— Olemme punanahkojen vankeina… Rohkeutta!… Äidillenne ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta.
"Jumalan kiitos!…" huudahti Uskollinen Sydän liikutettuna suudellen paperia, jonka painoi rintaansa vasten. "Äitini elää!… Ah! Minä kyllä tapaan hänet"…
"Totisesti!…" lisäsi Ilomieli varmasti.
Täydellinen muutos oli kuin taikavoimasta tapahtunut erämiehen mielentilassa. Hän oli ojentautunut jälleen suoraksi, ja hänen kasvonsa säteilivät.
"Aloittakaamme tutkimuksemme", sanoi hän. "Kenties joku onnettomista kyläläisistä on päässyt hengissä. Häneltä saamme tietää, mitä on tapahtunut."
"Aivan niin!" vastasi Ilomieli reippaasti. "Etsikäämme!"
Koirat kaapivat vimmatusti linnoituksen raunioita.
"Alkakaamme sieltä", sanoi Uskollinen Sydän.
Molemmat ryhtyivät korjaamaan muraa pois niin innostuneesti, etteivät he sitä itsekään käsittäneet.
Parinkymmenen minuutin kuluttua he keksivät jonkunlaisen laskuoven.
Alhaalta kuului heikkoja ja epäselviä ääniä.
"He ovat siellä"! sanoi Ilomieli.
"Suokoon Jumala, että olisimme saapuneet ajoissa heidät pelastamaan!"
Vasta jokseenkin pitkän ajan kuluttua heidän onnistui tavattomin ponnistuksin nostaa ovi.
Silloin heille tarjoutui kauhistava näky.
Pahalta löyhkäävässä kellarissa makasi parikymmentä henkeä sekaisin toistensa päälle kasattuina.
Erämiehet eivät voineet pidättää kauhuaan, vaan vetäytyivät väkisinkin taaksepäin.
Mutta he palasivat heti kellarin suulle pelastaakseen, mikäli se ei vielä olisi liian myöhäistä, jonkun näistä onnettomista uhreista.
Vain yksi ainoa osoitti elonmerkkejä. Muut olivat kuolleet.
He kantoivat hänet ulos maanalaisesta kellarista, laskivat lepäämään kuivista lehdistä valmistetulle vuoteelle ja osoittivat hänelle huolenpitoa, jota hänen tilansa vaati.
Koirat nuolivat haavoittuneen käsiä ja kasvoja.
Muutamien minuuttien kuluttua mies liikahti vähän, avasi ja sulki silmänsä joitakin kertoja ja huoahti syvään.
Ilomieli pisti rommia sisältävän leilin suun hänen yhteenpuristuneiden hampaittensa väliin ja pakoitti hänet juomaan pari kulausta tätä juomaa.
"Hän on hyvin sairas", totesi erämies.
"Hän on mennyttä miestä", vastasi Uskollinen Sydän painaen päänsä alas.
Haavoittunut oli kuitenkin saanut vähän voimia.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän heikolla ja katkonaisella äänellä, "minä kuolen, minä kuolen!"
"Toivokaa", vastasi Ilomieli hänelle lempeästi.
Ohimenevä puna peitti haavoittuneen kalpeat posket, ja surumielinen hymy väreili hänen suupielissään.
"Mitä varten eläisin?" jatkoi hän. "Intiaanit ovat teurastaneet kaikki toverini, ensin kauheasti heidät silvottuaan. Elämä olisi minulle liian raskas taakka."
"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin puhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta."
Kuolevan silmät välähtivät villisti.
"Antakaa tänne leilinne!" sanoi hän Ilomielelle.
Tämä ojensi sen hänelle.
Haavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja kuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan ilmeen.
"Kuulkaa", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. "Olin täällä päällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät heille, yllättivät kylän."
"Mikä oli tuon miehen nimi?" kysyi erämies vilkkaasti.
"Hän on kuollut!… Olen hänet surmannut!" vastasi kapteeni äänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa. "Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä oli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä saatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin tehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä käsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli nyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät linnoituksen tuleen."
Haavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat tulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän jatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.
"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla. Kun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että pakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua kellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua. Muutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi kuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa luolassa vailla ilmaa ja valoa.
"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka enemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina olivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan. Kärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman puutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme toistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä taistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan. Kuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema, joka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te saavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi. Jumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla."
Kun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi näiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain kuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.
Äkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin verisen katseen lausui:
"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon. Heidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne puolestani kuin rehelliset erämiehet."
"Sen vannomme!" lausuivat molemmat miehet lujalla äänellä.
"Kiitos!" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi liikkumattomana makaamaan.
Hän oli kuollut.
Hänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat vielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime hetkellään.
Erämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän tuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan suorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille uhreille.
Laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran toimen, johon olivat joutuneet.
Levähdettyään muutaman hetken Uskollinen Sydän nousi satuloimaan hevosensa.
"Lähtekäämme nyt, veliseni", sanoi hän Ilomielelle, "seuraamaanKotkanpään jälkiä."
"Lähtekäämme", toisti erämies.
Molemmat katselivat pitkään ja surumielisesti ympärilleen hyvästiksi ja viheltäen koirat luokseen tunkeutuivat rohkeasti metsään, jonka kätköihin comanchit olivat hävinneet.
Samalla hetkellä kuu tuli esille utupilven takaa tuhlatakseen surumielisiä säteitään amerikkalaisen kylän raunioille, missä vallitsi yksinäisyys ja kuolema.
Varustettu leiri
Jätämme erämiehet seuraamaan punanahkojen jälkiä ja palaamme kenraalin luokse.
Muutamia minuutteja senjälkeen, kun ennenmainitut kaksi miestä olivat lähteneet meksikolaisten leiristä, tuli kenraali teltastaan. Luotuaan ympärilleen tutkivan katseen ja hengittäen raikasta aamuilmaa alkoi hän kävellä edestakaisin huolestuneen näköisenä.
Yön tapahtumat olivat syvästi vaikuttaneet vanhaan soturiin.
Ensi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä oikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus ottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä uhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli, jonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja rauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin alituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä ajassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.
Hän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen ainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen puolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa empimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka olivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen peruuttamista.
"Mitä on tehtävä?" mutisi hän.
Doña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen, kietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.
"Huomenta, eno", tervehti hän hyväillessään.
"Huomenta, tyttöseni", vastasi kenraali — hänen oli tapana puhutella sisarentytärtään sillä tavalla — "kas, kas! Sinähän olet varsin iloinen tänä aamuna."
