Comanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto asianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien ystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa kehoituksen sanoja.
Tähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin aseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara ei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien, avaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä kuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka kadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.
Tuuli puhalteli puuskittain ja katosi syvänteihin ulvoen hiljaa ja valittaen.
Yö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan määrätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat vaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut haudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala oli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.
Puoliyön aikaan lausuttiin pysähtymiskäsky hiljaisella äänellä.
Leiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin kietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille paikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.
Ei mitään tulia sytytetty.
Intiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta vahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.
Meksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta ennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt päästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että asianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli vihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän hyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän kärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului pensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin vähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.
Ensimmäinen oli yksi comanchitiedustelijoista, toinen oli tohtori.
Oppinut raukka oli säälittävässä tilassa.
Hän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla kuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun silminnähtäviä jälkiä.
Kun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän suulleen maahan ja meni tajuttomaksi.
Häntä alettiin kiireesti hoitaa.
Viimeinen hyökkäys
Lancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat preirierosvot uljaasti vastaan.
Raivostuneena kapteeni Aguilarin kuolemasta kenraali, joka tiesi, että hänellä ei ollut tällaisilta ihmisiltä mitään armoa odotettavissa, oli päättänyt kaiken uhalla tehdä vastarintaa ja menettää henkensä, ennenkuin antautuisi heidän käsiinsä.
Meksikolaisia, ottaen lukuun peonit ja oppaat, joihin tuskin uskalsi luottaa, oli vain seitsemäntoista, miehiä ja naisia yhteensä. Preirierosvoja oli ainakin neljäkymmentä. Lukumääräinen epäsuhde oli siis sangen suuri piirittäjien ja piiritettyjen välillä, mutta leirin vahvan aseman vuoksi, se kun sijaitsi kalliohuippujen keskellä, tuli tämä epäsuhde vain osittain näkyviin, ja voimat olivat melkein tasaväkiset. Kapteeni Uaktehno ei ollut hetkeäkään kuvitellut vähäisiksi hyökkäyksen vaikeuksia, joita oli melkein mahdoton voittaa, mikäli hyökkäyksen tuli tapahtua avonaiselta paikalta ja suojatta, mutta hän oli arvellut voivansa yllättää vahdit, ja ennen kaikkea hän oli luottanut Lörpön petokseen. Vain asianhaarain yllyttämänä hän, raivostuneena kapteeni Aguilarin hänelle aiheuttamasta mieshukasta, oli antanut hyökkäyskäskyn.
Mutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä kaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa, päätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen myöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana tehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona saattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.
Hän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua näillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille vihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä nämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.
Tehtyään kerran päätöksen kapteeni pani sen heti täytäntöön.
Hän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin ponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan etenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.
Heti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista lähtenyt kuula hänet vierimään alas.
Kapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki preiriekoiran ulvontaa.
Taistelu lakkasi heti.
Seutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi taistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä täydelliseen hiljaisuuteen.
Heti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat kondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.
Preirierosvojen jälkeen petolinnut. Se oli asianmukaista.
Kondorikotkia, korppeja ja urubuja tuli parvittain kiertelemään ruumiiden ympärille, joista ne tappelivat keskenään kimeästi kirkuen. Ne söivät ahneesti suuret määrät ihmislihaa aivan meksikolaisten edessä viimemainittujen uskaltamatta tulla suojavarustustensa ulkopuolelle ja pakosta pysyessä katselijoina petojen näin kauheata mässäystä pitäessä.
Rosvot kokoontuivat erääseen syvänteeseen kiväärinkantaman ulkopuolelle leiristä ja laskivat lukumääränsä.
Heidän mieshukkansa oli ollut tavaton. Neljästäkymmenestä oli jäljellä ainoastaan yhdeksäntoista.
Tuntia lyhyemmässä ajassa heistä oli kaatunut kaksikymmentäyksi miestä!Siis enemmän kuin puolet koko joukosta.
Meksikolaisten keskuudessa, kapteeni Aguilaria lukuunottamatta, ei ollut ainoatakaan kuollutta tai haavoittunutta.
Mieshukka, jonka preirierosvot olivat kärsineet, pani heidät miettimään.
Useimmat olivat sitä mieltä, että oli peräydyttävä ja luovuttava sellaisen yrityksen tuottamista eduista, joka vaati niin suuria uhrauksia ja oli niin vakavien vaikeuksien takana. Kapteeni oli vielä masentuneempi kuin hänen toverinsa. Jos hänen kannaltaan olisi ollut kysymyksessä vain kullan ja timanttien hankkiminen, niin hän tietysti empimättä olisi luopunut suunnitelmastaan, mutta häntä kannusti toimintaan toinen, voimakkaampi syy, joka kiihoitti häntä saattamaan seikkailun onnelliseen loppuun, olkoot sen muut seuraukset mitkä hyvänsä.
Aarre, jota hän tavoitteli ja jonka arvoa ei voitu rahassa arvioida, oli doña Luz, tuo nuori tyttö, jonka hän jo kerran oli Meksikossa pelastanut roistojen käsistä ja johon hän tietämättään oli hillittömästi rakastunut.
Meksikosta asti hän oli askel askeleelta seurannut tyttöä vaanien kuin peto tilaisuutta ryöstääkseen tämän saaliin, jonka valtaamiseksi ei mikään uhraus ollut liian kallis, ei mikään vaikeus näyttänyt liian suurelta eikä mikään vaara voinut häntä pidättää.
Hän käyttikin roistojensa suostuttamiseksi kaikkia keinoja, jotka puhe voi suoda innostuneelle miehelle, herättääkseen heissä jälleen rohkeutta ja saattaakseen heidät yrittämään vielä yhtä rynnäkköä, ennenkuin peräännyttäisiin ja lopullisesti luovuttaisiin tästä yrityksestä.
Hänellä oli suuri työ saada heidät taivutetuiksi. Niinkuin aina käy tällaisissa tapauksissa, olivat urhoollisimmat jo saaneet surmansa. Ne jotka olivat jääneet henkiin, eivät tuntuneet olevan kovinkaan halukkaita antautumaan saman kohtalon alaisiksi.
Hartaitten pyyntöjen ja uhkausten avulla hän kuitenkin sai roistoilta kiskotuksi lupauksen jäädä seuraavaan päivään asti ja koettaa ratkaisevaa hyökkäystä yöllä.
Kun rosvot ja kapteeni Uaktehno olivat tästä sopineet, käski viimemainittu miestensä mahdollisimman hyvin kätkeytyä ja ennen kaikkea olla aivan hiljaa, kunnes annetaan käsky, vaikka he huomaisivat meksikolaisten suorittavan mitä liikkeitä hyvänsä. Kapteeni toivoi pysyessään näkymättömissä voivansa synnyttää piiritetyissä sen harhaluulon, että rosvot, muka kyllästyneinä tavattomiin vastoinkäymisiinsä, olivat päättäneet luopua yrityksestä ja tosiaankin menneet tiehensä.
Tuuma oli varsin ovela ja olikin vähällä johtaa tulokseen, jota sen suunnittelija oli odottanut.
Mailleen menevän auringon punertava loiste väritti viimeisillä säteillään puitten latvoja ja kallioiden huippuja, heräävä iltatuuli teki ilman vilpoiseksi, ja aurinko oli juuri häviämäisillään taivaanrannan taa purppuraiseen utuvuoteeseensa.
Illan rauhaa häiritsivät vain kannibaalipitojaan jatkavien ja ruumiista repimistään lihanpalasista kamalasti riitelevien petolintujen korviasärkevät huudot. Kenraali, jonka sydän oli pakahtua hänen nähdessään tämän tuskastuttavan näytelmän ja ajatellessaan, että kapteeni Aguilar, sankarillisella uhrautumisellaan pelastettuaan heidät kaikki, joutuisi kauhean häväistyksen uhriksi, päätti olla jättämättä heitteelle hänen ruumistaan ja maksoi mitä maksoi mennä sitä etsimään, voidakseen hänet kunniallisesti haudata. Olisihan se vain viimeinen kunnianosoitus tuolle onnettomalle nuorelle miehelle, joka ei ollut epäröinyt uhrautuessaan hänen puolestaan.
Doña Luz, jolle hän ilmaisi aikeensa, ei voinut häntä vastustaa, vaikka tiesi, mikä vaara siinä uhkasi.
