaarassa, mutta hymyillen jälleen, silmiään avaamatta, kun näky vaihtui ja hän oli jälleen Zenon sylissä. Ei arvannut Zeno aavistaakaan, mitä oli ollut se pehmeän joustava veneessä purjekankaan alla, jolle hän oli astunut noustessaan maihin. Zoë oli onnellisen tietämätön, kuvitteli Zeno, niistä toisiaan seuranneista tuiki täperistä pelastumisista, joista hän oli vahingoittumatta suoriutunut tähän saakka. Enimmän hänen mieltään kuitenkin painoi se ajatus, että hänen täytyisi tavatessaan Arethusan kertoa hänelle epäonnistuneensa.
Mutta Zeno ei ajatellut yksinomaan Arethusaa siinä istuessaan, sillä hänen oma tilanteensa tuijotti häntä suoraan silmiin, eikä hän voinut ajatella Arethusaa tuumimatta mielessään, näkisikö hän häntä koskaan enää. Hän oli kuullut kuinka nuo suuret kivet vieritettiin oven eteen, ja jokin ilmaisi hänelle, ettei Toktamish eivätkä hänen miehensä toisikaan luvattua leipää ja vettä aamulla. He eivät uskoneet, että hänen oli mahdoton maksaa vaadittuja lunnaita, ja he aikoivat pakottaa hänet nälällä myöntymään. Mutta hän oli puhunut totta; hänellä ei ollut sellaista rahasummaa käytettävissään. Kysymys oli siitä, miten tämä päättyisi. Lähtiessään he eivät olleet jättäneet hänelle edes vesiruukkua, ja hän huomasi äkkiä olevansa janoissaan monien ponnistustensa jälkeen. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen ajatellessaan, että hän ehkä kuolisi janoon vesisäiliössä.
Mutta ei ollut hänen luonteensa mukaista tuhlata aikaa kohtalonsa inhan ironian joutilaaseen mietiskelyyn, niin kauan kuin oli jotakin mahdollisuutta auttaa itseään omatoimisesti. Hän nousi jälleen ylös ja otti lyhdyn käteensä toimittaakseen vankilansa järjestelmällisen tarkastuksen. Olihan Toktamishin ja hänen sotilaittensa toiminta ollut hetken kiihoituksen aiheuttama, ja vaikka he ilmeisesti tunsivat säiliön sisäänkäytävän ja olivat arvatenkin tienneet siinä olevan oven, joka voitiin sulkea, ei ollut kuitenkaan mahdotonta että siitä olisi toinenkin ulospääsy, jota he kiireissään eivät olleet tulleet ajatelleeksi.
Mutta toista ulospääsyä ei Zeno voinut löytää, ja paikka ei ollut niin laajakaan kuin hän ensin oli otaksunut. Hän laski kahdeksan pylvästä kumpaankin suuntaan, mikä teki kaikkiaan kuusikymmentäneljä, ja hän arvosteli säiliön noin sata jalkaa laajaksi läpimitaten. Seinät olivat silatut sileällä sementillä, johon pöly tuskin tarttui, ja joka ulottui ylöspäin holvin juureen asti, pylväänpäitten tasalle. Ei ollut löydettävissä mitään aukkoa, ainoaa sisäänkäytävää lukuunottamatta. Zeno kulki jyrkästi viettävää käytävää ylöspäin, kunnes saapui suljetulle ovelle, joka oli melkoisen matkan päässä itse säiliöstä. Se oli tehty tammipuusta, ja vaikka se lienee ollut paikoillaan pari vuosisataa, oli se vielä täysin vahva. Lukko oli kiskottu pois aikoja sitten, arvatenkin johonkin läheiseen taloon käytettäväksi, mutta Zeno oli kuullut kiviä vieritettävän oven ulkopuolelle, ja hän tiesi ennenkuin koettikaan, ettei hän voinut saada sitä liikkumaan.
Hän tuumi mielessään, oliko Toktamish mahtanut panna vartijaa, ja hän huusi ja kuunteli vastausta, mutta ei mitään kuulunut; hän huusi toisen kerran täysin keuhkoin, samalla tuloksella. Sitten hän otti lyhtynsä ja laskeutui jälleen alas, sillä oli selvää että sotilaat arvelivat hänen olevan niin varmassa tallessa, ettei ollut tarpeen vartioida sisäänkäytävää. Koska se oli heidän mielipiteensä, ei ollut tehtävissä muuta kuin myöntyä siihen. Zeno laskeutui makuulle pölyyn, kietoutui toiseen vaippaan, sijoittaen kaksinkertaisen poimun päänsä ja pylväänjuuren väliin, ja oli pian syvässä unessa.
Hämmästys levisi pikku Omobonon kasvoille seuraavana aamuna, kun hän sai kuulla, että hänen isäntänsä oli mennyt ulos yöllä eikä ollut palannut kotiin. Kirjuri ei ensin tahtonut sitä uskoa, ja hän meni Zenon makuuhuoneeseen ja näki ettei vuoteessa ollut nukuttu; hän saattoi huomata sen helposti, vaikk'ei se ollutkaan mikään vuode, vaan ryijyllä peitetty kapea sohva; sillä molemmat nahkaiset tyynyt olivat koskematta ja vanha punainen vaippa, jota Zeno aina käytti peitteenä, oli siististi laskoksissa paikoillaan. Se oli ollut hänellä mukana koko pitkän Kreikan sodan ajan, ja hän tunsi sitä kohtaan miltei hellää kiintymystä, jollaista toiminnan miehet usein kohdistavat esineisiin, jotka ovat heitä hyvästi palvelleet vaaran aikoina. Zeno ei ollut nukkunut kotonaan, ja hän oli muuttanut vaatteita ennen ulos lähtöään. Omobonon kysymysten johdosta Vito ei voinut varmuudella sanoa, mitä isäntä oli pukenut ylleen; itse asiassa hän ei voinut sanoa ollenkaan. Kaikki verkasäärykset ja ihokkaat ja nutut olivat paikoillaan seetripuisissa vaatekaapeissa ja piirongin laatikoissa, paitsi ne jotka hän oli riisunut yltään ja jotka olivat tuolilla. Näytti siltä, sanoi palvelija, niinkuin isäntä olisi lähtenyt ulos ilman mitään vaatteita!
Omobonolla oli sellainen tunne, että jos hän olisi ollut isompi mies, niin hän olisi lyönyt miestä korville tuosta sopimattomasta huomautuksesta. Mutta se ei ollut aivan vaaratonta, sillä Vito oli kookas venetsialainen gondolieri ja merimies. Sitäpaitsi, jatkoi mies selittelyään, isäntä oli usein mennyt aamunkoitteessa alas marmorisille rautaportaille sukeltaaksen ja uidakseen, vain lakana ympärillään, tullen takaisin pukeutuakseen huoneessaan. Ehkä hän oli tehnyt nytkin niin, ja ehkä —
Mies katkaisi puheensa äkkiä. Ehkä Zeno oli hukkunut. Hän katsoi Omobonoon, mutta kirjuri pudisti päätänsä ja viittasi koskemattomaan vuoteeseen. Zeno ei varmaankaan olisi mennyt uimaan ennen maatamenoaan. Ei kumpikaan heistä huomannut katsoa pieneen sotilasarkkuun, joka oli pimeässä nurkassa ja josta Zeno oli ottanut nahkanuttunsa ja vankat sääryksensä, jotka hän oli pukenut ylleen lähtiessään retkelleen.
Omobono oli jo luonnollisesti kysellyt orjatytöiltä. He kertoivat hänelle mitä tiesivät, nimittäin että isäntä oli syönyt illallista yläkerrassa ja lähettänyt heidät pois. Kun he tulivat takaisin huoneeseen, oli hän mennyt, he sanoivat; mikä oli tottakin, koska he olivat nukkuneet koko yön. Kokóna nukkui nyt, lisäsivät he; mutta he eivät kertoneet että hän nukkui samat vaatteet yllään mitkä hänellä oli ollut edellisenä iltana ja näytti hyvin väsyneeltä, sillä eihän se ollut kirjurin asia.
Omobono riensi sinä aamuna portaita ylös ja alas melkein yhtä usein kuin Zoën tulopäivänä, ja kerta toisensa perästä hän muistutti Juliaa kutsumaan häntä, kun hänen emäntänsä heräisi. Vastaus oli aina sama: kokóna nukkui vielä, ja kirjurille lähetettäisiin sana heti kuin hän nousisi. Vihdoin alkoi Omobono ajatella että Zoëkin oli poistunut talosta ja että tytöt olivat osallisina salajuonessa, ja hän uhkasi mennä katsomaan itse. Hänen hämmästyksekseen Julia astui syrjään päästääkseen hänet sisään, pannen yhden sormen huulilleen ikäänkuin varoittaen liikkumaan hiljaa; sillä pikku orjatar näki varsin hyvin, että Omobono epäili hänen valehtelevan, ja hän pelkäsi kirjuria Zenon poissa ollessa. Nähdessään ettei tyttö vastustanut häntä, tuli Omobono vakuutetuksi eikä mennytkään sisään.
Hän ei halunnut lähettää palvelijoita kysymään isäntäänsä venetsialaisten kauppiasten taloista tai liikepaikoista, sillä hänellä oli tosi italialaisen vaisto salata ulkomaailmalta kaikki mitä talossa tapahtuu. Kuitenkin hän oli pulassa; sillä Zeno oli kutsunut Sebastian Polon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä muutamia muita tuttavia päivälliselle, ja he tulisivat ja hämmästyisivät nähdessään ettei Zeno ollutkaan heitä vastaanottamassa. Mutta jos heille lähetettäisiin sana, ettei heidän pitäisi tulla, saattaisi Zeno palatakin ajoissa kotiin ja vihastua; ja silloin hän kutsuisi kirjuri-poloista pahemmaksikin kuin kaakattavaksi kanaksi. Se oli hirmuinen pulma, ja kaikki palvelijat ja orjat alakerrassa rupattivat siitä kuin harakat, paitsi milloin kirjuri kulki ohitse. Kokki lähetti kysymään, oliko hänen valmistettava päivällinen.
"Tietysti", vastasi Omobono. "Isäntä on epäilemättä mennyt jollekin tärkeälle asialle ja tulee takaisin hyvissä ajoin ottamaan vastaan ystäviään."
Hän koetti puhua rauhallisesti, mies-parka, mutta oli kuumeisessa levottomuudessa. Hänen kummallakin harmaalla poskellaan oli pyöreä, punainen täplä; hänen muuten niin siisti partansa oli nyt miltei pörröinen, ja hänen pienet silmänsä olivat hätääntyneet ja verestävät.
Vieraitten tuloajan lähetessä hän tunsi päätänsä huimaavan, ja huoneet pyörivät, hänen silmissään, kunnes hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi tulossa raivohulluksi ja hän itse olisi sen keskipisteessä. Yhä vain Zoë nukkui ja yhä viipyi isäntä poissa.
Vihdoin oli jäljellä vain puoli tuntia. Omobono jännitti kaiken tarmonsa ja päätti kohdata tuota hirmuista vaikeutta tavalla, joka herättäisi Zenossa ihailua. Hän ottaisi vastaan vieraat hovimestarina, pyytäisi anteeksi isäntänsä poissaolon, sijoittaisi heidät paikoilleen pöydän ääreen ja ohjaisi tarjoilua. Ruokien ja viinivarojen suhteen pikku mies tunsi itsensä aivan varmaksi, ja se olikin suurena lohtuna hänen pulassaan. Jos hän tarjosi Zenon ystäville parasta ja esitti kohteliaan anteeksipyynnön ja katsoi ettei mikään mennyt viistoon, niin olisi mahdotonta vaatia häneltä enempää tai väittää hänen lyöneen laimin velvollisuuksiaan. Vieraitten mentyä hän joutuisi vuoteeseen ja saisi kuumeen, siitä hän oli aivan varma, mutta silloinhan tuo kauhea koetus olisi sentään ohi ja hänelle olisi helpotus maata selällään ja tuntea itsensä hyvin sairaaksi.
Hän vetäytyi huoneeseensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa. Hänen verkasääryksensä olivat tumman viinin väriset, mutta olivat käyneet liian väljiksi hänen säärilleen. Hän katseli niitä hellästi tarkastellessaan niitä valoisassa. Ne johtivat mieleen monta iloista hetkeä ja muutamia ylpeitäkin tuokioita; ne muistuttivat myös niitä aikoja, jolloin hänen pikku säärensä eivät olleet olleet niin hoikat. Kuitenkin, kun hän veti niitä ylös niin että ne olivat repeämäisillään, niiden väljyys väheni sen minkä pituus eneni, ja hän sai ne lopultakin näyttämään varsin mukiinmeneviltä, kiinnittäen ne monimutkaisella vyö- ja nyörilaitteella. Tosin hänestä kävellessä tuntui siltä kuin häntä olisi kohotettu housunvyötäröstä, mutta se sai hänet vain tuntemaan itsensä vähän suuremmaksi kuin hän oli ja pakotti hänet pitämään hyvin suoran ryhdin, mikä oli ilmeinen etu.
Kaikissa näissä huolissaan hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että hänen herransa olisi jossakin suuressa vaarassa tai ahdingossa, vielä vähemmän että hän olisi voinut saada surmansa jossakin hurjapäisessä seikkailussa. Carlo Zeno oli kerta toisensa perästä selviytynyt hengissä niin epätoivoisista vaaroista, että Omobono oli tottumuksen voimasta alkanut uskoa hänet tuhoutumattomaksi, joskaan ei haavoittumattomaksi, niin että hän aina putoisi jaloilleen, tapahtuipa mitä hyvänsä. Kirjuri toivoi vain ettei hän suvaitsisi kadota juuri sinä päivänä, jolloin hän oli kutsunut viisi tuttavaa luokseen päivälliselle.
Omobono seisoi puettuna hienoon puhtaaseen paitaan ja viininvärisiin sääryksiinsä, kammaten ja sukien partaansa huolellisesti pienen peilin avulla, joka ei ollut pikarin pohjaa suurempi. Peili oli niin pieni, että hän voi saada kuvan koko kasvoistaan vain liikuttamalla sitä sinne ja tänne, leuasta nenään, poskesta toiseen ja otsasta hoikkaan kaulaansa, jonka ympärille sirosti sopivaa kapeaa liinakaulusta hän ihaili. Mutta viimeksimainittu toimenpide vaati aikamoista kieroonkatsomista, koska parran kärki oli tiellä.
