"Mikä sinua oikein vaivaa, poikani? Mistä johtuu tuo surumielisyytesi, joka kuvastuu kasvoillasi? Oletko saanut huonoja tietoja?"
Uskollinen Sydän kohotti päätään kuin mies, joka kavahtaa unestaan.
Hänen äitinsä ja doña Luz seisoivat hänen edessään, pitäen toisiaan kädestä ja nojaten toisiinsa.
Hän loi heihin surumielisen katseen ja vastasi pidätetysti huokaisten:
"Huomenna on viimeinen päivä! En ole keksinyt vielä mitään keinoa pelastaakseni doña Luzin ja toimittaakseni hänen enonsa takaisin."
Molemmat naiset vavahtivat.
"Huomenna!" kuiskasi doña Luz. "Aivan oikein, huomennahan sen miehen pitäisi saapua."
"Mitä aiot tehdä, poikani?"
"Kunpa tietäisin, mitä olisi tehtävä", vastasi mies kuumeisen kärsimättömästi. "Oh! Tuo mies on minua voimakkaampi! Tähän saakka meidän on ollut mahdoton keksiä, minne hän on vetäytynyt. Kaikki etsintämme on ollut turhaa."
"Uskollinen Sydän", lausui nuori tyttö hänelle lempeästi, "jätättekö siis minut noiden rosvojen armoille? Miksi ollenkaan minut pelastitte?"
"Oi!" tuskaili nuori mies, "tuo moite tappaa minut!"
"En käänny puoleenne moittien, Uskollinen Sydän", muistutti tyttö innostuneesti, "mutta olen niin onneton! Jos jään tänne, niin olen aiheena ainoan omaiseni kuolemaan. Jos lähden, olen häväisty."
"Voi, miksen voi mitään tehdä!" huudahti mies kiihtyneenä. "Minun on katsottava vain, kun te itkette, tiedettävä, kuinka onneton te olette, enkä sittenkään voi mitään tehdä! Varjellakseni teidät ainoaltakin huolelta uhraisin ilolla henkeni! Vain Jumala tietää, kuinka suuresti kärsin voimattomuuteni vuoksi."
"Toivo, poikani!" lausui vanha nainen vakuuttavalla äänellä. "Jumala on hyvä, hän ei hylkää sinua!"
"Toivoa! Mitä sillä tarkoitatte, äiti? Kahden päivän aikana olemme me, ystäväni ja minä, koettaneet tehdä mahdottomankin mahdolliseksi, mutta kaikki tuloksetta. Toivoa! Ja muutaman tunnin kuluttua tuo ilkimys saapuu vaatimaan saalistaan, jota himoitsee! Ennen kuolen kuin olen näkemässä sellaisen röyhkeyden pääsevän voitolle!"
Doña Luz loi häneen omituisen katseen, surumielinen hymy väreili hänen suupielissään, ja laskien hienon, pienen kätensä erämiehen olalle hän sanoi sointuvalla äänellä:
"Uskollinen Sydän, rakastatteko minua?"
Nuori mies vavahti. Väristys kävi hänen jäsentensä lävitse.
"Mistä johtuu tuo kysymyksenne?" sanoi hän väräjävällä äänellä.
"Vastatkaa minulle epäröimättä", sanoi tyttö, "kuten minäkin teiltä kysyin. Hetki on juhlallinen, haluaisin pyytää teiltä jotakin."
"Puhukaa, neiti! Tiedättehän, etten voi mitään teiltä kieltää!"
"Vastatkaa", kysyi tyttö uudelleen, "rakastatteko minua?"
"Jos rakastamista on se, että haluaisin uhrata henkeni puolestanne, jos rakastamista on se, että kärsin marttyyrintuskia huomatessani teidän vuodattavan vain kyyneleenkin, jonka olisin halukas lunastamaan vereni hinnalla, jos rakkaudeksi voi sanoa sitä, että hennon antaa teidän täyttää sen uhrin, joka huomenna vaaditaan enonne pelastamiseksi, niin silloin rakastan teitä koko sydämestäni! Puhukaa siis pelotta, sillä mitä ikinä minulta pyytänettekin, sen teen ilomielin!"
"Hyvä, ystäväni", sanoi tyttö, "luotan sanaanne ja huomenna vetoan siihen, kun tuo mies saapuu. Mutta ensin on enoni pelastettava, vaikka minun olisi uhrattava henkeni! Ah, hän on ollut kuin isäni, rakastanut minua kuin tytärtään, ja minun tähteni hän on joutunut rosvojen käsiin! Oi, vannokaa pelastavanne hänet!" lisäsi hän luoden Uskolliseen Sydämeen tuskaa kuvastavan katseen, jota on mahdoton kuvailla.
Uskollinen Sydän aikoi juuri vastata, kun Ilomieli ja Musta Hirvi saapuivat luolaan.
"Vihdoinkin!" huudahti hän syöksyen heidän luokseen.
Nuo kolme miestä keskustelivat muutaman hetken matalalla äänellä.Sitten metsästäjä palasi kiireesti molempien naisten luo.
Hänen kasvonsa säteilivät.
"Olette oikeassa, äiti!" huudahti hän väräjävällä äänellä. "Jumala on hyvä, hän ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen. Nyt minä sanon teille: toivokaa, doña Luz, pian tuon tänne enonne!"
"Oi!" huudahti tyttö iloisena, "olisiko se mahdollista!"
"Toivokaa, sanon! Hyvästi, äiti! Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi kanssani. Tarvitsen enemmän kuin koskaan ennen hänen apuaan!"
Puhumatta siitä sen enempää nuori mies lähti kiireesti luolasta, ja häntä seurasi suurin osa hänen tovereistaan.
"Mitä hän oikein tarkoitti?" kuiskasi doña Luz tuskaisena.
"Tulkaa, tyttäreni", vastasi vanha nainen alakuloisena. "Rukoilkaamme hänen puolestaan!"
Hän vei tytön lempeästi mukanaan siihen luolanosaan, jossa he asuivat.
Luolaan jäi vain kymmenkunta miestä suojelemaan molempia naisia.
Vangit
Kun punanahat ja metsästäjät olivat vallanneet meksikolaisten leirin, olivat preirierosvot päällikkönsä käskyä noudattaen hajaantuneet joka suunnalle päästäkseen helpommin turvaan vihollistensa etsiskelyiltä.
Kapteeni ja ne neljä miestä, jotka kantoivat kenraalia ja hänen neekeripalvelijaansa, näiden kummankin ollessa sidotut ja suukapulalla varustetut, olivat laskeutuneet kallionrinnettä alas, ollen tuhannesti vaarassa murskautua syöksymällä jalkojensa alla avautuviin rotkoihin.
Kun he olivat saapuneet jonkun matkan päähän ja tunsivat päässeensä turvaan havaitessaan ympärillään olevan hiljaista, pysähtyivät he hengähtääkseen.
Synkkä pimeys ympäröi heitä. Äärettömän korkealla päittensä yläpuolella he näkivät kalpeiden tähtien lailla kimmeltäviä tulisoihtuja, joita heitä takaa-ajavilla metsästäjillä oli, mutta viimemainituilla ei kuitenkaan ollut rohkeutta tulla samaa tietä, jota he olivat kulkeneet.
"Hyvä onni", sanoi kapteeni; "kas niin, miehet, voimme levätä hetkisen, toistaiseksi ei meillä ole enää mitään pelättävää. Sijoittakaa vangit tänne, ja lähteköön kaksi joukostanne tutkimaan ympäristöä."
Hänen käskyjään toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua molemmat roistot palasivat ilmoittaen, että he olivat keksineet rotkon, joka voisi olla heille väliaikaisena turvapaikkana.
"Hitto vie!" huudahti kapteeni, "sinne meidän onkin lähdettävä."
Näyttäen esimerkkiä hän lähti liikkeelle toisten seuratessa hänen kintereillään.
He saapuivat pian rotkoon, joka näytti kyllin tilavalta ja oli muutamaa syltä alempana kuin se paikka, mihin he olivat ensin pysähtyneet.
Kun he olivat kätkeytyneet sinne, oli kapteenin ensimmäisenä tehtävänä täydellisesti sulkea sisäänkäytävän suu, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska aukko oli jokseenkin ahdas, niin että rosvojen oli täytynyt kumartua päästäkseen sisään.
"Kas niin", riemastui kapteeni, "täällähän me olemme kuin kotonamme.Nyt ei tarvitse pelätä tungettelevia vieraita."
Vetäen taskustaan esille tulukset hän sytytti päreen, jollaisia hän oli huomannut itselleen varata ottaessaan ennakolta lukuun kaikki mahdolliset tarpeet, kuten hänen kaltaistensa miesten on tapana pulmallisimmissakin tilanteissa.
Heti kun rosvot saattoivat nähdä ympärilleen, huudahtivat he riemusta.
Se, mitä he pimeässä olivat pitäneet pienenä rotkona, olikin suuri luonnon muodostama luola, jollaisia niin usein tapaa näillä seuduilla.
"Tämäpä jotakin", huudahti kapteeni naurahtaen, "tarkastakaammehan hiukan, missä olemme. Jääkää sinne muut, vahtikaa huolellisesti vankeja, minä ryhdyn tarkastamaan uutta asuntoamme."
Sytytettyään vielä toisen soihdun hän alkoi tutkia luolaa.
Se ulottui syvälle vuoreen lievästi viettävän rinteen alle. Kaikkialla kohosi väliseinämiä, jotka paikoittain olivat niin leveitä, että ne muodostivat jonkunlaisia saleja.
Näkymättömissä olevien rakojen kautta sinne luultavasti tuli ulkoa ilmaa, koska soihtu paloi vaivattomasti ja kapteeni saattoi siellä hengittää ilman rinnanahdistusta.
Mitä pitemmälle rosvo tunkeutui paikkoja tutkimaan, sitä puhtaammaksi kävi ilma, ja se saattoi hänet aavistamaan, että hän lähestyi jotakin toista sisäänkäytävää.
Hän oli jo kävellyt yli kahdenkymmenen minuutin ajan, kun äkkiä tuulenhenkäys, joka löi häntä kasvoihin, pani soihdun liekin lepattamaan.
"Hm!" mutisi hän, "täällähän on uloskäytävä. Olkaamme järkeviä, sammuttakaamme valot. Emmehän tiedä, keitä voimme tavata luolamme ulkopuolella."
Hän polki soihdun sammuksiin jalkojensa alle, jääden muutamaksi hetkeksi paikalleen antaakseen silmiensä tottua pimeään.
Kapteeni oli varovainen mies, joka perinpohjin tunsi ammattinsa. Vaikka suunnitelma, jonka hän oli tehnyt vallatakseen leirin, oli mennyt myttyyn, olivat siihen olleet syynä satunnaiset seikat, joita oli ollut mahdoton edeltäkäsin ottaa huomioon.
Kun ensimmäinen huono tuuli, jonka epäonnistuminen oli hänessä herättänyt, oli mennyt ohi, oli hän taas tehnyt ripeästi päätöksensä ja sisimmässään vannonut kostavansa heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.
Onni muuten näytti alkavan hänelle hymyillä uudestaan suoden hänelle juuri sillä hetkellä, jolloin hän kipeimmin sellaista kaipasi, turvapaikan, jota oli melkein mahdoton löytää.
Tuntien sanomatonta iloa ja toivoa hän siis odotti, että hänen silmänsä tottuisivat pimeään, jolloin hän voisi eroittaa esineet ja nähdä, oliko hän tosiaankin saapumassa uloskäytävälle, joka tekisi hänen asemansa melkein mahdottomaksi valloittaa.
Hän ei pettynyt toiveissaan.
Heti kun tulisoihdun liekin häikäisy oli kadonnut, huomasi hän kaukana edessään heikkoa valoa.
Hän jatkoi päättävästi kulkuaan eteenpäin ja saapui muutaman minuutin kuluttua uloskäytävälle, jonka niin kiihkeästi olikin toivonut löytävänsä.
Onni asettui ilmeisesti uudelleen hänen suosijakseen.
Luolan uloskäytävä avautui pienen virran rantaan, jonka vesi ulottui käytävän suulle asti, niin että rosvot heittäytyen uimaan tai rakentamalla lautan saattoivat mennä luolaan tai poistua sieltä jättämättä jälkiä ja siten eksyttäen vainoojansa.
Kapteeni tunsi niin hyvin lännen preiriet, missä hän jo lähes kymmenen vuoden ajan oli harjoittanut tuottavaa ammattiaan, että helposti ja viipymättä tunsi sen paikan, missä hän nyt oli.
Hän tiesi, että joki virtasi jokseenkin huomattavan matkan päässä meksikolaisten leiristä, jotapaitsi se lukuisilla mutkillaan aiheutti sen, että leiri tuntui olevan etäämpänä kuin se todellisuudessa oli. Hän huokasi tyytyväisenä. Kun hän nyt oli tarkasti tutkinut paikat, sytytti hän, pelkäämättä enää tulevansa huomatuksi ja rauhoittuneena nykyisen asemansa puolesta, jälleen soihtunsa ja palasi samaa tietä kuin oli tullut.
Hänen toverinsa, yhtä lukuunottamatta, joka vartioi vankeja, olivat vaipuneet sikeään uneen.
Kapteeni herätti heidät.
"Ylös!" huusi hän heille, "ei nyt ole aikaa nukkumiseen, meillä on muuta tehtävää."
Rosvot nousivat vastahakoisesti, hieroivat silmiään ja haukottelivat, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.
Kapteeni toimitti ensin perinpohjin tukituksi aukon, jonka kautta he olivat tulleet luolaan. Sitten hän käski miesten seurata, mukanaan vangit, joiden jalat oli päästetty siteistä, niin että he saattoivat kävellä.
He pysähtyivät yhteen niistä monista saleista, jotka kapteeni retkellään oli keksinyt. Yksi mies määrättiin vahtimaan vankeja, jotka jätettiin tänne, ja kapteeni jatkoi matkaansa mukanaan toiset kolme rosvoa tunkeutuen luolan sisäosiin.
"Näette", sanoi hän heille, osoittaen uloskäytävää, "että ei ole sellaista onnettomuutta, jossa ei olisi jotakin hyvää puolta, koska sattuma on johtanut meidät keksimään turvapaikan, jonne kukaan ei tule meitä etsimään. Te, Frank, saatte heti lähteä kohtauspaikalle, jonka määräsin tovereillenne, opastatte heidät tänne samoin kuin kaikki ne meikäläiset, jotka eivät olleet retkellä mukana. Mitä teihin tulee, Antonio, on teidän hankittava meille ruokaa. Menkää molemmat yhdessä. On hyödytöntä sanoa teille, että odotan kärsimättömänä paluutanne."
Mitään vastaamatta molemmat rosvot hyppäsivät virtaan ja katosivat.
Kääntyen nyt sen puoleen, joka oli jäänyt luolaan, kapteeni lausui:
"Me taas, Gonzalez, ryhdymme keräämään puita sytyttääksemme valkean ja kokoamaan lehtiä valmistaaksemme vuoteet. Siis reippaasti toimeen!"
Tuntia myöhemmin räiskyi luolassa kirkkaasti loistava nuotio, ja kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla lepäsivät rosvot vaipuneina sikeään uneen.
Auringon noustessa saapui muu osa joukkoa.
Heitä oli jälleen kolmekymmentä.
Tuo kelpo päällikkö tunsi sydämensä ilosta laajenevan nähdessään tämän runsaan kokoelman lurjuksia, joita hän vielä saattoi käyttää hyväkseen. Heidän avullaan hän aikoi parantaa, sitä hän ei epäillyt, asiansa ja panna toimeen kauhean koston.
Nautittuaan tukevan aamiaisen, johon kuului hirvenlihaa ja runsaasti mezcalia palanpaineeksi, kapteeni päätti vihdoinkin ryhtyä puheisiin vankien kanssa.
Hän meni saliin, jota käytettiin vankilana.
Senjälkeen kun kenraali oli joutunut rosvojen käsiin, oli hän ollut vaitelias. Näytti siltä kuin hän ei välittäisi mitään huonosta kohtelusta, jonka alaiseksi oli joutunut.
Täydellisesti hoidotta jääneet haavat, jotka hän oli saanut, olivat ärtyneet, aiheuttaen kauheita tuskia, mutta hän ei lausunut valitustakaan.
Kalvava suru riudutti häntä siitä asti, kun hän oli joutunut vangiksi. Hän huomasi suunnitelman, joka hänet oli johdattanut preirielle, menneen myttyyn, niin ettei saattanut toivoakaan enää voivansa panna sitä täytäntöön.
Kaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Hän itse ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.
Ainoa seikka, mikä antoi hänelle hiukan lohtua tässä tuskassa, oli se varmuus, että sisarentyttären oli onnistunut paeta.
Mutta miten hänen oli käynyt tässä erämaassa, jossa tapaa vain petoja tai vielä niitäkin julmempia intiaaneja? Miten tuo nuori tyttö, joka oli tottunut kaikkiin elämän mukavuuksiin, jaksaisi kestää kieltäymyksiä vaativan eräelämän vaiheita?
Tämä ajatus teki hänen tuskansa kahta vertaa kauheammaksi.
Kapteeni hätkähti huomatessaan, missä tilassa kenraali oli.
"Noh, kenraali", sanoi hän, "rohkeutta, hiisi vieköön! Onni on usein vaihtelevainen, minäpä sen paraiten tiedän!Garai!Ei pidä langeta epätoivon valtaan. Ei kukaan voi edeltäkäsin tietää, mitä hänelle huomenna tapahtuu! Antakaa kunniasananne, ettette yritä paeta, niin lasken teidät heti vapaaksi siteistänne."
"En voi teille antaa kunniasanaani", vastasi kenraali kiihtyneenä, "sillä silloin joutuisin valapatoksi. Vannon päinvastoin koettavani karata heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa."
"Bravo!Hyvin vastattu", lausui rosvo naurahtaen, "jos olisin teidän asemassanne, olisin puhunut samalla tavalla. Luulen vain, että tällä hetkellä teidän on parhaalla tahdollakin mahdoton liikkua askeltakaan. Siitä huolimatta, mitä vastikään vannoitte, lasken teidät vapaaksi samoin kuin palvelijannekin, niin että saatte tehdä mitä voitte, mutta vain jäsenenne ovat vapaat, kuten ymmärtänette."
Yhdellä vedolla hän väkipuukollaan katkaisi köydet, joilla kenraali oli sidottu. Sitten hän teki saman palveluksen neekeri Jupiterille.
Heti kun viimemainittu pääsi vapaaksi siteistään, alkoi hän hyppiä ja naureskella, niin että kaksi peloittavaa, häikäisevän valkoista hammasriviä tuli näkyviin.
"No niin, ole ymmärtäväinen, mustaihoinen velikultani", lausui rosvo hänelle, "pysy levollisesti täällä, ellet halua saada kuulaa kalloosi."
"En lähde minnekään ilman isäntääni", vastasi Jupiter pyöritellen kauhistuneen näköisiä suuria silmiään.
"Sepä se!" jatkoi rosvo nauraen, "asia on siis sovittu. Niität kunniaa tuolla uskollisuudellasi, murjaani."
Mentyään jälleen kenraalin luo kapteeni hautoi hänen haavojaan kylmällä vedellä ja sitoi ne huolellisesti. Pantuaan sitten vankien eteen ruokaa, johon vain neekeri kävi käsiksi, rosvo poistui.
Puolenpäivän aikaan kapteeni kokosi ympärilleen rosvojoukkueen etevimmät jäsenet.
"Caballerot", puhui hän heille, "emme voi kieltää, että olemme hävinneet ensi ottelussamme. Ne vangit, jotka olemme vastustajiltamme ottaneet, eivät läheskään voi korvata vaivojamme. Mutta me emme saa tappiosta masentua, mikä alentaa arvoamme ja tekee meidät naurettaviksi. Nyt aion ryhtyä uuteen otteluun. Ellen tällä kertaa sitä voita, kohtaa minua suuri onnettomuus. Poissaollessani vahtikaa hyvin vankeja. Huomatkaa tarkoin, mitä nyt viimeksi teille teroitan. Ellen huomenna kello kahteentoista mennessä yöllä ole terveenä palannut luoksenne, on teidän neljännestä yli kaksitoista armotta ammuttava molemmat vangit. Olettehan ymmärtäneet, vai mitä? Armotta!"
"Olkaa huoletta, kapteeni", vastasi Frank toveriensa puolesta, "voitte lähteä, käskynne pannaan kyllä täytäntöön."
"Luotan siihen, mutta älkää missään nimessä ampuko heitä minuuttiakaan liian aikaisin eikä minuuttiakaan liian myöhään."
"Täsmälleen neljännestä yli."
"Hyvä, asia on sovittu. Hyvästi siis, älkääkä olko kärsimättömiä poissaollessani."
Näin lausuttuaan kapteeni poistui luolasta mennäkseen UskollistaSydäntä tapaamaan.
Olemme nähneet, mille asialle rosvo oli lähtenyt erämiehen luo.
Sotajuoni
Tehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti lähtenyt paluumatkalle.
Hän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi epäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän oli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen kekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat edestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut, ja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen yhden askeleen.
Nämä monet varokeinot olivat tavattomasti hidastuttaneet hänen kulkuaan.
Saavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän katseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään sivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.
Kaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri työntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku kahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.
Rosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja alkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta herättävä kahina lähti.
Muuan mies, joka oli kumartuneena maata kohti, repi paraillaan ruohoja maasta.
Rosvo alkoi hymyillä ja pani pistoolin takaisin vyölleen.
Hän oli tuntenut tohtorin, joka oli innostuneena antautunut mielityöhönsä.
Tohtori itse, kokonaan työhönsä syventyneenä, ei ollut huomannut mitään.
Katseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle selkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana hän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.
Kun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti säikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.
"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies", sanoi kapteeni hänelle ivallisen näköisenä, "mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään aikaisesta aamusta yömyöhään asti?"
"Kuinka?" kysyi oppinut. "Mitä tarkoitatte?"
"Hitto vie! Ettekö huomaa, että nyt ei ole pitkää aikaa puoliyöhön?"
"Se on totta", vastasi oppinut viattomasti, "mutta kuu on ihana!…"
"Niin että te luulitte sitä auringoksi", keskeytti rosvo virnistellen. "Mutta", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, "nyt ei ole siitä kysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan, että olette kuitenkin taitava lääkäri."
"Olen suorittanut tutkintoni", vastasi tohtori harmistuneena.
"Sepä hyvä. Olette juuri se mies, jota tarvitsen."
Oppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka osaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän. "Oletteko sairas?"
"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä on vankinani. Teidän on siis seurattava minua."
"Mutta…" aikoi tohtori inttää.
"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun luodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään vaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka tiede on oikeutettu osakseen saamaan."
Kun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata, vieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili, mikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän olisi sen huomannut.
Kapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat kulkivat virran poikki.
Samassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat keskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja näkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä hiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka jaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.
Tämä mies oli Kotkanpää.
Hän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja näki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään metsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: "Osh!" — hyvä — mikä comanchikielessä on suurimman ilon merkki.
Tohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli käynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön virittämään ansaan.
Oliko tiedemies ollut yhteistoiminnassa Kotkanpään kanssa? Sen saamme piankin tietää.
Seuraavana päivänä aamun koittaessa rosvo pani luolan ympäristöllä toimeen yleisen etsinnän. Ei mitään jälkiä näkynyt.
Kapteeni hieroi iloisena käsiään. Hänen retkensä oli onnistunut mainiosti, koska hän oli kyennyt palaamaan luolaan, kenenkään häntä seuraamatta.
Varmana siitä, että ei ollut mitään pelättävää, hän ei enää tahtonut pidättää luonaan niin suurta joukkoa toimettomana, vaan jätti joukkonsa päällikkyyden väliaikaisesti Frankille, vanhalle kokeneelle rosvolle, johon hän saattoi täydellisesti luottaa, ja piti luonaan vain kymmenkunta varmaa miestä, lähettäen muut pois.
Vaikka tehtävä, joka hänellä tällä hetkellä oli suoritettavana, oli mielenkiintoinen, ja vaikka onnistuminen näytti hänestä varmalta, ei hän kuitenkaan tahtonut laiminlyödä muita toimiaan ja elättää laiskana luonaan pariakymmentä roistoa, jotka minä hetkenä hyvänsä toimettomuuteensa ikävystyneinä olisivat voineet tehdä hänelle jonkun kepposen.
Huomaamme, että kapteeni oli ymmärtäväinen mies, joka sitäpaitsi perinpohjin tunsi arvoisat toverinsa.
Kun rosvot olivat poistuneet luolasta, viittasi kapteeni tohtorille merkiksi, että hän seuraisi, ja vei hänet kenraalin luo. Esitettyään heidät toisilleen ja lausuen ivallisia kohteliaisuuksia, joita hänen oli tapana käyttää, roisto jätti heidät kahden kesken ja poistui.
Ennen lähtöään kapteeni kuitenkin veti pistoolin vyöltään, ojensi sen oppineen rintaa vastaan ja sanoi:
"Vaikka olettekin puolihupsu, niin koska teillä saattaisi olla joitakin suunnitelmia pettääksenne minut, pankaa mieleenne tämä, rakas ystäväni: huomatessani teidän ryhtyvän joihinkin toimiin, jotka vähänkin tuntuvat epäilyttäviltä, ammun kuulan päähänne. Teitä on varoitettu, toimikaa siis, miten haluatte."
Ja pannen pistoolin takaisin vyölleen hän lähti virnistellen. Tohtori kuunteli tätä varoitusta murtuneen näköisenä, mutta huulillaan viekas hymy, joka väkisinkin levitti hänen suupieliään. Onneksi kapteeni ei sitä huomannut.
Kenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana luolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt turhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.
Istuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää painuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.
Kun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan ohimenevä toivon hymy.
"Tekö täällä, hyvä tohtori", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota toinen ääneti puristi. "Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin synkemmäksi teidät nähdessäni?"
"Olemmeko kolmen?" kysyi lääkäri vastaamatta kenraalin kysymykseen.
"Niin luulen", vastasi tämä hämmästyneenä. "Joka tapauksessa on helppo päästä siitä varmuuteen."
Tohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet.Vihdoin hän palasi vankien luo. "Voimme keskustella", sanoi hän.
Tohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin ongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat häneen varsin vähän.
"Missä on sisarentyttäreni?" tiedusteli kenraali levottomana.
"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi onUskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi."
Kenraali huoahti helpotuksesta. Tämä hyvä uutinen palautti koko hänen rohkeutensa.
"Oh!" sanoi hän, "väliäkö sillä, että minä olen vankina! Kun vain sisarentyttäreni on pelastunut, jaksan minä kärsiä kaikkea."
"Ei, ei!" lausui tohtori vilkkaasti, "teidän on päinvastoin hinnalla millä hyvänsä paettava täältä viimeistään huomenna."
"Miksi?"
"Vastatkaa ensin."
"En tahtoisi mitään sen mieluummin."
"Haavanne näyttävät verrattain vaarattomilta, ne ovat paranemaan päin."
"Todellakin."
"Luuletteko kykenevänne kävelemään?"
"Ky-yllä!"
"Tarkoitan, kykenettekö marssimaan pitkän matkan?"
"Luulen jaksavani, jos se on ehdottoman välttämätöntä."
"Ja enkö minä ole kyllin väkevä kantamaan teitä, ellette jaksa kävellä?" sanoi neekeri oltuaan tähän asti vaiti.
Kenraali puristi hänen kättään.
"Totta puhut! Itse asiassa", lausui tohtori, "se käy helposti, kunhan te vain pääsette pakenemaan."
"Kaikki olisi kyllä hyvin, mutta miten se käy päinsä?"
"Ah! Siinäpä se!" puheli tohtori hieroen otsaansa, "mitenkä, sitä en tiedä! Mutta olkaa huoletta, minä kyllä keksin keinon. En tiedä minkä, totta vie."
Kuului askeleita. Kapteeni saapui.
"Kas niin", lausahti hän, "miten sairaat voivat?"
"No, ei aivan hyvin", vastasi tohtori.
"Vähät siitä!" sanoi rosvo, "kaikki kyllä järjestyy. Kenraali pääsee pian vapaaksi. Silloin hän voi hoitaa itseään mielensä mukaan. Tulkaa nyt, tohtori, toivon antaneeni teidän jo kyllin kauan keskustella ystävienne kanssa."
Lääkäri seurasi häntä mitään vastaamatta, viitattuaan vielä kenraalia olemaan varovainen.
Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Vangit odottivat kärsimättöminä yön tuloa. Tohtorin varmuus oli väkisinkin vaikuttanut heihin. He toivoivat.
Iltapuolella tuli kunnon oppinut taas heidän luokseen. Hän astui reippaasti, hänen kasvonsa säteilivät, ja hänellä oli tulisoihtu kädessään.
"No mitä tiedätte, tohtori?" kysyi kenraali häneltä. "Näytätte minusta niin iloiselta."
"Olen todellakin iloinen, kenraali", vastasi toinen hymyillen, "koska olen keksinyt keinon, jolla te, samoin kuin minäkin, pääsemme karkaamaan!"
"No mikä se keino on?"
"Se on jo puoleksi pantu täytäntöön", vastasi tohtori kuivasti naurahtaen, mikä hänelle oli ominaista aina kun hän oli tyytyväinen.
"Mitä tarkoitatte?"
"Hitto vieköön! Asia on varsin yksinkertainen, mutta ette sitä aavistakaan. Kaikki rosvot nukkuvat, me olemme luolan herroina."
"Onko se mahdollista? Mutta he saattavat herätä!"
"Siihen nähden voitte olla huoletta. He kyllä heräävät, siitä ei ole epäilystäkään, mutta aikaisintaan vasta kuuden tunnin kuluttua."
"Miten se on mahdollista?"
"Koska minä itse olen pitänyt huolta siitä, että he ovat vaipuneet uneen. Tarkemmin sanottuna olen heidän iltaruoassaan tarjoillut heille erästä ooppiumisekoitusta, joka on turruttanut heidät kuin lyijymöhkäleiksi, ja sitten he kuorsaavat kuin palkeet."
"Oh! Sepä suurenmoista!" huudahti kenraali.
"Eikö olekin?" lausui tohtori vaatimattomasti. "Hiisi vie! Halusin vain korjata virheen, jonka laiminlyönnilläni teille aiheutin! En ole mikään sotilas, minä. Olen vain tavallinen lääkäri, olenhan siis käyttänyt omia aseitani. Huomaatte, että niitä tarpeen tullen voi käyttää muihinkin tarkoituksiin."
"Niihin tarkoituksiin ne sopivat sata kertaa paremmin. Tohtori, te olette ihmeellinen mies."
"No, no! Älkäämme tuhlatko aikaa."
"Aivan oikein. Lähtekäämme matkaan! Mutta entä kapteeni, mitä olette hänelle tehnyt?"
"Hänellekö? Hiisi hänestä tietää, missä hän on. Hän lähti tänään puolenpäivän aikaan puhumatta kenellekään sanaakaan, mutta epäilen tietäväni, minne hän on mennyt. Erehtyisin suuresti, jos hänet kohta tapaisimme."
"Kaikki on niin ollen kuin pitääkin. Siis matkaan!"
Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle. Huolimatta varokeinoista, johon tohtori oli turvautunut, eivät kenraali ja hänen neekeripalvelijansa olleet aivan levollisia.
Vangit tulivat siihen luolanosaan, jota rosvot pitivät makuupaikkanaan.Rosvot nukkuivat maaten pitkällään siellä täällä.
Pakolaiset kulkivat heidän ohitseen.
Kun he olivat saapuneet luolan sisäänkäytävän suulle ja heidän juuri piti irroittaa lautta mennäkseen joen yli, näkivät he kuun luodessa vaaleita säteitään toisen lautan. Siinä oli viitisentoista miestä, jotka hitaasti tulivat sinne päin, missä he olivat.
Pakotie oli heiltä katkaistu.
Miten he olisivat voineet tehdä vastarintaa näin suurelle joukolle?
"Mikä kova onni!" kuiskasi kenraali epätoivoisena.
"Oh!" lausui tohtori surkeasti. "Pakosuunnitelmani, joka oli vaatinut minulta niin suuren vaivan!"
Pakolaiset vetäytyivät erääseen kalliorotkoon, ettei heitä havaittaisi. He katselivat sykkivin sydämin, kuinka tulijat, joiden käyttäytyminen näytti yhä epäilyttävämmältä, astuivat lautalta maihin.
Preirielaki
Huomattavan suuri maa-alue Uskollisen Sydämen asuman luolan edustalta oli raivattu puhtaaksi, puut kaadettu maahan ja tilalle rakennettu sataviisikymmentä tai parisataa mökkiä.
Koko comanchiheimo oli leiriytynyt tähän paikkaan.
Erämiehet, metsästäjät ja punanahkasoturit tulivat keskenään ihmeellisen hyvin toimeen.
Keskellä tätä nopeasti rakennettua kylää, jossa erivärisiksi maalatuilla bisoninnahoilla peitetyt majat oli pystytetty jonkunlaista sopusuhtaisuutta tavoitellen, oli muita suurempi, neuvotteluja varten rakennettu maja. Sen katolla heilui pitkiin riukuihin kiinnitettyjä päänahkoja, ja siellä ylläpidettiin lakkaamatta valtavaa roviota. Leirissä vallitsi mitä vilkkain elämä.
Intiaanisoturit olivat maalatut ja sotatamineilla varustetut aivan kuin he valmistautuisivat sotaretkelle.
Metsästäjät olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja mitä huolellisimmin puhdistaneet aseensa. He ajattelivat kenties, että he ennen pitkää joutuisivat niitä käyttämään.
Valmiiksi satuloidut hevoset oli pantu vieretysten liekaan, niin että niiden selkään voitiin heti nousta. Niitä vartioitsi kymmenkunta soturia.
Punanahkojen ja erämiesten nähtiin kulkevan edestakaisin kiireissään ja huolestuneen näköisinä.
Mikä oli harvinaista ja melkein tavatonta intiaanien keskuudessa, oli tässä se, että vahteja oli asetettu määrättyjen välimatkojen päähän, jotta he antaisivat merkin, jos joku vieras, olkoon kuka hyvänsä, olisi tulossa.
Kaikki lyhyesti sanoen viittasi siihen, että oli odotettavissa jotakin sellaista, mikä on preirieille luonteenomaista.
Mutta, mikä kummallisinta, Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Musta Hirvi olivat poissa!
Vain Ilomieli huolehti valmistuksista, keskustellen tuon tuostakin vanhan comanchipäällikön kanssa, jonka nimi oli Ehsis, aurinko.
Mutta heidän katseensa olivat vakavat ja heidän otsansa rypyssä. He näyttivät olevan sangen huolestuneita.
Oli se päivä, jona preirierosvojen kapteenin määräyksen mukaan doña Luz oli luovutettava hänelle.
Uskaltaisiko kapteeni tulla? Vai oliko hänen ehdotuksensa ollut vain kerskailua?
Ne, jotka tunsivat tuon rosvon, ja heidän lukumääränsä oli suuri — melkein jokainen oli saanut kärsiä hänen ryöstöistään — kallistuivat myönteisen vastauksen puolelle.
Tällä miehellä oli — ne olivat muuten ainoat ominaisuudet, jotka hänellä tiedettiin olevan — julma luonne ja rautainen tahto.
Kun hän kerran oli päättänyt tehdä jotakin, teki hän sen kaiken uhallakin.
Ja mitäpä hänellä olisikaan pelättävänä tullessaan toisen kerran vihollistensa luo? Olihan hänellä kenraali vallassaan! Kenraali, joka hengellään vastasi hänen hengestään. Tiedettiin, ettei hän empisi uhrata vankiaan oman turvallisuutensa vuoksi.
Kello oli noin kahdeksan aamulla, ja häikäisevä aurinko valoi runsaasti hohtavia säteitään taululle, jota olemme koettaneet kuvailla.
Doña Luz tuli luolasta Uskollisen Sydämen äidin tukemana ja Eusebion seuraamana.
Molemmat naiset olivat alakuloiset ja kalpeat. Heidän väsyneet kasvonsa ja punertavat silmänsä todistivat heidän itkeneen.
Heti huomattuaan heidät Ilomieli meni heidän luokseen ja tervehti heitä.
"Eikö poikani ole vielä palannut?" kysyi vanha nainen levottoman näköisenä.
"Ei vielä", vastasi metsästäjä, "mutta rauhoittukaa, madame, hän saapuu aivan kohta."
"Hyvä Jumala! En tiedä, miksi minusta tuntuu, että hänen on jonkun kiusallisen tapauksen vuoksi täytynyt matkustaa kauas meistä."
"Ei, madame, minä kyllä olisin siitä saanut tiedon. Lähtiessäni viime yönä hänen luotaan tullakseni teitä rauhoittamaan ja toimeenpanemaan hänen minulle antamansa käskyt hän oli mainiossa kunnossa, joten voitte, uskokaa minua, rauhoittua ja ennen kaikkea luottaa menestykseen."
"Niinpä niin!" kuiskasi vaimoraukka, "mutta olen kahdenkymmenen vuoden aikana yhtä mittaa elänyt alituisten tuskien alaisena. Joka ilta epäilen, etten seuraavana päivänä enää saa nähdä poikaani. Hyvä Jumala, etkö jo armahda minua!"
"Rauhoittukaa, madame", lausui doña Luz hellästi ja syleili häntä."Voi, minäkin kärsin yhtä suuria tuskia sydämessäni, ja jos UskollistaSydäntä tällä kertaa kohtaa joku onnettomuus, tapahtuu se enonipelastukseksi. Jumalani", lisäsi hän, "suo, että hän onnistuisi!"
"Kohta kaikki selviää, luottakaa siihen. Tiedättehän, etten tahdo teitä johtaa harhaan."
"Kyllä", myönsi vanha nainen, "te olette hyvä, rakastatte poikaani ettekä olisi täällä, jos hänellä olisi jotakin pelättävänä."
"Arvostelunne minusta on hyvä, madame, kiitän teitä siitä. En tällä hetkellä voi sanoa teille mitään, mutta olkaa hiukan kärsivällisempi, sitä teiltä hartaasti pyydän. Riittää, kun tiedätte, että hän toimii tehdäkseen señoran onnelliseksi."
"Niin niin", sanoi äiti, "alati hyvä, alati uskollinen!"
"Häntä nimitetään Uskolliseksi Sydämeksi", kuiskasi nuori tyttö punastuen.
"Eikä nimeä ole koskaan sen paremmin ansaittu, madame", lausui erämies innostuneena. "Täytyy kauan elää hänen kanssaan ja tuntea hänet niinkuin minä hänet tunnen, voidakseen oikein häntä arvostella."
"Minä kiitän teitä siitä, mitä sanotte pojastani, Ilomieli", lausui äiti puristaen metsästäjän känsäistä kättä.
"Lausun vain totuuden, madame, olen oikeudenmukainen, siinä kaikki. Oh, elämä preiriellä olisi paljon parempaa, jos kaikki metsästäjät olisivat hänen kaltaisiaan."
"Hyvä Jumala, aika rientää. Eikö hän jo saavu?" kuiskasi äiti katsellen kuumeisen kärsimättömästi ympärilleen.
"Aivan kohta, madame."
"Tahtoisin olla ensimmäinen, joka näkee hänen saapuvan ja toivottaa hänet tervetulleeksi."
"Se, ikävä kyllä, on mahdotonta."
"Miksi niin?"
"Poikanne on käskenyt minun pyytää, että te, samoin kuin señorita, vetäytyisitte luolaan. Hän toivoo, että te ette olisi katselijoina näytelmässä, joka täällä suoritetaan."
"Mutta", intti doña Luz tuskastuneena, "miten saan tietää, onko enoni pelastunut?"
"Olkaa levollinen, señorita. Teidän ei kauan tarvitse olla huolissanne, mutta pyydän, älkää jääkö tänne enää pitemmäksi aikaa. Menkää luolaan, menkää!"
"Kenties se onkin viisaampaa", huomautti vanha nainen. "Totelkaamme, tyttöseni", lisäsi hän hymyillen nuorelle tytölle, "menkäämme luolaan, koska poikani niin tahtoo."
Doña Luz seurasi vastustelematta, mutta luoden salaa taakseen katseita voidakseen nähdä sen, jota rakasti.
"Oi, kuinka onnellista on omistaa äiti!" mutisi Ilomieli tukahduttaen huokauksen ja seuraten katseillaan molempia naisia, jotka häipyivät hämärään luolaan.
Äkkiä intiaanivahdit päästivät huudon, jonka heti toisti muuan neuvottelumajan edessä seisova mies.
Kuultuaan tämän merkin comanchipäälliköt nousivat seisomaan ja astuivat esille majasta, johon olivat kokoontuneet.
Erämiehet ja intiaanisoturit tarttuivat aseisiinsa, järjestyivät riviin majan molemmille puolille ja odottivat.
Tomupilvi vieri tavattoman nopeasti leiriä kohden.
Pilvi hälveni pian, niin että näkyviin tuli joukko ratsumiehiä, jotka lähenivät täyttä lentoa.
Suurimmalla osalla osalla näistä ratsumiehistä oli meksikolaisten gambusinien puku.
Ensimmäisenä heidän joukossaan hypitti pikimustaa ratsuaan mies, jonka kaikki heti tunsivat.
Se oli kapteeni Uaktehno, joka röyhkeästi joukkonsa etunenässä tuli vaatimaan vihattua ehtoa täytäntöön pantavaksi, kuten oli kolme päivää aikaisemmin määrännyt.
Kun preiriellä kaksi joukkoa tapaa toisensa tai kun sotureja tai erämiehiä tulee tervehdyskäynnille johonkin kylään, on yleensä tapana toimeenpanna eräänlainen leikkisota, jolloin ratsastetaan täyttä vauhtia toisiaan vastaan, huudetaan ja ammutaan kivääreillä.
Tällä kertaa ei siitä tullut mitään.
Comanchit ja metsästäjät jäivät synkkinä ja vaiteliaina paikoilleen odottaen aivan hiljaa preirierosvojen saapumista.
Kylmä ja kuiva vastaanotto ei saattanut kapteenia hämilleen. Hänen kulmakarvansa rypistyivät tosin hiukan, mutta muuten hän ei ollut huomaavinaankaan mitään, vaan saapui rohkeasti joukkonsa etunenässä kylään.
Tultuaan neuvottelumajan luokse riviin asettuneiden comanchipäällikköjen eteen nuo kaksikymmentä ratsumiestä pysähdyttivät hevosensa niin äkkiä kuin olisivat muuttuneet pronssipatsaiksi.
Tämä sukkela liike suoritettiin niin taitavasti, että erämiesten, jotka olivat hyvin perillä ratsastustaidosta, oli vaikea pidättää ihailua ilmaisevaa huudahdusta.
Rosvot olivat tuskin saapuneet, kun majan vasemmalla ja oikealla puolella olevat erämies- ja soturirivit levittäytyivät viuhkamaisesti ja sulkeutuivat heidän takanaan.
Nuo kaksikymmentä rosvoa oli täten piiritetty uskomattoman nopeasti, heidät kun nyt ympäröi kehä, jonka muodosti yli viisisataa hyvin varustettua ja mainioilla hevosilla ratsastavaa miestä.
Huomattuaan tämän liikkeen kapteeni tunsi vavahtavansa levottomuudesta. Hän melkein katui, että oli tullut, mutta karkoittaen tämän vastenmielisen tunteen hän hymyili halveksivasti, luullen sittenkin olevansa varma siitä, ettei tarvinnut mitään pelätä.
Hän tervehti sulavasti edessään olevia päälliköitä ja kääntyenIlomielen puoleen kysyi varmalla äänellä:
"Missä nuori tyttö on?"
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi metsästäjä naurahtaen. "En usko täällä olevan ketään nuorta tyttöä, johon teillä olisi mitään oikeuksia."
"Mitä tämä merkitsee ja mitä täällä aiotaan?" mutisi kapteeni katsellen ympärilleen. "Onko Uskollinen Sydän unohtanut vierailuni luonaan kolme päivää sitten?"
"Uskollinen Sydän ei koskaan unohda mitään", tiuskaisi Ilomieli lujalla äänellä, "mutta hänestähän ei ole kysymys. Kuinka te julkeatte tulla luoksemme mukananne joukkio rosvoja?"
"Hyvä", tokaisi kapteeni pilkallisesti, "huomaan, että koetatte tekeytyä salamyhkäiseksi välttääksenne vastauksen antamista. Mitä tulee uhkaukseen, joka sisältyy lauseenne viimeiseen osaan, niin kiinnitän siihen varsin vähän huomiota."
"Teette siinä väärin, hyvä herra, sillä kun kerran olette tehnyt itsenne syypääksi sellaiseen typeryyteen, että olette itse antautunut käsiimme, niin me emme ole niin ymmärtämättömiä, sen tahdon vain teille huomauttaa, että päästäisimme teidät pakoon."
"Ohoo!" lausui rosvo, "mitä leikkiä tämä on?"
"Sen saatte kohta nähdä, herraseni."
"Minä odotan", vastasi rosvo katsahtaen ärsyttävästi ympärilleen.
"Näissä eräseuduissa, missä kaikki inhimilliset lait poljetaan maahan", jatkoi metsästäjä väräjävällä äänellä, "on ainoastaan Jumalan laki voimassa. Tämä laki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta, senhän tiedätte."
"Entä sitten?" kysäisi rosvo kuivasti.
"Oltuanne jo kymmenen vuotta laista ja omastatunnosta piittaamattoman rosvojoukon päällikkönä", jatkoi Ilomieli tyynesti, "on teistä tullut preirieiden kauhu. Te ryöstätte ja murhaatte valkoisia yhtä hyvin kuin punanahkojakin. Teillä ei ole mitään kotimaata, vain varkaudet ja ryöstöt kuuluvat ohjelmaanne. Matkailijoita, erämiehiä, metsästäjiä, gambusineja tai intiaaneja te ette kunnioita ettekä yleensä ketään, jonka murhaamisella voitte hankkia itsellenne kultaa. Vain muutama päivä sitten te hyökkäsitte rauhallisten matkailijoiden leiriin, jonka meksikolaiset te teurastitte säälittä. Tämän rikosten sarjan tulee päättyä, ja nyt sen loppu on vihdoinkin tullut. Me kaikki, intiaanit ja metsästäjät, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan teidät ja lukemaan teille preirien leppymätöntä lakia."
"Silmä silmästä, hammas hampaasta", ulvoivat läsnäolevat aseitaan heiluttaen.
"Erehdytte suuresti, hyvät isäntäni", vastasi rosvo varmalla äänellä, "jos luulette, että minä ojennan rauhallisesti kurkkuni puukon eteen kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Osasin epäillä sitä, mitä nyt puhutte, ja senvuoksi juuri olen ottanut turvajoukonkin mukaani. Seurassani on parikymmentä rohkeata miestä, jotka osaavat puolustautua, teillä ei siis ole minua vielä vallassanne."
"Katsokaahan ympärillenne, arvoisa herra, niin näette, mikä teitä odottaa."
Rosvo katsahti taakseen. Viisisataa kivääriä oli suunnattuina hänen joukkoansa kohti.
Vavistus kulki hänen jäseniensä kautta, ja hänen kasvonsa kävivät kuolonkalpeiksi. Rosvo ymmärsi, että häntä uhkasi kauhea vaara, mutta tovin mietittyään hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyen metsästäjän puoleen vastasi pilkallisella äänellä:
"No niin! Mistä johtuvat nuo uhkaukset, jotka eivät voi minua säikyttää? Tiedättehän varsin hyvin, että olen turvassa iskuiltanne. Kuten sanoitte, hyökkäsin muutama päivä sitten meksikolaisten matkailijoiden kimppuun, mutta tiedätte myöskin, että heistä tärkein henkilö nyt on minun vallassani! Jos uskallatte koskea hiuskarvaanikaan, saa kenraali, sen nuoren tytön eno, jota te turhaan koetatte temmata käsistäni, heti hengellään maksaa minua kohdanneen loukkauksen. Uskokaa minua, hyvät herrat, kun sanon: lakatkaa kauemmin yrittämästä säikähdyttää minua, luovuttakaa minulle hyvällä se tyttö, jota vaadin, tai vannon Jumalan nimessä, että kenraali tunnin kuluttua ei enää ole elävien joukossa!"
Äkkiä muuan mies tunkeutui joukon lävitse ja asettuen rosvon eteen huusi hänelle:
"Erehdytte, kenraali on vapaa!"
Tulija oli Uskollinen Sydän.
Kuului ilon sorinaa intiaanien ja metsästäjien riveistä, kun taas rosvot vavahtivat kauhusta.
Rangaistus
Kenraalin ja hänen kahden toverinsa ei ollut tarvinnut kauan olla epätietoisia.
Pitkän aikaa emmittyään nuo viisitoista miestä laskivat lautan rantaan ja syöksyivät kivääri ryntäysasennossa luolaan kamalasti ulvoen.
Pakolaiset juoksivat iloisina heidän luokseen.
Tulijoitten etunenässä he olivat huomanneet comanchien päällikön,Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven.
Tapahtumain kulku oli ollut seuraava:
Heti kun tohtori kapteenin seurassa oli mennyt luolaan, oli Kotkanpää, varmana siitä, että nyt oli keksinyt preirierosvojen pakopaikan, palannut ystäviensä luokse, joille oli kertonut sotajuonensa onnistumisesta. Ilomieli oli kiiruhtanut Uskollisen Sydämen luo, joka oli heti saapunut. Yhteisesti neuvoteltuaan olivat kaikki päättäneet hyökätä rosvojen kimppuun heidän pesäänsä toisten erämiespartioiden ja punanahkaosastojen preirielle hajaantuneina ja kallioiden suojaan kätkeytyneinä pitäessä vahtia luolan edustalla estääkseen rosvoja karkaamasta.
Olemme nähneet tämän toimenpiteen tulokset.
Kun he olivat ensi silmänräpäyksen omistaneet kokonaan riemastukselle sen johdosta, että olivat miekanlyönnittä onnistuneet tehtävässään, kiinnitti kenraali vapauttajiensa huomion siihen, että kymmenkunta roistoa nukkui luolassa ooppiumin huumaamina, jota urhoollinen tohtori oli heille syöttänyt. Rosvot sidottiin lujasti ja otettiin mukaan. Kun sitten eri partiot oli koottu yhteen, palasi joukko täyttä lentoa leiriin.
Suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Uskollisen Sydämen huudahduksen, mutta hänen ällistyksensä muuttui epätoivoksi, kun hän huomasi kenraalin tulevan esille, vaikka luuli hänen olevan hyvässä tallessa väkensä vartioimana.
Hän ymmärsi, että kaikki hänen tuumansa olivat menneet myttyyn, kaikki hänen suunnitelmansa tyhjiksi rauenneet, ja että hän tällä kertaa oli auttamattomasti menettänyt pelin.
Verivirta syöksähti hänen päähänsä, hänen silmänsä salamoivat ja kääntyen Uskollisen Sydämen puoleen hän sanoi käheällä ja katkonaisella äänellä:
"Hyvin pelattu! Mutta kaikki ei ole vielä lopussa meidän välillämme, niin totta kuin Jumala ja kosto elää!"
Hän liikahti kuin aikoen karauttaa ratsullaan karkuun.
Mutta Uskollinen Sydän tarttui rohkeasti hänen hevosensa suitsiin.
"Välimme eivät vielä ole selvät", sanoi hän.
Rosvo katsoi häneen tovin veristävin silmin ja kannustaen rajusti hevostaan pakoittaakseen metsästäjän hellittämään otteensa lausui raivon tukahduttamalla äänellä:
"Mitä minusta tahdotte?"
Iskien raudanlujalla nyrkillään hevosta, joka hirnahti tuskasta,Uskollinen Sydän sai sen pysymään paikallaan.
"Teidät on tuomittu", vastasi hän. "Teihin sovelletaan preirielakia."
Rosvo päästi kauhistavan naurun ja vetäen pistoolit vyöltään huusi raivostuneena:
"Onneton se, joka koskee minuun! Tie auki!"
"Ei", vastasi metsästäjä kylmästi. "Te olette nyt joutuneet vangiksi, tänään ette minulta pääse karkuun."
"Kuole siis!" kiljaisi rosvo suunnaten yhden pistooleistaan UskollistaSydäntä kohti.
Mutta nopeasti kuin ajatus heittäytyi Ilomieli, joka oli tuskallisesti seurannut hänen liikkeitään, ystävänsä eteen, ja tilanteen vakavuus teki hänen ketteryytensä kymmenkertaiseksi.
Laukaus kajahti. Luoti osui kanadalaiseen, joka vaipui verissään maahan.
"Ensimmäinen!" huudahti rosvo villisti nauraen.
"Toinen!" ulvahti Kotkanpää ja hyppäsi kuin pantteri rosvon hevosen selkään.
Ennenkuin kapteeni saattoi liikahtaakaan puolustautuakseen, oli intiaani vasemmalla kädellään tarttunut hänen pitkään tukkaansa, saaden kouraansa aika tukon, ja veti rajusti hänen päätään taaksepäin.
"Kirottu!" huusi rosvo koettaen turhaan vapautua ahdistajastaan.
Nyt tapahtui jotakin, mikä oli kauhusta jähmetyttää kaikki läsnäolevat.
Hevonen, jonka Uskollinen Sydän oli pysyttänyt paikallaan, oli päässyt vapaaksi ja raivoissaan sitä kohdanneesta iskusta ja kaksinkertaisesta taakasta, joka sillä oli selässään, se syöksähti vimmasta hullaantuneena lentoon, mielettömässä juoksussaan ruhjoen ja kaataen kaikki, mitä eteen sattui.
Mutta se kuljetti muassaan kahta ratsastajaansa, jotka sitkeästi painaen reitensä sen kylkiä vastaan taistelivat saadakseen toisensa surmatuksi ja kiemurtelivat kuin käärmeet eläimen selässä.
Kuten sanoimme, Kotkanpää oli kiskonut rosvon pään taaksepäin, painoi polvensa hänen kupeitaan vastaan, päästi vihlovan sotahuudon ja heilutteli kauhistavasti puukkoaan vihollisensa otsan edessä.
"Tapa minut, heittiö!" ulvoi rosvo ja kohottaen äkillisellä liikkeellä vasemman kätensä, jossa hänellä vielä oli pistooli, laukaisi aseensa, mutta luoti katosi avaruuteen.
Comanchipäällikkö katsoi kapteeniin tarkasti.
"Olet raukka!" sanoi hän halveksivasti, "ja vanha akka, joka pelkäät kuolemaa."
Samalla kun hän painoi rosvoa voimakkaasti polvellaan, työnsi hän puukon hänen niskaansa.
Kapteeni päästi korvia repivän huudon, joka sekaantui päällikön voitonulvontaan.
Hevonen kompastui puun juureen ja kaatui nurin. Molemmat taistelijat vierivät maahan.
Yksi heistä nousi pystyyn, comanchipäällikkö, joka heilutti rosvon veristä päänahkaa.
Kapteeni ei kuitenkaan ollut vielä kuollut. Mielettömänä raivosta ja tuskasta ja veren sokaisemana, joka valui virtanaan hänen silmilleen, hän nousi pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun, joka ei ollut odottanut tällaista hyökkäystä.
He kävivät nyt toisiinsa käsiksi koettaen kaataa toisensa nurin ja upottaa toistensa ruumiiseen puukon, jolla kumpikin oli varustettu.
Useita erämiehiä juoksi eroittamaan heitä.
Kun he saapuivat heidän luokseen, oli kaikki jo lopussa.
Kapteeni virui maassa, kahvaa myöten upotettu Kotkanpään puukko sydämessään.
Rosvot, joita heitä ympäröivät erämiehet ja intiaanisoturit olivat pitäneet kurissa, eivät yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan, joka olisikin ollut mahdoton.
Huomatessaan kapteeninsa kaatuneen Frank selitti toveriensa puolesta, että he antautuvat.
Uskollisen Sydämen viittauksesta he heittivät luotaan aseensa, jonka jälkeen heidät sidottiin.
Ilomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut hänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei kuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa erämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.
Kotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin vaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.
"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille", sanoi hän. "He odottavat veljeäni."
"Seuraan veljeäni", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet saapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän joukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita metsästäjiä.
Piipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti neljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin päällikölle tuon pitkän piipun.
Kun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten vanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään neuvoston jäseniä lausui:
"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka Elämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle vangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa ryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne, varastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät lännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka sinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat virrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää teidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte, soturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät puukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä odotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut valtaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on päättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme jaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon julmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili vuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta. Kiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?"
Lausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä, juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.
Uskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut vastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:
"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni", lausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, "sanat, jotka kunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus vaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus on kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa tahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka huomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin älkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme heitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet, joilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille roistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät emme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän päällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo saanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen samalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa. Älkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee, ja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit metsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?" [Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]
Neuvoston jäsenet olivat tarkkaavina kuunnelleet nuoren miehen puhetta. Päälliköt olivat hyväntahtoisina hymyilleet yleville ajatuksille, joita hän oli esittänyt, sillä kaikki, sekä intiaanit että erämiehet, rakastivat ja kunnioittivat häntä. Kotkanpää nousi seisomaan.
"Veljeni Uskollinen Sydän on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen ikävuotensa ovat luvultaan pienet, mutta hänen viisautensa on suuri. Olemme onnelliset voidessamme osoittaa hänelle ystävyyttämme. Teemme, niinkuin hän haluaa."
"Kiitos", vastasi Uskollinen Sydän lämpimästi, "kiitos, veljeni. Comanchikansa on suurta ja jaloa kansaa, jota rakastan. Olen onnellinen, kun olen päässyt sen suosioon."
Neuvottelu päättyi, ja päälliköt poistuivat majasta. Vankeja, jotka oli koottu yhteen ryhmään, vartioi tarkasti muudan soturiosasto.
Julkinen kuuluttaja kutsui koolle kaikki heimokunnan jäsenet ja kylään hajaantuneet metsästäjät.
Kun kaikki olivat koolla, ryhtyi Kotkanpää puhumaan. Kääntyen rosvojen puoleen hän lausui:
"Valkoiset koirat! Nyt on mahtava comanchikansa, jonka laajat metsästysalueet käsittävät suuren osan maan pintaa, etevien päälliköittensä kautta päättänyt kohtalostanne. Elettyänne kuin villit pedot kavahtakaakin kuolemasta pelkurien, vanhojen akkojen tavalla. Olkaa rohkeita, kenties silloin Elämän Herra säälii teitä ja ottaa teidät kuoltuanneeskennaniin, siihen nautinnon paikkaan, missä ikuisesti metsästelevät ne rohkeat miehet, jotka ovat pelotta katsoneet kuolemaa silmiin."
"Olemme valmiit", vastasi Frank tyynesti, "kiinnittäkää meidät kidutuspaaluun, keksikää mitä julmimpia kidutuksia. Kuitenkaan ette näe meidän kalpenevan."
"Veljemme Uskollinen Sydän", jatkoi päällikkö, "on puhunut puolestanne. Teitä ei kiinnitetä kidutuspaaluun. Päälliköt sallivat teidän itse valita kuolintapanne."
Nyt tuli näkyviin muuan niiden valkoihoisten luonteelle ominainen piirre, jotka kauan elettyään preiriellä ovat alkaneet luopua esi-isiensä tavoista omistaakseen intiaanien käsityskannan. Kotkanpään tekemä ehdotus synnytti rosvoissa suuttumuksen myrskyn.
"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?" huudahti Frank. "Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän, että kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan, mikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi. Se, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me panisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat käsiimme."
Kun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun taas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.
"Koirat! kaniinit!" ulvoivat he, "comanchit ovat vanhoja akkoja, joille pitäisi antaa hameet."
Uskollinen Sydän astui esille.
Syntyi jälleen hiljaisuus.
"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat", puhui hän; "se, että annamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan kunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on väkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää kädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana ollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se, joka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin kuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan."
Tavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän sanoja.
Rosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät ristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:
"Hyväksymme!"
Joukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä, tuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa näytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.
"Vapauttakaa vangit siteistä", komensi Uskollinen Sydän.
Käsky pantiin heti toimeen.
"Puukko tänne!" sanoi Frank.
Metsästäjä antoi sen hänelle.
"Kiitos ja hyvästi", lausui rosvo varmalla äänellä ja puoleksi avaten puseronsa upotti, hitaasti ja hymyillen kuin olisi nauttinut kuolemisestaan, puukon kahvaa myöten rintaansa.
Hänen kasvonsa kävivät vähitellen kuolonkalpeiksi, ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Luoden ympärilleen harhailevia katseita hän hoippui kuin juopunut ja kaatui maahan.
Hän oli kuollut.
"Minun vuoroni!" huudahti seuraava rosvo ja kiskaistuaan vielä höyryävän väkipuukon toverinsa haavasta työnsi sen rintaansa.
Hän vaipui edellisen ruumiin päälle.
Hänen jälkeensä oli kolmannen rosvon vuoro, sitten neljännen ja niin edespäin. Kukaan ei empinyt, kukaan ei osoittanut heikkouden merkkejä, kaikki kaatuivat hymyillen ja kiittäen Uskollista Sydäntä kuolemasta, joka oli hänen ansiotaan.