Kenraali valitsi neljä rohkeinta miestä ja mennen suojavarustusten yli astui heidän edellään sitä paikkaa kohti, missä onnettoman kapteenin ruumis makasi.
Lancerot, jotka olivat jääneet leiriin, tarkkasivat tasankoa ollen valmiina pontevasti suojelemaan rohkeita tovereitaan, jos heitä häirittäisiin heidän hurskaassa työssään.
Ollen väijyksissä kallionhalkeamissa rosvot näkivät heidän jokaisen liikkeensä, mutta varoivat ilmaisemasta läsnäoloaan. Kenraali saattoi siis kaikessa rauhassa täyttää velvollisuutensa, eikä ollut vaikeata löytää nuoren miehen ruumista.
Se makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse tuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin olisi uhmannut murhaajiaan.
Hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen sattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät petolinnut vielä olleet häneen kajonneet.
Lancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja palasivat kiireisin askelin leiriin.
Kenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja tähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan, kaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat menneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät kerrassaan hylänneen.
Kenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet tiehensä, ja huokasi helpotuksesta.
Yö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat tarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta upseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti hiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen väijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen puolustajiin.
Kenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli valmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.
Kaikki lancerot kokoontuivat hänen ympärilleen nojaten kivääreihinsä.
Kenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä hautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat hartaasti yhtyivät.
Oli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa juhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet tuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon helmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.
Tuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle, melkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä aikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat mietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo ehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi rukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä kohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten oksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina ja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin lähempänä Jumalaa.
Ei mikään häirinnyt heitä suorittamasta tätä viimeistä palvelusta.
Sittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena hyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa, hänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.
Vain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä ikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen asti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla pelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa valvomisen.
Läsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa tapauksessa tekevänsä kuin hän.
Pimeys oli täydellisesti vallannut seudun.
Tehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että vahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen hyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen telttansa ulkopuolelle.
Kolme tuntia kului ilman pienintäkään ääntä.
Äkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi suojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit ehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.
Preirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän mukanaan oli tullut murha ja ryöstö!
Taistelu
Sakaalien lailla ulvoen ja aseillaan huitoen preirierosvot hyökkäsivät leiriin.
Heti kun leiri oli vallattu, oli kapteeni antanut miestensä murhata ja ryöstää mielin määrin. Kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota hän riensi telttaan.
Mutta sinne oli tie häneltä suljettu. Kenraali oli kerännyt luokseen kuusi tai seitsemän miestä ja odotti roistoja pelkäämättä, varmasti päätettyään antaa tappaa itsensä, ennenkuin sallisi kenenkään noista kurjista koskea nuoreen tyttöön.
Nähdessään vanhan sotilaan, jonka silmä iski tulta, seisovan siinä pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä, kapteeni mietti hetken.
Mutta hänen epäröintinsä kesti vain tuokion. Huudollaan hän keräsi ympärilleen kymmenkunnan rosvoa.
"Tie auki!" ulvoi hän heiluttaen väkipuukkoaan.
"Antaa tulla vain!" vastasi kenraali purren raivoissaan viiksiään.
Molemmat miehet syöksyivät toistensa kimppuun, heidän miehensä tekivät samoin, ja temmellys kävi yleiseksi.
Nyt syttyi kauhea ja armoton ottelu miesten välillä, jotka tiesivät, että heillä ei kellään ollut sääliä odotettavana.
Kukin koetti antaa kuolettavia iskuja viitsimättä väistää niitä, joita häneen itseensä suunnattiin, tyytyen kaatumaan, kunhan vain kaatuessaan vei mukanaan edes yhden vastustajan.
Haavoittuneet koettivat nousta jälleen upottaakseen puukkonsa niiden ruumiiseen, jotka vielä jatkoivat taistelua.
Tällaista tuimaa kamppailua ei siis voinut jatkua pitkälti. Kaikki lancerot saivat surmansa, ja kenraalikin kaatui vihdoin kapteenin sortamana, joka heittäytyi hänen päälleen ja sitoi hänet lujasti vyöllään, niin että hänen oli enää mahdoton tehdä vastarintaa.
Kenraali oli vain kevyesti haavoittunut, sillä kapteeni oli määrätyistä syistä, jotka hän yksin tiesi, tehokkaasti varjellut häntä taistelun aikana, torjuen väkipuukollaan ne iskut, joita roistot kenraaliin suuntasivat.
Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, ja siinä hän oli onnistunutkin.
Kaikki meksikolaiset olivat kaatuneet, se oli myönnettävä, mutta voitto oli ollut rosvoillekin kallis. Enemmän kuin puolet heistä oli saanut surmansa.
Kenraalin neekeripalvelija, jolla oli ollut aseenaan valtava, nuoren puun tyvestä valmistettu kurikka, oli tehnyt kauan lujaa vastarintaa niille, jotka yrittivät hänet nujertaa. Hän musersi armotta ne houkkiot, jotka rohkenivat tulla liian lähelle hänen harvinaisen kätevästi pitelemäänsä asetta.
Hänet oli vihdoin onnistuttu suopungilla sitoa kiinni ja kaataa puolitukehduksissa maahan. Kapteeni oli pelastanut hänen henkensä, juuri kun muuan rosvo jo kohotti kättään surmatakseen hänet.
Heti kun kapteeni huomasi, ettei kenraali voinut liikahtaakaan, huudahti hän riemusta ja muistamatta edes tyrehdyttää verta, jota juoksi kahdesta hänen saamastaan haavasta, hän hypähti kuin tiikeri yli vihollisensa, joka voimatta mitään tehdä vääntelehti hänen jalkainsa juuressa, ja tunkeutui telttaan.
Se oli tyhjä.
Doña Luz oli kadonnut!
Kapteenin mieli synkkeni.
Mitä oli tapahtunut nuorelle tytölle?
Teltta oli pieni, melkein aivan vailla huonekaluja. Sinne oli mahdotonta kätkeytyä.
Puoliksi hajallinen vuode osoitti, että doña Luz yllätyksen sattuessa oli nukkunut kaikessa rauhassa.
Hän oli kadonnut kuin hengetär jättämättä paostaan jälkiä.
Paon mahdollisuutta ei rosvo voinut käsittää, koska leiri oli vallattu joka puolelta yhtaikaa.
Miten saattoi nuori tyttö, kavahdettuaan unestaan, olla niin uljas ja niin neuvokas, että hän pakeni näin nopsasti ja kulki voittajien välitse huomaamattomana, vaikka heidän ensimmäinen tehtävänsä oli ollut vartioida kaikkia uloskäytäviä?
Kapteeni koetti turhaan keksiä ratkaisua tähän arvoitukseen.
Hän polki raivostuneena jalkaa ja tunnusteli veitsensä terällä tavaramyttyjä, jotka olisivat voineet olla väliaikaisena piilopaikkana. Kaikki tuloksetta!
Vakuutettuna siitä, että hänen tutkimuksensa teltassa eivät johtaisi mihinkään tulokseen, hän riensi ulos, kuljeksien sinne tänne kuin villipeto ja kuvitellen, että jos tytön jonkun ihmeen kautta oli onnistunut päästä pakoon, olisi helppo löytää hänen jälkensä hänen harhaillessaan yksin yöllä ja puolipukimissa erämaassa.
Ryöstö jatkui sillä välin nopeasti ja järjestelmällisesti sekasorrossakin, niin että rosvojen käytännöllinen taito pääsi täysiin oikeuksiinsa. Väsyneinä kaameasta työstään aukaisivat voittajat puukoillaan täysinäisiä mezcalpulloja, ja nyt seurasivat ryöstöä ja murhaamista hurjat juomingit.
Äkkiä kuului aivan läheltä kimakka ja kauhistuttava huuto, ja kuulasade rätisi rosvojen päälle.
Yllätettyinä itse vuorostaan he tarttuivat aseisiinsa yrittäen kokoontua yhteen.
Samassa ilmestyi joukko intiaaneja hyppien kuin jaguarit tavaramyttyjen seassa, ja heidän kintereillään ryntäsi metsästäjäparvi, jonka johtajina olivat Uskollinen Sydän, Ilomieli ja Musta Hirvi.
Rosvojen asema kävi pulmalliseksi.
Kapteeni, jonka huomiota nyt kiinnitti hänen väkeään uhkaava vaara, luopui kaihomielin tuloksettomasta etsinnästään, johon oli antautunut, ja ryhmittäen miehensä ympärilleen otti mukaansa ainoat kaksi vankiaan, jotka hänellä oli, nimittäin kenraalin ja tämän neekeripalvelijan. Käyttäen hyväkseen hälinää, joka eroittamattomasti kuuluu sellaisiin äkkiyllätyksiin, hän käski miestensä hajaantua joka suunnalle siten päästäkseen helpommin turvaan vastustajiensa laukauksilta.
Laukaistuaan kiväärinsä suoraan hyökkääjiään vastaan, mikä heissä aiheutti jonkunlaista epäröimistä, preirierosvot pakenivat eri tahoille kuin saastainen urubu-parvi ja katosivat yöhön.
Mutta paetessaankin kapteeni, joka oli jättäytynyt viimeiseksi turvatakseen perääntymisen, koetti vielä etsiä nuoren tytön jälkiä, mikäli se oli mahdollista hänen kiireisesti vetäytyessään poispäin, mutta ei voinut huomata mitään.
Petyttyään näin toiveissaan kapteeni raivosi ja hautoi päässään mitä kamalimpia suunnitelmia.
Uskollinen Sydän oli intiaanivakoilijalta ja varsinkin tohtorin kertomuksesta saanut tietää hyökkäyksestä, jota oli leiriä vastaan yritetty, ja heti lähtenyt matkaan saapuakseen niin aikaisin kuin mahdollista meksikolaisille avuksi.
Onnettomuudeksi olivat erämiehet ja comanchit, nopeasta marssistaan huolimatta, saapuneet liian myöhään pelastaakseen karavaanin.
Kun retken johtajat olivat päässeet selville rosvojen paosta, lähtivätKotkanpää ja hänen soturinsa ajamaan heitä takaa.
Jäätyään yksin leirin isännäksi, Uskollinen Sydän määräsi toimeenpantavaksi yleisen etsinnän läheisissä pensaikoissa ja korkeassa ruohossa, jota rosvot eivät olleet ehtineet aivan tarkasti tutkia, sillä tuskin he olivat vallanneet leirin, kun heidät jo siitä karkoitettiin.
Etsintä johti siihen, että löydettiin Phebe, doña Luzin nuori palvelijatar, ja kaksi lanceroa, jotka olivat kätkeytyneet erään puun onttoon runkoon. He tulivat kaikki esille puolikuolleina kauhusta, Mustan Hirven ja muutamien erämiesten saattamina, jotka turhaan koettivat heitä rauhoittaa ja herättää heissä rohkeutta.
Nuo miesparat luulivat olevansa rosvojen käsissä, ja Uskollisella Sydämellä oli suunnaton työ koettaessaan saada heidät ymmärtämään, että miehet, jotka he näkivät edessään, olivat tosin liian myöhään heidän avukseen rientäneitä erämiehiä, jotka tietysti eivät aikoneet tehdä heille mitään pahaa.
Heti kun he olivat hiukan tyyntyneet, meni Uskollinen Sydän heidän kanssaan telttaan ja pyysi heitä lyhyesti kertomaan tapahtumat.
Nuorta mestitsityttöä, joka heti nähtyään, kenen kanssa oli tekemisissä, oli saanut takaisin koko varmuutensa ja sitäpaitsi oli tuntenut Uskollisen Sydämen, ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutamassa minuutissa hän oli erämiehelle antanut tarkat tiedot kauheista tapahtumista, joiden katsojana hän oli ollut.
"Onko siis kapteeni Aguilar surmattu?" kysyi erämies tytöltä.
"Oi, voi! On", vastasi nuori tyttö kaihoisasti huokaisten muistellessaan upseeriparkaa.
"Entä kenraali?" kysyi erämies.
"Oh! Kenraaliko? Hän puolustautui kuin leijona ja kaatui vasta tehtyään sankarillista vastarintaa."
"Onko hän kuollut?" tiedusti Uskollinen Sydän tuskallisesti liikuttuneena.
"Ei, ei, hän on vain haavoittunut. Näin roistojen menevän ohitseni vieden hänet mukanaan. Luulenpa hänen haavojensa olevan vähäpätöisetkin, koskaladronit— varkaat — taistelun aikana säästelivät häntä."
"Sepä hyvä", lausui erämies ajattelevan näköisenä. Sitten hän tovin kuluttua lausui empien ja äänen hieman väristessä; "Minne emäntänne sitten on joutunut?"
"Emäntäni, doña Luz?"
"Niin, doña Luz, sen luulen olevan hänen nimensä, antaisin paljon saadessani hänestä tietoja ja tietäessäni hänen olevan turvassa."
"Hän on turvassa ollessaan teitä lähellä", lausui sointuva ääni.
Ja doña Luz tuli näkyviin vielä kalpeana kokemistaan mieltäjärkyttävistä tapahtumista, mutta tyynenä, hymy huulilla ja katse säteilevänä.
Läsnäolijat eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä nuoren naisen näin odottamatta ilmestyessä.
"Ah, Jumalan kiitos!" huudahti erämies; "apumme ei ole siis ollutkaan täysin hyödytön!"
"Ei", vastasi tyttö suloisesti ja lisäsi alakuloisena, surumielisyyden kuvastuessa hänen kasvoillaan: "Kun nyt olen kadottanut hänet, joka oli minulle isän sijaisena, niin pyydän teiltä suojelustanne, caballero."
"Sen lupaan, madame", lausui erämies lämpimästi. "Mitä tulee enoonne, niin luottakaa minuun, minä tuon hänet takaisin luoksenne, vaikka se maksaisi henkeni. Tiedättehän", lisäsi hän, "etten vasta tänään ensi kertaa riennä avuksenne."
Kun ensi kiihtymys oli mennyt ohi, haluttiin saada tietää, miten nuoren tytön oli onnistunut pelastua rosvojen etsinnästä.
Doña Luz kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
Nuori tyttö oli täysissä pukimissa heittäytynyt vuoteeseensa. Levottomuus oli pitänyt häntä valveilla, salainen aavistus pakoitti hänet olemaan varuillaan.
Kuullessaan rosvojen huudot hän epätoivo sydämessä nousi vuoteestaan ja huomasi heti ensi silmäyksellä, että pakeneminen oli mahdotonta.
Katseltuaan kauhistuneena ympärilleen hän oli huomannut vaatteet, jotka oli heitetty sikin sokin riippumattoon ja riippuivat siitä molemmin puolin alas.
Silloin pisti hänen päähänsä ajatus, joka kirkkaan salaman tavalla näytti tulleen taivaasta.
Hän pujahti näiden vaatteiden alle ja painautuen niin pieneksi kuin suinkin saattoi, vetäytyi kokoon verkkomaton pohjaan korjaamatta vaatteita järjestykseen.
Jumala oli suonut, ettei rosvopäällikkö etsiessään tyttöä kaikkialta edes ajatellutkaan työntää kättään riippumattoon, joka näytti tyhjältä.
Sattuman kautta näin pelastuen hän oli jäänyt sinne tunnin ajaksi kyyristyneenä ja tuntenut sellaista tuskaa, jota on mahdoton kuvailla.
Erämiesten saapuminen ja Uskollisen Sydämen ääni, jonka hän heti oli tuntenut, olivat herättäneet hänessä toivoa. Hän oli tullut esille kätköstään ja odottanut sopivaa hetkeä astuakseen esille.
Erämiehet ihmettelivät tätä yksinkertaista kertomusta, joka samalla oli liikuttava, ja onnittelivat sydämellisesti nuorta naista hänen rohkeudestaan ja mielenmaltistaan, joiden avulla hän oli pelastunut.
Kun leiriin oli saatu jälleen vähän järjestystä, lähestyi UskollinenSydän doña Luzia.
"Madame", sanoi hän, "pian koittaa päivä, ja levättyänne muutaman tunnin vien teidät äitini luo, joka on hurskas nainen. Kun hän tutustuu teihin, niin en epäile, että hän alkaa rakastaa teitä kuin tytärtään. Kun sitten olette päässyt turvaan, ryhdyn toimenpiteisiin saattaakseni enonne teidän luoksenne."
Odottamatta nuoren tytön kiitoksia hän kumarsi kunnioittavasti ja poistui teltasta.
Kun hän oli poistunut, huokasi doña Luz ja istuutui ajatuksiin vaipuen jakkaralle.
Verdi Gris-joen luola
Oli kulunut kaksi päivää edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista.
Viemme lukijan iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä Ilomielen löytämään luolaan, johon Uskollinen Sydän oli järjestänyt mieliasuntonsa.
Luolan sisäosa, jota valaisivat lukuisat, intiaanien kynttiläpuuksi nimittämästä puusta valmistetut tulisoihdut, palaen kiinnitettyinä kallioseinämiin lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, olisi asioihin perehtymättömän vieraan mielestä, jos hän sattumalta olisi joutunut sitä katselemaan, tuntunut maankiertäjien tyyssijalta tai rosvoleiriltä.
Nelisenkymmentä erämiestä ja comanchisoturia oli hajaantuneina sinne tänne. Muutamat nukkuivat, toiset polttelivat, eräät puhdistelivat aseitaan ja jotkut taas kyykistyneinä parin kolmen rovion ympärille, joiden yläpuolelle oli ripustettu patoja, paistoivat tavattoman isoja hirvenlihapaloja.
Jokaisen luolaan johtavan käytävän suuta vartioksi kaksi miestä liikkumatta, mutta silmät ja korvat tarkkaavaisina valvoen kaikkien turvallisuutta.
Eräässä erillään olevassa luolanosassa, jonka eroitti muista esiinpistävä suuri lohkare, keskusteli matalalla äänellä kaksi naista ja yksi mies, jotka istuivat karkeasti veistetyllä jakkaralla.
Nuo kaksi naista olivat doña Luz ja Uskollisen Sydämen äiti. Mies, joka heitä katseli poltellessaan maissinolkisilla imukkeilla jatkettuja savukkeitaan ja väliin yhtyi keskusteluun huudahtaen milloin hämmästyksestä, milloin ihailusta ja riemastuksesta, oli Eusebio, vanha espanjalainen palvelija, jonka olemme usein maininneet tämän kertomuksen kuluessa.
Tämä osasto oli tavallaan eristetty huone, ja sisäänkäytävän edessä käveli edestakaisin toinen mies kädet selän takana, vihellellen hampaittensa välitse jotakin säveltä, jonka arvatenkin nyt laati.
Hän oli Musta Hirvi.
Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Ilomieli olivat poissa.
Naisia näytti keskustelu suuresti kiinnostavan. Erämiehen äiti vaihtoi tuontuostakin merkitseviä katseita vanhan palvelijansa kanssa, jonka savuke oli sammunut, mutta joka vielä imi sitä koneellisesti huomaamatta sen sammuneen.
"Niin", lausui vanha nainen pannen hartaana kätensä ristiin ja kohottaen katseensa kohti korkeuksia, "huomaan, että Jumalan sormi ohjaa tätä kaikkea."
"Oikein", vastasi Eusebio varmasti, "juuri hän on tehnyt kaikki."
"Sanokaahan, pikku rakkaani, eikö enonne, kenraali, ole kertaakaan koko kahden kuukauden aikana, jonka matkanne on kestänyt, joko sanoilla tai muuten antanut teidän tietää retkenne tarkoitusta?"
"Ei kertaakaan", vastasi doña Luz.
"Sepä ihmeellistä", mutisi vanha nainen.
"Tosiaankin ihmeellistä", toisti Eusebio koettaen uhallakin saada savua lähtemään sammuneesta savukkeestaan.
"Mutta millä sitten enonne on kuluttanut aikaansa siitä saakka, kun saavuitte preirielle?" tiedusteli äiti edelleen. "Suokaa anteeksi, rakas lapseni, että teen teille näitä kysymyksiä, jotka varmaankin saattavat teidät hämillenne, mutta joita ei millään tavoin herätä uteliaisuus. Myöhemmin ymmärrätte minut ja saatte havaita, että vain vilkas mielenkiinto, jota tunnen teitä kohtaan, on aiheena kyselyihini."
"Sitä en lainkaan epäile, madame", vastasi doña Luz suloisesti hymyillen. "Koetan siis parhaani mukaan vastata kysymyksiinne. Preirielle saavuttuamme enoni on ollut alakuloinen ja huolestunut. Hän etsi eräelämään tottuneiden miesten seuraa, ja tavatessaan jonkun heistä hän jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan hänen kanssaan ja tekemään kysymyksiään."
"Ja mitä hän heiltä tiedusteli, lapseni, muistatteko?"
"Hyvä Jumala, madame, tunnustan häpeäkseni teille", vastasi nuori tyttö kevyesti punastuen, "etten kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin keskusteluihin, jotka, niin ainakin luulin, liikuttivat minua sangen vähän. Minä, lapsirukka, jonka elämä tähän asti on kulunut ikävästi ja yksitoikkoisesti ja joka olen nähnyt maailmaa vain luostarini ikkunaristikkojen lävitse, ihailin suurenmoista luontoa, joka kuin taikaiskusta oli noussut eteeni. Silmäni eivät jaksaneet kylliksi katsella näitä ihmeellisyyksiä, ja ihailin Luojaa, jonka ääretön voima oli äkkiä minulle paljastunut."
"Puhutte totta, rakas lapseni, suokaa anteeksi kysymykseni, jotka väsyttävät teitä ja joiden kannattavuutta ette saata ymmärtää", lausui hyväntahtoinen nainen suudellen häntä otsalle. "Jos haluatte, voimme puhua muista asioista."
"Niinkuin vain tahdotte, madame", vastasi nuori tyttö antaen hänelle vastasuutelon, "minä olen iloinen saadessani keskustella kanssanne, ja minkä aiheen valinnettekin, herättää se suuresti mielenkiintoani."
"Mutta mehän lörpöttelemme yhtä mittaa ajattelematta poikaraukkaani, joka yhä on poissa lähdettyään tänä aamuna ja jonka sen mukaan, mitä hän minulle lausui, pitäisi olla jo nyt palannut."
"Oh! Kunhan hänelle ei vain olisi tapahtunut mitään onnettomuutta", huudahti doña Luz säikähtyneenä.
"Herättääkö hän siis hiukan teidänkin myötätuntoanne?" kysäisi vanha nainen hymyillen.
"Ah, madame, voisiko olla toisin niiden palvelusten jälkeen, jotka hän on meille tehnyt ja joita hän vielä meille tekee, siitä olen varma", vastasi tyttö liikuttuneena helakan punan kohotessa hänen poskilleen.
"Poikani on luvannut vapauttaa enonne. Voitte olla varma siitä, että hän pitää sanansa."
"Niin, sitä en epäile ollenkaan, madame. Oi, mikä ylevä ja suuri luonne!" huudahti tyttö innostuneesti. "Kuinka hyvin sopiikaan hänelle Uskollisen Sydämen nimi!"
Vanha nainen ja Eusebio katsoivat hänen hymyillen. He olivat onnellisia huomatessaan nuoren tytön innostuksen.
Doña Luz huomasi, kuinka tarkkaavaisesti he häntä katselivat, keskeytti hämmästyneenä puheensa ja painoi päänsä alas punastuen yhä enemmän.
"Oi!" sanoi vanha nainen tarttuen hänen käteensä, "jatkakaa, rakas lapsi, olen ihastunut kuullessani teidän puhuvan tuolla tavalla pojastani. Niin", lisäsi hän surullisena ja ikäänkuin puhuen itsekseen, "niin, hänellä on suuri ja ylevä luonne. Kuten kaikkia valioluonteita, on häntäkin väärin arvosteltu. Mutta kärsivällisyyttä, Jumala vain koettelee, kerran on tuleva päivä, jolloin hänelle suodaan oikeutta kaikkien edessä."
"Onko hän ehkä onneton?" rohkeni nuori tyttö arasti kysäistä.
"Sitä en voi sanoa, lapseni", vastasi äitiparka pidätetysti huokaisten, "kuka tässä maailmassa saattaa olla onnellinen? Jokaisella on omat huolensa kestettävinään, Kaikkivoipa mittaa kullekin taakan hänen voimiensa mukaan."
Luolassa kuului jotakin hälinää, ja useita miehiä astui sisään.
"Täällä tulee poikanne, madame", lausui Musta Hirvi.
"Kiitos, ystäväni", vastasi nainen.
"Kah, sepä hauskaa!" sanoi doña Luz nousten riemastuneena seisaalle.
Mutta häveten tätä harkitsematonta tekoaan nuori tyttö vaipui hämillään ja kovin punastuen takaisin istumaan.
Uskollinen Sydän saapui tosiaankin, mutta hän ei ollut yksin. Ilomieli ja Kotkanpää olivat hänen seurassaan samoin kuin useita muita erämiehiä.
Heti luolaan saavuttuaan suuntasi nuori mies kiireesti askeleensa suoraan siihen osaan, missä hänen äitinsä oli. Hän suuteli tätä otsalle ja kääntyen sitten doña Luzin puoleen tervehti hiukan hämillään, mikä ei ollut hänelle luonteenomaista eikä jäänyt vanhalta naiselta huomaamatta.
Nuori tyttö vastasi tervehdykseen yhtä hämmentyneenä.
"Kas niin", lausui Uskollinen Sydän hilpeällä äänellä, "onko teidän ollut kovinkin ikävä minua odotellessanne, jalot vankini? Aika on varmaankin tuntunut teistä hirvittävän pitkältä täällä luolassa. Suokaa anteeksi, että olen karkoittanut teidät tähän vastenmieliseen asuntoon, doña Luz, teidät, jotka olette syntynyt asumaan loistavissa palatseissa. Valitettavasti tämä on minun paras asuntoni."
"Lähellä sen miehen äitiä, joka on pelastanut henkeni", vastasi nuori tyttö ylevästi, "tunnen asuvani kuin kuningatar, asukoon hän sitten missä tahansa."
"Olette tuhannesti liian hyvä, madame", sopersi erämies, "saatatte minut todella hämilleni."
"No niin, poikani", keskeytti vanha nainen ilmeisesti johtaakseen toiseen suuntaan keskustelun, joka alkoi muuttua nuorille vaikeaksi, "mitä olette tehneet tänään? Onko teillä hyviä uutisia meille? Doña Luz on niin levoton kuin olla saattaa enonsa vuoksi ja palaa halusta saada nähdä hänet jälleen."
"Ymmärrän neidin levottomuuden", vastasi erämies. "Toivon voivani sen kohta poistaa, vaikka emme ole saaneet tänään suuriakaan aikaan, kun rosvojen jälkiä on ollut mahdoton löytää. Kaikeksi onneksi tapasimme palatessamme jonkun matkan päässä luolasta tohtorin, joka uskollisena tottumuksilleen etsiskeli kasveja kallionrotkoista. Hän kertoi meille nähneensä epäilyttävän näköisen miehen kiertelevän näitä seutuja. Lähdimme heti etsiskelemään ja tapasimme todellakin erään henkilön, jonka otimme vangiksi ja joka on meillä mukanamme."
"Siinä näette, hyvä herra", lausui doña Luz hiukan vallattomasti, "että on hyötyäkin kasvien keräämisestä. Rakas tohtorimme on kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt suuren palveluksen."
"Vaikkei sitä aikonutkaan", huomautti Uskollinen Sydän naurahtaen.
"En väitäkään vastaan", myönsi nuori tyttö leikillisesti, "mutta ilman kasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette siis velvollinen antamaan tunnustuksen."
"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta kullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori ei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa."
Huolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät läsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen kustannuksella.
"No niin, no niin", lausui doña Luz, "en tahdo, että tohtorirukkani kimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena muistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon kohtalokkaan päivän jälkeen."
"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa saada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään. Kunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian."
"Mutta", kysyi Eusebio, "mitä aiotte tehdä miehelle, jonka pidätitte?"
"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja luultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa."
Padat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja erämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja söivät hyvällä ruokahalulla.
Vain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio hoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja vakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.
Mies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden luotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka eivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt ajattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi ruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.
Heti kun ateria oli päättynyt, vetäytyivät päälliköt syrjään ja juttelivat keskenään matalalla äänellä muutaman minuutin ajan.
Sitten tuotiin vanki Uskollisen Sydämen määräyksestä esille ja valmistauduttiin pitämään kuulustelua.
Mies, johon tuskin tähän asti oli katsottu, tunnettiin heti, kun hän oli päälliköiden edessä, jotka eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä.
"Kapteeni Uaktehno!" mutisi Uskollinen Sydän ällistyneenä.
"Minä juuri, hyvät herrat", vastasi preirierosvo kopean ivallisesti; "mitä teillä on minulta kysyttävää? Olen valmis vastaamaan."
Oveluutta
Kuulumattoman röyhkeätä oli kapteenin tulla kaiken nyt tapahtuneen jälkeen näin ilman ankaraa vastarintaa antautumaan miesten valtaan, jotka eivät empisi kostaa hänelle verisesti.
Erämiehet olivatkin ihmeissään rosvon käyttäytymisestä ja alkoivat epäillä siinä ansan piilevän. Heidän hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun he ajattelivat rosvon yrittämän tempun vakavuutta.
He ymmärsivät varsin hyvin saaneensa hänet vangikseen vain sen vuoksi, että hän itse oli niin tahtonut ja että häntä pakoitti näin toimimaan jokin pätevä syy, varsinkin koska hän niin huolellisesti oli peittänyt jälkensä kaikilta ja etsinyt itselleen niin vaikeasti löydettävän tyyssijan, että tarkkavainuiset intiaanitkin, joita tavallisesti ei mikään voi johtaa harhaan, olivat luopuneet etsimästä häntä sen pitemmälti.
Mitä hän aikoi tehdä näiden leppymättömien vihollistensa parissa? Mikä oli se pätevä syy, joka oli voinut saattaa hänet tekemään niin uhkarohkean teon, että itse antautui vangiksi?
Näin kysyivät erämiehet itseltään tarkastellessaan häntä täynnä uteliaisuutta ja mielenkiintoa, jota väkisinkin herättää pelkäämätön mies, kun hän suorittaa hurjanrohkean työn, olkoon hänen kuntonsa laita muuten miten hyvänsä.
"Kuulkaapa", lausui hänelle Uskollinen Sydän tovin kuluttua, "koska kerran olette antautunut käsiimme, ette varmaankaan kieltäydy vastaamasta kysymyksiin, jotka katsomme sopiviksi teille tehdä."
Selittämätön hymy väreili rosvon kalpeilla ja ohuilla huulilla.
"En ainoastaan myönny vastaamaan", vastasi hän tyynellä ja selvällä äänellä, "vaan vieläpä, jos sen sallitte, menen kysymyksienne edellekin kertomalla itse vapaaehtoisesti kaikki, mitä on tapahtunut. Kertomukseni valaisee teille, siitä olen varma, moniaita seikkoja, jotka ovat jääneet hämäriksi ja joita te turhaan olette koettaneet itsellenne selvittää."
Hämmästyksen mutinaa kuului erämiesten riveistä. He olivat vähitellen tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat nyt tarkkaavaisina.
Kohtaus muodostui oudoksi. Siitä näytti tulevan mielenkiintoisempi kuin saattoi odottaa.
Uskollinen Sydän mietti hetken. Sitten hän lausui kääntyen rosvon puoleen:
"Tehkää niin, me kuuntelemme."
Kapteeni kumarsi. Hän aloitti leikillisellä äänellä kertomuksensa, ja kun hän oli ehtinyt leirin valtaukseen asti, jatkoi hän:
"Se oli sievästi tehty, eikö niin, hyvät herrat? Varmaankin teillä on sen johdosta vain kohteliaisuuksia minulle lausuttavana, teillä, jotka olette mestareita samanlaisissa hommissa. Mutta yksi asia on teille tuntematon, ja sen minä teille nyt sanon. Meksikolaisen kenraalin rikkauksien ryöstäminen oli minulle vain toisarvoisen tärkeä, minulla oli toinen päämäärä, jonka tahdon teille ilmaista, halusin saada käsiini doña Luzin. Meksikosta asti olen askel askeleelta seurannut retkikuntaa. Olin lahjonut sen oppaan, Lörpön, entisen toverini. Luovuttaen seuralaisilleni kullan ja jalokivet halusin saada haltuuni vain nuoren tytön."
"Ahaa! Mutta ammuitte ohi maalin, mikäli minusta tuntuu", keskeyttiIlomieli hänet ivallisesti hymyillen.
"Niinkö luulette?" vastasi toinen yhä varmana. "Itse asiassa olette kyllä oikeassa, tällä kertaa olen ampunut harhaan, mutta vielä ei ole viimeinen sana lausuttu enkä kenties aina epäonnistu."
"Puhutte täällä preirien sadanviidenkymmenen parhaimman kiväärin keskellä tästä inhoittavasta tuumasta yhtä luottavaisesti kuin jos olisitte turvassa rosvojoukkueenne keskuudessa kätkeytyneenä jonkun tuntemattoman pesänne perukkaan, kapteeni. Se on suurta typeryyttä tai sitten harvinaista röyhkeyttä", lausui Uskollinen Sydän ankarasti.
