Hämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta tunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas äkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä vaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:
"Ihminen!…"
Musta Hirvi
Jokainen pysähtyi.
Erämaassa sana ihminen merkitsee melkein aina vihollista.
Ihminen on preiriellä lähimmäiselleen peloittavampi kuin julmin villipeto.
Ihminen merkitsee kilpailijaa, pakollista liittolaista, joka väkevämmän oikeuteen perustuen tulee jakamaan saaliin ensimmäisen valtaajan kanssa ja usein, ellei aina, yrittää korjata viimemainitun työläiden ponnistusten tulokset.
Valkoihoiset, intiaanit tai sekarotuiset tervehtivätkin toisiaan tavatessaan preiriellä aina varoen, korvat hörössä ja sormi rihlakiväärin liipasimella.
Kun oli kuulunut sana ihminen, olivat kenraali ja lancerot kiireesti valmistautuneet äkillistä hyökkäystä vastaanottamaan ladaten aseensa ja piiloutuen parhaansa mukaan pensaitten suojaan.
Viidenkymmenen askeleen päässä seisoi mies, joka pyssynperä maassa ja molemmin käsin pidellen pitkän rihlapyssyn piippua tarkkaili heitä tutkien.
Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli tarmokkaat piirteet, avoin ja päättäväinen katse.
Hänen pitkä, huolellisesti kammattu tukkansa oli palmikoitu ja sidottu saukonnahkarihmoilla ja erivärisillä nauhoilla.
Siro, nahkainen metsästyspusero ulottui polviin asti; erikoiskutoiset säärystimet, joissa oli nauhat ja tupsut ja paljon helistimiä, suojasivat hänen jalkojaan. Jalkineina oli pari mainioita mokkasineja, joita koristivat tekohelmet.
Heleänpunainen loimi riippui hänen olkapäillään, ja vyötäisillä oli punainen vyö, johon oli pistetty kaksi pistoolia, veitsi ja intiaanipiippu.
Hänen kiväärinsä oli kauniiksi maalattu sinoberivärillä ja koristettu pienillä kuparinauloilla.
Jonkun askeleen päässä hänestä hänen hevosensa söi terhometsässä.
Omistajansa tavoin oli sekin mitä eriskummaisimmin koristettu. Se oli sinoberilla tehty täplikkääksi ja juovikkaaksi, suitset ja häntävyö oli koristettu tekohelmillä ja nauharuusuilla, pää, harja ja häntä runsaasti somistettu kotkansulilla, jotka heiluivat tuulessa.
Huomatessaan tämän miehen kenraali ei voinut pidättää hämmästyksen huutoa.
"Mihin intiaaniheimoon tuo mies kuuluu?" kysyi hän oppaalta.
"Ei mihinkään", vastasi viimemainittu.
"Mitä? Eikö mihinkään?"
"Ei! Hän on valkoihoinen metsästäjä."
"Ja tuolla tavalla pukeutunut!"
Opas kohautti olkapäitään.
"Olemme preiriellä", sanoi hän.
"Se on totta", mutisi kenraali.
Mies, jota olemme kuvailleet, kyllästyi varmaankin edessään olevan pienen joukon varovaiseen käyttäytymiseen ja halusi päästä selville siitä, mitä hänen puolestaan oli tehtävä. Siksi hän päättäväisesti alkoi puhua.
"Ohoo, mitä lemmon väkeä te olette", lausui hän englanninkielellä, "ja mitä te tulette täältä etsimään?"
"Caramba!" vastasi kenraali heittäen kiväärin luotaan ja käskien seuralaistensa tehdä samoin. "Me olemme matkalaisia, jotka olemme lopen uuvuksissa pitkän matkan jälkeen. Aurinko paahtaa kuumasti, pyydämme siis teiltä lupaa saada levätä hetken aikaa majassanne."
Koska nämä sanat oli lausuttu espanjaksi, vastasi erämies samalla kielellä.
"Tulkaa pelotta!Musta Hirvion hyvä paholainen, kun häntä ei aiota suututtaa. Saatte käyttää hyväksenne sitä vähää, mitä minulla on, ja tehköön se teille hyvää."
Kuullessaan nimen Musta Hirvi opas ei voinut pidättää säikähdystä ilmaisevaa liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta siihen ei hänellä ollut aikaa, sillä metsästäjä oli heittänyt kiväärin olalleen, yhdellä hyppäyksellä lentänyt satulaan ja lähestynyt meksikkolaisia jo aivan likelle.
"Majani on muutaman askeleen päässä täältä", sanoi hän kenraalille. "Jos señorita haluaa maistaa hyvin paistettua biisoninlihaa, niin olen valmis sen kohteliaisuuden hänelle osoittamaan."
"Ei mikään ole sen ystävällisempää. Kiitämme tarjouksesta", lausui kenraali.
"Minä puolestani kaipaan etupäässä lepoa", huomautti nuori tyttö.
"Kaikki tulee aikanaan", sanoi erämies opettavasti, "sallitteko minun muutamaksi hetkeksi astua oppaanne tilalle?"
"Kuten tahdotte", myöntyi kenraali, "menkää, me seuraamme teitä."
"Siis matkaan", huudahti erämies asettuen joukon etunenään. Samassa hänen silmänsä sattumalta osuivat oppaaseen, ja hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät. "Hm!" mumisi hän hampaittensa välistä, "mitä tämä merkinnee? Saammehan nähdä", lisäsi hän.
Kiinnittämättä sen enempää huomiota tähän mieheen ja osoittamatta tuntevansa hänet hän antoi lähtökäskyn.
Kun joukkue oli jonkun aikaa vaiteliaana marssinut jokseenkin leveän joen rantaa pitkin, teki erämies jyrkän mutkan ja kääntyi sivulle päin tunkeutuen takaisin metsään muiden seuratessa häntä.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän, "että vaivaan teitä kulkemaan tätä kiertotietä, mutta täällä on majavalammikko, ja pelkään säikäyttää sen asujaimia."
"Oi!" huudahti nuori tyttö, "olisin niin iloinen saadessani nähdä noiden uutterien eläinten puuhia!"
Erämies pysähtyi.
"Se käy varsin helposti päinsä, señorita", sanoi hän, "jos vain tahdotte seurata minua seuralaistenne jäädessä tänne meitä odottamaan."
"Kyllä! Kyllä!" vastasi doña Luz kiitollisena, mutta malttaen mielensä hän äkkiä lisäsi: "Anteeksi, mutta enoni"…
Kenraali katsahti erämieheen.
"Mene, lapseni, odotamme sinua täällä", sanoi hän.
"Kiitos, eno", huudahti nuori tyttö iloisena hypäten alas satulasta.
"Vastaan hänestä", lausui erämies vilpittömästi, "älkää lainkaan pelätkö!"
"En pelkää mitään uskoessani hänet teidän huostaanne, ystäväni", vastasi kenraali.
"Kiitos!" ja viitaten merkiksi doña Luzille Musta Hirvi katosi hänen kanssaan pensaitten ja puiden sekaan.
Kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, pysähtyi erämies. Kuunneltuaan tarkasti ja silmäiltyään joka puolelle ympärilleen hän kääntyi nuoren tytön puoleen ja laskien kevyesti kätensä hänen käsivarrelleen sanoi:
"Kuulkaa!"
Doña Luz pysähtyi levottomana ja vavisten.
Erämies huomasi hänen mielentilansa.
"Älkää pelätkö", jatkoi hän, "minä olen kunniallinen mies, ja te olette yhtä varmassa turvassa, vaikka olettekin yksin täällä erämaassa kanssani, kuin jos olisitte Meksikon tuomiokirkossa pääalttarin juurella."
Nuori tyttö katsahti salavihkaa erämieheen. Omituisesta puvusta huolimatta oli hänen kasvoillaan sellainen vilpittömyyden leima, ja hänen silmänsä olivat niin lempeät ja kirkkaat, kun hän katsahti tyttöön, että tämä tunsi jälleen rauhoittuvansa.
"Puhukaa", sanoi hän.
"Kuulutte, sillä nyt tunnen teidät, siihen ulkomaalaisjoukkueeseen, joka jo muutaman päivän on tutkinut preirietä joka suunnalla, eikö niin?"
"Kyllä."
"Joukossanne on kummallinen mies, jolla on vihreät silmälasit ja vaalea tekotukka ja joka huvittelee, en tiedä mistä syystä keräämällä kasveja ja kiviä sensijaan, että koettaisi kunnon metsästäjän lailla pyydystää majavia tai kaataa kuusipeuroja."
"Tunnen miehen, josta puhutte. Hän kuuluu tosiaankin joukkoomme, ja on sangen etevä lääkäri."
"Sen tiedän, hän on sen itse minulle sanonut, hän kulkee usein tätä kautta, olemme hyviä ystäviä. Pulverilla, jonka hän pakoitti minut nauttimaan, hän täydellisesti poisti minusta kuumeen, joka jo kahden kuukauden aikana oli minua kiusannut ja josta en päässyt vapaaksi."
"Sepä hauskaa. Olen iloinen lääkkeen vaikutuksesta."
"Haluaisin tehdä jotakin hyväksenne, osoittaakseni kiitollisuuttani tästä palveluksesta."
"Kiitos, ystäväni, mutta en todellakaan tiedä, miten te voisitte olla minulle hyödyksi, paitsi että näytätte minulle majavat."
Erämies painoi päänsä alas.
"Ehkä toisella tavalla", sanoi hän, "ja kenties pikemmin kuin luulettekaan. Kuulkaa minua tarkkaavaisesti, señorita. Olen vain köyhä mies, mutta täällä preiriellä tiedämme asioita, joita Jumala meille ilmaisee, koska elämme kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Haluan antaa teille neuvon: mies, joka palvelee teitä oppaana, on paatunut konna, sellaiseksi hänet tunnetaan kaikkialla lännen preirieillä. Erehdyn suuresti, ellei hän saata teitä jonkun salakavalan väijytyksen alaiseksi. Täällä on runsaasti pahanilkisiä lurjuksia, joiden kanssa hän voi tehdä sopimuksen teidän turmiostanne tai ainakin ryöstämisestänne."
"Oletteko varma siitä, mitä sanoitte?" huudahti nuori tyttö kauhistuneena näistä sanoista, jotka, merkillistä kyllä, pitivät yhtä sen kanssa, mitä Uskollinen Sydän oli sanonut.
"Olen siitä yhtä varma kuin joku henkilö yleensä voi väittää asiasta, josta hänellä ei ole todistuksia. Toisin sanoen: Lörpön entisyyden perusteella täytyy hänen puoleltaan odottaa kaikkea. Uskokaa minua, ellei hän vielä ole teitä pettänyt tekee hän sen ennen pitkää."
"Hyvä Jumala. Varoitan kyllä enoani!"
"Sitä karttakaa tekemästä, sillä silloin olisi kaikki menetetty! Roistoja, joiden kanssa hän on liittoutunut tai kohta liittoutuu, ellei hän vielä ole sitä tehnyt, on paljon, lukemattomia, ja he tuntevat täydellisesti preirien."
"Mitä on siis tehtävä?" kysyi nuori tyttö tuskastuneena.
"Ei mitään. Pitää odottaa ja huolellisesti tarkata kaikkia oppaanne puuhia hänen sitä huomaamattaan."
"Mutta…"
"Ymmärrätte hyvin", keskeytti hänet erämies, "että kun kehoitan teitä pitämään häntä silmällä, se ei tarkoita sitä, että hetken tullessa ja tarvitessanne apuani jättäisin teidät pulaan."
"Sen uskon."
"No niin, menetelkää seuraavasti. Heti kun olette varma siitä, että oppaanne pettää teitä, te lähetätte luokseni vanhan hupsun lääkärinne. Häneenhän voitte luottaa, vai mitä?"
"Täydellisesti."
"Hyvä. Lähetätte siis hänet luokseni, kuten sanoin, ja käskette hänen lausua minulle vain: Musta Hirvi. Musta Hirvi olen minä."
"Tiedän sen, sanoitte jo sen meille."
"Mainiota, hän siis sanoo minulle: 'Musta hirvi, hetki on tullut'. Ei muuta. Muistatteko nyt nuo sanat?"
"Tarkalleen. En vain oikein ymmärrä, miten se saattaisi meitä hyödyttää."
Erämies hymyili salaperäisen näköisenä.
"Hm!" sanoi hän hetken kuluttua, "nuo muutamat sanat toimittavat kahden tunnin kuluessa avuksenne viitisenkymmentä preirien rohkeinta miestä. Miehiä, jotka päällikkönsä viittauksesta antavat tappaa itsensä pelastaakseen teidät niiden käsistä, jotka mahdollisesti ovat teidät riistäneet, kuten aavistan tapahtuvan."
Hetkisen oltiin vaiti, doña Luz näytti vaipuneen ajatuksiin.
