Sillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui huohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja tuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän tatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka arvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.
Silloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan katseella, jota hän ei koskaan unohtanut.
"Se hirviö!" huudahti hän, ikäänkuin selitykseksi ja anteeksipyynnöksi.
Zoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu, eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli pelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa ja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi, saattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta vastata kyselyihin.
"Te olette Giustina Polo", sanoi Zoë. "Minä olen Arethusa, messer CarloZenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?"
Giustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan sangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.
"Te olette hänen orjansa!" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti hengittäen. "Ahaa — minä alan ymmärtää."
"Niin alan minäkin", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja, värjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.
Hänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut tarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.
"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?" kysyi Giustina, tullen kylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan yhteiskunnallisen ylemmyytensä.
"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa", vastasi Zoë teeskentelemättömästi. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä aina."
"Sitä en epäilekään", sanoi Giustina. "Viisi viikkoa! Niin, minä ymmärrän nyt."
Silloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja hänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä, kuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään huomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei ketään ollut tulossa.
"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut", sanoi Zoë."Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä", vihjasi hän.
Giustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta, ja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän jatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta tukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä hän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta. Epäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut niiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan vallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät tulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.
Tämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että Zeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi pahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän vaatimiaan rahoja.
"Kymmenentuhatta tukaattia!" kertasi Zoë. "Niin paljoa ei ikinä voida saada kokoon!"
"Minun isäni voisi maksaa vaikka kaksi sen vertaa, jos haluaisi", vastasi rikkaan kauppiaan tytär pöyhkeänä isänsä suunnattomasta äveriäisyydestä. "Mutta minä tuskin luulen hänen antavan mitään", lisäsi hän hitaasti, samalla kuin hän tarkkasi Zoën kasvoja nähdäkseen mikä vaikutus tällä väitteellä olisi.
"Messer Carlolla on monta ystävää", vastasi Zoë rauhallisesti. "Mutta jos hän on elossa, on hyvin todennäköistä että hän tulee kotiin maksamatta mitään lunnaita. Ja jos hän tekee sen, niin hän varmasti panee sotilaat maksamaan sen kepposen, jonka he ovat hänelle tehneet."
"Te ette näytä olevan huolissanne hänen tähtensä", sanoi Giustina, hänen näennäisen tyyneytensä eksyttämänä ja hämmästyttämättä.
"Oletteko te?" kysyi Zoë.
Silloin Julia avasi oven, sillä hän oli kuunnellut sisäpuolelta ja kuullut toverinsa paljaiden jalkain sipsutuksen porrassiltaman kivipermannolta. Lucilla pujahti sisään, miltei tanssien ihastuksesta äskeisen urostyönsä johdosta ja käyttäytyen kuin jokin pieni sadun keijukainen.
"Minä lukitsin heidät toimistoon, kokóna!" huusi hän. "Tatarilaisen jättiläisen ja kirjurin! He ovat varmassa tallessa!".
Hän nauroi hilpeästi, ja Julia nauroi mukana. Giustina muisti yht'äkkiä äitinsä, joka oli pyörtynyt ruokasaliin. Mitä hänen isäänsä tuli, tiesi hän hänen luonteensa tuntemuksen perusteella, että kun vaara oli ilmestynyt, hän oli varmasti turvallisessa paikassa. Hän ei piitannut siitä, miten oli käynyt Marin Cornerin, jota hän inhosi siitä saakka kuin tämä kerran oli rohjennut pyytää hänen kättään, vaikka oli viisikymmenvuotias leski. Mutta hänen äitinsä oli sentään oikeutettu saamaan osakseen jonkunverran huolta, jollei muun vuoksi, niin siksi, että oli saattanut maailmaan sellaisen ihmeellisen olennon, jollainen Giustina todella uskoi olevansa. Sisimmässä sydämessään tuo nuori nainen kuitenkin tunsi kaunaa häntä kohtaan siitä, että tämä oli tullut niin suunnattoman lihavaksi; koska tapahtuu hyvin usein, että tyttäret vanhemmiksi tullessaan tulevat yhä enemmän äitiensä kaltaisiksi, ja Giustina tiesi jo itsekin olevansa jokseenkin painava ikäisekseen. Olisi hirveätä olla lihava kolmenkymmenen ikäisenä, ja olisi hänen äitinsä syy, jos hänestä sellainen tulisi. Monille tyttärille on tällainen päättely varsin tuttu, vaikka he ehkä nostavatkin huudon ja herjauksen markkinakujan sadunkertojaa vastaan siitä, että tämä on paljastanut sen nuorille miehille.
Giustina nousi nyt ylös hyvin arvokkaana, kun hän oli täysin vakuutettu talon turvallisuudesta. Zoë teki kysymyksiä Lucillalle, joka saattoi tuskin vastata purskahtamatta nauruun siitä lystikkäästä ajatuksesta, että hän oli vanginnut Omobonon ja hirmuisen tatarilaisen. Pikku kirjuri ei ollut koskaan eläessään ollut häijy kenellekään, mutta kerran tai pari, kun isäntä oli ollut poissa ja hänen oli täytynyt esiintyä arvokkaana hänen puolestaan, oli hän tavannut orjatytöt portailla vetelehtimässä ja uhannut heitä isännän suuttumuksella ja siitä seuraavalla hyvin ansaitulla rangaistuksella, jos heidät vielä kerran tavattaisiin tyhjäntoimituksesta valtiattarensa huoneiston ulkopuolelta; ja senvuoksi oli ihastuttavaa tietää, että hän oli lukon takana Toktamishin kanssa henkensä pelossa ja että hänen hirmuinen arvokkuutensa oli mennyt kokonaan riekaleiksi hänen säikähdyksessään.
"Sinä olet älykäs tyttö", sanoi Zoë. "Toivon vain, että ovi on luja."
"Minä kutsuin palvelijat ja orjat ennenkuin palasin yläkertaan", vastasi Lucilla. "He jäivät kasaamaan huonekaluja ovea vasten. Ei jättiläinenkään voisi päästä sieltä nyt ulos."
"Omobono-parka!" huudahti Zoë. "Kuinka peloissaan hän mahtanee olla."
Giustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen hameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi peilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä hymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille. Tultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi nyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin ja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen syvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä ja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja jäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi mielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun hänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.
Mutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita alas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia minuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla olevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli hyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja kuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner piteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei hän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan apuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja tyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa kotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan pieksämällä orjiaan.
"He ovat menneet", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos rannasta.
Zoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi siinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä levottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa ympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se hävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties vaarallinenkin.
Hän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa, jolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna toimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos vapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos tatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen eteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen tielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo parhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.
"Tule", sanoi hän Lucillalle. "Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan mitä olisi tehtävä."
Ei Toktamish eikä hänen uhrinsakaan tietäneet että Lucilla oli pistänyt oven salpaan heidän jälkeensä, sillä Omobono oli liian kauhuissaan kuullakseen mitään muuta kuin tatarilaisen äänen, ja viimeksimainittu taas oli juuri sillä humaltumisen asteella, jolloin ihminen ei huomaa mitään, mikä ei ole läheisessä yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka sillä haavaa on hänessä vallitsevana; tämä mielentila on hyvin tuttu sellaisille, joiden tehtävänä on saada kiinni ihmisiä tai pettää heitä.
Kassa-arkku oli seinän vieressä huoneen kauimmaisessa nurkassa, likellä sitä korkeata pulpettia, jonka ääressä Omobono tavallisesti työskenteli. Tultuaan sen luo kirjuri jäi seisomaan, ja Toktamish kumartui alas ja alkoi haparoida avaimilla.
Arkussa oli kolme lukkoa, ja joka lukossa oli säppi, joka sulkeutui lujan jousen painamana, kun arkun kansi laskettiin alas, ja jokaiseen lukkoon tarvittiin eri avain. Se oli suuri arkku, ylt'yleensä rautalevyllä verhottu ja lujasti rautakiskoilla vyötetty, mitkä kaikki pidettiin kirkkaina jokapäiväisellä kiilloituksella.
Toktamish ei saanut avaimia sopimaan ja luopui kiroten yrityksestä.
"Aukaise se!" komensi hän, tarttuen vapisevaa kirjuria kauluksesta ja painaen hänet polvilleen arkun eteen.
Tottelemattomuus olisi tatarilaisen silloisen mielentilan takia ollut samaa kuin kuolema. Omobono pisti kunkin avaimen lukkoonsa, väänsi jokaista kolme kertaa ja keskimmäistä vielä neljännen kerran, mikä vaikutti sen, että kaikki jouset peräytyivät yhdellä kertaa; samalla hän kohotti raskasta kantta hiukan toisella kädellään ja avasi sen sitten molemmilla.
Toktamish alkoi syytää sisältöä lattialle kiireellä touhulla, tarttuen rahapusseihin kaikkein ensiksi; mutta niitä ei ollut monta, eivätkä ne olleet kovin raskaitakaan, sillä nuoren kauppiaan pääoma oli sijoitettu useihin yrityksiin ja virui harvoin joutilaana, ja mitä säästövaroihin tulee, oli hän ottanut kassastaan kahden viime päivän aikana melkoisia summia jaettavaksi palatsin vartijoille. Tatarilainen näki pian, ettei arkussa ollut tuhattakaan kultatukaattia, ja hopeaa varsin vähän. Muun sisällön muodostivat tilivihkot, paperit ja pergamentit, joista useat merkitsivät suurta omaisuutta, mutta joita varas ei voinut vaihtaa kullaksi. Toktamishilla oli tietämättömän raakalaisen käsitys rikkaudesta, ja syvästi petyttyään hän suuttui heti raivoisasti.
"Missä on aarre?" karjui hän, ja hänen kasvonsa tulivat tummanpuhuviksi.
Hän ravisteli Omobonoa kuin rääsyä, toistaessaan kysymystään yhä uudelleen. Onneton kirjuri tunsi hetkensä vihdoinkin tulleen, ja vaikka hän koetti puhua ja väittää vastaan, ei hän todellisuudessa saanut suustaan äännähdystäkään. Silloin Toktamish muisti omat sanansa.
"Minähän sanoin, että minä hukutan sinut tuossa arkussa!" huusi hän. "Ja kautta auringon ja kuun, niin uuden kuin täyden, minä teen sen! Minä teen sen, kautta viinin ja viiniköynnöksen ja viininjuomarien, sinä rotta, sinä viheliäinen italialais-kirppu, sinä laiha pikku luupussi!"
Sitten hän nosti Omobonon ilmaan sivuttain toisesta kädestä ja toisesta jalasta ja laski hänet pyörtyvänä tyhjään raha-arkkuun, jonka kannen hän heti pisti kiinni. Se sulkeutui terävään napsahtaen, kun lukkojen kolme jousta yht'aikaa loksahtivat kolmen säpin loviin. Samassa Omobono menetti tajuntansa; hänen viimeinen vaikutelmansa oli ollut se, että hänet tapettiin ja että hän tulisi heräämään kiirastulessa, ja hän oli vielä epätoivoisesti yrittänyt lukea rukousta, kun Toktamish sivalsi hänet jaloiltaan, mutta hän ei voinut muistaa kuin viimeiset sanat:
"… Voimaa vastustaa uteliaisuutta."
Sitten pimeni kaikki, suuret lukot loksahtivat hänen yläpuolellaan ja hän ei tiennyt enää mitään. Suoritettuaan menestyksellä tämän urhean teon, istuutui juopunut jättiläinen vakavana arkulle miettimään, sillä hän oli jo unohtanut aikoneensa heittää sen Kultaiseen Sarveen, ja sitäpaitsi hän silloisessakin tilassaan tiesi, että neljäkin miestä voisi vain vaivoin liikuttaa sellaista painoa. Istuessaan hän kumartui alas ja veti arkun hajanaista sisällystä itseensä päin, poimien pienet rahapussit asiapaperiröykkiöiden seasta. Sitten hänelle johtui mieleen, että olisi mukavampaa panna kaikki rahat yhteen säkkiin, jonka hän voisi kiinnittää vyöhönsä. Se ei olisi varsin raskas paino, ja reppuunsa ei hän voisi mitenkään saada kaikkia pusseja sullotuksi. Tuhat kultatukaattia painoi vain kaksikymmentä naulaa kultasepän painoa.
Pantuaan kaikkityyni löytämäänsä tyhjään pehmeään nahkapussiin, hän nousi jaloilleen, aikoen lähteä ryöstämään taloa, koska ei ollut löytänyt kassa-arkusta mitä oli odottanut. Se oli hänelle tuttua työtä, sillä Kreikasta lähdettyään hän oli ollut ryövärinä ennenkuin oli ruvennut kunnialliseksi ja pestautunut keisarin palvelukseen. Hän potkaisi kassa-arkkua ennenkuin lähti huoneesta.
"Hyvästi, pikku mies!" nauroi hän.
Mutta vastausta ei kuulunut, ja ajatellessaan, että Omobono oli ollut niin hauras olento, että oli kuollut säikähdyksestä, hän nauroi vielä kovemmin, läjäyttäen kämmentään valtavaan reiteensä. Hänestä tuntui kerrassaan sanomattoman hullunkuriselta, että joku suorastaan kuolisi juuri pelosta.
Hän oli kiinnittänyt nahkasäkin lujasti vyöhönsä ja astui ovelle mennäkseen ulos. Huomatessaan oven lukituksi hän tähysteli sitä uteliaasti ja raappi korvallistaan, koettaen muistaa oliko hän lukinnut sen jälkeensä vai ei, sillä hän muisti kyllä sulkeneensa sen, jotta ei kukaan pääsisi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa. Mutta lukossa ei ollut avainta sisäpuolella. Hän oli ehkä pudottanut sen tai pistänyt sen reppuunsa, ja hän alkoi etsiä sitä, kulkien ympäri huonetta ja potkien papereita ja tilikirjoja sinne ja tänne. Sitä ei näkynyt missään, ja ikkunat olivat vahvasti raudoitetut; mutta hän ei epäillyt, etteivätkö hänen voimansa riittäisi oven auki murtamiseen. Sehän olisi vain pikkuasia.
Hän ravisteli sitä rajusti, iski, potki ja ravisteli uudelleen, mutta hänen ällistyksekseen se ei liikahtanut tuumaakaan. Palvelijat olivat työntäneet sitä vasten raskaan marmoripöydän, jolle olivat sitten kasanneet puoli tonnia huonekaluja; yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää murtautua seinän läpi. Silloin hänen mieleensä juolahti, että Omobono ehkä oli ottanut avaimen. Hänen oli avattava arkku, vaikka olikin sääli häiritä kuollutta miestä, joka oli saanut niin erinomaisen ruumiskirstun levätäkseen.
Mutta arkku ei ottanut avautuakseen enempää kuin ovikaan, sillä pontimet olivat loksahtaneet kiinni eikä hän ymmärtänyt lukon monimutkaista rakennetta. Hän koetti kerran toisensa jälkeen, mutta epäonnistui joka kerta. Ehkäpä kirjuri ei sittenkään ollut kuollut. Toktamish päätti puhua hänelle ja kysyä häneltä, miten kassa-arkku avattiin.
"Pikku mies", sanoi hän, "minä päästän sinut pois, jos sanot miten avaimia on käytettävä." Mutta pikku mies ei vastannut. Jos hän oli hengissä ja kuuli, ei hänellä ollut halua päästä ulos niinkauankuin hänen kiduttajansa oli talossa. Se ajatus, että kirjuri kukaties kuuli, mutt'ei tahtonut puhua, sai Toktamishin raivoisaan vimmaan.
Hän tarttui korkeaan jakkaraan, joka seisoi pulpetin vieressä, ja iski sen olkansa takaa hirveällä voimalla kassa-arkun kanteen, niin että se särkyi pirstaleiksi räsähtäen. Hän riehui vaahto suussa, hän mylvi ja kiljui ja murskasi huonekalun toisensa jälkeen arkun vankkaa lautavuorausta vasten saavuttamatta sillä mitään ja saamatta pienintäkään vastausta Omobonolta, joka oli yhä puolitajuttomana, hyväksi onneksi hermoilleen, uneksien piiloutuneensa leivinuuniin hirmuisen ukonilman raivotessa.
Jakkara oli mennyt sytykesälöiksi, kaksi suurta tuolia oli seurannut samoja jälkiä, ja Toktamish oli juuri kohottamassa itse pulpettia, lennättäen mustetolpon, kynät ja paperit pitkin nurkkia, ja aikoen murtaa kassa-arkun yhdellä valtavalla iskulla, kun soinnukas ääni puhui säyseästi lähinnäolevasta ikkunasta. Zoë palvelustyttöineen oli siellä, ja koko talon miespuolinen palvelija- ja orjalauma heidän takanaan. Nuo kolme tyttöä seisoivat leveällä kivipenkillä, joka kulki pitkin talon ulkoseinustaa italialaiseen tapaan, ja he saattoivat helposti nähdä sisään ristikon läpi. Kiireissään Zoë ei ollut vetänyt huntua kasvoilleen, ja kun tatarilainen näki hänen kauniit kasvonsa ikkunassa, vaikutti se hänen herkkiin tunteisiinsa silmänräpäyksellisellä teholla. Näky oli sata kertaa suloisempi kaunista Giustinaa, joka oli päässyt häneltä karkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään Zoën kaltaista, sellaisena kuin tämä seisoi ulkopuolella iltapäivä-auringon rauhallisessa paisteessa. Hetken tai pari hänen päänsä oli melkein selvä; pulpetti putosi hänen käsistään rauta-arkulle eikä edes särkynyt, ja Toktamishin kädet riippuivat kylkiä pitkin hänen tuijottaessaan tyrmistyneen ihmetyksen vallassa.
Zoë oli iloinen että tatarilaisen ja hänen välillään oli rautaristikko, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut enemmän raivoavan pedon näköinen. Hän oli tähystellyt huolissaan Omobonoa, mutta kun ei hän nähnyt jälkeäkään hänestä eikä veripilkkuakaan, päätti hän kohta mielessään, että kirjuri oli päässyt pujahtamaan pois jotakin salaista tietä senjälkeenkuin Lucilla oli salvannut oven.
"Missä on messer Carlo?" Näin kuuluivat ne sanat, jotka pidättivätToktamishin juuri kuin hän oli murskaamaisillaan pulpetin.
Hän seisoi tuijottaen typertyneenä Zoëhen, ja kun hän ei vastannut, uudisti Zoë kysymyksensä, katsoen häneen rauhallisen kiinteästi, niin että hän ymmärtäisi olevansa täydellisesti hänen vallassaan. Kun Toktamish kuuli äänen toistamiseen, teki hän vaistomaisen yrityksen ulkonäkönsä silostamiseksi, samaan tapaan kuin riikinkukko levittää pyrstönsä naaraan edessä; hän veti ulospäin valtavat viiksensä, haraisi takkuista partaansa molemmilla käsillään, asetti korkean karvalakin paremmin päähänsä ja hymyili itsetyytyväisenä astuessaan ikkunan luo, valmiina, oman arvionsa mukaan, voittamaan minkä naissydämen hyvänsä koko Konstantinopolissa. Huonekalujen särkemisen vaatima ruumiinliikunta oli arvatenkin tehnyt hänelle hyvää, sillä hän käveli aivan vakavasti, silmät selki selällään ja suuri päänsä hieman kallellaan.
"Messer Carlo on turvassa ja voi hyvin", vastasi hän tultuaan lähelle ristikkoa. "Hän on lähettänyt minut hakemaan vähän rahaa, jota hän välttämättä tarvitsee."
"Teillä on omituinen tapa toimittaa hänen asiaansa", huomautti Zoë, katsellen murskattujen huonekalujen sirpaleita.
Toktamish tunsi, että hänen ympärillään vallitseva hävitys vaati selityksen.
"Olen tappanut rottia", sanoi hän. "On merkillistä kuinka paljon rottia ja hiiriä tulee liiketoimistoihin!"
"Missä on messer Carlo?" kysyi Zoë kolmannen kerran.
"Suloinen taivaan villakaritsa", sanoi Toktamish nojaten ikkunalautaan ja tuoden kasvonsa likelle ristikkoa, "jos annat minulle vain yhden pikku suukkosen, niin sanon missä Carlo on!"
Zoë astahti sivullepäin kivipenkillä, jolla hän seisoi, sillä hän näki että Toktamish aikoi pistää toisen kätensä ristikon läpi tarttuakseen häneen; ja vaikka ristikkokin oli heidän välillään, näytti tatarilainen voivan kiskaista häneltä käsivarren irti, jos hän vastustaisi. Hädin tuskin Zoë ennättikään ajoissa pois hänen ulottuviltaan. Toktamish nauroi jokseenkin tyhjää naurua, kouraistessaan ilmaa. Ristikko ulkoni muutamia tuumia ikkunasta niinkuin häkin pää, kuten on tavallista vanhoissa italialaisissa taloissa; ja vaikka Zoë oli toisella sivulla, saattoi Toktamish kuitenkin nähdä hänet.
"Jos tulet tänne sisäpuolelle, niin sanon mitä haluat tietää, kyyhkyläiseni", sanoi hän veitikkamaisella silmäniskulla, sillä hän ei todellakaan uskonut yhdenkään naisen voivan vastustaa häntä.
"Kiitos", vastasi Zoë. "Minä en tule sisään, mutta minä tahdon varottaa teitä. Jos ette sano minulle missä messer Carlo on, niin annan ampua teidät isännän varsijousella kuin hullun koiran."
"Noudanko jousen?" kysyi Carlon palvelijan, venetsialaisen gondolierin ääni, sillä tämä oli erinomainen ampuja ja oli saanut palkinnon ampumakilpailussa Lidolla.
Mutta Toktamish nauroi halveksivasti.
"Teidän varsijousenne ei pysty ampumaan luukkujen läpi", sanoi hän, "sillä ne olivat hyvin tukevat, ainakin kolmea tuumaa paksut. Sitäpaitsi", lisäsi hän, "minä voin istua lattialla ikkunan alla, niin ettette edes näe minua."
"Jos emme voi ampua teitä, niin voimme tappaa teidät nälkään", oliZoëlla vastaus valmiina.
"Pikku uuhi-karitsani", sanoi tatarilainen, "Toktamishin sydän läpättää sinulle kuin koiperhonen lampussa. Yhdestä suukkosesta saat kaikki mitä pyydät!"
"Ymmärrättekö, että aion tappaa teidät nälkään?" kysyi Zoë tuikeasti.
"Ei toki, kaunis puna-valko-kaniseni! Ethän ole niin kovasydäminen! Ja sitäpaitsi, jollet päästä minua ulos ja anna minulle suukkosta, niin tulevat mieheni kohta ja polttavat Carlon talon poroksi, ja minä vien sinut mukanani! Hahaa! Sitäpä et ollut ajatellut! Mutta Toktamish ei olekaan loukulla otettavissa kuin mikäkin penikka. Hän on vanha susi ja tuntee metsän. Mieheni tietävät minun olevan täällä, ja jollen palaa heidän luokseen tunnin kuluessa, niin he tulevat hakemaan minua. Sellainen oli sopimus, ja minä voin kyllä odottaa niin kauan. Sitten heitä tulee kuusikymmentä, ja ennenkuin ilta on mennyt, viemme Carlon keisarin luo ja annamme hänet ilmi ja kerromme kaikki mitä tiedämme; ja huomisaamuna hän on mestauspaalussa keskellä kilparataa, ja vasta kolmantena päivänä hän on kokonaan kuollut! Hahaa! Muistanpa kuinka katselimme sitä vanhaa Mikael Rhangabe-lurjusta! Minä olin miehineni vartiossa häntä mestattaessa!"
Zoën posket valahtivat kalman kalpeiksi, ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. Jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut ase kädessään, olisi hän voinut antaa hyvin tähdätyn iskun ristikon läpi, ja Toktamishin päivät olisivat päättyneet äkisti. Mutta rautatankojen toisella puolella nauroi juopunut tatarilainen taidolleen, jolla hän oli osannut hänet säikäyttää, sillä hän luuli Zoën kalvenneen pelosta.
"Eikö kukaan voi vaientaa tuota elukkaa?" huudahti Zoë vihasta vapisevalla äänellä.
"Se on helposti tehty", lausui hänelle tuttu ääni.
Hän kääntyi ja katsahti alas penkki-korokkeeltaan, ja näki GorliasPietrogliantin liikkumattomien kasvojen katsovan vastaansa.
"Tulkaa sisään, kokóna", sanoi tähtienselittäjä, ojentaen kätensä auttaakseen häntä maahan. "Lähetämme hänelle ruukun messer Carlon vanhinta viiniä, jotta tunti kuluisi hupaisemmin, ennenkuin hänen miehensä tulevat polttamaan taloa!"
Zoë ymmärsi annetun neuvon viisauden; Toktamish joisi itsensä tunnottomaksi lyhyessä ajassa.
"Tähtienselittäjä on oikeassa", sanoi hän palvelijoille. "Tulkaa sisään kaikki." Hän lähti astumaan edellä, mutta Gorlias viivähti hetken, astui kivipenkille ja puhui vangille matalalla äänellä.
"He ovat täällä puolessa tunnissa", sanoi hän. "Sillävälin lähetän teille viiniä juotavaksi. Onko teidän nälkä?"
"Nälkä!" Toktamish nauroi muistellessaan riikinkukkoa. "En ole ikinä syönyt parempaa päivällistä! Mutta lähetä minulle vähän viiniä, ja kun toimitamme jaon, niin minä tahdon osalleni tuon valkonaamaisen tytön. Miehet saavat nämä rahat tästä. Sano heille se."
Hän läimäytti vyössään riippuvaa pulleaa nahkasäkkiä puhuessaan.
"Niinkuin haluatte", vastasi Gorlias välinpitämättömästi.
Hän astui jälleen maahan ja saapui ovelle siksi ajoissa, että ennätti sisään Zoëta seuranneen jonon jälkipään mukana. Ruokasalissa oli kaikki siinä asussa mihin se oli jäänyt Toktamishin ja Omobonon sieltä lähtiessä. Pöytä oli sekasorrossa ja hulveisillaan viiniä, jota oli juossut lattiallekin, ja pari kolme tuolia oli kumossa. Gorlias täytti hopeakannun Khios-viinillä; mutta hänen kääntyessään ikkunaan päin oli Zoë ainoa, joka näki hänen kaatavan viiniin pienen pullon sisällyksen, joka näytti olleen hänellä valmiina kädessään. Hän kutsui Carlon palvelijan.
"Vie se hänelle", sanoi hän. "Se mahtuu helposti ristikon läpi."
"Siinä ei ole paljon viiniä", huomautti mies epäillen. "Hän juo sen yhdellä kulauksella."
"Jos hän pyytää lisää, täytä kannu uudelleen", vastasi Gorlias. "Jos hän menee uneen, ilmoita minulle."
Mies meni.
"Puhdistakaa tuo kaikki", sanoi Zoë miespalvelijoille, jotka seisoivat katselemassa. "Isäntä ei saa nähdä tällaista sekasortoa kotiin tullessaan."
Hänen äänensävynsä ja käytöksensä vaikuttivat kuuliaisuutta herättävästi, ja sitäpaitsi he tiesivät, että Toktamishista ei ollut huolta vähään aikaan. He alkoivat siistiä pöytää heti, ja Zoë poistui huoneesta Gorliaksen ja molempain palvelustyttöjensä seuraamana, jotka olivat olleet tapahtumien äänettöminä todistajina.
Yläkertaan saavuttuaan he jättivät Zoën kahdenkesken tähtienselittäjän kanssa ja hävisivät keskustellakseen kuiskaillen talossa tapahtuvista ihmeellisistä asioista.
"Missä hän on?" kysyi Zoë, niin pian kuin tytöt olivat menneet.
"Hän on eräässä kuivassa vesisäiliössä lähellä kaupungin pohjoismuuria."
"Piilossako?"
"Ei — vankina. Paetessaan yöllä hän osui niiden sotilasten joukkoon, joiden oli autettava meitä, ja he pidättivät hänet saadakseen lunnaita. Tatarilainen tuli kiristämään rahoja. Te tiedätte kaikki."
"Hän on turvassa ainakin toistaiseksi", sanoi Zoë, mutta hyvin epäilevästi, sillä hän ei uskonut puolittainkaan omia sanojaan.
"Ei", vastasi Gorlias; "hän ei ole turvassa pitkää aikaa, ja meidän on saatava hänet pois. He vaativat lunnaita, mutta he tietävät varsin hyvin, että vaikka he saisivatkin lunnaat, eivät he uskaltaisi päästää häntä vapaaksi, kun hän voisi saattaa heidät kaikki hirteen yhdellä ainoalla sanalla."
"Mitä he sitten tekevät?"
"Jos he saavat rahat, antavat he hänen nääntyä kuoliaaksi vesisäiliössä. Jolleivät he saa, luovuttavat lie hänet Andronikukselle saadakseen palkinnon. Keisari on antanut julistuksen, jossa hän lupaa kymmenen naulaa kultaa sille, joka tuo hänelle Carlo Zenon, kuolleena tai elävänä. Siinä ei ole kylliksi."
"Tietääkö keisari sitten, että se oli hän?" kysyi Zoë kasvavalla levottomuudella.
"Tietää."
"Kuinka?"
"En tiedä. Joku on kavaltanut meidät."
"Meidät kaikkiko?"
"Niin pelkään."
"Mutta entä te itse? Uskallatteko liikkua ulkona?"
"Minulla on monta valepukua, ja ne jotka tuntevat kalastajan, eivät tunne tähtienselittäjää."
"Mutta jos teidät otettaisiin kiinni?"
"Ihminen ei voi muuttaa kohtaloaan. Mutta katsokaahan tänne. Minulla on jo jotakin Johannekselta. Hän on muuttanut mieltään; hän katuu, ettei antanut meidän auttaa häntä pois viime yönä, ja hän on lähettänyt meille tämän kapteenin vaimon välityksellä."
Gorlias otti esiin pergamenttisen asiakirjan.
"Mikä se on?"
"Lahjoituskirja, jolla Tenedos annetaan Venetsialle."
"Ah! Jospa messer Carlo vain olisi vapaa!"
"Niin — jos!" Gorlias pudisti päätään miettivästi. "Ei ole helppoa lähettää vastausta tähän", jatkoi hän. "Vaimo toi sen minulle henkensä uhalla ja sanoi, että hänen olisi mahdotonta tulla toistamiseen. Vartiosto on lisätty kaksinkertaiseksi, ja tästedes pannaan toimeen ihan toisenlainen vartiointi. En usko, että voimme saada Johannesta ulos, niinkuin olisimme saaneet viime yönä niistä miehistä huolimattakin. Kuitenkin olen varma, että jos messer Carlo olisi vapaana, niin hän yrittäisi. Hän lähettäisi ainakin sanan, vastaukseksi tähän. Mutta ne ajat ovat ohi, jolloin lähetimme kirjeitä ylös ja alas langan avulla — tornia vartioidaan nyt joen puoleltakin."
"Ettekö voi päästä sisään valepuvussa?"
"En. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada pääsylupaa tätä nykyä."
"Minä voisin", sanoi Zoë luottavasti. "Olen varma, että voisin! Jos menisin liinavaatekoria pääni päällä kantaen ja puettuna orjatytön tavoin sinisiin pumpulivaatteisiin ja keltanahkaisiin kenkiin, niin olen varma että he päästäisivät minut kapteenin vaimon luo."
"Entä jos korinne tarkastettaisiin ja kirje löydettäisiin?"
"Minä panisin sen kenkääni. Sieltä he eivät etsisi."
"Te antautuisitte kauheaan vaaraan."
"Hänen tähtensä, jos siitä vain olisi hyötyä", vastasi Zoë. "Mutta se ei auttaisi häntä ollenkaan, ja jos jotakin tapahtuisi minulle, niin hän olisi pahoillaan. Sitäpaitsi, mitävarten lähettäisimme sanaa muka messer Carlolta, kun hän itse on vankina?"
"Asia on näin", vastasi Gorlias. "Sotilaat eivät millään ehdolla päästä häntä pois, ennenkuin tuntevat itse olevansa turvassa; ja ainoa keino millä heidät voi saada vakuutetuksi siitä, ettei mitään vaaraa ole, on se, että Johannes todellakin vapautetaan ja asetetaan jälleen valtaistuimelle. Niinkauankuin Andronikus hallitsee ja kykenee kostamaan heille, he pitävät messer Carlon vankinaan, luovuttaakseen hänet millä hetkellä hyvänsä tai näännyttääkseen hänet hengiltä oman turvallisuutensa vuoksi — jolleivät muitta mutkitta murhaa häntä. Mutta minä en usko, että he rohkenisivat käydä hänen kimppuunsa kymmenenkään miehen voimalla, sillä he tuntevat hänet hyvin."
Zoë hymyili, sillä hän oli ylpeä rakastaessaan miestä, jota kymmenenkään miestä ei uskaltaisi käydä tappamaan.
"Siis ainoa keino hänen pelastamisekseen on vapauttaa Johannes?" sanoi hän. "Niin", jatkoi hän odottamatta vastausta, "luulen että olette oikeassa. Jos saisimmekin kokoon nuo heidän kymmenentuhatta tukaattiansa, eivät he päästäisi häntä vapaaksi niinkauankuin Andronikus on Blachernaessa."
"Sellainen on asian todellinen laita", vastasi Gorlias. "Ei enempää eikä vähempää. Messer Carlon henki riippuu siitä."
"Siis se on tehtävä, käyköön kuinka käy. Jumalan kiitos, onhan minulla henki panna alttiiksi hänen tähtensä!"
"Teillä on kaksikin", virkkoi Gorlias tyynesti. "Minunkin henkeni on käytettävänänne."
"Te olette hyvin uskollinen Johannekselle, kuoleman vaaraankin asti.Sitäkö tarkoitatte?"
"Enemmänkin."
"Messer Carlon tähdenkö siis?" kysyi Zoë. "Teillä on hänelle jokin suuri kiitollisuuden velka."
"En ole nähnytkään häntä ennenkuin aivan hiljakkoin", vastasi Gorlias. "Teidän ei tarvitse tietää, minkätähden olen valmis vaikka kuolemaankin tässä yrityksessä, kokóna Arethusa."
Joku koputti ulommalle ovelle; Zoë kutsui käsiään taputtaen palvelustyttöjään, ja toinen heistä meni ovelle. Zenon palvelijan ääni puhui ulkopuolelta.
"Tatarilainen on jo sikeässä unessa", sanoi hän, "ja minä kuulen kirjurin valittavan ikäänkuin suuressa tuskassa; mutta en voi nähdä häntä ikkunasta. Hän on varmasti jossakin siellä huoneessa, sillä se on hänen äänensä."
Zoë teki liikkeen ikäänkuin mennäkseen ovelle, mutta Gorlias kohotti kätensä.
"Minä pidän huolen siitä", sanoi hän. "Minä toimitan sen miehen takaisin majoituspaikkaansa."
Zoë puri huultaan, sillä hän tiesi että olisi julmaa ja raukkamaista tehdä pahaa Toktamishin laiselle raakalaisellekaan, niinkauankuin tämä oli avuttomana Gorliaksen antaman rohdon vaikutuksesta. Mutta sanat, jotka hän oli lausunut, kirvelivät syvällä, eikä Zoën ollut helppo unohtaa niitä.
"Tehkää kuten tahdotte", sanoi hän.
Puolta tuntia myöhemmin pikku Omobono-parka oli vuoteessaan ja Zenon palvelija antoi hänelle suomalvasta ja kamomillistä valmistettua lämmintä keitettä hänen järkytettyjen hermojensa rauhoittamiseksi. Rahapussit ja asiapaperit oli pantu paikoilleen toimistohuoneen kassa-arkkuun, ja Toktamish tatarilainen kulki autuaasti uinaillen vuokratussa kantotuolissa neljän rotevan orjan kantamana majapaikkaansa kohti.
Niin päättyi tuo muistettava juhlapäivällinen Carlo Zenon talossa.
Mutta Zoë istui avoimen ikkunan ääressä, ja hänen sydämensä löi joskus hyvin kiivaasti, joskus taas hyvin hitaasti; sillä hän ymmärsi, että hänen rakastamansa miehen asema oli todellakin epätoivoisen tukala.
Zenon asema oli nyt aivan selvä Zoëlle, ja onnellisuuden tunne nostatti häntä valtavana aaltona, kun hän ajatteli, että hän ehkä voisi pelastaa hänen henkensä juuri silloin kuin hänen tilansa näytti toivottomimmalta, ja että onnistuipa hän yrityksessään tai ei, niin hänen oma henkensä olisi joka tapauksessa pantava alttiiksi Zenon puolesta. Sankarillisuus on lähempänä pintaa naisissa kuin useimmissa miehissä, ja ulottuu usein aivan yhtä syvällekin.
Zoë oli käsittänyt hyvin nopeaan miten asiat olivat, ja että Toktamish ja hänen miehensä aikoivat antaa Zenon tuhoutua vain siitä syystä, että hän saattoi syöstä heidät kaikki perikatoon, jos hän pääsisi vapaaksi; tai, jos tulisi ilmi että hänet oli pidätetty, he aikoivat luovuttaa hänet Andronikukselle. Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että he laskisivat häntä vapaaksi, vaikka saisivatkin vaatimansa suuret lunnaat.
Mutta jos Johannes jollakin keinoin voitaisiin äkkiarvaamatta saada pois vankeudesta, nousisi koko Konstantinopoli vallankumoukseen asettaakseen hänet valtaistuimelle, ja silloin olisi yhtä vaarallista pitää hänen ystäväänsä Zenoa vankina kuin nyt näytti hänen vangitsijoistaan lyhytnäköiseltä päästää häntä vapaaksi. Ensimmäinen tehtävä oli päästä Johanneksen puheille ja ilmoittaa asiasta hänelle, ja tämän voi ainoastaan nainen saada suoritetuksi. Gorlias tunsi sotamiehet ja hänellä oli heihin vaikutusvaltaa kenties yhtä paljon kuin kenelläkään, ja mitä ulkoa käsin voitaisiin tehdä, sen hän tekisi; aivan varmaa oli kuitenkin, ettei miehiä voitaisi saada uudelleen kokoon, jollei Johannes olisi todella vapaana.
Siinä olikin vaikeus. Hänen puheilleen pääseminen oli yksi asia, ja se oli mahdollisuuksien rajoissa; hänen pois toimittamisensa olisi aivan toinen asia. Mutta Zoëlla oli luottamusta kapteenin vaimon uskolliseen kiintymykseen, josta Gorlias oli kertonut hänelle, ja hän uskoi että sellaisessa tapauksessa kaksi naista voisi tehdä enemmän kuin kymmenen miestä.
Kuitenkin hän oivalsi, että olisi ehkä tuhoisaa antaa vangitun keisarin tietää, että Zeno itsekin oli vankina. Tätä ehkäistäkseen hän keksi suunnitelman kirjoittaa venetsialaisen nimessä kirje, jossa Tasavallan puolesta suostuttaisiin ottamaan vastaan tarjottu lahja ja annettaisiin lupaus viipymättömästä avusta ja vapautuksesta. Zeno oli antanut sanansa, että hän uudistaisi yrityksen Tenedoksen tähden, vaikkakaan ei muusta syystä; Zoë tiesi, että kun tähän ehtoon oli suostuttu, ei mikään voisi estää Zenoa pitämästä sanaansa, jos hän olisi vapaana. Niinollen Zoë kirjoittaisi hänen puolestaan vain samaa mitä hän itse olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; ja tapahtuihan se sitäpaitsi, jos pätevämpää puolustusta vaadittiin, Zenon hengen pelastamiseksi.
Zoën saama oppi oli hänelle nyt suureksi hyödyksi, kun hän huolella kirjoitti vastausta vankalle padualaiselle paperille. Hän pani Zenon kiittämään keisaria Korkean Tasavallan puolesta hänen jalomielisestä lahjastaan ja sanomaan että hän oli valmis, että hetkeäkään ei hukattaisi ja että tunnin kuluessa kansa olisi saanut takaisin hallitsijansa, tai Carlo Zeno saisi yrityksessä surmansa.
Kun viimeinen lause solui Zoën kynästä, tuntui se hänestä liian teatterimaiselta Zenon lausumaksi, mutta hän päätti jättää sen kirjeeseen sen vaikutuksen vuoksi, minkä se tekisi Johannekseen. Zeno ei olisi maininnut sellaista mitättömyyttä kuin henkensä ja ruumiinsa vaarantamista jossakin yrityksessään enempää kuin merimiehet pysähtyisivät juttelemaan vaarasta saatuaan käskyn vähentää purjeita kovassa myrskytuulessa. Sellaiset seikat kuuluvat peliin. Ei mikään merimies kerro juttua myrskystä jollei hän ole nähnyt Lentävää Hollantilaista tai merikäärmettä tai Märssymiestä; hän on vaarassa puolet elämästään. Mutta tavallinen nykyaikainen sotilas, joka on tulessa ehkä kolme tai neljä kertaa koko sotilasuransa aikana, toistelee taistelukertomuksiaan jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Zoë ei tiennyt, oliko Johannes koskaan nähnyt Zenon käsialaa vai ei, mutta sillä ei ollut suurta merkitystä niihin aikoihin, jolloin moni hieno aatelisherra ei osannut itse kirjoittaa kirjeitään. Hän taittoi arkin sievästi pieneksi neliöksi ja asetti sen kokeeksi kenkäänsä, nähdäkseen pysyisikö se siellä hänen kävellessään.
Hän teki kaiken tämän Gorliaksen ollessa poissa, ja ennenkuin hän palasi, oli iltapäivä jo puolessa, vaikka kevätpäivät olivatkin pitenemässä. Gorlias kertoi Zoëlle, että tatarilainen oli vahingoittumattomana majapaikassaan, missä hän todennäköisesti nukkuisi ainakin puoliyöhön, miestensä suunnattomaksi kiukuksi ja harmiksi. He olivat odottaneet hänen palaavan kullalla kuormattuna tai tuoden ainakin varman lupauksen siitä, ja hän oli tullut takaisin ei vain tyhjin käsin, vaan lisäksi sikahumalassa; ja kun he tunsivat hänet hyvin, mutta eivät tienneet, että hän oli niellyt ooppiumiannoksen, joka olisi saanut tiikerinkin uneen, miettivät he synkeän janoisina sitä väkevän viinin määrää, joka hänen oli täytynyt imeä sisäänsä ainoastaan kaksi tuntia kestäneen poissaolonsa aikana. Mitä hän oli kertonut Zoëlle heidän tulostaan häntä hakemaan, jos hän viipyisi liian kauan, oli ollut pelkkää Zoën peloitukseksi keksittyä sepitystä; he eivät edes tienneet missä hän oli ollut, sillä hän oli ilmoittanut vain aikovansa lähteä kokoamaan Zenon lunnaita venetsialaisilta kauppiailta, ja hän oli sellaisessa maineessa voimistaan ja hurjuudestaan, etteivät he olleet uneksineetkaan hänen tarvitsevan apua.
Niin paljon Gorlias oli saanut selville, ja hän oli myöskin päässyt varmuuteen siitä, että miehet olivat kerrassaan huonolla tuulella asiain saamasta käänteestä ja paljon taipuvaisemmat surmaamaan Zenon kuin päästämään hänet vapaaksi. Hänen olopaikastaan ei Gorlias tiennyt muuta kuin että hän oli yhdessä niistä monista kuivista vesisäiliöistä, joita oli vanhan Konstantinopolin alla ja joita ei ollut koskaan käytetty senjälkeenkuin ristiretkeläiset olivat katkaisseet vesijohdot ja ryöstäneet kaupungin enemmän kuin sataseitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Miehet, jotka olivat sulkeneet Zenon sinne, tiesivät missä hän oli, mutta hyvin todennäköistä oli, etteivät he olleet sanoneet sitä tovereilleen. Noina keisarikunnan viimeisinä päivinä eivät ulkomaalaiset palkkasoturit olleet paljon muuta kuin huonostiharjoitettuja ryövärijoukkoja, jotka rosvoilivat kaupungin alempisäätyistä asujamistoa, tottelivat päälliköltään vain silloin kuin se maksoi vaivan, eivätkä edes noudattaneet rosvojen kunniasääntöjä ryöstösaaliin jaossa. Ei mennyt päivääkään, ettei sotaväen kesken ollut tappelua ja verenvuodatusta; tuskin kului yötäkään ilman jotakin väkivallantekoa tai ryöstöä, josta he olivat vastuunalaiset. He olivat varastaneet Johanneksen aikana, he ryöväsivät Andronikuksen aikana; jos Johannes palautettaisiin valtaistuimelle, varastaisivat he jälleen. Ja he joivat lakkaamatta. Jos sulttaani Amurad olisi ollut sellainen mies, jollaiseksi Muhammed Valloittaja osoittautui, olisivat turkkilaiset olleet Konstantinopolin valtiaina hyvinkin kahdeksankymmentä vuotta ennemmin kuin he todellisuudessa sen valloittivat, ja päässeet kymmenennellä osalla mieshukkaa.
Mikäli Zeno oli luottanut niihin kahdeksaansataan sotilaaseen, jotka olivat suostuneet kannattamaan Johanneksen hyväksi tehtävää vallankumousta, oli se perustunut siihen, että hän tiesi heidän varmasti nousevan kapinaan, jos tarjoutuisi tilaisuus ryöstää palatsi ja iskeä hengiltä joitakin satoja heidän erikarvaisia maanmiehiään, jotka oli korotettu heitä kunniakkaampaan asemaan henkivartioiksi ja jotka senvuoksi olivat heidän verivihollisiaan. Mutta samassa kuin suloiset toiveet hälvenivät, eivät he välittäneet enempää siitä, kuka oli keisarina kuin rakki välittää siitä, kuka sille viskaa luun; vallitseva asiaintila oli heille kyllin hyvä, eivätkä he halunneet panna alttiiksi mitään sen muuttamiseksi, jollei muutos merkinnyt viiniä, naisia ja ryöstöä. Monet heistä olivat todellisuudessa muhamettilaisia kuten Toktamishkin ja pitivät kaikkia kristittyjä, omia palkkaajiaankin, laillisena riistanaan — kuten koiratkin, sivumennen sanoen, eivätkä he edes olleet mitään mainioita tappelupukareita, vaan enimmäkseen pelkurimaisia heittiöitä. Oli mieluista elää heidän joukossaan, kun saattoi pieksää heitä ja juoda viiniä ilman harmaapartojen paheksumisia; mutta mitä tuli heidän kunnioittamiseensa, niin yhtä hyvin olisi Toktamishin laisen tatarin mieleen juolahtanut pelätä heitä.
Zoë tiesi kaiken tämän, ja samoin Gorliaskin, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että jollei Johannesta voitu tuoda sotilaiden eteen silminnähtäväksi, ei menestyksestä ollut paljon toivoa, ja Zenon pelastamisesta ei vähääkään. Suurin vaikeus oli siinä, että Johannesta säilytettiin vieläkin vaikeapääsyisemmässä paikassa kuin Zenon luola oli. Koko asia kiersi ilkeästi kehässä. Johannesta ei voitaisi vapauttaa, jollei sotaväki noussut kapinaan hänen puolestaan; mutta sotaväki ei nousisi kapinaan, jolleivät he nähneet häntä keskellään; ja jos ei kapinaa syntyisi, kuolisi Zeno nälkään kaivossaan. Gorlias Pietrogliant oli neuvokas mies, mutta tämä pulma sai hänet kokonaan ymmälle.
Hän seisoi äänetönnä ja mietteissään Zoën ikkunan ääressä; Zoë istui liikkumatonna isolla sohvalla, katsellen häntä ja miettien hänkin. Hänen polvensa olivat vedetyt melkein leukaan kiinni, ja hänen kätensä olivat ristissä niiden ympärillä, kun hän tuijotti suoraan tähtienselittäjän selkään rävähtämättömin silmin. Ei kumpikaan heistä tiennyt, kuinka kauan he olivat vaiti; ehkä viisi minuuttia, ehkä puoli tuntia. Aika tekee omituisia kepposia, kun ihmiset ovat suuressa vaarassa tai suuressa hädässä.
Sitten Zoën ilme alkoi muuttua hyvin hitaasti, ikäänkuin jokin aate olisi sarastanut hänelle. Oli niinkuin hän olisi nähnyt jotakin Gorliaksen ja itsensä välillä, jotakin, mikä sai vähitellen muodon, jotakin uutta ja odottamatonta, mikä pian kehkeytyi kokonaiseksi kuvaksi ja kuvasta sukeutui todelliseksi näytelmäksi, joka oli täynnä eläviä ihmisiä, liikkuvia ja puhuvia; herkkä suu raoittui hiukan, ikäänkuin hän olisi aikonut puhua, ja hennot sieraimet värähtelivät, punerrus levisi kuin aamurusko hänen kalpeille poskilleen ja syvä lämmin loiste tuli hänen silmiinsä.
Kun näytelmä oli ohi ja näky hävinnyt, nyökäytti hän hitaasti päätään, ikäänkuin varmentuneena siitä, että hänen valveunensa oli ollut tosi uni.
"Olen ajatellut erästä keinoa", virkkoi hän vihdoin.
Gorlias kääntyi, astui lattian poikki ja seisahtui hänen viereensä kuuntelemaan; mutta hän ei luullut Zoëlla olevan mitään käytännöllistä suunnitelmaa ehdotettavana, ja ensiksi häntä kuunnellessaan Gorlias olikin paljon halukkaampi seuraamaan omaa ajatuskulkuaan kuin Zoën esitystä. Sitten hän yhtäkkiä tunsi, että Zoë oli saanut yhden noita käytännöllisen älyn innoituksia, joita äärimmäisen pakottavat tilanteet usein saavat naisissa puhkeamaan ja jotka ovat olleet miesten ihmeenä aina siitä asti kuin Jaakobin äiti näytti pojalleen miten hänen oli varastettava isänsä siunaus. Aivan varmaa on, että nainen se Kolumbuksellekin näytti hänen kuuluisan munatemppunsa, kun hän itse koetti saada sitä pysymään tasapainossa kärjellään. Ainoastaan nainen on saattanut ajatella jotakin niin yksinkertaista.
Ja nyt, Gorliaksen turhaan piinattua kekseliäitä aivojaan aatetta löytääkseen, esitti tämä nuori tyttö hänelle sen, joka oli ainoa mahdollinen. Hän käsitti sen huokeasti.
"Se on uskalias suunnitelma, eikä se voisi onnistua selkeällä päivällä", sanoi hän, kun Zoë oli päässyt loppuun, "mutta hämärässä se ehkä menestyisi."
"Sen täytyy onnistua", sanoi Zoë painokkaasti. "Jos se ei onnistu, niin emme näe toisiamme enää."
"Emme, jollei Andronikuksen mieleen juolahda ristiinnaulita meitä yhdessä", vastasi Gorlias jokseenkin vakavasti. "Hyvin paljon riippuu siitä, että sovitamme aikamme niin täsmälleen kuin mahdollista."
"Niin. Määrätkäämme vähän enemmän kuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, juuri kuin hämärä alkaa laskeutua. Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?"
"Voin hankkia mitä puuttuu. Meillä on runsaasti kolme tuntia aikaa vielä."
"Menkää sitten, älkääkä myöhästykö. Te tiedätte mitä minulle tapahtuu, jollette tule juuri oikeaan aikaan."
"Te panette alttiiksi enemmän kuin minä", sanoi Gorlias.
"Minulla on enemmän menetettävänä ja enemmän voitettavana", vastasi Zoë.
Hän ajatteli Zenoa, — elämää hänen kanssaan, elämää ilman häntä, ja elämää jonka hän uhraisi hänen puolestaan. Mutta Gorlias ihmetteli hänen urhoollisuuttaan, sillä siihen aikaan ei ollut mikään suuri asia repiä elävä ihminen kappaleiksi pala palalta vain kavallushankkeista epäiltynä, ja se tulisi varmasti Zoën kohtaloksi, jollei Gorlias suorittaisi täsmällisesti ja menestyksellä Zoën miettimää suunnitelmaa. Puolen tunnin viivästyminen voisi merkitä hänelle kuolemaa, vaikk'ei se silti välttämättä vaikuttaisi tulokseen, mikäli Johannes ja Zeno olivat kysymyksessä.
Gorlias lähti hänen luotaan mennäkseen tekemään omia valmistuksiaan. Hänen mentyään Zoë lähetti Julian käskemään Zenon mieskohtaista palvelijaa, Vitoa, venetsialaista venemiestä. Tämä tuli, jääden seisomaan kynnykselle, ja Zoë puhui hänelle tyttöjen ollessa kuulomatkan ulkopuolella, ja italian kielellä, siltä varalta että he hiipisivät lähelle kuuntelemaan.
"Vito", sanoi Zoë, "kuinka kirjuri voi?"
"Teidän armonne", vastasi venetsialainen, "pelko on ilkeä tauti, joka saa terveen miehen vapisemaan pahemmin kuin kuume."
Hän joko unohti puhuvansa orjalle, jolla ei ollut oikeutta vaatia "armon" nimitystä enempää kuin hänellä itsellään, vaan pikemminkin vähemmän; tai oli hän päätellyt mielessään, ettei tämä kaunis Arethusa, jonka hän oli nähnyt tänään ensi kerran, ollutkaan mikään orja, vaan valepuvussa oleva ylhäinen nainen.
"Tehän ette pelkää koskaan, vai miten, Vito?" kysyi Zoë hymyillen.
"Minäkö?" Vito virnisti. "Olenko minä raudasta tai kivestä? Tai olenko minä ehkä leijona? Kun on syytä pelätä, niin pelkään."
"Mutta isäntähän ei pelkää koskaan", huomautti Zoë. "Onko hän sitten kivestä?"
"Oh, hän!" Vito nauroi nyt, kohauttaen olkapäitään. "Minuako vertaisitte häneen? Yhtä hyvin voisitte verrata vaskea kultaan. Isäntä on isäntä, ja siinä on kyllin, mutta minä olen vain hänen palveluksessaan oleva merimies. Jos joudun tappeluun, niin tappelen niinkauankuin näen olevani väkevämpi, mutta jos näen että voisin saada surmani, niin lähden juoksuun. Sellaisia me olemme kaikki."
"Mutta varmaankaan ette lähtisi juoksuun ja jättäisi messer Carloa surman suuhun, vai kuinka?"
"En", vastasi Vito yksinkertaisesti. "Se olisi eri asia. Olisi häpeä palata kotiin hengissä, jos isäntä saisi surmansa. Kun täytyy kuolla, niin on kuoltava, jos Jumala tahtoo. Isännän puolesta, tai Venetsian puolesta. Mutta itseni vuoksi, mitä merkitystä sillä olisi? Mitävarten kuolisin tyhjän takia? Juoksen tieheni. Se on järkevämpää."
"Teidän ei tarvitse panna henkeänne vaaraan, jos teette mitä pyydän", sanoi Zoë, sillä puheltuaan miehen kanssa tämän rehelliset kasvot miellyttivät häntä, samoin kuin hänen suorapuheisuutensakin. "Se on hyvin yksinkertainen asia."
"Mitä se on, teidän armonne?"
"Teidän ei tarvitse kutsua minua siten, Vito", vastasi Zoë. "Haluan, että soutaisitte minut auringonlaskun aikaan siihen laituriin, joka on lähinnä palatsin porttia. Se on kai se pieni likainen laituri tällä puolen Amenan tornia, eikö niin?"
"Se se on. Mutta ilman isännän määräystä — —"
Vito katseli häneen epäillen, sillä olihan hän huomauttanut pitävänsä itseään orjana, ja Viton mieleen johtui, että hän aikoi karata Zenon poissaollessa.
"Messer Carlo soisi minun menevän, jos hän olisi täällä", sanoi Zoë rauhallisesti, eikä ollenkaan pakottavalla sävyllä, sillä hän näki miten asia oli.
"En epäile, ettei ole niinkuin sanotte", vastasi Vito. "Mutta minä en ole saanut määräystä."
"On vietävä sana isännältä eräälle henkilölle palatsissa", selitti Zoë."Sitä ei voi toimittaa kukaan muu kuin minä."
"Se on helposti sanottu", tokaisi Vito. "Ei ole annettu määräystä."
Zoë tunsi veren nousevan otsaansa miehen töykeydestä ja epäluulosta häntä kohtaan, mutta hän hillitsi itsensä, sillä riippui paljon siitä, että hän saisi tahtonsa täytetyksi.
"Se ei olekaan sana", sanoi hän; "se on kirje."
"Missä se on?" kysyi Vito epäuskoisena. "Minä näytän sen teille", vastasi Zoë, mutta hän kääntyi ensin tyttöihin päin, jotka odottivat huoneen toisessa päässä. "Menkää valmistamaan minulle kylpy", sanoi hän.
Tytöt hävisivät, vaikk'eivät he uskoneet että heidän emäntänsä todella halusi kylpeä uudelleen niin pian. Kun he olivat menneet, kumartui Zoë ja otti kirjeen kengästään, aukaisi sen laskoksista ja levitti Viton nähtäväksi. Vaikutus, jonka se mieheen teki, oli silmänräpäyksellinen; hän tähysteli sitä huolellisesti ja otti sen yhden kulman hyppysiensä väliin.
"Tämä on sitä paperia, jolle isäntä kirjoittaa", sanoi hän ikäänkuin tullen vakuutetuksi.
Hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että orja Arethusa osaisi kirjoittaa, tai kukaan muukaan koko talossa, Omobonoa lukuunottamatta; ja jos viimeksimainittu oli jotakin kirjoittanut, oli hän varmasti tehnyt sen Zenon käskystä. Kaikenkaltainen kirjoitus sai hänen puoleltaan osakseen syvää ja miltei taikauskoista kunnioitusta.
"Tämä on varmasti isännän kirje", sanoi hän, vakuutettuna vihdoinkin, omasta mielestään perinpohjaisen ja tunnollisen tarkastuksen jälkeen.
"Ja hän haluaa minun vievän sen perille", sanoi Zoë. "Jotta voisin sen tehdä, on teidän oltava niin hyvä ja soudettava minut veneellä tuohon laituriin. Muuta keinoa ei ole."
"Minä voisin viedä kirjeen itse", ehdotti Vito.
"Ei. Ainoastaan nainen voi päästä sinne, mihin tämä on menevä."
Vito alkoi ymmärtää ja nyökäytti päätään viisaana. "Se on KauniilleJohannekselle", sanoi hän vakaumuksella, katsoen Zoëta suoraan silmiin."Se on toiselle keisarille, jonka isäntä tahtoo päästää vapaaksi."
"Niin on — koska kerran olette sen arvannut", vastasi Zoë. "Tahdotteko nyt viedä minut?"
"Te otatte kai mukaan toisen orjanne, niinkuin mennessänne soutelemaan kirjurin kanssa?"
Vito oli vielä hiukan epäröivällä kannalla.
"Ei. Minun on mentävä yksinäni teidän kanssanne. Ja minä tulen itsekin olemaan orjaksi puettuna, ja minulla on oleva pään päällä kannettava kori tavaroineen vanginvartijan vaimolle."
"Ymmärrän", sanoi Vito, joka todellisuudessa piti seikkailusta seikkailun vuoksi ja oli paljon vähemmän halukas pakenemaan vaaraa kuin oli olevinaan. "Tehän sanoitte haluavanne lähteä auringonlaskun aikaan?"
"Niin."
"Minä laittaudun valmiiksi. Mutta on parempi että otan vanhan veneen ja panen ylleni risaiset vaatteet että näytän vuokrasoutajalta."
"Niin; se on parempi."
Vito poistui, ihastuneena edessään olevaan seikkailuun. Hän oli siksi nuori ja siksi aito venetsialainen, että hän tunsi mielihyvää ajatellessaan soutavansa kaunista Arethusaa Kultaista Sarvea ylös, vaikka olikin vain palvelija ja toinen oli isännän tarkoin säilytetty aarre. Tunsipa hän myöskin jonkinlaista miehekästä ylpeyttä ajatuksesta, että saisi mahdollisesti suojella häntä, sillä hän aikoi seurata häntä maihin ja katsoa etäämpää, pääsisikö Arethusa turvassa torniin, ja odottaa kunnes hän tulisi ulos. Kyllä isäntäkin haluaisi hänen tekevän ainakin sen verran.
Toistaiseksi ei Vito eikä kukaan talon väestä, Zoëta lukuunottamatta, tiennyt, että Zeno oli vankina, lunnaitten saamiseksi pidätettynä. Hän oli suvainnut lähteä kotoaan yön aikana, ja jokin tärkeä asia oli viivyttänyt häntä; siinä kaikki. Kun hän joutuisi, niin hän tulisi kotiin. Miespalvelijat, jotka olivat pitäneet huolta pöytätarjoilusta vieraiden aikana ja kuulleet Toktamishin sanovan, että Zeno oli lähettänyt hänet noutamaan rahoja, pitivät tuota väitettä kömpelönä temppuna, jolla puolihumalainen ryöväri koetti heitä petkuttaa Zenon poissaollessa, eivätkä antaneet sille sen enempää merkitystä. Mutta he olivat liian pahasti pelästyneet jäädäkseen kuuntelemaan, kuten olemme nähneet. Vitollekin, joka sentään oli heidän joukostaan verrattomasti miehekkäin, oli ollut aivan yhtäkaikkinen asia, iskikö tatarilainen hengiltä vieraat vai ei, verrattuna itsensä pysyttämiseen poissa hänen ulottuviltaan. Jos isäntä olisi ollut läsnä, olisi toinen puoli heidän luonteestaan tullut esille, mutta kun hän oli poissa, olivat he ajatelleet omaa turvallisuuttaan ensiksi.
Aurinko oli laskenut, ja Blachernaen palatsin piiri oli täynnään punertavaa valoa muurinharjoihin saakka, niinkuin kukkuroilleen täytetty viinisammio; ja kaikki, mikä oli tuon hehkun alueella, heijasti samaa väriä, niinkuin hopea punaviinissä, henkivartijani univormujen kiillotetut helyt, palatsin kermankellervät marmoriportaat, juuri pihaan ratsastaneen upseerin valkoinen tunisilainen ratsu ja ympäri pihaa liitelevät pääskyset. Maailma liikkui siinä lyhyessä, syvässä unelmassa, joka seuraa heti auringon mailleen-menon jälkeen, kun valo on kaikkialla samalla haavaa, niin etteivät esineet luo mitään varjoa maahan, koska niillä on oma sisäinen hohteensa kuin satumaassa, tai ehkä niinkuin taivaassa.
Upseeri ratsasti hevosellaan pihaan, ja hänen jälkeensä astui portista sisään orjatyttö, karkeaan siniseen pumpulipukuun puettuna, kantaen päänsä päällä pientä pyöreää vasua, joka oli peitetty puhtaalla valkealla liinalla. Peiteliinan neljä kulmaa riippuivat alas, ja yksi niistä olisi lepattanut hänen kasvojaan vasten, jollei hän olisi pitänyt sitä hampaittensa välissä pysyttääkseen sen paikoillaan. Se kätki osaksi hänen kasvonsa, ja hänen päänsä oli kiedottu siniseen pumpulihuiviin, joka oli kierretty kahdesti ympäri ja solmittu otsalle. Hän ontui hiukan kävellessään. Sen verran kuin hänen kasvoistaan näkyi, olivat, ne kalpeat ja tyynet, ilmeeltään ikäänkuin jäykistyneet.
Hän astui rohkeasti sisään portista hiljentämättä askeleitaan, kun toinen vahdeista pysähdytti hänet ja kysyi minne hän oli menossa. Hän seisahtui, ja tukien toisella kädellä päänsä päällä olevaa koria hän viittasi toisella Amenan torniin päin.
"Emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja kermajuustoa sen kapteenin vaimolle, joka on tornin vartijana", sanoi Zoë, jäljitellen sitä sipittävää puhetapaa; joka oli hyvin yleinen naisorjilla ja kreikkalaisilla kamarineidoilla.
Lyhyeltä kierrokseltaan palaten tuli nyt toinen vahti paikalle ja seisahtui tytön toiselle puolelle. Hän oli kookas bulgarialainen, ja hän kohotti yhtä peiteliinan kulmaa ja kurkisti koriin syynä pelkästään halu viivyttää tyttöä. Hän näki vehnäkaakut ja kermajuuston sievästi ladottuina toiselle liinalle, ja juusto oli kehystetty vihannilla lehdillä, että se pysyisi tuoreena. Molemmat sotilaat aikoivat heti maistaa sitä tikariensa kärjillä, mutta samassa pistäytyi vahtihuoneesta vartioupseeri, komea nuori mies, tulipunaiseen ja kultaan puettu. Molemmat vahdit käänsivät äkisti selkänsä juustolle ja Zoëlle ja astelivat pois vastakkaisiin suuntiin tekemään kiertokäyntiään, jättäen Zoën keskelleen. Upseeri oli liian korkea ja mahtava henkilö katsahtaakseenkaan orjatyttöön tai hänen koriinsa, ja Zoë jatkoi senvuoksi kulkuaan päätänsäkään kääntämättä, pitäen selvänä asiana, että hänellä oli nyt täysi vapaus astua sisään. Hänen pussimaisissa pumpulipukimissaan ja puoleksi liinan peittämissä kasvoissaan ei ollut mitään huomiotakiinnittävää, paitsi ehkä hänen ontuva käyntinsä; ja hän koetti vaistomaisesti kävellä tasaisesti, sillä hän ei voinut olla tuntematta häpeää odottamattomasta rampuudestaan, kuten täysin terve ihminen tavallisesti tuntee. Mutta hän huomasi, että kokoontaitettu kirje oli väärässä kengässä ja lisäsi hänen rampuuttaan, kun se sitävastoin toisessa kengässä ollen olisi voinut tehdä kävelemisen mukavammaksi.
Hän astui suuren porttiholvin alta pihan sulaan punervaan valoon, ja siinä oleminen tuntui miellyttävältä. Mutta sitten se toisekseen sai hänet ajattelemaan eilispäivää, jolloin hän oli istunut ikkunansa ääressä illansuussa, osaamatta uneksiakaan kaikesta siitä, mitä oli hänelle tapahtuva yhden yön ja yhden päivän kuluessa. Se sai hänet ajattelemaan sitä miestä, jota hän niin suuresti rakasti ja joka oli vankina jossakin suuren kaupungin alla, epäilemättä nälkää ja janoa kärsien ja kuoleman ajatukset silmäinsä edessä; ja tätä miestä pelastaakseen hän nyt oli menossa Blachernaen pihan poikki talousorjaksi puettuna. Hän teki sen, koska muuta keinoa ei ollut; ja jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä tai tulisi liian myöhään, saavuttaisi hänet loppu muutamissa tunneissa, tai kukaties ihan äkkiä, mikä olisi paljon armeliaampaa. Hän tiesi mihin yritykseen hän oli ryhtynyt, eikä hän pettänyt itseänsä. He puhkaisisivat ensiksi hänen silmänsä; mutta se olisi vähäisin niistä julmuuksista mitä he hänelle tekisivät, jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä.
Hän oli kuitenkin kaikitenkin vain hento tyttö, ja kerran tai pari, kun hän ajatteli noita tuskia, kulki karmiva väristys hänen selkäänsä alas aina kantapäihin saakka ja syvässä värimeressä uivat esineet hämärtyivät hetkiseksi hänen silmissään; mutta sitä kesti vain tuokion, ja kun hän saapui tornin juurelle ja astui oven edustalla olevaan holvikäytävään, ajatteli hän jälleen Zenoa eikä mitään muuta.
Niin oli kuin Gorlias oli sanonut. Aivan toisenlainen vartio oli asetettu edellisen yön yrityksen jälkeen, ja Zoë kohtasi esteen, jota hän ei ollut edeltäpäin arvannut. Rautaovi oli suljettu, ja sitä vartioi kaksi tavattoman kookasta afrikalaista, jotka mustiin rengashaarniskoihin puettuina seisoivat sen kahden puolen, käyrät miekat paljastettuina.
He katsoivat hänen päänsä ylitse, kun hän lähestyi heitä, eivätkä näyttäneet huomaavan häntä lainkaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin ilmeettömiä kasvoja kuin noiden miesten; heidän piirteensä olivat kiiltävät ja liikkumattomat kuin pronssi, ja auringonlaskun punertava kajastus heijastui ulkopuolelta syvään holvikäytävään ja antoi niille luonnottoman värin, joka oli suorastaan kammottava.
"Jos sallitte, hyvät herrat", aloitti Zoë seisahtuen, "emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja tuoretta kermajuustoa kapteenin vaimolle."
Hän olisi voinut yhtä hyvin puhua kuvapatsaille; ei kumpikaan neekereistä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta hän ei antanut perään niin vähällä.
"Jos sallitte", toisti hän pyytävällä äänensävyllä ja kuuluvammin, "emäntäni — —"
Hän katkaisi puheensa keskellä lausetta, säikähtyen äkkiä noiden kahden mustan miehen liikkumattomuutta, heidän kokoaan ja punertavassa kajastuksessa välkkyviä suuria kiilloitettuja käyrämiekkojaan, joiden yksi äänetön sivallus voisi katkaista hänen kaulansa. He olivat kuin taikahenkiä eräästä arabialaisten tuhannen yhden yön sadusta, joita kreikkalaiset sadunkertojat juuri siihen aikaan oppivat persialaisilta ja Samarkandin ja Tashkentin tatarilaisilta kauppiailta. Zoë oli kuunnellut niitä tunnittain ollessaan pikku tyttönä, ja nyt hän tunsi äkkiä itsensä järjettömän vakuutetuksi siitä, että hän oli uneksinut itsensä johonkin noista saduista, ja että vangittu keisari oli yliluonnollisten olentojen vartioima. Noita liikkumattomia piirteitä ja leveitä, kiilloitettuja miekanteriä katsoessaan hän ei kuitenkaan tuntenut sitä tuskallista väristystä, joka oli karminut häntä, kun hän oli ajatellut itseään palatsin haltijain kiduttamana, ja pian hän rohkaistui jälleen ja alkoi puhua kolmannen kerran.
"Jos sallitte", sanoi hän, mutta ei päässyt sen pitemmälle, sillä hän oli hennosti nyhtäissyt oikeanpuoleisen miehen rengaspaidan hihaa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja mies liikahti heti ja kumartui hiukan hänen puoleensa.
Mies kosketti korvaansa vasemmalla etusormellaan ja pudisti päätään hitaasti osoittaakseen, että hän oli kuuro, ja viittasi sitten toveriinsa ja taas omaan korvaansa, pudistaen jälleen päätään; ja sitten hän, Zoën kauhuksi, aukaisi suunnattoman suunsa ihan hänen silmiensä edessä, ja Zoë näki että se oli tyhjä. Miehellä ei ollut kieltä.
Johannes oli kuuromykkien vartioima, ja Zoë tunsi Konstantinopolia ja palatsin tapoja kylliksi ymmärtääkseen, että heidät oli asetettu siihen tekemään lopun jokaisesta, joka yrittäisi mennä ovesta, oli se sitten mies tai nainen.
Hän koetti nyt merkkikieltä. Hän otti korin alas päänsä päältä, laski sen porraspykälälle vahtien väliin ja kyykistyi alas ottaen peitteen pois ja näyttäen sen sisällön. Miehet katsoivat ja nyökkäsivät, ja sitten taivuttivat päätään sivulle siihen erikoiseen tapaan, joka kaikkialla Itämailla merkitsee välinpitämättömyyttä. Ja he eivät tosiaankaan piitanneet siitä, sisälsikö kori juustoja vai makeisia, ja heidän kasvonsa kivettyivät jälleen, kun he suuntasivat katseensa ulospäin hänen päänsä ylitse.
Zoë peitti jälleen pienen korinsa apeilla mielin ja nousi ylös. Pihalla alkoi hehku vaimeta, ja hän tunsi mielensä masentuvan varjojen tummuessa. Oli ehdottoman välttämätöntä sen vaarallisen yrityksen menestymiselle, johon hän ja Gorlias olivat ryhtyneet, että Johannes itse tai ainakin kapteenin vaimo saisivat ilmoituksen siitä, mitä tulisi tapahtumaan vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Jos sitä ei saataisi tehdyksi, voisi kaikkityyni mennä hullusti viime hetkessä, heidän ovelasti sommiteltu juonensa menisi myttyyn ja paljastuisi, ja hän ja Gorlias, ja myöskin Zeno, saisivat arvattavasti hengellään maksaa rohkeutensa.
Vahtien välissä oleva suljettu ovi oli raudoitettu ja nauloitettu suurikantaisilla nauloilla. Oli täysin selvää, että se oli avattava sisäpuolelta, jos mieli lainkaan saada sitä avatuksi, ja että itse vartijainkin olisi kolkutettava tai annettava jokin muu äänimerkki, voidakseen laskea sisään jonkun, joka todella oli oikeutettu pääsemään. Samoin oli selvää, että jos oven toisella puolen olevat miehetkin olivat umpikuuroja niinkuin nämä kaksi vartijaa, eivät he voisi kuulla mitään sellaista kolkutusta, eikä sisäänpääsy olisi lainkaan mahdollista ulkoapäin, paitsi silloinkuin sisälläolijat avaisivat oven jotakin omaa tarkoitustaan varten tai määrätunneilla. Toisekseen, arveli Zoë, seurasi siitä, että lähistöllä oli arvattavasti joku, joka saattoi kuulla ulkopuolelta tulevia ääniä, ja sellaisina aikoina oli aina olemassa pelkkä mahdollisuus, että tuo henkilö olisi vangin salainen ystävä, vaikka häntä pidettiinkin hänen vartijanaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään muutamissa sekunneissa, hänen peittäessään koriaan. Senvuoksi hän viivytteli tuossa puuhassa pitempään kuin tarpeellista oli, ja kun mykät vartijat eivät näyttäneet aikovan ajaa häntä pois, alkoi hän yhtäkkiä laulaa, ollen varma siitä, etteivät he sitä kuulleet. Se oli tosin viimeinen toivon kipinä, mutta kaikkia keinoja oli koetettava. Hänen äänensä helkkyi kuuluvana ja selkeänä holvikäytävässä:
Tuolle puolen veen mun armaani luo, sillä hetki tullut on. Tuolle puolen sinisen veen, veen suolaisen ja makeankin! Avaja, armas lemmittyin, avaja ovesi mulle, Sillä joutuisasti olen ma rientänyt yli veen — —
Tässä kohti, Zoën sanomattomaksi hämmästykseksi ja ihastukseksi, ovi todella avautui, ja hän oli suorastaan tukehtua ilosta.
Kapteeninvaimo ilmestyi himmeään iltavalaistukseen, seisoen tarkoin oven sisäpuolella, ja Zoë tunsi hänet heti Gorliaksen antamasta kuvauksesta. Vahdit, ollen täysin kuuroja, eivät ensi aluksi tienneet oven avautumisessa, kun he katsoivat suoraan eteensä. Roteva nainen puhui matalalla äänellä.
"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Zoën laulamiin sanoihin.
Tyttö ei hukannut aikaa, sillä siihen ei ollut varaa, ja vaikka valaistus oli niukka, näki hän neljä tai viisi asestettua afrikalaista olevan sisällä pienessä huoneessa, joten hänen olisi ollut mahdotonta antaa kirjettään.
"Sanokaa hänelle, että Carlo Zeno pyytää häntä olemaan valmiina heti", virkkoi hän nopeasti, "ja olemaan hämmästymättä mitään, mitä tapahtuu."
Oven ulkopuolella olevat kuuromykät huomasivat nyt, että hän puhui jonkun kanssa ja että heidän takanaan oleva ovi oli auki. Zoë oli juuri ojentanut korinsa kapteeninvaimolle, kun molemmat kääntyivät yhtäaikaa nähdäkseen kuka oli avannut, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä raskas rautaovi liukui nopeasti saranoillaan takaisin ja sulkeutui paukahtaen, niin että se kajahti pihalle asti. Zoë hypähti taaksepäin kiiruusti jotta ovi ei kiinnipaukahtaessaan olisi iskenyt häneen, ja tuo nopea liike koski häneen hiukan, sillä hän astui harhaan ontuvalla jalallaan, niin että se hiukan väännähti, kun hänen painonsa tuli sen varaan.