Eusebio
Varokeinot, joihin Kotkanpää oli ryhtynyt salatakseen matkasuuntansa, olivat yleensä hyvät johtamaan harhaan valkoihoisia, joiden epätarkempi vainu eränkävijöihin ja metsästäjiin verrattuina ei pysty saamaan selvää intiaanien oveluudesta, ja joiden on melkein mahdoton kulkea ilman kompassia näissä eräseuduissa, mutta Uskollisen Sydämen ja Ilomielen tapaisiin miehiin nähden ne olivat joka suhteessa riittämättömät.
Nuo kaksi kokenutta partiomiestä eivät hetkeksikään kadottaneet jälkiä näkyvistään.
Tottuneina intiaanisoturien polvekkeihin ja mutkiin he eivät antaneet näiden äkillisten palaamisten, vastamarssien, näennäisten pysähdysten, sanalla sanoen kaikkien metkujen, joita comanchit olivat kuin huvikseen käyttäneet, eksyttää heitä.
Lisäksi tuli vielä muuan seikka, jota intiaanit eivät olleet ottaneet huomioon ja joka paljasti heidän kulkusuuntansa yhtä selvästi kuin jos he olisivat sen huolellisesti varustaneet viitoilla.
Erämiehet olivat erään hökkelin raunioiden luota löytäneet puuhun kahlehditun vainukoiran. Vapaaksi päästyään tämä oli, vähäisen hyväiltyään Ilomieltä, lähtenyt kuono maassa etsimään isäntäänsä, joka oli juuri tuo vanha espanjalainen, ja löysikin hänet.
Vainukoiran jäljet, joita intiaanit eivät olleet ajatelleetkaan poistaa siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät olleet huomanneet sen olevan mukana, olivat kaikkialla huomattavissa, ja niin kokeneille metsästäjille kuin Uskollinen Sydän ja Ilomieli ne olivat Ariadnen lanka, jota mikään ei voinut katkaista.
Erämiehet matkasivat siis levollisesti kivääri poikittain satulassa rastreroittensa seuraamina comanchien perässä, jotka eivät lainkaan aavistaneet, että heillä oli tällainen jälkijoukko.
Joka ilta Uskollinen Sydän pysähtyi tarkalleen samalle paikalle, minne Kotkanpää päivää aikaisemmin oli asettunut leiriin, sillä nuo kaksi miestä olivat ratsastaneet niin nopeasti, että intiaanit olivat vain pari penikulmaa heidän edellään. Erämiehet olisivat voineet sivuuttaakin heidät, jos heillä olisi ollut siihen aihetta. Mutta erinäisistä syistä Uskollinen Sydän tyytyi seuraamaan heitä vielä jonkun aikaa.
Vietettyään yönsä aukealla paikalla viileän virran rannalla, missä vieno solina oli heitä tuuditellut uneen, erämiehet valmistausivat jatkamaan matkaansa. Heidän hevosensa olivat jo satuloidut, ja he itse söivät seisaalla hirvenlihaviipaleita kuin miehet, joilla on kiire lähtöön. Silloin Uskollinen Sydän, joka koko aamuna ei ollut lausunut halaistua sanaa, kääntyi toverinsa puoleen.
"Istukaamme hetkiseksi", sanoi hän, "mikään ei pakota meitä pitämään kiirettä, kun Kotkanpää on saavuttanut heimonsa."
"Se on totta", vastasi Ilomieli heittäytyen ruohoon, "voimme siis keskustella."
"Kuinka en arvannut, että noilla kirotuilla comancheilla oli soturiosasto näillä seuduilla? Mitä meihin tulee, niin on mahdotonta ajatella, että me voisimme vallata leirin, jossa on viisisataa soturia."
"Aivan oikein", myönsi Ilomieli filosofisesti, "heitä on paljon. Mutta nyt, ystäväni, meidän on, jos sydän sinua siihen kehoittaa, ainakin koetettava. Ei tiedä, mitä voi tapahtua."
"Kiitos", sanoi Uskollinen Sydän hymyillen, "mutta luulen sen olevan hyödytöntä."
"Niinkuin haluat."
"Vain viekkaus voisi tulla avuksemme."
"Käyttäkäämme siis viekkautta, minä kyllä tottelen."
"Meillä on pyydyksiä täällä lähistöllä, mikäli muistan."
"Totisesti!" huudahti kanadalainen, "puolen mailin päässä korkeintaan, suuressa majavalammessa."
"Totta puhut, en tiedä enää, mitä ajattelenkaan. Katsohan, Ilomieli, äitini vankeus tekee minut hulluksi. Minun täytyy hänet vapauttaa, maksoi mitä maksoi."
"Se on minunkin ajatukseni, Uskollinen Sydän, ja siinä tahdon parhaani mukaan sinua auttaa."
"Huomenna aamunkoitteessa saat lähteä Mustan Hirven luo ja käskeä hänen minun nimessäni kutsua koolle niin paljon valkoihoisia metsästäjiä ja erämiehiä kuin hän suinkin voi."
"Mainiota."
"Sillä aikaa minä menen comanchien leiriin keskustelemaan äitini lunnaista. Elleivät he suostu häntä minulle luovuttamaan, niin turvaudumme aseisiin ja saamme nähdä, eikö parikymmentä paraimmanlaatuista rihlapyssyä pääse voitolle viidestäsadasta preirierosvosta."
"Mutta jos he vangitsevat sinut?"
"Siinä tapauksessa lähetän luoksesi vainukoirani, joka tulee joen rannalla olevaan luolaan. Huomatessasi sen tulevan yksin tiedät, mitä se merkitsee, ja voit toimia sen mukaan."
Kanadalainen ravisti päätään.
"Ei", sanoi hän "niin en tee."
"Mitä, etkö tee sitä?" huudahti erämies hämmästyneenä.
"Varmasti en, sitä en tee, Uskollinen Sydän. Se maksaisi henkesi, niin urhoollisen ja viisaan miehen hengen. Minä olen kyllä vähäpätöinen, sen tiedän, mutta ellei minulla ole muuta kuin yksi hyvä ominaisuus, niin mikään ei voi sitä minulta riistää. Se ominaisuus on uskollisuuteni sinua kohtaan."
"Sen tiedän, rakastat minua kuin veljeä."
"Vaaditko niin ollen, että sallisin sinun, kuten kotimaassani suurten järvien tuolla puolella sanotaan, vapaasta tahdostasi puikahtaa suden kitaan, ja vertaukseni on vielä mairitteleva susille, intiaanit ovat tuhannesti julmempia! Ei, toistan sen vielä kerran, sitä en tee. Se olisi huono teko, ja jos sinulle sattuisi onnettomuus, en koskaan antaisi sitä itselleni anteeksi."
"Selitä kantasi, Ilomieli", huudahti Uskollinen Sydän kärsimättömänä."Kautta kunniani, minun on mahdoton ymmärtää sinua."
"Se on helppoa", vastasi kanadalainen. "Vaikka en ole viisas enkä hyvä puhuja, on minulla hyvä vaisto ja näen selvästi aina, kun on puhe niistä, joista pidän. Enkä pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta, sen jälkeen kun isäparkani meni manan majoille."
"Puhu, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän, "ja suo anteeksi kiihkoni, jota en voinut hillitä."
Ilomieli mietti tovin. Sitten hän jatkoi:
"Tiedät", sanoi hän, "että vaarallisimmat viholliset, mitä meillä on preiriellä, ovat comanchit. Selittämättömän kohtalon vaikutuksesta on aina, kun meillä on ollut kestettävänä joku taistelu, sitä käyty juuri heitä vastaan. Koskaan he eivät ole voineet kerskua saaneensa meistä vähäisintäkään voittoa. Siitä leppymätön viha meidän ja heidän välillään. Sitä on viime aikoina vielä yllyttänyt kinastelumme Kotkanpään kanssa, jonka käsivarren me onneksemme tai onnettomuudeksemme olemme vain ruhjoneet, vaikka sinun olisi ollut helppo murskata hänen päänsä. Sen kepposen, kuten olen taipuvainen uskomaan, comanchipäällikkö on käsittänyt suureksi loukkaukseksi eikä sitä muuten antane sinulle milloinkaan anteeksi. Tunnustan, että jos olisin hänen asemassaan, menettelisin aivan samoin, enkä siis tahdo soimata häntä siitä."
"Asiaan! Asiaan!" keskeytti Uskollinen Sydän.
"Asiahan on juuri se", jatkoi Ilomieli hämmästymättä ystävänsä välihuudahduksesta, "että Kotkanpää haluaa kaikin mahdollisin keinoin saada päänahkasi. Ymmärrä, että jos teet virheen, antautuen hänen käsiinsä, hän empimättä käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen tilinsä lopullisesti selviksi kanssasi."
"Mutta äitinihän on hänen käsissään", intti Uskollinen Sydän.
"Kyllä", myönsi Ilomieli, "mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista, ystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat vangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta kunnioitusta."
"Aivan oikein", tunnusti erämies.
"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin äitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee sinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa kuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia hätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää, ja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä niin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni viisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä ajattelet?"
"Ajattelen, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen kättään, "että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että neuvosi on hyvä ja että sitä seuraan."
"Bravo!" huudahti Ilomieli riemastuneena, "kas tuo on oikeata puhetta."
"Ja nyt…" lausui Uskollinen Sydän nousten seisomaan.
"Nyt?" kysäisi Ilomieli.
"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri huolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon toverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka varmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa."
"Tehkäämme, niinkuin sanoit", huudahti Ilomieli iloisesti nousten satulaan.
Metsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen intiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata savun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä todennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli ansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista doña Luz oli niin paljon pitänyt.
He olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja naureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut Uskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä varma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä päästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa eteenpäin ilosta haukahdellen.
"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?" tuumi Uskollinen Sydän. "Luulisi niiden vainunneen ystävän."
"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme nähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan."
"Mahdollista kyllä", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat matkaansa.
Tovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä vauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.
"Ei hän ole Musta Hirvi", huudahti Ilomieli.
"Ei", totesi Uskollinen Sydän. "Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee?Hän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?"
"Kiirehtikäämme!" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.
Erämies seurasi häntä hirveän levottomuuden valtaamana.
"Onnettomuus! Onnettomuus!" huusi vanhus tuskallisesti.
"Mikä sinua vaivaa, Eusebio? Puhu, taivaan nimessä, puhu!" pyyteliUskollinen Sydän.
"Äitinne, don Rafael, äitinne…"
"No niin! Puhu!… Mutta puhuhan toki!" huusi nuori mies tuskastuneena.
"Oi Jumalani!" vastasi vanhus huitoen käsiään, "se on liian myöhäistä!"
"Puhu nyt jo! Taivaan nimessä! Teet minut mielettömäksi!"
Vanhus loi häneen säälivän katseen.
"Don Rafael" sanoi hän, "rohkeutta! Olkaa mies!"
"Voi, taivas! Mikä kauhea uutinen sinulla on minulle kerrottavana?"
"Äitinne on Kotkanpään vankina…"
"Sen tiedän."
"Ellette vielä tänään, tänä aamuna antaudu comanchipäällikön käsiin…"
"Entä sitten?"
"Niin hänet poltetaan elävältä!…"
Nuori mies kirkaisi sydäntäsärkevästi. Hänen ystävänsä tuki häntä, sillä muuten hän olisi pudonnut hevosen selästä.
"Mutta", kysäisi Ilomieli, "sanoitteko, että hänet piti polttaa tänään?"
"Sanoin."
"On siis vielä aikaa."
"Voi, se tapahtuu auringon noustessa, ja näettekö?" sanoi hän surkean näköisenä viitaten taivaalle.
"Oi", huudahti Uskollinen Sydän selittämättömällä äänensävyllä, "minä tahdon pelastaa äitini!"
Ja kumartuen hevosensa kaulaa vasten hän lähti huimaavaa vauhtia ratsastamaan. Toiset seurasivat häntä. Hän kääntyi Ilomieleen päin:
"Minne olet menossa?" kysyi hän lyhyellä ja katkonaisella äänellä.
"Auttamaan sinua pelastamaan äitisi tai kuolemaan kanssasi!"
"Tule!" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa vertavuotaviin kylkiin.
Oli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä ratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina, huulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen ja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa hevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon tuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien kihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi Meksikongineteilleominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät kahta hurjemmin nelistämään.
"Jumalani! Jumalani!" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, "pelasta, pelasta äitini!"
Päällikköjen neuvottelu
Huolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja Kotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut vankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut tavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on synnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä, joita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitävilleiksi.
Onhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi kiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit yleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät hyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee kerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja näyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.
Se tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus Uskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka luonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.
Vankien eroaminen toisistaan oli niin vaikea ja sydäntäsärkevä kuin ajatella saattaa. Vanha palvelija lähti epätoivoisena hakemaan erämiestä, äitiparan seuratessa murtunein sydämin comanchisoturien mukana.
Toisena päivänä sen jälkeen Kotkanpää saapui kansakuntansa pääjohtajien sopimalle kohtauspaikalle. Koko heimo oli siellä koolla.
Ei mikään näytä kuvarikkaammalta ja eloisammalta kuin intiaanileiri.
Kun punanahat ovat retkillään, joko sotimassa tai metsästämässä, tyytyvät he leiriytymään siten, että pystyttävät bisoninnahasta valmistettuja telttoja, jotka asetetaan ristiin pantujen seipäiden varaan. Kaikissa teltoissa, joiden alaosa on reunustettu turpeilla, on reppana, niin että savu vapaasti pääsee kohoamaan ilmaan, koska se ilman tätä varokeinoa tekisi teltat mahdottomiksi asua.
Leiri tarjosi erittäin vilkkaan näyn. Naiset kulkivat edestakaisin kantaen puita tai lihaa tai ajaen kelkkojen eteen valjastettuja koiria. Kelkoille oli ladottu koko heidän omaisuutensa. Soturit istuivat vakavina kyykkysillään kauniin sään vuoksi taivasalle sytytettyjen leiritulien ympärillä ja polttelivat piippua jutellen keskenään.
Oli kuitenkin helppo huomata, että oli tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä huolimatta siitä, että oli vielä varhainen hetki — aurinko oli tuskin vielä noussut taivaanrannalle — olivat pääjohtajat kokoontuneet neuvottelumajaan, missä heidän vakavasta ilmeestään päättäen varmasti keskusteltiin tärkeästä kysymyksestä.
Päivä oli viimeinen niistä neljästä, jotka Kotkanpää oli Eusebiolle myöntänyt.
Uskollisena vihalleen intiaanisoturi, joka oli päättänyt kostaa, oli kutsunut koolle suuret päälliköt hankkiakseen luvan panna toimeen pirullisen suunnitelmansa.
Toistamme tässä vielä kerran: intiaanit eivät ole julmia senvuoksi, että se heitä huvittaisi. Välttämättömyys on heidän ensimmäinen lakinsa. Koskaan he eivät tuomitse vankiaan, varsinkaan naista, kidutettavaksi, ellei heimokunnan etu sitä vaadi.
Heti kun päälliköt olivat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille, astui piipunkantaja kehän keskelle. Pitäen sytytettyä piippua kädessään hän kumarsi neljään ilmansuuntaan mutisten lyhyen rukouksen, sitten hän ojensi piipun vanhimmalle johtajalle pitäen yhä sen pesää kädessään.
Kun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:
"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh — Jumala — teille viisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on yhtäpitävä oikeuden kanssa."
Kumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken hiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.
Vihdoin nousi vanhin päällikkö puhumaan.
Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat arvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta viisautensa vuoksi.
Hänen nimensä oliEshis— Aurinko.
"Pojallani Kotkanpäällä", lausui hän, "on tärkeä ilmoitus tehtävänä päällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna. Kotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen sanojaan."
"Kiitos", vastasi soturi, "isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole mitään salattavaa häneltä."
Päälliköt kumarsivat. Kotkanpää jatkoi:
"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät meitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat metsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen kuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat saapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen majavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän omaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset, varastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta rangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän ryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin aratashahat, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä silmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat, eikö se ole oikein?"
"Kosto on luvallinen", sanoi Aurinko, "se on heikomman ja sorretun vanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden mukainen."
"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni ajattelevat?"
"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein", vastasivat päälliköt.
"Onko veljelläni valittamista jotakuta vastaan?" kysyi vanhus.
"Kyllä", jatkoi Kotkanpää. "Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt minua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan tappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut, kuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies on lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin metsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen heidän kuolinhuutojaan."
Nämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta. Huomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala päällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään tunsi:
"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua", sanoi hän, "antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne ovatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies, joka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin välttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen kohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni, mutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan hallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka minun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt parempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen antaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua kammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen puolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta hänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse kärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on lähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän, hänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole tullut eikä tule!… Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen myöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!… Olenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen kiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina hänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia sotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen puhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?"
Pidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja pannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen ratkaisua.
Syntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. VihdoinAurinko nousi puhumaan.
"Veljeni on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen sanansa ovat miehen sanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on sanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat tuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se nyt välttämätöntä."
"Se on välttämätöntä!" kertasivat päälliköt kumartaen.
"Menkää", jatkoi Aurinko, "suorittakaa alkuvalmistukset, antakaa toimitukselle sovitusuhrin leima, ei koston. Kaikkien ihmisten täytyy nähdä, että comanchit eivät kiduta naista huvin vuoksi, vaan että he osaavat rangaista syyllisiä. Olen puhunut."
Päälliköt nousivat ja tervehdittyään kunnioittavasti vanhusta poistuivat.
Kotkanpää oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän saisi kostaa, ottamatta päälleen vastuuta teosta, jonka koko inhottavuuden hän oli ymmärtänyt, mutta johon hän oli taitavasti osannut saada osallisiksi heimonsa päälliköt muka oikeuden perusteella, vaikka hän siitä sisimmässään välitti perin vähän.
Valmistukset rangaistusta varten suoritettiin kiireisesti.
Naiset veistelivät saarnesta ohuita tikkuja, jotka oli pistettävä tuomitun kynsien alle, toiset keräsivät seljapuun ydintä valmistaakseen rikitettyjä sytykkeitä, kun taas nuorimmat lähtivät metsään tuodakseen sylimäärin tuoreita puita, joilla tuomittu oli hiljalleen poltettava, niin että hän samalla tukehtuisi savuun.
Sillä aikaa olivat miehet tyvestä kuorineet paljaaksi erään kidutuspaaluksi sopivan puun. Sitten he olivat sivelleet sen hirvenihralla, johon oli sekoitettu punamultaa. Juurelle he olivat kasanneet polttopuut, ja kun tämä oli tehty, oli taikuri saapunut salaperäisin sanoin vihkimään puun, niin että se vihdoin oli kaikin puolin kunnossa käytettäväksi tarkoitukseensa.
Kun nämä valmistukset oli suoritettu, tuotiin tuomittu paalun luo ja pantiin sitomatta istumaan puukasalle. Sitten alkoi päänahkatanssi.
Onneton nainen oli näköjään rauhallinen. Hän oli päättänyt uhrata henkensä. Ei mikään hänen ympärillään voinut häntä enää horjuttaa.
Hänen silmänsä hehkuivat kuin kuumeessa ja olivat täynnä kyyneliä tuijottaessaan tuohon joukkoon, joka ympäröi häntä kiljuen kuin villipedot. Hänen sielunsa toimi kuitenkin yhtä pirteänä ja selvänä kuin hänen parhaina päivinään. Äitiparkaa vaivasi pelko ahdistaen hänen sydäntään ja pannen hänet kärsimään tuskaa, johon verrattuna intiaanien hänelle aikoma oli pientä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen poikansa, saatuaan tietää kauhean kohtalon, rientäisi paikalle ja hänet pelastaakseen antautuisi julmien vihollistensa käsiin.
Kuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan avuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli pelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi kuolla rakkaan lapsensa, sijasta.
Päänahkatanssi jatkui kiihkeänä hänen ympärillään.
Joukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja miehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri parittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla jachichikueillavarustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu mustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön siipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.
Miehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja sotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.
He olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä tanssivat naiset täydentäen kehän.
Kotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin päähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla täytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli toinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.
Kun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja aikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin rumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.
Tanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli omiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti kaikkein hirveintä kidutusta.
Vihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin johdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin otti aseensa.
Kidutus alkoi!
Kidutus
Heti kun päänahkatanssi oli loppunut, marssivat heimokunnan parhaat soturit rivissä paalun eteen aseet käsissään, naisten, varsinkin vanhempien, syöksyessä vankipoloisen kimppuun herjaten ja survoen häntä, kiskoen hiuksista ja lyöden häntä, mutta pienimmälläkään liikkeellä tämä ei tehnyt vastarintaa, vielä vähemmin hän koetti vapautua rääkkäyksestä.
Tuo onneton nainen toivoi vain yhtä, nimittäin kidutuksen alkamista.
Hän oli kuumeisen kärsimättömänä seurannut päänahkatanssin odottamattomia vaiheita, kovin peläten näkevänsä rakkaan poikansa ilmestyvän ja asettuvan hänen ja pyövelien väliin.
Muinaisajan marttyyrien lailla hän valitti itsekseen, että intiaanit hukkasivat kallista aikaa hyödyttömiin juhlallisuuksiinsa. Jos hänellä olisi riittänyt voimia, olisi hän heitä siitä nuhdellut ja pilkannut heidän hitautensa ja sen epäröimisen tähden, jota he näyttivät osoittavan häntä uhratessaan.
Totuus oli se, että comancheja väkisinkin arvelutti, vaikka toimitus näyttikin oikealta, kiduttaa turvatonta naista, joka oli jo iäkäs eikä koskaan ollut heille tehnyt mitään pahaa, ei välittömästi eikä välillisesti.
Itse Kotkanpääkin tunsi vihastaan huolimatta kuin jotakin salaista tunnonvaivaa rikoksesta, jota oli tekemässä. Siksi hän ei kiirehtinyt lopullisten valmistusten suoritusta, vaan toimitti niitä laimeasti. Häntä kalvoi inho, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.
Rohkeille miehille, jotka ovat tottuneet mitä suurimpiin vaaroihin, on kunniatonta kiduttaa sellaista heikkoa olentoa kuin naista, jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyynelensä. Jos olisi ollut kysymyksessä mies, olisi päätös kiinnittää hänet kidutuspaaluun ollut heimokunnassa yksimielinen.
Intiaanivangit pitävät kidutusta tavallisesti pilkkanaan ja solvaavat pyöveleitään. Kuolinlauluissaan he soimaavat voittajiaan, näiden pelkurimaisuutta ja taitamattomuutta uhrejaan kiduttaessaan. He luettelevat omia yleviä tekojaan ja laskevat vihollisiaan, joilta ovat nylkeneet päänahan, ennenkuin itse ovat sortuneet. Purevilla sanoillaan ja halveksivalla käyttäytymisellään he kiihoittavat raivoon pyövelinsä, yllyttävät näiden vihaa ja siten osaksi oikeuttavat näiden julmuuden.
Mutta kun on uhrattava nainen, heikko ja nöyrä, joka esiintyy kuin karitsa teurastuslaitoksessa ja joka jo on puolikuollut, niin mitä mielenkiintoa voisi tuollainen toimitus herättää?
Ei ollut odotettavana mitään kunniaa, vaan päinvastoin yleistä inhoa.
Comanchit ymmärsivät tämän. Siitä johtui heidän inhonsa ja epäröintinsä. Siitä oli kuitenkin tehtävä loppu.
Kotkanpää lähestyi senvuoksi vankia ja vapauttaen hänet kiukkuisista akoista, jotka häntä kiusasivat, lausui synkällä äänellä:
"Nainen, tahdon pitää lupaukseni. Poikasi ei ole tullut, joten sinun täytyy kuolla."
"Kiitos", vastasi puhuteltu murtuneella äänellä, nojautuen paalua vastaan, ettei olisi kaatunut.
Intiaanipäällikkö katsoi häneen ymmärtämättä.
"Etkö pelkää kuolemaa?" kysyi hän.
"En", vastasi toinen suunnaten häneen enkelimäisen lempeän katseen, "se on minulle tervetullut. Elämäni on ollut vain pitkä sarja tuskaa. Kuolema on minulle siunaus."
"Mutta poikasi?"
"Poikani pelastuu, jos minä kuolen, sen olet vannonut isäsi luitten kautta."
"Sen olen vannonut."
"Anna minun siis kuolla."
"Ovatko heimosi naiset siis intiaaninaisten kaltaisia, jotka vapisematta kestävät kidutusta?" kysyi päällikkö hämmästyneenä.
"Kyllä!" vastasi nainen liikuttuneena. "Kaikki äidit sitä halveksivat, kun on kysymyksessä heidän lastensa pelastus."
"Kuule", lausui intiaani tuntien väkisinkin sääliä, "minullakin on äiti, jota rakastan. Jos haluat, voin siirtää kidutuksesi auringonlaskuun asti."
"Miksi niin?" vastasi vanki. "Ei, soturi, jos tuskani tosiaankin herättävät osanottoasi, niin on vain yksi hyvätyö, jonka voit minulle tehdä."
"Puhu", sanoi päällikkö innostuneena.
"Anna minun kuolla nyt heti."
"Mutta jos poikasi saapuisi?"
"Yhdentekevää. Tarvitset uhrin, eikö niin? No niin, uhri on edessäsi, voit mielin määrin häntä kiduttaa. Miksi epäröit? Anna minun kuolla, sanon."
"Toivomuksesi täytetään", vastasi comanchi kolkosti. "Nainen, valmistaudu kuolemaan."
Nainen painoi päänsä rintaansa vasten ja odotti.
Kotkanpään viittauksesta kaksi soturia kävi käsiksi vankiin ja sitoi hänet keskiruumiin kohdalta paaluun.
Sitten alkoi veitsellä kiduttaminen.
Se tapahtuu seuraavasti: Jokainen soturi tarttuu väkipuukkonsa kärkeen oikean kätensä peukalolla ja etusormella, ja heittää sen uhria kohti, niin että tämä vain lievästi haavoittuu.
Kidutuksissaan intiaanit pyrkivät siihen, että uhri saisi kärsiä mahdollisimman kauan. He antavat viimeisen iskun viholliselleen vasta sitten, kun he vähitellen ja niin sanoaksemme pala palalta ovat kiskoneet hänestä hengen.
Soturit heittivät puukkojaan niin ihmeteltävän taitavasti, että jokainen niistä hipaisi onnetonta vankia aiheuttamatta hänelle muuta kuin naarmuja.
Naispoloisen veri oli kuitenkin alkanut virrata. Hän oli sulkenut silmänsä ja rukoili kiihkeästi, että niin pian kuin suinkin tulisi kuolettava isku.
Soturit, joiden maalitauluna hänen ruumiinsa oli, innostuivat vähitellen, harrastus ja halu osoittaa taitavuuttaan olivat päässeet voitolle säälistä, jota he aikaisemmin olivat tunteneet. He paukuttelivat käsiään hurjasti huutaen ja purskahtaen nauramaan, jonkun taitavan suorittaessa etevän heiton.
Sanalla sanoen: tässä kävi, niinkuin aina käy sekä sivistyskansojen että villikansojen kesken, veri päihdytti heitä, heidän itserakkautensa yhtyi leikkiin, jokainen koetti suorittaa tempun paremmin kuin hänen edeltäjänsä. Muut ajatukset olivat unohtuneet.
Kun kaikki olivat heittäneet puukkonsa, tarttui pieni ryhmä heimokunnan taitavimpia ampujia pyssyihinsä.
Heillä tuli olla tarkka silmä, sillä huonosti tähdätty luoti saattoi tappaa kidutettavan ja riistää läsnäolevilta kiehtovan näytelmän, josta he odottivat itselleen niin suurta huvia.
Joka laukauksen pamahtaessa tuo ihmisparka, joka oli vaipunut omiin aatoksiinsa, osoitti elonmerkkejä vain hermostuneesti väristen, niin että vavistus kulki koko hänen ruumiinsa lävitse.
"Lopettakaamme jo", lausui Kotkanpää tuntien väkisinkin pronssisydämensä heltyvän huomatessaan niin suuren rohkeuden ja itsensäkieltämisen. "Comanchisoturit eivät ole jaguareja. Tämä nainen on kylliksi kärsinyt. Nyt hän kuolkoon, ja tämä riittäköön."
Kuului murinaa naisten ja lasten parista, jotka olivat kaikkein innostuneimpia kidutuksen kannattajia.
Mutta soturit olivat samaa mieltä kuin heidän päällikkönsä. Toimitus, jonka aikana uhri ei syytänyt, kuten tavallisesti, herjauksia voittajien päälle, ei viehättänyt heitä, ja sitäpaitsi heitä sisimmässään hävetti näin osoittaa vimmaansa naiselle.
Onnettomalle armahdukseksi jätettiin hänen kynsiensä alle pistettävät tikut pois. Samoin jäivät sikseen rikitetyt sytyttimet, jollaisia pannaan sormien väliin, ynnä hunajakerros, jolla kasvot sivellään, jotta mehiläiset tulisivat pistämään, ynnä muutkin kidutusvälineet, joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Rovio, jolla hänet oli poltettava, laitettiin kuntoon.
Mutta ennenkuin intiaanit ryhtyivät viimeiseen kohtaukseen tässä julmassa näytelmässä, irroitettiin naisparka. Muutamia hetkiä hänen annettiin hengittää vapaana ja tointua kokemistaan kauheista mielenliikutuksista.
Melkein tajuttomana tuo onneton vaipui maahan. Kotkanpää meni hänen luokseen.
"Äitini on rohkea", sanoi hän; "moni soturini ei olisi voinut kestää tällaisia kärsimyksiä yhtä rohkeasti."
Laimea hymy väreili naisparan sinipunervilla huulilla.
"Minulla on poika", vastasi hän luoden puhuttelijaansa sanomattoman lempeän katseen. "Hänen puolestaan minä kärsin."
"Soturi on onnellinen, kun hänellä on tuollainen äiti."
"Miksi kuolemaani lykätään? Sellainen menettely on julmaa. Soturit eivät saa kiduttaa naista."
"Äitini on oikeassa, hänen kidutuksensa onkin jo lopussa."
"Saanko siis vihdoinkin kuolla?" kysyi hän helpotuksesta huohaten.
"Saat, roviota jo valmistellaan."
Naisparka tunsi väkisinkin kauhun väristyksen kulkevan koko ruumiinsa lävitse kuullessaan tämän hirveän ilmoituksen.
"Poltetaanko minut?" huudahti hän epätoivoissaan. "Miksi minut poltetaan?"
"Sellainen on tapa."
Uhri painoi päänsä käsiinsä, mutta pian hän taas oikaisihe ja luoden taivaaseen innoittuneen katseen kuiskasi kärsivällisesti:
"Jumalani, tapahtukoon Sinun tahtosi!"
"Tunteeko äitini olevansa kylliksi tointunut, jotta hänet voidaan kiinnittää paaluun?" kysyi päällikkö sääliväisesti.
"Kyllä", vastasi nainen päättäväisesti nousten seisaalleen.
Kotkanpää ei voinut pidättää ihailua osoittavaa liikettä. Intiaanit pitivät rohkeutta päähyveenä.
"Tule", sanoi hän.
Vanki seurasi häntä varmoin askelin. Koko voima oli hänelle palautunut; vihdoinkin hän saisi kuolla!
Päällikkö vei hänet veriselle paalulle, johon hänet toistamiseen sidottiin. Hänen eteensä pinottiin kasoittain tuoreita risuja ja Kotkanpään viittauksesta ne sytytettiin.
Tuli ei ensin ottanut syttyäkseen, ja siitä nousi sakea sauhu. Vihdoin leimahti lieska, laajeni vähitellen ja muutamissa hetkissä kasvoi valtavaksi.
Onneton nainen ei voinut pidättää epätoivon huudahdusta.
Samassa hetkessä ilmestyi keskelle leiriä ratsastaja ajaen täyttä lentoa. Yhdellä hyppäyksellä hän oli maassa, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, hän hajoitti rovion puukasan ja leikkasi poikki uhria kahlehtineet siteet.
"Voi, miksi saavuit!" kuiskasi äiti vaipuen hänen käsivarsilleen.
"Äiti! Antakaa minulle anteeksi!" huudahti Uskollinen Sydän epätoivoisena; "kuinka olettekaan saanut kärsiä, hyvä Jumala!"
"Lähde pois! Lähde pois, Rafael!" lausui äiti torjuen hänen hellyydenosoituksensa, "anna minun kuolla sijastasi, äidinhän tulee uhrata elämänsä lapsensa puolesta."
"Ei, älkää puhuko niin, äiti! Älkää saattako minua mielettömäksi!" huudahti nuori mies sulkien hänet kiihkeästi syliinsä.
Hämmennys, jonka Uskollisen Sydämen äkillinen hyökkäys oli aiheuttanut, oli kuitenkin hälvennyt, ja intiaanisoturit olivat jälleen saaneet sen maltin, joka heillä on kaikissa tilanteissa.
Kotkanpää meni metsästäjän luo.
"Veljeni on tervetullut", sanoi hän, "mutta en odottanut hänen enää saapuvan."
"Tässä olen, minun oli mahdoton saapua aikaisemmin. Oletan, että äitini on vapaa."
"Hän on vapaa."
"Hän voi siis lähteä, minne haluaa."
"Aivan minne hän haluaa."
"Ei", huudahti vanki asettuen päättäväisesti intiaanipäällikön eteen, "se on liian myöhäistä, minun on kuoltava, poikani ei ole oikeutettu astumaan sijaani."
"Äiti, mitä sanotte?"
"Asia on, niinkuin sanon, Rafael", jatkoi nainen kiihkeästi. "Se hetki, johon mennessä sinun oli saavuttava, on jo mennyt ohi. Sinulla ei ole oikeutta olla täällä ja estää kidutustani. Poistu, poistu, Rafael, sitä rukoilen sinua tekemään, anna minun kuolla pelastaakseni sinut", huudahti hän vuodattaen kyyneliä ja heittäytyen poikansa syliin.
"Äiti", sanoi nuori mies vastaten hänen hellyydenosoituksiinsa, "rakkautenne minuun johtaa teidät harhaan. En salli pantavan täytäntöön sellaista konnantyötä, ei, ei, vain minun on jäätävä tänne!"
"Jumalani! Jumalani!" puhui naisparka nyyhkyttäen, "hän ei halua ymmärtää mitään!… Olisin niin onnellinen saadessani kuolla pelastaakseni hänet!"
Liian ankaran kiihtymyksen valtaamana äitiraukka pyörtyi.
Uskollinen Sydän painoi pitkän, hellän suudelman hänen otsalleen ja laskien hänet Eusebion syliin, joka muutama hetki aikaisemmin oli saapunut paikalle, lausui tuskan puristamalla äänellä:
"Lähtekää! Äiti raukka! Olkoon hän onnellinen, jos onni voi hänelle hymyillä hänen ollessaan vailla lastaan."
Vanha palvelija huokasi, puristi lämpimästi Uskollisen Sydämen kättä, nosti tajuttoman emäntänsä satulansa eteen, tarttui ohjaksiin ja poistui hitaasti leiristä kenenkään estämättä. Uskollinen Sydän seurasi katseillaan äitiään niin kauan kuin saattoi hänet nähdä. Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, eikä häntä kuljettavan hevosen askelten ääntä enää kuulunut, hengähti hän aivan kuin olisi ollut vähällä tukehtua ja vei käden otsalleen kuiskaten:
"Kaikki on lopussa! Jumalani, huolehdi hänestä!" Kääntyen intiaanipäällikköjen puoleen, jotka katselivat häntä ääneti, kunnioittaen ja ihaillen, hän lausui lujalla ja terävällä äänellä luoden heihin salamoivan katseen:
"Comanchisoturit! Kaikki olette raukkoja! Miehet, joilla on sydän paikallaan, eivät kiduta naista!"
Kotkanpää hymyili.
"Saamme nähdä", sanoi hän ivallisesti, "onko kalpea mies niin uljas kuin luuloittelee."
"Osaan ainakin kuolla kuin mies!" lausui hän ylevästi.
"Metsästäjän äiti on vapaa."
"Olen vankinne. Tehkää, mitä haluatte."
"Vangilla ei saa olla aseita."
"Aivan oikein", lausui hän halveksivasti hymyillen, "annan teille omani."
"Ei vielä, jos suvaitset, rakas ystävä", lausui muuan pilkallinen ääni äkkiä.
Ilomieli ilmestyi näkyviin.
Hän toi mukanaan satulankaarella poikittain lepäävän neli- tai viisivuotiaan lapsen, ja nuori, sangen kaunis intiaaninainen seurasi lujasti sidottuna hevosen häntään.
"Poikani, vaimoni!" huusi Kotkanpää kauhistuneena.
"Niin", myönsi kanadalainen virnistäen, "vaimosi ja poikasi, jotka olen ottanut vangiksi. Hyvä temppu, vai mitä?"
Yhdellä hyppäyksellä oli Uskollinen Sydän ystävänsä viittauksesta hypännyt naisen luo, jonka hampaat epätoivosta löivät loukkua ja joka katseli mielettömänä ympärilleen.
"Nyt", jatkoi Ilomieli kaameasti hymyillen, "keskustelkaamme, sillä luulen tasoittaneeni mahdollisuudet, vai mitä sanotte, hehheh?"
Ja hän painoi pistoolin viattoman lapsen otsaa vasten. Se alkoi kauheasti kirkua tuntiessaan kylmän teräksen otsallaan.
"Oi!" huudahti Kotkanpää epätoivoisena, "poikani! Anna minulle poikani!"
"Ja vaimosi, vai oletko unohtanut hänet?" vastasi Ilomieli ivallisesti naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.
"Mitkä ovat ehtosi?" kysyi Kotkanpää.