Hänen näitä puuhaillessaan koputti joku hänen ovelleen ja vieno ääni ilmoitti hänelle, että kokóna Arethusa oli nyt valveilla ja halusi puhutella häntä heti. Vaikka puhuja ei avannut ovea, pani Omobono kiiruusti pois peliinsä ja kampansa, ja reutoi nuttua päälleen ikäänkuin henkensä olisi riippunut siitä, että hän sai sen ylleen ennenkuin vastasi; sillä hän oli hyvin kaino mies, ja ääni oli tytön ääni; sitäpaitsi hän älysi, että se nyöri- ja vyölaite, jolla hänen sääryksensä olivat kinnatut ylös niin perin tiukalle, tarjoisi naurettavan näyn ennenkuin ulompi vaatekappale peittäisi sen; sen jälkeen olisi vaikutus kuitenkin erinomainen. Siispä hän suori nuttunsa ylleen niin joutuin kuin taisi ja vastasi sitten täysinpalautetun arvokkuuden tyyneydellä suljetun oven läpi:
"Sano kokónalle, että olen hänen käytettävissään, ja että tulen hänen luokseen aivan heti."
"Kyllä, herra", sanoi vieno ääni, ja Omobono kuuli tytön poistuvat askelet heti kuin sanat olivat lausutut.
Vähän myöhemmin nousi Omobono portaita ylös niin nopeaan kuin hänen sääryksiensä tavaton jännitys salli, ja mennessään hän mietti tyytyväisenä, että hovimestarina ei häntä mitenkään voitaisi vaatia istuutumaan isäntänsä vieraiden läsnäollessa.
Toinen orjatytöistä johti hänet Zoën luo. Zoë istui sohvan reunalla katsellen levottomana ovea kohti hänen sisään astuessaan, ja ensi kerran siitä saakka kuin Zoë oli tullut taloon, näki Omobono hänen kasvonsa peittämättöminä. Ne olivat hyvin kalpeat, ja silmien alla oli syvät varjot. Hänen kaunis ruskea tukkansakin oli epäjärjestyksessä, valuen löyhtyneenä palmikkona toiselle olalle. Sohvan reunalla lepäävä käsi veti kireälle istuinta peittävän hienon silkkiverhon poimua. Hän puhui heti kuin Omobono tuli esiin.
"Oletteko kuullut hänestä mitään?" kysyi hän huolestuneena. "Tuleeko hän?"
Kirjurista ei näyttänyt oudolta, että Zoë jo tiesi Zenon poissaolosta, koska ei kukaan koko talossa osannut ajatella eikä puhua muusta. Itse puolestaan Omobono oli päättänyt säilyttää ylhäisen talon hovimestarille soveliaan tyynen arvokkuuden.
"Isäntä tulee epäilemättä, saatuaan suoritetuksi sen tärkeän tehtävän, joka on vaatinut hänet lähtemään", vastasi hän. "Hänen poissaollessaan on minun velvollisuuteni esittää anteeksipyyntö hänen vierailleen —"
"Tulevatko he? Ettekö ole lähettänyt heille kieltoa?"
Omobono hymyili vaatimatonta ylemmyyttä osoittavalla tavalla.
"Ja entä jos isäntä palaisi juuri päivällisen aikaan?" kysyi hän. "Mitä hän sanoisi, jos minä olisin rohjennut ottaa päälleni sellaisen vastuun? Kokóna ei tunne isäntää! Onneksi olen minä ollut hänen palveluksessaan siksi kauan, että ymmärrän velvollisuuteni. Jos hän suvaitsee tulla kotiin, on hän huomaava, että hänen ystäviään on kestitty hänen mielensä mukaan. Jollei hän tule, on hän oleva iloinen jälkeenpäin kuullessaan että heille on esitetty sovelias anteeksipyyntö hänen välttämättömän poissaolonsa johdosta ja että heitä on kohdeltu kaikella heidän arvolleen tulevalla kunnioituksella."
Zoë tuijotti kirjuriin, todella hämmästyneenä hänen tyyneydestään ja miltei rauhoittuen hänen ilmeisestä uskostaan Zenon turvassa-oloon. Tosin ei Omobono tiennyt mitään tapahtuneista tosiseikoista eikä ollut nähnyt isäntänsä killuvan köyden päässä viisikymmentä jalkaa maanpinnasta viimeksikuluneen puolen vuorokauden aikana. Olisi ollut vaikea kuvitella Omobonon mielentilaa, jos hän olisi viettänyt samanlaisen yön kuin Zoë. Mutta siitä huolimatta hänen varmuutensa viihdytti Zoëta ja palautti jossakin määrin hänen luottamustaan Zenon hyvään onneen. Hänen urhoollisuudestaan ja voimakkuudestaan ei Zoëta tarvinnut muistuttaa; mutta hän tiesi varsin hyvin, että jollei hyvä onni suosinut Zenoa, ei hän pääsisi Blachernaesta muuta kuin surmattavaksi.
"Luuletteko todellakin, että hän on turvassa?" kysyi Zoë, iloisena kuullessaan nämä rauhoittavat sanat, vaikkakin oman äänensä lausumina.
"Luonnollisesti, kokóna — —"
Mutta samassa kuului avoimen ikkunan kautta alhaalla olevalta rantasiltamalta airon loisketta ja useiden äänien puhelua.
Omobono joutui kokonaan aikaisemman kiihtymyksensä valtaan ajatellessaan, ettei hän ehtisi alas ajoissa ottaakseen vieraat vastaan marmoriportailla samassa kuin veneet laskivat siltaman reunaan. Sanaakaan enempää virkkamatta hän kääntyi ja syöksyi kiireenpikaa ulos.
Zoëkin oli kuullut äänet ja ymmärtänyt; ja tuskallisesta levottomuudesta huolimatta häivähti hänen väsyneillä kasvoillaan vieno hymy kirjurin hermostuneisuuden johdosta. Molemmat orjatytöt olivat juosseet ikkunaan katsomaan ketä siellä tuli, ja koska heitä oli aina käsketty olemaan näyttäytymättä ikkunoissa, kyyristyivät he parvekkeelle katsellen sen suojakaiteena olevan marmorisäleistön läpi.
Zoë nousi kävelläkseen lattian poikki. Heräämistä seuranneessa ensimmäisessä muistojen tulvahduksessa hän oli miltei unohtanut loukkautuneensa, ja nyt hän puraisi huultaan, kun tuska vihlaisi hänen oikeaa kylkeään. Mutta hän hymyili melkein samassa. Hänestä oli mieluisempaa, että hänen rakastamansa mies tietämättään loukkasi häntä, kuin ettei hän olisi koskettanut häntä vaaraan antautumisensa hetkellä. Hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tuon hänen päälleen silmänräpäykseksi laskeutuneen musertavan painon muistosta. Naiset tietävät mitä tällainen on. Hän ajatteli kuinka hellästi Zeno olisi kumartunut suutelemaan häntä, jos olisi tiennyt hänen makaavan purjekankaan alla. Sensijaan oli Zeno astunut hänen ruumiilleen; ja se oli melkein parempi kuin suutelo, sillä se ei olisi jättänyt mitään jälkeensä; mutta nyt toi jokainen kipua tuottava liike Zenon uudelleen hänen lähelleen.
