Sitä takalla varustettua huonetta, joka alisaksilaisissa taloissa aina on asunnon ja ometan välissä kutsutaanFleet'iksi. Dierkhofissa kohosi tämä ikivanhan tavan mukaan ainoastaan muutamaa tuumaa korkeammalle ometan savilattiaa, muuten ei mikään seinä, ei edes lauta-aita eroittanut niitä toisistansa; sillä tavoin voi siitä paikasta nähdä koko ometan ja sen molemmin puolin säilytettyjä heiniä ja muita eläimen ruokia. Asuinhuoneesta vei yksi ikkuna sekä kaksi ovea sinnepäin. Siinä huoneessa oli kivilattia sekä, kuten jo olen maininnut, kaksi ulos vievää ovea. Mielestäni oli se koko talon hupaisin osa. Kesäiseen aikaan olikin ruokapöytä siellä lähellä takkaa.
Istuessani Ilsen kanssa, sisälle palattuani myrskyiseltä iltakävelyltäni, paloi lamppu pöydällä, vaan näytti suuressa pimeässä huoneessa ainoastaan pienen säkenen tapaiselta. Avatusta ovesta valasi hämärän heikko valo hieman lähimmäisiä hinkaloita. Ne olivat tyhjiä, sillä Dierkhofissa viljeltiin maata ainoastaan omaksi tarpeeksi. Lähellä meitä makasi Mieke märehtien ja ojensi minulle sarvensa — yökoristeiksi eivät heiluvat seppeleet ja kukkakimput kuitenkaan olleet mukavia.
Ilse loi silmäyksen juhlallisesti koristettuun eläimeen, sitte löi hän keveästi minua olkapäälle kääntyen toisaalle; sillä eihän minun pitäisi saaman tietää, että "alinomaiset hullutukseni" häntä väliin naurattivat.
Ilse ja Heintz olivat jo ilman minutta syöneet illallisensa. Suuresta perunankuorikasasta huomasin minä, missä Heintz oli istunut. Ilse lykkäsi tällä kertaa torumatta jäähtyneet perunat syrjään minun lautaseltani ja asetti eteeni kaksi kuumaa kokonaista munaa. Minä luulin Heintzin järjestävän ulkona pihalla kaikenlaisia kaluja, sillä välin kun Ilse vielä täydessä toimessa kiiruusti kävi edestakaisin, Se ei tosiaankaan ollut sopiva tilaisuus, mutta siitä huolimatta kysyin minä sitä, joka jo pitkän hetken oli ollut mielessäni:
"Ilse, missä isäni nyt asuu?"
Hän oli juuri mennä ohitseni pihalle. "Tahdotko kirjoittaa hänelle?" kysyi hän seisahtuen kummastuneena.
Minä nauroin ääneen.
"Minäkö? Minäkö kirjoittaisin kirjeen? Ah Ilse, sepä vasta on naurettavaa!… Ei, ei, Ilse, minä vaan haluaisin tietää niiden henkilöitten nimet, joitten tykönä isäni nyt asuu."
"Täytyykö sen tapahtua juuri nyt?"
Minä en tohtinut myöntää siihen, mutta kentiesi huomasi Ilse kasvoistani, kuinka maltiton minä olin. Hän meni äänettä asuinhuoneesen ja antoi minulle sitte pienen lippaan.
"Katso tuossa, etsi osoite itse, minä en sitä muista. Vaan älä hukuta mitään, älä pane paperia liian suureen epäjärjestykseen."
Hän meni ulos. Miten sievästi ja järjestettyinä ne muutamat paperit, jotka yhdistivät Dierkhofin ulkonaisen mailman kanssa, olivat siinä pienessä lippaassa! Siinä oli isäni kirjeitä sisältävä pakka. Jok'ainoan päällekirjoitus oli Ilselle ja kaikki sisälsivät ainoastaan muutamia kohteliaita riviä, tervehdys mummolle ja jyrkkä kielto Ilsen rukouksiin, että isä ottaisi minut Dierkhofista, ja lähettäisi minut kouluun. Kaikki kirjeellinen yhteys tapahtui Ilsen kautta ja joka kirjeesen vastasi hän suurella vaivalla, tottumattomasti piirtäen kookkaat kirjaimensa paperille niin lyhyesti kuin mahdollista. Minä en milloinkaan niistä huolinut, sillä yhtä tottunut kuin olin lukemiseen ja yhtä hartaasti kuin minä kerta toisensa perässä luin neiti Streitin jättämät lastenkirja-joukot alusta loppuun, yhtä vaikea oli minusta kirjoittaminen ja yhtä paljon minä sitä vihasinkin.
Isäni kirjeitten joukossa oli toinen, jonka tiesin vähää ennen saapuneen Dierkhofiin. "Neuvoksetar von Sassen'ille, Hannoveriin" kuului sievä, hieno päällekirjoitus; joku muu oli kömpelösti piirtänyt siihen sen kylän nimen, joka oli Dierkhofia lähinnä.
Kirje oli mummolleni — ainoa, joka minun muistaakseni oli saapunut hänelle. Kun Heintz muutama viikko sitte toi sen mukanansa ja antoi sen Ilselle, katselin minä ohitse mennen päällekirjoitusta ja menin välinpitämättä tieheni, huolimatta sen sisällyksestä. Aron toisella puolella oleva maailma ei minua vähintäkään viehättänyt. Silloin oli kuitenkin kaikki muuttunut; särjetty sinetti houkutteli minua tutkimaan sen sisällystä, vaan sitä en kuitenkaan tohtinut tehdä Ilsen luvatta ja laskin senvuoksi kirjeen vastaiseksi pöydänkulmalle.
Isäni osoitteen, jota tahdoin tietää, olin pian löytänyt. Nopeasti avattuani viimeisen kirjeen luin juuri hänen nimensä alta: "Kauppahuone Claudius, n:o 64, K——ssa." Minä säpsähdin äkkiä ja tunsin kasvoni kuumenevan ja punehtuvan nähdessäni nyt kirjoitettuna sen nimen, jonka professori tänään usein oli maininnut. Miten helposti taisin lukea isäni epäselvää käsialaa! Hänen nimensä oikein häikäsi silmiäni… Minä tunsin ennakolta kirjeen sisällyksen; Ilse oli kertonut sen minulle ja kuitenkin rupesin uudestaan tutkimaan sitä. Ah! tämäkin oli yhtä välinpitämätön ja kylmäkiskoinen kuin isäni edellisetkin kirjeet! Hän ei kysynyt: mitä lapseni tekee? Oliko hän terve ja muisteleeko hän minua?… Silloin tunsin ensikerran, vaikka hämärästi, että isäni käyttihe väärin minua kohtaan.
Välinpitämättömät rivit loppuivat tällä lauseella: "Neapelista lähetettävään kirjeesen ei saa vastata, ja että se on pidettävä salassa äidiltäni, on luonnollista." Sillä tarkoitettiin ihan selvästi sitä kirjettä, joka oli vieressäni pöydällä. Siinä oli Neapelin postitemppeli ja se herätti nyt kahta vertaa enemmän uteliaisuuttani.
Ohuen kädessäni olevan kirjeen taitoin minä sitä vastoin yhteen, pettyneenä toivossani. Siinä ei ollut mitään isäni uudesta asuinpaikasta, ei sanaakaan isäni oloista, Claudius-nimisistä ihmisistä, eikä isäni ja heidän keskinäisestä välistänsä. Minä kavahdin seisomaan ja heitin kirjeen lippaasen. Ah! mitähän minä huolin vieraista ihmisistä! Siinä mietiskelin minä ihmisiä ja seikkoja, jotka eivät ensinkään kuuluneet minuun ja Heintz työskenteli vielä ulkona pihalla, vaikka jo oli pilkkopimeä. Kun hän muuten työskenteli tavallista työaikaa myöhemmin, löin minä häntä sormillani, tartuin hänen käsivarteensa ja vedin hänet sisälle luoksemme paksun ja paljaan puutuolin, hänen kiistämättömän istuinpaikkansa, luokse. Siellä tarjosin minä hänelle palavan pärepalasen ja heti sen jälkeen häilyivät savunkiehkurat hänen autuaan näköisten kasvojensa ympärillä. Ilse tuli sinne ompelutöilleen ja minä luin vähentymättömällä innolla kertomuksia, jotka jo tunsin puoleksi ulkoa. Jos oli pakkanen tahi satoi ja myrsky vinkui, pantiin enemmän turpeita pesään ja Ilse keitti teetä. Silloin oli suloista istua sisällä suojassa, silla aikaa kuin sadepisarat lakkaamatta putoilivat katolle; sitä lisäsivät valkean valo takasta ja viehättävä hiljaisuus pitkässä ometassa, johon savupilvet lensivät. Silloin tällöin kalisivat kytkyet Mieken kaulassa, korkealla orsilla liikkui uninen kana tahi käänsihe Spits mielihyvin valkean edessä. Kaikki, mitä rakastin, oli koossa näitten neljän seinän sisällä.
Silloin oli rauha sielussani; minulla ei ollut mitään toivetta eikä halua; nuori sydämeni oli ainoastaan täytetty hellyydellä molempia kohtaan, joitten välillä minä istuin… Nyt tunkeutui yht'äkkiä ulkonaisia kasvoja meidän joukkoomme ja minä punastuin kovin muistellessani, minkä kaltaiseksi heidän vaikutuksistansa olin tullut. En sitä voinut kieltää — sen sijaan että olisin turvaunut vanhaan ystävään, johon nuori mies oli luonut niin halveksivan silmäyksen, olin kehnosti hävennyt häntä. Minä olin ollut äärettömän kiivas, polkenut jalkaa hänelle, hänelle, joka aina kohteli minua rajattomalla kärsivällisyydellä ja hellyydellä, sekä kutsunut hänet typeräksi, sentähden että hän oli rasittanut yksinkertaista ymmärrystään vastataksensa oikein minun mieleni mukaan. — Ja miksi olin tehnyt kaiken sen? Siksi että äkkiä pisti päähäni ylpeillä mainiosta isästäni, joka oli minut tykkönään unhottanut, sillä aikaa kuu olin kasvanut suureksi Heintzin sylissä. Minun täytyi pyytää anteeksi, katuvaisesti rukoilla anteeksi saamista ja se heti paikalla. Minun oli helppo täyttää se päätös, sillä samassa aukeni ovi Heintz Spitsin seuraamana astui sisään.
Minä riensin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen leveälle rinnallensa. Korkeammalle en ulottunut.
"Heintz, sinä olet hirveän suuttunut minuun, se on varma!"
"Ah, siitähän minunkin pitäisi tietämän jotakin, prinsessani," mumisi hän, piippu suussa. Hän seisoi ujona ja liikkumatonna kuin muuri edessäni.
"Sinätiedätkinsen, Heintz," lausuin minä. Kas niin, toru minua nyt vaan kovasti… Minä olen ollut äärettömän häijy!… Sitähän et sinä milloinkaan olisi voinut uskoa minusta?… Polkea jalkaa sinulle —"
"No, olihan se vaan vähän leikintekoa —"
"Leikintekoa! Älä usko sitä. Uhallani sen tein ja se oli oikein hävytöntä!… Älä vaan ole niin hyvä minua kohtaan, Heintz kulta! Minä en ansaitse sitä, ja sinun täytyy minua rangaista. Minä olen lapsellinen, kiivas ja kauhean kiittämätön olento!"…
"Vai niin — ja mitä kaikkia vielä."
"Ja pelkuri, Heintz!… Niin, näetkö, sehän se juuri oli, joka saattoi minut niin raivoon! Kaikki nuot päät olisivat epäilemättä kääntyneet minun puoleeni, jos sinä olisit ilmoittanut heille minun olevan —"
"Mutta minä en ole mitään ilmoittanut, ha, ha, ha! En ainoata sanaakaan." — Hän osoitti merkitseväisesti otsaansa. — "Niin älykäs kyllä ollaan! He olisivat saaneet kysellä kauan." Kömpelösti pisti hän kätensä nuttunsa rintataskuun. "Mutta tavattoman suuria rahoja, jotka putosivat ruohoon, eivät herrat tahtoneet ottaa takaisin, ei millään muotoa!… Minun täytyi ottaa ne ylös, ja tässä ne nyt ovat, prinsessani!"
Hän laski kiiltävät taalerikappaleet riviin oikealle kämmenellensä. Hänen pienet silmänsä säihkyivät ihastuksesta, kun hän katseli niiden loistoa.
"Viisi hopearahaa! Yksi jokaisesta helmestä!"
Sehän oli tarkoitus. Vanhan herran lause: "Katso tässä lapseni" oli kuulunut niin luonnolliselta, kuin olisin minä pyytänyt rahaa, ja kuitenkin oli aikomukseni ollut lahjoittaa helmet. Se suututti minua nyt vasta tavattomasti.
"Minä en huoli niistä, Heintz," lausuin minä lykäten pois hänen kätensä.
Rahat vierivät taasen maahan. Kuinka nuot raskaat hopeapalaset helisivät pudotessansa kovalle kivilattialle. Minä en ollut milloinkaan, eikä Dierkhof moneen vuoteen kuullut senkaltaista kilinää.
Tahtomattani käännyin äkkiä ja katsahdin arasti ometan puolista ikkunaa. Puoleksi kuulakan ikkunan takana riippui paksu kirjava samettiuudin, jota minun muistaakseni ei käsi ollut kertaakaan sisäpuolelta nostanut. Nyt siirtyi se sivulle ja mummon silmät säihkyivät aukosta.
Se näkö olisi kauhistuttanut rohkeintakin. Vavisten kumarruin kokoamaan rahoja, mutta silloin aukeni ikkunan vieressä oleva ovikin — minä kuulin kuin tuulenpuuskan — minua lyötiin olkapäähän ja lykättiin luuvaan päin.
"Älä koske niihin!" kaikui mummon ääni korvissani. Mikä hirveä kaiku olikaan hänen äänessään, jota en vuosikausiin ollut kuullut! Minä katsahdin ylös vavisten kauhusta.
Siinä seisoi kookas, vanha vaimo, raivoisasti puristaen nyrkkiäänHeintziä vastaan: "Sinä" — kuului kähisten hänen huulistansa.
"Älkää suuttuko!" änkytti Heintz rukoillen. "Kannanhan minä kohta, heti paikalla pois koko turhuuden ja heitän sen jokeen."
Hän vapisi kuin haavanlehti. Ensi kerran huomasin minä tuon terveen näköisen värin taitavan vaaleta aina huuliin saakka.
Mummo käänsi hänelle selkänsä äkkinäisellä liikunnolla. Pitkät, harmaat palmikot löivät hänen kupeitansa ja minä odotin, veri jähmettyen pelosta suonissani, että hän taasen syöksisi minun kimppuuni. Samassa sattui hänen jalkansa yhteen rahaan; hän säpsähti, kuin olisi hän tallannut käärmettä. Ja nyt seurasi tapaus, jota en koskaan, koskaan voi unhottaa. Hengähtäen potkasi hän varpaillansa pois rahan, että se lensi korkealle ilmaan ja helisten putosi kivelle takaisin, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, ja niin astui hän edestakaisin huoneessa… Minun täytyi ehdottomasti muistella kissan armotonta leikkiä hiiren kanssa. Oh, kuinka äkkiä muuttuikaan osoite hänen veripunaisissa kasvoissansa! Minä näin hänen vihan vimmassa potkivan pois rahat ja kuitenkin kuunteli hän niiden putoillessa, kaula kurotettuna, silminnähtävästi ihastuneena, vieläpä halullisestikin, hopean kirkasta kilinää, kunnes viimeinenkin väräjäminen oli tauoinnut.
Minä en liikkunut paikaltani ja tohdin tuskin hengittää; Spitsikin, tavallisesti äkeä Spits, hiipi häntä koipien välissä takan tyköä Heintzin luokse, joka liikkumatonna, ikäänkuin kiinnimuurattuna seisoi samalla paikalla ja hirveän kauhistuneena katseli muutaman kerran minuun… Ah, missähän Ilse olikaan? Ainoastaan hänellä oli valtaa mummon yli. Eikö hän ollenkaan kuullut sitä meteliä, joka niin kammottavasti ja sydäntä koskevasti kuului Dierkhofin vanhojen seinien väliltä?
Yhä vaan potkittiin hopearahoja ja yhä ne kilisivät. Vanha rouva ei ensinkään näkynyt enää tietävän, että kaksi ihmistä seisoi patsaantapaisilla hänen lähellään. Hän juoksi yhä hurjemmin edestakaisin, viuhtoen käsiään ja puhutellen jotakuta näkymätöntä olentoa… Silloin yht'äkkiä ikäänkuin värähtivät kaikki hänen jäsenensä; hän tuli juuri ruokapöydän luokse ja jäi milt'ei jähmettyneenä katsoa tuijottamaan pöydän kulmaa… Siinä oli turmion tuottama kirje, joka isäni ehdottoman käskyn mukaan, ei milloinkaan saisi tulla mummoni käsiin.
"Rouva neuvoksetar von Sassenille," keskeytti hän viimein haudan hiljaisuuden, otsaansa kädellään pyyhkien. "Rouva neuvoksetar von Sassen olin minä — minä."
Minä mietin itsekseni, juoksisinko ottamaan häneltä kirjeen, jolle hän juuri laski kätensä. Mutta mitähän minä heikko olento olisin voinut hänen käsissään! Hän olisi liioitta tempuitta lykännyt minut takaisin ja kaikissa tapauksissa ottanut onnettoman paperin. Minä viittasin niin selvästi kuin mahdollista Heintzille, mutta hän vaan katseli minua sitä ymmärtämättä, ja nyt tapahtui juuri se, mitä olin pelännyt — mummo otti kirjeen kuoresta.
"Katsokaamme," lausui hän, levittäen hitaasti paperin.
Hän ei lukenut mitään, hän katseli vaan allekirjoitusta… Mikähän nimi lieneekään häneen niin kovasti vaikuttanut? Raivoisasti huutaen rutisti hän kohta kirjeen sormillansa. "Sinun Kristinasi," ulvahti hän kimakasti nauraen, heitti muodottoman paperin kauas luuvaan ja juoksi, hurjasti estäväisesti liikuttaen kättänsä, takaisin huoneesensa. Kohta sen jälkeen kilisi salpa, joka sisäpuolelta lykättiin eteen.
Ilse tuli samassa pihalta kantaen turvekoria ja jäi kummastuneena seisomaan kynnykselle.
"Eikö se ollut mummo?" kysyi hän puoleksi pelästyneenä, puoleksi epäillen omia silmiänsä. Eihän koskaan ollut käytetty sitä ovea, joka nyt räiskähtäen meni kiini — olivathan sen lukko ja salpa jo aikoja sitten ruostuneet.
Hampaani kalisivat kuin vilutaudissa, mutta minä tunsin itseni samalla pelastetuksi ja minä kerroin hänelle kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Minä huomasin selvästi, kuinka hän pelästyi ja vaaleni; mutta Ilse ei olisikaan ollut Ilse, ell'ei hän sanaakaan lausumatta olisi ruvennut ottamaan turpeita kopasta ja säännöllisesti latomaan niitä toinen toisensa päälle. Vasta Heintzin lähestyessä nosti hän päätänsä — eipä Heintz syyttä pelännytkään hänen teräviä silmiänsä; ne katselivat musertavalla tavalla hänen kauhistuneita kasvojansa.
"Sinäpä vasta olet oiva poika, Heintz!" lausui hän. "Minä olen monta vuotta pitänyt huolta, ett'ei edes pientä rahaa olisi ollut Dierkhofissa, ja nyt teit sinä viisaudessasi näppärän tempun ja heitit kourallisen hopeataaleria kivilattialle… Oi Herra Jumala! Neljäkymmenvuotias eikä vielä sen viisaampi!"
Kyyneleet nousivat silmiini. Vaikka minä todenmukaisesti olin kertonut asian ja syyttänyt itseäni tapauksesta, sai Heintz kaikki nuhteet, Hän otti ne nöyrästi vastaan sanaakaan lausumatta puolustukseksensa. Minä syleilin häntä ja painoin kasvoni hänen vanhan nuttunsa hihaa vastaan.
"Niin, lohduta häntä vaan, sinun Heintziäsi! Te riiputte nyt aina yhdessä kuin kieru-ruoho!" lausui hän, mutta kaikki ankaruus oli jo kadonnut hänen silmistänsä.
Hän otti lampun pöydältä ja meni luuvaan etsimään rytistynyttä paperia, vaan kuinka tarkasti hän hakikaan, ei hän sitä kuitenkaan löytänyt.
Tähän saakka olin ainoastaan kovin harvoin kuullut mitään ääntä mummon huoneesta, kentiesi sentähden, ett'en laskenut sitä huomiooni. Lisäksi kartin aina vaistomaisesti sen läheisyyttä. Nyt kuului hänen äänensä, peitteellä varustetun ikkunan lävitse, intohimoisesti liikutettuna, ähkämisten ja syvien huokausten keskeyttämänä, käreästi mumisevan jotakin.
"Hän rukoilee," kuiskasi Heintz? minulle.
Mutta hän ei rukoillut, ollen polvillaan. Hän kävi niin voimakkain askelin edestakaisin tuolla sisällä, että ikkunan peite hiljaa heilui ja maa tärisi meidän jalkojemme alla.
"Tuo tänne lamppu!" huudahti hän äkkiä tuskallisesti.
"Lamppu!" toisti Ilse. "Veinhän minä lampun sinne." Hän juoksi kapeaan käytävään, joka, ollen asuinhuoneitten itäpuolella, vei puutarhaan, missä mummon kammarin ovi oli.
Hetken perästä palasi hän takaisin, silminnähtävästi levollisempana. Melkein kohta sen jälkeen kilisi pumpunvarsi ja me kuulimme veden kohisten putoavan kaivon kaukaloon.
"Maa musteni taas hänen silmissänsä," vastasi Ilse lyhyesti minun huolestuneihin kysymyksiini.
"Nythän taasen saamme hauskan yön!" mumisi hän sitte surullisesti itsekseen, korjatessansa vatia ja lautasia ruokapöydältä, ja vei sitte kirjelaatikon takaisin asuinhuoneesen.
Siis sai hän usein kärsiä vaikeita öitä mummoni tähden! Se oli minulle surullinen uutinen; minun syvä rauhallinen uneni esti minut tietämästä, että jotakin erinomaista öisin tapahtui talossa. Nyt muistin tosiaan usein ennen nähneeni Ilsen aamusin alakuloisena ja väsyneenä, mutta silloin syytti hän aina vaivaavan häntä usein pahan päänkivistyksen. Minä laskin käsivarteni ristiin pöydälle ja nojasin pääni niitä vasten. Minä olin murheellinen ja huolestunut, juuri kuin yön tultua jotakin pahaa tapahtuisi Dierkhofissa. Melkein haaveksien kuuntelin minä Heintzin askeleita, hänen vielä kerran käydessänsä talon ympäri. Hän jätti varovaisesti kaivopihan tarkastamatta, sillä vaikka pumpunvarsi olikin liikkumatta, oli mummo kuitenkin kaikissa tapauksissa vielä siellä. Eräällä paikkaa, missä pihan aita muodosti terävän kulman, seisoi hän usein tuntikausia katsoa tuijottaen äärettömään ilmaan.
"Mene sinä levolle, lapseni, sinä olet väsynyt," sanoi Ilse silittäen otsaani.
Minä olin siihen asti lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni ollut mitä huolettomin itsekkäin olento maailmassa — minä tunsin sen syvästi silloin.
"En, minä en mene levolle!" vastasin minä koettaen lausua sanani vakavasti. "Ilse minä olen tänä päivänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta ja olen kylliksi suuri ja vahva — minä en salli, että minut lähetetään levolle, sillä aikaa kun mummo saattaa sinulle niin paljon tuskaa ja vaivaa."
Minä olin kavahtanut seisomaan ja menin hänen viereensä.
"Vai niin, sehän vielä puuttui, että sinäkin olisit minun tielläni," vastasi hän lyhyesti, sivulta katsellen minua kiireestä kantapäähän. "Hm, nyt tiedän siis, minkä näköinen suuri ja vahva nainen on! Hän ulettuu juuri pöydän yli ja piipittää kuin munasta vasta ulos hiipinyt kananpoika…"
"Ilse, niin heikko ja kurja olento en toki liene," keskeytin häntä liikutettuna ja surullisena — hän ei liioitellut.
"Paitsi sitä en ollenkaan ymmärrä mitä tahdot," lisäsi hän antamatta keskeyttää itseään. "Tämä on oikein naurettavaa. Mummo seisoo rauhallisesti pihalla ja nukkuu tunnin kuluttua yhtä makeasti kuin me kaikki muutkin. Mutta sen sanon sinulle, hän tulee aina levottomaksi nähdessänsä kynttilän palavan aivan kauvan täällä."
Enempää lausumatta otti hän lampun pöydältä — ja siihen loppui minun urhoollinen päätökseni, tahtoisinpa nähdä, ken olisi koettanut vastustus Ilsen viimeisiä sanoja, liiatenkin kun niitä seurasi ponteva pään nyykkäys.
Minä huusin "hyvää yötä" Heintzille, joka juuri sulki portin ja seurasin Ilseä kuuliaisesti kulmakammariin, missä me molemmat makasimme.
Huoneessa oli hikistä ja kuumaa. Ilse oli pannut luukut ikkunain eteen ja jos hänellä olisi ollut uutimia, olisi nekin läpinäkymättömäksi vedetty eteen.
"Tässä, ajattelematon lapsi, ovat uudet kenkäsi," lausui hän osoittaen sormellaan vuoteeni vieressä olevan tuolin alle. "Ell'ei Heintziä olisi ollut, olisivat ne vielä ulkona ja sade veisi ne yöllä jokeen."
Minä tunsin, kuinka poskeni punehtuivat nähdessäni rautanaulaiset, rumat kumppanini. Samassa valasi lamppu kirkkaasti vanhan, savustuneen, seinällä riippuvan vaskipiirroksen, joka oli olevinaan Kaarlo suuren kuva. Se näytti lakkaamatta katselevan minua — minä käänsin sille selkäni ja lykkäsin ikäänkuin huomaamatta jalallani kengät kauas tuolin alle. Minä en enää tahtonut nähdä niitä, en muistella vieraita, joitten tulo oli matkaan saattanut niin paljon mielipahaa ja herättänyt tuskallisia tunteita yksinäiseen, viattomaan sieluuni.
Ilse ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin näki minut vuoteella. Mutta ei edes nuorukainenkaan nuku, kun sydän on liikutettu ja täynnä pahoja aavistuksia. Minä hiivin jälleen hiljaa vuoteeltani, pukeuduin vaatteisiin, nostin pois luukun läntisestä pihanpuolisesta ikkunasta ja istahdin sen viereen vuoteeni toiseen päähän. Syvä pimeys väheni huoneesta ja minä rauhoituin; ainakin äskeinen aaveitten pelkoni katosi.
Hiljaa avasin minä ikkunan. Matalan puun korkeimmat oksat ulettuivat ikkunan ruutujen yli. Sen puun takana olin minä hyvässä piilossa ja taisin puutarhan ja niityn yli nähdä yön pimeyden peittämään avaraan maailmaan. Ilse oli äsken puhunut uhkaavasta myrskystä, mutta tähtitaivas ei milloinkaan levinnyt kirkkaampana aron ylitse kuin nyt! Suloinen, lämpöinen yöilma hiipi hiljaa minua vastaan tuskin huomattavasti hengähdellen; ei pieninkään lehti liikahtanut, ei kuiskauksellaan keskeyttänyt kuolon hiljaisuutta. Minusta oli kuitenkin vielä eloa ilmassa — vaikka en enää kuullutkaan jättiläis-hevosen jälkiä sen kantaessa vanhaa haudattua kuningasta seurueineen aron yli, sillä sen kullasta ja purpurasta kiiltävän unelman olivat säälimättömät kuokat juuri äsken perin pohjin hävittäneet; mutta minä tiesin, että mehu kuohui joka kanervan oksassa ja muodosti lukemattomia nuppuja, jotka pian olivat puhkeavat, antaaksensa vielä vaaleain kukkainsa välkkyä päivän paisteessa. Ja samana päivänä olin minä ollut tammen korkeimmissa latvaoksissa ja lukenut neljä munaa vanhassa harakanpesässä! sielläkin oli eloa ja kehitystä eikä kysytty, oliko yö vai päivä, kunnes pikkuinen nokka oli nakuttanut läven munaan ja hankkinut tilaa ja valoa kahdelle uudelle älykkäälle silmälle. Minä tiesin myöskin metsäeläinten kaukaa metsän rinteestä hiljaisin askelein tulevan halullisesti hengittämään aron raitista ilmaa, joka myöskin ympäröi Dierkhofia, tuoden mukanansa tuhansien kasvien ja kukkien hyvää tuoksua.
Veren juoksu hiljeni vähitellen suonissani. Tietämättäni kulkivat ajatukseni jälleen tavallista tasaista ja rauhallista suuntaansa ja minä mietin taasen asioita, jotka siihen asti olivat perin pohjin tyydyttäneet vaatimattoman sieluni.
Talossa vallitsi yhä vielä syvä hiljaisuus, että kuulin Mieken kytkyen kalinan seinän lävitse. Ilse olikin ollut oikeassa vakuuttaessansa kaikki olevan hiljaista, ja hän voi nyt koska hyvänsä astua sisälle lamppu kädessä. Ah, kuinka äkkiä saattoikaan se ajatus minut kavahtamaan seisaalle! Minä olisin luultavasti muutaman minuutin kuluttua kadonnut korkeaan höyhenvuoteesen, ell'ei oven äkkiä sulkeutuminen olisi saattanut kaikkia ovia ja ikkunoita Dierkhofissa tärisemään.
Minä olin juuri sulkemaisillani ikkunan, kun joku syvästi hengähtäen riensi kulman sivutse ihan ikkunani alitse. Mummon voimakas pelottava pää kulki kauhean liki ohitseni.
"Tuossa palaa, tuossa!" ähkäsi hän juosten ohitseni, molemmat kädet likistettyinä otsaa vastaan.
Minä en tohtinut kumartua ulospäin katsomaan hänen jälkeensä, mutta kuulin hänen heti sen perästä seisahtuvan, ja huomasin hänen levitettyjen käsiensä ulettuvan niin lähelle minun näköalaani, että ne voin nähdä.
"Sillä tuli on vihani sytyttämä," lausui hän korkealla äänellä ja juhlallisen innokkaasti, "ja on palava aina syvimpään helvettiin asti ja sytyttävä koko maan kasvineen ja polttava vuoret pohjia myöten!"
Hitaasti kulki hän eteenpäin tammien välitse ja seisahtui pihan kulmaan. Hän ei ollut aivan kaukana minusta, ja ilma oli kylliksi kirkas, voidakseni nähdä hänet selvästi, sillä taivaan kullan kirkkaus oli yksin pohjana tälle kookkaalle olennolle. Hän oli heittänyt pois päällysvaatteensa; leveät liinaiset hihat roikkuivat ulos hartioilta ja loistivat valkoisina minun silmissäni, jo selässä killuivat pitkät palmikot puoleksi hajallaan.
Minä en ymmärtänyt mitä hän lausui, kääntynynnä hiljaiseen aroon päin. Minusta oli kuin olisin kuullut kaikki vanhan professorin vieraat sanat toisen toisensa perästä, vaan kummallisen laulavalla äänellä… Äkkiä keskeytti puoleksi tukehtunut huuto mumisemisen; mummo kääntyi ja levottomat jalat alkoivat jälleen kahta vertaa nopeammin astuntaansa. Minä luulin hänen rientävän kaivon luokse, hän juoksi umpimähkään tammea kohti, horjahti takaisin, juoksi uudestaan, mutta lankesi äkkiä, koreasti, ikäänkuin näkymättömien käsien maahan heittämänä.
"Ilse! Ilse!" huusin minä, mutta siinä seisoi hän jo ja koetti Heintzin avulla nostaa langennutta. Molemmat olivat pihan ovesta vartioineet ja pitäneet mummoa silmällä. Minä juoksin ulos ikkunasta.
"Hän on kuollut!" kuiskasi Heintz, minun tultuani heidän luoksensa. Hän antoi nulosti raskaan ruumiin vaipua alas takaisin, sillä se hengettömänä oli sanomattoman painava.
"Ole vaiti!" käski Ilse puoliääneen. "Kas niin, käytä voimiasi — eteenpäin!" Ja hän tarttui mummoon käsivarsien alle ja nosti hänet ylen-inhimillisellä voimalla maasta, ja Heintz kantoi jaloista.
En milloinkaan unhota sitä kauheata näköä, kun he raskaasti hengittäen kuormansa alla palasivat huoneisin ja hengettömän harmaat hapset laahasivat kivilattiaa, missä hän mieletönnä vielä tunti sitten oli hurjasti potkinut rahakappaleita sinne tänne.
Minä riensin edellä ja avasin mummon kamarin oven. Minun täytyi kuitenkin, ennenkuin voin astua huoneesen, siirtää pois ovea puoleksi piirittävä varjostin, joka oli siinä estämässä vieraita silmiä katsomasta sisälle. Minä en itse koskaan ennen saanut astua siihen huoneesen, en edes pienenä lapsenakaan.
Vaikka sinä päivänä olin kokenut niin paljon sieluntuskaa ja olin niin syvästi liikutettu, tuntui minusta sinä hetkenä juurikuin olisin pelkäävin silmin katsellut uutta, mutta sanomattoman synkkää maailmaa. Ainoastaan yhden ainoan kerran on sittemmin sama tunne valloittanut minut; se tapahtui kerran, kun astuin ikivanhaan hämärään marttiirain kuvilla runsaasti koristettuun kirkkoon, missä koristeet olivat puoleksi kuluneet, ja ilma kylmän tummehtunut sekä suitsutuksista tukahuttava.
Mummo laskettiin nurkassa olevalle vuoteelle, jonka edessä oli vanhanaikuiset viheriäiset kankeat silkkiuutimet. Kuinka ne kahisivat, kun ne vedettiin syrjään, ja kuinka pelottavat olivatkaan siniset kasvot ja sulkeutuneet silmät synkän, tummanviheriäisen värin ympäröiminä!
Heintz oli pettynyt. Mummo ei ollut kuollut. Raskaasti hengittäen makasi hän siinä, liikuttamatta ainoatakaan jäsentä, mutta kun Ilse lempeällä äänellä, niin lempeällä kuin en milloinkaan ennen ollut häneltä kuullut, lausui hänen nimensä, aukenivat sairaan silmät hetkeksi ja hän loi Ilseen järkeä osoittavan silmäyksen. Ilse pani tyynyjä hänen selkänsä alle; tämä teki hänelle silminnähtävästi hyvää ja heikko kammottava ääni, joka kuului hänen hengittäessänsä, tuli yhä heikommaksi.
Sillä aikaa oli Heintz lähtenyt noutamaan lääkäriä. Hänen täytyi sitä varten rientää likeisimpään kylään ja siellä lähettää vaunut vielä peninkulman päässä olevaan kaupunkiin, saadaksensa lääkäriä Dierkhofiin. Siis oli luultava, että kolme tahi neljä tuntia kuluisi, ennenkuin voisi saada apua.
Minun avun yritykseni hyljättiin. Ilse lykkäsi ääneti pois käteni, levottomasti katsellen sairasta, vaan salli minun jäädä huoneesen.
Minä hiivin puolittain uutimien suojassa vuoteen jalkapäässä olevalle topatulle penkille ja katselin alakuloisesti ympärilleni kummallista huonetta. Se oli suurin huone koko talossa, melkein salin suuruinen. Kentiesi oli mummo antanut hakata pois seinän, saadaksensa sen niin tavattoman suureksi. Seinillä riippui villakangasta, johon kuvat oli sidottu; minun silmäni kääntyivät alinomaa luonnollisen lapsen kuvaan, jonka ihanat kasvot osoittivat surua ja hurskasta kärsivällisyyttä — se oli nuori Iisakki, uhriksi sidottuna. Seinäverhot olivat kovin vanhat ja koin vahingoittamat, niin että Abrahamin jäntevästä ruumiista puuttui toinen silmä sekä nostettu, uhraukseen valmis käsi… Äreitten, mykkäin ukkojen kaltaisina olivat tuolit taivaankorkuisine selkälautoineen ja suurikukkaisine samettipäällyksineen tyrmeässä järestyksessä pitkin seiniä. Vasta jälkeenpäin opin arvostelemaan näitä kalliimmista puulajista veistettyjä, tumman ruskeita nojatuolia; ensi katsannolla tuijottivat nauhoilla ja lehtiseppeleillä koristetut eläimen päät ja aaveentapaiset, ympärillä oleviin kaappeihin sekä laatikkoihin veistetyt kuvat minua vastaan sekä uhkaavasti että pelottavasti.
Tummat värit ja syvät nurkat kaikkialla imivät ahnaasti valon kahdesta pöydällä kirkkaasti palavasta lampusta. Tumma oli matto jalkojeni alla ja melkein musta oli ikävän matala lautakatto, ainoastaan seinäverhon, aikojen kuluessa kolmen värisiksi vaalenneet kuvat loistivat siellä täällä kuin valopilkut, ja yksi ainoa valkea esine roikkui sovittavan, valkoisen kyyhkysen kaltaisena synkässä huoneessa, — se oli monihaarainen, valkoisilla vaksikynttilöillä varustettu, kattohirsistä riippuva kynttiläkruunu.
Sairas näkyi hieman toipuvan sen tunnin kuluessa, jonka vietin hänen vuoteensa vieressä. Hän katseli avosilmin ympärilleen, joi vähän raikasta vettä ja sai äkkiä puhevoimankin takaisin.
"Kuinka minun laitani on?" kysyi hän sortuneella, vallan muuttuneella äänellä. Ilse kumartui vastaamatta hänen ylitsensä — minä luulin surun vieneen häneltä äänen — ja siirsi hyväillen ja lempeästi hiukset hänen otsastansa.
"Uskollinen Ilseni!" mumisi sairas. Hän yritti nousta, vaan ei onnistunut. Kummallisen kankeasti ja kysyväisesti katseli hän vasenta käsivarttansa.
"Kuollut!" huokasi hän, antaen päänsä vaipua takaisin vuoteelle.
Se sana kauhistutti minua. Minä liikahdin ehdottomasti, pieni penkki narisi ja uutimet liikahtivat.
"Kuka täällä vielä on?" kysyi mummo kuunnellen.
"Lapsi, armollinen rouva — Lenore," vastasi Ilse hidastellen.
"Willibaldin lapsi — niin, minä tunnen hänet; hän juoksentelee pienin paljain jaloin aroa pitkin ja laulaa tuolla ylhäällä kukkulalla. Minä en voi kärsiä laulua, Ilse."
Sen minä hyvin tiesin; Dierkhofissa ei saanut milloinkaan kuulua laulun ääntä huulieni yli — ah, ja minä lauloin niin mielelläni! Minusta tuntui kuin sieluni olisi lentänyt kauas rinnastani kohoilevien sävelten mukana. Senpätähden lauloin Heintzin savimökissä, että vehreät ikkunaruudut kilisivät, tahi hautakummun päällä, mutta en minä milloinkaan olisi uskonut mummon sitä kuulevan.
Minä nousin ja astuin vavisten askeleen likemmäksi.
"Yhtä pieni kuin hänen äitinsäkin," mumisi hän itsekseen, "ja hänellä on samankaltaiset suuret silmät ja kylmä, ahdas sydän — hänenkin otsalle on kaadettu vettä."
"Ei, mummo," vastasin minä tyvenesti, "minulla ei ole kylmä sydän!"
Mummo katseli minua niin kummastuneena, kuin olisi hän siihen asti luullut minun, pienen olennon, voivan ainoastaan laulaa eikä puhua, vielä vähemmin puhutella jotakuta. Ilse vetäytyi uudinten taakse ja viittasi levottomasti minulle, että olisin vaiti; hän pelkäsi, että minun äkkiarvaamaton ilmestymiseni jälleen saattaisi sairaan hourupäiseksi. Mutta mummo pysyi ihan levollisena ja hänen silmänsä kiintyivät liikkumatta minun kasvoihini. Nämät silmät, joita olin siihen saakka niin kauheasti pelännyt, niiden sattumalta epäselvästi ja hurjasti katsellessa minua, olivat sangen kauniit. Niiden synkkää loistoa peitti tosiaan kamala varjo, mutta niissä oli älyä ja järkeä.
"Tule tänne vähän luokseni," keskeytti hän minuutin pitkän vaitiolon.
Minä astuin vuoteen viereen.
"Tiedätkö mitä on rakastaa jotakuta?" kysyi hän ja hänen sortunut, soinnuton äänensä muuttui lempeäksi.
"Kyllä, mummo, sen tiedän. Minä rakastan Ilseä niin sanomattomasti, niin paljon, ett'en voi sitä kertoa — ja Heintziäkin."
Hänen huulensa vapisivat hieman, ja sanomattomalla vaivalla ojensi hän minulle peitteen päällä olevan oikean kätensä.
"Pelkäätkö minua?" kysyi hän vielä.
"En — en enää," aioin sanoa, mutta nielin molemmat viimeiset sanat ja kumarruin hänen ylitsensä.
"Anna minulle siis kätesi ja suutele minua otsalle."
Minä täytin hänen pyyntönsä ja kummallista! Samassa kun huuleni tarttuivat pelättyihin kasvoihin ja hänen suuret kylmät sormensa lempeästi pudistivat minun kättäni, syntyi uusi suloinen tunne rinnassani. Minä tunsin nyt yht'äkkiä, että kuuluin siihen paikkaan, tunsin veren salaisen yhteyden mummon ja lapsenlapsen välillä, ja innostuneena tästä tunteesta istahdin minä vuoteen syrjälle ja laskin hiljaa käsivarteni hänen päänsä alle.
Onnen hymy välähti hänen suurissa, vahvoissa kasvoissansa; hän asetti päänsä käsivarrelleni väsyneen lapsen tavalla, joka tahtoo nukkua.
"Lihaa minun lihastani ja vertä minun verestäni — Ah!" kuiskasi hän ummistaen silmänsä.
Mutta Ilse seisoi vuoteen uutimien takana. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Taasen vallitsi kuolonhiljaisuus, ainoastaan sairaan heikon ähkimisen ja vanhan aaveentapaisesti kiiltävän kellon tikittämisen keskeyttämänä.
Niin kului taasen pitkä, ikävä hetki. Kello oli jo lyönyt yksi. Silloin aukeni portti ja Heintz tuli kotiin miehen seurassa. Hän oli siis ennenkuin aavistimmekaan, tuonut lääkärin mukanansa.
Ilse hengitti silminnähtävästi huokeammin ja viittasi minua jättämään sijani vuoteen vieressä. Minä vedin varovaisesti pois kangistuneen käsivarteni ja annoin sairaan pään hiljaa vaipua tyynylle. Hän näkyi yhä vaan nukkuvan, eikä huomannut, että ovi hiljaa aukeni ja molemmat miehet astuivat sisälle.
Siinä seisoi äkkiä lähimmäisen kylän vanha kirkkoherra täydessä virkapuvussa keskellä huonetta, sillä välin kun Heintz hattu kädessä kunnioittavasti jäi seisomaan oven luo… Kunnianarvoinen vanhus papinkaapussaan ja käsikirja kädessä näytti liikuttavan juhlalliselta. Mutta Ilse kavahti pystyyn, ikäänkuin olisi hän nähnyt aaveen; hän syöksi eteenpäin viitaten pappia peräytymään, mutta aivan myöhään. Samassa avasi mummo silmänsä, juurikuin olisi hän tuntenut sisään astuneen silmäyksen.
Minä vetäydyin takaperin, sillä niin pelästyin hänen äsken rauhallisten kasvojensa kauheasta muuttumisesta.
"Mitä mustakaappu tahtoo?" oihkasi hän.
"Lohduttaa teitä, jos lohdutusta tarvitsette," vastasi vanhus lempeästi, pelästymättä kovasta kysymyksestä.
"Lohdutusta?…. Sitä sain jo viattomasta lapsensydämestä, siitä rakkaudesta, joka antaa kysymättä: ketä uskot ja mitä minulle annat siitä?… Leonore, lapsi kultani, missä olet?"
Minun sydäntäni liikutti hänen surumielinen äänensä. Minä astuin nopeasti päänalustan tykö, niin että hän taisi nähdä minut.
"Te ette voi lohduttaa minua, te, jotka olette syösseet minut siihen hirveään erämaahan, missä auringon säteet ovat polttaneet aivoni!" lisäsi hän hengelliseen herraan päin kääntyneenä. "Te ette ole ojentaneet minulle ainoatakaan virkistävää pisaraa sillä matkalla, joka, niinkuin saarnasitte, on päättyvä helvetissä!… Te, kärsimättömät, te kehutte, että kaikessa nöyryydessä vaellatte Jumalan edessä, ja kuitenkin on teillä aina kivi kädessä heitettäväksi lähimmäisenne päälle, ja anastatte itsellenne oikeuden haudan partaalla häväiseväisesti tuomita kuolleita, jotka jo seisovat Herransa tuomioistuimen edessä!… Te, väärät profetat, te kerskaatte siitä, että muka rukoilette armollista, sanomattoman laupeata Jumalaa ja teette hänet murhien ja surmien johtajaksi, ankaraksi sekä vihaavaksi Jumalaksi, niinkuin Hebrealaiset, joita te kutsutte kirotuksi kansaksi. Te kiitätte häntä täydelliseksi ja teette hänet kuitenkin kaiken syntisen ihmisluonteenne rikoksen alaiseksi, te annatte hänelle kostonhimonne, vallanhimoisuutenne, ja teidän säälimättömyytenne… Teidän Vapahtajanne on antanut teille palmunoksan käteen, vaan te olette muuttaneet sen ruoskaksi!"
Pappi nosti kätensä, ikäänkuin keskeyttääksensä häntä, mutta hän jatkoi vielä kiivaammin:
"Ja sillä ruoskalla olette lyöneet minua ja karkoittaneet minut taivaastanne, kun kirositte: Sinun isäsi, juutalainen, joka sinut on siittänyt, äitisi, juutalaisvaimo, joka sinut on synnyttänyt, ovat ijankaikkisesti kirotut!… Tiedä, minun isäni oli yksi viisahimmista miehistä. Hän kokosi sieluunsa äärettömän tiedon aarteen — ja hänenkö pitäisi auttamattomasti kadota helvettiin — ja pääsisivätkö ne kuitenkin, jotka eivät milloinkaan ole miettineet, vaanainoastaanuskoneet, pääsisivätkö ne vaivatta taivaasen, missä tutkijalle on luvattu selvä totuudesta?… Ja minun isäni," lisäsi hän, "on taittanut leipäänsä nälkäiselle ja auttanut niin, ett'ei oikea käsi tietänyt mitä vasen teki. Hän vihasi valhetta, ahneutta, hirveyttä ja ylpeyttä ja antoi anteeksi vihollisillensa, eikä koskaan kostanut mitä muut häntä vastaan rikkoivat. — Hän rakasti herraa Jumalatansa kaikesta sydämestänsä, kaikesta sielustansa ja kaikesta mielestänsä, ja täytyykö hänen kuitenkin ijankaikkisesti nääntymän helvetissä, sentähden ett'ei vettä ole vuodatettu hänen otsallensa?… Olkoon menneeksi, minäkin tahdon joutua sinne, missähänon. Minä annoin teille kasteenne takaisin! Pitäkää taivaanne. Te myytte sen kalliisen hintaan, te mustakaaput!"
Mitä syvin sääli kuvautuneena lempeissä kasvoissansa, astui vanha pappi likemmäksi häntä; vaan siinä ei sovinto enää ollut mahdollinen.
"Antakaa olla — minä olen valmis!" lausui sairas katkerasti ja käänsi kasvonsa seinään päin.
Yhtä hiljaa läksi pappi huoneesta, kuin hän oli tullutkin. Ehdottomasti täytyi minun seurata häntä. Yhtä varmaan kuin mummon käytös ilmoitti minulle, että joku suuri vääryys oli hänelle tehty, yhtä paljon suretti minua hänen käytöksensä vanhusta kohtaan, joka kirkossa siunaten oli laskenut kätensä minun otsalleni. Hän oli lempeä ja hyvä; hän ei olisi ajanut juutalaisen onnetonta tytärtä mielettömyyden synkkään yöhön; hän, rakasmielinen ukko, oli kernaasti ja uutterasti lähtenyt ulos myöhään iltasilla antamaan sairaalle uskonnon lohdutusta.
"Herra kirkkoherra," lausui Ilse hänelle etuhuoneessa, "älkää lukeko tätä hänen syyksensä. Hän antoi kastaa itsensä, ja se pappi, joka sen teki, oli hyvä ja kristillinen kuin tekin ja emäntäni pysyi rehellisesti Kristuksessa… Mutta sitte tuli toinen — joka itse vastatkoon työstänsä — joka oli suvaitsematon eikä koskaan herennyt kiroomasta eikä tuomitsemasta. Niin, hänen silmissänsä olivat tämän perheen kaikki vahingot ainoastaan Herran rangaistuksia! Se vei sairaalta ymmärryksen — vastatkoon pappi itse siitä!"
"Minä en syytä sairasta siitä," vastasi kirkkoherra lempeästi. "Minä tiedän, paha kyllä, aivan hyvin, että väärä palvelus herran viinitarhassa on turmellut paljon jaloa hedelmää!… Vanha rouva on kärsinyt paljon — Jumala on häntä armahtava. Minua surettaa, ett'en saanut lohduttaa tässä, missä iloisin sydämin olisin voinut sen tehdä; mutta minusta on vastenmielistä pyytämättä, pakoittaen tarjota viimeistä, vaikeaa taistelua taistelevalle sielulle kirkon apua."
Hän siveli hyväillen kädellänsä päätäni.
"Mene sisälle," lisäsi hän; "hän kaipaa sinua… Minä soisin, että voisin laskea kaikki uskomme lohdutuksen sinun huulillesi, että kiusattu sielu saisi oikean levon."
Minä palasin kohta sisään; kirkkoherra joi lasillisen vettä ja levähtämättä läksi Dierkhofista.
"Missä lapsi on," kuulin jo käytävässä sairaan kysyvän.
"Tässä olen, mummo!" huudahdin minä sisään astuessani ja riensin hänen vuoteensa luo. Hän oli yhä yksin. Heintz, jonka jätimme hänen luoksensa, oli mennyt tiehensä, niinkuin luulin, pelosta, kun hän Ilsen tietämättä omin päin oli tuonut papin tänne.
"Niin, niin, sinähän se olet, tumma kyyhkyseni!" lausui hän lempeästi ja huolten huojennuksesta. "Minä luulin jo sinunkin vihoissasi ja ylenkatsoen menneen luotani!"
"Sitä et saa uskoa, mummo!" sanoin minä innokkaasti. "Pappi lähetti minut takaisin, hän on niin sanomattoman hyvä ja minä — minä en edes tiedä, mitä viha ja ylenkatse on."
"Se on, sinä rakastat koko maailmaa!" lausui hän hieman hymyillen.
"Niin, olenhan jo sanonut sinulle! Ilseä ja Heintziä, Spitsiä ja Miekeä sekä vanhaa honkaa tuolla kukkulalla ja sinistä taivasta —"
Minä vaikenin äkkiä häpeästä. Enhän minä puhunut totta. Semmoista harrasta, puhdasta rakkautta koko maailmaa kohtaan ei minulla enää ollut. Juuri tänään olin minä ollut häijy, hurja olento. Sanoisinko minä hänelle sen?
Minä istuin taasen vuoteen syrjällä ja mummo piti minua kädestä kiinni, kuin eivät ne milloinkaan enää irtautuisi. Sillä aikaa vaipuivat hänen silmänsä hitaasti kiinni. Hän oli siihen saakka puhunut niin voimakkaasti ja pontevasti, ja minä olin niin perin kokematon, ett'en enää ollenkaan ajatellutkaan voimien uupumista. Mutta nyt laskin toisen käteni hänen ranteellensa. Minä tiesin aivan hyvin, että veren siinä täytyi tykyttää lakkaamattomasti ja säännöllisesti. Sanomattomaksi hämmästyksekseni tulin vähitellen selville siitä, että kamala hiljaisuus vallitsi kylmän nahan alla; ainoastaan harvoin, sydäntäni huolestuttavien seisahdusten perästä tunsin suonen tykähtävän kerran ja kovasti sormeani vastaan.
"Me olemme kuin savea ruukuntekijän kädessä," kuiskasi mummo äkkiä. "Mitä me olemme, mitä on elämämme ja kaikki ylevyytemme?" Oihkaseva ääni kuului hänen rinnastansa. "Mutta sinä olet meidän isämme ja me olemme sinun lapsesi; armahda meitä kuin isä armahtaa lapsiansa!"
Hän vaikeni taas. Mutta minä jouduin sanomattomaan tuskaan; minä olisin uhrannut kaikki, nähdäkseni nämät ummistetut silmät jälleen avoinna, ja koskin hiljaa hänen otsaansa huulillani.
Sairas säpsähti, mutta katseli minua hellästi ja lausui lempeällä vaikka heikolla äänellä: "Mene kutsumaan Ilseä tänne!"
Minä kavahdin ylös. Samassa kuului sanomattomaksi lohdutuksekseni vaunut pihalla. Heti sen jälleen astui Ilse erään herran seurassa huoneesen.
"Lääkäri on täällä, armollinen rouva!" lausui hän antaen lääkärin astua vuoteen viereen.
Mummon kasvot muuttuivat jälleen vakaviksi ja lujiksi. Hän ojensi lääkärille oikean kätensä, että hän voisi koetella hänen suonensa tykytystä, ja katseli häntä tarkasti.
"Kuinka pitkä elon aika minulla vielä on?" kysyi hän lyhyesti ja vakavasti.
Lääkäri oli tuokion aikaa ääneti ja vältti hänen katsettansa.
"Koettakaamme," lausui hän epäillen.
"Ei, ei! Ei siitä ole mitään hyötyä!" keskeytti sairas ja katseli aaveen tapaisesti hymyillen vasenta sivuansa. "Tämä on jo kuoleman oma. Kuinka pitkä elonaika minulla vielä on?" toisti hän ihan vakavasti ja kovalla äänellä.
"No niin, korkeintaan tunnin aika," kuului vastaus.
Kyyneleet valuivat alas poskiani myöten; Ilse pakeni ikkunan luo ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Mummo yksin pysyi vallan tyynenä, hänen silmänsä katselivat katosta kynttiläruunua. "Sytytä kynttilät, Ilse!" lausui hän, ja kun Ilse astui tuolille ja liekki toisensa perästä syttyi, kääntyi sairas lääkäriin päin.
"Minä kiitän teitä tulostanne," lausui hän, "ja pyytäisin teiltä viimeistä rakkauden työtä, tahtoisitteko kirjoittaa, mitä minä sanelen?"
"Aivan mielelläni, hyvä rouva, mutta kun kysymys on jälkisäätöksestä, niin tahdon muistuttaa, ett'ei se laillisitta todistajitta ole laillinen —"
"Minä tiedän sen," keskeytti sairas häntä… "Mutta niiden hankkimiseen ei ole aikaa. Minun pojalleni on viimeinen tahtoni tämmöisenäänkin kylliksi."
Ilse toi kirjoitusneuvot ja mummo saneli:
"Minä määrään Ilse Wickelille Dierkhofin talon ynnä kaikki, mitä siihen kuuluu, niin kiinteät kuin irtaimet —"
"Ei, ei," huudahti Ilse tuskissansa ja peloissansa, "minä en salli sitä."
Mummo loi häneen ankaran ja nuhtelevan silmäyksen ja jatkoi mistään huolimatta: "kiitollisuuden osoitteeksi hänen rajattomasta hellyydestänsä ja alttiiksi antamisestansa… Minä säädän vielä poikani lapselle, Leonore von Sassenille, kaikki jälellä olevat valtiopaperit, älköönkä kukaan vaatiko niitä itsellensä."
Ilse oli noussut seisomaan ja katseli häntä hämmästyneenä. Sairas katseli kaappia.
"Tuolla sisällä täytyy olla läkkilaatikko," lausui hän. "Anna se tänne,Ilse. Minä olen vallan unhottanut, kuinka paljon siinä on."
Ilse avasi kaapin ja toi matalan läkkilippaan pöydälle. Pieni ruostunut avain oli laatikon ulkolukossa.
"Luultavasti on pitkä aika kulunut siitä, kun viimein koskin siihen," mumisi sairas ja nosti heikosti kättänsä otsaan päin. "Minussa on kaikki ollut pimeää, minä tiedän sen. Mikä vuosi meillä nyt on?"
"1861," vastasi lääkäri.
"Ah, sitte on kentiesi monta korkolippua jo langennut ja tullut arvottomaksi," valitti hän lääkärin avatessa lippaan kantta. Sairaan pyynnöstä luki hän kaikki paperit.
"Yhdeksäntuhatta taaleria," lausui hän.
"Yhdeksäntuhatta taaleria," toisti mummo tyytyväisenä. "Siinä kylliksi suojelemaan hädästä… Paitsi sitä täytyy arkkusessa olla pieni kotelokin."
Minä näin, miten Ilse pudisti päätänsä tälle odottamattomalle sielun selkeydelle, joka niin helposti solmisi yhteen kauan sitte katkenneen ajatuksen sileän langan. Lääkäri otti pienen mitättömän rasian. Siinä oli helminauha.
"Jakobsohnin rikkauden viimeinen jäännös!" kuiskasi sairas surumielisesti itsekseen. "Ilse, pane helmet tuohon pieneen, ruskeaan kaulaan!… Ne kuuluvat sinun kasvoihisi, lapseni", sanoi hän minulle, jota niiden kylmä koskeminen värisytti.
"Sinulla on äitisi silmät, vaan Jakobsohnin kasvojen piirteet… Nämä helmet ovat nähneet paljon perheen onnea ja kauniita rauhallisia, loistavia aikoja; mutta ne ovat myöskin paenneet roviota ja muita suvaitsemattoman kristin uskon kauheita kidutuksia."
Hän hengitti raskaasti hiukan aikaa.
"Nyt tahdon kirjoittaa alle," oihkasi hän, oltuansa hetken uuvuksissa ja silmin nähtävästi suuressa tuskassa.
Lääkäri laski paperin vuoteenpeitteelle ja pisti kynän hänen kankeaan käteensä… Tämä viimeinen maallinen teko oli hänelle sanomattoman vaikea; mutta nimi: Klothilda von Sassen, syntynyt Jakobsohn, oli kuitenkin viimein suurilla, jotenkin selvillä kirjaimilla asiakirjan alla, jonka alle tohtorikin muutamilla sanoilla kirjoitti todistajaksi nimensä.
"Älä itke, sydänkäpyseni!" lohdutti sairas minua. "Tule vielä kerran luokseni!"
Minä heittäydyin sanatonna vuoteelle ja suutelin hänen kättänsä. Hän käski minun viedä tervehdyksiä isälleni ja loi sitten suuret silmänsä vakavasti ja paljon sanovasti Ilseen.
"Lapsi ei saa villiytyä täällä yksinäisellä arolla," lausui hän merkitseväisesti.
"Ei, armollinen rouva, siitä minä kyllä pidän huolta!" vakuutti Ilse tapansa mukaan lyhyesti, vaikka hänen huulensa vähän vavahtivat ja silmänsä kyyneltyivät.
Vielä kerran silitti kylmä, voimaton kasi hyväillen päätäni ja sitte lykkäsi mummo lempeästi, mutta niin kiireesti kuin ainakin hätäinen, joka ahneesti tahtoo temmata jokaisen sekunnin, minut pois luotansa ja katseli ikkunaa kankeasti, vaan niin kummallisen tunnokkaasti, kuin olisi sielu tahtonut lentää siitä ijankaikkisuuteen.
"Kristiina, minä annan anteeksi!" huudahti hän vaivaloisesti kaksi kertaa ulos avaruuteen. Silminnähtävästi rauhallisempana laski hän päänsä jälleen tyynylle, loi silmänsä ylöspäin ja alkoi juhlallisen hartaasti ja sammuvalla äänellä: "Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme on ijankaikkinen ja ainoa Jumala!… Kiitetty olkoon hänen nimensä, hänen valtakuntansa ja kirkkautensa —" ääni loppui hiljaiseen huokaukseen; hänen päänsä kallistui hitaasti syrjälle.
"Ijankaikkisesti, amen," lopetti tohtori lauseen, sen suun sijasta, joka ijäiseksi oli vaiennut. Hän painoi lempeästi kuolleen silmät kiini.
Minä menin ulos. Ensimäinen suuri suru oli kohdannut minua. Ikäänkuin kangistuneena seisoin minä tuon järkähtämättömän "ijäiseksi" edessä, joka elämän loppua nähdessä näyttää niin perinpohjin käsittämättömältä.
Minä olin kiintynyt jälleen saatuun mummooni niin innokkaasti ja hellästi kuin nuori, rikas sydän vaan voi. Olinhan saanut kokea sanomattoman suloista tunnetta, joka ilmoitti minulle jonkun ikävöivän lapsellisen sydämeni rakkautta ja nyt kidutti minua ajatus, ett'en antanut kylliksi, ett'en likimainkaan vakuuttavasti sanonut, kuinka syvästi tahdoin rakastaa häntä. Minun olisi tarvinnut vakuuttaa hänelle, että kantaisin häntä käsissäni, jos hän paranisi; — — sen sijaan olin huolettomasti kuluttanut kalliin ajan, lapsellisesti lörpötellen rakkaudestani koko maailmaa kohtaan… Sitä tahtoi hän vähimmän kaikista kuulla, hän, jolle maailma oli tehnyt niin äärettömän paljon pahaa… Ja nyt oli hän kuollut, enkä minä enää voinut häntä lohduttaa. Liian myöhää! koko meidän voimattomuutemme ja avuttomuutemme ilmautuu siinä sortavassa sanassa!
Minä menin ulos. Kostea ilma virtaili voimakkaasti aron yli. Suuri höyhenen tapainen valkoinen yömyssy nousi nousemistaan sammalsuosta ja muuttui ohueksi harso-esiripuksi, jonka takaa auringon tulisäteet rupesivat hehkumaan. Humisevat tammen latvat kävivät punaisiksi ja kullanvärisiksi ja Dierkhofin pieni päänpuoleinen ikkuna rupesi kimeltämään.
Ikäänkuin päihtyneenä horjui heinä raskaitten kastepisarain alla, mutta ruoho oli noussut jälleen siinä paikassa, missä mummo edellisenä iltana oli viimeisen kerran käynyt. Kuolinhuoneen ikkunat, joita minä en muistanut nähneeni muuten kuin puoleksi verhottuina, olivat nyt selki selällään. Minä kiipesin ikkunalaudalle ja katsoin sisään. Huone oli tyhjä. Sängyn uutimet, jotka nyt vinosti sisääntunkevassa päivän paisteessa hohtivat smaragdivehreiltä, olivat syrjään vedetyt, että raitis ilma pääsi vapaasti vuoteen yli. Niin hiljaa ja rauhallista oli luultavasti harvoin ollut suuressa huoneessa. Voimakas ruumis, jonka veri niin kuumana juoksi suonissa, makasi siinä kuolleena valkoisen peitteen alla, niin muuttuneena, että sen voi ainoastaan tuntea paksuista harmaista palmikoistaan, jotka olivat jääneet peitteen päälle ja killuivat alas vuoteen laidalta.
Pelästynyt suuri kärpänen lensi suhisten ohitseni ja hopeisessa kynttiläkruunussa liehui vahakynttilän liekki levottomasti sinne tänne. Siinäpä olikin kaikki mitä liikkui suuressa huoneessa. Kellokin seisoi.
Pihalta sitä vastoin kuului jälleen heräävien eläimien äänet. Kukot lauloivat; Spits juoksi haukkuen kotkottavien kanojen joukkoon ja Mieke kutsui mylvivällä ammumisella laitumelle laskijaansa. Kissa tuli hiljaa kattoa myöten ja hyppäsi kuulumatta alas ruohoon, mistä se säihkyvin silmin hiipi pihlajan alle väjymään pientä lintua, joka huoletonna viserteli oksalla. Minä tulin samassa nurkan ohitse ja ajoin sen pois. Ja ylhäällä pesässä pudistelivat haikarat itseään, ahkerasti läiskytellen nokillansa, ja lentää räpyttivät sitten korkealta pääni ylitse suolle aamiaista hankkimaan — kaikki oli entisellään! Etehisen edessä peljätti minut kuitenkin outo ja tavaton seikka — hevonen hirnui raittiissa aamuilmassa ja pihan matalan aidan vieressä seisoi tohtori, kädet selän takana, katsellen kasteesta ja auringon kullasta oikein hohtavaa aroa.
Pienet pölyiset vaunut, joissa hän oli tullut, olivat oven edessä, ja sisällä näin Ilsen kävelevän lujana ja suorana kuten tavallista. Hän oli kattanut pöydän, järestänyt kupit ja pannut leipää valkoiselle ruokaliinalle ja keitti siinä kahvia tohtorille.
Minä menin liikutettuna hänen luoksensa.
"Ilse, kuinka voit niin tehdä? Kuinka se on mahdollista täänkaltaisena hetkenä?" huudahdin minä suuttuneena ja toruen.
"Täytyykö muitten kärsiä janoa ja nälkää sen tähden, että minä olen suruissani?" kysyi hän kiivaasti ja nuhtelevaisesti. "Sinä näit tänä yönä mummosi kuoleman, etkä kuitenkaan häneltä oppinut, ett'ei edes vaikeimpanakaan hetkenä saa joutua pyörälle."
Suuresti häveten tartuin hänelle kaulaan, sillä hänen kasvonsa, jotka hän silloin vasta käänsi minuun päin, olivat ikäänkuin kangistuneet surusta, ja terveyttä ilmoittava puna, joka tavallisesti näkyi hänen poskillansa, oli tykkänään kadonnut. Ja kuitenkin askaroivat hänen kätensä kuten ennenkin, eikä vähintäkään velvollisuutta saatu laiminlyödä.
Tohtori astui sisään ja renkikin, joka häntä oli kyydinnyt. Minä siirryin heidän tieltänsä ja menin jälleen ulos.
Talon ankat seisoivat kaikki suljetun aitaportin edessä, nokat käännettyinä arolle päin. Ne ikävöivät hetkeä, jolloin portti aukenisi ja ne saisivat juosta ulos sekä päistikkaa heittäytyä jokeen. Yksi ainoa käveli vielä ympäri pihaa, valkoinen, raskas paperi suussa. Se oli sama kirje, jonka mummo edellisenä iltana oli heittänyt pois ja jota Ilse sitte niin ahkerasti oli etsinyt; se oli lentänyt avonaiseen oveen saakka. Minä avasin ankan nokan ja otin pois paperin. Sepä oli aivan kauniina: likainen vaununpyörä oli kierinyt sen yli ja ankka oli repinyt sen puoleksi rikki.
Kiirehtien pihalla olevan istuimen luo rupesin minä silittämään paperia ja yhdistelemään revittyjä palasia. Yksi osa puuttui ja sitä paitsi oli käsiala kovin epäselvä. Suurella vaivalla sain selon seuraavista riveistä.
"Minä en koskaan ole vaivannut sinua, kun minä, meidän keskinäisen välimme tähden, olen pitänyt kunnian asiana itsenäisesti vaeltaa elämän tietä, jonka omavaltaisesti valitsin… Tuo 'kadonnut' on voimiansa myöten koettanut estää minkään varjon lankeamasta sinun päällesi, en ole milloinkaan muitten kuullen lausunut oikeaa sukunimeäni, en milloinkaan tiedustelemalla sinua tahi entistä kotoani herättänyt epäluuloa, että olisin sukua von Sassenille, vaikk'ei se olisi ollutkaan mikään häpeä, sillä, ajattele mitä hyvänsä, niin lausun sen sittenkin ylpeästi, minua sanotaan yksimielisesti nykyajan ihmeeksi, sen loistavimmaksi tähdeksi…" Siitä kohdin oli pala paperisia poissa, mutta toiselta puolelta luin: "Nyt on suuri onnettomuus kohdannut minua, ja mihin kääntyisin, ell'en sinun puoleesi? Minä olen kadottanut lauluääneni, kalliin ääneni! Lääkärit vakuuttavat, että minä kylpemällä Saksanmaalla jälleen paranisin. Mutta minä olen tyhjin käsin; muitten epärehellisten hoidon kautta olen menettänyt omaisuuteni viimeiseen äyriin asti… Polvillani rukoilen sinua, jolla on yllin kyllin — joka et milloinkaan ole kokenut, mitä hätä, kova hätä on — minä voisin kertoa sinulle paljon unettomista tuskallisista öistä… Unhota ainoastaan kerta, tunnin aika vaan, että olin tottelematon ja anna minulle varoja pelastuakseni! Mitä ovat muutama sata taleria sinulle, joka — —" Seuraavat rivit peitti leveä musta pyörän viiva ja muutenkin vaalea kirjoitus oli tykkänään revitty ja sotkeutunut. Toiseen lehteen kuuluvassa palassa näkyi kirjoittajan posti-osoite vielä jotenkin selvästi ja toisessa ne kaksi sanaa, jotka saattoivat mummoni semmoiseen raivoon, nimittäin allekirjoitus: "Sinun Kristiinasi."
Kuka oli se Kristiina? se nykyajan ihme, sen loistavin tähti?…
Lause: "Polvillani olen sinun edessäsi" vaikutti minun yksinkertaiseen, viattomaan sydämeeni äärettömän kuvaavasti. Heti kohta luulin näkeväni vallasnaisen kuvakirjastani lankeevan polvillensa ja rukoilevaisesti ojentavan valkoisia käsiänsä. — Ja nyt oli hän kadottanut äänensä, kalliin äänensä!… Pelästyneenä nostin käteni ehdottomasti kaulaani. Kuinka kauheata lieneekään huomata, kun vetää henkeä antaaksensa laulun kaikua, silloin kurkun kieltäytyvän toimittamasta virkaansa ja jäävän mykäksi!
Ei neiti Streit eikä Ilsekään olleet ainoallakaan sanalla maininneet tätä "kadonnutta", joka kuitenkin lienee ollut sukua mummolle, sillä hänhän oli mummon viimeinen ajatus. Nyt vasta liikutti minua sydämeni pohjaan asti juhlallinen huuto: "Kristiina, minä annan anteeksi!" Ehdottomasti muistelin kertomusta tuhlaajapojasta, joka kuitenkin salaa asui lempilapsena isänsä sydämen pohjassa.
Minä panin katkonaisen kirjeen taskuun ja menin sisälle. Samassa ajoivat vaunut peloittavasti täristen ulos portista vasemmalle päin vievää huonoa tietä myöten. Toiselta puolen tulla nahjusti Heintz Dierkhofiin. Minä menin Ilsen luo, joka oli saattanut tohtoria portille asti ja seisoi kynnyksellä… Minusta näytti Heintz ystävä lähestyessänsä jotenkin epävakavalta; hän seisahtui vallan suotta korjailemaan porttia, ennenkuin tuli meidän luoksemme. Nähdessänsä meidän kyyneleiset silmämme, jäi hän hämmästyksestä seisomaan.
"No, mitä hän ajatteli?" kysyi hän, ujosti sammaltaen ja peukalollaan yli olkapäänsä osoittaen lähtevää tohtoria.
"Herra Jumala, Heintz! Etkö sitä tiedä!" kysyin minä, mutta Ilse keskeytti minua tuimasti.
"Missä olet ollut?" kysyi hän veljeltänsä lyhyesti ja käskeväisesti.
"Kotona!" vastasi hän uppiniskaisesti. Heintz uppiniskainen! Minä en uskonut silmiäni enkä korviani, mutta siinä seisoi hän kuitenkin, tuo aina miettiväinen Heintz, silminnähtävästi rohkaisten mieltänsä omalla uhkamielisellä äänellään, sillä hän oli niin mahdottoman rohkea, että hän uskalsi katsoa Ilsen teräviin ja vihaisiin silmiin.
"Vai niin! mitä tärkeätä työtä sinulla oli kotona kello yksi yöllä? —Ruokitko kanojasi?" kysyi hän pilkaten.
Heintz katsahti ylös levottomasti ja epätietoisesti. "Vieläpä mitä — kello yhden aikaanko kanoja ruokkisin! Kuinka minä olisin niin tyhmä? Neljän seinäni sisällä olen ollut!" lausui hän sitten kiivaasti. "Isäni on rehellisillä käsillänsä rakentanut ne ja oven päällä on raamatun lause… Kuinka minä sitten olisin voinut olla Dierkhofissa, kun juutalaissielu menee suoraa tietä helvettiin!… Ilse, jos isäni tietäisi, että sinä olet palvellut juutalaisrouvaa…"
"Heintz, jos isäni tietäisi, että sinä olet palvellut kristittyä, jonka luona olet vähällä ollut kuolla nälkään ja viluun, kristittyä, missä joka päivä on uhattu antaa sinulle korvapuustia ja selkääsi," matki Ilse häntä suuttuneena. "Tuopa vasta on ihka uusi tieto ja sen olet saanut tuolta…" Hän osoitti sormellaan sitä suuntaa, missä suuri kylä oli metsän takana ja jossa Heintz nuorempana oli ollut palveluksessa.
"Niin, sinä olet oikeassa, sieltä olen sen saanut," vastasi hän yhtä uppiniskaisesti nyykäyttäen paatunutta, kankeata niskaansa. "Juutalaiset ovat sentähden ijankaikkisesti kirotut, että he ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan. Minun isäntäni on sanonut sen, ja hän oli rikas mies tilanhaltia, ja kirkkoherra on saarnannut sen kirkossa ja hän kaiketi tietää sen parhaiten — sillä hänhän on pappi."
Ilse katseli puhujaa terävästi silmiin. "Kuuleppas," lausui hän lyhyesti ja päättäväisesti, sormi ojennettuna mennen niin liki veljeänsä, että hän peloissaan astui taaksepäin. "Ei ole ollenkaan totta, että Jumala ijankaikkisesti tahtoo kostoa Vapahtajan puolesta! Jos hän sen tekisi, olisi minunkin uskoni mitätön, sillä hän on sanonut meille 'siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat', ja sen teki hän itsekin. Kun luen Kristuksen kärsimyksen historiaa, vihastun minäkin kuin pakana juutalaisiin, mutta huomaa tarkoin, veli Heintz, niihin juutalaisiin, jotka silloin elivät!… Kuinka minä voisin olla senkaltainen hirviö, että olisin vihoissani ihmisille, jotka, aina tähän saakka, ovat syntyneet maailmaan viattomina lapsina, ja joita vanhemmat kasvattavat omaan vanhaan uskoonsa… Olisiko se sinusta oikein, Heintz, jos joku tekisi minulle pahaa ja minä sentähden tahtoisin rangaista hänen viattomia lapsiansa?"
"Ne ovat hyvin viisaita asioita," vastasi Heintz hämmästyneenä … "sen olet oppinut vanhalta rouvalta."
"Sitä en ole oppinut samalla tavalla kuin oppii raamatunlauseita koulussa. Sen on omatuntoni ja —" hän osoitti otsaansa — "selvä ihmisjärki minulle opettanut… Alussa puhuin tosiaan paljon emäntä raukkani kanssa ja toinen sana synnytti toisen. Usein lohdutin häntä, kun 'mustatakit' saattoivat onnettomuutta aikaan… Juutalaiset ovat ennen ristiinnaulinneet Vapahtajamme, — mutta semmoiset kuin kirkkoherra tuolla" — hän osoitti vielä kerran metsän takana olevaa kylää — "ristiinnaulitsevat hänet vieläkin joka päivä. Ei tuli, miekka eikä kirous kehoita ihmisiä pyrkimään Kristuksen valtakuntaan, emmekä me saa moittia heitä, ell'eivät he sentähden tahdo sinne! Se on minun mielipiteeni asiasta ja nyt lausun sinulle: Hyi, häpeä sydämessäsi, sinä kiittämätön olento! Etkö monta pitkää vuotta ole saanut leipääsi Dierkhofista — ja minä luulen juutalaisleivän maistuneen sinulle hyvin — ja nyt jätät vanhan rouvan yksinään kuolinhetkellänsä. Mene kotiisi ja lue laupiaasta samarialaisesta!"
Hän kääntyi ja meni sisälle.
Ilse oli oikeassa! Jok'ainoasta hänen sanastansa tuntui sydämeni keveämmältä, juuri kuin itse olisin lausunut ne antaakseni vihalleni valtaa. Minä olin kovin liikutettu ja kuitenkin oli minun sääli Heintziä, neuvotonta raukkaa, kun hän vallan sortuneena jäi siihen seisomaan kynnykselle rohkenematta astua sisälle… Kuinka se oli mahdollista? Heintz, joka oli hellätuntoinen kuin lapsi, joka ei voinut nähdä pikku elävänkään kärsimistä, hän ilmasi meille äkkiä pahan kohdan mielessänsä, selittämättömän kovuuden ja sydämettömyyden ja luuli vielä lisäksi olevansa siihen vallan oikeutettu — kristittynä ihmisenä. "Heintz, tuo oli kovin pahasti tehty!" toruin minä häntä ankarasti.
"Ah, prinsessani, ketä on uskominen?" huokasi hän kyynelsilmin. "Se on kuolemansynti hyvää Jumalaa vastaan, jos ei tottele kirkkoherraa, ja nyt sanoo Ilse minua sentähden huonoksi ja pahaksi ihmiseksi, että noudatan hänen käskyänsä."
"Ilse on oikeassa, se olisi sinun todellakin pitänyt tietämän," lausuin minä.
Ei onnistunut minulle enää oikein pysyä yhtä ankarana kuin alussa. Vaikka olinkin tottumaton miettimään, käsitin aivan hyvin, ett'ei kovuus ensinkään ollut juurtunut hänen sieluunsa, vaan oli järestöllisesti sinne istutettu. Inhoittavaa!
Ajattelematta katselin taivasta. Runsas valo ei enää pelättänyt minua. Se oli lempeä lohdutus sortuneelle sydämelleni ja minä ymmärsin ylösnousemisen ihmeellisen evankeliumin silloin katseltuani kuolemaa synkkiin silmiin.
Minä tartuin molemmin käsin Heintzin oikeaan käteen.
"Tänne pihalle et voi jäädä seisomaan," lausuin. "Tule vaan sisälle minun kanssani. Ilse kyllä pian leppyy jälleen. Ja minun rakas mummokultani, — hän antoi jo kohta sinulle anteeksi — hän on nyt taivaassa."
"Jumala tietää, kuinka minä surkuttelin vanhaa rouvaa," mumisi hän ja antoi kuin lapsi minun taluttaa itseään sisälle.
Samassa tuli Ilse pihalle, laski sangon kaivolle ja nosti pumpunvarren. Mutta hän ei ehtinyt nostaa sitä tarpeeksi korkealle, ennenkuin hän kalman kalpeana sen kitisemisestä antoi sen jälleen painua alas.
"Oi, herra Jesus, minä en enää voi kuulla tätä ääntä!" ähkäsi hän.
Hän meni sisälle takaisin ja vaipui tuolille, peittäen kasvonsa esiliinallansa. Vaan se ei kestänyt kahta minuuttiakaan.
"Mikä hupsu minä olenkaan!" lausui hän kiivaasti, nousi seisomaan ja silitti esiliinansa. "Minä en kuitenkaan enää tahtoisi nähdä rouvaani seisomassa tuolla kaivolla, missä hän aina virkisti kuumaa otsa raukkaansa, vaan kiitän Jumalaa, että hän makaa rauhallisesti tuolla sisällä vapautettuna kaikista suurista suruistansa."
"Ilse, oliko Kristiina syypää suureen suruun?" kysyin minä häneltä ujosti.
Hän katsoi minuun terävästi. "Oli niin!" vastasi hän kotvasen mietittyään; "sinäkin olet kuullut sen viime yönä. Tiedä siis, että hän on tuottanut niin paljon surua mummollesi, kuin ainoastaan pahantapainen tytär voi matkaan saada."
"Vai isälläni on siis sisar!" huudahdin minä kummastuen.
"Sisarpuoli, lapseni… Mummosi oli ensin ollut naimisissa eräällä juutalaisella, joka kuoli nuorena, kun Kristiina vielä oli kapalolapsi. Kahden vuoden kuluttua antoi mummosi kastaa itsensä ja lapsensa ja tuli neuvoksetar von Sasseniksi. Nyt tiedät kaikki."
"Ei Ilse, en vielä kaikkia. Mitä pahaa on Kristiina tehnyt?"
"Hän pakeni salaisesti kotoa ja rupesi näyttelijättäreksi…"
"Oliko se niin pahaa?"
"Oli pakeneminen tietysti, se pitäisi sinun itsesi tietämän. Vaan mitä näyttelijöihin tulee, niin en tunne niistä ainoatakaan, enkä siis voi sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja. Oletko nyt tyytyväinen?"
"Ilse, älä suutu, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle, Kristiina on äärettömän onneton, hän on kadottanut äänensä", lausuin minä epäileväisesti.
"Vai niin, oletko löytänyt ja lukenut hänen kirjeensä, Lenore?" kysyi hän minulta niin jääkylmästi kuin suinkin.
Minä nyykäytin ääneti päätäni.
"Etkö häpeä?" torui hän. "Minua sinä nuhtelet, että minä vaikeissa hetkissä teen velvollisuuteni, ja heti kohta sen jälkeen kurkistelet sinä vieraisin kirjeisin, jotka eivät ollenkaan koske sinuun. Se on yhtä pahaa kuin varkauskin, tiedätkö sen?… Älä usko sanaakaan niistä liiallisista laverruksista, ja tyydy siihen."