Erämies hymyili.
"Älkää hämmästykö sitä innokasta harrastusta, jota teitä kohtaan osoitan", sanoi hän; "muuan mies, jonka täydessä vallassa olen, on vannottanut minua huolehtimaan teistä hänen ollessaan pakosta muualla."
"Mitä tarkoitatte?" kysäisi tyttö uteliaana, "kuka mies se on?"
"Hän on metsästäjä, joka hallitsee kaikkia valkoisia metsästäjiä preiriellä. Tietäen, että Lörppö toimii oppaananne, hän arvelee, että tämä mestitsi aikoo johtaa teidät väijytyksen uhriksi."
"Mutta mikä on sen miehen nimi?" huudahti tyttö tuskaisella äänellä.
"Uskollinen Sydän. Luotatteko minuun nyt?"
"Kiitos, ystäväni, kiitos", vastasi nuori tyttö innostuneena, "en unohda suositustanne, ja vaaran uhatessa, jos sellainen onnettomuudekseni tulee, aion muistuttaa teille lupauksestanne."
"Ja siinä teette oikein, señorita, sillä silloin se on ainoa pelastuksen tie, mikä teillä on jälellä. Lähtekäämme! Olette ymmärtänyt minut, kaikki on hyvin, pitäkää salaisuutenanne keskustelumme. Ennen kaikkea älkää näyttäkö, että olette puhellut tästä asiasta kanssani. Tuo kirottu mestitsi on tarkkavainuinen kuin majava. Jos hän vain epäileekin jotakin, niin hän luikertelee sormienne lomitse kuin kyy, joka hän onkin."
"Olkaa huoletta, minä olen mykkä."
"Jatkakaamme nyt matkaamme majavalammelle. Uskollinen Sydän huolehtii teistä."
"Hän on jo kerran pelastanut henkemme, preirien tulipalossa", huudahti tyttö innostuneesti.
"Ah, ah!" mutisi erämies katsahtaen häneen omituisesti, "kaikki on siis parhain päin"; sitten hän lisäsi kovaa: "Olkaa huoletta, señorita, jos kohta kohdalta seuraatte teille antamiani neuvoja, ei teille tapahdu preiriellä mitään pahaa, olkoot sitten millaisia hyvänsä ne petolliset juonet, joiden uhriksi joudutte."
"Oi!" huudahti tyttö haltioissaan, "vaaran hetkellä en epäröi rientäessäni turviinne, sen vannon!"
"Asia on siis sovittu", lausui Musta Hirvi hymyillen; "nyt lähtekäämme katsomaan majavia."
He jatkoivat marssiaan, ja muutaman minuutin kuluttua he saapuivat metsän reunaan.
Silloin erämies pysähtyi viitaten nuorelle tytölle merkiksi, että hän pysyisi liikkumattomana, ja kääntyen häneen päin kuiskasi:
"Katsokaa."
Majavat
Nuori tyttö työnsi syrjään pajujen oksat ja kurottaen päänsä eteenpäin katseli.
Majavat eivät olleet uutteran yhteiskuntansa patoamistyöllä katkaisseet ainoastaan itse pääjoen juoksua, vaan vieläpä kaikki siihen virtaavat joet, niin että ympäröivä maa oli muuttunut laajaksi rämeeksi.
Yksi ainoa majava työskenteli tällä hetkellä pääsulun luona, mutta pian ilmestyi viisi muuta tuoden muassaan puunpalasia, savea ja kiviä. Sitten ne kaikki yhdessä menivät eräälle kohtaa sulkua, joka, sen huomasi nuori tyttökin, kaipasi korjausta. Ne laskivat kantamuksensa sortuneeseen paikkaan ja sukelsivat veteen, mutta ilmestyivät melkein heti senjälkeen takaisin pinnalle.
Kukin niistä toi mukanaan määrätyn kantamuksen savea, jota ne käyttivät muurilaastina liittääkseen yhteen puunpalaset ja kivet ja valmistaakseen niistä tukevan kohdan patoon. Kerta toisensa jälkeen ne poistuivat palatakseen jälleen tuomaan savea ja puunpalasia. Muuraustyötä jatkui, kunnes repeämä oli kokonaan korjattu.
Kun työ oli valmis, alkoivat nuo viisaat eläimet hauskutella ajamalla toisiaan takaa lammessa. Ne sukelsivat veteen tai uiskentelivat sen pinnalla lyöden vettä hännällään, niin että se räiskyi.
Doña Luz katseli yhä ihastuneempana tätä erikoista näytelmää. Hän olisi mielellään jäänyt vaikka koko päiväksi ihailemaan näitä merkillisiä eläimiä.
Sillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle pari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina katselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat mielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös mäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen tähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään nuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä eroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä istumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan kuin apina, joka jyrsii pähkinää.
Majavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen saavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli läpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne sitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne olisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan poikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä viipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja majavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja katosivat äkkiä.
Kenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin kauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen paljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle näkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.
Pieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä hän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta säteiltä.
Doña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä kiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon, jonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen Mustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja siitä, miten niitä metsästetään.
Erämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät yksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa korvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan pakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan pyytää.
"Kuulkaas, señorita", sanoi hän, "punanahat sanovat, että majava on ihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas, ymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee, ryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät työtä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta, josta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria puita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua. Ne leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne vesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon. Niiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina ruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista ovat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla rakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä rajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden."
"Kaikki tuohan on varsin merkillistä", lausui nuori tyttö.
"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki", jatkoi erämies. "Keväällä, jolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee kuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle. Se pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa matkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden hentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan elämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja poikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi."
"Täytyy tunnustaa", huomautti kenraali, "että tämä eläin on luomakunnan merkillisimpiä."
"Niin", puuttui doña Luz puheeseen, "en voi ymmärtää, missä tarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä."
"Mitä tarkoitatte, señorita?" vastasi erämies filosofisesti. "Kaikki eläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on varsin arvokas."
"Tosiaankin", myönsi kenraali. "Mutta miten toimitatte tuon metsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä. Useimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen huolellisesti", lisäsi hän.
"Totta kyllä", vastasi Musta Hirvi, "mutta kokemus on varustanut tottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen vähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka viimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen varjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä pesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen pyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa vedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai hiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja johon sivelläänrohtoa, — niin nimitetään syöttiainetta, jota yleensä käytetään, — asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan yläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan pyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa syötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle syöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen. Kauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee kuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee jonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja hukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta kallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan pyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä uidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu myöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia jäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin käyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne lähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen vireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne sulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan."
"Miten silloin menetellään?" kysyi nuori tyttö.
"Silloinko?" toisti Musta Hirvi. "Sellaisissa tapauksissa meillä on vain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme, tunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään toisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani."
Matkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty punotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä. Hoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden erämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän mukavuuksiin.
Vaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti vieraita sisään.
Toinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä bisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan ateriaksi.
Mies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja kurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä, jotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa oli.
Maailmassa ei tosiaankaan ole vaarallisempaa, rasittavampaa ja vähemmän tuottavaa ammattia kuin erämiehen. Nuo ihmisparat saavat usein havaita joko intiaanien tai muiden metsästäjien ryöstäneen heidän vaivalla hankkimansa saaliin, heiltä nyljetään päänahka tai heidät teurastetaan, eikä kukaan koskaan ota selvää, mihin he ovat joutuneet.
"Istuutukaa, señorita, ja te myöskin hyvät herrat", sanoi Musta Hirvi kohteliaasti. "Niin vähäpätöinen kuin kotini onkin, on se kuitenkin siksi suuri, että siinä on tilaa teille kaikille."
Matkailijat vastaanottivat kiitollisina pyynnön. He laskeutuivat maahan, ja pian he olivat pitkällään kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla, joita peittivät karhun-, hirven- ja bisoninnahat.
Aterian, oikean metsästäjien aterian, aikana juotiin palan paineeksi muutamia kupillisia mainiota mezcal-viiniä, jota kenraali aina kuljetti mukanaan retkillään ja jota erämiehet arvostelivat hyväksi, kuten se ansaitsikin.
Sillä aikaa kun doña Luz, opas ja lancerot nauttivat päivällisunta antaakseen auringonsäteiden synnyttämän lämmön vähän haihtua, pyysi kenraali Mustaa Hirveä kanssaan kävelemään ja poistui hänen seurassaan majasta.
Heti kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, istuutui kenraali erään ebenpuun juurelle pyytäen seuralaistansa tekemään samoin, minkä tämä tekikin.
Hetken aikaa vaiti oltuaan kenraali alkoi puhua:
"Ystäväni", sanoi hän, "sallikaa minun ensin kiittää teitä suuresta vieraanvaraisuudestanne. Täytettyäni tämän velvollisuuteni haluaisin tehdä teille eräitä kysymyksiä."
"Caballero!" vastasi erämies vältellen. "Olette kai kuullut, mitä punanahat sanovat. 'Vedä joka sanan välissä haiku piipustasi harkitaksesi visusti sanojasi.'"
"Puhutte minulle kuin varovainen mies ainakin, mutta olkaa levollinen. Minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kysellä teiltä sellaista, mikä kuuluu ammattisalaisuuksiinne, tai mitään muutakaan, joka koskisi henkilökohtaisesti teitä itseänne."
"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä, etten emmi tehdä mieliksenne."
"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka kauan olette asunut preiriellä?"
"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä pitkäksi aikaa."
"Partioelämä siis miellyttää teitä?"
"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena, kestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena kaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa luontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä mielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan kaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen viheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä elämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään verrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan keuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää hänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä hänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten harrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä erämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa laajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa se, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan herra."
Lausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen kasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti suoristausi yleväksi.
Kenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille viiksilleen.
"Se on totta", sanoi hän surumielisenä, "tämä elämä tarjoaa outoa riemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia, ettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te saavuitte?"
"Tulin Quebecista. Olen kanadalainen."
"Vai niin."
Syntyi hetken vaitiolo, ja sitten kenraali jatkoi:
"Eikö toverienne joukossa ole meksikolaisia?"
"On, useita."
"Haluaisin saada tietoja heistä."
"Vain yksi mies voi niitä teille antaa, mutta se mies ei, ikävä kyllä, ole tällä hetkellä täällä."
"Ja mikä on hänen nimensä?"
"Uskollinen Sydän."
"Uskollinen Sydän", toisti kenraali vilkkaasti. "Muistelen tuntevani sen miehen."
"Todellako?"
"Oh! Hyvä Jumala, mikä kova onni!"
"Kenties teidän on helpompi kuin luulettekaan hänet tavata, jos tosiaankin haluatte hänet nähdä."
"Haluaisin äärettömän mielelläni!"
"Olkaa siis levollinen. Kohta saatte hänet nähdä."
"Mitenkä niin?"
"No, aivan yksinkertaisesta syystä! Uskollinen Sydän virittää ansoja aivan lähellä minua. Minä huolehdin niistä tällä hetkellä, mutta ei kestä kauan, ennenkuin hän palaa."
"Oi, jospa Jumala soisi, että puheenne pitäisi paikkansa!" lausui kenraali liikutettuna.
"Heti kun hän saapuu, ilmoitan siitä teille, ellette jo siihen mennessä ole lähtenyt leiristänne."
"Tiedättekö sitten, minne joukkoni on leiriytynyt?"
"Täällä erämaissa me tiedämme kaikki", vastasi erämies hymyillen.
"Luotan lupaukseenne."
"Teillä on sanani, kenraali."
"Kiitos."
Samassa doña Luz tuli ulos majasta, viitaten Mustalle Hirvelle merkiksi siitä, että tämä olisi vaiti. Kenraali kiirehti häntä vastaan.
Matkalaiset nousivat ratsuilleen ja kiitettyään erämiehiä heidän sydämellisestä vieraanvaraisuudestaan lähtivät takaisin leirille.
Petos
Paluumatka oli ikävä. Kenraali oli vaipunut syviin mietteisiin keskusteltuaan erämiehen kanssa, doña Luz ajatteli varoitusta, joka hänelle oli annettu, opas, jonka Mustan Hirven keskustelut nuoren tytön ja kenraalin kanssa olivat tehneet levottomaksi, aavisti salaa jotakin, mikä käski häntä pitämään varansa. Ainoastaan molemmat lancerot kulkivat huolettomina tietämättä näytelmästä, jota esitettiin heidän ympärillään ja ajatellen vain yhtä asiaa, nimittäin lepoa, joka heitä odotti leiriin saavuttua.
Lörppö tähyili lakkaamatta levottomasti ympärilleen näyttäen etsivän apujoukkoja tiheistä pensaikoista, joiden lävitse pieni joukko vaiteliaana kulki.
Päivä läheni loppuaan, aurinko oli aivan kohta menevä mailleen, ja aika-ajoin metsän salaperäiset asukkaat jo kiljuivat kolkosti.
"Onko vielä pitkä matka jäljellä?" kysyi kenraali äkkiä.
"Ei", vastasi opas, "tuskin tunnin matka enää."
"Kiirehtikäämme siis kulkuamme. En halua, että yö meidät yllättää näissä tiheiköissä."
Joukko lähti ratsastamaan täyttä ravia, joka vähemmässä kuin puolessa tunnissa vei heidät leirin etuvarustuksille.
Kapteeni Aguilar ja tohtori tulivat matkalaisia vastaan heidän saapuessaan.
Illallinen oli valmis ja oli heitä odottanut jo kauan. Ruvettiin syömään.
Mutta alakuloisuus, joka muutama tunti sitten näytti vallanneen kenraalin ja hänen sisarentyttärensä, kasvoi sensijaan että olisi vähentynyt. Aterian aikana tämä kävi ilmi. Jokainen söi kaikessa kiireessä lausumatta sanaakaan. Kun oli lopetettu, erosivat kaikki ottaen tekosyyksi päivän rasitukset mennäkseen muka levolle, mutta todellisuudessa saadakseen olla yksin ja pohtia päivän tapauksia.
Opas ei myöskään ollut hyvällä tuulella. Paha omatunto, kun on puhe varovaisesta ihmisestä, on niin kiusallinen toveri yöllä kuin olla saattaa. Lörpöllä oli kaikista omistatunnoista pahin, eikä hänellä ollutkaan halua nukkua. Hän käyskenteli leirissä etsien turhaan huolien ja kenties katumuksen kiusaamassa mielessään jonkunlaista keinoa päästäkseen vaaralliselta tieltä, jota oli kulkemassa. Mutta turhaan hän kidutti mielikuvitustaan. Ei mikään tullut hälventämään hänen pelkoaan.
Yö kuitenkin läheni. Kuu oli hävinnyt, ja läpinäkymätön pimeys leijaili hiljaiseksi käyneen leirin yllä.
Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan. Ainoastaan opas, joka oli tahtonut ottaa suorittaakseen ensimmäisen vahtivuoron, valvoi istuen eräällä tavaramytyllä. Kädet ristissä rinnoilla ja katse kiinteänä hän vaipui yhä synkempiin mietteisiin.
Äkkiä muuan käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa vain sanan: "Kennedy!"
Malttaen mieltään ja horjumattoman tyynenä, jotka ominaisuudet eivät koskaan haihdu intiaaneilta tai mestitseiltä, opas katsahti varovaisesti ympärilleen ollakseen varma siitä, että hän oli yksinään. Sitten hän tarttui käteen, joka yhä lepäsi hänen olallaan, ja vei muassaan miehen, joka oli häntä puhutellut ja vastustelematta seurasi häntä, erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa luuli olevansa turvassa kenenkään näkemättä.
Sillä hetkellä, jolloin molemmat miehet kulkivat teltan ohi, avautuivat puoliksi sen oviverhot äänettömästi, ja muuan varjo hiipi varovaisesti heidän perässään.
Kun he olivat kätkeytyneet tavaramyttyjen keskelle ja asettuneet istumaan aivan lähelle toisiaan puhuakseen matalalla äänellä ja hiljaa kuin henkäys, kuiskasi opas:
"Jumalan kiitos! Olen kärsimättömänä odottanut tuloasi, Kennedy."
"Tiesitkö siis, että minun piti tulla?" kysyi puhuteltu epäluuloisena.
"En, mutta toivoin."
"Kuuluuko mitään uutta?"
"Kyllä, paljonkin."
"Puhu, mutta pian."
"Sen aion juuri tehdä. Kaikki on menetetty."
"Häh! Mitä tarkoitat?"
"Sitä, mitä sanon. Tänään kenraali minun opastamanani meni…"
"Sen tiedän, näin teidät."
"Hitto vie! Miksi et hyökännyt kimppuumme?"
"Meitä oli vain kaksi."
"Minä olisin ollut kolmas. Molemmin puolin olisi ollut yhtä monta, kun kenraalilla oli vain kaksi lanceroa."
"Totta tosiaankin, en tullut sitä ajatelleeksi."
"Olit hullu, nyt olisi kaikki ohi, sensijaan että kaikki on luultavasti menetetty."
"Miten niin?"
"Häh!Carai!Sehän on selvää, kenraali ja hänen sisarentyttärensä ovat keskustelleet pitkän ajan tuon viekkaan Mustan Hirven kanssa. Tiedäthän, että hän jo kauan on minut tuntenut, hän on varmasti herättänyt heissä epäluuloja minua kohtaan."
"Miksi opastitkaan heidät majavalammelle?"
"Olisinko voinut aavistaakaan, että tapaisin siellä tuon kirotun erämiehen?"
"Meidän ammatissamme täytyy aavistaa kaikki."
"Olet oikeassa, olen tehnyt virheen! Mutta tällä hetkellä ei pahaa voi auttaa, sillä aavistan, että Musta Hirvi on tehnyt kenraalille tarkkaa tiliä kolttosistani."
"Hm! Se on todellakin oletettavaa. Mitä on siis tehtävä?"
"Toimittava niin pian kuin suinkin suomatta heille aikaa ryhtyä varokeinoihin."
"En mitään halua sen parempaa, minä puolestani, senhän tiedät."
"Kyllä. Missä on kapteeni? Onko hän palannut?"
"Tänä iltana hän saapui. Kaikki miehemme ovat piilossa luolassa. Meitä on neljäkymmentä."
"Bravo!Ah! Miksi ette saapuneet kaikki yhdessä sensijaan, että tulitte yksin. Näet, kuinka sopiva tilaisuus teillä olisi ollut. He nukkuvat kuin pähkinähiiret. Olisimme saaneet heidät käsiimme vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa."
"Olet oikeassa, mutta kaikkea ei voi edeltäpäin tietää. Asiaa muuten ei siten sovittu päällikön kanssa."
"Aivan niin. Miksi siis olet tullut?"
"Ilmoittaakseni sinulle, että olemme valmiina ja että odotamme vain merkkiäsi toimiaksemme."
"Katsokaamme, mitä olisi tehtävä. Neuvo minua!"
"Mitä hittoa! Tahdotko, että minä antaisin sinulle neuvoja? Tiedänkö minä muka, mitä täällä tapahtuu. Minunko pitäisi sanoa, miten sinun olisi toimittava?"
Opas mietti hetkisen, sitten hän kohotti päätään ja katsoi tarkkaavaisesti taivasta kohden.
"Kuulehan", jatkoi hän, "aamun tuloon on vielä kaksi tuntia."
"Niin on."
"Sinä palaat luolalle."
"Nyt hetikö?"
"Niin."
"Hyvä. Entä sitten?"
"Sanot kapteenille, että jos hän haluaa, niin luovutan hänen käsiinsä nuoren tytön vielä tänä yönä."
"Hm! Se tuntuu minusta vaikealta."
"Olet moukka."
"Mahdollista kyllä, mutta en käsitä kuinka?"
"Kuule siis. Leirin vartiointi toimitetaan seuraavalla tavalla: päivällä sotamiehet vartioivat vallituksilla, mutta kun he eivät ole tottuneet preirie-elämään ja kun heistä yöllä olisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä, olen muiden oppaiden avulla ottanut suorittaakseni vahdinpidon, kun taas sotamiehet saavat levätä."
"Sehän on varsin nerokasta", huomautti Kennedy naurahtaen.
"Eikö totta?" kysäisi Lörppö. "Te siis nousette ratsaille. Kun olette saapuneet kukkulan juurelle, tulee kuusi rohkeinta joukostanne minun luokseni. Heidän avullaan olen valmis sitomaan kaikki sotilaat vieläpä kenraalinkin heidän nukkuessaan sikeintä untaan."
"Kas vain, sepä vasta on suunnitelma."
"Niinkö arvelet?"
"Totta vieköön!"
"Hyvä. Saatuani kerran soltut hyvin sidotuiksi vihellän, jolloin kapteeni saapuu mukanaan toinen osa joukkoaan. Sitten hän, hiisi vie, järjestäköön asiansa nuoren tytön suhteen miten haluaa, minulla ei ole hommassa enää muuta tekemistä. Mitä siitä arvelet?"
"Mainiota."
"Tällä tavalla meidän ei tarvitse vuodattaa verta ja vältämme vaarallisia liikkeitä, joista en välitä, kun kerran voin ilman niitäkin tulla toimeen."
"Olet järkevä."
"Kah, ystäväiseni, kun toimittaa tämäntapaisia asioita, jotka onnistuessaan tarjoavat suuren palkkion, täytyy aina järjestää ne niin, että on kaikki onnistumismahdollisuudet."
"Tuo on oikeata perustelua. Suunnitelmasi muuten miellyttää minua äärettömästi ja panen sen pitemmittä siekailuitta toimeen, mutta sopikaamme ensin toiminnastamme välttääksemme väärinkäsityksiä, jotka aina ovat epämieluisia."
"Hyvä."
"Jos, kuten arvelen, päällikkö katsoo suunnitelmasi olevan kunnollisen ja uskoo, että se varmasti onnistuu, niin heti saavuttuamme kukkulan juurelle minä nousen tänne mukanani viisi uljasta miestä, jotka itse huolellisesti valitsen. Miltä suunnalta pyrkisin leiriin?"
"Siltä suunnalta, jumaliste, mistä jo kerran olet tullut leiriin, senhän tunnet."
"Entä sinä, missä sinä olet?"
"Aivan portin luona valmiina teitä auttamaan."
"Hyvä. Kaikesta on siis sovittu. Sinulla ei siis ole minulle enää mitään sanottavaa."
"Ei mitään."
"Sitten lähden."
"Niin, sitä parempi, mitä aikaisemmin."
"Olet aina oikeassa. Opasta minut sille paikalle, mistä minun on lähdettävä leiristä. On niin pimeä, että jos menen sinne yksin, niin joudun pian harhateille ja kompastun kenties johonkin nukkuvaan solttuun, mikä ei olisi onneksi asiallemme."
"Anna tänne kätesi."
"Kas tuossa."
Miehet nousivat ja alkoivat hiipiä sitä paikkaa kohti, jonka kautta kapteenin lähetin oli poistuttava, mutta samassa muuan varjo astui heidän eteensä ja lausui lujalla äänellä:
"Olette kavaltajia. Teidän on kuoltava."
Suuresta itsehillinnästään huolimatta molemmat miehet jäivät hetkeksi ällistyneinä seisomaan.
Antamatta heille aikaa saada takaisin mielenmalttiaan se henkilö, joka oli puhunut, laukaisi kaksi pistoolia aivan läheltä. Nuo onnettomat kirkaisivat kamalasti. Toinen kaatui, mutta hypäten kuin tiikerikissa toinen kiipesi puolustusvallien ylitse ja katosi, ennenkuin häntä olisi ehtinyt toistamiseen ampua. Kahden laukauksen kajahtaessa ja roistojen huudot kuullessaan olivat kaikki kavahtaneet unestaan leirissä. Jokainen syöksyi päätäpahkaa suojavarustuksille.
Kenraali ja kapteeni Aguilar saapuivat ensimmäisinä paikalle, missä kuvaamamme näytelmä oli tapahtunut.
He tapasivat doña Luzin seisomassa kaksi savuavaa pistoolia kädessään erään miehen vääntelehtiessä hänen jalkojensa juuressa kuolinkamppailussaan.
"Mitä tämä merkitsee, sisarentyttäreni? Taivaan nimessä, mitä on tapahtunut? Oletko haavoittunut?" kyseli kenraali epätoivoisena.
"Rauhoittukaa, eno. En ole haavoittunut", vastasi nuori tyttö, "olen vain rangaissut kavaltajaa. Kaksi heittiötä suunnitteli salavehkeitä yhteistä turvallisuuttamme vastaan. Toinen heistä pääsi karkuun, mutta luulen, että tämä tässä on jokseenkin pahasti haavoittunut."
Kenraali kumartui nopeasti kuolevan ylitse.
Soihdun valossa, jota hän piti kädessään, hän tunsi Kennedyn, saman oppaan, jonka Lörppö aikaisemmin oli väittänyt elävänä palaneen preirietulipalossa.
"Kah, kah", sanoi hän, "mitä tämä merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, eno", vastasi tyttö, "että ellei Jumala olisi tullut avukseni, niin olisi meidät tänä yönä yllättänyt rosvojoukko, joka on väijyksissä jonkun matkan päässä täältä."
"Älkäämme siis tuhlatko aikaa."
Ja kenraali kiiruhti kapteeni Aguilarin avustamana valmistautumaan ankaraan vastarintaan sen varalta, että heidän kimppuunsa koetettaisiin hyökätä.
Lörppö oli paennut, mutta leveä verijuova osoitti, että hän oli vaikeasti haavoittunut. Jos olisi ollut päivänaika, olisi koetettu ajaa häntä takaa ja kenties olisi onnistuttukin hänet saamaan kiinni, mutta kun oli pimeä ja kun lisäksi ei tiedetty, olivatko viholliset ehkä vielä väijyksissä ympäristössä, ei kenraali tahtonut, että hänen sotilaansa uskaltautuisivat leirin ulkopuolelle. Hän antoi mieluummin ilkiön koettaa pelastua.
Mitä Kennedyyn tulee, niin hän oli kuollut.
Kun ensi hälinä oli hälvennyt, tunsi doña Luz, jota nyt ei enää tilanteen aiheuttama vaara pitänyt jännitettynä, olevansa nainen. Hänen tarmonsa katosi, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen ruumiinsa värisi kouristuksentapaisesti. Hän lyyhistyi kokoon ja olisi kaatunut, ellei tohtori olisi ottanut häntä käsivarsilleen.
Hän kantoi hänen puolipyörtyneenä telttaan ja hoiti häntä huolellisesti, niinkuin hänen tilansa vaati.
Nuori tyttö tuli vähitellen tajuihinsa. Hänen mielensä tyyntyi, ja hänen ajatuksensa muuttuivat rauhallisiksi.
Muistaen suositukset, jotka Musta Hirvi hänelle oli antanut, hän ajatteli, että hetki oli tullut pyytää häntä täyttämään lupauksensa, ja viittasi tohtoria luokseen.
"Hyvä tohtori", sanoi hän viimemainitulle lempeästi, "haluaisitteko tehdä minulle suuren palveluksen?"
"Olen käskettävissänne, señorita."
"Tunnetteko erästä metsästäjää, joka on nimeltään Musta Hirvi?"
"Kyllä, täältä ei ole pitkä matka hänen majalleen. Se on lähellä erästä majavalampea."
"Häntä juuri tarkoitan, hyvä tohtori. No niin! Teidän täytyisi mennä minun puolestani hänen luokseen, mutta vielä tänään."
"Miksi niin, señorita?"
"Pyydän niin tekemään", taivutteli tyttö tohtoria hyväilevästi.
"Oh! Silloin saatte olla huoletta. Minä lähden", vastasi tämä.
"Kiitos!"
"Mitä minun on hänen luonaan tehtävä?"
"Kerrotte hänelle vain, mitä täällä tänä yönä on tapahtunut."
"No eikö muuta?"
"Ja sitten lisäätte, muistakaa tarkoin, seuraavat sanat, jotka ovat hänelle sana sanalta lausuttavat!"
"Olen pelkkänä korvana. Painan ne visusti muistiini."
"Musta Hirvi, hetki on tullut. Oletteko ymmärtänyt?"
"Täydellisesti, señorita."
"Vannokaa, että teette, mitä teiltä pyydän."
"Sen vannon", lupasi toinen juhlallisella äänellä. "Aamun koitteessa lähden etsimään erämiestä, kerron hänelle, mitä yöllä on tapahtunut ja lisään: Musta Hirvi, hetki on tullut. Siinäkö kaikki, mitä haluatte minun tekevän?"
"Niin, siinä kaikki, hyvä tohtori."
"Kas niin! Nukkukaa nyt levollisesti, señorita, vannon kautta kunniani tekeväni, mitä pyydätte."
"Kiitos", kuiskasi nuori tyttö suloisesti hymyillen ja puristaen hänen kättään.
Ja yön kauheista mielenliikutuksista väsyneenä hän laskeutui levolle vuoteelleen, jossa pian vaipui rauhalliseen ja virkistävään uneen.
Päivän koitteessa tuo kelpo oppinut — vaikka kenraali turhaan varoitteli häntä vaaroista, joiden alaisiksi hän vapaasta tahdostaan antautuisi — lähti leiristä ja laskeutui täyttä ravia alas kukkulalta, puisteltuaan päätään kaikelle, mitä hänen ystävänsä oli hänelle sanonut.
Saavuttuaan sitten metsään hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja karautti Mustan Hirven majaa kohti.
Kotkanpää
Kotkanpää oli yhtä varova kuin rohkeakin päällikkö ja tiesi, että hänellä olisi paljon pelättävää amerikkalaisten puolelta, ellei hän täydellisesti peittäisi jälkiänsä.
Yllätettyään menestyksellisesti valkoisten uuden siirtokunnan Canadian-virran varrella hän ei niin ollen laiminlyönyt mitään suojatakseen joukkonsa sitä uhkaavalta kostolta.
Ei voi kuvitellakaan intiaanien taitoa, kun on kysymyksessä jälkien hävittäminen.
Parikymmentä kertaa he tarpovat saman paikan kautta sotkien retkensä jättämät jäljet sikinsokin, kunnes niitä on mahdoton eroittaa. He eivät jätä käyttämättä hyväkseen mitään seudun satunnaista, luonnon suomaa etua, marssivat toinen toisensa jäljessä salatakseen lukumääränsä, matkaavat päiväkausia keskellä virtaa, usein kahlaten vyötäisiään myöten vedessä. He ovat niin varovaisia ja kärsivällisiä, että usein kädelläänkin hävittävät merkkejä ja niin sanoaksemme askel askeleelta pyyhkivät pois jäljet, jotka voisivat paljastaa heidät tarkkasilmäisille vihollisille.
Käärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli saapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena joukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja sioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.
Kotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä liittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa saaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa valmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä vastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.
Johtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto edennyt nopeasti.
Kuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit pysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti näillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.
Ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän ollessaan sotajalalla.
Hevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä äkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa kukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.
Lähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet merkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä seurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa eivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.
He olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin turvallisiksi.
Kotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän nojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda espanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.
Kun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti vanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden osoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani epäilemättä hänelle tekisi.
Hetken vaitiolon jälkeen viimemainittu tosiaankin alkoi puhua.
"Viihtyykö veljeni hyvin punanahkojen parissa?" kysyi hän.
"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö", vastasi espanjalainen. "Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu kunnioittaen."
"Veljeni on ystävä", lausui comanchi mahtipontisesti.
Vanhus kumarsi.
"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme", jatkoi päällikkö. "Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin neuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai bisoneja. Mitä veljeni haluaa?"
"Päällikkö"; vastasi espanjalainen, "sananne pitävät paikkansa. Oli aika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia metsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä. Voimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja silmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle, olipa se kuinka lyhyt hyvänsä."
"Hyvä!" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan savupilviä. "Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se toimitetaan."
"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista tarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua pääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa voisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä."
"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme heimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä luona, täytetään hänen toivomuksensa."
Syntyi hetken hiljaisuus. Vanhus luuli keskustelun loppuneen ja aikoi poistua. Viittauksella päällikkö käski hänen jäädä paikoilleen. —
Hetken kuluttua intiaani kallisti piippuaan tyhjentääkseen siitä tuhan, pisti sen letkun vyölleen ja luoden espanjalaiseen omituisen, salavihkaisen katseen sanoi:
"Veljeni on onnellinen, sillä vaikka hänen hartioillaan on jo monta talvea, ei hän kuitenkaan kulje yksinään elämän tietä."
"Mitä päällikkö tarkoittaa?" kysyi vanhus. "En ymmärrä."
"Veljelläni on perhe", jatkoi comanchi.
"Ah! Veljeni erehtyy. Olen yksin tässä maailmassa."
"Mitä veljeni nyt sanoo? Eikö hänellä ole mukanaan vaimo?"
Surumielinen hymy nousi vanhuksen kalpeille huulille.
"Ei", sanoi hän tovin kuluttua, "minulla ei ole vaimoa."
"Mitä sukua veljelle on tuo nainen?" kysyi päällikkö teeskennellen hämmästystä ja osoittaen espanjalaista naista, joka synkkänä ja vaiteliaana seisoi vanhuksen vieressä.
"Tämä nainen on emäntäni."
"Ohoo! Onko veljeni kenties orja?" kysyi comanchi ilkeästi hymyillen.
"Ei", vastasi vanhus ylpeästi, "en ole tämän naisen orja, olen vain hänen uskollinen palvelijansa."
"Ohoo!" huudahti päällikkö puistellen päätään ja vastauksen johdosta vaipuen syviin mietteisiin.
Mutta intiaani ei voinut ymmärtää espanjalaisen sanoja. Eroitus oli liian hieno, jotta hän olisi sitä voinut käsittää. Kahden tai kolmen minuutin perästä hän ravisti päätään ja luopui yrittämästä etsiä ratkaisua tähän hänelle käsittämättömään ongelmaan.
"Hyvä", sanoi hän antaen katseensa ivallisesti tulla puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien välitse, "nainen saa mennä veljen mukana."
"Siten olen koko ajan käsittänyt", vastasi espanjalainen.
Iäkäs nainen, joka oli tähän asti ollut vaiti, arveli ajan tulleen yhtyä keskusteluun.
"Kiitän päällikköä", lausui hän, "mutta koska hän on kyllin ystävällinen asettuakseen käytettäväksemme, niin salliiko hän, että häneltä pyydetään suosionosoitusta?"
"Puhukoon äitini, korvani ovat auki."
"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi tällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman päivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet. Hänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää."
Hänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan liikkeen.
"Señorita", huudahti hän kiivaasti äidinkielellään, "varokaa…"
"Hiljaa!" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. "Miksi valkoinen veli puhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen sanansa?"
"Oh, päällikkö!" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen päätään.
"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy päällikön puoleen."
Vanhus oli vaiti, mutta kolkko aavistus ahdisti hänen sydäntään.
Comanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli tekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii hiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen puoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä ominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja miellyttävästi hymyillen:
"Ohoo! Äitini poika on taitava metsästäjä. Sepä hauskaa."
Naisraukan sydän laajeni riemusta.
"Niin", myönsi hän innostuneena, "hän on lännen preirieiden rohkeimpia erämiehiä."
"Ohoo!" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, "tuolla kuuluisalla soturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat."
Espanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti häntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä ilmaisemasta poikansa nimeä.
"Oi!" huusi vanhus, "kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän poikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei hän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole koskaan kuullut."
"Mitenkä veljeni sen tietää?" kysyi intiaani väkinäisesti nauraen.
"Minä vain arvelen niin", vastasi vanhus, "tai ainakin, jos veljeni sattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten kadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos veljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt on jo aika mennä levolle."
"Tovin kuluttua", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen puoleen kysyi tältä suoraan:
"Mikä on sen valkoihoisen soturin nimi?"
Mutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja viisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän vastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä, miten sen korjaisi.
"Eikö äitini ole kuullut kysymystäni?" jatkoi päällikkö.
"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille tuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii, niin poistun!"
"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon suuren soturin, nimen", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja polkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.
Erämies huomasi, että tästä oli tehtävä loppu.
"Veljeni on suuri päällikkö", sanoi hän. "Vaikka hänen tukkansa on ruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän tahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen vihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän."
"Ohoo!" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. "Sen tiesin. Mistä syystä valkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina koettavat erehdyttää punanahkoja?"
"Emme ole koettaneet teitä pettää, päällikkö."
"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin heimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!"
"Se on totta."
"No niin", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, "tahdon osoittaa teille, että intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat palkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä näette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on vallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi oikeuteni."
Molemmat espanjalaiset painoivat päänsä alas.
"Preirielaki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta. Kuule minua tarkkaavaisesti, Vanha Tammi: entisen ystävyytemme vuoksi annan teille odotusaikaa. Huomenna, auringon noustessa, saat lähteä etsimään Uskollista Sydäntä. Ellei hän neljän päivän kuluessa ole tullut luokseni, kuolee hänen äitinsä. Nuoret soturini saavat silloin polttaa hänet elävältä veripaaluun sidottuna, ja veljeni vuolla vihellyspillejä hänen luistaan. Menkää, olen sanonut sanottavani."
Vanhus aikoi vastata jotakin, heittäytyen päällikön jalkojen juureen, mutta kostonhimoinen intiaani potkaisi hänet syrjään ja poistui.
"Voi, rouva", mutisi vanhus toivottomana, "te olette hukassa!"
"Ennen kaikkea, Eusebio", vastasi äiti itkunsekaisella äänellä, "älä tuo poikaani tänne. Välikö sillä, että minä kuolen! Voi, eikö elämäni ole jo ollut kyllin pitkä?"
Vanha palvelija loi emäntäänsä ihailua ilmaisevan katseen.
"Aina sama!" sanoi hän liikutettuna.
"Eikö äidin henki kuulu hänen lapselleen?" kysyi nainen, päästäen vihlaisevan huudon, ja vanhukset vaipuivat murheen painamina erään puun juurelle.
He viettivät sen yön Jumalaa rukoillen, eikä Kotkanpää näyttänyt välittävän heidän epätoivostaan.