Hän ei ollut saanut mitään todellista vammaa, mutta hän ontui kävellessään ikkunan luo. Sitten hän seisahtui hiljaa juuri ikkunan sisäpuolella, mistä hän ei voinut nähdä alas rantakivitykselle, mutta saattoi puhua kuiskaamalla orjatyttöjen kanssa. Epäilemättä hän ei olisi näyttäytynyt, koska Zeno ei ollut halunnut häntä nähtävän; mutta hänellä oli varsin selvä tietoisuus siitä, että hän näytti sairaalta ja väsyneeltä eikä ollut lainkaan soveliaassa kunnossa astumaan sellaisen kilpailijan silmien eteen, jota oli kuvattu hänelle kevätruusua kukkeammaksi; niin ettei uhraus lopultakaan ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.
"Kertokaa minulle mitä näette", sanoi hän tytöille.
Lucilla käänsi ylöspäin kellahtavat pikku kasvonsa.
"Niitä on kolme", vastasi hän. "Venetsialainen herra ja hänen rouvansa ja nuori neiti. Ainakin luulen, että hän on nuori."
"Minun luullakseni sinun pitäisi voida nähdä se", sanoi Zoë.
"Hänen kasvoillaan on huntu", vastasi Lucilla tirkistettyään alas; "mutta minä voin nähdä hänen tukkansa. Se on punainen ja sitä on hänellä aika paljon."
"Punainenko kuin Rustanin vaimon tukka?" kysyi Zoë.
"Oh, ei! Se on punainen niinkuin ylhäisen naisen; sillä se on hyvin värjätty Aleksandrian khenna-värillä. Nyt he astuvat veneestä — vanha rouva ensin — hän on lihava — kirjuri ja hänen miehensä auttavat häntä kahta puolta. Hän on kokonaan verhottu pitkään vihreään viittaan, joka on kirjailtu punaisilla ruusuilla. Hän on niinkuin tuleen syttynyt spenaattivadillinen. Kuinka lihava hän on!"
Lucilla hytisi vähän, ikäänkuin sisällisesti nauraen.
"Mitä hänen tyttärellään on yllä?" kysyi Zoë.
"Tummanpurppurainen viitta, jossa on leveät hopeaiset päärmeet."
"Kuinka rumaa!" huudahti Zoë, ilman erikoista syytä.
"Kirjuri kumartaa maahan asti", sanoi Lucilla. "Hän sanoo jotakin."
Hän herkesi puhumasta, ja kaikki kolme kuuntelivat. Zoë kuuli Omobonon äänen aivan selvästi.
"Kovaonnisen sattuman takia", sanoi kirjuri, "täytyi messer Carlon lähteä pois hyvin tärkeälle asialle, eikä hän ole vielä palannut. Minä olen hänen kirjurinsa ja talonhaltijansa, niinkuin teidän ylhäisyytenne suvainnee muistaa. Herrani poissaollessa minulla on kunnia lausua hänen vieraansa tervetulleiksi ja pitää huolta heidän viihtymisestään."
Sebastian Polo sanoi jotakin vastaukseksi tähän hienoon puheeseen; mutta matalalla äänellä, eikä Zoë voinut kuulla sanoja. Sitten omituisen vastenmielinen naisääni teki kysymyksen. Zoën mielestä sen sävy oli sammakkoparven kurnutuksen ja vanhan kanan kaakatuksen välimailta.
"Toivoaksemme annatte meille päivällisemme kaikissa tapauksissa", sanoi rouva, jolla tuntui olevan käytännöllinen mielenlaatu.
"Onko se tytön ääni?" kysyi Zoë Lucillalta kuiskaten.
Tyttö pudisti päätään.
"Äidin", vastasi hän. "Nyt he menevät sisään. En voi kuulla mitäOmobono sanoo, sillä hän menee edellä. Nyt he ovat kaikki menneet."
Zoë ei välittänyt siitä, ketä muita tuli, ja nyt kun hetki oli ohi, häiritsi häntä paljon vähemmän se tosiasia, että Giustina oli saman katon alla hänen kanssaan, kuin mitä hän oli odottanut. Hän ei uskonut Zenon koskaan suudelleen Giustinaa, eikä hän varmastikaan ollut koskaan astunut hänen päälleen.
Hän antoi nyt palvelustyttöjensä tehdä hänelle miten mielivät, tuskin huomatenkaan sitä taitoa, mitä he osoittivat auttaessaan häntä liikkumaan ja lieventäessään hänen kipuaan niin hyvin kuin vain itämaalaiset osaavat sen tehdä. Kun hän ei puhunut heille, eivät he uskaltaneet tehdä hänelle kysymyksiä isännän poissaolosta. Isäntä oli jäänyt hänen luokseen, kun heidät oli lähetetty pois; he olivat nukkuneet aamuun asti; herätessään he olivat löytäneet Zoën makaamassa sohvalla vaatteet yllä, ja isäntä oli poistunut talosta kenenkään näkemättä eikä ollut palannut. Niin pitkälle meni heidän tietonsa; mutta he olivat varmat siitä, että Zoë tiesi kaikki, ja he toivoivat, että jos he olisivat hänelle vielä tavallistakin enemmän mieliksi, niin hän tulisi ehkä lausuneeksi jonkun selittävän sanan, niinkuin valtiattaret joskus tekevät ollessaan erikoisen tyytyväisiä palvelijoihinsa. Useimmat nuoret naiset antavat hyvällä tuulella ollessaan kamarineitojensa tietää mitä he ovat tehneet; ja niinpiankuin he ovat kärtytuulella, kostavat kamarineidot kertomalla kaikki toisille palvelijoille. Sillä tavalla säilyy voiman tasapaino käskijän ja palvelijan välillä niinkuin nesteiden tasapaino ihmisruumiissa, jota ei voi hävittää aiheuttamatta tajuttomuutta.
Mutta vaikka Zoë tunsikin paljon vähemmän kipua senjälkeenkuin Julia ja Lucilla olivat kylvettäneet ja hieroneet häntä ja lievästi vedelleet kaikkia hänen niveliään, kunnes hän tunsi itsensä jälleen norjaksi ja kevyeksi, ei hän virkkanut mitään Zenosta. Ja vaikka he pukivat hänet niin taitavasti, ettei hän voinut olla hymyilemättä mielihyvästä heidän näyttäessään hänelle hänen kuvaansa suuresta peilistä, jota he pitelivät hänen edessään toinen toiselta puolen, ei hän sittenkään tehnyt muuta kuin kiitti heitä ystävällisesti ja antoi heille kummallekin kaksi lusikallista ruusunlehtihilloketta, joka edusti heille melkein taivaallista ihanuutta, niinkuin hän hyvin tiesi, ja jota hän itsekään ei suinkaan halveksinut. Siinä oli kuitenkin kaikki; ja he olivat hiukan pettyneitä, kun hän ei alentunut puhumaan heille isännän katoamisesta, joka oli suurin tapaus mitä oli sattunut siitä lähtien kuin he kaikki kolme olivat tulleet asumaan Zenon katon alle.
Sillävälin esitti Omobono alakerrassa hovimestarin osaansa, sijoittaen vieraat pöytään, joka oli katettu Kultaiselle Sarvelle antavaan suureen saliin. Polon puolisoiden jälkeen oli saapunut vielä toinen venetsialainen kauppias, vanha rikas pankkiiri Marin Corner, joka jo kauan oli harjoittanut liikettä Konstantinopolissa ja oli Sebastian Polon hyvä tuttava. Viides kutsuttu jäi tulematta, joten kaksi tuolia oli tyhjänä, kuudes kun oli Zenon oma paikka; ja hänen veistoskoristeisen tuolinsa taakse Omobono asettui ohjaamaan palvelijoita, näöltään varsin kunnioitustaherättävänä tummanpurppuraisessa nutussaan ja kauniissa hopeaketuissaan, jotka hän oli ripustanut ylleen sen korkean arvon osoitteeksi, joka hänellä tänään oli talossa. Omobono-parka! Ei ollut hänellä aavistustakaan, mitä hänellä vielä oli edessään sinä päivänä.
Kolmen vanhemman vieraan mielipaha Zenon poisjäämisen johdosta ei ollut erittäin syvä. Kukin omalla tavallaan he hiukan pelkäsivät merkillistä maanmiestään, josta kerrottiin mitä hurjimpia juttuja. Vaikka hän tosin oli äärimmäisen täsmällinen rahallisten sitoumustensa täyttämisessä, olivat sekä Sebastian Polo että Marin Corner aina tunteneet jonkunlaista hermostunutta arkuutta ollessaan liikeasioissa nuoren miehen kanssa, jonka tiedettiin pitäneen puoliaan kokonaisen talven suurta armeijaa vastaan, ja jonka kerrottiin tappaneen ainakin tuhat turkkilaista omilla käsillään, ja jonka ruskeat silmät kiiluivat kuin tiikerin silmät, milloin vain mainittiinkaan taistelusta. Olisi kerrassaan hankalaa, jos hän langenneen laskun suorituksen sijaan ilmestyisi Cornerin pankkiin hampaisiin saakka asestettuna ja vaatisi kassa-arkun sisällystä. Kaiken kaikkiaan molemmat vanhahkot kauppiaat söivät paremmalla ruokahalulla hänen ollessaan poissa.
Mutta Giustina oli lohduton, eivätkä maukkaat valmisteet maistuneet hänelle lainkaan, ei tuore Mustanmeren sammin mäti eikä hieno palamiitti, ei herkullinen viiriäinen eikä edes paistettu riikinkukkokaan, jonka uhkea pyrstö kohosi laajalta hopeavadilta kuin pilkullinen sateenkaari.
Giustina oli kookas, unelias olento, jolla oli tuuhea paljous kauniisti värjättyä tukkaa, kuten Lucilla oli Zoëlle sanonut. Hänellä oli suuret ja säännölliset kasvojenpiirteet, täysin väritön valkea iho ja tyytymätön suu. Hän käänsi usein silmiään nähdäkseen mitä ympärillä tapahtui, kääntämättä ollenkaan päätään, ikäänkuin olisi ollut liian laiska niinkään vähäiseen ponnistukseen. Hänen kätensä olivat hyvinmuodostuneet, mutta paksusormiset, ja ne muistuttivat näöltään uutta marmoria, ollen liian valkoiset herättääkseen mielenkiintoa ja liian kylmät kosketeltaviksi.
Hän oli hirveästi pettynyt ja syvästi loukkaantunut menettelystä, joka näytti hänestä tahalliselta loukkaukselta; sillä hän ei uskonut sanaakaan Omobonon kohteliaasta selityksestä. Totuus oli se, että Zeno oli kutsunut seurueen vain senvuoksi, että Giustinan äiti oli kutsunut itsensä toivossa saada hänet tekemään naimatarjouksen Giustinalle. Todellisuudessa ei mikään ajatus ollut ollut kauempana Zenon mielestä. Sebastian Polo oli vaimonsa yllyttämänä antautunut mitä läheisimpiin liikesuhteisiin Zenon kanssa ja tehnyt hänet kerran toisensa perästä osalliseksi liiketoimiin, jotka olivat olleet erinomaisen tuottavia. Hän oli saattanut Zenolle välttämättömäksi käydä usein häntä tapaamassa ja tehnyt sen helpoksikin alituisella vieraanvaraisuudellaan; nämä seikat selittivät Zenon tiheiden vierailujen koko salaisuuden. Mutta nähdessään etteivät asiat kehittyneet avioliiton suuntaan niin nopeasti kuin oli odottanut, oli Polon vaimo ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka hänellä oli aikomus saada ratkaiseviksi; hän oli pyytänyt itsensä ja tyttärensä päivälliselle Zenon luo. Tästä ei ollut pitkä matka viittailuihin, että Zeno oli saattanut Giustinan maineen vaaranalaiseksi, jonka perusteella olisi helppo vaalia Zenoa tekemään naimatarjous — menettelytapa, joka on ollut tuttu jokaiselle yritteliäälle äidille aina avioliiton alkuajoista saakka. Zenon arvo aviomiehen ehdokkaana ei ollut niin paljon hänen varallisuudessaan kuin hänen loistavissa tuttavuuksissaan kotimaassa ynnä siinä tosiasiassa, että keisari Kaarle oli ollut hänen kumminsa ja myöhemmin hänen ystävänsä ja suojelijansa.
Giustina antoi äänettömän kannatuksensa huolehtivien vanhempiensa toimenpiteille; siksi hän oli onneton eikä tahtonut syödä riikinkukkoa, mikä seikka suuresti suretti Omobonoa. Onneksi hänelle tuli tuon nuoren naisen pidättyväisyys täysin korjatuksi vanhempien vieraiden alttiudella, heidän ottaessaan Giustinan itsepintaisesti hylkimää ruokalajia melkeinpä kylläisyyteen asti.
Syödessään he puhelivat; se on, Sebastian Polo ja Marin Corner vertailivat mielipiteitään sellaisista liikeasioista kuin Persian silkistä, Kreikan viineistä ja valkoisista orjista, antamatta toisilleen vähäisintäkään tiedonpätkää, jonka olisi voinut muuttaa rahaksi. Ja Polon vaimo, joka piti silmällä parasta mahdollisuutta, kurnutti muutaman sanan silloin tällöin, yllyttäen Corneria puhumaan vapaammin liikeasioistaan; kukaties, tuumi rouva, hän sattuisi paljastamaan salaisuutensa sen ihmeellisen menestyksen suhteen, jolla hän sai hankituksi Kaukasiasta erinäisiä verrattoman kallisarvoisia turkiksia, joita ei yksikään muu kauppias ollut koskaan kyennyt hankkimaan. Mutta vaikka lihava rouva houkutteli häntä puhumaan ja viittoi täyttämään hänen pikariaan yhä uudelleen Khios-viinillä, ja vaikka mitä kauneimman auringonlaskun rusotus alkoi levitä Cornerin ohuelle nenälle ja korkeille poskipäille, niinkuin värikäs iltavalaistus kohoaa lännen taivaalle, oli Marin Cornerin puhe yhtä levollista ja selkeää kuin konsaan, ja jos se ollenkaan muuttui, niin muuttui se pikemmin vielä vähän entistäkin varovaisemmaksi.
Ja silläaikaa tuijotti Giustina tyhjän lautasensa ylitse Kultaisella Sarvella liukuviin veneisiin ja hautoi kiukkuaan sitä miestä kohtaan, jonka kanssa halusi naimisiin.
"Lapseni", kurnutti hänen äitinsä, "me ymmärrämme hyvin sinun pettymyksesi. Mutta sinun pitäisi koettaa olla iloinen, vaikkapa vain messer Marin Cornerin, isäsi arvossapidetyn ystävän vuoksi."
"Pyydän anteeksi jurouttani, rouva", vastasi tytär kuuliaisesti ja kaikella sillä muodollisuudella, jota lapsia opetettiin käyttämään heidän puhuessaan vanhemmilleen. "Minä koetan totella teitä."
"Kas niin, donna Giustina!" huusi Corner. "Me juomme teidän terveydeksenne ja onneksenne tässä hyvässä — —"
Lause jäi keskeneräiseksi ja hänen huulensa auki; kun hän laski pöydälle maistamattoman pikarinsa, tuijottivat hänen silmänsä kiinteästi Omobonon ja Polon välillä olevaan kohtaan ja iltaruskon värit häipyivät hänen nenältään, jättäen jälkeensä harmaan hämärän.
Lihava rouva luuli hänen saaneen halvauskohtauksen ja nousi puolittain istuimeltaan; mutta Giustinan silmät seurasivat hänen katseensa suuntaa ja hän päästi todellisen pelästyksen kirkaisun. Sebastian Polo, joka istui selin tytärtään säikähdyttäneeseen näkyyn, töllisteli toisiin kolmeen kummissaan. Mutta Omobono kääntyi puoleksi ympäri ja haukkoi henkeään, ja tarttuen Zenon tyhjän tuolin selustaan pyöräytti sen ympäri yhdellä jalalla, niin että se joutui hänen ja näyn väliin.
Toktamish seisoi siinä, irvistellen kokoontuneelle seurueelle tavalla, joka oli omiaan lyömään kauhulla uljaimmankin heidän joukostaan. Hän rehenteli upeasti täydessä loistavan keltaisen ja kullan värisessä univormussaan, ja hänen suunnattoman suuri pyöreä karvalakkinsa kenotti takaraivolle työnnettynä hänen pörröisessä päässään. Hänen oikea kätensä leikitteli kokonaisen asevaraston keskellä, joka hänellä oli vyössään, ja hänen verestävät silmänsä mulkoilivat peloittavasti hänen katsellessaan vuoroin kutakin vierasta, paljastaen terävät hainhampaansa kerran toisensa jälkeen.
Se oli totisesti Toktamish, tatarilainen; eikä Toktamish ollut täysin selväkään. Sitä enemmän oli hänen ilmestymisensä aikaansaama vaikutus hänelle mieleen. Hän astui heti poisjääneen vieraan tyhjälle paikalle, joka oli Giustinan vieressä.
"Näen, että olette varanneet paikan minulle", sanoi hän barbaarimaisella kreikankielellä. "Se oli hyvin ystävällisesti tehty! Ja olenpa ehtinyt ajoissa riikinkukkopaistillekin!"
Näin sanottuaan hän istahti tuolille, katseli ympäri pöytää ja irvisti jälleen.
Lihava rouva luhistui pyörtyneenä paikalleen, molemmat vanhanpuoleiset kauppiaat hivuttautuivat niin kauas pöydänreunasta kuin saattoivat, ja Giustina päästi uuden kirkaisun, kun tatarilainen tirkisti häneen veitikkamaisesti.
"Kuka on tämä ihminen?" koetti hänen isänsä kysyä arvokkaasti, tarkoittaen kysymyksensä Omobonolle.
Mutta Omobono oli hävinnyt, ja palvelijat olivat paenneet hänen perässään.
Toktamish kaasi puoli pulloa Khios-viiniä suureen venetsialaiseen pikariin ja kulautti sen kurkkuunsa ruokahalunsa terästämiseksi.
"Talon isäntä on voittamattomasta syystä poissa", huomautti hän, maiskuteltuaan huuliaan äänekkäästi. "Hän on lähettänyt minut pyytämään, että soisitte hänelle anteeksi ja olisitte kuin kotonanne."
Tällöin alkoi rouva Polo virota, ja molemmat miespuoliset vieraat hiukan rauhoittuivat tatarilaisen aikomuksiin nähden. Sisään tullessaan hän oli ollut sennäköinen kuin olisi aikonut murhata heidät kaikki, mutta hänen käytöksestään näkyi nyt selvästi, että hän halusi tehdä miellyttävän vaikutuksen. Hän veti riikinkukon itseensä päin ja otti heti kaikki vadille jääneet parhaat palat, käyttäen sormiaan vaivojen säästämiseksi. Giustina tarkasteli häntä päätään kääntämättä ja tuli siihen johtopäätökseen, että tatarilainen oli tarkoittanut vain osoittaa ihailuaan hänen kauneudelleen tirkistäessään häneen niin kamalasti. Giustina oli itse asiassa vähimmän arka koko seurueesta, vaikka olikin kirkaissut niin kimakasti, ja hän muisti sadun kauheasta hirviöstä, joka oli rakastunut kauniiseen prinsessaan. Hän pohti jo keinoja samanlaisen valloituksen tekemiseen.
"Onko meidän ymmärrettävä", kysyi Marin Corner kohteliaasti mutta epävarmalla äänellä, "että tulette messer Carlo Zenon luota?"
Toktamish murahti myönnytykseksi, sillä hänen suunsa oli täynnä, ja hän nyökäytti painokkaasti.
"Messer Carlo Zeno tarvitsee viipymättä suuren summan rahaa", sanoi hän, kyetessään jälleen puhumaan.
Sebastian Polo katsahti merkitsevästi Marin Corneriin, ja Marin Corner katsahti Sebastian Poloon. Lihava rouva höristi korviaan, kuvaannollisesti puhuen, sillä ne olivat niin syvälle uppoutuneina poskien ja leukapielten rehevään ympäristöön, että oli mahdotonta kuvitella niiden voivan mitenkään höristäytyä. Tatarilainen ahtoi jälleen suunsa täyteen, ja hänen tuuhea partansa keikkui leukojen mukana sitä seuraavan välttämättömän äänettömyyden aikana. Giustina vertasi häntä mielessään saaliinhimoiseen leijonaan, mutta hänen isänsä mielestä hän muistutti nälkäistä hyeenaa.
Huomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja saadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner värin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.
"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa rahoja?" kysyi hän.
Tällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi hiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä venetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä. Tatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.
"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut noutamaan rahoja", sanoi sotilas. "Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä. Tappelimme yhdessä Kreikassa."
Silloin kuului Omobonon ääni, levottomuudesta vapisevana.
"Ei ole mitään rahoja talossa!" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää Pololle ja Cornerille. "Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria maksuja suoritettavana."
Kirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän oli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen takapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta kätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri kuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten juopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa maksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.
"Mikäs tämä pikku elukka on?" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella silmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla vakavuudella.
Mutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli häntä leikillisesti.
"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?" kyseli hän ja nauraa hohotti vastaukseksi kysymykseensä.
Giustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa, ja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi vanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti melkein kuoliaaksi.
"Kas niin, kas niin!" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä kuin papupussia. "Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi, että saan itse katsoa onko talossa rahaa!"
Samassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi sen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas Giustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen äitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä. Taas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat kumpikin oveen päin.
Kauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oliOmobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.
"Ryöväystä!" läähätti hän. "Julkeaa ryöväystä!"
Toktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa kiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa ja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa. Omobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan, mutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat hermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.
"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen auringonlaskua", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.
Polo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli sellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin leveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" toistivat molemmat yhteen ääneen.
"Niin!" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä tärisivät helisten toisiaan vasten. "Kymmenentuhatta tukaattia! Ja jos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin löydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?"
He ymmärsivät, sillä hänen äänensä oli kuin ukkosenjyrinä ja hänkin oli noussut seisoalleen koko mahtavassa pituudessaan, täysinäinen pikari toisessa kädessä ja Omobonon avaimet toisessa. Sitten, ollen jo aikalailla juovuksissa, hän juhlallisesti kohotti avaimet huulilleen, luullen viinipikarin olevan siinä kädessä, ja mulkoillen silmiään kamalasti molemmille kauppiaille; ja löi mahtipontisella eleellä pikarin pöytään, ikäänkuin se olisi ollut avainkimppu, ja se särkyi sirpaleiksi ja keltainen viini läiskähti pitkin pöytää ja juoksi norona mosaiikkilattialle.
Kamala tatarinkielinen kirous ilmoitti hänen huomanneen erehdyksensä, ja koska hän heti päätti mielessään sen venetsialaisten syyksi, oli hänen ensimmäisenä toimenpiteenään viskata särkyneen pikarin jalka Polon päätä kohti; ja samassa hän tarttui tyhjään hopeapulloon ja sinkautti sen Cornerin naamaan. Kevyempi heittoase lensi maalinsa ohi ja särkyi siruiksi vastapäiseen seinään, mutta pullo iski suoraan Cornerin hoikkaan nenänvarteen kamalalla teholla, ja hän kaatui lattialle ja jäi makaamaan siihen vaikeroivana ja vertavuotavana kasana.
Polo ei joutanut katsomaan vaimoonsa eikä tyttäreensä, vaan pakeni avoimesta ovesta niin nopeaan kuin hänen vähemmän nopeista sääristään lähti. Hänen vaimonsa pyörtyi suoraa päätä, tällä kertaa täydellä todella, ja päästäen loppukurnutuksen vierähti sievästi alas tuoliltaan, loukkaamatta itseään lainkaan. Omobono litisti ohuen ruumiinsa seinää vasten, vavisten joka jäsenellään ja sopertaen pelosta; ja nähdessään raivanneensa niin tyydyttävällä tavalla liiat tieltään, suuntasi Toktamish uudelleen huomionsa Giustinaan, joka ei ollut pyörtynyt, mutta oli kuitenkin säikähtynyt niin, ettei kyennyt liikkumaan paikaltaan eikä yrittämään pakoon.
Tatarilainen veti tuolinsa lähemmäksi häntä ja hymyili äkkiä, ikäänkuin ei olisi tehnyt mitään tavatonta ja koettaisi vain tehdä itseään miellyttäväksi. Hän oli ryypännyt aamuvarhaisesta asti, mutta hän olisi sietänyt vielä ainakin pari kannua viiniä, ennenkuin se olisi saanut hänet pois tajultaan. Hän puhutteli Giustinaa syntymämaansa runollisella kielellä.
"Kuules, sieluni lempikyyhkyläinen!" alkoi hän mairitellen. "Täytäppäs malja ja anna minun kuulla hurmaavaa ääntäsi! Toktamish on puhdistanut talon niinkuin ukkosmyrsky puhdistaa laakson helteisen ilman! Juo, soma satakieliseni, niin kultainen viini lämmittää puheen pienessä kurkussasi, niinkuin aamuauringon paiste sulattaa jääpuikot parrastani, kun olen metsästänyt kaiken yötä talvella! Juo, vuonaseni, kevätkaritsani, lauhkea metsäkyyhkyseni, valkoinen jänöpupuseni! Juo, kaunoiseni!"
Tatarilaisen vertaukset olivat toivottoman sekavia, mahdollisesti siksi että hän käänsi ne kreikankielelle, mutta hän oli vakuutettu kaunopuheisuudestaan, ja kieltämättä hän oli väkevä kuin karhu. Hän oli täyttänyt uuden pikarin ja tahtoi nähtävästi välttämättä saada Giustinan juomaan siitä ennen häntä, sillä hän piti sitä hänen huultensa edessä vasemmalla kädellään, samalla kuin koetti kietoa oikean kätensä hänen vyötäisilleen ja vetää hänet polvelleen.
Mutta tämä oli enemmän kuin mihin Giustina oli valmis alistumaan. Sadussa oli peikko vähemmän likentelevä kauniin prinsessan läsnäollessa, lyhistyen tottelevaisuuteen heti kuin tämä sormellaankaan viittasi. Giustina oli vankkaa rakennetta, tavallisesti unelias eikä nopea liikkeiltään; mutta hän kykeni osoittamaan huomattavaa voimaa tarpeen tullen. Samassa kuin hän tunsi Toktamishin käden vyötäröllään, hän nousi tehden nopean, käärmemäisen liikkeen, joka vapautti hänet tatarilaisen käsivarren taipeesta, ja melkein ennen kuin Toktamish tajusi hänen olevan jaloillaankaan, oli hän paennut huoneesta ja läimäyttänyt oven kiinni jälkeensä.
Toktamish koetti seurata häntä, mutta kompastui ensin yhä tiedottomana makaavaan rouvaan ja sitten yhä vaikeroivaan Corneriin, niin että kun hän vihdoin saapui ovelle, oli hänen aikomuksessaan ehtinyt tapahtua muutos, mikä hänen omasta mielestään ainakin merkitsi parannusta. Naiset eivät milloinkaan karkaa talosta kadulle, päätteli hän; sentähden oli Giustina nyt yläkerrassa ja pysyisikin siellä; niin ollen olisi viisaampaa nauttia loppuun riikinkukko ja muut tarjolla olevat antimet, ennenkuin lähtisi tapaamaan Giustinaa. Sillä Toktamish oli huomannut ruoan ja viinin mieleisikseen, ja sellaisiksi, joita ei ollut tarjona joka päivä edes tatarilaiselle upseerillekaan, jolla oli yltäkyllin rahaa kukkarossaan. Hän oli vielä jokseenkin vakava askeleiltaan, palatessaan takaisin paikalleen pöydän ääreen.
Hänen silmäänsä pisti Omobono, joka seisoi seinää vasten litistyneenä ja yhä kauhun herpauttamana; sillä kaikki se, mitä on kerrottu tapahtuneen senjälkeenkuin Corner kaatui maahan ja Polo karkasi pois, oli kestänyt vain pari minuuttia.
Toktamish tunsi äkisti olonsa yksinäiseksi, ja pikku kirjuri huvitti häntä. Hän tarttui häntä kauluksesta ja huiskautti hänet Giustinan tyhjälle tuolille pöydän ääreen.
"Voit pitää minulle seuraa sill'aikaa kuin lopetan päivälliseni", selitti hän. "Minä en voi syödä yksinäni — se haittaa ruoansulatustani."
Hän hohotti täyttä kurkkua ja taputti Omobonoa selkään leikkisästi. Pikku miehestä tuntui kuin olisi häntä isketty hartiain väliin suurella kinkulla, ja hänen hengityksensä melkein salpautui; ja hän ihmetteli, millä kumman tavalla hänen tiukalle kiristetyt sääryksensä olivat kestäneet noin äkillisen istuutumisen aiheuttaman pingoituksen.
"Sinähän näytät nälinkuoliaalta", huomautti tatarilainen huolestuneella äänellä, katseltuaan tarkasti hänen naamaansa. "Sinä tarvitset ruokaa ja juomaa, mies!"
Äkillisestä vieraanvaraisuuden päähänpistosta hän alkoi kasata ruokaa Giustinan käyttämättömälle lautaselle, missä toimessa hän osoitti ylvästä välinpitämättömyyttä syömisen tieteestä, tai mahdollisesti humalaisen huumoria. Hän pinosi riikinkukkopaistin palasia, pientä suolakalaa, oliiveja, salaattia, rusinoita, kuivattuja viikunoita, sokeroituja mansikoita ja hunajakaakkua, kunnes oli mahdoton saada enempää pysymään lautasella, ja asetti sitten kaiken Omobonon eteen.
"Syö tämä", sanoi hän. "Se tekee sinulle hyvää."
Sitten hän kävi jälleen käsiksi riikinkukkopaistiin hyvällä halulla.
Omobono olisi noussut ylös ja livahtanut tiehensä, jos olisi uskaltanut. Lähinnä ruumiillista pelkoa ahdisti häntä se hirmuinen sopimattomuus, johon hän teki itsensä vikapääksi istumalla isäntänsä ruokapöydässä, missä vierasten olisi pitänyt olla. Tämä tuntui hänestä ihan hirveältä.
"Itse asiassa, herra", aloitti hän, "jos sallitte, niin minä mieluummin — —"
"Älä puhu. Syö!"
Toktamish näytti esimerkkiä kiskaisemalla lihan riikinkukon säärestä hampaillaan.
"Se on sinulle tarpeen", lisäsi hän, suu täpö täynnä.
Kirjuri-poloinen katseli sitä kummallista sekasotku-ateriaa, jonka hänen kiduttajansa oli asettanut hänen eteensä, ja hänessä synnytti sangen epämieluisan tunteen jo pelkkä ajatus sellaisen moskan maistamisesta. Sitten hän vilkaisi tatarilaiseen ja näki tämän verestävien silmien mulkoilevan häneen rumasti, samalla kuin hän hampain kalvoi sääriluuta, ja kauhu hyydytti hänen sydäntään uudelleen. Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi syömästä? Toktamish heitti luun pöydälle ja kaatoi viiniä kahteen pikariin.
"Messer Carlo Zenon malja!" huusi hän, vieden viinin huulilleen.
Omobono arveli, että pieni viinitilkka ehkä rauhoittaisi hänen hermojaan, ja sitäpaitsi, eihän hän oikein voinut kieltäytyä juomasta isäntänsä maljaa.
"Hyvä!" nauroi Toktamish. "Jollet voi syödä, voit ainakin juoda!"
Juuri silloin Corner voihkaisi surkeasti, viruessaan lattialla. Hänen nenänsä oli pahasti loukkautunut, mutta vielä pahempi oli hänen pelästyksensä. Tatarilaista se ei miellyttänyt.
"Jos tuo mies on kuollut, niin vie hänet ulos ja hautaa hänet!" huusi hän Omobonoon päin kääntyen. "Jos hän elää, niin potkaise häntä ja käske hänen pitää suunsa kiinni! Hän häiritsee meidän päivällistämme."
Omobono luuli näkevänsä karkaamismahdollisuuden ja nousi seisoalleen, ikäänkuin totellakseen. Mutta tatarilaisen pitkä käsivarsi tavoitti hänet samassa kiinni, ja Omobono häätyi jälleen istumaan.
"Minä luulin teidän tarkoittavan, että minun piti viedä hänet pois", selitti hän pelokkaasti.
"Minä puhuin orjille", sanoi Toktamish totisena, vaikk'ei ollut yhtään palvelijaa eikä orjaa kuuluvissakaan.
Onneton kauppias, joka ei ollut lainkaan poissa tajultaan ja oli arvattavasti vaikeroinut vain hämärästä säälin herättämisen halusta, oli nyt hiljaa, sillä hän ei halunnut joutua potkittavaksi, vielä vähemmän ulos vietäväksi ja haudattavaksi. Tatarilaista näytti seurauksena ollut äänettömyys tyydyttävän. Juotuaan vielä toisen pikarin hän nousi jaloilleen ja otti Omobonoa käsipuolesta; ryyppyjen määrään katsoen hänen jalkansa olivat vielä ihmeen vakavat.
"Missä kassa-arkku on?" kysyi hän, raahaten kirjuria toista ovea kohti, joka oli vastapäätä sitä, mistä Giustina oli juossut ulos.
"Talossa ei ole ollenkaan rahoja", huusi Omobono uudistuneen kauhun vallassa. "Minä vannon teille, että talossa ei ole rahoja!"
"Hyvä on", vastasi tatarilainen, joka sillävälin oli ottanut avaimet pöydältä. "Näytä minulle tyhjä arkku."
"Ei meillä ole mitään kassa-arkkua, herra", vastasi kirjuri, päättäen hillitä pelkonsa ja puolustaa isäntänsä omaisuutta kuolemaansa saakka.
Vaikeus oli siinä, miten toteuttaa tuo jalo päätös. Toktamish kouraisi häntä molemmista käsivarsista ja piti häntä kuin ruuvipihdeissä.
"Pieni mies", sanoi hän vakavasti. "Talossa on kassa-arkku, ja minä haen sen arkun ja panen sinut siihen arkkuun ja heitän arkun veteen. Sitten tiedät, ettei ole hyvä valehdella Toktamishille. No, näytä nyt missä se on."
Omobono kutistui häpeästä ja pelosta melkein puoleen luonnollista kokoaan ja näytti tietä liiketoimistoon. Vain kerran hän pysähtyi, tehden uljaan yrityksen olla urhoollinen, ja koetti lukea omituista lyhyttä rukoustaan, jota hän käytti kaikissa elämänsä merkkitilaisuuksissa.
"Oi Herra, suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle", aloitti hän, ja vaikka hän oivalsikin, että hänen nykyisessä tilanteessaan tämä pyyntö ei ollut varsin asiaankuuluva, olisi hän kuitenkin jatkanut pyytäen voittoa genualaisista, periaatteen vuoksi.
Mutta samassa hän tunsi jotakin terävää kuin neula pistävän häntä juuri siihen, missä hänen housunsa luonnollisissakin olosuhteissa olisivat olleet kireimmällä ja missä tällä kertaa ylöspäin kiskova jännitys oli ankarin; sanalla sanoen, siihen ihmisruumiin osaan, joka, kuten useimmat meistä tietävät jo lapsuutensa päiviltä, on erittäin herkkä kivulle. Ei käynyt vastustaminen tällaista todistustaa posteriori;pikku miehen pää painui alas, hänen hartiansa kohosivat ylös ja hän tepsutti edelleen; ja vaikk'ei häntä voitukaan estää lopettamasta rukoustaan, oli hän jo saapunut liiketoimiston ovelle alkaessaan vasta rukoilla itselleen voimaa vastustaa uteliaisuutta, mikä pyyntö oli sillä hetkellä vieläkin vähemmän paikallaan kuin genualaisten tuhoa tarkoittava anomus. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Toktamish astuivat huoneeseen, ja tatarilainen sulki oven jälkeensä.
Ei kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan heitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi Lucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan rautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli ollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla tiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja ettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.
Giustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät tahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on synnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin yksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin todellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne, että siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat heitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka naisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen hellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa kuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan miessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa oleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan, varmana siitä, että tapaisi toisia naisia.
Yläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën huoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla verhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia ääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku orjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen ruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta paikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita heidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja muisti salvan.