Comanchit
Kätkeytyneinä korkkitammen tuuheaan oksistoon Uskollinen Sydän jaIlomieli tarkkailivat comanchien puuhia.
Intiaanit luottivat vahtiensa valppauteen. Lainkaan aavistamatta vihollistensa olevan niin lähellä ja huomaavan heidän pienimmätkin liikkeensä he kyykistyneinä tai maaten tulen ääressä söivät tai polttelivat kaikessa rauhassa.
Nämä villit, joita oli noin viisikolmatta, olivat puetut bisoninnahkaisiin pukuihin ja mitä kirjavimmin ja kummallisimmin maalatut. Useimpien kasvot oli yltyleensä maalattu sinoberilla. Toisten olivat vallan mustat, vain pitkä vaalea juova oli jätetty kummallekin poskelle. Selässään he kantoivat kilpeään, joustaan ja nuoliaan, ja lähellä heitä oli maassa heidän kiväärinsä.
Niistä monista sudenhännistä, jotka olivat heidän mokkasineihinsa kiinnitetyt ja laahasivat maata heidän jäljessään, saattoi muuten helposti päättää, että he kaikki olivat valiosotureita, heimonsa kuuluja.
Muutaman askeleen päässä seisoi Kotkanpää liikkumatta, nojautuen erästä puuta vasten. Kädet ristissä rinnallaan, ruumis hieman etukumarassa hän näytti kuuntelevan joitakin epäselviä ääniä, joita vain hän eroitti.
Kotkanpää kuului osagi-intiaaneihin. Vallan nuorena olivat comanchit ottaneet hänet kasvatikseen, mutta hän käytti vielä heimonsa pukua ja oli säilyttänyt sen tavat.
Hän oli enintään kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja lähes kuusi jalkaa pitkä. Hänen suuret jäsenensä vankkoine lihaksineen todistivat harvinaista voimaa.
Toisin kuin tovereilla hänellä oli yllään vain lanteiden yläpuolelle kiinnitetty loimi, niin että yläruumis ja käsivarret jäivät paljaiksi. Hänen kasvojensa ilme oli kaunis ja täynnä jaloutta. Tummat ja vilkkaat silmät, jotka olivat aivan lähellä kyömynenää, ja hieman iso suu vaikuttivat sen, että hän vähän muistutti petolintua. Tukka oli ajeltu paljaaksi. Vain keskelle päätä oli jätetty juova, joka näytti kypärinharjalta, ja selkää pitkin riippui hiustukko, johon oli kiinnitetty kimppu kotkansulkia.
Hänen kasvoissaan oli neljää eri väriä: sinistä, valkoista, mustaa ja punaista. Hänen vihollisille tekemänsä haavat oli sinivärillä piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Parkitsemattomasta peurannahasta valmistetut mokkasinit ulottuivat polvien yläpuolelle, ja kantapäihin oli ripustettu moniaita sudenhäntiä.
Onneksi erämiehille intiaanit olivat sotajalalla, niin ettei heillä ollut koiria mukanaan. Muuten edelliset olisi huomattu jo aikoja sitten, eivätkä he olisi voineet näin lähestyä intiaanien leiriä ilmi tulematta.
Huolimatta siitä, että päällikkö yhä seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, välähtelivät hänen silmänsä, hänen sieraimensa pullistuivat ja hän kohotti vaistomaisesti kätensä kuin saadakseen aikaan hiljaisuutta joukossaan.
"Meidät on huomattu", mutisi Uskollinen Sydän niin hiljaa, että hänen toverinsakin oli vaikea sitä kuulla.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Ilomieli.
"Toimittava", vastasi erämies lyhyesti.
Molemmat alkoivat nyt äänettömästi hiipiä oksalta oksalle, puusta puuhun. Laskeutumatta maahan he saapuivat leirin vastapäiselle puolelle juuri sille kohtaa, missä comanchien hevoset lieassa söivät ruohoa.
Ilomieli kapusi äänettömästi maahan ja katkaisi hevosten köydet. Erämiesten ruoskaniskuista yltyneinä hevoset hirnuen ja hyppien syöksyivät joka suunnalle karkuun.
Intiaanit kavahtivat hämmästyneinä pystyyn ja lähtivät ulvoen ajamaan karanneita hevosiaan takaa.
Ikäänkuin arvaten väijyvien vihollistensa lymypaikan tuli Kotkanpää yksin suoraan heitä kohti käyttäen mahdollisimman huolellisesti suojanaan välillä olevien puiden runkoja.
Erämiehet vetäytyivät askel askeleelta taaksepäin, tarkaten huolellisesti seutua, jottei heitä voitaisi takaapäin yllättää. Intiaanien huudot kuuluivat yhä kauempaa. He olivat ryhtyneet seuraamaan hevosiaan. Päällikkö yksinään oli kahden vihollisensa näkyvissä. Saavuttuaan eräälle puulle, jonka paksu runko näytti tarjoavan hänelle kaikki toivomansa turvallisuustakeet, hän halveksien piilukkonsa käyttämistä ja tilaisuuden näyttäessä otolliselta pani jouseensa nuolen.
Mutta kuinka suuri olikin hänen varovaisuutensa ja taitavuutensa, ei hän voinut tehdä tätä liikettä paljastamatta itseään vähäisen. Uskollinen Sydän vei kiväärinsä poskelle, kuului laukaus, kuula viuhui, ja päällikkö hypähti ilmaan raivokkaasti kirkaisten ja kaatui maahan.
Hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
"Älä liikahdakaan, punanahka", sanoi Uskollinen Sydän hänelle, "pieni liikahdus vain, ja olet kuoleman oma."
Intiaani pysyi liikkumatta, ja muuttumattomin ilmein hän nieli kiukkunsa.
"Voisin surmata sinut", jatkoi erämies, "mutta en tahdo. Toisen kerran jo säästän henkesi, päällikkö, mutta tämä saakin olla viimeinen kerta. Älä tule enää tielleni ja ennen kaikkea älä varasta pyydyksiäni, sillä vannon, etten silloin anna armoa."
"Kotkanpää on heimonsa keskuudessa kunnioitettu päällikkö", vastasi intiaani kopeasti. "Hän ei pelkää kuolemaa. Valkoinen erämies voi hänet tappaa, mutta ei saa kuulla hänen valittavan."
"En, en tapa sinua, päällikkö. Jumalamme kieltää ilman pakoittavaa syytä vuodattamasta toisen verta."
"Ooh!" sanoi intiaani ivallisesti naurahtaen. "Veli on lähetyssaarnaaja."
"Ei, olen vain rehellinen erämies. En tahdo sinua murhata."
"Valkoinen veli ajattelee kuin vanhat akat", pilkkasi intiaani. "NehuNutah ei koskaan anna anteeksi, vaan kostaa!"
"Tee kuten haluat, päällikkö", vastasi erämies kohauttaen halveksivasti olkapäitään. "En pyri muuttamaan luonnettasi. Olen vain varoittanut sinua. Hyvästi."
"Paholainen olkoon sinulle suosiollinen!" lisäsi Ilomieli halveksivasti potkaisten häntä.
Näytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä viimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn. Hän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan molempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat metsään.
"Sittenkin olit väärässä", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen."Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän."
"Mitä vielä! Miksi niin?" vastasi erämies huolettomasti.
"Cascaras!Miksikö niin? Hänhän kuuluu preirien roistojoukkoon."
"Niitä on niin paljon", väitti toinen, "ettei yksi enemmän tai vähemmän merkitse suuriakaan."
"Aivan niin", myönsi Ilomieli häneen yhtyen. "Mutta minne nyt menemme?"
"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne menettää?"
"Totta tosiaan. Sepä on oiva ajatus."
Erämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin intiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena oli johtaa comanchit jäljiltä.
Kaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit eivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei kestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa olivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet viitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.
Menettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian löysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään viipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet hevosensa.
Verrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat selässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat voineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen intiaaneille tekemälleen kepposelle.
Näin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen matkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen hirnuntaa.
"Meitä ajetaan takaa", sanoi Uskollinen Sydän pysähtyen.
"Hm!" hymähti Ilomieli. "Siellä on kenties villi hevonen."
"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja.Saamme muuten pian sen tietää", lisäsi hän.
Paneutuen pitkälleen hän painoi korvansa maata vasten ja kuunteli.
Hän nousi melkein heti takaisin pystyyn.
"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa selviä jälkiä, vaan epäröivät."
"Tai olisikohan heidän matkaansa viivästyttänyt Kotkanpään haava."
"Mahdollista kyllä! Luulevatko he todella kannattavan ajaa meitä takaa, jos me tahdomme päästä heiltä karkuun?"
"Ellei meillä olisi kantamusta, olisimme jo aikoja sitten piilossa."
Uskollinen Sydän mietti hetkisen.
"Kuulehan", sanoi hän, "meillä on vielä puoli tuntia aikaa, siis enemmän kuin riittävästi."
Pieni puro virtasi lyhyen matkan päässä. Erämies astui sen uomaan seuralaisineen.
Saavuttuaan keskelle virtaa Uskollinen Sydän kietoi huolellisesti pyydykset puhvelinnahkaan, ettei vesi niitä vioittaisi. Sitten hän antoi niiden vaipua pohjaan.
Suoriuduttuaan tästä varokeinosta metsästäjät kahlasivat joen poikki ja tekivät lähes kahdensadan askeleen verran harhajälkiä. Varovasti he sitten tulivat takaisin jättämättä mitään merkkiä palaamisestaan. He tunkeutuivat jälleen metsään, viittauksella ajettuaan koirat hevosten luo.
Nuo viisaat eläimet vainusivat suunnan ja hävisivät pian pimeään.
Erämiehille oli edullista ajaa koirat luotaan, koska se auttoi heitä johtamaan intiaaneja pois jäljiltä. Nämä näet seurasivat innolla pakenevien jälkiä, joita vainukoirat jättivät korkeaan ruohostoon.
Metsään päästyään erämiehet kapusivat taas puuhun ja alkoivat edetä taivaan ja maan välillä. Tämä matkustustapa on paljon yleisempi kuin Euroopassa luullaan, näillä seuduilla, missä sen johdosta, että liaanit ja puut ovat toisiinsa kietoutuneet, on mahdotonta edetä raivaamatta kirveellä itselleen tietä.
Siirtyen oksalta oksalle voi siten kulkea kilometrimääriä koskematta jalallaan maata.
Juuri tällä tavalla erämiehet matkasivat, vaikkakin he tekivät sen toisesta syystä.
He kulkivat näin vihollistensa edellä, jotka lähenivät lähenemistään ja joiden he pian huomasivat alapuolellaan marssivan intiaanijonossa, toinen toisensa takana.
Kotkanpää kulki ensimmäisenä, haavansa vuoksi puoliksi maaten hevosensa selässä, mutta entistä innokkaampana vihollistensa takaa-ajoon.
Ollessaan comanchien kohdalla heidän yläpuolellaan molemmat erämiehet kätkeytyivät lehdistöön pidättäen henkeään. Vähäisinkin sattuma olisi saattanut ilmaista heidän läsnäolonsa.
Intiaanit menivät ohitse huomaamatta heitä. Erämiehet ryhtyivät jälleen jatkamaan matkaansa.
"Oh!" kuiskasi Ilomieli hetken kuluttua. "Luulen, että tällä kertaa olemme heistä selviytyneet."
"Älkäämme olko liian kärkkäät toitottamaan voittoamme, vaan poistukaamme niin nopeasti kuin suinkin voimme. Nuo peijakkaan punanahat ovat ovelia. He pääsevät kyllä pian petoksemme perille."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Ilomieli äkkiä. "Olen kadottanut puukkoni, en tiedä minne. Jos nuo vintiöt sen löytävät, niin olemme hukassa."
"Se on varsin luultavaa", mutisi Uskollinen Sydän. "Yksi syy lisää, minkä vuoksi emme saa tuhlata hetkeäkään."
Metsä, joka tähän asti oli ollut aivan rauhallinen, alkoi äkkiä kumeasti puhista, linnut lentelivät kirkuen kauhusta, ja tiheiköissä kuuli kuivien oksien taittuvan petoeläinten kiireisten askelten painosta.
"Mitä se tietää?" kysyi Uskollinen Sydän ja katseli ympärilleen levottoman näköisenä. "Tuntuu kuin metsä olisi pyörtynyt."
Molemmat erämiehet kapusivat sen puun latvaan, jossa he olivat ja joka sattumalta oli metsän korkeimpia.
Tavaton valonhohde väritti taivaankannen enintään puolen penikulman päässä siitä paikasta, missä he olivat, ja suureni hetki hetkeltä lähestyen heitä jättiläisaskelin.
"Mitä kirottua!" huudahti Ilomieli, "comanchit ovat sytyttäneet preirien tuleen."
"Niin ovat, ja luulenpa, että tällä kertaa, kuten äsken lausuin, olemme hukassa", vastasi Uskollinen Sydän kylmäverisenä.
"Mitä on tehtävä?" tiedusteli kanadalainen. "Tuossa tuokiossa tuli saartaa meidät."
Uskollinen Sydän oli vaipunut syviin mietteisiin.
Muutaman sekunnin kuluttua hän kohotti päänsä pystyyn. Voitonhymy levisi hänen suupieliinsä.
"He eivät vielä ole meitä saavuttaneet", lausui hän. "Seuraa minua veljeni!"… Ja hän lisäsi matalalla äänellä: "Tahdon jälleen nähdä äitini!…"
Pelastaja
Jotta lukija voisi oikein käsittää tilanteen, jossa erämiehet olivat, on välttämätöntä palata seuraamaan comanchipäällikön puuhia.
Tuskin Kotkanpään vihamiehet olivat kadonneet puitten väliin, kun hän nousi hitaasti pystyyn, kumartui eteenpäin ja terästi kuuloaan voidakseen olla varma, että nämä tosiaankin poistuivat. Heti kun hän oli siitä varma, repäisi hänblanketistaan— loimipeitteestään — kaistaleen, jonka niin hyvin kuin osasi kietoi haavoittuneen käsivartensa ympäri. Huolimatta verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta ja suurista tuskista, joita hän tunsi, hän ryhtyi päättäväisesti seuraamaan erämiesten jälkiä.
Hän kulki siten viimemainittujen perässä aivan huomaamattomasti leirin reunalle asti. Kätkeytyneenä ebenpuun taakse hän nyt raivosta kiehuen saattoi todeta, voimatta kuitenkaan sitä estää, kuinka erämiehet löysivät kadonneet pyydyksensä ja sitten poistuivat.
Vaikka vainukoirat, jotka kulkivat metsästäjien mukana, olivat oivallisia eläimiä, jotka oli opetettu vainuamaan intiaaneja varsin kaukaa, niin jonkun sattuman vuoksi, joka luultavasti pelasti comanchipäällikön, ne nyt hyökkäsivät ahnaasti punanahkojen jättämien hajallisten ruoantähteiden kimppuun. Koirien omistajat luulivat, ettei heitä väijyttäisi, eivätkä siis ollenkaan koettaneet terästää niiden valppautta.
Saatuaan monien vaikeuksien jälkeen tavoitetuksi hevosensa comanchit palasivat vihdoin leirilleen.
Nähdessään päällikkönsä haavoittuneen he hämmästyivät suuresti, ja heidät valtasi suunnaton kiihtymys, jota Kotkanpää taitavasti käytti hyväkseen yllyttäen heitä uudelleen ajamaan takaa erämiehiä, nämä kun eivät voineet olla kaukana, koska heidän taakkansa viivästyttivät heidän kulkuaan, ja siis välttämättä tuotapikaa joutuisivat heidän käsiinsä.
Uskollisen Sydämen keksimä sotajuoni johti intiaaneja harhaan vain muutaman hetken. Varsin pian he löysivät metsän ensimmäisistä puista helposti huomattavat jäljet vihollistensa kulusta.
Tällöin juuri Kotkanpää suuttuneena siitä, että hän näin oli joutunut tappiolle taistelussaan näitä kahta uskaliasta miestä vastaan, joiden erinomainen viekkaus teki kaikki laskelmat tyhjiksi, päätti tehdä tilit selviksi heidän kanssaan. Hän keksi pirullisen suunnitelman: käski sytyttää metsän tuleen. Kun tätä keinoa käytettiin sillä tavalla kuin hän sitä käytti, täytyi sen, sitä hän ei epäillytkään, vihdoin toimittaa peloittavat viholliset hänen ulottuvilleen.
Sen mukaan hän sijoitti soturinsa eri suunnille suureksi piiriksi ja sitten käski virittää tulen korkeaan heinään yhtä aikaa useammilla paikoilla.
Ajatus oli hyvä, vaikkakin raaka ja niiden villien soturien arvoinen, jotka sitä käyttivät.
Koetettuaan turhaan päästä ulos joka puolelta heitä ympäröivästä tuliverkosta olisi erämiesten pakko väkisinkin antautua julmien vihollistensa käsiin, elleivät pitäisi kunniakkaampana palaa elävältä.
Kotkanpää oli kaikki suunnitellut ja edeltäkäsin arvioinut lukuunottamatta erästä perin yksinkertaista ja helppoa pelastuskeinoa, johon Uskollinen Sydän saattoi panna toivonsa.
Soturit olivat, kuten jo olemme kertoneet, päällikkönsä käskystä hajaantuneet ja sytyttäneet tulen useihin paikkoihin yhtaikaa.
Tähän myöhäiseen vuodenaikaan pensaat ja heinä, jotka kesäauringon hehkuvat säteet olivat polttaneet kuiviksi, olivat heti syttyneet palamaan, ja tuli oli hyvin nopeasti levinnyt joka suunnalle.
Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut niin nopeasti, ettei olisi kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin kaikki liekit yhtyivät.
Uskollinen Sydän ei epäröinyt kauan. Sillä välin kun intiaanit ilosta ulvoen paholaisten lailla juoksentelivat tuliseinämän luona, jonka olivat panneet vihollistensa esteeksi, heittäytyi erämies ystävänsä seuraamana kiivaasti juosten tulimuurien väliin, jotka oikealta ja vasemmalta viuhuen lähestyivät ja olivat jo vähällä yhtyä juuri hänen jalkainsa alla ja päänsä yläpuolella. Hiiltyneiden puiden keskitse, jotka putoilivat ryskien maahan, sakeiden savupilvien lävitse, jotka salpasivat hengityksen, joka puolelta satelemalla lentelevien kipinäparvien polttamina, seuraten rohkeasti tietään liekkiholvien alitse pelottomat seikkailijat murtautuivat, saaden vain muutamia merkityksettömiä palohaavoja, kirotun tulivyön puhki, johon intiaanit luulivat iäksi haudanneensa heidät. He olivat jo kaukana vihollisistaan, kun nämä vielä riemuitsivat juonensa onnistumisesta.
Tulipalo laajeni kuitenkin kauhistavan suureksi. Metsän puut vääntelehtivät tulen niitä syleillessä. Preirie oli nyt yhtenä tulimerenä. Kauhun hullaannuttamina juoksenteli sen keskellä villieläimiä, jotka tämä aavistamaton tuho karkoitti turvapaikoistaan.
Taivas heloitti veripunaisena, ja raju tuuli lakaisi edeltään tulta ja savua.
Intiaanitkin kauhistuivat tekonsa seurauksia havaittuaan, että heidän ympärillään syttyi kokonaisia tulivuoria, jotka muistuttivat kaameita majakoita, että maa kuumeni ja suunnattomat bisonilaumat panivat raivokkaalla juoksullaan tantereen vapisemaan, epätoivoissaan päästäen huutoja, jotka kauhistuttivat rohkeimpiakin.
Meksikolaisten leirissä vallitsi mitä suurin sekasorto. Meluttiin, kaikkialle levisi hirveä hämminki, hevoset olivat päässeet irti ja pakenivat joka suunnalle, miehet ottivat mukaan aseensa ja ampumavaransa, toiset taas kantoivat satuloita ja tavaramyttyjä.
Jokainen huusi, kiroili, komenteli. Kaikki juoksivat leirissä aivan kuin olisivat menneet päästään pyörälle.
Tulimeri läheni majesteettisena, ohikulkiessaan ahmaisten kitaansa kaikki. Sen edellä juoksi lukematon lauma kaikenlaisia eläimiä, jotka hyppelivät kauheasti kiljuen. Niitä seurasi hirviö, joka tavoitti niitä joka askeleella.
Sakea sauhu levisi kipeniä täynnä jo meksikolaisten leirien yli.Parikymmentä minuuttia vielä, ja he olisivat tuhon omia.
Syleillen sisarentytärtään kenraali turhaan tiedusteli oppailta keinoa, kuinka voitaisiin pelastua uhkaavasta, suunnattomasta vaarasta.
Mutta vaaran suuruudesta kauhistuneina miehet olivat kokonaan menettäneet toimintakykynsä.
Ja mihin keinoon olisi kannattanutkaan turvautua? Liekit yhtyivät suunnattomaksi kehäksi, jonka sisään leiri oli jäänyt.
Voimakas tuuli, joka oli siihen asti paisuttanut tulipaloa ja kiihdyttänyt sen etenemisnopeutta, lakkasi äkkiä, ja tulen kulku hidastui.
Kohtalo varasi vielä muutaman minuutin ajan noille onnettomille.
Tällöin leiri tarjosi oudon näyn.
Kauhun lamauttamina nämä kaikki ihmiset olivat menettäneet itsesäilytysvaistonkin.
Lancerot ripittäytyivät toinen toisilleen.
Oppaat olivat vaipuneet synkän toivottomuuden tilaan.
Kenraali syytti taivasta tuhostaan.
Mitä tohtoriin tulee, niin hän ei surrut muuta kuin sitä, ettei koskaan voisi löytää etsimäänsä kasvia. Kaikki hänen muut ajatuksensa väistyivät tuon yhden tieltä.
Doña Luz rukoili palavasti kädet ristissä polvillaan maassa.
Tuli eteni yhä etujoukkonsa, metsän petojen, jäljessä.
"Oh!" huudahti kenraali ravistaen voimakkaasti oppaan hartiaa, "annatteko meidän näin palaa koettamatta meitä pelastaa?"
"Mitä voimme tehdä vastoin Jumalan tahtoa?" kysyi Lörppö haluttomasti.
"Eikö siis ole mitään keinoa pelastua kuolemasta?"
"Ei mitään!"
"On kyllä yksi" huudahti muuan mies, joka puoleksi palanein hiuksin ja kasvoin syöksyi leiriin tavaramyttyjen yli hypäten. Häntä seurasi toinen mies.
"Kuka te olette?" tiedusteli kenraali.
"Yhdentekevää kuka", vastasi vieras kuivasti. "Minä tulen pelastamaan teidät! Seuralaiseni ja minä olimme jo välttäneet vaaran, mutta auttaaksemme teitä olemme uudestaan tulleet tulen keskelle. Se riittäköön! Pelastuksenne on omassa vallassanne. Nyt on puhe vain siitä, tahdotteko pelastua."
"Käskekää!" vastasi kenraali. "Minä ensimmäisenä näytän tottelevaisuudessa hyvää esimerkkiä."
"Eikö teillä siis ole oppaita mukananne?"
"Totta kai!"
"He ovat sitten joko konnia tai laiskureita, sillä keinon, johon aion turvautua, tuntevat kaikki preirien asukkaat."
Kenraali katsahti epäilevästi Lörppöön, joka ei ollut voinut olla vavahtamatta tuntemattomien äkillisen ilmestymisen vuoksi.
"Teette muuten myöhemmin heidän kanssaan siitä tiliä. Tällä hetkellä ei ole siitä kysymys."
Nähdessään tämän päättäväisen miehen ja kuullessaan hänen varman ja täsmällisen puheensa meksikolaiset olivat vaistomaisesti aavistaneet hänessä pelastajan. He tunsivat rohkeuden palaavan toivon mukana ja olivat valmiit viivyttelemättä täyttämään hänen käskynsä.
"Kiiruhtakaa", sanoi erämies. "Kiskokaa maasta kaikki ruohot leirin ympäriltä."
Jokainen ryhtyi käskettyyn työhön.
"Kostuttakaamme peitteitä", jatkoi vieras kääntyen kenraalin puoleen, "ja jännittäkäämme ne tavaramyttyjen eteen."
Kenraali, kapteeni ja tohtori toimeenpanivat erämiehen johdolla hänen käskynsä, jolla aikaa toveri suopungilla otti kiinni hevoset ja muulit ja pani ne liekaan keskelle leiriä.
"Joutukaamme! Joutukaamme", huusi erämies lakkaamatta, "muuten tuli saavuttaa meidät!"
Jokainen työskenteli parhaansa mukaan.
Pian saatiin laaja alue kitketyksi.
Doña Luz katseli ihaillen tätä vierasta miestä, joka oli ilmestynyt kuin sallimuksen lähettämänä ja näytti keskellä kaikkien hurjaa pelkoa niin rauhalliselta ja tyyneltä kuin hänellä olisi valta käskeä tuota hirvittävää tuhon aikaansaajaa, kun se jättiläisaskelin lähestyi heitä. Nuori tyttö ei voinut kääntää hänestä katsettaan. Hän tunsi väkisinkin mieltymystä tuohon tuntemattomaan pelastajaan, jonka ääni, eleet ja koko olemus valloittivat hänet.
Kun heinä ja ruohot oli kiskottu irti niin kuumeentapaisen kiireesti kuin kuolemanvaarassa olevat ihmiset voivat toimia, hymyili erämies lempeästi.
"Nyt", lausui hän meksikolaisille, "ystäväni ja minä kyllä pidämme huolen muusta. Jättäkää kaikki meidän tehtäväksemme. Mitä teihin tulee, niin kietoutukaa huolellisesti kostutettuihin peitteisiin."
Jokainen noudatti hänen neuvoaan.
Vieras katsahti ympärilleen. Viitattuaan toverilleen hän sitten meni tulta vastaan.
"En eroa teistä", lausui kenraali myötätuntoisesti.
"Tulkaa", vastasi vieras lyhyesti.
Kun he olivat saapuneet sen alan uloimmalle laidalle, mistä heinä oli kitketty, kokosi erämies heiniä ja puita läjäksi. Heitettyään hiukan ruutia sen päälle hän sytytti sen palamaan.
"Mitä te teette?" kysyi kenraali hämmästyneenä.
"Näettehän sen itse. Taistelen tulella tulta vastaan", vastaisi erämies yksikantaan.
Hänen toverinsa oli tehnyt samalla tavalla vastakkaisella puolella. Tuliseinämä kohosi nopeasti, ja muutaman minuutin aikana leiri oli melkein kokonaan tulen holvaamana.
Noin neljännestunti kului kauhistuttavan pelon ja hätäisen odotuksen vallassa.
Liekkien voima pieneni vähitellen, ilma alkoi puhdistua, savu hälveni, ja tulipalon humina heikkeni.
Vihdoin saattoi jälleen selvittää ajatuksensa tässä hornan sekamelskassa.
Helpotuksen huokaus pääsi jokaisen rinnasta. Leiri oli pelastettu!
Tulipalo, jonka suhina yhä vaimeni, siirtyi erämiehen voittamana toiselle suunnalle tekemään tuhojaan.
Jokainen riensi kiittämään vierasta.
"Olette pelastanut sisarentyttäreni hengen", sanoi kenraali hänelle liikutettuna, "miten voisin koskaan maksaa kiitollisuudenvelkani teille?"
"Ette ole minulle mitään velkaa, monsieur", vastasi erämies yksinkertaisen ylevästi. "Preiriellä kaikki ovat veljiä. Täytin vain velvollisuuteni rientäessäni avuksenne."
Niin pian kun ensimmäinen ilonpuuska oli mennyt ohi ja leirillä oli saatu taas hiukan järjestystä, etsi kukin itselleen sopivan lepopaikan. Yön kauheat mielenliikutukset tekivätkin levon välttämättömäksi.
Molemmat vieraat, jotka vaatimattomasti, mutta päättäväisesti olivat torjuneet kaikki kenraalin yritykset osoittaa heille kiitollisuuttaan, laskeutuivat huolettomasti tavaramytylle lepäämään muutamiksi tunniksi.
Vähän ennen auringonnousua he nousivat.
"Maa on jo varmaankin kylmää", sanoi toinen, "lähtekäämme, ennenkuin nuo ihmiset heräävät, sillä he eivät kenties tahtoisi päästää meitä eroamaan ilman muuta."
"Lähtekäämme", toisti toinen lyhyesti.
Juuri kun erämiehet olivat päässeet leirin ulkopuolelle, laskeutui muuan käsi kevyesti ensinmainitun olalle. Hän kääntyi ympäri.
Doña Luz seisoi hänen edessään.
Molemmat miehet pysähtyivät tervehtien kunnioittavasti nuorta neitosta.
"Jätättekö meidät?" kysyi viimemainittu suloisella ja sointuvalla äänellä.
"Meidän täytyy, señorita", vastasi toinen puhutelluista.
"Ymmärrän", lausui tyttö ihastuttavasti hymyillen. "Kun me teidän avullanne nyt olemme pelastuneet, niin ei teillä ole täällä mitään tehtävää, eikö niin?"
Erämiehet kumarsivat virkkamatta mitään.
"Tahdotteko tehdä mielikseni?"
"Puhukaa, neiti!"
Tyttö otti sievän, jalokivillä koristetun pienen ristin, jota oli kantanut kaulassaan.
"Pitäkää tämä muistona minusta."
Erämies empi.
"Ottakaa se, pyydän", lausui tyttö itkusta väräjävällä äänellä.
"Suostun pyyntöönne, neiti", sanoi erämies liikutettuna sovittaen ristin kaulaansa messuhakasensa viereen, "saan täten toisenkin taikakalun äitini antaman ohelle."
"Kiitos", virkkoi tyttö iloisena. "Mutta vielä sananen."
"Puhukaa."
"Mitkä ovat nimenne?"
"Toveriani nimitetään Ilomieleksi."
"Entä teitä?"
"Uskolliseksi Sydämeksi."
Vielä kerran hyvästiksi kumarrettuaan erämiehet lähtivät kiireesti menemään ja katosivat pian hämärään.
Doña Luz seurasi heitä katseellaan niin kauan kuin saattoi heidät eroittaa. Sitten hän ajatuksiin vaipuneena palasi verkalleen teltalle mutisten puoliääneen:
"Uskollinen Sydän! Ah! Sen nimen kyllä muistan…"
Yllätys
Yhdysvallat ovat Englannilta perineet sen anastamisjärjestelmän, joka on silmäänpistäviä piirteitä brittien luonteessa.
Tuskin Pohjois-Amerikka oli julistettu itsenäiseksi ja rauha solmittu entisen emämaan kanssa, kun jo nuo ihmiset, jotka olivat pitäneet niin suurta ääntä tyranniudesta ja sorrosta ja jotka panivat vastalauseen ihmisoikeuksien loukkaamisesta, he kun muka olivat joutuneet sen uhreiksi, järjestivät intiaanimetsästyksen niin leppymättömän kylmäverisesti kuin heille oli luontaista sukuperän vuoksi.
He eivät tyytyneet ainoastaan oman alueensa puhdistamiseen, saati sitten valtaamiinsa laajoihin seutuihin, joita heidän rauhaton kansakuntansa toimeliaisuudestaan huolimatta ei kyennyt kokonaisuudessaan raivaamaan viljelykselle ja hoitamaan. He halusivat päästä molempien valtamerien herroiksi saartamalla joka puolelta alkuasukasheimot, joita he alinomaa työntävät tieltään ja jotka he lopuksi "hukuttavat Tyyneenmereen", kuten erään vanhan intiaanipäällikön ennustavat ja katkeruutta kuvastavat sanat kuuluvat.
Yhdysvalloissa, joista yhä enemmän aletaan muuttaa käsitystä, mutta joita ennakkoluuloiset ihmiset ja ne, jotka eivät ota asioista selvää, vielä kuvittelevat vapauden klassilliseksi maaksi, tapaa ilkeänä epäkohtana kaksi ihmisrotua, jotka on riistetty kolmannen hyväksi, tämä kun vaatii itselleen oikeuden määrätä niiden elämästä ja kuolemasta, pitäen niitä vain juhtina.
Nämä kaksi rotua, jotka niin hyvin ansaitsevat kaikkien valistuneiden henkilöiden ja ihmissuvun todellisten ystävien huomiota, ovat musta- ja punaihoinen rotu.
On toiselta puolen totta, että Yhdysvallat osoittaakseen ihmisystävällisyyttään ovat jo vuonna 1795 tehneetrauhan- ja ystävyyssopimuksenberberiläisvaltioiden kanssa, tarjoten niille verrattomasti suurempia etuja kuin Maltan ritarikunta, joka sekin halusi tehdä sopimuksen niiden kanssa. Algerin ja Tripolisin kaupunkien hallitukset vahvistivat sopimuksen, jossa nimenomaan väitettiin,ettei Yhdysvaltain hallitus missään suhteessa nojaa kristinuskoon.
Niille, joista tämä voi tuntua liian karkealta, voimme vastata, että asianlaita on todellakin niin ja että amerikkalaiset tuntevat vain yhden Jumalan:Dollari-Jumalan, joka aina ja kaikkialla on ollut rosvojen yksinomaisena palveltavana.
Vedettäköön tästä johtopäätöksiä!
Squatterit, nuo vailla kotia ja kontua, lakeja ja oikeutta olevat miehet, joita kaikki muut hyljeksivät ja jotka ovatkin pohjoisamerikkalaisen sivistyksen häpeäpilkku, siirtyvät lakkaamatta länteen päin uutisviljelykseltä toiselle, koettaen karkoittaa intiaaniheimoja näiden viimeisiltäkin turvapaikoilta.
Squatterien jäljessä saapuu viisi kuusi sotamiestä, rummunlyöjä, torvensoittaja ja joku upseeri kantaen tähtilippua.
Sotamiehet rakentavat muutamista puunrungoista jonkun linnoituksentapaisen, pystyttävät lipun sen harjalle ja julistavat, että liittovaltion rajat ulottuvat sinne asti.
Pari kolme hökkeliä rakennetaan sitten linnoituksen ympärille. Sinne asettuu asumaan ryhmä sekarotuista kansaa, johon kuuluu kirjava joukko valko-, musta-, puna- ja kupari-ihoisia ihmisiä, ja taas on perustettu uusi kaupunki, jolle annetaan sellainen sointuva nimi kuin esimerkiksi Utica, Syrakusa tai Rooma, Kartago, ja muutaman vuoden kuluttua, kun tässä kaupungissa on jo pari kolme kivitaloa, se itseoikeutettuna julistetaan jonkun uuden, vielä olemattoman valtion pääkaupungiksi.
Tämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin yksinkertainen, kuten voi huomata.
Muutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui omituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta aikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille paikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.
Täällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen rakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä varustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.
Tämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella toimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä kuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja kolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen uskovaisia.
Ihmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella tekevät työtä ja hoitavat asioitaan.
Suuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä olevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien uurtaessa syviä jälkiä tiehen.
Kaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi kylässä.
Asukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien luokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen selkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan kapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.
Kanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset riisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän asujamisto kerääntyi torille.
Aurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa.Ympäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.
"Näette", sanoi kapteeni kokoontuneille asukkaille, "että meidän ei lainkaan tarvitse pelätä. Se oli vain turhaa hälinää, joten voitte rauhassa pysyä kotona. Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole löydetty mitään merkkejä intiaaneista."
"Hm!" huomautti muuan iäkäs mestitsierämies nojautuen kivääriinsä."Intiaanit suoriutuvat kyllä nopeasti matkasta."
"Mahdollista kyllä, Valkosilmä", vastasi komendantti, "mutta ole vakuutettu siitä, että toimiessani niinkuin olen tehnyt, olen tahtonut rauhoittaa väestöä. Intiaanit eivät uskalla ryhtyä kostoon."
"Intiaanit kostavat aina, herra kapteeni", lausui erämies painokkaasti.
"Olet nauttinut liian paljon whiskyä, Valkosilmä. Se on noussut päähän.Näet unia valveillakin."
"Suokoon Jumala, että olette oikeassa, herra kapteeni, mutta olen viettänyt koko elämäni uutismailla. Tunnen punanahat, kun sitävastoin te olette vasta kolmatta vuotta rajaseuduilla."
"Se kyllä riittää", sanoi kapteeni tuimasti.
"Intiaanit ovat kuitenkin, luvallanne sanoen, miehiä, ja ne kaksi comanchia, jotka täällä salakavalasti murhattiin vastoin ihmisoikeuksia, olivat heimonsa kesken kuuluisia sotureja."
"Olet sekarotua, Valkosilmä. Suosit hiukan liiaksi punaihoista rotua", muistutti kapteeni ivallisesti.
"Punaihoinen rotu on rehellinen", vastasi erämies kiivaasti. "Se ei tee murhaa pelkästään halusta saada vuodattaa verta, niinkuin te itse teitte neljä päivää sitten niille kahdelle soturille, jotka kaikessa rauhassa soutivat ohi kanootillaan ja jotka te ammuitte muka koetellessanne uutta, Acropolisista saamaanne pyssyä."
"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä.Sinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia."
Erämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti matkaansa mutisten poistuessaan:
"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat miehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta."
Kapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta. Asukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja sulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat tottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.
Tuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän, jonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään uneen.
Päivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä huolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä muuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa uutisviljelijöille.
Tuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa comanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän toistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset olivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän johtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli Kotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen osaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi masentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa kärsimänsä loukkauksen.
Useita tunteja kului minkäänlaisen melun rikkomatta yön hiljaisuutta.
Liikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta mitään kärsimättömyyden oireita.
Kellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten seutua hopeanhohtoisin sätein.
Silloin kuului kahteen otteeseen koiran kaukaista ulvontaa.
Astuen esiin puun takaa, missä oli ollut kätkössä, Kotkanpää alkoi ryömiä tavattoman taitavasti ja nopeasti kylään päin.
Saavuttuaan metsänreunaan hän pysähtyi. Tutkivasti tähysteltyään ympärilleen hän matki hevosen hirnuntaa niin erehdyttävästi, että kaksi kylän hevosta heti vastasi hänelle.
Muutaman sekunnin odotuksen jälkeen eroitti päällikön harjaantunut korva lehtien seasta melkein kuulumatonta kahinaa, ja sitten alkoi kuulua härän raskasta huohotusta aivan läheltä. Silloin päällikkö nousi pystyyn ja kuunteli.
Pari sekunttia myöhemmin ilmestyi muuan mies hänen eteensä. Se oliValkosilmä, vanha erämies.
Ilkeä hymy levisi hänen ohuille huulilleen.
"Mitä valkoihoiset tekevät?" kysyi päällikkö.
"He nukkuvat" vastasi mestitsi.
"Luovuttaako veli heidät minun käsiini?"
"Kaikki, kaikki."
"Päällikkö pitää aina sanansa. Entä kalpea nainen ja harmaahapsi?"
"He ovat täällä."
"Joutuvatko hekin minulle?"
"Kaikki kylän asukkaat joutuvat veljen käsiin."
"Oh! Metsästäjä ei ole saapunut?"
"Ei vielä."
"Hän saapuu liian myöhään."
"Varsin luultavaa."
"Mitä valkoinen veljeni nyt haluaa?"
"Sitä, mitä olen pyytänyt päälliköltä", vastasi erämies.
"Vuodat, pyssyt ja ruuti ovat tuolla taempana nuorten miesteni hallussa."
"Luotan sinuun, päällikkö", lausui erämies, "mutta jos minut petät…"
"Intiaani pitää aina lupauksensa."
"Hyvä! Siis silloin, kun haluat."
Kymmenen minuuttia myöhemmin intiaanit olivat kylän herroina, ja asukkaat, jotka vuoron perään herätettiin, joutuivat miekaniskutta vangiksi.
Comanchit olivat piirittäneet linnoituksen. Koottuaan sen muurien juurelle puiden runkoja, kärryjä, huonekaluja ja epätoivoisten uutisviljelijöitten kaikenlaisia työaseita he vain odottivat päällikkönsä käskyä aloittaakseen hyökkäyksen sitä vastaan.
Äkkiä näkyi linnoituksen huipulla epäselvä hahmo, ja haukan huuto halkaisi avaruuden.
Intiaanit sytyttivät jonkunlaisen rovion, jonka olivat koonneet, ja hyökkäsivät paalutusta vastaan päästäen kaikki yhtaikaa kauhistavan ja korvia vihlovan sotahuutonsa, joka on heille ominainen ja rajaseuduilla aina joukkoteurastuksen enne.
Kosto
Amerikkalaisten asema oli mitä pulmallisin.
Comanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut unestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat päästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli sytytetty palamaan.
Hypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava loimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille puolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty ja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on yankeille ominaista.
Mutta mitä olisi voinut tehdä?
Varusväkeen kuului kaksitoista miestä kapteeni mukaanluettuna.
Miten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja, joiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa tulenloimussa?
Upseeri huokasi.
"Olemme hukassa", mumisi hän.
Näissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden rajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme noudatettavia lakeja.
Vae victis(voi voitetuita!) vallitsee sanan täydellisessä merkityksessä.
Verenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla villikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa taistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.
Sellainen on tapa.
Kapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi kohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien käsiin.
Hän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt hänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.
Mutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin nahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin tahtoi kunnialla kukistua.
Sotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He tiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään pelastumisen toivoa.
Linnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden taakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä kärsivät suurta mieshukkaa.
Mies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen penkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.
"Kas, kas", mutisi upseeri itsekseen, "mitä tuo mies täällä tekee ja kuinka hän on tänne päässyt?"
Vetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja tarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän kysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat perineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti paisunut:
"Millä tavalla olet oikeastaan hankkinut pääsyn linnoitukseen, vanha tarhapöllö?"
"Kah! Tulinpahan vaan portin kautta", vastasi toinen vähääkään hämmästymättä.
"Todellako? Oletko siis velho?"
"Kukaties."
"Leikki pois, sekarotuinen! Olet myynyt meidät veljillenne punanahoille."
Mestitsi hymyili kaameasti. Kapteeni huomasi sen.
"Mutta tekosi ei sinua auta, kurja", huusi hän jyrisevällä äänellä."Sinä ensimmäisenä joudut sen uhriksi."
Erämies irroittautui äkillisellä liikkeellä. Hän hypähti taaksepäin ja vetäisi kiväärin olaltaan.
"Saammepa nähdä", sanoi hän virnistellen.
Nämä kaksi miestä, jotka seisoivat ahtaalla alalla vastakkain joka hetki yhä voimistuvan tulipalon kaameassa hohteessa, olisivat tarjonneet peloittavan näyn katsojalle, joka olisi saanut kylmäverisesti heitä tarkastaa.
He edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja joiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut sukupuuttoon toisen hyödyksi.
Heidän alapuolellaan yltyi taistelu mitä hurjimmaksi rynnistykseksi.
Intiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä amerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien pistimillään.
Mutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen.Ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.
Valkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti hymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen pudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.
Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui selälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.
Hänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi häneen tarkasti hetken aikaa.
"No niin!" sanoi hän katkerasti naurahtaen, "olenko erehtynyt?"
"Et", vastasi mestitsi kovalla äänellä, "minä olen tyhmyri, henkeni on vallassasi. Tapa minut."
"Ole huoletta. Varaan sinulle intiaanikuoleman."
"Kiiruhda, jos tahdot kostaa", jatkoi erämies ivallisesti, "sillä pian se on liian myöhäistä."
"Minulla on aikaa riittävästi… Miksi petit meidät, kurja?"
"Entä sitten?"
"Tahdon tietää sen."
"No niin. Saat tietää kaikki", vastasi erämies oltuaan hetken vaiti."Valkoiset veljesi ovat murhanneet koko perheeni. Tahdoin kostaa."
"Mutta mehän emme ole tehneet sinulle mitään."
"Olethan valkoisia. Tapa minut, ja siihen tämä loppukoon… Kuolen iloisena, sillä suuri joukko uhreja seuraa mukanani hautaan."
"Vai niin! Koska asianlaita on niin", lausui kapteeni kamalasti hymyillen, "lähetän sinut veljiesi luokse. Näet, että olen rehellinen vastustaja."
Sitten hän lujasti painoi polvensa erämiehen rintaa vasten estäen häntä vapautumasta rangaistuksesta, jonka aikoi hänelle valmistaa.
"Intiaanien tavalla", lisäsi hän.
Ja ottaen esille veitsensä hän erinomaisen taitavasti leikkasi irti mestitsin tiheän, karkean tukan peittämän päänahan.
Erämies ei voinut pidättää kauheata tuskanhuutoa tämän hirveän silpomisen johdosta. Veri vuoti pursuen ja peitti hänen kasvonsa.
"Tapa minut!" ulvoi hän, "tapa minut. Tuskani ovat hirveät."
"Niinkö arvelet?" sanoi kapteeni.
"Oi! Tapa minut! Tapa minut!"
"Johan nyt jotakin", vastasi upseeri kohauttaen olkapäitään. "Pidätkö minua teurastajana? Ei, minä saatan sinut kunnon ystäviesi luo."
Hän tarttui erämiehen jalkoihin, laahasi hänet penkereen reunalle ja potkaisi alas syvyyteen.
Onneton koetti vaistomaisesti välttää putoamista tarttumalla vasemmalla kädellään erääseen ulkonevaan hirteen.
Hetken ajan hän riippui ilmassa.
Ilkeätä oli katsella häntä. Hänen verestävä päänsä, hänen kasvonsa, joilla musta verivirta yhä vuoti ja kärsimys ja kauhu kuvastuivat, ja koko hänen kouristuksentapaisesti hytkähtelevä ruumiinsa herättivät kammoa ja inhoa.
"Armoa! Armoa!" huusi hän.
Kapteeni katsoi häneen hymy huulillaan ja kädet ristissä rinnallaan.
Mutta onnettoman väsähtäneet jäntereet eivät enää kauemmin jaksaneet häntä kannattaa. Hänen koukistuneet sormensa päästivät otteensa hirrestä, johon hän oli epätoivon voimalla tarttunut.
"Pyöveli! Ole kirottu!" huusi hän äänellä, jossa kuvastui äärimmäinen raivo.
Samassa hän putosi.
"Hauskaa matkaa!" toivotti kapteeni ilkkuen.
Linnoituksen portilta päin kuului huutoja.
Kapteeni riensi miestensä avuksi.
Comanchit olivat vallanneet sulkulaitteet.
Miehissä he juoksivat linnoituksen sisäosiin teurastaen matkalla tapaamansa viholliset ja nylkien heiltä päänahat.
Vain neljä amerikkalaista sotamiestä oli enää hengissä. Muut oli tapettu.
Kapteeni vetäytyi linnanpenkereelle johtavien portaiden keskelle.
"Ystäväni", sanoi hän tovereilleen, "voitte kuolla rauhassa. Olen surmannut sen, joka meidät petti."
Sotamiehet vastasivat reippaasti hurraten tähän oudonlaiseen lohdutukseen. He valmistuivat kalliisti myymään henkensä.
Mutta silloin sattui jotakin käsittämätöntä.
Kuin taikaiskusta lakkasivat intiaanit ulvomasta.
Hyökkäys oli pysähtynyt.
"Mitä he nyt aikoivat tehdä?" mutisi kapteeni. "Minkähän uuden konnankoukun nuo riiviöt nyt keksinevät?"
Vallattuaan kaikki linnoituksen puolustusvarusteet Kotkanpää määräsi, että taistelu oli keskeytettävä.
Kylässä vangitut uutisasukkaat tuotiin hänen eteensä. Heitä oli kaksitoista, joukossa neljä naista.
Kun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä, käski hän viedä naiset erilleen.
Pannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä tutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.
Nämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan heidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät linnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.
Seitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen uhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.
Hän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen lumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat salamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti välinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen kohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.
Comachipäällikkö tarkasteli häntä sillä välin sangen huolellisesti.
Vihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi hänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:
"Usted no conocer amigo?— Etkö tunne ystävääsi?" kysyi hän huonolla espanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.
Tämän kuullessaan vanhus vavahti ja katsoi vuorostaan tarkasti intiaania.
"Kah!" huudahti hän hämmästyneenä, "el Gallo— Kukko!"
"Ooh!" vastasi päällikkö tyytyväisenä, "minä olen Harmaahapsen ystävä. Punanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa tulla telttaani."
"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi", sanoi vanhus puristaen intiaanin kättä, jonka tämä hänelle ojensi.
Ja hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot piirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä kauneudesta.