Ja hän vastasi heltyneenä tytön hyväilyihin.
"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään pelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset laulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään. Olisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina nähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän."
"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi vaikuttaneet mieleesi, lapseni?"
"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä kiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille niin ylenmäärin suonut."
"Hyvä, tyttöseni", vastasi kenraali iloisena, "tunnen itseni onnelliseksi kuullessani sinun puhuvan tuolla tavalla."
"Sitä parempi, jos se teitä miellyttää, eno."
"Elämä, jota nykyään vietämme", jatkoi kenraali seuraten mielessään liikkuvaa ajatusta, "ei siis lainkaan väsytä sinua."
"Ei vähääkään. Päinvastoin pidän sitä varsin hauskana", vastasi tyttö hymyillen, "ja ennen kaikkea niin vaihtelevana."
"Niin", lausui kenraali yhtyen sisarentyttärensä iloisuuteen. "Mutta", lisäsi hän tullen jälleen totiseksi, "minusta tuntuu, että liiaksi unohdamme auttajamme."
"He ovat jo lähteneet", vastasi doña Luz.
"Ovatko he lähteneet?" kysäisi kenraali hätkähtäen.
"Ovat. Jo tunti sitten."
"Miten sen tiedät, tyttöseni?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, eno, että he sanoivat minulle hyvästi, ennenkuin lähtivät."
"Sepä oli ikävää", mutisi kenraali pahoillaan. "Palvelus velvoittaa yhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään. Heidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko heitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään."
"Ne minä tiedän."
"Tiedätkö ne, tyttöseni?" tiedusteli kenraali hämmästyneenä.
"Tiedän. Ennen lähtöäni he sanoivat ne minulle."
"No… mitkä ovat heidän nimensä?" kysyi kenraali vilkkaasti.
"Nuorempi on Ilomieli."
"Entä vanhempi?"
"Uskollinen Sydän."
"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä", sanoi kenraali tuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.
"Kuka tietää?" vastasi nuori tyttö mietteissään. "Kenties saamme nähdä ensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän haltian lailla."
"Suokoon Jumala, ettemme samanlaisesta syystä tarvitsisi heidän paluutaan."
Kapteeni saapui lausumaan heille aamutervehdyksensä.
"Ahaa, kapteeni", huudahti kenraali hymyillen. "Ovatko miehenne jo tointuneet säikähdyksestään?"
"Täydellisesti, herra kenraali", vastasi nuori mies. "He ovat valmiit jatkamaan matkaa heti kun käskette."
"Syötyämme lähdemme liikkeelle. Pyydän teitä antamaan tarpeelliset käskyt lanceroille ja kutsumaan Lörpön luokseni."
Kapteeni poistui.
"Mitä sinuun tulee, tyttöseni", jatkoi kenraali kääntyen doña Luzin puoleen, "niin pyydän sinua huolehtimaan aamiaisvalmistuksista keskustellessani oppaan kanssa."
Nuori tyttö riensi pois.
Pian saapui Lörppö.
Hänen katseensa oli tavallista synkempi ja jurompi.
Kenraali ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Tiedät", lausui hän tulijalle, "että eilen ilmaisin aikomukseni etsiä paikan, mihin joukkoni voisi turvallisesti leiriytyä muutamiksi päiviksi."
"Aivan niin, herra kenraali."
"Vakuutit tuntevasi paikan, joka täysin soveltuisi tähän tarkoitukseen."
"Niin vakuutin."
"Oletko valmis opastamaan minut sinne?"
"Milloin vain tahdotte."
"Paljonko tarvitsemme aikaa sinne saapuaksemme?"
"Kaksi päivää."
"Sepä mainiota. Lähdemme matkaan heti aamiaisen jälkeen."
Lörppö kumarsi mitään vastaamatta.
"Muuten", lausui kenraali teeskennellyn välinpitämättömästi, "minusta näyttää, että joukostamme puuttuu yksi teidän miehistänne."
"Niin puuttuukin."
"Minne hän on joutunut?"
"Sitä en tiedä."
"Mitä? Etkö tiedä?" huudahti kenraali tutkivasti katsahtaen oppaaseen.
"En. Heti tulipalon huomattuaan hän pelon vallassa yritti pelastua vaarasta."
"Yritti pelastua?"
"Niin, hän on siten luultavasti joutunut pelkuruutensa uhriksi."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän lienee saanut surmansa tulipalossa."
"Miesraukka!"
Väkinäinen hymy väreili oppaan huulilla.
"Onko teillä minulle vielä muuta sanottavaa, herra kenraali?"
"Ei! Mutta, odotahan!"
"Mitä?"
"Etkö tunne niitä kahta erämiestä, jotka viime yönä tekivät meille niin suuren palveluksen?"
"Kaikki preiriellä tuntevat heidät."
"Keitä ne miehet ovat?"
"Metsästäjiä ja erämiehiä."
"Sitä en sinulta kysy."
"Mitä sitten?"
"Haluan puhua heidän maineestaan."
"Vai niin?" huudahti opas vilkkaasti.
"Niin."
"Siitä en tiedä mitään."
"Mitkä ovat heidän nimensä?"
"Ilomieli ja Uskollinen Sydän."
"Etkö tiedä kertoa mitään heidän elämästään?"
"En mitään."
"Hyvä! Voit poistua."
Opas teki kunniaa ja poistui hitain askelin toveriensa luo, jotka valmistuivat matkallelähtöön.
"Hm!" mutisi kenraali katseellaan seuraten häntä. "Täytyy pitää silmällä tuon veijarin puuhia. Hänen käyttäytymisessään on jotakin salaperäistä."
Näin puheltuaan itsekseen kenraali meni takaisin telttaansa, missä kapteeni, tohtori ja doña Luz odottivat häntä aamiaiselle.
Aamiainen ei kestänyt kauan.
Korkeintaan puoli tuntia myöhemmin oli teltta purettu, matkatavarat kuormattu muulien selkään, ja karavaani jatkoi matkaansa Lörpön johdolla, joka käveli parikymmentä askelta muitten edellä.
Preirie oli suuresti muuttunut sitten viime näkemän.
Siellä täällä peittivät savuavat tuhkaläjät mustan ja palaneen maan. Paikoittain näkyi hiiltyneitten, mutta vielä pystyssä törröttävien puitten runkoja. Kaukana tulipalo vielä raivosi, ja taivaanrannan peittivät punertavat savupilvet.
Hevoset kulkivat vain varovaisesti tätä epätasaista seutua, missä ne paikoitellen kompastuivat liekkien hirveän syleilyn uhriksi joutuneiden eläinten luihin.