"Hehheh! Vaara ei minuun nähden ole niinkään suuri kuin koetatte minulle luulotella. Tiedättehän, että olen mies, jota ei ole niin helppo säikähdyttää. Älkäämme siis enää uhkailko, vaan keskustelkaamme, jos se teitä miellyttää, kuin vakavat miehet."
"Me kaikki, metsästäjät, erämiehet ja intiaanisoturit, jotka olemme kokoontuneet tähän luolaan, olemme oikeutetut yhteisen turvallisuutemme nimessä sovelluttamaan teihin rajaseutujen lakia, silmä silmästä, hammas hampaasta, koska olemme tavanneet teidät teosta ja saaneet varmat todistukset, vieläpä oman tunnustuksenne perusteella, varkaudesta, murhista ja ryöstöyrityksestä. Tätä lakia tahdomme sovelluttaa teihin nyt heti. Mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?"
"Kukin asia aikanaan, Uskollinen Sydän. Pian joudumme kyllä siihenkin, mutta kuunnelkaa loppuun, mitä minulla on teille sanottavana. Olkaa levollinen, se aiheuttaa vain jonkun minuutin viivästyksen. Aion itse käydä käsiksi tuohon asiaan, josta teillä näkyy olevan niin paljon sydämellänne asettuessanne omin luvin tuomariksi tähän erämaahan."
"Se laki on yhtä vanha kuin tämä maailmakin, juontaen juurensa itse Jumalasta. Jokaisen kunniallisen ihmisen velvollisuus on käydä pedon kimppuun, kun se tulee hänen tielleen."
"Vertauksenne ei ole kovinkaan mairitteleva", vastasi rosvo hämmästymättä, "mutta minä en ole herkkä närkästymään enkä loukkaannu siitä ollenkaan. Aiotteko kerta kaikkiaan antaa minun puhua?"
"No puhukaa sitten, kunhan kerrankin pääsisitte loppuun."
"Juuri sitä haluankin. Kuulkaa siis, mitä sanon: Jokainen tässä maailmassa käsittää elämän omalla tavallaan, muutamat vapaamielisesti, toiset taas katsovat asioita ahtaammalta näkökannalta. Mitä minuun tulee, niin unelmani on vetäytyä muutaman vuoden päästä jonkun ihanan meksikolaisen maakuntamme perukkaan elääkseni vaatimattoman mukavasti. Näettehän, etten ole kunnianhimoinen. Muutamia kuukausia sitten sain useilla varsin tuottavilla liiketoimilla, jotka olin rohkeasti ja näppärästi preiriellä suorittanut, kootuksi jokseenkin pyöreän summan, jonka uskollisena tottumuksilleni päätin edullisesti sijoittaa voidakseni myöhemmin saavuttaa edes vaatimattoman mukavuuden, kuten olen teille maininnut. Matkustin Meksikoon tallettaakseni varani erääseen siinä kaupungissa toimivaan ranskalaiseen pankkiiriliikkeeseen, joka on sijoittanut ne edullisesti minun hyödykseni ja jota voin teille suositella tarpeen tullen käytettäväksi."
"Mitä tämä suunsoitto meihin kuuluu?" keskeytti Uskollinen Sydän loukkaantuneena. "Pidättekö meitä pilkkananne, kapteeni?"
"Ei vähintäkään, minä jatkan. Meksikossa johti sattuma minut kohtaamaan doña Luzin, ja tein hänelle verrattain suuren palveluksen."
"Tekö?" huudahti Uskollinen Sydän raivostuneena.
"Miksi en minä?" vastasi toinen. "Asia on muuten varsin yksinkertainen. Vapautin näet hänet neljän rosvon käsistä näiden paraillaan tunnontarkasti ryöstäessä häntä, näin hänet ja rakastuin silmittömästi."
"No no", ärjäisi metsästäjä punastuen harmista, "tämä menee jo liian pitkälle. Doña Luz on vielä nuori tyttö, josta on puhuttava vain suurimmalla kunnioituksella. En siedä, että häntä minun läsnäollessani häväistään."
"Olemme ehdottomasti samaa mieltä", vastasi toinen, "mutta kuitenkin on aivan totta, että rakastuin häneen, aloin hankkia hänestä tietoja, sain kuulla, kuka hän oli, että hän pian joutuisi matkalle, ja hänen lähtöpäiväänsä asti minulla oli hyvä onni pelissä. Silloin tein suunnitelmani, joka, kuten äsken aivan oikein huomautitte, on mennyt täydellisesti myttyyn, mutta josta en kuitenkaan luovu vieläkään."
"Me kyllä tuotapikaa toimitamme sen hyvään kuntoon."
"Ja siinä teette oikein, jos sen kykenette aikaansaamaan."
"Nyt olette kai jo lopettanut."
"En vielä, jos sallitte, mutta nyt on doña Luzin välttämättömästi oltava läsnä kuullakseen, mitä minulla vielä on sanottavana. Hänestä yksinomaan riippuu, onnistunko tehtävässäni, jonka vuoksi olen tullut luoksenne."
"En ymmärrä teitä."
"Tarpeetonta onkin, että te tällä hetkellä ymmärrätte minua, mutta olkaa varma siitä, Uskollinen Sydän, että saatte aivan heti kuulla arvoituksen ratkaisun."
Koko tämän pitkän keskustelun aikana ei preirierosvo ollut hetkeksikään menettänyt mielentyyneyttään, ivallista ilmettään, pilkallista äänensävyään ja vapaata käytöstapaansa, jotka saattoivat erämiehet ymmälle.
Hän muistutti pikemmin seuramiestä, joka oli tullut tervehdyskäynnille maalaisnaapuriensa luokse, kuin vankia, joka on vähällä joutua ammutuksi, eikä näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä vaarasta, jonka alaisena oli. Heti puhumasta lakattuaan ja erämiesten alkaessa neuvotella matalalla äänellä ryhtyi hän kiertämään savuketta, jonka sitten sytytti ja poltti kaikessa rauhassa.
"Doña Luzilla", lausui vihdoin Uskollinen Sydän huonosti salaten kärsimättömyytensä, "ei ole mitään tekemistä näissä neuvotteluissa. Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön."
"Erehdytte täydellisesti, hyvä herra", vastasi rosvo levollisesti puhaltaen savupilven, "hänen läsnäolonsa on välttämätön seuraavista syistä: ymmärrätte aivan hyvin, eikö niin, että olen liian viisas kettu antautuakseni noin vain ehdoin tahdoin käsiinne, ellei takanani olisi joku, jonka henki vastaa omasta hengestäni. Tuo joku on nuoren tytön eno. Ellen ole puoliyöhön mennessä palannut pesääni, jolla nimellä te asuntoani kunnioitatte, kunnon toverieni joukkoon, niin se korkea herra ammutaan kymmenen minuuttia yli kaksitoista."
Erämiehet vapisivat raivosta.
"Tiedän sangen hyvin", jatkoi rosvo, "että te henkilökohtaisesti ette paljonkaan piittaa tuon kunnon kenraalin hengestä ja että jalomielisesti uhraisitte sen minun henkeäni vastaan, mutta kaikeksi onneksi minulle ei doña Luz, siitä olen varma, ole samaa mieltä kuin te, vaan panee suuren arvon enonsa henkeen. Olkaa siis niin ystävällinen ja pyytäkää häntä saapumaan tänne, jotta hän saisi kuulla ehdotuksen, joka minulla on hänelle esitettävänä. Aika kuluu, matka täältä leiriin on pitkä. Jos saapuisin liian myöhään, olisitte te yksinänne vastuunalaiset onnettomuuksista, jotka tämä epätahallinen viivytykseni voisi aiheuttaa."
"Tässä olen, hyvä herra", sanoi doña Luz astuen esille.
Hän oli joukon keskelle kätkeytyneenä kuullut kaikki, mitä oli puhuttu.
Rosvo heitti pois puoleksi polttamansa savukkeen, kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle ja tervehti häntä kunnioittavasti.
"Olen onnellinen, hyvä neiti", lausui hän, "kunniasta, jonka suvaitsette minulle suoda."
"Jättäkää ivalliset kohteliaisuutenne. Kuuntelen teitä. Mitä teillä on minulle sanottavana?"
"Arvostelette minua väärin, neiti", vastasi rosvo, "mutta toivon myöhemmin voivani päästä entiseen arvooni silmissänne. Ettekö siis tunne minua? Luulin jättäneeni mieleenne paremman muiston."
"Mahdollista kyllä, olen kenties eräänä ajanjaksona säilyttänyt teistä hyvän muiston", vastasi nuori tyttö innostuen, "mutta senjälkeen, mitä on tapahtunut muutama päivä sitten, en voi teissä huomata muuta kuin pahantekijän."
"Puheenne on julmaa."
"Suokaa anteeksi, jos se saattaa teitä loukata, mutta en ole vielä täydellisesti toipunut kauhusta, jota minussa herätitte ja jota kartuttaa tämänpäiväinen käyttäytymisenne, sensijaan että se vähentäisi sitä. Suvaitkaa siis pitemmittä puheitta ilmoittaa minulle aikomuksenne."
"Olen epätoivoissani, kun ymmärrätte minua noin huonosti, neiti. Lukekaa kaikki mitä on tapahtunut, sitä rukoilen teiltä, minussa virinneen intohimon rajuuden syyksi ja uskokaa…"
"Hyvä herra, te loukkaatte minua!" keskeytti nuori tyttö hänet ojentautuen ylevästi. "Mitä yhteistä voi olla minun ja rosvopäällikön välillä?"
Kun rosvo kuuli tämän verisen herjauksen, nousi kuumeen puna hänen kasvoilleen. Hän pureskeli raivoissaan viiksiään, mutta hilliten itsensä kätki sydämensä pohjaan kaikki kuohuttavat tunteet ja vastasi tyynellä ja kunnioittavalla äänellä:
"Olkoon niin, neiti. Musertakaa minut, olen sen ansainnut."
"Lausuaksenneko minulle näitä ylimalkaisia puheenparsia te olette katsonut läsnäoloni välttämättömäksi? Siinä tapauksessa katsotte kai parhaaksi, että nyt poistun. Minunsäätyiseni tyttö ei ole tottunut sellaisiin tapoihin eikä kääntämään korvaansa sellaisille puheille."
Hän liikahti lähteäkseen Uskollisen Sydämen äidin luokse, joka puolestaan lähestyi häntä.
"Vielä silmänräpäys, neiti", huudahti rosvo rajusti. "Koska halveksitte pyyntöjäni, niin kuulkaa käskyni!"
"Käskynnekö!" kiljahti erämies syöksyen hänen eteensä. "Oletteko unohtanut, missä olette, heittiö?"
"No, no! Pois uhkaukset, hyvät isäntäni", jatkoi rosvo sointuvalla äänellä, pannen kädet ristiin rinnalleen, ojentaen päänsä pystyyn ja suunnaten läsnäoleviin syvintä halveksumista kuvastavan katseen, "tiedättehän hyvin, että minulle ette voi mitään, ettei hiuskarvaanikaan saa kajota."
"Tuo on jo liikaa!" huudahti Uskollinen Sydän.
"Seis, Uskollinen Sydän", sanoi doña Luz asettuen hänen eteensä, "mies ei ole raivonne arvoinen. Onpa näin parempikin, hän on ainakin mainio roistona, kun on heittänyt pois naamionsa!"
"Niin, olen heittänyt pois naamioni!" karjaisi rosvo raivostuneena, "kuulkaa siis, mitä sanon, narrimainen tyttöseni. Kolmen päivän kuluttua tulen takaisin. Näettehän, että olen hyväsydäminen", lisäsi hän kaameasti hymyillen. "Annan teille ajatusaikaa. Ellette silloin suostu tulemaan kanssani, joutuu enonne mitä kauheimman kidutuksen uhriksi ja viimeiseksi muistoksi itsestäni lähetän teille hänen päänsä."
"Hirviö!…" huudahti nuori tyttö epätoivoisena.
"Päättäkää siis!" lausui rosvo kohauttaen olkapäitään ja nauraen paholaisen naurua. "Kukin rakastaa omalla tavallaan, ja minä olen vannonut, että te tulette vaimokseni."
Mutta nuori tyttö ei voinut häntä enää kuunnella. Tuskan vallassa hän oli tajuttomana vaipunut metsästäjän äidin ja Eusebion käsivarsille heidän kiirehdittyään häntä tukemaan.
"Riittää jo!" lausui Uskollinen Sydän hirvittävällä äänensävyllä, laskien kätensä rosvon olkapäälle, "kiittäkää Jumalaa, joka sallii teidän ehein nahoin poistua luotamme!"
"Kolmen päivän kuluttua, tähän samaan aikaan, saatte jälleen nähdä minut luonanne, hyvät isäntäni", sanoi rosvo halveksien.
"Siihen mennessä voi onni jo muuttua", lausui Ilomieli.
Rosvo vain nauraa hohotti vastaukseksi. Sitten hän olkapäitään kohautellen poistui luolasta yhtä varmoin ja levollisin askelin kuin ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut, viitsimättä edes katsahtaa taakseen, niin varma hän oli ällistyksestä, jonka oli aiheuttanut.
Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ilomieli, Musta Hirvi ja Kotkanpää lähtivät toisen uloskäytävän kautta luolasta ryhtyäkseen seuraamaan hänen jälkiään.
Uskollinen Sydän vaipui hetkeksi mietteisiin. Sitten hän kasvot kalpeina ja otsa rypyssä meni katsomaan, miten doña Luz jaksoi.
Rakkaus
Doña Luz ja Uskollinen Sydän olivat keskinäisissä väleissään joutuneet omituiseen asemaan.
Ollen molemmat nuoria ja kauniita he melkein tietämättään rakastivat toisiaan, uskaltamatta sitä tuskin itselleenkään tunnustaa.
Molemmilla oli, vaikka heidän elämänsä olivatkin kulkeneet aivan erisuuntaisia latuja, samanlaiset reippaat tunteet ja yksinkertaisen lapsellinen sydän.
Nuoren tytön lapsuus oli vierinyt hiljaa ja värittömästi ylenmääräisissä uskonnonmenoissa, tässä maassa, missä Kristuksen palveleminen on enemmän pakanuudelle sukua kuin meidän maittemme puhdas, jalo ja yksinkertainen uskonto.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus on, eikä hän tuntenut suruakaan.
Hän eleli siis kuin taivaan lintu, unohtaen edellisen päivän ja ajattelematta seuraavaa.
Matka, jolle hän oli joutunut mukaan, oli kokonaan muuttanut hänen elämänsä.
Ne suunnattomat näköalat, jotka avautuivat preriellä hänen eteensä, suuret virrat, joiden poikki hän kulki, valtavat vuoret, joiden yli hänen usein oli matkattava ja joiden lumipeitteiset huiput näyttivät koskettavan taivasta, olivat avartaneet hänen ajatuksiaan. Huntu oli, niin sanoaksemme, pudonnut hänen silmiltään, ja hän oli ymmärtänyt, että Jumala oli hänet luonut muutakin varten kuin hyödyttömästi viettämään elämäänsä luostarissa.
Uskollisen Sydämen ilmestyminen poikkeuksellisissa olosuhteissa oli hurmannut tytön sielun, joka oli avoinna kaikille vaikutelmille ja valmis niitä säilyttämään.
Jouduttuaan tuntemaan erämiehen valioluonteen ja itse miehen, jolla tosin oli metsäläisen puku, mutta miehekkäät kasvot ja jalot piirteet ja joka käyttäytyi kuin ylimys, hän oli väkisinkin kiihtynyt, sillä tietämättään, sen myötätunnon voimasta, joka vallitsee suuren ihmiskuntaperheen eri jäsenten välillä, hänen sydämensä oli tavannut sen sydämen, jota etsi.
Ollen itse heikko ja hento hän kaipasi tätä tarmokasta miestä, jolla oli lumoava katse, leijonan rohkeus, rautainen tahto, ja joka tukisi ja turvaisi häntä kaikella mahtavalla suojelukyvyllään.
Hän olikin heti ensi hetkestä asti antautunut kuvaamattoman onnen täyttämänä sen tunteen valtaan, joka johti häntä Uskollisen Sydämen luo, ja rakkaus oli asettunut hänen sydämensä herraksi, ennenkuin hän sitä edes huomasi tai yritti vastustaa.
Viime tapahtumat olivat tavattoman voimakkaasti elvyttäneet tätä tunnetta, joka uinui hänen sydämensä pohjalla. Oleskellessaan nyt lähellä häntä, kuullessaan joka hetki hänen äitinsä ja hänen toveriensa häntä puheissaan ylistävän, tyttö oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus erämieheen kuului oleellisesti hänen elämäänsä. Hän ei voinut käsittää, miten hän näin kauan oli saattanut elää rakastamatta tätä miestä, jonka oli tuntevinaan jo syntymästään asti.
Tyttö eli nyt vain häntä varten ja hänen kauttaan, onnellisena katseesta tai hymystä, jonka häneltä sai, iloisena hänet nähdessään, surullisena hänen ollessaan kauan poissa.
Hän oli, niin sanoaksemme, kasvanut preirieillä Jumalan kasvojen edessä, jota oli oppinut palvomaan nähdessään alituisesti edessään Luojan suurenmoiset teot, ja nämä luonnon ylevät nähtävyydet, samoin kuin lakkaamattomat taistelut, jotka hänellä oli kestettävinään, otellessaan joko intiaaneja tai metsän petoja vastaan, olivat suunnattomassa määrässä vaikuttaneet sekä hänen siveelliseen käsitykseensä että ruumiinrakenteeseensa. Samalla kun hän lihaksiensa voimalla ja taitavuudellaan aseiden käytössä mursi kaikki esteet, joita hänen tielleen haluttiin asettaa, oli hän ajatuksiensa avaruuden ja tunteittensa hienouden nojalla kyllin kypsä tajuamaan kaikkia asioita. Ei mikään, mikä oli hyvää ja ylevää, ollut hänelle tuntematonta. Kuten aina käy valioihmisten, jotka joutuen jo aikaisin oman onnensa nojaan jäävät vaille muita huoltajia ja syöksyvät elämän vaarallisiin vaiheisiin, oli hänen sielunsa kehittynyt jättiläismäisesti pysyen kuitenkin harvinaisen yksinkertaisena eräisiin tunteisiin nähden, joiden hänen elintapansa takia täytyikin jäädä hänelle tuntemattomiksi, ellei sattuisi jotakin odottamatonta tapausta.
Jokapäiväiset tarpeet, joista hänen liikkuva ja epävarma elintapansa pakoitti yhä huolehtimaan, olivat tukahduttaneet hänestä intohimojen idunkin. Hänen yksinäinen elämänsä oli hänen huomaamattaan totuttanut hänet mietiskelijäksi.
Tuntematta muita naisia kuin äitinsä, sillä intiaaninaiset olivat omituisten tapojensa johdosta herättäneet hänessä vain inhoa, hän oli elänyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikään asti ajattelematta rakkautta, tietämättä mitä se on ja edes kuulematta kertaakaan lausuttavan tätä sanaa, jonka seitsemään kirjaimeen sisältyy niin paljon asioita ja joka tässä maailmassa on aiheena niin moneen ylevään tekoon ja niin moneen kauhistavaan rikokseen.
Kun oli pitkä päiväkausi oltu ajojahdissa ja kuljettu metsien ja laaksojen lävitse tai kun oli kulutettu viisi- kuusitoista tuntia majavien pyydystämiseen ja Uskollinen Sydän ja Ilomieli olivat jälleen illaksi tulleet yhteisen leiritulen ääreen preirielle, ei keskustelu voinut liikkua muussa kuin päivän tapauksissa, toinen erämies kun oli rakkausasioissa yhtä tietämätön kuin hänkin.
Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät tuomatta muutosta Uskollisen Sydämen elämään, lukuunottamatta epämääräistä levottomuutta, joka häntä salaa vaivasi ja jonka syytä hän ei voinut itselleen selvittää.
Mutta luonnossa vallitsevat vanhenemattomat lait, joihin jokaisen ihmisen on alistuttava, olkoon hän missä asemassa hyvänsä.
Kun siis sattuma johti hänet doña Luzin tuttavuuteen, kiintyi hänen sydämensä nuoreen tyttöön samalla vaistomaisen ja vastustamattoman mieltymyksen tunteella, joka liikkui tytönkin sielussa.
Hämmästyneenä äkillisestä mielenkiinnosta, jota hän tunsi tätä vierasta naista kohtaan, vaikkei kaiken todennäköisyyden mukaan enää toistamiseen häntä kohtaisikaan, metsästäjä alkoi olla tytölle melkein suutuksissaan tämän tunteen johdosta ja osoitti käyttäytymisessään häntä kohtaan äreyttä, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.
Kuten kaikki jalot sielut, jotka ovat aina havainneet kaiken taipuvan edessään vastustamatta, hän tunsi närkästystä siitä, että muuan nuori tyttö häntä hallitsi ja että hän oli joutunut alttiiksi vaikutukselle, josta ei enää kyennyt vapautumaan.
Mutta kun hän preiriepalon jälkeen lähti meksikolaisten leiristä, vei hän kiireestäänkin huolimatta muassaan muiston tuosta vieraasta naisesta.
Tämä muisto vahvistui tytön poissaolosta.
Alati hän luuli kuulevansa korvissaan nuoren tytön suloisen ja sointuvan äänen, niin paljon kuin ponnistikin sen unohtaakseen. Hänen ollessaan valveilla tai uneen vaipuneena tyttö oli aina läsnä hymyillen hänelle ja kiinnittäen häneen lumoavan katseen.
Taistelu oli ankara. Vallitsevasta tunteestaan huolimatta Uskollinen Sydän tiesi, mikä ylipääsemätön juopa eroitti hänet doña Luzista, kuinka mieletön ja mahdoton oli ajatus heidän yhdistymisestään. Kaikki väitteet, joita tällaisessa tapauksessa sopii tuoda esille, hän käytti itseään vastaan todistaakseen olevansa mieletön.
Hänen oli onnistunut uskotella itselleen, että suuri juopa eroitti hänet tytöstä, jota hän rakasti, ja hän oli hävinnyt ankarassa taistelussa, jota hän oli käynyt. Mutta sen toivon tukemana, joka ei koskaan hylkää tarmon miehiä, hän ei suinkaan suoraan tunnustanut tappiotansa ja antautunut kokonaan tuon tunteen valtaan, joka tästä lähtien oli hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnensa ehto, vaan jatkoi salaisesti taisteluaan sitä vastaan, antaen tuontuostakin itselleen anteeksi tuhannet pikku rikkomukset, jotka hänen rakkautensa alinomaa pani hänet tekemään.
Hän vältti niin itsepäisesti, että se nuoresta tytöstä olisi voinut tuntua loukkaavalta, tapaamasta tätä. Kun sattuma pakoitti heidät oleskelemaan yhdessä, kävi hän vaiteliaaksi ja jöröksi ja tuskin vastasi kysymyksiin, joita tyttö hänelle teki, ja keksien tekosyitä niin kömpelösti kuin on tapana tottumattomilla rakastajilla, hän käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta poistuakseen.
Nuori tyttö seurasi häntä katseillaan alakuloisena ja huokasi hiljaa. Väliin kostea helmi vierähti hänen ruusuisille poskilleen, kun hän näki toisen lähtevän, sillä hän piti sitä välinpitämättömyytenä, vaikka se johtuikin rakkaudesta.
Mutta niiden muutaman päivän aikana, jotka olivat kuluneet leirin valtaamisesta, olivat nämä nuoret, itse sitä lainkaan huomaamatta, lähestyneet toisiaan huomattavasti, varsinkin kun Uskollisen Sydämen äiti oli sillä kaukonäköisyydellä, jonka saavat kaikki todelliset äidit, arvannut poikansa intohimon ja hänen taistelunsa ja ryhtynyt tämän rakkauden salaiseksi uskotuksi, edistäen sitä heidän tietämättään ja suojellen sitä kaikin voimin, vaikka kumpikin rakastavaisista oli vakuutettu siitä, että hänen salaisuutensa oli kätkettynä sielun sisimpään.
Sillä kannalla olivat asiat kaksi päivää senjälkeen, kun kapteeni oli esittänyt ehdotuksensa doña Luzille.
Uskollinen Sydän näytti alakuloisemmalta ja huolestuneemmalta kuin tavallisesti. Hän asteli pitkin askelin luolassa osoittaen kiivaan kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärilleen.
Vihdoin hän nojautui luolan seinään, painoi päänsä rintaa vasten ja jäi siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
Hän oli tässä asennossa ollut jo jokseenkin kauan, kun lempeä ääni kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: