Uskollinen Sydän
Asema oli kokonaan muuttunut.
Erämiehet, jotka hetkistä aikaisemmin olivat olleet intiaanien armoilla, eivät nyt ainoastaan olleet vapaat, vaan vieläpä saattoivat sanella ankarat ehdot.
Moniaat kiväärit olivat kyllä suuntautuneet kanadalaiseen päin, ja monet nuolet olleet tähdättyinä häneen, mutta Kotkanpään viittauksesta kiväärit oli nostettu jälleen pystyyn ja nuolet pantu takaisin viineen.
Häpeä joutua kahden miehen satimeen, jotka uhmailivat heitä rohkeasti keskellä heidän leiriään, pani comanchien mielet kuohumaan raivosta. He huomasivat kuitenkin mahdottomaksi taistella taitavia vastustajiaan vastaan. Mitä he tosiaankaan olisivat voineet tehdä näille uljaille metsänkävijöille, jotka eivät pitäneet henkeään missään arvossa?
Tappaako heidät?
Mutta kaatuessaan he olisivat armotta surmanneet vangit, jotka intiaanit tahtoivat pelastaa.
Kehittynein tunne intiaaneilla on heidän rakkautensa perheeseensä.
Villein soturi ei emmi lastensa ja vaimonsa puolesta suostua sellaiseen, mihin toisissa olosuhteissa kaikkein kauheimmat kidutukset eivät voisi häntä pakoittaa. Nähdessään siis vaimonsa ja lapsensa joutuneen Ilomielen valtaan Kotkanpää ajatteli vain heidän pelastustaan.
Kaikista ihmisistä intiaanit kenties helpoimmin osaavat taipua odottamattoman tilanteen vaatimuksiin.
Comanchipäällikkö kätki sydämensä pohjaan vihan ja raivon, joita hän tunsi. Jalolla ja luontevalla liikkeellä hän heitti taakseen peitteen, jota piti viittanaan, ja tyynen näköisenä, hymy huulilla, lähestyi metsästäjiä.
Viimemainitut, jotka jo vanhastaan olivat tottuneet punanahkojen tapoihin, jäivät näköjään rauhallisina odottamaan, mitä seuraisi heidän julkeasta kepposestaan.
"Kalpeat veljet", lausui päällikkö, "ovat viisautta täynnä, vaikka heidän tukkansa onkin musta. He tuntevat kaikki suurille sotureille ominaiset juonet, heillä on majavan äly ja leijonan rohkeus."
Molemmat miehet kumarsivat ääneti. Kotkanpää jatkoi:
"Kun veljeni Uskollinen Sydän on suurilta järviltä saapuneiden comanchien leirissä, on vihdoinkin tullut aika hajoittaa pilvet, jotka ovat nousseet hänen ja punanahkojen väliin. Uskollinen Sydän on rehellinen, selittäköön hän kantansa pelkäämättä. Hän on kuuluisien päälliköiden edessä, jotka eivät emmi tunnustaa vääryyttään, jos he sitä ovat hänelle tehneet."
"Ohoo!" vastasi kanadalainen naureskellen, "Kotkanpää on aivan äkkiä muuttanut mielipidettä meidän laadustamme. Luuleeko hän pettävänsä meitä tyhjillä sanoilla?"
Vihan salama välähti intiaanin villissä silmässä, mutta ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui hillitä itsensä.
Samassa muuan mies ilmestyi kekustelijoitten väliin.
Se oli Aurinko, heimokunnan kunniakkain soturi.
Vanhus kohotti verkalleen kätensä.
"Lapseni kuunnelkoot minua", sanoi hän, "kaikki on selvitettävä tänään.Kalpeat metsästäjät saavat polttaa rauhanpiippua kanssamme."
"Olkoon menneeksi", lausui Uskollinen Sydän.
Auringon viittauksesta heimokunnan vanhimmat päälliköt kerääntyivät hänen ympärilleen.
Ilomieli ei ollut muuttanut asentoaan. Hän oli valmis huomatessaan vähäisimmänkin epäilyttävän liikkeen uhraamaan vankinsa.
Kun piippu oli kiertänyt lähelle erämiehiä syntyneen piirin ympäri, kokosi vanhus ajatuksensa. Kumarrettuaan sitten valkoihoisille hän puhui seuraavasti:
"Soturit, kiitän Elämän Herraa siitä, että hän rakastaa meitä, meitä punanahkoja, ja siitä, että hän vihdoinkin tänään lähettää luoksemme nämä kaksi kalpeata miestä, jotka voivat aukaista meille sydämensä. Olkaa rohkeita, nuoret miehet, älkää antako mielenne käydä raskaiksi ja kartoittakaa kauas luotanne pahat aikomukset. Me pidämme sinusta, Uskollinen Sydän, olemme kuulleet puhuttavan inhimillisyydestäsi punanahkoja kohtaan. Uskomme, että sydämesi on avoinna, ja että veresi juoksee kirkkaana kuin aurinko. Totta on, että me intiaanit emme ole varsin ymmärtäväisiä, kun polttava vesi meitä hallitsee, ja että me eri kerroilla olemme kenties sinua loukanneet. Mutta toivomme, ettet enää sitä ajattele ja että, niin kauan kuin sinä ja me oleskelemme preiriellä, metsästelemme rinnakkain, niinkuin sellaisten soturien, jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, onkin tehtävä".[1]
[1] Siltä varalta, että lukija mielellään tutustuisi comanchien kieleen, esitämme tässä, miltä Auringon puhe kuului alkukielellä:
"Miigvoitsh kitshii manituu, kaigalvkii zarget uune an nishin norbai nogome, shaf hyyar paishik artvuai vinnin terkushenan, cavviin kitshii morgussei, an nishin norbai nogome, kavvikkar indenendum. Kaigait kitshii muskovvai geosai haguarmissei vaibenan matshji oati nii zargetuune saggorash artvuai vinnin kaigait hapadgei kitshii morgussei an nishin norbai; kaigvotsh anna boikassei nennervind mornuutsh touvatsh nii zargei deavoje kii, appaijamar, kuppar bebone nepevar appiminikvi amar."
Uskollinen Sydän vastasi:
"Päälliköt ja muut suurten järvien comanchikansan jäsenet, joiden silmät ovat avoinna. Toivon, että kääntäisitte korvanne suuni sanoille. Elämän Herra avaa sydämeni ja panee rintani huokumaan ystävällisiä sanoja. Sydämeni täyttävät hellät tunteet teitä kohtaan, teidän naisianne kohtaan, lapsianne kohtaan, ja se, mitä nyt lausun teille, juontaa juurensa omista ja miehieni hellistä tunteista. En ole koskaan kieltänyt heimoonne kuuluvia metsästäjiä astumasta majaani preiriellä. Miksi siis haluatte sotaa kanssani? Miksi kiusaatte äitiäni, joka on vanha nainen, miksi koetatte ottaa minut hengiltä? Minua kammottaa vuodattaa intiaanin verta, sillä toistan sen vielä kerran, huolimatta onnettomuuksista, joita olette minulle aikaansaaneet, sydämeni pitää teistä."
"Ohoo!" keskeytti Kotkanpää hänet, "veljeni puhuu hyvin, mutta haava, jonka hän minulle on aikaansaanut, ei ole vielä arpeutunut."
"Veljeni on typerä", vastasi erämies. "Luuleeko hän minun olevan niin taitamattoman, etten olisi osannut häntä tappaa, jos se olisi ollut aikomukseni? Tahdon teille osoittaa, mihin pystyn, ja mitä on käsitettävä soturin rohkeudella. Minun tarvitsee vain viitata, ja tämä nainen ja lapsi eivät enää elä."
"Se on totta", myönsi Ilomieli.
Väristys kulki läsnä olevien selkää pitkin, ja Kotkanpää tunsi kylmän hien tihkuvan ohimoistaan.
Uskollinen Sydän oli hetken aikaa vaiti ja suuntasi intiaaneihin selittämättömän katseen. Sitten hän kohautti halveksivasti olkapäitään, heitti aseensa jalkojensa juureen, pani kädet ristiin leveälle rinnalleen ja kääntyi kanadalaisen puoleen.
"Ilomieli", sanoi hän tyynellä ja terävällä äänellä, "päästä vapaaksi nuo kaksi olentoa."
"Mitä ajattelet?" huudahti erämies ällistyneenä, "sehän olisi kuolemantuomiosi!"
"Sen tiedän."
"No?"
"Pyydän sinua sittenkin sen tekemään."
Kanadalainen ei vastannut, vaan alkoi vihellellä hampaittensa välitse. Vetäen esille puukkonsa hän yhdellä iskulla leikkasi poikki köydet, joilla hänen vankinsa olivat sidotut. Nämä pakenivat hypähtäen kuin jaguarit ja kätkeytyivät ilosta ulvoen kiireesti ystäviensä joukkoon. Sitten Ilomieli pani veitsensä tuppeen vyölleen, heitti aseensa pois, laskeutui hevosensa selästä ja asettui päättäväisesti Uskollisen Sydämen viereen.
"Mitä teet?" huudahti viimemainittu, "pelastaudu, ystäväni!"
"Minäkö pelastautuisin, miksi sen tekisin?" vastasi kanadalainen huolettomasti. "Hitto vieköön, en. Koska kuitenkin joskus on kuoltava, niin kuolen yhtä hyvin tänään kuin myöhemmin. Kenties en enää saisikaan näin sopivaa tilaisuutta."
Molemmat miehet puristivat toistensa kättä innostuneesti.
"Päälliköt", lausui Uskollinen Sydän tyynesti kääntyen intiaanien puoleen, "nyt olemme vallassanne, tehkää niinkuin parhaaksi näette."
Comanchit katsoivat toisiaan hetken aikaa hämmästyneinä. Näiden miesten stoalainen kieltäytyminen, he kun toisen rohkean toiminnan avulla olisivat voineet ei ainoastaan päästä pakoon, vaan myöskin sanella heille ehdot, mutta nyt, käyttämättä hyväkseen tätä suunnatonta etua, heittivät pois aseensa ja antautuivat heidän käsiinsä, näytti menevän yli sankaruuden rajojen, jota heidän heimossaan pidettiin kunniassa.
Syntyi jokseenkin kauan kestävä hiljaisuus, jonka aikana olisi voinut kuulla sydämien sykkivän näiden pronssinkovien miesten rinnoissa, jotka alkuperäisestä kasvatuksestaan huolimatta, varsinkin mitä tulee tunteisiin, ovat kehittyneempiä kuin saattaisi luulla ymmärtämään kaikkia todellisia tunteita ja pitämään arvossa todella jaloja tekoja.
Epäröityään muutaman hetken Kotkanpää vihdoin heitti luotaan aseensa ja lähestyen metsästäjiä lausui heille liikuttuneella äänellä, joka ei sopinut näennäisesti levolliseen ja välinpitämättömään ulkomuotoon:
"On totta, kalpeakasvoiset soturit, että olette ylevämielisiä, mikä lieventää meille lausumianne sanoja, ja että me kaikki ymmärrämme teitä. Tiedämme myös, että totuus on aukaissut huulenne. Meidän intiaanien, joilla ei ole valkoihoisten järkeä, on sangen vaikea, usein itsekään sitä tahtomatta, olla tekemättä moitittavia tekoja, mutta me toivomme, että Uskollinen Sydän ottaa pois kuoren sydämensä ympäriltä, niin että se on kirkas kuin meidän, ja että vihankauna väliltämme haudattaisiin niin syvälle, että pojanpoikiemme pojanpojatkaan eivät voisi edes tuhannen auringon valossa sitä löytää."
Ja laskien molemmat kätensä erämiehen olkapäille hän suuteli hänen silmiänsä ja lisäsi:
"Olkoon Uskollinen Sydän veljeni!"
"Olkoon niin!" lausui erämies tyytyväisenä tähän päätökseen; "tästälähin olen yhtä suuressa määrässä comanchien ystävä kuin olen heitä tähän asti epäillyt."
Intiaanipäälliköt tungeksivat uusien ystäviensä ympärillä, joille he osoittivat alkuperäisille luonteille ominaisen tavan mukaan suurta mieltymystä ja kunnioitusta.
Molemmat erämiehet olivat jo kauan olleet tunnettuja Käärmeen heimon keskuudessa, ja heidän maineensa oli ollut suuri. Sangen usein leiritulien ympärillä istuttaessa olivat kertomukset heidän urotöistään herättäneet ihailua nuorissa miehissä, joille vanhat soturit niitä kertoilivat.
Sovinto Uskollisen Sydämen ja Kotkanpään välillä oli ollut vilpitön.Jäljellä oli enää vain heikko muisto heidän entisestä vihastaan.
Valkoisen metsästäjän jalomielisyys oli voittanut punanahan raivon!
Nämä kaksi keskustelivat rauhallisesti istuen pöydän ympärillä eräässä majassa, kun äkkiä kuului kovaa huutoa ja muuan intiaani syöksyi leiriin kauhun kuvastuessa hänen hämmästyneitä kasvoiltaan.
Tungeksittiin miehen ympärillä, jotta kuultaisiin uutisia, mutta intiaani, joka oli huomannut Kotkanpään, lähestyi tätä.
"Mikä hätänä?" tiedusteli päällikkö.
Intiaani suuntasi julman katseen Uskolliseen Sydämeen ja Ilomieleen, jotka eivät voineet paremmin kuin muutkaan aavistaa, mistä tällainen raivo johtui.
"Varokaa päästämästä karkuun näitä kalpeakasvoisia miehiä. Meitä on petetty", sanoi hän katkonaisella ja hengästyneellä äänellä, hän kun oli tullut kiivaasti juosten.
"Selittäköön veljeni tarkemmin, mitä hän tietää", käski Kotkanpää.
"Kaikki valkoihoiset erämiehet,lännen pitkät puukot, ovat kokoontuneet. Heitä on lähes sata miestä käsittävä partiokunta ja he etenevät piirittäen leiriä joka puolelta yhtaikaa."
"Oletko varma siitä, että nämä partiomiehet tulevat vihollisina?" kysyi päällikkö vielä.
"Miten sitten muuten?" vastasi intiaanisoturi, "he ryömivät kuin käärmeet korkeassa ruohossa pitäen kivääriä edessään ja nylkypuukkoa hampaissaan. Päällikkö, meidät on petetty, nämä kaksi miestä ovat tunkeutuneet keskuuteemme tuudittaakseen uneen valppautemme."
Kotkanpää ja Uskollinen Sydän hymyilivät selittämättömästi. Muille kuin heille tämä oli arvoitus.
Comanchipäällikkö kääntyi intiaanin puoleen.
"Näitkö, kuka käveli erämiesten etunenässä?" kysyi hän.
"Kyllä, näin hänet."
"Ja hän oliAmik— Musta Hirvi, — Uskollisen Sydämen ensimmäinen pyydyksien hoitaja, eikö niin?"
"Niin, kukas muu siinä olisi voinut olla?"
"Hyvä, saat poistua", sanoi päällikkö viitaten päällään. Sitten hän kääntyi erämiehen puoleen ja kysyi häneltä:
"Mitä on tehtävä?"
"Ei mitään", vastasi Uskollinen Sydän, "asia koskee minua. Antakoon veljeni minun yksin toimia."
"Veljeni on käskijäni."
"Menen erämiehiä vastaan. Pitäköön Kotkanpää siihen asti, kunnes palaan, nuoret soturinsa leirissään."
"Se tapahtuu."
Uskollinen Sydän heitti kiväärin olalleen, puristi Ilomielen kättä, hymyili comanchipäällikölle ja suuntasi kulkunsa metsään varmoin ja rauhallisin askelin, mikä oli hänelle ominaista. Hän katosi pian puiden sekaan.
"Hm!" lausui Ilomieli sytyttäen intiaanipiippunsa ja kääntyen Kotkanpään puoleen, "huomaat, päällikkö, että tässä maailmassa ei aina ole tyhmää antautua sydämensä johdettavaksi."
Ja rajattoman tyytyväisenä tähän filosofiseen ajatelmaansa, joka hänestä tuntui varsin hyvin sopivan tilanteeseen, kanadalainen puhalsi sakean savupilven.
Päällikön käskystä kutsuttiin leiriin takaisin kaikki sen ympärille hajoitetut vahdit.
Intiaanit odottivat kärsimättöminä, mikä olisi seurauksena toimenpiteistä, joihin Uskollinen Sydän oli ryhtynyt.
Preirierosvot
Oli ilta. Oltiin paikalla, josta oli suunnilleen yhtä pitkä matka meksikolaisten kuin comanchien leirille.
Kahden mäen välillä, matalan syvänteen kätkössä, istui kokoontuneina nelisenkymmentä miestä useiden nuotioiden ympärillä, jotka olivat siten sovitetut, etteivät tulenloimot voineet ilmaista heidän olevan siellä.
Outo näky, jonka tarjosi tämä joukko, siinä kun oli synkännäköisiä, villikatseisia, vaatetukseltaan likaisia ja omituisen näköisiä seikkailijoita, muodosti taulun, joka olisi ansainnut päästä Callotin satiirisen piirustimen aiheeksi tai Salvator Rosan siveltimen kuvattavaksi.
Nämä miehet, joiden joukossa oli mitä erilaatuisimpia yksilöitä edustaen kaikkia kansallisuuksia vanhasta ja uudesta maailmasta, venäläisestä kiinalaiseen asti, olivat niin täydellinen kokoelma roistoja kuin kuvitella saattaa. He olivat ryösteleviä lurjuksia, jotka eivät kuunnelleet lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut kotia eikä kontua. He olivat todellista sivistyksen pohjasakkaa, jo pienestä pitäen joutuneet harhateille, myöhemmin pakosta etsien itselleen turvapaikan lännen preirieiden sydänseuduilta. Näillä autioilla paikoilla he olivat itsenäisenä rosvojoukkona taistellen milloin metsästäjiä, milloin intiaaneja vastaan ja vieden toinen toisestaan voiton julmuudessa ja konnantöissä.
Nämä miehet olivat sanalla sanoen niitä, joita on alettu nimittääpreirierosvoiksi.
Nimitys sopii heille joka suhteessa hyvin, koska he, valtamerellä asuvien virkaveljiensä tavalla, jotka ryöstävät millä lipulla hyvänsä varustettuja laivoja tai ainakin halveksien kohtelevat niitä, hyökkäävät kaikkien matkustajien kimppuun, jotka uskaltavat yksin matkustaa preirien halki, ahdistavat karavaaneja ja ryöstävät ne, ja kun kaikki muu saalis pääsee heiltä karkuun, asettuvat he viekkaasti väijyksiin korkeaan ruohoon tähystelläkseen intiaaneja ja murhatakseen näitä saadakseen nostaa palkkion, jonka Yhdysvaltojenisällinenhallitus suorittaa jokaisesta alkuasukkaan päänahasta aivan samaan tapaan kuin Ranskassa maksetaan palkkio sudenpäästä.
Tätä joukkoa johti kapteeni Uaktehno, "Tappaja", jonka jo aikaisemmin esittelimme.
Roistojen keskuudessa vallitsi levottomuus, joka oli merkkinä jostakin aiotusta salaperäisestä retkestä.
Muutamat puhdistivat ja korjailivat aseitaan, toiset parsivat pukujaan, muutamat polttelivat tupakkaa ja joivat mezcalia, toiset taas nukkuivat kietoutuneina risaisiin viittoihinsa.
Hevoset, jotka kaikki olivat satuloidut ja lähtövalmiit, olivat sidotut kiinni muutamiin seipäisiin.
Määrättyjen välimatkojen päässä seisoi vahteja nojaten pitkiin karbineihinsa vaiteliaina ja liikkumattomina kuin pronssipatsaat valvoen kaikkien turvallisuutta.
Vähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat valopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä villimmän näköisiksi.
Kapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin alaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen aika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.
Yö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti kummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta vaipuneet uneen.
Ainoastaan kapteeni oli vielä valveilla.
Äkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja kaikkialla oli jälleen hiljaista.
"Mitä tämä merkitsee?" mutisi kapteeni raivostuneena; "ovatko ne houkkiot antaneet yllättää itsensä?"
Sitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa kiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.
Synkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan kapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse, jotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli pakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa entiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun kalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat hänen tekemään kierroksia.
Kerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja oksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi näreikössä.
Kapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen esille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta. Ojentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen yönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan tuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat,kuuluu vain äänettömyys.
"Olen erehtynyt", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti ryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä selvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen pidätetty huokaus.
"Niin totta kuin Jumala elää!" sanoi kapteeni, "tämä alkaa olla mielenkiintoista. Otanpa siitä selvän."
Käveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä olevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä. Olio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti, hoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia. Aika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni heittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.
Kun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen ja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:
"Armoa! Armoa! Älkää tappako minua!"
"Kappas vaan!" huudahti kapteeni hämmästyneenä, "sehän on Lörppö! Kuka riivattu on häntä näin huonosti kohdellut?"
Ja hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli pyörtynyt.
"Hitto vieköön tuon tolvanan!" mutisi kapteeni halveksivasti; "miten voisin häntä nyt kuulustella?"
Mutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä ja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.
Kantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen kulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin, ja saapui leiriinsä.
Hän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman sylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän saattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa hänen jalkojensa juuressa.
Lörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan, ja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.
"Cascaras!" mutisi kapteeni, "kas siinä on miesparka ammuttu pahasti pilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä ovat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on tapahtunut!"
Samoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman lääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.
Sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt kauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat silmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen kuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään, kapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui surullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:
"Kaikki on hukassa, kapteeni! Kepposemme ei ole onnistunut."
"Tuhat tulimmaista!…" kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa, "miten on asia voinut käydä niin hullusti?"
"Nuori tyttö on paholainen!" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä heikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain muutamia hetkiä.
"Jos voit", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen huudahdusta, "niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on murhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi."
Kaamea hymy levisi oppaan sinertäville huulille.
"Murhaajan nimikö?" kysyi hän ivallisesti.
"Niin."
"Se on doña Luz."
"Doña Luz!" huudahti kapteeni hypäten hämmästyneenä pystyyn, "mahdotonta!"
"Kuulkaa", jatkoi opas, "hetkeni ovat luetut, pian heitän henkeni. Minun asemassani oleva mies ei valehtele. Antakaa minun puhua älkääkä keskeyttäkö. En tiedä, ehdinkö sanoa teille kaikki, ennekuin menen tekemään tiliä Hänelle, joka tietää kaikki."
"Puhu", lausui kapteeni.
Ja kun haavoittuneen ääni tuli yhä heikommaksi, polvistui hän tämän viereen, ettei menettäisi sanaakaan.
"Antakaa minulle viinaa."
"Olet mieletön, viinahan tappaisi sinut."
Haavoittunut ravisti päätään.
"Se antaa minulle voimaa, jota välttämättä tarvitsen, jotta voisitte kuulla kaikki, mitä minulla on sanottavana. Enkö jo olekin puolikuollut?"
"Olet oikeassa!" mutisi kapteeni.
"Älkää siis epäilkö", jatkoi haavoittunut, kun hän oli kuullut tämän, "nyt on kiire, minulla on tärkeitä asioita teille ilmoitettavana."
"Olkoon menneeksi siis!" kuiskasi rosvo hetken arveltuaan, ja ottaen esille taskumattinsa ojensi sen oppaan huulille.
Viimemainittu joi ahneesti ja jokseenkin kauan. Kuumeinen puna kohosi hänen poskipäilleen, melkein sammuneet silmät alkoivat kiiltää, ja niistä loisti eloisa tuli.
"Älkää enää keskeyttäkö minua", sanoi hän varmalla ja jokseenkin kovalla äänellä, "heti kun huomaatte minun heikontuvan, antakaa minun juoda, ehkä silloin ehdin kertoa teille kaikki."
Kapteeni viittasi hänelle merkiksi, että hän noudattaisi hänen toivomustaan, ja Lörppö alkoi puhua.
Hänen kertomuksensa kesti kauan, sillä häntä ahdistivat moniaat heikkoudenkohtaukset. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, lisäsi hän:
"Huomaatte, että nainen on, kuten jo kerran teille sanoin, paholainen. Hän on surmannut Kennedyn ja minut. Luopukaa yrittämästä saada häntä käsiinne, kapteeni, hän on liian vaikeasti saavutettava otus. Ette saa häntä koskaan haltuunne."
"Hyvä!" lausui kapteeni rypistäen kulmakarvojaan, "kuvitteletko, että siis hylkäisin suunnitelman?"
"No, onnea vain siis!" mutisi opas, "mitä minuun tulee, niin olen toimittanut asiani, tilini ovat selvät… Hyvästi, kapteeni", lisäsi hän kummallisesti hymyillen, "matkustan kaikkien paholaisten luo, siellä kyllä tapaamme toisemme!…"
Hän kaatui selälleen.
Kapteeni aikoi nostaa hänet takaisin istumaan, mutta hän oli jo kuollut.
"Hauskaa matkaa!" mutisi hän huolettomasti.
Hän nosti ruumiin olkapäilleen, kantaen sen näreikköön, jonka keskelle kaivoi kuopan, ja laski ruumiin sinne. Suoritettuaan tämän työn muutamassa minuutissa hän palasi leirivalkean ääreen, kietoutui viittaansa, laskeutui pitkälleen maahan ja nukahti lausuttuaan itsekseen:
"Parin tunnin perästä koittaa päivä, silloin saamme nähdä, mitä on tehtävä."
Rosvot eivät nukkuneet pitkään. Auringon noustessa olivat kaikki rosvoleirissä liikkeellä. Jokainen laittausi lähtövalmiiksi.
Kaukana siitä, että olisi luopunut suunnitelmastaan, kapteeni oli päinvastoin päättänyt panna sen pikaisesti toimeen antamatta meksikolaisille aikaa etsiä apua preiriellä oleskelevilta valkoihoisilta metsästäjiltä, jotka olisivat tehneet onnistumisen hänelle epävarmaksi.
Heti kun oli varma siitä, että hänen antamansa käskyt oli oikein ymmärretty, antoi kapteeni lähtömerkin. Joukko lähti marssimaan intiaanien tavalla, mikä merkitsee sitä, että he sananmukaisesti käänsivät selkänsä sinne, minne heidän oli kuljettava.
Saavuttuaan näin eräälle paikalle, joka näytti tarjoavan heille haluamansa turvallisuustakeet, preirierosvot astuivat maahan ratsujensa selästä. Hevoset jätettiin muutamien määrättyjen miesten haltuun, ja rosvot alkoivat lipua maata pitkin kuin jono käärmeitä ja hyppiä luikertelevalta oksalta toiselle, puulta puulle, ja niin he etenivät noudattaen varokeinoja, joita yllätyksissä käytetään, kohti meksikolaisten leiriä.
Uhraus
Kuten olemme kertoneet eräässä edellisessä luvussa, oli tohtori lähtenyt meksikolaisten leiristä viemään doña Luzin ilmoitusta Mustalle Hirvelle.
Niinkuin kaikki oppineet, joiden nimen päätteenä onus, oli tohtori hyvin hajamielinen, ollen kuitenkin maailman hyväätarkoittavin mies.
Aluksi hän virkaveljiensä tavoin vaivasi päätään yrittäen keksiä niiden sanojen merkitystä, jotka hänen tuli lausua erämiehelle.
Hän ei voinut ymmärtää, mitä apua puolivillistä miehestä, joka asui yksinään preiriellä ja kulutti aikaansa metsästämällä ja pyydyksiä asettelemalla, saattoi olla hänen ystävilleen.
Kun hän niin äkkiä oli suostunut toimittamaan tämän tehtävän, oli siihen ollut ainoana syynä lämmin ystävyydentunne kenraalin sisarentytärtä kohtaan. Vaikka hän ei odottanutkaan sen johtavan mihinkään suotuisaan tulokseen, oli hän kuitenkin, kuten olemme kertoneet, päättäväisesti lähtenyt matkaan, koska muka tietoisuus hänen lähdöstään tyynnyttäisi nuorta tyttöä. Lyhyesti sanoen, hän oli pikemmin tahtonut tyydyttää "sairasta" kuin tehdä jotakin hyödyllistä.
Ollessaan varma siitä, että hänelle annettu tehtävä oli hyödytön, hän ei viitsinyt täyttä vauhtia ratsastaa Mustan Hirventoldolle, kuten hänen olisi pitänyt, vaan astui alas hevosensa selästä, piti kädessään suitsia ja alkoi etsiä lääkeyrttejä, johon puuhaan hän pian niin syventyi, että täydelleen unohti doña Luzin varoitukset ja sen, miksi oli lähtenyt leiristä.
Aika kului kuitenkin, päivä oli jo siirtynyt yli puolivälin, ja tohtoria, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt palata, ei kuulunut.
Meksikolaisten leirissä vallitsi todellinen levottomuus.
Kenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa puolustusta varten hyökkäyksen varalta.
Ei mikään näyttänyt kuitenkaan heitä uhkaavan.
Mitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat jo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.
Doña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse suunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen viestinviejänsä piti palata.
Äkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli aaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.
Ei tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi preiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet ruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka liikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.
Ja mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka vain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan päinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä tasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme suunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä lähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä lakkasi.
Vallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän ruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.
Kokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen mukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin intiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan heidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun konnankoukun.
Tahtomatta jättää leiriä puolustajia vaille, joita se tarvitsi, hän päätti itse antautua seikkailuun ja lähteä vakoiluretkelle.
Sillä hetkellä, jolloin hänen juuri piti mennä leirin suojavarusteiden yli, pysäytti kapteeni Aguilar hänet laskien kunnioittavasti kätensä hänen olalleen.
"Mitä tahdotte, ystäväni?" kysyi kenraali häneltä vetäytyen takaisin.
"Luvallanne rohkenen kääntyä puoleenne tehden erään kysymyksen, herra kenraali", vastasi nuori mies.
"Tehkää se."
"Aiotteko lähteä leiristä?"
"Aion."
"Lähteäksenne tietysti vakoiluretkelle?"
"Lähteäkseni vakoiluretkelle, aivan niin."
"Se tehtävä kuuluu minulle."
"Miksi niin?" kysyi kenraali hämmästyneenä.
"Sehän on luonnollista, herra kenraali, olenhan vain alhainen upseeriparka, joka saan kaikesta kiittää teitä."
"Entä sitten?"
"Vaara, johon antautuisin, jos siinä vaaraa on, ei lainkaan saattaisi epävarmaksi retkikunnan menestystä, kun sensijaan…"
"Kun sensijaan?"
"Jos teidät surmataan?"
Kenraali hätkähti.
"Täytyy ottaa kaikki lukuun", jatkoi kapteeni, "kun on tekemisissä sellaisten vastustajien kanssa, jotka meitä nyt uhkaavat."
"Aivan niin, entä sitten?"
"No niin retkikunta joutuisi harhateille, eikä yksikään meistä näkisi enää sivistysmaita. Te olette pää, me muut olemme vain käsivarret, teidän on siis jäätävä leiriin."
Kenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren miehen kättä lausui:
"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee.Tilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin."
"Teidän täytyy jäädä, kenraali", intti kapteeni, "se teidän on tehtävä ei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea sisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos teille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle julmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni tulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka, joka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut hetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa velkani."
"Mutta —" aikoi kenraali sanoa.
"Tiedätte", jatkoi nuori mies innostuen, "että jos voisin korvata teidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä olen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali, sallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle."
Puoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti suojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui kiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.
Kenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa.Sitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:
"Kunnon poika, mainio luonne!"
"Eikö totta, eno?" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle huomaamatta.
"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?" lausui kenraali hymyillen ja siten turhaan koettaen näyttää iloiselta.
"Kyllä, eno hyvä, kuulin kaikki."
"Hyvä, pikku rakkaani", sai kenraali vaivoin sanotuksi, "mutta nyt ei ole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole täällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula liian helposti sinut tavoittaa."
Tarttuen tytön käteen hän talutti tämän lempeästi teltalle asti.
Saatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle, varoitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä alkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään koko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja ihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.
"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin", puheli hän, "ja kenties he jo ovat hänet tappaneet!"
Kapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon lakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.
Päästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen maahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle vaanimispaikaksi.
Kaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut häntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan perästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan leiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei ollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku olento lähti kiivaasti juoksemaan.
"Oh! Oh!" mutisi nuori mies, "olisikohan täällä sentään jotakin?Katsokaammehan hiukan."
Lähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin ottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta. Ruoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen ympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata turvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.
"Tulitte ainakin sopivaan aikaan", sanoi hän ylenkatseellisen kylmäverisesti, "nyt ainakin tiedän, keiden kanssa olen tekemisissä."
"Antautukaa!" kiljui muuan hänen ympärillään tungeksivista miehistä.
"Olkoon menneeksi!" vastasi Aguilar ivallisesti hymyillen, "mutta te olette typeriä, sillä minut on ensin kunnollisesti tapettava, ennenkuin minut voi vangita."
"No sitten teidät tapetaan, kaunis keikari", vastasi ensinmainittu puhuja röyhkeästi.
"Sen otan lukuun", lausui kapteeni, "ja puolustaudun. Se synnyttää hälinää, ystäväni kuulevat sen, yllätyksenne ei onnistu, ja sitä juuri haluankin."
Hän lausui nämä sanat niin rauhallisesti, että se pani preirierosvot miettimään. Nämä miehet kuuluivat kapteeni Uaktehnon joukkoon. Hän itsekin oli mukana.
"Niin", vastasi roistojen päällikkö virnistellen, "aikomuksenne on hyvä, mutta teidät voi, ikävä kyllä, surmata ilman meluakin, ja silloin suunnitelmanne on mennyt karille."
"Pyh! Kuka sen tietää!" sanoi nuori mies.
Ennenkuin preirierosvot saattoivat arvatakaan, teki hän huikean hypyn taaksepäin, kaatoi maahan kaksi miestä ja alkoi tavattoman nopeasti juosta leirille päin.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan roistot syöksyivät häntä seuraamaan.
Tätä pikajuoksukilpailua kesti verrattain kauan rosvojen kykenemättä huomattavasti lyhentämään heidän ja pakenijan välistä matkaa. Ajaen yhä häntä takaa he koettivat välttää, etteivät meksikolaisten vahdit, jotka he halusivat yllättää, saisi nähdä heitä, ja siksi heidän oli pakko tehdä liikkuessaan kierroksia, jotka tietysti hidastuttivat heidän kulkuaan.
Kapteeni oli saapunut äänenkantaman päähän tovereistaan. Hän katsahti taakseen, ja käyttäen hyväkseen pysähdysaikaa, kun hän hengähti, rosvot lähenivät häntä huomattavasti.
Nuori mies tiesi, että jos hän jatkaisi juoksuaan, hän aiheuttaisi sen onnettomuuden, jota hän halusi välttää.
Hän teki hetkessä päätöksensä, päätti kuolla kuin sotilas, kaatua taistelussa ja olla hyödyksi niille, joiden puolesta uhrautui.
Hän nojautui puuta vasten, pani puukkonsa vierelleen käden ulottuville, otti esille pistoolinsa vyöltään ja kääntyi roistoihin päin, jotka olivat hänestä enää vain kolmisenkymmenen askeleen päässä. Kiinnittääkseen ystäviensä huomiota puoleensa, hän huusi kaikuvalla äänellä:
"Huomio! Huomio! Vihollisia!…"
Sitten hän mitä kylmäverisimmin laukaisi kuin pilkkaan ampuen — hänellä oli neljä kaksipiippuista pistoolia — toistaen joka kerta, kun yksi rosvo kaatui:
"Huomio! Vihollisia!… He piirittävät meitä, varokaa, varokaa!"
Vimmastuneina tästä sisukkaasta puolustustavasta roistot karkasivat hänen kimppuunsa unohtaen kokonaan varovaisuuden, jota tähän asti olivat noudattaneet.
Alkoi kauhistava, sekasortoinen taistelu, jota yksi mies kävi kahta-, kolmeakymmentä vastaan, sillä aina kun yksi rosvoista kaatui, astui hänen tilalleen toinen.
Taistelu oli hirvittävä!
Nuori mies oli päättänyt uhrata henkensä, mutta tahtoi sen myydä niin kalliisti kuin mahdollista.
Kuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun hän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen meksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen rosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään raivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien uskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.
Vihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät suinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat niin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut kestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei mukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen hänelle verisenä saattueena hautaan.
"Hm!" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja koettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut rintaansa; "mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme me koskaan pääse perille. Eteenpäin", jatkoi hän kääntyen tovereittensa puoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, "älkää antako itseänne ampua enää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!"
Preirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat nousta kukkulalle huudahdellen: "Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!"
Meksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen kuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.
Tohtori
Sillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi tohtori kasveja kaikessa rauhassa.
Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.
Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä, vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.
Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.
Koneellisesti tohtori kohotti päätään.
Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.
Mies oli Musta Hirvi.
"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."
"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"
"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö, huomasin erehdykseni ajoissa."
"Jumalan kiitos."
Ja tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui innostuneena sitä ottamaan.
"Ettekö siis tahdo minulle sanoa, mitä siinä teette?" jatkoi erämies.
"Näettehän sen hyvin itsekin, ystäväni."
"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä rikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi olla."
"Oh, tietämättömyys!" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä alentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen oppilaille, "ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni ne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen vakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uuttaChirostemon pentadactylon-muunnosta, jotka kuuluvatflora mexicanaan."
"Ah", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta nauramaan aivan tohtorin nenän edessä, "luulette löytäneenne kolme uutta…"
"Chirostemon pentadactylon-muunnosta, niin ystäväni", täydensi oppinut lempeästi.
"Ahaa!"
"Ehkä niitä on neljäkin."
"Oh, oh! Onkohan tuo kovinkin hyödyllistä?"
"Mitä, etteikö se ole hyödyllistä!" huudahti lääkäri närkästyneenä.
"Älkää pahastuko, en ymmärrä näitä asioita, nähkääs."
"Aivan niin!" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä, "ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät tiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin."
"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette saapunut preirielle?"
"Vain sentähden."
Musta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää selittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että selväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua viettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä selittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät kelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen, että oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti, kohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan matkaansa.
"No niin, no niin", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia ja mielipuolia, "olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette sillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi. Onnea vain ja näkemiin!"
Hän vihelsi koirat luokseen, astui pari askelta, mutta tuli heti takaisin:
"Sananen vielä", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää ajatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.
"Puhukaa", sanoi tohtori kohottaen päätään.
"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella, kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."
Tohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.
"Mikä pöhkö minä olenkaan!" huudahti hän. "Olin sen kokonaan unohtanut."
"Unohtanut, mitä sitten?" kysyi erämies hämmästyneenä.
"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata laiminlyöntini."
"Mistä vahingosta puhutte?" tiedusteli erämies alkaen käyden levottomaksi.
"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"
"Asiaan! Asiaan!" huomautti erämies kärsimättömästi.
"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."
"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?"
"Aivan niin."
"Tiedättekö, mitä kello nyt on?"
Oppinut katsoi aurinkoon.
"Kello on vähän vaille kolme", sanoi hän, "mutta se ei merkitse mitään, toistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä doña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten toivon."
"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta onnettomuutta!" lausui erämies huokaisten.
"Mitä tarkoitatte?"
"Pian saatte sen tietää. Toivon erehtyväni. Puhukaa, kuuntelen teitä."
"Doña Luz käski minun sanoa teille näin."
"Siis doña Luz lähettää teidät luokseni."
"Hänpä juuri."
"Leirissä on siis tapahtunut jotakin vakavaa?"
"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi luulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme…"
"Lörppökö?"
"Hän juuri. Tunnetteko hänet?"
"Kyllä. Entä edelleen?"
"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon kanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui kuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin he menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan heitä kohti kaksi pistoolinlaukausta."
"Saiko hän heidät surmatuksi?"
"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut, pääsi hän karkuun."
"Kumpi heistä?"
"Lörppö."
"Entä edelleen?"
"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan teille… odottakaahan hiukan", lausui oppinut koettaen muistella.
"Musta Hirvi, hetki on tullut!" keskeytti erämies vilkkaasti.
"Juuri niin!" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, "se oli minulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin hämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä selitätte sen minulle, eikö niin?"
Erämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan hänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta kuvastavana:
"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan minua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties aiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman."
"Olisiko se mahdollista?" huudahti tohtori alakuloisena eikä loukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä ravisti.
"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio!Mitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!"
"Oh! Älkää sanoko niin!" huusi oppinut kiihtyneenä. "Kuolen epätoivoon, jos asian laita on niin!"
Miesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä vilpittömin murhe.
Mustan Hirven täytyi häntä lohduttaa.
"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut", sanoi hän lauhtuen, "hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!"
"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en tahtoisi elää enää senjälkeen!"
"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan", lausui erämies filosofisesti. "Koetan keksiä keinon, jolla voimme auttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla. Toivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi kolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä."
"Pelastatte heidät, eikö niin?"
"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee, niin onnistun."
"Olkoon taivas teille suosiollinen!"
"Amen!" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. "Kuulkaa nyt, mitä sanon. Palatkaa leiriin."
"Aivan heti!"
"Mutta nyt ette enää saa poimia kasveja ettekä repiä niitä maasta."
"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin kasveja keräämään!" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.
"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo, käskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti puolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän avukseen!"
"Sen sanon heille!"
"Siis ratsaille ja täyttä neliä leiriin."
"Olkaa huoletta, mutta te, mitä te aiotte tehdä?"
"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain ystävienne luo niin pian kuin pääsette."
"Tunnin kuluessa olen heidän luonaan!"
"Rohkeutta vain ja onnea! Älkää heittäytykö epätoivoisiksi!"
Musta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut, ja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen miehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.
Metsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri ja lähti kiireesti metsään.
Hän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin Eusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää pyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.
Tapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen kysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä, ja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet menivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa ystävänsä vanhan äidin.
Liitto
Meidän on taas palattava Uskollisen Sydämen luo.
Käveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua, jommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies pysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka suunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa kuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on tottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki kolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti, että useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden kätkössä, heti vastasivat.
Kolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka siihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä täydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.
Joka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he olivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti puettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen ympärillä.
Sattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän huomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet aivan hänen lähellään.
"Oh!" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, "ymmärrän kaikki, ystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne, mutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää."
"Sitä parempi", virkkoi Musta Hirvi.
"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen käsistä?" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.
"Älkää puhuko pahaa comancheista", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen, "he ovat nyt veljiäni."
"Puhutko vakavasti", tiedusti Musta Hirvi, "oletko tosiaankin hyvissä väleissä intiaanien kanssa?"
"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun ystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät toisillenne."
"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille parempaa", sanoi Musta Hirvi, "ja koska kerran olet vapaa, niin voimme nyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat suuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Uskollinen Sydän.
"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren palveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka luultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin tehnyt."
"Meidän on riennettävä heidän avukseen!" huudahti Uskollinen Sydän kykenemättä hallitsemaan liikutustansa.
"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin vapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua emme pystyisi aikaansaamaan mitään."
"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei mikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!"
"Anteeksi", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, "mutta me joudumme tekemisiin sangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että heillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä suurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen mahdollisuudet."
"Aivan niin! Mutta mihin tahdot puheellasi päästä?"
"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa, niin voisi…"
"Olet oikeassa,. hiisi vie", keskeytti Uskollinen Sydän hänet innostuen; "intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme heille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia saadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian, seuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne."
Erämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi joukoksi.
Aseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät metsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.
"Entä missä on äitini?" tiedusti Uskollinen Sydän rauhattomanaEusebiolta.
"Hän on turvassa, Mustan Hirven majassa."
"Miten hän voi?"
"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus, suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."
"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"
"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen."
"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähelläkuolleen bisoninkiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan perille. Oletko ymmärtänyt?"
"Täydelleen."
"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."
"Minä lähden."
"Hyvästi."
"Näkemiin."
Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla. Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.
Comanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta laajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.
Ottaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä sotavarustuksissa.
Uskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa levitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt muista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan merkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen askeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:
"Elämän Herra", sanoi hän, "näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän keskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme kuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet tulevat punaisten veljiensä vieraiksi."
"Olkoot he tervetulleet", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen majesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.
Kun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa ilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.
Sitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot sekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman minuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.
Koska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka kalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle suoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.
Päällikkö hymyili kuullessaan pyynnön.
"Veljeni saa olla tyytyväinen", sanoi hän, "odottakoon hän hetken."
Jättäen nyt erämiehen seuran hän meni toisten päällikköjen luo.
Kuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen kuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.
Uskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti. Yhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin seuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän retkensä onnistuisi.
Kun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli ilo yleinen.
Liittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen yllättää vihollisensa.
Noudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia tällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana soturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:
"Wabuindam Kitshi manituu agarmissei hapith neatissum!"
Mikä suomeksi kuuluu:
"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle rohkeuden avata suoneni."
Kun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten vaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä soturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin vakoojiksi annettuaan heillescolte wigwasiaeli tuohta, niin että he voisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen sattuessa.
Sitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä tulokseen antoi lähtömerkin.