Kolkko synkkämielisyys, jota lisäsi vielä matkustajien edessä aukeneva näköala, valtasi heidät. He kävelivät toistensa vieressä sanaakaan lausumatta ja ajatuksiinsa vaipuneina.
Tie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen puron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.
Hevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden alta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat varsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden kykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he matkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan sisäosissa.
Päivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä lukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.
Iltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta taivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta lohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut tulipalon hävitysaluetta.
Seuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua määräyksen lähteä liikkeelle.
Päivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat leiriydyttäessä lopen uupuneet.
Lörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän hyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska lukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi kertaa esittäessämme.
Luotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla lausumatta julki tyytyväisyyttään.
"Bravo", sanoi hän oppaalle. "Jos olemme saaneet kokea melkein voittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen tullen kestää kovankin piirityksen."
Opas ei vastannut. Hän kumarsi epäilyttävästi naurahtaen ja poistui.
"Ihmeellistä", mutisi kenraali. "Vaikka tuon miehen käyttäytyminen herättää näennäisesti luottamusta ja vaikka minun on mahdoton moittia häntä mistään, niin sittenkin, mistä se sitten johtuneekaan, epäilen, että hän pettää meitä hautoen jotakin pirullista suunnitelmaa meitä vastaan."
Kenraali oli vanha ja paljon kokenut sotilas, haluton jättämään mitään sattuman varaan, joka ikäänkuindeus ex machinatekee tyhjiksi mitä huolellisimmin valmistetut aikeet.
Vaikka hänen väkensä olikin väsynyt, ei hän halunnut hukata hetkeäkään. Yksissä tuumin kapteenin kanssa hän kaadatti maahan suuren määrän puita valmistaakseen vankan pystyvarustuksen paaluaitoineen. Paalutuksen taakse lancerot kaivoivat leveän vallihaudan, josta nostivat mullan leirin suojaksi. Tämän toisen suojavarustuksen taakse kasattiin tavaramytyt, niin että ne muodostivat kolmannen ja viimeisen puolustuskehän.
Teltta pystytettiin keskelle leiriä, vahdit lähetettiin paikoilleen, ja jokainen valmistautui levolle, jota kaikki suuresti kaipasivat.
Kenraali, joka aikoi jonkun aikaa viipyä tällä paikalla, tahtoi niin hyvin kuin mahdollista varmistaa seuralaistensa turvallisuuden, ja näillä huolellisilla varokeinoilla hän luulikin siinä onnistuneensa.
Matkalaiset olivat olleet liikkeellä kaksi päivää, ajaen vaikeita teitä ja tuskin yhtään nukkuen. He olivat pysähtyneet vain aivan välttämättömän lyhyeksi ajaksi hiukan syödäkseen. Sanoimme, että he olivat lopen uupuneita. Huolimatta hyvästä tahdostaan pysyä valveilla vahdit eivät voineetkaan vastustaa unta, vaan vaipuivat pian syvään horrokseen.
Puolenyön aikaan, kun koko leiri oli unessa, nousi muuan mies äänettömästi ja kontaten hämärässä kevyesti kuin joku mateleva eläin ja edeten äärimmäisen varovasti hiipi varustuksien ja paalutuksen ulkopuolelle.
Sitten hän heittäytyi mahalleen maahan, ja käyttäen apunaan käsiään ja polviaan hän huomaamattomasti ryömi korkeassa heinässä, suunnaten kulkunsa kohti metsää, joka peitti mäentöyryn etualan leviten kauas preirielle.
Päästyään jonkun matkan päähän hän varmana siitä, ettei häntä enää huomattaisi, nousi seisaalleen.
Kahden pilven lomasta pujahtavan kuun säde valaisi silloin hänen kasvonsa.
Mies oli Lörppö.
Hän katseli huolellisesti ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Sitten hän taitavasti matki preiriekoiran ulvontaa.
Melkein heti senjälkeen toistui huuto, ja muuan mies ilmestyi näkyviin korkeintaan kymmenen askeleen päässä Lörpöstä.
Mies oli se opas, joka kolme päivää aikaisemmin oli kiirehtinyt pois leiristä tulipalon ensi loimujen näkyessä.
Kauppa
Intiaaneilla ja erämiehillä on kaksi eri kieltä, joita he olosuhteiden mukaan vuorotellen käyttävät.
Puhekieli ja elekieli.
Kuten puhekieli, on elekielikin Amerikassa lakkaamattoman vaihtelun alainen. Melkeinpä jokainen muodostaa oman kielensä. Se on kokoelma omituisia ja salaperäisiä liikkeitä, jonkunlaista vapaamuurarisähkötystä, jonka mielin määrin vaihtelevia merkkejä ymmärtävät vain muutamat siihen perehtyneet.
Lörppö ja hänen toverinsa keskustelivat eleillä.
Tätä merkillistä keskustelua kesti lähes tunnin ajan. Se näytti suuresti herättävän puhelijoitten mielenkiintoa, vieläpä niin suuresti, että he äärimmäisistä varokeinoista huolimatta, joihin olivat ryhtyneet yllätystä vastaan, eivät huomanneet kahta hehkuvaa silmää, jotka eräästä tiheiköstä heitä tarkastivat omituisen kiihkeästi.
"Vihdoinkin", virkkoi Lörppö rohjeten lausua pari sanaa, "odotan hyviä toimiasi."
"Sinun ei tarvitse kauan odottaa", vastasi toinen.
"Luotan sinuun, Kennedy. Omasta puolestani olen täyttänyt lupaukseni."
"Hyvä, hyvä! Ei tarvita niin paljon sanoja ymmärtääksemme toisemme", huomautti Kennedy kohauttaen olkapäitään. "Kunhan vain olisit opastanut heidät vähemmän turvalliseen paikkaan, niin ei olisi vaikeata heitä yllättää."
"Se on sinun asiasi", tokaisi Lörppö pahasti irvistäen.
Hänen toverinsa katseli häntä hetkisen tarkkaavasti.
"Hm", puhkesi hän puhumaan. "Ota huomioon,compadre, että on melkein aina typerää pelata kahdenlaista peliä meidän kaltaistemme miesten kanssa."
"En pelaa kahdenlaista peliä. Mutta mehän olemme jo kauan tunteneet toisemme. Vai mitä, Kennedy?"
"Entä sitten?"
"Entä sitten! Kah, en tahdo, että tällä kertaa minun käy niinkuin on käynyt ennen. Siinä kaikki."