"Jumalan kiitos", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen luokseen.
"Jumala ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen."
Sillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä, jossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.
Kun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin tulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja tiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat amerikkalaiset.
Pian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja niiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.
Välinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon kehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.
Liekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan nopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.
Linnoituksen harjalla nähtiin muutamien ihmisten toivottomina liikkuvan edestakaisin, samalla kun toiset polvistuneina näyttivät rukoilevan Jumalan armoa.
Äkkiä kuului kauhistuttavaa ryskettä. Tuskallista kuolinkamppailua todistava huuto kaikui avaruudessa. Linnoitus luhistui valtavaan rovioon, joka suitsutti ympärilleen säkeniä.
Kaikki oli loppunut!
Amerikkalaiset olivat kukistuneet.
Comanchit pystyttivät mahtavan patsaan sille paikalle, missä kylä oli ollut, ja siihen naulattiin kiinni uutisasukkaitten kädet. Yläpäähän pantiin kirves, jonka terä oli verellä tahrittu.
Sytytettyään tulen muutamiin hökkeleihin, jotka olivat jääneet palamatta, Kotkanpää antoi lähtömääräyksen.
Ainoastaan neljä naista ja vanhus jäivät henkiin koko onnettoman kylän asukkaista ja seurasivat comanchien mukana.
Kaamea hiljaisuus vallitsi tästedes tällä paikalla, joka juuri oli ollut niin sydäntäsärkevien tapausten näyttämönä.
Aave
Kello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta valoaan preirielle.
Linnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset tiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä laulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä korkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.
Kaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä ravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta rantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän ympärillään.
Ratsastajat olivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli.
Vastoin tavallisuutta Uskollinen Sydän näytti olevan varsin iloisella tuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä ympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin etsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa. Sitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen saman tempun sadan askeleen verran edettyään.
"No, totta vie", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. "Mehän saavumme kohta perille, ole vain huoletta!"
"Niin,caramba!Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä! Mielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen ihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas äitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään kaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin omistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi! Joka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä, että sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi sinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen raskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan sinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se jumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota nimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille kuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja hurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy! Jokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika minulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?"
"Kah, olemmehan jo kaalaamossa."
"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni, epämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan."
"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän olemme jo äitisi luona."
"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta tuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva hiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän olemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien haukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat asuttujen seutujen olevan lähellä."
"Todellakin", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, "ympärillämme on varsin hiljaista."
Matkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin jyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia kalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.
Kylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman päässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta sitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.
Sillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen liikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan, joka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua urhoollisessakin miehessä.
"Mitä se on!" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen säikähtyneenä ympärilleen.
"Katsohan!" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita ruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin vedenpinnan alla.
"Voi!" huudahti Uskollinen Sydän. "Täällä on tapahtunut jotakin kauheata. Äiti! Äiti!"
"Älä niin säikähdä", sanoi Ilomieli, "äitisi on varmaan turvassa."
Kuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui itsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti jokeen.
He saapuivat pian joen toiselle rannalle.
Silloin heille selveni kaikki.
Heidän edessään vallitsi niin täydellinen hävitys kuin suinkin kuvitella saattaa.
Kylä ja linnoitus olivat nyt vain raunioläjä.
Musta, sakea ja katkuinen savu kohosi korkeina kierteinä taivasta kohti.
Keskellä kylää kohosi salko, johon oli naulattu ihmisruumiin osia, ja niistäurubu-linnut kiistelivät kimeästi kirkuen.
Siellä täällä lojui ihmisruumiita, jotka metsän pedot ja korppikotkat olivat puoliksi raadelleet.
Näytti siltä kuin ei elävää olentoa olisi paikalla.
Ei mitään ollut jätetty koskematta, kaikki oli murskattu säpäleiksi tai heitetty sikin sokin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että intiaanit olivat liikkuneet näillä seuduilla osoittamassa valkoihoisille veristä raivoaan ja leppymätöntä vihaansa. Heidän jälkensä olivat painuneet syvälle tulen ja veren voimalla.
"Voi!" lausui erämies väristen, "aavistukseni lähetti taivas minulle varoituksena. Äiti, äiti!"
Uskollinen Sydän heittäytyi pitkäkseen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja itki!
Tämän karaistun, kaikissa koettelemuksissa horjumattomasti rohkean miehen, jota ei mikään pelonaihe voinut yllättää, valtasi tuska samaan tapaan kuin jalopeuran. Siinä oli jotakin kauhua herättävää.
Hänen kiljuntaa muistuttavat nyyhkytyksensä viilsivät rintaa.
Ilomieli kunnioitti ystävänsä surua. Millaisen lohdutuksen saattoikaan hänelle antaa? Parasta oli sallia kyynelien tulvehtia ja antaa ensimmäiselle epätoivon puuskalle aikaa tyyntyä, varmana siitä, että tämä pronssinen luonne ei masentuisi pitkäksi aikaa iskuille alttiiksi, vaan että pian tulisi vastavaikutus, joka tarjoaisi hänelle tilaisuuden toimia.
Vain erämiesten synnynnäisen vaiston johdattamana hän alkoi etsiskellä joka suunnalta löytääkseen jonkun merkin, joka myöhemmin voisi ohjata heidän tutkimuksiaan.
Kun hän oli kauan kierrellyt raunioiden seassa, kiintyi hänen huomionsa läheiseen tiheikköön, josta hän luuli kuulevansa hiljaista tuttua ulinaa.
Hän lähestyi sitä kiireesti. Vainukoira, joka suuresti muistutti hänen omiaan, hypähti iloisesti hänen jalkojensa juureen ja alkoi hurjasti hyväillen osoittaa hänelle riemuaan.
"No, no!" sanoi erämies. "Mitähän tämä merkinnee? Kuka on Trim-raukan tuolla tavalla kahlehtinut?"
Hän leikkasi poikki liean, jolla eläin oli sidottu, ja silloin hän huomasi, että sen kaulaan oli huolellisesti kiinnitetty neljästi taitettu paperilappu.
Hän otti sen käteensä ja juoksi Uskollisen Sydämen luo.
"Veli", lausui hän. "Toivo!"
Erämies tiesi, että hänen ystävänsä tapana ei ollut lausua ylimalkaisia lohdutuksia. Hän käänsi kyynelistä kosteat kasvonsa häneen päin.
Heti vapaaksi päästyään koira oli uskomattoman nopeasti karannut tiehensä soinnuttomasti ja katkonaisesti haukahdellen kuten vainukoirat ollessaan jäljillä.
Ilomieli oli aavistanut näin käyvän ja kiireesti sitonut kaulaliinansa eläimen kaulan ympäri.
"En tiedä, mitä voi tapahtua", mutisi kanadalainen nähdessään koiran katoavan.
Ja lausuttuaan tämän filosofisen mietelmän hän oli saapunut ystävänsä luo.
"Mitä nyt?" kysyi Uskollinen Sydän.
"Lue!" vastasi Ilomieli.
Erämies otti paperin, ja luki sen hätäisesti.
Siinä oli seuraavat sanat: