"Te pelästyitte, neiti von Sassen", lausui hän. "Tämä oli huono leikki Charlottelta, josta hänen on pyytäminen teiltä anteeksi." Hän vei minut nojatuolin luo ja painoi minut hellästi alas siihen. "Luulenpa sinun nyt voivasi alottaa soittamisesi", sanoi hän Charlottelle.
"Heti paikalla, setä kulta!" Hän riensi minun luokseni, lankesi polvilleen ja tarttui käteeni. "Teidän korkeutenne, suotteko minulle kurjalle, syntiselle anteeksi", rukoili hän veitikkamaisesti. "Minä rukoilen teiltä täten anteeksi antamusta, prinsessani; mutta ainoastaan teiltä kaikilta muilta vaadin kiitosta, että pitkitin heidän ihannettansa."
Minun täytyi nauraa, vaikka kyyneleet vielä riippuivat ripsissäni… Kuinka oli hänen mahdollista kaikkien nähden langeta polvilleen minun eteeni — se oli minusta ihmeellistä — minun, joka puolestani olisin mieluummin paennut hiiren läpeen. Hän silitti molemmin käsin hyväillen kähäröitäni, nousi sitte ja istahti pianon eteen.
Hän soitti taitavasti, mutta liian voimakkaasti; soittokone humisi hänen käsiensä alla, vaan minusta olisi semmoinen äänien kuohuileminen ja humina ollut kauniimpi, jos se olisi soinut ja haihtunut avaralla arolla. Mutta minä olin erittäin kiitollinen soitosta; vetihän se läsnäolevien huomion minusta; istuttuani hetken aikaa nojatuolissa kuin suojelevassa satamassa, tohdin viimein luoda silmät ylös.
Ensimmäisenä näin vanhan kirjanpitäjän. Hän istui ikkunan loukossa puoleksi akuttimien peittämänä — Charlotte oli ollut oikeassa — "hän oli raivoissaan". — Eilen oli hänen vihansa vimma ollut jotenkin suurenmoinen — hän oli jonkinlaisen profeetan kaltainen ja hänen äänensä manaava into täytti minut pelolla ja kauhulla. Nyt oli hän sitä vastoin vaan syvästi vihastunut, ainoastaan vaivalla itseään hillitsevä mies — vasen käsi, jossa kiilsi kallis sormus, oli kovasti pusertunut ikkunalautaan; minuun päin puoleksi käännettyä klassillisen jaloa sivukuvaa rumensi kiukusta alaspäin vetäytyneet suupielet ja koko seura näkyi menettäneen hänen suosionsa, sillä hän oli kääntänyt sille selkänsä… Hänen vihansa esine, nuori Helldorf nojasihe ovea vastaan, josta minä olin tullut sisälle. Hän oli kentiesi huomiollisin ja kiitollisin kuulija, sillä hän seisoi liikkumatta, silmät kiintyneinä soittajaan. Hän lienee ollut toista mieltä kuin herra Claudius, joka jokaisesta säveleen korotuksesta tyytymättömästi rypisti silmäkulmiansa ja moittivaisesti pudisti päätään. Tässäkin oli hän olevinaan ymmärtelijä tuo — kauppias!
Äkkiä tunsin tuolini hieman tärisevän ja katsahdin sivulle. Dagobert seisoi vieressäni; hän nojasi tuttavasti käsivartensa selkälautaa vasten. Katsoessani ylös, katseli hän minua syvästi arkoihin silmiin, kumartui liioitta mutkitta puoleeni ja kuiskasi korvaani soiton estäessä muita sitä kuulemasta: "pitääkö teidän jo tänään menemän ruhtinattaren luo?"
Minä nyykäytin päätäni.
"Minä rukoilen teitä — muistakaa vähän minuakin siinä paratiisissa, johon tulette!"
Minua melkein pyörrytti. Tämä kuiskaileva, hellästi ja innokkaasti rukoileva ääni vaikutti sanomattoman kummallisesti sieluuni. Minun piti suosiollisesti muisteleman häntä — häntäkö, joka niin pilkallisesti ja ylpeänä oli arolla seisonut edessäni, tuotako Tankredia, joka kauneutensa ja sotilasarvonsa kautta oli kuninkaan kaltainen kaikkien noitten "kauppiaiden" joukossa! Veri syöksi kasvoihini ja vastaamatta sanaakaan vaipui pääni syvälle rintaani kohti — minä olin ylpeä ja onnellinen, mutta sitä ei muitten tarvinnut nähdä.
Soittokappaleen loputtua ja tavallisten kiitosten jälkeen läksivät vieraat pois. Helldorfkin otti hattunsa. Herra Claudius viittasi häntä kuitenkin jäämään ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskaavan nuorelle miehelle: "Viipykää vielä, minä tahtoisin mielelläni kuulla teidän laulavan; teidän barytonianne kiitetään paljon."
Kaikkien pois mennessä hiivin minä viereiseen huoneesen, toivoen sieltä löytäväni oven käytävään. Koko asemani, äkkiarvaamaton ilmestymiseni seuraan olivat kuitenkin olleet liian naurettavia, minä pelkäsin Charlotten pilkkaavan, jos jäisimme kahden ja sentähden tahdoin mieluummin olla sen päivän poissa hänen näkyvistänsä.
Viereinen huone oli suuri sali, jossa vieraat olivat syöneet. Avonaisesta ovesta pääsi käytävään, jossa vanha Erdmann vieläkin käveli edestakaisin kuin mahtimies… Mikä hopean paljous kiilsi keskeltä huonetta pöydältä ja sivu-pöydiltä. Minä katselin niitä ohimennen, vaan sitte kiintyivät silmäni sivu-seinään, voimatta katsoa muualle… "Komea upseeri", joksi Charlotte oli kutsunut häntä, katseli alas paksusta, runsaasti koristetusta kehyksestä! Kaunis, ylpeä mies, elämänhalu ja voitonvarmuus hymyilevissä huulissa!… Ja oliko tuo valkoinen käsi, joka niin voimakkaasti ja kuitenkin luontevan viehättävästi nojautui pöytää vasten … oliko se todellakin kohottanut murha-aseen ja ainoalla laukauksella musertanut kirkkaan hehkuvan otsan?… Oliko hän tehnyt tuon murhatyön Karolinenlustissa? Oliko kentiesi jalkani astunut samalle paikalle, jossa tämä mies makasi veressään, pää muserrettuna?.. Kuinka usein oli Heintz vavisten vakuuttanut, miten itsemurhaajien sielut öisin "vaelsivat ympäri saamatta lepoa ja rauhaa"… Kentiesi tämäkin haamu todellakin keski-yönä hiipii suljettuin salien läpi, astuu alas kapeita portaita ja äänettömästi lykkää vuoteeni syrjälle? — Minä olin vähällä huutaa kauhusta ja käänsin kasvoni elävästä, säihkyvin silmin minua tirkistelevästä kuvasta. Samassa astui herra Claudius huoneesen ja näkyi etsivän jotakin. Unhottaen kaiken ujouden ja varovaisuuden osoitin sormellani pelättyä kuvaa.
"Tapahtuiko onnettomuus Karolinenlustissa?" kysyin melkein ehdottomasti. Hän peräytyi askeleen, punastui syvästi ja silmät leimahtivat.
"Lapsi, mihin sekaannutte?" vastasi hän synkästi. "Minun täytyykin, näen mä, käskeä näitä sopimattomia kieliä vähän hillitsemään lavertelemishalunsa!" Hän vaikeni hetkeksi ja loi silmänsä veli-vainajansa kasvoihin. "Ei", lausui hän sitte lempeämmin, "surullinen seikka ei tapahtunut Karolinenlustissa. Pelottaako se ajutus teitä?"
"Minä — minä pelkään aaveita, ja Heintz ja Ilsekin, vaikk'ei hän sitä myönnä!"
Hellä hymy näkyi hänen huulillansa. "Minäkin näen välistä aaveita,joita pelkään ja nyt juuri enemmän kuin milloinkaan ennen", lausui hän.Minä en tietänyt, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän vakavasti."Menettekö tänään vielä ruhtinattaren luokse?"
Minun täytyi nauraa itsekseni, hän kysyi juuri samaa asiaa kuin Dagobert. "Menen", vastasin hänelle, "ja minun täytyy rientää, kello kuusi pitää meidän oleman linnassa."
Minä tahdoin kiireesti astua kynnyksen yli, mutta hän pidätti minua lempeästi.
"Varokaa, ett'ette kadota itseänne hovi-ilmassa!" varoitti hän kummallisella äänellä ja ojentaen etusormensa. Se oli kummallista, mutta hänen äänensä melkein koski sydämeeni — joutavia, sitä neuvoo minulle mies, joka aina muisteli vaan itseään! Ihan toista oli Dagobert pyytänyt!… Minä pudistin päätäni, juoksin ulos ja riensin portaita alas… Onneksi ei Ilse nähnyt tuittupäistä päänpudistustani. Aika nuhdesaarnanpa olisinkin silloin taas saanut kuulla!
Kamarineitsy oli vielä huoneessani. Hän sai minut käsiinsä, kiinitti puuttuvan nauhasolmun ja pani ympyriäisen valkoisen olkihatun päähäni.
Minä katsahdin peiliin ja huomasin äkkiä, että ylönkatsotut hiukseni, jotka siihen saakka olivat minulle olleet ikävänä vaivana, paksuissa, sinertävän mustissa kähäröissä aaltoilivat niskassani ja että ne erisivät erittäin kauniisti hattuni maidonvalkeista nauhoista. Ilsen terävät silmät tapasivat minut heti tässä ensi ihastuksessani, hänen karkeat kasvonsa, niiden tummanpunaiset poskipäät näkyivät äkkiä katkeran ja suuttuneen näköisinä koristetun pääni ylitse peilistä.
"Vai onko peilinarrikin jo valmis?" torui hän. "Mutta sen sanon sinulle, siivo nainen ei koskaan uteliaasti kurkista peiliin, vaikka nenä istuisikin sievästi oikealla paikallaan… Syntiä se on, tiedätkö sen?… Jos emäntä raukkani ajoissaan olisi ottanut Kristinan pois peilin luota, olisi monta asiaa ollut toisella kannalla… Minä peitän peilin ennen lähtöäni, tiedä se!"
Sitä hänen ei tarvinnut tehdä. Minä en voinut käsittää sen olevan syntiä, sillä niin nenän kuin koko ruumiinkin oli rakas Jumala minulle antanut; mutta naurettavaa oli ihailla ja ihmetellä itseään; minä punastuin ja häpesin, juurikuin olisin sanonut jotakin kovin tyhmää.
Kamarineitsy läksi sääliväisesti katsellen minua, jolle laki niin ankarasti luettiin, ja minä menin ylös kirjastoon noutamaan isääni.
Jo oven ulkopuolella kuulin hänen nopein askelin käyvän edestakaisin ja ääneen puhuvan itseksensä. Minä luulin jonkun olevan hänen luonansa ja avasin hiljaa oven. Hän oli yksinänsä, mutta sanomattoman levoton ja liikutettu. Lakkaamatta mittasi hän askeleillaan avaraa huonetta ja siveli molemmilla käsillään hiuksiansa. Monta kertaa seisattui hän, otti pöydältä kultarahan, jota hän oli näyttänyt Ilselle, tarkasteli sitä ikäänkuin tahtoen lävistää sen silmillänsä ja laski sen syvästi huoaten jälleen pöydälle. Sitte löi hän laihalla kädellään niin kovasti pöytään että kaikui, ja alkoi taas kävelemisensä. Minua hän ei huomannut, vaikka jo olin seisonut muutamia minuuttia huoneessa.
"Isä, mikä sinun on?" kysäsin viimein ujosti.
Hän kääntyi äkkiä. Ensin hän ei tuntenut minua uudessa puvussani; minä juoksin nauraen hänen luoksensa. Hänen synkistyneet ja sangen kuumat kasvonsa kirkastuivat heti; hyvänsuopa hymy lensi auringonsäteen tapaisesti niiden ylitse ja teki minut sanomattoman onnelliseksi.
"Ah, Leonore, sinäkö se olet!… Minun kaunis pikku tyttö sinä oletkin!" huudahti hän. Hän tarttui molempiin käsiini ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän. Kuinka selittämättömän kiitollisesti sydämeni sykki häntä kohtaan! Kaikissa tieteellisissä suruissaan ja huolissaan huomasi hän kuitenkin minun kaltaiseni pienen mitättömän olennon.
"Isä, emmekö lähde jo pian?" kysyin minä, ja rohkaisten mieleni silittelin hänen harmaat hapsensa ja asetin paremmin kaulahuivinsa. "Kentiesi ruhtinatar jo odottaa meitä — oi, kuinka sydämeni sykkii pelosta ja tuskasta!"
"Minä odotan ensin herraa, jonka vien herttuan luo", vastasi hän lyhyesti, huomaamatta viimeisiä sanojani. Poissa oli taasen iloinen mieleni! Hän siirtyi pois luotani, rupesi jälleen kävelemään ja kahden sekunnin perästä olivat suureksi mielipahakseni silitetyt hiukset taasen pörröllään.
"Etkö tahdo kertoa, mikä sinua niin surettaa?" kysyin rukoilevaisesti.
Hän astui juuri, kädet selän takana, ohitseni.
"Voi lapseni, sitä en voi sinulle sanoa; enhän edes tiedä, kuinka alottaisin selittääkseni sitä sinulle! — Päivällispöydässä oli minulla jo oikea jättiläistyö, kun puhuin siitä Ilselle", sanoi hän melkein maltittomasti ja jatkoi kävelemistänsä.
Minä en jättänyt häntä niin vähällä. "Tosi kyllä että olen tullut äärettömän tyhmäksi tuolla arolla", vastasin vilpittömästi, "mutta kentiesi käsitän sinua kuitenkin paremmin kuin uskot; koeta kuitenkin."
Hän hymyili puoleksi nurjasti, puoleksi vastahakoisesti, mutta otti kuitenkin rahan ja piti sitä edessäni.
"No, katso siis tätä!… Tämä on ihmeellisen harvinainen esine — kunniaraha … Minun kokoelmissani ei ole senkaltaista, syystä ett'en tähän hetkeen saakka ole voinut saada semmoista ostaa," Säihkyvin silmin piti hän sitä valoa vasten. "Oivallista — kuva on melkein kulumatta!… Herra, jota odotan, myy tämän rahan ja hänellä on niitä ainoastaan verrattoman harvinaisia — ymmärrätkö minua, lapseni?"
"Minä en ymmärrä lauseitasi; mutta tarkoituksesi käsitän selvästi. Sinä et millään tavalla tahtoisi päästää tätä kultarahaa käsistäsi."
"Lapsi, minä antaisin ilomielin vuosia elämästäni, jos voisin ostaa tämän!" keskeytti hän minua innokkaasti. "Mutta minä en, ikävä kyllä, voi sitä tehdä. Tunnin perästä on herttua ostanut kaikki harvinaisimmat kappaleet muinaisrahakokoelmiinsa — ja minä —"
Hän vaikeni; sillä herra, joka jo eilen pienine lippaineen oli ollut hänen luonansa kirjastossa, astui sisään. Minä näin, kuinka isäni vaaleni. "No, kuinka käy, herra von Sassen?" kysyi herra lähestyessänsä.
"Minun — täytyy luopua siitä!"
"Isä", lausuin minä päättäväisesti, "minä hankin sinulle mitä tarvitset!"
"Sinäkö, pikku tyttäreni?… Millä tavalla sitte käyttäytyisit?"
"Jätä se minun huolekseni! Mutta minä tarvitsen rahan, että voin sen näyttää!"… Ah, kuinka käytölliseksi ja päättäväiseksi äkkiä olin muuttunut! Minä oikein ylpeilin itsestäni; se olisi Ilsen pitänyt näkemän.
Isäni hymyili epäileväisesti, mutta se oli kuitenkin ainoa oljenkorsi, johon hän voi tarttua. Hän katseli kysyväisesti vierasta herraa; hän nyykäytti myöntyväisesti päätään, kääri rahan paperiin ja antoi sen minulle. Minä pusersin sitä suonenvedontapaisesti taskussani ja juoksin katurakennukseen. Ah, miten aioin rukoilla herra Claudiusta antamaan minulle kolmetuhatta taaleria rahoistani! kuinka innokkaasti kertoa hänelle isäni huolen! Ell'ei hän ole oikea kivi, pitää tyttären rukouksen häntä liikuttaman, tyttären, joka ennen kaikkia tahtoo nähdä isänsä onnellisena… Minä en kuitenkaan koskaan ennen peljännyt Claudiusta niin paljon kuin silloin väristen ja rukoilevaisena astuessani vilpoiseen, kolkkoon etehiseen, josta äsken läksin uhkamielisenä ja uppiniskaisena. Mutta eteenpäin! Sen täytyi tapahtua! Minä rakastin isääni liian paljon, ett'en olisi uhrannut hänen hyväksensä, mitä vaan voin, tahdoinpa kärsivällisesti kestää herra Claudiuksen kylmää katsettakin… Joutavia! Antoihan hän minulle neljäsataa taaleria lähetettäväksi tädilleni — mistä syystä hän siis kieltäisi minulta kolmeatuhatta! Minä vaan kirjoitan nimeni kuitin alle ja sillä on asia suoritettu.
Erdmann ja kamarineitsy kantoivat juuri ruoka-astioilla täytettyä koria rappuja alas, kun minä astuin ylös. Ruokasalin ovet olivat vieläkin auki. Jos herra Claudius vielä on Charlotten huoneessa, voin minä kentiesi avatusta ovesta herättää hänen huomionsa muitten näkemättä, sillä minä en tahtonut muita kuulijoita pyytäessäni häneltä puheenalaista rahasummaa.
Olin juuri astumaisillani viereiseen huoneesen, kun kaksi kaunista, vahvaa ihmisääntä kohtasi korviani — ikäänkuin kiintyneenä jäin seisomaan, vaikka lattia oikein poltti jalkojani ja sydämeni sykki tuskallisesti jokaisesta kuluvasta silmänräpäyksestä.
Jos myrskyss' sinut näkisinSynkässä erämaass',Ma viittan' sulle tarjoisinSuojaksi tuulessa.
lauloivat Charlotte ja Helldorf. Minä näin ovesta molempien jalot vartalot ja Dagobertinkin, joka heitä säesti.
Oi, minun aroni myrskysäässä, kevätmyrskyssä! Kun se vinkuen lensi Dierkhofin yli, koettaen irroittaa vahvoja nurkkapylväitä ja särkeä laseja, kun se repi tammien menneenvuotiset kuivat lehdet ja jauhoi ne pieniksi palasiksi, kun Ilse huolellisesti sulki kaikki ovet ja kanat avarasta pihasta pakenivat ometan suojeleville orsille, silloin juoksin minä aidan toiselle puolelle ja huusin kovasti ilman ohitse humisevalle henkijoukolle… Nyt ei myrsky pauhannut kuten talvella! Nyt kuului tuhat, monta tuhatta vastaherännyttä ääntä riemuitsevan toisilleen! Nyt kuohui jäästä irroitettu vesi, nyt humisi metsäkin, jossa elon suonet jälleen vilkkaasti tykyttivät, tuossa soi pieni kellokukkakin, joka juuri oli puhjennut nupustansa… Ja minä annoin myrskyn viedä itseäni eteenpäin; vastustamatta lensin aron yli, pyöriskellen kuin tuulen pyörittämä lehti, kunnes seisahduin kukkulan päälle ja puoleksi peljästyneenä, puoleksi riemuiten kiersin käsivarteni vanhan hongan ympäri. Molemmat, vanha puu ja minä, horjuimme ja vapisimme, mutta honka ravisti iloisesti neulasiaan ja minä nauroin suuria paksuja pilviä, joitten vastustamatta ja avuttomasti täytyi hyökätä eteenpäin hirmuisessa vauhdissa, viimein haihtuaksensa. Tuuli repiä riuhtoi leninkiäni ja hiukseni löivät kasvojani — mutta minä en tarvinnut "suojelevaa viittaa", pienissä lapsenkäsissäni ja jaloissani oli jotakin raudan ja teräksen kovaa; minä taistelin urhoollisesti tuulta vastaan palatessani kotiin ja toruin Spitsiä, joka sillä aikaa laiskasti oli lämmittänyt nahkaansa lämpimän takan edessä.
Jos turma onnes hävittääJa rauhas häiritsee…
lauloivat he tuolla sisällä ja äänet paisuivat samoin kuin myrskykin pauhaa päästyään korkeimmillensa. Äänet olivat melkein lumonneet minut; mutta en saanut antautua lumouksen valtaan — pois kaikki koti-ikävä tuskallisen viehättävine unelmineen! — Minä olin näkevinäni isän liikutettuna kävelevän edestakaisin kirjastossa ja astuin päättäväisesti kynnyksen yli.
Huoneessa istui herra Claudius ypöyksin. Hän oli nojallaan tuolinsa sivua vasten ja oli kätkenyt otsansa ja silmänsä käteensä. Tiheät, vaaleat kähärät peittivät valkoiset sormet — minä peräydyin tuskastuneena, yksin hänen hiustensa heikko hopeanhohtokin vaikutti minussa kylmyyttä ja saattoi minut jälleen tointumaan; minä en enää muistanut sanaakaan rohkeasta kauniista pyynnöstäni; nähdessäni hänet siinä, tunsin selvästi, että hän kuitenkin kieltäisi minulta rahat, tosin kyllä sangen kohteliaasti ja hyväntahtoisella äänellä, mutta niin lujasti ja vakavasti, että jos uudelleen pyytäisin, olisi se tunkeilevaisuutta. Ja vaikka hän nyt istui siinä ikäänkuin muistamatta koko maailmaa, ainoastaan kuunnellen liikuttavaa laulua, pyöri kuitenkin — siitä olin varma — numeroita hänen päässään, ja, minä tiesin sen, hän olisi hiljaa nauranut, kun vaan olisin maininnut kolmeatuhatta taaleria ja sanonut: "teillä ei silminnähtävästi ole käsitystä, kuinka paljon rahaa siinä on!"
Mutta kuitenkin seisoin äkkiarvaamatta hänen vieressänsä; tuskin tiedän, kuinka rohkenin astua ne muutamat askeleet hänen luoksensa. Minä kumarruin hänen puoleensa ja lausuin puoliääneen hänen nimensä… En aikonut häntä pelättää, ja ääneni kuuluikin hyvin heikolta ja ujolta, mutta kuitenkin kavahti hän pystyyn, ikäänkuin olisi tuomiopasuuna kaikunut hänen korvissansa. Hän nousi seisomaan ja hymyili — minä tiesin kyllä miksi — kuinka oli mahdollista pelästyä tuommoisesta pienestä olennosta, joka tuli sisälle äänettömästi hypistellen kuin pieni peikko!
Hän ei ollut suutuksissaan, sen kyllä huomasin, vaan en kuitenkaan saanut sanaakaan huulieni yli. — Jospa hänellä edes olisi ollut kamalat lasit silmillä ja leveälierinen hattu päässä! mutta ilman niitä näytti hän, sinisilmät tulisen vilkkaina, niin nuorelta… Minusta tuntui, kuin olisin siinä seisoessani näyttänyt äärettömän tyhmäntypärältä, eikä edes juolahtanut hänen mieleensä auttaa minua pulastani. Hän oli ääneti sen aikaa, kun sisällä laulettiin:
Sa turvan, suojan löydät ain'Mun sydämessäni!
"Tahdotteko puhutella minua?" kysyi hän viimein puoliääneen, kun laulu oli loppunut.
"Tahtoisin, herra Claudius, vaan en täällä."
Hän läksi heti kanssani viereiseen saliin ja sulki molemmat ovet.
Silmät lakkaamatta luotuina parkettilattian kiiltävään ruutuun, puhuin hänelle asiani, kävihän se kuitenkin; minä muistin jälleen sanat ja lauseet, niinkuin olin ne miettinyt! minä kerroin hänelle, miten hartaasti isäni halusi saada rahan omaksensa, miten isä ei voinut nauttia ruokaa pelkästä liikutuksesta, miten en voinut nähdä hänen kärsivän, en millään tavoin, ja sentähden täytyi minun keksiä keino, millä mihin hintaan hyvänsä saisin hänelle kolmetuhatta taaleria. — Sitte katsahdin ylös.
Hän näytti juuri samalta kuin seisoessansa tuolla alhaalla toimitushuoneessa suurten, paksujen tilikirjojensa keskellä — suurimman huomion ja kylmimmän luvunlaskun elävänä kuvana.
"Onko tämä teidän oma tahtonne vai onko herra von Sassen sanonut haluavansa teidän rahoistanne tuota summaa?" kysyi hän viimein. Oi, miten kiusalliselta tuo tyven ääni kuului minun lämpimän, hellän puheeni rinnalla ja miten se minua suututti!… Mutta minä en voinut katsoa noihin kirkkaisin silmiin ja suoraan valhetella, enkä muistellut mitään veruketta, vaikka mieleni sangen suuresti sitä teki.
"Isäni puhui siitä Ilselle tänään päivällispöydässä", vastasin viipyen.
"Ja kielsikö hän?"
Minä myönsin sen alakuloisesti. Tiesinhän minä nyt, että sillä menetin viimeisenkin toivoni.
"Ettekö ole ajatelleet, neiti von Sassen, että minä siinä tapauksessa vielä vähemmin voin antaa teille anottua rahasummaa?" —
Unhotettu oli nyt päätökseni ainoastaan nöyrästi rukoilla ja kärsivällisesti kestää hänen kauppiaan tapaisia laskujansa ja kylmäkiskoista tyvenyyttänsä!… Minä tunsin poskeni punehtuvan, "paha sydämmeni sai minussa vallan."
"Tosin olen sitä ajatellut", vastasin kiireesti, nopeasti hengittäen, — minä osoitin kynnystä. "Tuossa seisoin äsken vavisten epätiedosta… Mutta minä rakastan isääni ja tahtoisin uhrata rahat hänen hyväksensä."
Hän ei lausunut sanaakaan minun hetkeksi vaietessani. Hän oli todellakin oikein kivenkova, kaikki rukoukseni olivat turhat — enkö minä siis olisi suuttunut?
Minua halutti melkein vastustamattomasti polkea jalkaani — käänsin äkkipikaisesti hänelle selkäni ja huudahdin olkapääni yli kuohuen vihasta: "Nyt en enää huolikaan koko rahoista en ollenkaan! Naurettavaa, että minun täytyy kerjätä vierailta ihmisiltä sitä rahaa, jonka rakas mummovainajani on minulle antanut!… Mutta sitä en tee, en millään tavoin!… En koskaan, koskaan enää pyydä teiltä mitään, vaikka se kymmenesti olisi minun omaani ja minulla olisi oikeutta sitä käyttää —"
"Tänä hetkenä ei teillä ole äyriäkään käytettävänänne!" keskeytti hän minua ilman vähintäkään kiivautta, mutta suurimmalla vakavuudella ja voimalla. "Ja sen sanon teille, että jos noin kiivaasti näytätte olevanne aron kesytön lapsi, ette voita minulta mitään… Täst'edeskin saatte kiivetä puitten latvoihin ja kävellä joessa, siinä ei teillä ole pienintäkään estettä — mutta sielustanne täytyy minun poistaa kaikki villiys."
Hän aikoi siis iskeä kiinni minuun rauta sormin eikä päästää minua ennenkuin noiden piinavuosien kuluttua!… Jumalani, minkä surkean valhekuvan oli hän minusta tekeväkään!
"Ja luulette minun siihen suostuvani!" vastasin hänelle, heittäen pääni taakse päin. "Heintz oli kerran saanut kiinni kaarneen, mutta kun hän tahtoi leikata siltä siipiä, nokki lintu häneltä sormet verille —"
"Ja niin rohkeastiko tekin, pieni aroleivonen, puolustaisitte itseänne?" kysyi hän, hymyillen katsellen hienoja valkoisia sormiaan. "Vaan katsokaa, se paha kaarne ei käsittänyt, että Heintz tahtoi tehdä sen uskolliseksi kumppanikseen… Mutta puhukaamme vielä raha-asiastanne. Minulla on yhtä vähän oikeutta menetellä omaisuutenne kanssa kuin teilläkin; sitä vastoin jätän mielelläni omista rahoistani tarpeellisen summan herra von Sassenille… Ettekö sanoneet myöjän par'aikaa olevan isänne luona?"
Häveliäästi pistin käteni taskuun ja ojensin hänelle rahan. "Ah, keisarillinen raha, Antoniuksen ajoilta! Kaunis kappale!" huudahti hän, meni ikkunan luo ja katseli sitä kauan aikaa tarkasti kaikilta puolilta — taasen juuri kuin olisi hänsitäkinymmärtänyt.
"Tulkaa", sanoi hän ja avasi oikealla puolella olevan huoneen oven. Siellä oli raskaat silkkiuutimet ja sekin sali oli yhtä synkkä kuin koko muukin loppumattoman pitkä huonerivi. Erään ikkunan vieressä oli veistoksilla ja hopeaheloilla koristettu kaappi tummasta puulajista.
Herra Claudius avasi sen kummallisen, vanhanaikuisen kapineen ja veti ulos laatikon — siinä oli rivittäin samankaltaisin rahoja, joita isäni väitti ihmeen harvinaisiksi, ja kaikki järjestettyinä tumman sametin päällä. Hän otti yhden niistä, laski sen kädellensä sen viereen, jonka minä olin tuonut muassani, vertaili niitä vielä tarkasti ja ojensi ne minulle. Ne olivat toisensa kaltaiset kuin kaksi munaa, laatikosta otettu oli vaan paljoa kuluneempi.
"Tämä on kauniimpi", päätin minä osoittaen isäni hartaasti haluttua rahaa.
"Sen kyllä uskon", vastasi herra Claudius. "Mutta minua se ei miellytä."
Samassa aukeni ruokasalin ovi, ja kääntyessämme, näimme Dagobertin seisovan kynnyksellä. Herra Claudius rypisti tyytymättömästi kulmiansa, vaan nuori mies ei siitä näkynyt huolivan; hän lähestyi ja hänen silmänsä lensivät kummastuneina raharivien ylitse.
"Taivas, mikä loisto!" huudahti hän ihmetellen. "Setä, oletko siis kokoilija?"
"Hiukan, kuten näet."
"Eikä maailma tiedä siitä sanaakaan?"
"Pitääkö maailman siis välttämättömästi tunteman minun mielipiteeni?" — Miten ylpeältä se kuului!
"No, ell'ei juuri sitä," vastasi Dagobert; "mutta tähän aikaan, jolloin koko pääkaupunki kuumeentapaisesta on mieltynyt muinaistieteesen, on tämä osanottamattomuus todellakin käsittämätön."
"Luuletko niin?… Mutta minä sanon sinulle, että harvoin nautin siitä, jota muotitavarana enimmin ostetaan maailman markkinoilla ja jota yleisö käyttää ihan toisella tavalla, kuin tiede on määrännyt… Minä olen sitä paitsi hyvin varoillani pienten mieltymysteni suhteen, minä en niillä kilvoittele — ne valloittavat meidät pian vieraitten yllyttämisestä, eikä senkaltaiselle hillitsemättömälle himolle mitään ole mahdotonta, silloin kosketaan pyhimpäänkin esineesen, olkoot varat silloin otettavat vaikka alttarilta."
"No,siitäsynnistä varjelee sinua esi-isiesi säästöt!" nauroi Dagobert. Hän pudisti päätänsä. "Käsittämätöntä. Muinaistiede sinua miellyttää ja kuitenkin olet monta vuotta sallinut kalliin taidekokoelman koskematta homehtua kellareissa."
Herra Claudius kohotti hieman olkapäitään. "Kentiesi olisit toista mieltä, jos saisit lukea esi-isäni perukirjan. Hän määräsi taideteosten ikipäiviksi jäämään kellariin haudatuiksi."
"Vai niin — no silloinhan herra von Sassen voisi ylpeillä — hän on rukouksillaan kumonnut perheen mielettömät mielipiteet —"
"Hän vähemmin kuin minun mielipiteeni asiasta, sillä ei esi-isälläni eikä minulla ole oikeutta salata maailmalta taideaarteita sekä ijäiseksi antaa niiden kadota", kuului hänen sangen levollinen vastauksensa.
Minä olin kuin neulain päällä tämän keskustelun kestäessä — kallis aika kului. Minä rauhoituin kuitenkin, kun Dagobert astui ikkunan luo katselemaan ohitse kulkevia vaunuja! Herra Claudius laski rahansa jälleen laatikkoon ja antoi minulle omani takaisin. "Minun on sääli, että minun täytyy peräyttää sanani," lausui hän minulle. "Mutta täänkaltaisten rahojen ostamiseen en voi olla avullinen — teidän kourassanne oleva raha on väärä."
Dagobert kääntyi pikaisesti.
"Kuka tahtoisi ostaa tuon muistorahan?"
"Herra von Sassen."
"Kuinka, setä,hänsanoo rahan oikeaksi jasinäoikaset häntä?… Suo anteeksi, mutta sanat tunkeusivat ehdottomasti suustani — minä olin epäkohtelias!" lisäsi hän heti puolustaen itseään.
Herra Claudius nauroi hiljaa. "Sinä todistit vaan mielipiteeni, että meikäläiset tekevät parahiten, kun pitävät viisautensa salassa. Mainion tiedemiehen rinnalla on hänen mielipiteensä aina rohkeus."
Hän sulki kaapin oven ja minä läksin sanaakaan lausumatta ylpeästi huoneesta. Dagobert astui samalla aikaa kuin minäkin kynnyksen yli.
"Hävytöntä!" mumisi hän hampaittensa välissä, kuitenkin niin ääneen, että minä voin sen kuulla, ja meni sisarensa huoneesen, sillä välin kun minä ääneti ja ujona juoksin pois.
Niin, hävyttömyyttä se oli maailman mainiota isääni kohtaan!… Minä juoksin kuin takaa ajettuna puutarhan lävitse ja riensin mitä syvimmin liikutettuna Karolinenlustin rappuja ylös.
"No?" kysyi isäni melkein hengästyneenä mielen ahdistuksesta, minun sisään astuessani.
"Herra Claudius sanoo muistorahaa vääräksi!" kerroin minä tukehtuneella äänellä.
Vieras herra purskahti hillitsemättömään nauruun — hän tuskin voi tyyntyä. Isäni sitä vastoin nykähytti ylenkatseellisesti olkapäitään… "Kauppiaan viisautta", sanoi hän. "Senkaltaisten ihmisten kanssa ei san ruveta tekemisiin."
Hän otti hattunsa, laski sen pörröisten hiuksiensa päälle ja tarjosi minulle käsivartensa. "Menkäämme nyt", sanoi hän alakuloisesti.
Rientoaskelin kävimme puutarhan lävitse; isäni ei muutaman silmänräpäyksen perästä enää tietänyt, että ujosti lepatteleva tyttö riippui hänen käsivarressaan ja varpaillaan lensi eteenpäin kuin kiehtova lumihiude. Hän puhui lakkaamatta vieraan herran kanssa ja, minun närkästyksekseni, yhtä käsittämättömästi kuin vanha professori arolla, sillä hän käytti vieraita sanoja.
Mennessämme vinosti pihan ylitse, kuului Helldorfin kaunis ääni alas, hän lauloi yksin. Isäni pysäytti hetkeksi kulkunsa. Siihen asti en ollut koettanut kotiutua pihaan, olihan se minusta liian paljas ja jokapäiväinen. Mutta nyt, kääntyessämme vasemmassa sivurakennuksessa olevaa porttia kohden, lensivät silmäni edessäni olevan alikerroksen yli. Neljässä ikkunassa oli toinen puoli avattu raolleen; ja nuori tyttöjoukko oli sisällä; ikkunat olivat sangen matalalla ja siellä näkyi lakkaamattoman ahkeria käsiä; likimmäisessä ikkunassa nosti tyttö juuri puolivalmista myrttiseppelettä sitä tarkastaaksensa, ennenkuin sitoi siihen toista oksaa.
Se oli siis pihakamari, jolla Charlotte jo toisena päivänä tuloni jälkeen minua niin kauheasti peljätti. Huone ei kuitenkaan näyttänyt minusta niin pimeältä ja kammottavalta; valoa ja ilmaa oli siellä kylliksi ja tytöt näkyivät olevan sangen puhtaasti ja eheästi puetut. Kaikki nämät tumman ja vaaleanveriset neidot kuuntelivat laulua, ei ainoakaan huuli liikkunut… Samassa näin, miten äkkiarvaamaton peljästys säikähytti kaikkia; päät kumartuivat vielä syvemmin työn ylitse; myrtti-seppelettä sitova tyttö lykkäsi hiljaa ja huomaamattomasti kyynäspäällään ikkunan kiini ja hänen punehtuvat kasvonsa kääntyivät sisälle päin… Ovi suljettiin sisällä ääneen ja heti sen perästä kuului kirjanpitäjän toruva ääni. "Mikä kauhea veto!" sanoi hän. Hänen sointuva äänensä kuului vielä kovemmin pihalle, kun laulu samassa vaikeni. "Vai niin, te olette avanneet ikkunat kuunnellaksenne saatanan viettelystä ja istutte sillä välin kädet ristissä!… Te tyhmät neitsyet, teillekin sanotaan kerran: totisesti, totisesti sanon minä teille, minä en tunne teitä … parempi on kuulla viisaan torumista kuin narrien laulua."
Niin lausuen sulki hän ikkunan toisensa perästä, että ruudut kilisivät, tärisytti niitä vielä nähdäksensä, oliko mikään niistä jäänyt vielä ravolleen. Hän näki meidän menevän ohitse; vaan hänen silmänsä katselivat ylpeästi ohitsemme — hän ei tervehtänyt.
Isäni pudisti ivallisesti hymyillen päätänsä. "Tuo tuossa on tavallansa käskeväinen pikku paavi", lausui hän vieraalle, "yksi noita tyhmiä, jotka ovat valmiit huutamaan häväistystä, jos vastavaikutus julistaa tieteen pannaan… Miten kummastuen ja pilkaten tulevaiset vuosisadat katsovatkaan näitä meidän aikakautemme rumentavia ja kuitenkin niin sydämellisesti suositeltuja auringonpilkkuja!"
Oi, kuinka minä säälin noita nuoria tyttöjä tuolla pihakammarissa! Heidänkin siipensä olivat kauheasti leikatut; heidän sieluissaan ei varmaan enää ollut "villiyden" merkkiäkään; mutta sentähden olivatkin he vankia ja omaa tahtoa vailla. He painoivat päänsä alas hiljaa kuin hiiret ja sallivat vielä, että heitä estettiin raitista ilmaakin nauttimasta, sentähden, että se oli tuonut mukanansa heille kielletyitä ääniä… Ja tämä hirveä aamuveisaajahan se oli, jonka täytyi leikata heidän siipensä ja heitä vartioida. Oi, herra Claudius, minä saatan teille paljoa enemmän vaivaa! Minä voin juosta kuin jänis, ja jos en täällä missään löydä suojelevaa kattoa, jonka alle voisin pistäytyä, niin lähden jonakuna päivänä äkkiarvaamatta sinne, mistä tänne tulinkin… Eihän minun juuri tarvitse mennä Dierkhofiin, jossa Ilse toruen ottaisi minut vastaan — minä hiivin pieneen viheriäikkunaiseen savimökkiin ja syön Heintzin kanssa tattaripuuroa ja lennän nauraen leikkaamattomilla siivilläni tasaisen aron yli…
Me olimme jo jättäneet Muurikadun varrella olevan talon jälellemme ja menimme nyt ruman pölyisen kaupungin lävitse, jota en koskaan tahtonut nähdä jälleen. Nyt se ei ensinkään näyttänyt niin kauhealta kuin puolipäivän kuumuudessa, paljon oli paitsi sitä muuttunut — eihän silmäni nyt kohdanneet ainoatakaan pilkallista katsetta. Meidän ohitsemme kulki rouvia, jotka hyvänluontoisesti ja ystävällisen uteliaasti kurkistivat hattuni alle, juuri kuin olisi heille niin erittäin hupaista tietää, minkälaiset kasvot olivat tuolla, ihka uuteen juhlapukuun vaatetetulla tepsuttelevalla lapsella… Mutta se tapa, jolla isääni tervehdittiin, antoi minulle äkkiä erityisen luottamuksen, jonkunlaisen sisällisen rohkeuden, jonka vaikutuksesta minä koetin pitää päätäni tavallista korkeammalla. Kiireesti eteenpäin rientävä, huolimattoman näköinen, pörrötukkainen mies ei suinkaan ollut kunnioitusta vaikuttavan näköinen ja sittenkin kumarsivat hänelle upseerit ja komeasti puetut herrat syvästi ja kunnioittavasti, ylhäiset, kauniissa vaunuissa ohitsekulkevat naiset tervehtivät häntä ja viittasivat hänelle käsillään, kuin olisi hän heidän likin tuttavansa… Se suuri kunnioituksen osoitus tarkoitti yksistään mainiota oppinutta, jolla oli niin äärettömän paljon taitoa ja viisautta päässä — kaikki kumarsivat hänen edessänsä paitsi Muurikadun varrella asuva "kauppias" — hän oli tietävinään kaikki paremmin…
Vihastuneena muistelin minä kohtausta rahakaapin edessä ja enimmin suututti minua sen vaikutus omaan itseeni… Hän seisoi todellakin siinä ikäänkuin suuremmalla vallalla varustettuna, ikäänkuin olisi hänen sanansa yhtä vahvalla pohjalla kuin vanha kauppahuoneensakin ja — kamalaa — loistava upseerikin oli, kaikesta komeudestaan ja kauneudestaan huolimatta joutunut tämän, yksinkertaiseen mustaan nuttuun puetun miehen rinnalla hetkeksi unhotuksiin… Mikä muutos! Ja hänkö oli siis sama "hiljainen, vanha herra", joka hautakummulla oli näyttänyt minusta niin mitättömältä, ett'en häntä edes tarkastellutkaan…
Meidän täytyi kävellä kauan aikaa ennenkuin saavuimme herttualliseen linnaan. Palvelija riensi meidän edellämme meitä ilmoittamaan ja rahanmyöjän jäädessä etuhuoneesen odottamaan, vei isäni minut lukemattomien salien lävitse. Hän pörristytti vielä kerran sormillaan hiuksiansa ja lykkäsi minut sitte hiljaa palvelijan avaaman oven kynnyksen yli. Nyt oli tuo suuri hetki tullut, jota aron kouluttamaton lapsi vaistomaisesti oli vastustanut — minä käytin itseäni ylen kurjasti. Charlotte oli opettanut minut kumartamaan — hyvä Jumala, tekihän Spits Heintzin opettamat konstinsa paljoa paremmin! Minun "elohopea"-jalkani pysyivät lyijyn raskaina samalla paikalla, johon isäni oli minut lykännyt. Minä näin alasluotujen silmäluomieni alta ainoastaan kappaleen peilikirkasta lattiaa jalkojeni edessä sekä kuulin silkkileningin kahisevan ja vihan kyyneleitä pidättäen supisin itsekseni, että seisoin siinä tyhmänä ja yksinkertaisena kuin mikä puinen pukki… Silloin kuulin lempeän ja puhtaan nais-äänen — ruhtinatar tervehti isääni — ja samassa tarttui pehmeä sormi leukaani ja nosti kasvoni. Minä katsahdin ylös, vaan ei mikään kiiltokivistä loistava ruunu häi'äissyt silmiäni — minä näin ihmeellisen paksujen ruskeiden kähäräin aaltoilevan hienojen ruusuisten kasvojen ympärillä ja säihkyvän silmäparin, niin sinisen kuin lemmittyni, aron perhoset, hymyilevän minua kohden. Minä tiesin, ett'ei ruhtinatar enää ollut nuori, olihan hän hallitsevan herttuan täti ja äitivainajani nuoruuden tuttava, ja sentähden arvelin, ett'ei tuo pitkä, solakka nainen, sametti-ihoineen ja nuorekkaine sivukuvineen, voinut olla Margareta ruhtinatar. Mutta isäni vapautti minut tästä epäilyksestä. "Teidän korkeutenne, voitte nyt itse nähdä, miten oikeassa olin, rukoillessani mitä suurinta anteeksi antamusta", lausui hän. Pidätetty hymy piileskeli hänen äänessänsä. "Minun ujo hanhikukkani on vallan allapäin ja neuvoton —"
"Sen kyllä kohta saamme muuttumaan", vastasi ruhtinatar nauraen. "Minä kyllä tiedän, miten seurustelen täänkaltaisten arkojen pienten tyttöjen kanssa… Menkää te vaan, hyvä tohtori, herttua odottaa teitä. Teepöydässä tapaamme toisemme."
Isäni läksi huoneesta ja minä seisoin siinä yksin, hovin pettäväisessä ilmassa ja sen liukkaalla pohjalla. Silloin huomasin myöskin, ett'ei ruhtinatar ollut yksinään. Muutaman askeleen päässä hänen takanansa seisoi sievä, nuori neito — ruhtinatar esitteli hänet minulle ja niin sain tietää hänen olevan hovineidon, nimeltä Konstansia von Wildenspring. Ennenkuin aavistinkaan, olivat hänen vikkelät kätensä riisuneet minulta hatun ja päällysnutun ja minä istuin vastapäätä ruhtinatarta, sillä välin kuin nuori neito istahti lähelle akuttimen taakse ja alkoi työskennellä korko-ompelusta.
Miten oivallisesti ymmärsikään ruhtinaallinen nainen päästää "pienen, aran tytön" sielun lumouksesta! Hän kertoi minulle, miten hän usein oli kohdannut äitiäni K:n hovissa, mikä onnellinen iloinen aika silloin oli, kuinka sivistynyt ja oppinut äitini oli ja kuinka ihmeen kauniita runoelmia hän kirjoitti. Samalla näytti hän minulle punaisiin kansiin sidotun kirjan — vainajan tekemät runot ja yksi draamallinen teos olivat siinä ja ne olivat ilmestyneet painosta vähää ennen hänen kuolemaansa. Monen minun kaltaiseni tytön mielestä olisi se kentiesi ollut suuri onni, kun ensi kertaa hovissa ollessa ilmestyi niin suosiollinen mielipide, vaan minä en tuntenut mitään senkaltaista. Jotenkin surullisesti ja ujosti katselin minä kirjaa; olihan sen sisällys syypää siihen, että ensimmäisen lapsuuteni täytyi kaivata äidinrakkauden auringon säteitä. Sillä välin kuin runoilija kirkkaassa iloisessa kadunpuolisessa huoneessa hellästi suojeli ja hoiti mielikuvituksensa teoksia, oli hänen lapsensa sielun täytynyt neljän synkän seinän välissä riutua ja ikävöidä rakkauden puutteesta.
Ruhtinatar kentiesi aavisti salaiset ajatukseni — olinhan minä kertonut hänelle, ett'en millään tavoin voinut muistaa äitiäni. Huomaamatta ohjasi hän puheen omaan elämääni — ja silloin unhotin viimeisen ujouden. Minä kerroin, ja annoin Heintzin, Ilsen, Mieken ja iloisesti nauravien harakkain tammen latvoista rohkeasti kulkea hovihuoneitten lävitse; vanha, yksinäinen honkakin karisti sinne neulasiansa ja suosta nousivat vedenhaltiat laahaten valkoisia viittojansa ja raskaita, kosteita liepeitänsä yönhiljaisen aron yli. Annoinpa vielä lumimyrskynkin viuhuen pauhata Dierkhofin vanhan katon ympäri, kun minä istuin Heintzin rinnalla takan edessä, ja omenat paistuen kihisivät kuumassa uunissa…
Monta kertaa pistäytyivät kauniin hovineiden kasvot esiin akuttimien takaa, ikäänkuin kauhistuneina, ja katselivat minua ivallisen kummastuneesti. Vaan minä en hukannut aivojeni avaimia — säihkyiväthän ruhtinattaren silmät yhä kirkkaammin ja katselivathan ne minua mitä suurimmalla hellyydellä, voisin sanoa hänen kuuntelevan melkein yhtä hengittämättä kuin Heintz ja Ilse, minun kotona, valkean ääressä lukiessani heille ihmeellisiä satuja.
Ja minä kerroin vielä sisiliskoista ja muurahaisista — olivathan ne olleet leikkikumppanini ja tunsinhan minä niiden työt ja toimet yhtä täydellisesti kuin Dierkhofin talouden. Minä tunnustin rakastaneeni kaikkia eläviä, pienimpiä ja rumimpiakin, sentähden, että heissä oli henkeä ja heidän heikkojen ääntensä ja liikuntojensa kautta pieni elon merkki näkyi yksinäisellä arolla. En tiedä enää, kuinka tapahtui, mutta äkkiä ilmestyi suuri hautakumpukin kertomuksissani — minä istuin sen kukkulalla keltaisten ginst-kukkien keskellä ja lauloin, kädet polvillani, että ääneni haihtui avaraan ilmaan.
Ruhtinatar tarttui äkkiä molempiin käsiini, veti minut luoksensa ja suuteli minua otsalle. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, miltä yksinäisen tytön ääni kuului lavealla arolla." Tosin värisytti ja peljätti minua ajatus, että ääneni kaikuisi näitten neljän seinän välissä; mutta minä olin kuin jollakin tavalla lumottu — olinhan jo kuitenkin voittanut ujouteni ja kertonut osan lapsen-elämästäni. Minä rohkasin mieleni ja lauloin pienen laulun.
Kerran säikähdin keskellä laulua — hovineidon harmaat silmät kiilsivät niin kummallisesti silkkiuudinten takaa; minun täytyi ehdottomasti muistella Dierkhofin kissaa sen kiiluvin silmin väijyessä pihlajan oksissa viserteleviä lintusia. Joutavia, mitähän minä huolin tuon pienen neitosen mielipiteestä! Enhän minä hänelle laulanut, eikä ääneni tarvinnut vähintäkään vavista — minä annoin sen paisua enemmän ja lauloin rohkeasti loppuun.
Minun kertoessani oli kaksi palvelijaa kuulumatta kantanut täydellisesti katetun teepöydän huoneesen ja samassa kun viimeinen laulun ääni vaikeni, astui mustaan frakkiin puettu herra sisälle. Hän kumarsi syvään, riensi sitte eteenpäin ja loi kieltämättömän viehättävästi hansikkailla peitetyt kätensä yhteen.
"Ihmeen kaunista, Teidän Korkeutenne! Oivallista, totta Jumaliste," huudahti hän innostuneena, nopeasti, mutta kuitenkin kuulumatta rientäen ruhtinattaren tykö. "Mutta mikä kovuus meitä kaikkia kohtaan", lisäsi hän moittivaisesti ja antaen viehättävästi nostettujen käsivarsiensa vaipua alas. Hän oli vanhanpuoleinen olento, mutta näyttihe teeskentelevän nuoren neiden tapaisesti. "Vuosia sitte rukoilemme polvillamme saada kuulla vaan yhdenkin äänen tästä satakielen kurkusta — turhaan! Ikäänkuin varas, kuin onneton pois ajettu, täytyy meidän seisoa tuolla oven takana, jos haluamme kauan kaivattua nautintoa… Kuinka! tämäkö olisi siis sairas, turmeltunut ääni? Tämä hieno, hopeanheleä ääni, mistä se siis tulisi, Teidän Korkeutenne!"
Hän katsahti taivaasen päin ja pani kaksi sormea suullensa käsimuiskuksi… Minä olin oikein hämilläni. Tämä ihmislaji oli minulle yhtä outo kuin Otaheitin asukkaat. Ainoastaan jotenkin syvä ääni ja huolellisesti jaettu leukaparta saattoi minut arvelemaan häntä mieheksi; muuten olisin voinut vannoa hänen olevan frakkiin puetun hovineidon.
"Hyvä herra von Wismar", sanoi ruhtinatar salaisesti nauraen, "ennen aikaan olin väliin rikoksellinen suututtaessani läheisiäni sangen heikolla ja kovin keskinkertaisella äänelläni — älkää toki muistuttako minua siitä, olenhan koettanut sovittaa lakatessani hyvissä ajoin… Paitsi sitä huomaan suurimmalla mielihyvällä soitannolliset pahatekoni unhotetuiksi, sillä meidän jalo kammariherramme muuttaa minun syvän alttoääneni hopeanheleäksi sopraaniksi, varpusen satakieleksi —Sidonialauloi hyvin — minä en milloinkaan.
"Jalo kammariherra" seisoi siinä vallan ällistyneenä. Hänen pidentyneet kasvonsa huvittivat minua suuresti — minä nauroin itsekseni, kuten aina Heintzin seurassa hämmästyneenä, kun olin lausunut jotakin odottamatonta.
Neiti von Wildenspring oli, ruhtinattaren lausuessa viimeiset sanansa, nopeasti noussut seisomaan. Hän loi vihaisen silmäyksen iloisiin kasvoihini ja meni teepöydän tuo.
"Mutta, Teidän Korkeutenne, tuo vastaus on jotenkin ontuva!" mairitteli hän askaroidessaan hopeisella teekannulla. "Jos herra von Wismar erehtyykin äänenne laadusta, niin olette, Teidän Korkeutenne, kuitenkin laulaneet ihmeen kauniisti — kreivitär Fernau on vieläkin vallan innoissaan puhuessansa siitä!"
"Varjelkoon meitä, hänkö siitä vaan puhuu, Konstansia", nauroi prinsessa. "Tuo hyvä Fernau on viisikolmatta vuotta ollut umpikuurona."
"Mutta vanhempanikin ihmettelevät vielä Teidän ääntänne", puolustihe hovineiti uutterasti, vaan loi kuitenkin alas silmänsä siitä ivallisesta katseesta, jolla ruhtinatar häntä tarkasti.
"Olkaa hyvä, herra von Wismar, luokaa silmänne oikealle", lausui ruhtinatar! osoittaen minua, "tuossa on satakieli."
Hoviherra kääntyi joutuisasti. Hän ei ennen ollut huomannut minua, sillä suurilehtinen kasviryhmä peitti minut kokonaan. Ruhtinatar lausui esitellen nimeni ja minä nousin seisomaan hänen syvästi kumartaessaan, nauroin hänelle vasten silmiä ja kumarsin minäkin niin syvästi ja taiteellisesti, että Charlotte sitä nähdessänsä olisi nauranut täyttä kurkkua. Veitikkamaisuus, joka mummoni kuolemasta saakka oli melkein nukkunut sielussani, heräsi jälleen ja antoi liikunnoilleni luonnollisen liukkautensa takaisin.
Herra von Wismar heti minua mairittelemaan ja niin muodoin ylistettiin isäni hanhenkukkaa ruusunuppuseksi ja keijukaiseksi; hän torui "hyvää tohtoria", joka tähän saakka oli riistänyt hovilta minun huvittavan läsnäoloni ja niin sanaksi jättänyt minut kasvatuslaitokseen.
"Missä oppilaitoksessa olette kasvatettu, armollisin neiti?" kysyi hän viimein.
"Eräässä talonpoikaistalossa yksinäisellä arolla, herra von Wismar!" huudahti neiti von Wildenspring, hymyillen viattomasti kuin lapsi.
Kammariherra säpsähti; mutta silmäys ruhtinattaren minulle hymyileviin kasvoihin saattoi hänet jälleen entisellensä. "Ah, siitäpä siis tuo raitis ääni… Se maalaisilma, niin maalaisilma!… Teidän Korkeutenne, tässäpä vasta olisi jotakin uutta tarjottavana hovilaulajaisiimme —"
"Mikä ajatus, herra von Wismar!" keskeytti häntä hovineiti. "Eihän toki neiti von Sassen tahtone kilpailla hoviteaterimme oivallisen laulajattaren kanssa — siinä suhteessa olisi minun häntä sääli!"
"Katsokaa teetänne, Konstansia, pelkäänpä sen karvastuvan!" lausui ruhtinatar. "Muutoin voitte rauhoittua, minä en missään tapauksessa hyväksy ehdotusta; harvinaisia vieraita varjelen minä kuin silmäterääni ja 'yksinäisestä talonpoikaistalosta' meidän helteisiin seuroihin tunkeutuneen, virkistävän aron ilman pidän minä ihan itseäni varten."
Neiti von Wildenspring oli ääneti, hän kallisti teekannua sekä kaatoi niin äkkiä ja kiivaasti ensimäisen kelvottoman veden viereiseen hopea-astiaan, että ruskeita pisaroita läikkyi lumivalkoiselle tamasti-pöytäliinalle.
"Ja asutteko nyt isänne kanssa herra Claudiuksen talossa?" kysyi kammariherra minulta äkkiä, huomatessaan ylpeän, nuhtelevaisen katseen, jolla ruhtinatar rankasi taitamatonta hovineitoansa. Herra von Wismar näkyi olevan jonkinmoinen ukkosenjohdattaja linnassa.
"Me asumme Karolinenlustissa", vastasin hänelle.
"Ah, Lothar raukan huoneissa!" virkkoi hän sääliväisesti ruhtinattarelle.
"Ei suinkaan", oikasin minä häntä innokkaasti, "ei siellä. Ovathan ne sineteillä suljetut."
Minä huomasin, miten tumma puna kohosi ruhtinattarelle aina hiuskähäröihin asti. Hän tarttui molemmin käsin vieressä olevan hortensian kukkaryhmään ja painoi syvästi hengittäen kasvonsa alipuolen siihen. "Vai vieläkin sinetityt? Mistä syystä?" kysyi hän hetkisen vait'olon jälkeen kammariherralta. "Eikö hänen veljensä ole hänen ainoa perillisensä?" Herra von Wismar kohotti olkapäitänsä. Hän ei sanonut tietävänsä enempää; "ovathan ne unhottuneita asioita, ja Claudius-nimeä on nyt vasta ruvettu mainitsemaan, kun herra von Sassen löysi muinaistaiteet vanhasta kauppahuoneesta", arveli hän.
"Sinettien täytyy jäädä ovien eteen ijäksi päiväksi", ilmoitin minä ujosti. Minä muistelin aivan hyvin uteliaisuuttani ja häpesin hieman; mutta en kuitenkaan tahtonut olla tietoani ilmoittamatta ruhtinattarelle. "Vainaja on tahtonut sen; herra Claudius ei sentähden salli, että ainoaankaan sinettiin kajotaan! Hän on niin ankara, niin hirveän ankara!"
"Vai niin, kuuluupa melkein siltä, kuin pelkäisitte häntä, pikku armoni!" nauroi kammariherra.
"Minäkö pelkäisin? En — en!" vastustelin minä kovin suuttuneena. "Minä en ollenkaan pelkää, en yhtään enää… Mutta minä en voi kärsiä häntä!" lisäsin melkein ehdottomasti. "Oh, häntä ei kukaan rakasta; ei kukaan koko maailmassa pidä hänestä ja sehän onkin luonnollista!" huudahdin elävästi. "Hän rakastaa itse ainoastaan kahta asiaa, työtä — sanoo Charlotte — ja suurta, paksua tilikirjaansa… Hänellä on kukkia, niin suunnattoman paljon kukkia, että hän voisi haudata niihin koko Muurikadun varrella olevan ruman talonsa, mutta työhuoneessa, jossa hän aamusta myöhään iltaan piileskelee työssään, ei hän kärsi ainoatakaan viheriäistä lehteä… Kello kädessä toruu hän väkeänsä, jos he silmänräpäyksenkään myöhästyvät umpihenkiseen huoneesen tulemasta ja öisin katselee hän taivaan tähtiä sentähden vaan, että hän voi lukea ne samaten kuin pöydällä olevat taalerit. Hän on saituri, eikä milloinkaan anna köyhälle ropoa —"
"Seis, lapseni", keskeytti minut ruhtinatar, "tätä täytyy minun vastustaa! Kaupunkimme köyhillä ei ole parempaa ystävää kuin hän, vaikka hän kentiesi antaa ja vaikuttaa hyvää jotenkin eriskummallisella tavalla eikä milloinkaan kirjoita nimeään keräyslistoille."
Minä olin hetken aikaa liikutettuna ääneti. "Mutta hän on kovasydäminen ja jääkylmä — Charlottea kohtaan", lausuin sitte kiireesti, "ja kaikki tahtoo hän paremmin ymmärtää kuin muut."
"Kaunis synninluettelo!" nauroi kammariherra. "Muuten on hän vähän aikaa sitte osoittanut todellakin vähän ymmärtävänsä jotakin muita paremmin", lausui hän ruhtinattaren puoleen kääntyen. "Viekas kreivi Zell on vihdoin kaikeksi iloksemme perin pohjin petetty; hänen Darlinginsa, jonka hän toi mukanaan viimeiseltä matkaltansa, on erittäin kaunis mutta häijy ja viekas eläin. Moni väittää sen olleen sirkushevosena, kun sillä on niin kummallisia tapoja. Zell tahtoi erittäin mielellään jälleen päästä siitä; mutta meikäläisistä ei tietysti kukaan ole tarttunut onkeen, vaikk'emme kreivi Zellin tähden ole lausuneet mitään, ett'emme peljättäisi muita… Nuori luutnantti Claudius syttyi sentähden ilmituleen, kun muutamat Zellin ystävistä vakuuttivat hevosen olevan hyvän kaupan, mutta setä herra on tarkastanut hevosen ja hyljännyt sen; sangen suuri hyvätyö nuorukaiselle, sillä tunti sitte on hepo heittänyt alas pankiiri Tresselin pojan, joka oli ostanut sen ja jota sanotaan hyväksi ratsastajaksi, sekä vielä sangen pahasti tallannut häntä kavioillaan."
"Sen sanon, herra von Wismar, semmoinen säälimys teikäläisissä suututtaa minua kovin, ja olkoon kreivi varoillaan, kun tulee ensi kerran tänne!" huudahti ruhtinatar ja hänen suuret silmänsä säihkyivät vihasta. "Onko nuori Tressel pahasti haavoitettu?"
"Tuskinpa luulen sen", sammalsi kammariherra. "Teidän Korkeutenne, te voitte rauhoittua, kun vaan muistatte kuka ratsastaja oli", lisäsi hän hiljaa yskien ja nauraen. "Hänessä on väkevää vertä ja ihan toisenlainen luurakennus kuin aatelistolla, hän ei vähästä kuole; muutamilla naarmuilla ja sinisillä pilkuilla pääsi hän koko tapauksesta."
"Te puhuitte äsken eräästä Claudiuksen talossa asuvasta Charlotte-nimisestä naisesta", lausui herra von Wismar, joka luultavasti huomasi menneensä liian pitkälle ja nyt tahtoi kääntää puheen toisaalle. "Onko hän tuo uhkea, nuori kaunotar —"
"Niin, eikö totta, Charlotte on kaunis?" keskeytin häntä autuaallisena — minä annoin hänelle kohta anteeksi kaiken lapsellisen käytöksensä näitten sanojen tähden.
"Minusta on hän liian kookas, itsetyinen ja uhkamielisen näköinen; minä olen kerran nähnyt hänet rouvasyhtiössä", lausui ruhtinatar kammariherralle. "Itsetyis"-sanaa en ymmärtänyt, mutta käsitin moitteen enemmän äänestä kuin sanoista ja se suretti ja loukkasi minua syvästi. "Kummallinen seikka", jatkoi ruhtinatar. "Mistä syystä on Claudius ottanut ranskalaisen lapset omikseen?"
Herra von Wismar kohotti olkapäitään taitamatta antaa ruhtinattarelle tietoja asiasta.
"Ja sitte vielä ovat nämät ottolapset kovin kiittämättömät siitä", huudahti neiti von Wildenspring. Tämä Charlotte vastusti aina Claudius-nimeä; hänen koulukirjoissaan oli Méricourt ja koulukumppanit olivat häijyjä kyllä ja lausuivat niin usein kuin mahdollista vihattua nimeä, ainoastaan saadaksensa nähdä, miten hänen silmänsä säihkyivät."
"Ah, tunnetteko tarkemmin häntä, Konstansia'?" kysyi ruhtinatar.
"Tunnen, Teidän Korkeutenne, sen verran kuin yhteenpakoitetut erisäätyiset oppilaat voivat toisensa kanssa tutustua", vastasi neiti välinpitämättömästi nykähyttäen olkapäitään, joka saattoi vereni kuohumaan. "Me olimme kaksi vuotta samassa opetuslaitoksessa Dresdenissä… Hän koetti tänne tultuansa uudistaa tuttavuuttamme ja kävi heti minua tervehtimässä —"
"No?" tiedusteli ruhtinatar, kun nuori nainen vaikeni.
"Hänen seuransa ei ollut isälleni mieleen ja sentähden lähetin kerran ohitsekulkiessani vaan käyntikorttini hänelle —"
Hän vaikeni äkkiä, kääntyi sivulle päin ja kumarsi syvästi ja sievästi. Kaunis, nuori, vakavannäköinen mies astui sisälle sivuovesta isäni ja muutamien muitten herrain seurassa; hän oli herttua.
Ruhtinatar tervehti häntä hellästi ja sydämellisesti kuin äiti ja esitteli minut hänelle. Minä en enää tarvinnut erittäin paljoa rohkeutta katsella hänen Jalouttansa silmiin ja tyvenesti vastata hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, minä olin äkkiä oppinut seisomaan mukavammin liukkaassa hovissa ja "isän hanhenkukka" lienee paljoa uljaammin nostanut päätänsä, kuin isä osasi odottaakaan, sillä hän katseli minua kummastuneena ja silitti äkkiä hyväillen kähäröitäni.
Hänen kasvonsa olivat taasen sangen kuumat. Oikein vihaisesti katselin kultarahoja, joista nyt herttuakin näytti muutamia tädillensä. Hän kertoi sen muistoraha-aarteen maksaneen melkoisen rahasumman; mutta nyt olikin vanhastaan mainiossa K:n herttuallisessa muistorahakokoelmassa mitä harvinaisimpia aarteita, sillä hänen oli juuri onnistunut saada ostaa kappaleita, jotka monelle harrastajalle olivat yhtä tarunomaisia kuin Niebelungenin aarteet.
Minä näin, miten isäni vavahti kerta kerralta ja minun oli häntä sanomattoman sääli. Aivan hyvin voin käsittää, miten hän kärsi tuskia, nähdessänsä sen aarteen, jota hän niin hartaasti olisi tahtonut omaksensa, kulkevan kädestä käteen, toisen rehellisesti ansaittuna omaisuutena… Katkeruus ja viha häntä kohtaan, joka "kauppiviisaudessansa" oli kieltänyt isältäni tuon omistusilon, saattoi sieluni raivoon ja minun unhottamaan kaiken varovaisuuden.
"Katsokaa", sanoin puoliääneen ruhtinattarelle, joka juuri ihastuneena katseli keisarirahaa, "tätäkin on herra Claudius tahtonut ymmärtää paremmin, hän väittää rahan vääräksi!"
Herttua kääntyi äkkiä ja kauhukseni katsahti minuun terävästi, puoleksi kummastuneena, puoleksi vihaisesti.
Mutta isäni vaan nauroi ja silitteli kädellänsä lakkaamatta hiuksiani otsallani. "Katsos vaan pikkuista valtioviisasta tyttöäni!" huudahti hän. "Onni on, että isänsä istuu lujasti satulassaan, muuten voisi tämä sukkela lörpöttelijä saattaa hänelle paljon tekemistä! Naurettavaa!" sanoi hän halveksien herra von Wismarille, — ainoalle, joka epäileväisesti koetti rypyttää kasvojansa, vaikk'ei koko narrimainen ihminen varmaan ymmärtänyt hituakaan asiasta. "Herra Claudius ymmärtää numismatiikkiä yhtä paljon kuin minä hänen tulpaani-hoitoansa… Rauhoittaakseni teitä ilmoitan nyt, että rahakauppias vielä tänäpäivänä lähtee K——sta, monta minun antamaani suosituskirjettä taskussaan; hän matkustaa nyt moneen hoviin ja yliopistoon minun nimeni suojassa; tyydyttääkö teitä tämä vakuutus Hänen Korkeutensa viimeisen oston suhteen?"
Herra von Wismar nauroi häveliäisesti ja vakuutti, ett'ei hän muka vähimmällä ajatuksellakaan ollut epäillyt puheenalaisten rahojen todenperäisyyttä.
Oikea kapina muinaisharrastajia vastaan syntyi nyt läsnä olevien seassa, eikä kenkään ollut ankarampi lauseissaan kuin neiti von Wildenspring, joka äsken mitä lujimmin oli seoittanut oppineita lauseita puheesensa.
"Niin, harrastajajoukko on oikea kiusa tiedemiehelle", lausui isäni. "Vanhempaa Claudiusta en tosin voi tähän saakka valittaa, — hän elää hyvin itsekseen, karttaa minua silminnähtävästi omalla maallansakin ja antaa minun hallita ja vallita taideteoksia oman mieleni mukaan — sitä vastoin tekee niin sanottu apulaiseni minulle elämän sangen raskaaksi."
"Ah, tuo kaunis luutnanttiko?" nauroi eräs herroista.
"Hän maistelee tiedettä niinkuin perhonen kukkakupua", jatkoi isäni nyykäyttäen myöntäväisesti päätään kysyjälle. "Mutta jos vähintäkään vetoan hänen ymmärrykseensä, niin menee hän kohta tiehensä!… Hänen mielestänsä on hovista lähtevä muinaistieteen rakkaus yhtä ja samaa vaihtelevien hullujen pukutapojen kanssa, jotka määräävät häntä tänään kantamaan pientä kultasatulaa, huomenna kuoriaista kellonvitjoissansa… Lyhyt aika sitten seurasi hän setäänsä toimimatkalle pohjoiseen päin. Hänen hartaista pyynnöistänsä annoin hänelle suosituskirjeen Hannoverilaiselle professori Hartille, joka olikin kyllin ystävällinen, vei molemmat herrat Lüneburgin arolla olevien muinaishautojen luo ja avautti yhden niistä… Oi minun päiviäni, minkä näköiset ne jäännökset olivat, jotka herra luutnantti antoi käsiini! Taitetuita ja kappaleiksi särjetyitä, sentähden että hän oli pannut ne erään kivikokoelman sekaan, jonka professori Hart lähetti eräälle virkaveljellensä, kuten hän puolustihe — siitä olisin voinut tulla melkein mielettömäksi!"
Kuinka vähän voi isäni silloin aavistaa, että minäkin olisin voinut tulla melkein mielettömäksi, että sanomaton viha syntyi minussa niitä vastaan, joitten parissa olin!… Veljeä ja sisarta naurettiin ja pilkattiin eikä kenenkään mieleen juolahtanut puolustaa poissa olevia. Herra Claudiusta oli ruhtinatar kohta puolustanut minun liioiteltuja syytöksiäni vastaan; herra von Wismarkin oli puhunut hänen puolestansa — Charlotten ja Dagobertin hyväksi ei vaan lausuttu ainoatakaan ystävällistä sanaa — orpo raukat!…
Ruhtinatar keskeytti äkkiä yleisen puheen kysymällä isältäni, koska muinaistaideteokset Karolinenlustissa tulisivat järjestetyiksi; häntä muka erittäin halutti nähdä päivän valoon tuodut taideaarteet ja hän oli päättänyt seurata herttuata hänen ensikerran mennessänsä sinne.
"Minulla on samassa toinenkin aate", — lausui hän. "Minä tahtoisin mielelläni nähdä Claudiuksen koko talon — ovathan hänen kasvihuoneensa suurine palmuineen lavealti kehutut… En tahtoisi vartavasten mennä sinne, — onhan isäntä tavattoman ylpeä; kentiesi olisi vielä vaikeakin saada lupaa —"
"Entäs tuo silmiinpistävä jumalallisuus, jota laitos on jonkun aikaa muka ollut noudattavinaan ja joka Teidän Korkeudestanne on niin vastenmielistä?" kysyi neiti von Wildenspring viekkaasti. Ruhtinattaren aikomus näkyi häntä erittäin inhottavan.
"Juuri sentähden on taideteosten katseleminen päätarkoitukseni — minä vaan ohitse mennen tarkastelen puutarhaa, enkä siis ota lukuun herra Claudiuksen ylpeyttä enkä jumalisuutta."
Hovineiti tarjoi ääneti hallitsijattarellensa kupillisen teetä ja tarttui sitte silminnähtävän alamaisesti työhönsä. Ilta vietettiin sitte vilkkaalla keskustelulla muinaistaiteesta ja hoviherrat, jotka äsken armotta olivat tuominneet tieteen harrastajia, haastelivat niin vakavasti ja innokkaasti samaa ainetta, juuri kuin olisivat he kaikki yhtä mainioita oppineita kuin isäni ja kuin olisi muinaistiede ollut ainoa asia, jota he koko ikänsä olivat tutkineet ja joka heiltä muka oli vaatinut kaikki heidän sielunsa ja ruumiinsa voimat. Minä olisinkin perinpohjin uskonut sitä, ell'en olisi huomannut pilkallisia katseita, joita herttua väliin loi isääni.
Lähtiessämme käski ruhtinatar hovineitonsa tuomaan huivin, jonka hän pani kaulaani. Ilma oli muuttunut viileäksi eikä hänen rakas aron leivosensa saanut vilustua. Isälleni vakuutti hän hyvin usein tahtovansa nähdä minut luonansa ja sanoi aikovansa erittäin suojella minua; sitte suuteli hän minua otsalle ja me läksimme linnasta.