"Peräydytkö vai aiotko meidät pettää?"
"En peräydy enkä ole koskaan aikonut teitä pettääkään, tahdon vain…"
"Vain mitä?" kertasi toinen.
"Tällä kertaa en aio luovuttaa sitä, minkä olen luvannut, ennenkuin ehtoni on aivan täydellisesti hyväksytty. Ellei, niin…"
"Tuohan vasta on suoraa puhetta."
"Tällaisissa asioissa täytyy olla suora", huomautti Lörppö päätään kohautellen.
"Se on oikein! Kas niin, sanohan minulle ehtosi, niin saamme nähdä, voimmeko ne hyväksyä."
"Miksi niin? Sinähän et ole ylipäällikkö, vai mitä?"
"Totta kyllä, mutta kuitenkin…"
"Sinulla ei ole määräämisvaltaa, siis se on hyödytöntä. Mutta josUaktehno — Tappaja — olisi täällä, niin asian laita olisi toisin.Olen varma, että pääsisimme heti yhteisymmärrykseen."
"Puhu siis, sillä hän kuuntelee sinua", lausui muuan luja ja sointuva ääni.
Pensastosta kuului liikettä, ja henkilö, joka tähän asti oli pysynyt näiden kahden miehen välisen keskustelun näkymättömänä todistajana, katsoi nyt ajan tulleen ottaa siihen osaa, yhdellä hyppäyksellä harpaten pensaikosta keskustelijoiden väliin.
"Vai niin! Olette kuunnellut keskusteluamme, kapteeni Uaktehno", virkkoi Lörppö yhä välinpitämättömänä.
"Harmittaako se sinua?" kysäisi vastasaapunut ivallisesti naurahtaen.
"Ei lainkaan."
"No jatka sitten, kunnon ystäväni, olen pelkkänä korvana."
"Tosiaankin", lausui opas, "näin asia käykin kenties parhaiten."
"Varsin mainiosti. Puhu, minä kuuntelen."
Henkilö, jota Lörppö puhutteli tuolla kauhealla intiaaninimellä Uaktehno, oli puhdasrotuinen valkoihoinen, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, suurikasvuinen ja siromuotoinen, ryhdiltään uljas, yllään eränkävijöiden soma puku. Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset, ja niiden ylevä ja vilpitön ilme tavataan usein ihmisillä, jotka ovat tottuneet kovaan ja vapaaseen preirie-elämään.
Hän suuntasi Lörppöön suuret, mustat, salamoivat silmänsä, kuunnellen puhetta salaperäinen hymy huulillaan ja nojaten karbiniinsa.
"Jos saatan käsiisi henkilöt, joita minut on palkattu opastamaan, niin teen sen vain saatuani runsaan palkkion", puhui roisto.
"Se on oikein!" huomautti Kennedy, "ja sen palkkion kapteeni on valmis sinulle suorittamaan."
"Niin", lisäsi toinen painaen päänsä merkiksi siitä, että hän oli samaa mieltä.
"Oivallista", jatkoi opas, "mutta mikä se palkkio on?"
"Mitä vaadit? Täytyyhän meidän ensin saada kuulla ehtosi tietääksemme, voimmeko ne täyttää."
"Kah, ehtoni ovat sangen vaatimattomat."
"No, sano ne sitten."
Opas empi hetkisen, tai paremmin sanoen hän arvioi mielessään edut ja vaarat, jotka asia hänelle voisi tarjota. Sitten hän hetken kuluttua virkkoi:
"Nämä meksikolaiset ovat sangen rikkaita."
"Se on varsin luultavaa", myönsi kapteeni.
"Minusta näyttää siis…"
"Puhu luikertelematta, Lörppö. Meillä ei ole aikaa kuunnella pitkiä esipuheita. Samoin kuin yleensä sekarotuisissa pääsee sinussakin aina voitolle intiaaniluonne, etkä koskaan voi käydä suoraan asioihin käsiksi."
"No niin", keskeytti opas jurosti, "tahdon viisituhatta piasteria kovaa rahaa, tai muuten asiasta ei tule mitään."
"Nyt olet vilpitön. Kas tuo on oikeata puhetta. Nyt tiedämme, mistä on lähdettävä. Tahdot siis viisituhatta piasteria?"
"Niin."
"Ja tästä määrästä sitoudut toimittamaan käsiimme kenraalin, hänen sisarentyttärensä ja kaikki, jotka kuuluvat heidän seuraansa."
"Heti käskyn saatuani."
"Varsin mainiota. Kuulehan nyt, mitä sanon sinulle."
"No."
"Tunnet minut, eikö niin?"
"Täydellisesti."
"Tiedät, että sanaani voi luottaa."
"Se on kultaa."
"Hyvä. Jos rehellisesti täytät palvelukset, jotka minulle vapaaehtoisesti suostut toimittamaan, jos siis saatat käsiini, en sano kaikkia karavaaniin kuuluvia meksikolaisia, jotka epäilemättä ovat sangen kunnioitettavaa väkeä, mutta joista en tällä kertaa piittaa mitään, vaan ainoastaan nuoren tytön, jonka nimi luullakseni on doña Luz, niin en anna viittätuhatta piasteria, joita minulta pyydät, vaan kahdeksantuhatta. Oletko ymmärtänyt, häh?"
Oppaan silmät kiiluivat rahanhimosta ja ahneudesta.
"Olen", vastasi hän.
"Hyvä."
"Mutta on vaikeata saada hänet yksinään poistumaan leiristä."
"Se on sinun asiasi."
"Haluaisin mieluummin toimittaa huostaanne koko joukon."
"No peijakas! Mitä minä niillä tekisin?"
"Hm! Mutta mitähän kenraali sanoo?"
"Sanokoon mitä sanoo. Se ei kuulu minulle. Hyväksytkö hinnan, jonka tarjoan?"
"Hyväksyn."
"Vannotko toimivasi vilpittömästi sopimuksemme mukaan?"
"Sen vannon."
"Mitenkä kauan kenraali aikoo viipyä uudessa leirissään?"
"Kymmenen päivää."
"Mitä sitten äsken puhuit? Et muka tiedä, kuinka voisit saada nuoren tytön tulemaan ulos leiristä, vaikka sinulla on niin pitkä aika käytettävänäsi."
"Enhän minä tiennyt, milloin vaaditte hänet toimitettavaksi käsiinne."
"Aivan oikein! No niin, annan sinulle yhdeksän päivää aikaa, joiden kuluttua tyttö on luovutettava minulle, siis lähtöpäivän aattona."
"No, sitten…"
"Niin, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"
"Sen paremmin ei voisi järjestää."
"Onko kauppa sovittu?"
"Peruuttamatta."
"Ota tämä, Lörppö", virkkoi kapteeni ojentaen oppaalle timanteilla koristetun neulan, joka oli ollut kiinnitettynä hänen metsästyspuseroonsa. "Siinä on käsiraha."
"Oho!" huudahti roisto iloisena tarttuen koristeeseen.
"Tämä neula", jatkoi kapteeni, "on lahja, ja sen annan niiden kahdeksantuhannen piasterin lisäksi, jotka sinulle suoritan saadessani huostaani doña Luzin."
"Olette jalomielinen ja antelias, kapteeni", lausui opas, "niin että olen onnellinen saadessani palvella teitä."
"Muista vain", jatkoi päällikkö synkällä äänellä, luoden puhetoveriinsa teräksenkylmän katseen, "että minua nimitetäänTappajaksija että jos minut petät, niin preiriellä ei ole kyllin varmaa eikä tarpeeksi tuntematonta paikkaa, joka voisi sinut turvata kostoni kauheilta seurauksilta."
"Sen tiedän, päällikkö", vastasi mestitsi pakostakin väristen, "mutta voitte olla huoleton: teitä en petä."
"Sitä toivon! Erotkaamme nyt, sillä poissaolosi voitaisiin huomata.Yhdeksän päivän kuluttua olen jälleen täällä."
Opas lähti takaisin leirille, jonne hän saapui kenenkään huomaamatta.
Heti kun nämä kaksi miestä, joiden kanssa Lörppö juuri oli tehnyt tuon oudon ja inhoittavan kaupan, olivat jääneet kahden, tunkeutuivat he äänettömästi pensastoon, jossa ryömivät kuin käärmeet.
He saapuivat pian pienen, huomaamattoman ja metsän peitossa juoksevan joen rannalle. Kennedy vihelsi erikoisella tavalla kaksi eri kertaa.
Kuului heikkoa ääntä, ja kahta hevosta taluttava ratsumies tuli näkyviin jonkun askeleen päässä siltä paikalta, mihin he olivat pysähtyneet.
"Tule, Frank", virkkoi Kennedy, "voit pelotta saapua lähemmäksi."
Ratsumies heti lähestyi heitä.
"Mitä uutta?" kysyi Kennedy.
"Ei mitään erikoista", vastasi ratsumies, "olen vain keksinyt intiaanijoukon jäljet."
"Sepä se!" huudahti kapteeni. "Onko heitä paljon?"
"Jokseenkin."
"Millä suunnalla?"
"He kulkevat preirietä idästä länteen."
"Hyvä, Frank. Ja keitä ne intiaanit ovat?"
"Mikäli voin päätellä, ovat he comancheja."
Päällikkö mietti hetkisen.
"Oh! He kuuluvat johonkin metsästysjoukkueeseen", sanoi hän.
"Se on luultavaa", vastasi Frank.
Molemmat miehet hyppäsivät satulaan.
"Frank ja sinä, Kennedy", lausui päällikkö hetken perästä, "saatte lähteä Puhvelisolaan. Leiriytykää siellä luolaan. Tarkatkaa huolellisesti meksikolaisten liikkeitä toimien kuitenkin niin, ettei teitä huomata."
"Olkaa huoletta, päällikkö."
"Niin, tiedän teidän olevan taitavia ja uskollisia tovereita, jonka vuoksi luotan teihin täydellisesti. Tarkatkaa myöskin Lörppöä. Tuohon mestitsiin luotan vain puoliksi."
"Sen teemme."
"Näkemiin siis! Saatte pian minulta uusia tietoja."
Hämärästä huolimatta nuo kolme miestä lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan eri suunnille.
Sielullista
Kenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin etteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa, mikä oli retken tarkoitus.
Hänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli leiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu kahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan pakoittamatta tähän pysähdykseen.
Näistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa palatakseen vasta illalla.
Mitä hän teki sinä pitkänä aikana, jolloin hän oli poissa?
Mikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä palasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.
Ei kukaan tiennyt sen syytä.
Näiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää eristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen ympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä tai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin saattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.
Tällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin edellisissä pysähdyspaikoissa.
Nuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin, tohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää, lähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä kapteeni Aguilarin seuraan.
Mutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä suhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko tunnustaa, doña Luzia huvittaa.
Uljaana, leijonan tavoin rohkeana sotilaana, täydellisesti uskollisena kenraalille, jota hän sai kiittää kaikesta, kapteeni oli rajattomasti kiintynyt päällikkönsä sisarentyttäreen ja kunnioitti tätä syvästi. Hän piti tarkkaa huolta tytön turvallisuudesta, mutta ei ollut lainkaan selvillä keinoista, joilla olisi tehnyt hänen aikansa hauskemmaksi osoittamalla huomaavaisuutta ja ylläpitämällä herttaista keskustelua, joka niin suuresti miellyttää nuoria neitosia.
Tällä kertaa doña Luzilla ei ollut ikävä. Siitä kauheasta yöstä lähtien, jolloin tulipalo oli heitä uhannut, siitä saakka, kun Uskollinen Sydän niiden tarunomaisten sankarien lailla, joiden ylevistä teoista hän niin usein oli kertomuksissa lukenut, oli ilmestynyt häntä ja hänen mukanaan olleita pelastamaan, oli muuan outo tunne, jota hän ei ollut yrittänyt itselleen selvittää, orastanut nuoressa tytönsydämessä, vähitellen kasvanut ja muutamassa päivässä melkein kokonaan saanut hänet valtoihinsa.
Erämiehen kuva oli lakkaamatta hänen ajattelunsa kohteena, sen suurenmoisen sädekehän ympäröimänä, jonka suunnatonta vaaraa vastaan kamppailevan miehen voittamaton tahdonvoima luo pakoittaen tunnustamaan hänen etevyytensä. Häntä miellytti palauttaa viehättyneeseen sieluunsa tämän muutamia tunteja kestäneen näytelmän eri vaiheita, joiden aikana erämies oli näytellyt pääosaa.
Hänen uskollinen muistinsa, jommoinen on kaikkien vielä puhtaitten tyttöjen muisti, toi hänen mieleensä perin tarkasti näiden ylevien tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.
Hän sanalla sanoen rakensi ajatuksissaan uudelleen tuon sarjan tapahtumia, joihin erämies äkkiä oli sekaantunut ja joista hän voittamattoman rohkeutensa ja mielenmalttinsa avulla oli niin onnellisesti suoriutunut, pelastaen suuren ihmisjoukon juuri sillä hetkellä, kun he olivat menettäneet kaiken toivonsa.
Erämiehen jyrkkäsävyinen lähteminen edes yksinkertaisimmista kiitoksista välittämättä, niin että näytti siltä kuin hän ei enää ajattelisikaan niitä, jotka oli pelastanut, oli loukannut nuorta tyttöä. Hän oli kärsinyt enemmän kuin voi sanoa tästä todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestä. Hän koettikin mielessään itsepintaisesti keksiä keinoja, joilla saisi pelastajansa katumaan kylmyyttään, jos sattuma toisen kerran johtaisi heidät yhteen.
On tunnettua, vaikka se ensi silmäykseltä voisi näyttää mahdottomalta, että vihasta tai ainakin uteliaisuudesta on vain yksi askel rakkauteen.
Sen doña Luz astui huomaamattaan.
Doña Luz oli, kuten olemme maininneet, saanut kasvatuksensa luostarissa, jonka kynnyksellä olivat kaikua synnyttämättä vaimenneet maailman melskeet. Hänen lapsuusaikansa oli kulunut tyynesti ja seikkailuitta uskonharjoituksissa tai voipa sanoa taikauskoisissa menoissa, jotka Meksikossa ovat uskonnon perustana. Kun hänen enonsa otti hänet pois luostarista viedäkseen mukaansa preirielle, ei nuori tyttö tuntenut yksinkertaisimpiakaan elämän vaatimuksia, eikä hänellä ollut selvempää käsitystä ympäröivästä maailmasta, jonka keskeen äkkiä huomasi joutuneensa, kuin sokeana syntyneellä auringonsäteiden häikäisevästä loistosta.
Tämä tietämättömyys, joka ihmeellisen hyvin soveltui hänen enonsa suunnitelmiin, oli nuorelle tytölle kompastuskivi, johon hän joka hetki oli väkisinkin langeta.
Mutta sen huolenpidon johdosta, jota kenraali hänelle osoitti, olivat ne muutamat viikot, jotka kuluivat ennen heidän lähtöään Meksikosta, vierineet tuottamatta nuorelle tytölle suurtakaan vastusta.
Meidän tulee tässä yhteydessä mainita muuan näköjään joutavanpäiväinen tapaus, joka kuitenkin jätti doña Luzin mieleen kovin syvät jäljet.
Kenraali toimi pontevasti saadakseen koolle miehet, joita hän retkellään tarvitsi. Hänen oli tästä syystä pakko laiminlyödä seurustelu sisarentyttärensä kanssa suuremmassa määrässä kuin olisi halunnut.
Koska hän kuitenkin pelkäsi, että nuoren tytön tulisi ikävä jäädessään yksin vanhan seuranaisen kanssa palatsiin, jossa hän asui Calle de los Platerosin varrella, niin hän lähetti tämän usein illaksi eräitten sukulaistensa luokse, joiden kodissa kävi vain valittua seuraa, niin että hänen sisarentyttärensä vietti siellä aikansa paljon rattoisammin.
Kun eräänä iltana seura oli ollut tavallista suurempi, oli erottu verrattain myöhään.
Mercedin nunnaluostarin vanhan tornikellon lyödessä juuri yhtätoista doña Luz ja hänen seuranaisensa olivat tietä soihdulla valaisevan peonin seurassa matkalla palatsiin, jossa he asuivat, luoden pelokkaita katseita molemmille puolille tietä. Heidän oli astuttava enää vain muutamia askelia, kun äkkiä heidän kääntyessään Calle San Agustinilta Plateros-kadulle neljä tai viisi hurjannäköistä miestä näytti ikäänkuin kohoavan maasta ja ympäröi molemmat naiset, ensin kätevästi sammutettuaan peonin soihdun.
Mahdotonta on kuvata tämän hyökkäyksen yllättämän nuoren tytön kauhua.
Hän säikähti niin, että jaksamatta päästää huudahdusta kädet ristissä lyyhistyi polvilleen roistojen eteen.
Hänen seuralaisensa sitävastoin kirkui vihlovasti.
Meksikolaiset roistot, kaikki ripeitä miehiä, olivat kädenkäänteessä saaneet vanhan naisen vaikenemaan kapuloimallarebozollaanhänen suunsa. Sitten he kylmäverisesti, kuten nämä arvon miehet aina toimivat harjoittaessaan ammattiaan varmoina siitä, että oikeus ei pääsisi heidän kimppuunsa, ryhtyivät tyhjentämään taskuja.
Se ei vaatinut pitkää aikaa. Viimemainitut eivät ajatelleetkaan vastarintaa, vaan päinvastoin luovuttivat kaikella kiireellä arvoesineensä, jotka roistot työnsivät taskuihinsa mielihyvästä irvistellen.
Mutta juuri kun toimitus oli paraimmillaan, välähti äkkiä miekka heidän päittensä yläpuolella ja kaksi rosvoa tuupertui maahan kiroillen ja raivosta ulisten.
Ne, jotka olivat jääneet pystyyn, tahtoivat vimmastuneina tästä hyökkäyksestä, johon eivät olleet valmistuneet, kostaa toveriensa puolesta ja kävivät suinpäin ahdistajan kimppuun.
Säikähtymättä heidän lukumääräänsä tämä astui askeleen taaksepäin, asettui puolustusasentoon ja valmistui ottamaan heidät lämpimästi vastaan.
Sattumalta kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Roistot vetäytyivät pelästyen taaksepäin ja pistivät machetensa takaisin tuppeen.
"Ahaa!" huudahti tuntematon ylenkatseellisesti hymyillen ja yhä lähestyen heitä, "tunsittepa minut, jumaliste, hyvät herrat! Olen pahoillani, sillä aioin antaa teille hyvän opetuksen. Tälläkö tavalla totellaan käskyjäni?"
Roistot pysyivät vaiti alakuloisen ja katuvan näköisinä.
"Kas niin!" jatkoi tuntematon, "tyhjentäkää taskunne, senkin vintiöt, ja antakaa naisille takaisin, mitä olette heiltä ryöstäneet."
Rosvot päästivät seuranaisen heti suukapulasta ja palauttivat runsaan saaliin, jonka jo kerran olivat luulleet saavansa pitää omanaan.
Doña Luz ei tointunut säikähdyksestään, tarkasteli vain perin hämmästyneenä vierasta miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta paatuneisiin roistoihin.
"Onko siinä kaikki?" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen."Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?"
"Ei enää mitään", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä, tietämättä edes mitä sanoi.
"Nyt saatte lähteä, veijarit", jatkoi tuntematon, "minä saatan kotiin nämä naiset."
Roistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin korppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.
Jäätyään kolmisin naisten kanssa vieras kääntyi doña Luzin puoleen.
"Sallitteko, señorita", sanoi hän hienon kohteliaasti, "minun tarjota teille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee käyntinne epävarmaksi."
Mitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen kainaloon.
Kun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja lausui tytölle:
"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä teille tämän vähäpätöisen palveluksen… Toivoakseni saan kunnian vielä kerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne. Jumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti vielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen kuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle. Sallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?"
Ja kumarrettuaan syvään nuorelle tytölle hän poistui nopeasti.
Viisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña Luz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta näkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana astuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt rukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla käsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:
"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin.Pelastajanne Calle de Platerosilta."
Pitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut nuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän ja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo oli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä tarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti poistunut? Sehän olisi ollut typerää.
Mutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla — miten sen nyt halunnee sanoa — Uskollisen Sydämen kuva hänen mielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu hälveni.
Hän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan. Miksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen ääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä katseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.
Mutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus, jonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.
Hänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni, joka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että hänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?
Jotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi heidät tapaamaan toisensa.
Todellinen rakkaus kyllä joskus epäilee, mutta ei koskaan joudu epätoivoon.
Neljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori tyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.
Doña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimäänUskollista Sydäntä.
Mehiläismetsästys
Aurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen oli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan, ja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään, kohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.
"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?" sanoi kenraali hymyillen. "Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini, ennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea", lisäsi hän huokaisten.
"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno", vastasi tyttö tarjoten hänelle otsansa, jolle eno painoi suudelman.
"No miksi niin?" kysyi toinen iloisesti.
"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille kelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö niin, eno?" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut lapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.
"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan odottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä minulla on vähän kiire."
"Pyydän teiltä vain muutaman minuutin", vastasi tyttö palaten telttaansa.
"No olkoon menneeksi pari minuuttia", myönsi toinen mennen hänen perässään.
Nuori tyttö taputti iloisesti käsiään.
Muutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui sisarentyttärensä kera pöytään.
Koko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä puuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja hartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.
"Kas niin", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen sisarentytärtään. "Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita. Tiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään."
"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi voittaa teitä puolelleni."
"Ah, eikö mitä!" huudahti kenraali iloisena. "Onko sinulla siis joku perin tärkeä asia?"
"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen minulta kieltävän."
"Anna tulla vain, lapseni", vastasi vanha sotilas, "puhu pelkäämättä.Sanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle."
"No niin, eno", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan suoraan käsiksi. "Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen miellyttävältä."
"Se käsitys minullakin on siitä, lapseni, mutta mitä tahtoisit minua tekemään?"
"Kaikki."
"Mitä tarkoitat?"
"Kah, eno, jos olisitte täällä luonani, niin en olisi millänikään.Saisinhan silloin viettää aikani teidän seurassanne."
"Mitä minulle sanoit, on varsin hauskaa. Mutta tiedäthän että poistuessani joka aamu en voi olla täällä."
"Kas siinähän se vaikeus onkin."
"Aivan niin."
"Mutta jos vain tahdotte, niin asian voi helposti auttaa."
"Niinkö luulet?"
"Siitä olen aivan varma."
"En vielä käsitä, miten se kävisi päinsä. Sillä tavalla tosin, että jäisin luoksesi, mutta se on mahdotonta."
"Oh! On toinenkin keino, jolla asian voi aivan hyvin järjestää."
"Ah, vielä mitä!"
"Kyllä, eno. Ja varsin yksinkertainen keino onkin. Haluatteko kuulla?"
"Kas, kas, ja mikä se keino on, sydänkäpyseni?"
"Etkö toru minua, eno?"
"Pikku hupsu! Minäkö sinua toruisin?"
"Se on totta, te olette niin hyvä!"
"Saammehan nähdä. Puhu, pikku imartelijani."
"Niin, eno. Keino on se…"
"Keino on se?"
"Että otatte minut mukaanne retkillenne joka aamu."
"Oh, oh!" lausui kenraali, ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyihin."Mitä minulta pyydätkään, rakas lapsi!"
"Mutta sehän on varsin selvä asia, eno, niin ainakin minusta tuntuu."
Kenraali ei vastannut, vaan vaipui ajatuksiin. Nuori tyttö seurasi tuskastuneena merkkejä, joita mietteet jättivät hänen kasvoilleen.
Hetken kuluttua kenraali kohotti päätään.
"Itse asiassa", mutisi hän, "se olisikin ehkä parasta." Ja luoden nuoreen tyttöön läpitunkevan katseen hän jatkoi: "Sinusta olisi siis hauskaa tulla mukaan retkilleni?"
"Kyllä, eno", vastasi tyttö.
"No niin, valmistaudu siis, rakas lapsi. Tästä lähtien saat seurata minua retkilläni."
Nuori tyttö nousi pöydästä yhdellä hyppäyksellä, syleili kiihkeästi enoaan ja antoi määräyksen satuloida hevosensa.
Neljännestuntia myöhemmin doña Luz ja hänen enonsa Lörpön johtamina ja parin lanceron seuraamina poistuivat leiristä ja tunkeutuivat metsään.
"Minne suunnalle haluatte tänään kulkea, kenraali?" kysyi opas.
"Opasta minut niiden erämiesten majalle, joista eilen minulle kerroit."
Opas kumarsi merkiksi, että hän tahtoi noudattaa käskyä. Pieni joukkue eteni hiljaa ja vaivaloisesti tuskin eroitettavaa metsäpolkua pitkin, jolla hevoset melkein joka askeleella kompastuivat liaaneihin tai lankesivat maata pitkin luikertelevia puunjuuria vasten.
Doña Luz oli onnellinen. Kenties hän näillä retkillä tapaisi UskollisenSydämen.
Lörppö, joka ratsasti muutamia askeleita edellä muita, huudahti äkkiä.
"Mitä nyt?" tiedusti kenraali. "Onko jotakin erikoista, Lörppö?"
"Mehiläisiä, teidän ylhäisyytenne."
"Mitä? Mehiläisiäkö? Onko täälläkin mehiläisiä?"
"Joku aika sitten niitä on tullut."
"Mitä? Onko niitä tänne siirtynyt?"
"On. Tiedättehän, että valkoihoiset ovat tuoneet Amerikkaan mehiläisiä."
"Asiassa on perää. Mutta miten ihmeessä niitä tavataan täällä?"
"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Mehiläiset ovat valkoihoisten etuvartioita: sitä mukaa kuin valkoihoiset tunkeutuvat Amerikan sisäosiin, etenevät mehiläiset heidän edellään viitoittaen heille tietä ja osoittaen uutismaan paikkoja. Niiden ilmestyminen asumattomaan seutuun ennustaa aina uutisviljelijän tai squatterijoukon tuloa."
"Sepä omituista", mutisi kenraali; "oletko varma siitä, mitä minulle kerroit?"
"Olen, aivan varma. Kaikille preirien asujille on tunnettua, että esimerkiksi intiaanit luottavat mehiläisiin, jotka erehtymättömän varmasti ilmaisevat squatterien tulon."
"Merkillistä", lausui kenraali ihmetellen.
"Hunaja on varmaankin hyvää", sanoi doña Luz.
"Mainiota, señorita, ja jos niin haluatte, on varsin helppoa sitä meille hankkia."
"Tehdään niin", päätti kenraali.
Opas, joka vähän aikaisemmin oli pensaikkoon jättänyt syöttiä mehiläisille, joiden hänen tarkka katseensa oli havainnut parvittain lentelevän tiheiköissä, viittasi seuralaisilleen merkiksi, että he pysähtyisivät.
Mehiläiset olivat tosiaan asettuneet syötille ja tutkiskelivat sitä parhaillaan innokkaasti. Hankittuaan tarpeeksi varastoonsa tätä ainetta ne kohosivat hyvin korkealle ilmaan ja suuntasivat sitten lentonsa suoraa viivaa pitkin niin nopeasti kuin kiväärinluoti.
Opas tarkkasi huolellisesti suuntaa, jota ne alkoivat noudattaa, ja viitattuaan kenraalille hän lähti seuraamaan niiden jälkiä koko partiojoukon saattamana, joka raivasi itselleen tietä toisiinsa kietoutuneitten puunjuurien, sortuneiden puiden, pensaikkojen ja viidakkojen lävitse, silmät lakkaamatta suunnattuina taivasta kohti.
Täten he eivät kadottaneet näkyvistään hunajaa keränneitä mehiläisiä, ja tunnin ajan mitä tukalimmissa oloissa ajettuaan niitä takaa he huomasivat niiden saapuvan pesälleen, joka oli rakennettu kuivuneen ebenpuun onteloon. Hetken aikaa suristuaan ne menivät pesään aukosta, joka oli korkeintaan kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta.
Kehoitettuaan seuralaisiansa pysymään kunnioitettavan välimatkan päässä, jotta he olisivat suojassa puun kaatuessa ja turvattuina sen asujainten kostolta, opas otti esille kirveensä ja alkoi reippaasti hakata poikki ebenpuuta sen tyvestä.
Mehiläiset eivät näyttäneet lainkaan säikähtävän kirveen iskuja. Yhä edelleen niitä meni pesään ja tuli sieltä ulos, ja ne jatkoivat kaikessa rauhassa uutteraa työtään. Eipä edes raju ryskekään, joka oli merkkinä rungon murtumiseen, siirtänyt niiden huomiota pois tavallisista askareista.
Vihdoin puu kaatui hirvittävästi ryskyen ja halkesi pitkin pituuttaan, niin että siinä asuneen yhteiskunnan keräämät rikkaudet tulivat näkyviin.
Opas otti heti heinätukon, jonka oli varannut valmiiksi, ja sytytti sen tuleen puolustautuakseen mehiläisiltä.
Mutta ne eivät hyökänneet kenenkään kimppuun. Ne eivät edes yrittäneet kostaa. Nuo hyönteisraukat olivat hämmästyneitä, ne juoksivat ja lentelivät joka suunnalle hävitetyn valtakuntansa ympärillä ajattelematta muuta kuin kiirehtiä ottamaan selvää onnettomuudesta.
Silloin opas ja lancerot ryhtyivät toimeen puukoin ja kauhoin saadakseen vahakakut esille ja sulloakseen ne nahkaleileihinsä. Useat olivat tummanruskeita ja vanhoja, toiset taas kauniinvaaleita, niin että kennoissa oleva hunaja oli melkein läpikuultavaa.
Sillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka ilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka tunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä itselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja tylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes pientä osaakaan.
Mahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka onnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka vähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa sillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että huomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä kohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun kuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän maassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.
Doña Luz tunsi väkisinkin liikutusta hyönteisparkojen surun johdosta.
"Menkäämme", sanoi hän, "minua kaduttaa, että halusin hunajaa, herkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta."
"Lähtekäämme", lausui kenraali hymyillen, "jättäkäämme niille nuo muutamat vahakakut."
"Eikö mitä!" lausui opas olkapäitään kohauttaen, "silloin syöpäläiset ne pian korjaisivat."
"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?" tiedusteli kenraali.
"No, pesukarhut, pussirotat ja ennen kaikkea karhut."
"Karhutko?" kysyi doña Luz.
"Niin, señorita!" jatkoi opas, "ne ovat maailman taitavimpia syöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä hyväkseen."
"Ne siis pitävät hunajasta?" kysyi nuori tyttö huvitettuna.
"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita, señorita", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. "Kuvitelkaa, että ne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes saavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne ahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa."
"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme", toisti kenraali, "ja pyrkikäämme erämiesten luokse."
"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne", vastasi opas, "tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat asettuneet sen sivuhaarojen varrelle."
Pieni joukko lähti taas marssimaan.
Mehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden tunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka olivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat joutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet murheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.
Hänen enonsa huomasi hänen mielentilansa.
"Rakas lapsi", sanoi hän tytölle, "mikä sinua oikein vaivaa? Et ole enää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen muutos?"
"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen kuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä metsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on tietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi vapautua."
"Onnellinen lapsi", mutisi kenraali, "jonka näin vähäpätöinen seikka voi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että vielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset murheet koskaan sinua kohtaisi!"
"Eno hyvä, enkö aina olisi onnellinen saadessani olla luonanne!"
"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta huolehtia?"
"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet viettää yhdessä."
Kenraali vain huokasi vastaukseksi.
"Eno", jatkoi tyttö hetken kuluttua, "eikö teistäkin meitä ympäröivän suurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka jalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne, jotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin onnellisia!"
Kenraali katsoi häneen hämmästyneenä.
"Mistä johtuvat nuo ajatukset, rakas lapsi?" kysyi hän.
"En tiedä, eno", vastasi tyttö arasti, "olen vain tietämätön lapsi, jonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja seikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta tuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa."