Ukkonen oli sillä välin kulkenut kaupungin yli. Vilpoisesti suuteli iltailma otsaani ja linnan edustalla oleva läpimärkä hiekka kiilsi kaasulamppujen valossa. Hovivaunuissa palasimme kotiin; jyristen ajoimme Claudiuksen pihalle ja sydämeni sykki lapsellisesta ylpeydestä hypähtäessäni alas, kun ruhtinaallinen palvelija avasi oven ja nöyrästi seisoi kivipihalla, joka muutama päivä sitten vielä oli minulle kielletty paikka. Silmäni etsivät Charlotten ikkunia; minä toivoin hartaasti, että minut sieltä nähtäisiin. Mutta koko rakennus oli pilkkosen pimeä, paitsi porstuan ikkunat. Komea, vaikka ylen vanhanaikuinen lamppu roikkui keskellä kattoa, valaisten harmaat, vahvat kiviholvit, joita ei päivän valossa voitu nähdä.
Yksi niistä tavattoman suurista kasvihuoneista, joista ruhtinatar juuri oli puhunut, oli valaistu — kaksi isoa ympyriäistä lamppua loisti sieltä purpuranpunaisina. Astuessamme eteenpäin suurta valtatietä, kuulin nopeita askeleita lähestyvän ansarista — jotakin valkoista liehui likeisessä ruusupensastossa ja äkkiä seisoi Charlotte edessämme.
"Minä kuulin teidän tulevan", sanoi hän hengästyneenä ja puoliääneen. "Minä rukoilen teitä herra von Sassen, jättäkää pikku prinsessa vaan puoleksi tunniksi minun seuraani — onhan nyt herttaisen kaunis yö — minä saatan pienokaisen vahingotta takaisin Karolinenlustiin."
Isäni jätti minut hyvästi ja lupasi ilmoittaa viipymykseni Ilselle. Hän meni; Charlotte löi käsivartensa ympärini ja vahvasti likisti minua luoksensa.
"Ei auta, kultaseni, sinun täytyy vähän tulla ukkosenjohdattajaksi", lausui hän minulle kiireesti ja kuiskaten. "Tuolla", sanoi hän osoittaen kasvihuonetta, "on kaksi kovaa miestä toisensa kimpussa… Erkki setä viettää niin kummallisen harvoin iltansa meidän parissamme, että Eckhof vähitellen on tottunut soittamaan ensimäistä viulua teepöydässämme. Tänään ilmaantui kuitenkin setä itse kaikkien meidän kummaksemme; mutta tuskin olimme ehtineet ensimäisten sadepisaroitten pakoittamina paeta kasvihuoneesen, kun Eckhof sanomattoman yksinkertaisesti ja tyhmästi rupesi nuhtelemaan setää, että hän oli kutsunut Helldorfin täänpäiväisiin pitoihin — mutta silloin pisti hän kätensä kauheaan mehiläispesään…"
Hän vaikeni ja jäi hetkeksi kuunnellen seisomaan: Eckhofin vahva ääni kuului meidän luoksemme asti. "Ei se todellakaan voi vahingoittaa vanhusta, että hänen ulkokultaisuuttansa niin talossa kuin toimessa vähän kukistetaan", lausui Charlotte ja hänen äänestänsä kuului selvästi, että hän oli suuttunut; "hänen käytöksensä on tullut liian jäykäksi ja nenäkkääksi, se on tosi! mutta asian ei olisi pitänyt tuleman Erkki sedän korviin — hän tappaa vanhuksen terävillä silmillään, kylmyydellänsä ja tyvenyydellään, jotka tekevät jokaisen sanan teräväksi tikariksi". Me astuimme eteenpäin hiukan nopeammin. "Jumala tiesi, mikä lienee syypää tähän äkkinäiseen riitaan! Setä on monta vuotta ikäänkuin sokeana elänyt tämän ulkokullatun olennon kanssa — Eckhof on ollut varovainen eikä hänen kuullen ole joutunut tuohon kärsimättömään piplialliseen intoon; mutta nyt kiivauden ja mielenliikutuksen vaikutuksesta pujahtaa ulkokultaisuus ehdottomasti hänen huuliltansa — tuskin voi häntä kuunnella! Minun on kovin vastenmielistä kuulla tuonkaltaista lapsellista lörpötystä miehen suusta; mutta toiselta puolen olen kiitollisuuden velassa vanhukselle; hän pitää Dagobertista ja minusta ja sentähden on minun velvollisuus niin paljon kuin mahdollista lyhentää hänen kuritustansa… Tulkaa, teidän ilmestymisenne tekee heti lopun koko riidasta!"
Mitä enemmän lähestyimme kasvihuonetta — se ei ollut sama, jonka lajit Darling oli rikki potkaissut — sitä haaveksivammaksi tulin; töin tuskin käsitin Charlotten kuiskauksia; minä annoin koneentapaisesti hänen viedä itseäni eteenpäin.
Kuuman ilmanalan kasvien osasto oli hyvän matkan päässä valtatieltä — minä olin ennen ainoastaan nähnyt sen kimeltävän lasiseinät, enkä ollut koskaan ollut sen lähellä. Siihen aikaan ei minulla tietysti ollut vähintäkään aavistusta maantieteestä eikä kasvitieteestä; minä en silloin käsittänyt, että lasiseinäin sisälle vangitut kummalliset kasvit olivat osa kuumaa maata keskellä saksalaista kasvikuntaa. Minusta olivat ne vaan: ihme ja todellisuus.
Siellä ei ollut kukkaruukkuja eikä laatikkoja. Suoraan maasta kohosivat palmut uljaina ja tukevina korkeuteen, ikään kuin olisivat ne tahtoneet särkeä suojelevan lasitaivaan. Ruskeain kivilohkareitten välistä nousi vesisuihkuja ylös ilmaan ja alas pudotessansa hajosivat ne lukemattomiin säkenöiviin pisaroihin, saattaen kauniitten höyhenentapaisten sanajalkojen lehdet lakkaamatta vapisemaan. Kaktus-kasvit hiipivät kivien yli ja koettivat kummallisen näköisillä, rumilla varsillaan ulottua kaikkialle; mutta niiden viheriästä lihasta riippui suuria purpurakupuja ja syvimmässäkin hämärässä piileskelevistä oksista loisti keltaisia ja valkoisia kukkia ikäänkuin sinne asetellut pienet liekit.
Minä katselin Charlottea, luullen hänen olevan yhtä hurmaantuneen kuin minäkin, pieni kokematon olento, joka riipuin hänen käsivarressansa. Minä en muistellut, että sekin kuului "rihkamapuotiin", jota hän Dagobertin kanssa niin syvästi halveksi… Hänen säihkyvät silmänsä katsoa tuijottivat lakkaamatta yhtä samaa esinettä, herra Claudiuksen kasvoja, joka seisoi täydessä lampunvalossa palmun vieressä — juuri yhtä suorana ja solakkana kuin sen kuorinen tyvi… Charlotten puhe ei ollut totta — sinä silmänräpäyksenä ei ollut surmaavaa kylmyyttä noissa "terävissä läpitunkevissa silmissä". Kasvot olivat elävät ja punottivat sisällisestä liikutuksesta, vaikka rinnan yli ristissä olevat käsivarret tekivät hänet tyvenen ja liikahtamattoman näköiseksi.
Kummalliselta näytti joutuisasti sisäänkannettu teepöytä keskellä tätä tavatonta, vierasta paikkaa. Dagobert istui sen vieressä — hän oli vielä virkapuvussaan; kaikki loisto ja kiilto rinnalla ja olkapäillä sopi paljoa paremmin kukkien kirjavaan väriloistoon kuin sedän kaikkia koristeita kaipaava puku. Selkä käännettynä herra Claudiukseen päin, häveliäisesti viiputtaen teelusikkaa sormensa päässä, näytti hän siltä, kuin masentaisi häntä ehdottomasti hänen lähellänsä pauhaava myrsky. Hän ei näkynyt ainoallakaan sanalla ottavan osaa kiivaasen keskusteluun, hän, yhtä vähän kuin neiti Fliedner, joka neuloi sukkaansa niin kuumeentapaisen kiireesti, kuin olisi pakko varustaa sukilla kokonainen orpohuone.
"Sillä ette mitään minulta voita, herra Eckhof", lausui herra Claudius kirjanpitäjälle, joka melkoisen kaukana suuttuneesta isännästään seisoi kädet nojattuina tuolin selkälautaa vasten, mutta kuitenkin oli uhkamielisesti heittänyt päänsä taaksepäin. Hän oli juuri puhunut tuolla sointuvalla äänellä, jonka välttämättömästi täytyi vaikuttaa hämmästystä. "Jumalan pilkkaamista, uskottomuutta, Jumalan kieltämistä, noita teikäläisten lempisanoja ei todellakaan voi pitää mitättöminä sanoina", jatkoi herra Claudius. "Niillä juuri saatte yhdeksännellä vuosisadalla aikaan sen uskomattoman totuuden, että suuri osa valistuneista ihmisistä suostuu ahdasmielisiin yltiöihin; monet, erittäinkin älykkäät ja oppineet kammoavat vielä tuota kyllä kulunutta kirousta, joka vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, ja ovat vaiti vasten parempaa vakuutustansa; ja se vait'olo vielä jonkin aikaa tukee puolueenne valtaistuinta savijaloilla…"
Tuoli tärisi kirjanpitäjän kätten alla, vaan herra Claudius ei siitä huolinut.
"Minä kunnioitan kristinoppia — ymmärtäkää minut oikein — en kirkkoa", jatkoi hän. "Minä olen omasta vakuutuksestani pitänyt lukua esi-isäni jälkisäädöistä, joitten mukaan minun pitää valvoman, että hurskas henki pysyy työmiehissäni ja apulaisissani. Mutta minä en milloinkaan ole kärsivä, että taloni tulee hengellisen harhauskon kotipesäksi!… Kauppatoimi, jonka juuret ulottuvat merten toiselle puolelle ja kasvavat Turkinmaassa ja Kiinassa ja jokaisessa maassa — ja synkkä puhdasuskoisuus, hairahtumattomuus uskonasioissa, joka hiipii sisälle hyvin kitattuun raakunkuoreensa — ristiriitaisempaa yhteyttä ei ole!… Eikö meidän nuoret tavaran-näytteliämme, joita te hartaasti koetatte kasvattaa puhtaasen uskoon, tule ulkokullatuiksi joutuessaan ystävälliseen kauppaan niiden kanssa, joita he pitävät Jumalan hylkääminä uskottomina?… Minä en voi antaa itselleni anteeksi, että tämä synkkä aave on niin kauan saanut vallita minun talossani, että väkeni on saanut siitä haittaa."
"Minä en ole ketään pakottanut!" huudahti kirjanpitäjä.
"Ette tosin ruoska kädessä, herra Eckhof, mutta sitä enemmän asemallanne, joka teillä on väkeni suhteen… Minä mainitsen esimerkiksi, että nuorempi kirjanpitäjäni, joka palkastaan elättää äitiänsä, antaa paljoa enemmän, kuin hänen varansa kannattaisivat, lähetysrahastollenne, jonka olemisesta ei minulla ole ollut vähintäkään vihiä. Kaikki työväkenne sallivat kärsivällisesti teidän joka viikon lopussa ottaa heidän palkastansa osan samaan rahastoon, kun he eivät tohdi vastustaa, kun he luulevat teidän voivanne vaikuttaa minuun ja siten vahingoittaa heitä… Ettekö mieti, että he kalliisti kyllä saavat maksaa uskonsa? Eikö pappi jokaisessa heidän tärkeimmässä elämänkohdassansa tule heidän luoksensa, aina valmisna ottamaan? Työllään saavat he maksaa kasteensa, vihkimyksensä, sovintonsa Jumalan kanssa, yksin viimeisen matkansakin täältä maailmasta saavat he maksaa kirkolle — ja sentähden pois kaikki lähetysrahasto minun talostani! Pois kaikki lukijaiskirjat, joita tänään joukottain löysin työhuoneitten pöytälaatikoista ja jotka lapsellisilla lörpötyksillään turmelevat puhtaan kielemme ja muistuttavat meitä keskiajan raaoista mielipiteistä!"
Koko tämä masentava tuomio lausuttiin mitä tyvenimmällä äänellä, tuskin kohosi punaa puhujan poskille, hän vaan siiloin tällöin ojensi rauhallisesti, ikäänkuin pois torjuen, kätensä kirjanpitäjää kohtaan.
Charlotte oli pysähtynyt kuin kiininaulattuna — hän näkyi unhottaneen tuoneensa minut mukanansa saadakseen lopun asiasta. "Hän puhuu hyvin", mumisi hän itsekseen. "Minä en olisi sitä hänestä uskonut, kun hän tavallisesti on niin harvapuheinen… Eckhof on todellakin kylliksi tyhmä ja ottaa vielä kerran ylös hansikkaan, saadaksensa toisen löylytyksen!" mumisi hän suuttuneena ja loi säihkyvät silmänsä niin läpitunkevaisesti kirjanpitäjään kuin tahtoisi hän särkeä lasiseinän sirkaleiksi. Vanhus oli lähtenyt paikaltansa ja lähestynyt herra Claudiusta muutaman askeleen.
"Vaikka te halveksitte lapsellista lörpötystä, herra Claudius", lausui hän ja hänen kimakka äänensä tuli tikarin teräväksi — "niin virvoittaa ja vahvistaa se minua ja tuhatta muuta oikeata kristillistä sielua… Tahtoohan Herramme meitä vaeltamaan lapsellisessa yksinkertaisuudessa ja sentähden saammekin ennen armoa hänen silmäinsä edessä kuin lukiessamme 'kuolemattomien' herrojen Schillerin ja Goethen mestariteoksia, jotka luonnollisestieivätturmele kieltämme. Jos ette te tahdo kärsiä rehellisiä pyrintöjäni teidän talossanne Jumalan kunniaksi, täytyy minun tietysti kärsivällisesti tyytyä siihen… Minä arvelin vaan, ett'ei olisi Muurikadun varrella olevalle kauppahuoneelle haitaksi, jos paljo, paljo rukouksia sieltä nousisi taivaasen — siellä on niin paljon tapahtunut, joka huutaa taivaalliselle Jumalalle ja vaatii sovitusta —"
"Te lausutte jo toista kertaa muutaman päivän kuluessa tämän salaisen nuhteen", keskeytti herra Claudius tyvenesti. "Minä kunnioitan ikäänne ja ansiotanne meidän toimissamme, enkä sentähden huoli nimittää sitä käytöstapaa, joka ei halveksi repiä ylös vanhoja haavoja, käyttääksensä niitä liittolaisina puolustaessansa katoavaa voimaa — minä jätän teidän itsenne päätettäväksi, onko se jalosti tehty… Mitä minä nuoruudessani himosta ja hulluudesta olen rikkonut, otan omille niskoilleni — minä olen, ikävä kyllä, koonnut uuden velan, siten, että tahtoessani jollakin tavoin olla teille pojan sijainen, olen antanut teille liian rajattoman vallan talossani ja toimissani sekä itsenikin ylitse. Hirveä vääryys olisi, jos antaisin kaikkien valtani alaisten ihmisten päivääkään enää minun kanssani kärsiä pahantekoni rangaistusta — minä enhuoliesirukouksistanne, jotka eivät vaikuta mitään, kun ne kuitenkin ovat pakollisia!"
"Mitä hän sitten on tehnyt?" kuiskasin Charlottelle.
"Hän on ampunut Eckhofin ainoan pojan."
Minä irroitin itseäni kauhistuen hänestä ja tukehutin vaivalla huudon.
"Herra Jumala, älkää toki olko niin lapsellinen!" torui Charlotte minua kärsimättömästi ja veti minut voimallisesti jälleen luoksensa. "Rehellisessä kaksintaistelussa Eckhofin poika kaatui ja se oli luultavasti romantillisin kohta Erkki sedän koko poroporvarillisessä elämässä… Mutta menkäämme jo sisään. Riita on nyt noussut korkeimmillensa."
Sen enempää lausumatta kävi hän kanssani lasiseinää myöten ja lykkäsi minut sivuoven kynnyksen yli. Minä seisoin nyt hienon hiedan päällä; mutkallisia polkuja kävi synkän näköisten pensastojen ja kalliolohkareitten välitse leikaten siellä täällä poikki mitä hienoimmat, viheriän sametin kaltaiset ruohokentät. Mitä enemmän meitä lampunvalosta ja riitaveljistä erottava lehdistö harveni, sitä enemmän rupesin tuskastumaan… Niin tuttu en toki ollut katurakennuksen asukkaitten kanssa, että olisin myöhään illalla voinut ilmautua heidän keskellensä kuulemaan sanoja, jotka eivät olleet aiotut vieraille korville… Entäs jos talon omistaja suuttuisi siitä?… En tiedä mistä syystä, vaan en voinut, kuten ennen, ajatella: "Joutavia, onhan se vaan herra Claudius!" — Minä vapisin hänen edessänsä.
Charlotte laski käsivartensa ympärilleni ja kun kiireesti paeten astuin taakse päin, pusersi hän minua armottomasti. Rientoaskelin menimme eteenpäin ja äkkiarvaamatta seisoimme ikäänkuin taivaasta pudonneina kummastuneen seuran edessä.
"Minä kohtasin prinsessan puutarhassa", lausui Charlotte rohkeasti, sillä tavoin keskeyttäen lausetta, joka jo oli kirjanpitäjän huulilla. "Fliedner kulta, katsokaa toki lasta, eikö hän ole ihan toisen näköinen? Hän on juonut hoviteetä ja ajanut kotiin hovivaunuissa, juuri kuin tuhkimuskin — katsokaa, lapseni, ett'ei toinen silkkikengistänne ole jäänyt linnan portaille!"…
Kaikessa peljästyksessäni nauroin kuitenkin ja istahdin tuolille, jonka Dagobert toi minulle. Charlotte oli oikeassa: lopetettu, keskeytetty oli koko kiista, juurikuin sitä ei olisi ollut olemassakaan ja katsahtaessani ylös näin vanhan kirjanpitäjän katoavan samaa tietä kuin minä olin tullut… Herra Claudius seisoi vielä palmupuun vieressä; ujosti tarkastellen loin silmäni häneen — eikö hänellä ollut Kainin merkkiä otsassa? olihan hän surmannut ihmisen! — Minä näin ainoastaan hänen vakavain sinisten silmäinsä katselevan minua ja vedin peljästyneenä pääni olkapäitteni väliin.
Neiti Fliedner hengitti huojennettuna; hän iloitsi silminnähtävästi tulostani ja pudisti hellästi kättäni.
"Kerropas, lapseni, kerro!" kehotti hän minua, riisuen pois hattuni ja silittäen rytistyneitä hihojani. "Miten oli hovissa olla?"
Minä hiivin syvälle vitsatuoliin — jättiläisen kokoinen, viuhkan tapainen, lampun valossa smaragdinviheriäisenä kimeltävä sanajalan lehti heilui pääni yllä ja toiset koskivat sivulta hyväillen niskaani ja alastomia hartioitani. Minä istuin siinä ikäänkuin varjoovan päällystimen suojassa ja tunsin olevani piilossa. Lisäksi vetäytyi herra Claudius takaisin; mutta hän ei lähtenyt kasvihuoneesta — hän kuului hiljaa ja lakkaamatta kävelevän edestakaisin kivilohkareitten ja pensastojen välissä.
Mieleni rohkeni ja minä kerroin, alussa ujosti, vaan sitte itsekin huvitettuna, kunniarikkaasta esittelemisestäni ja siitä, miten hyvin harjoitettu kumarrus jäi piileskelemään polviini; kerroin vielä laulustani ja elämästäni, jonka vilpittömästi olin kertonut ruhtinattarelle.
Charlotte keskeytti minua tuontuostakin suurella naurulla; neiti Fliednerkin hymyili itsekseen ja taputteli hyväillen poskiani; ainoastaan Dagobert oli nauramatta; hän katseli minua samalla kummastuneella kauhulla kuin hovineidon harmaat silmät, ja kun viimein heitin huivin pöydälle sentähden, että minun tuli liian lämmin ja samassa ilmoitin sen olevan ruhtinattaren oman, otti hän hyvin kunnioittavasti huivin ja ripusti sen varovaisesti tuolinsa selkälaudalle, joka kaikki mahdottomasti ärsytti ja närkästytti minua.
"Odottakaa!" huudahti Charlotte äkkiä ojentaen kätensä minulle, kun aioin jatkaa kertomustani. "Sanokaa nyt itse, neiti Fliedner, eikö prinsessa, vaikka hänellä on tumman siniset silmät, ennemmin voisi olla yksi Israelin tyttäristä, joista Raamatussa puhutaan, kuin ikivanhasta saksalaisesta aatelissuvusta!… Nyt juuri mustan kähäräisen pään kurkistaessa esiin sananjalan lehden alta — olkaa hyvä prinsessani, antakaa kätenne vielä olla otsanne päällä — muistutatte minua elävästi Paul Delarochen nuoresta juutalaistytöstä, joka Niilin kaislikossa salaa vartioitsee pientä virtaan laskettua Moosesta."
"Mummovainajani olikin juutalainen", lausuin minä huolimattomasti.
Säännölliset askeleet kasvien takana vaikenivat äkkiä, teepöydän ympärilläkin vallitsi tuokion aikaa kuolon hiljaisuus.
Kuu oli noussut, mutta piileskeli vielä pilvien takana, joitten syrjät se valasi hopeanvärisiksi. Lavean kentän yli liiteli heikko, epäselvä valo, muuttaen aaveentapaiseksi esineitten näön — valkoinen, joen rannalla kasvamien puitten suojassa leviävä liljapenger näkyi anastaneen kaiken heikon kuuvalon ja loisti kirkkaasti silmissäni: minun täytyi taasen väristen ja säälien muistella mummoraukkaani, miten hän tunnotonna makasi tammien alla… Minussa heräsi taasen muisto siitä, mitä sinä yönä olin kokenut ja kärsinyt. Minä muistelin taasen niitä muutamia kertoja, jolloin monen pitkän vuoden kuluessa olin tavannut mielenvikaista vanhusta, miten hänen rakkautensa minuun oli äkkiä tullut näkyviin hänen viimeisinä hetkinään ja miten itse olin tuskissani, kun huomasin kuoleman todellakin anastaman vasta voittamani sydämen — kaikki se valloitti minut ja samalla tavalla, kuin sen tunsin, kerroin sen myöskin. Minä kerroin hirveästä tapauksesta mummoni ja vanhan kirkkoherran välillä, kuinka mummo hylkäsi hengellisen avun ja kuoli juutalaisena ja kuinka lempeä vanha pappi silloin oli. — Äkkiä kaikkien huomiollisesti ja hiljaa kuunnellessa narisi hiekka kiireistä, raskaista askeleista ja vanha kirjanpitäjä, jonka jo aikoja luulin olleen kotona Karolinenlustissa, seisoi edessäni. "Mies oli oikea pölkkypää!" huusi hän minulle kaikuvalla äänellä. "Hänen ei olisi pitänyt lähteä vuoteen vierestä, ennenkuin vastahakoinen sielu olisi ollut hänen vallassansa. Hänen olisi pitänyt pakottamalla kääntämän hänet, papeilla on kyllä keinoja millä kauhistuttaa uskonheittäjiä, heidän julkein mielin ja vapaaehtoisesti syöstessään helvettiin —"
Minä kavahdin seisomaan. Ajatus, että tuommoinen raivoava ääni kuuluisi jonkun kuolinvuoteen ääressä ja enentäisi viimeistä, vaikeaa taistelua kamppailevan sielun tuskia, liikutti minua sanomattomasti.
"Ei, sitä ette olisi tohtineet! Me emme olisi sitä sallineet, Ilse ja minä emme missään tapauksessa!… Enkä minä nytkään salli teidän lausua ainoatakaan sanaa armaasta mummovainajastani!" huudahdin tuskastuneena.
Neiti Fliedner oli kiireesti noussut seisomaan — hän laski suojelevaisesti molemmat käsivartensa ympärilleni ja katseli pelonalaisesti kivilohkareitten takana olevaan pensastoon; sieltä kuului taasen askeleita — ne lähestyivät nopeasti meitä. "Oletteko kertoneet kaikkea tätäkin ruhtinattarelle, neiti von Sassen?" kysyi Dagobert äkkiä. Se esti kaikki muut kiistat ja saattoi kuuluvat askeleet paikalla vaikenemaan.
Minä pudistin kieltäväisesti päätäni. "No, siinä tapauksessa olisi — jos minä saan teitä neuvoa — parasta jättää se täst'edeskin kertomatta."
"Mutta mistä syystä?" kysyi neiti Fliedner.
"Sen voitte aivan hyvin käsittää, Fliedner kulta", vastasi hän melkein vastahakoisesti ja olkapäitään nykähyttäen. "Onhan kyllin tunnettu asia, ett'ei herttua voi kärsiä juutalaisia, sentähden että hänen entinen asiamiehensä Hirschfeld äärettömästi petti häntä ja viimein pakeni maasta. Sitä paitsi — ja se onkin pääasia — pidetään von Sassen-nimeä hovissa jo vuosisatoja sitten puhtaana ja saastuttamattomana. Hänen herttuallisen korkeutensa mielestä on kyllä herra von Sassenin oppi ja taito tärkein, mutta ihan toisin ovat hovilaisten mielet — siihen vaikuttaa ainoastaan nimen vanhuus ja sukutaulun puhtaus; tuommoinen pieni kielevyys ei olisi ainoastaan haitaksi herra tohtorille, vaan se hämmentäisi neiden omaa loistavaa vastaanottoakin hovissa, eikä hän luultavasti tahtoisi sitä."
Minä olin ääneti, sillä hänen puheensa ei ollut minulle oikein selvä; minä en käsittänyt, millä tavalla se seikka, että mummoni oli juutalainen, voisi vahingoittaa isääni; eihän minulla ollut vähääkään käsitystä niin sanotuista maailman tavoista. Ei se hetki paitsi sitä ollut otollinen aika sitä miettimään — vapisinhan minä vielä kauhusta, jonka tuo pelottava vanhus äkkiarvaamattomalla esiinastumisellaan oli minussa herättänyt. Siinä hän vielä seisoi, käsivarret ristissä ja silmät säihkyvinä minua vastaan harmaitten kulmien alta, ikäänkuin olisi hän tahtonut minua polttaa. Minä tunsin nyt ensikerran elämässäni olevani vihattu — kokemus, jota nuoren sielun on vaikea käsittää: ilma, jota minä vihamieheni kanssa hengitin, oli vähällä tukehuttaa minut ja minä tahdoin välttämättömästi päästä pois. "Minä lähden kotiin — Ilse odottaa", sanoin viimein. Voimakkaasti irtaannuin neiti Fliednerin käsivarsista ja otin hattuni, katsellen kuumeentapaisesti ulos viileään, avaraan puutarhaan.
"No, menkäämme siis", lausui Charlotte nousten. "Minä huomaan katseestanne, ett'emme voi enää pidättää teitä — Te voisitte särkeä ikkunat, kuin hurja Darling…"
"Darling on tänä päivänä heittänyt alas herransa ja pahasti tallannut häntä kavioillaan."
Dagobert kavahti seisomaan. "Kuinka, Artur Tresselinkö? Verrattoman ratsastajan! Mahdotonta!"
"Joutavia, kaunis ratsastaja! Hänen olisi ollut parempi jäädä kotiin kirjoitustuoliansa ratsastamaan", virkkoi Charlotte silminnähtävän tyvenesti; mutta halveksivaisesti alasluotujen ripsien alta leimahti vihainen katse salaisesti lasihuoneen peräpuoleen. "Onko poika raukkaan sattunut?"
"Herra von Wismar sanoi ruhtinattarelle hänessä olevan väkevää verta ja ihan toisenlaisen luurakennuksen kuin aatelissäätyisissä — ei hän vähästä kuole."
Kivilohkareitten takaa kuului hiljainen nauru. Eipä olisi äkillinen maanjäristys voinut hirveämmin vaikuttaa veljeen ja sisareen kuin minun välinpitämätön vastaukseni ja se lyhyt, tuskin kuuluva nauru. Mitä minä, pieni olento raukka, olinkaan rikkonut, että Dagobertin silmät noin salamoivat vihasta ja kiukusta? Ja näyttäähän siltä, kuin olisi Charlotte ensimäisessä kiivastuksessa tahtonut sinkahuttaa vihansa kivilohkareitten taakse, vaan hän malttoi mielensä ja oli ääneti, pää ylpeästi pystyssä.
"Tulkaa, pienokaiseni — lyökää kättä neiti Fliednerille ja sanokaa hyvää yötä! Jo on aika viedä teidät levolle!" lausui hän minulle.
Se kehoitus olisi jossakin toisessa tilaisuudessa lausuttuna mitä syvimmin loukannut seitsemäntoista-vuotista arvokkaisuuttani, mutta nyt annoin sen heti Charlottelle anteeksi; sillä hänen suunsa, joka pakottihe leikkipuheesen, oli ihan vaalea: ylpeä nainen oli syvästi loukattu, sen huomasin, vaikka en käsittänyt mistä syystä.
Hän kulki tyvenen näköisenä ja äänetönnä minun vieressäni lasihuoneen ohitse ja puolen puutarhaa; mutta tuskin olimme ehtineet sillan yli, kun hän seisahtui ja syvästi hengähtäen pusersi kätensä rintoihinsa.
"Kuulitteko, kuinka hän nauroi?" kysyi hän vihastuen.
"Herra Claudiusko se oli?"
"Niin, lapseni! Kun olette meidän parissamme vähän kauemmin, huomaatte itse, ett'ei tämä suuri elävä henki koskaan naura ääneen, ja jos hän ollenkaan nauraa, niin se tapahtuu, kuin äsken, inhimillisille heikkouksille. Pienokaiseni, kun täst'edes kerrotte, mitä olette kuulleet hovissa, täytyy teidän sedän läsnäollessa olla varovaisempi."
Minä suutuin. He olivat pyytäneet minua kertomaan ja minä olinkin oikeastaan ollut suoraan, vilpittömään luonteeseni nähden sangen varovainen; ei sanaakaan pujahtanut huulieni yli siitä, mitä hovissa lausuttiin Dagobertista.
"Mitä varten torutte?" kysyin uhkamielisesti. "Enkö saisi kertoa, että maahan heitettyä ratsastajaa pidetään hovissa vahvana ja voimakkaana?"
"Taivas, mikä yksinkertaisuus!" huudahti Charlotte pilkallisesti nauraen. "Artur Tressel on solakka, ja hieno kuin sokerikakusta leivottu. Älykkään herra von Wismarin lause tarkoitti raakaa porvarissäätyä ylimalkaan. Aatelismies olisi pudotessaan taittanut eritavalla rakennetut kylkiluunsa ja lähettänyt jalon sielunsa takaisin taivaasen; mutta voimakkaassa porvariveressä on aivan paljon soraa, se tarttuu kiinni siihen, eikä sentähden niin vähästä vahingoitu."
Hän nauroi taasen, kävi nopein askelin eteenpäin ja pian seisoimmeKarolinenlustia ympäröimällä ruohokentällä.
Kuu paistoi, pilvistä vapautettuna, kirkkaasti pienen linnan yli. Pieni, hiljainen, metsän hämärästä anastettu maakappale hurmasi minut kirkkaassa kuutamossa samoin kuin puutarhan kukkien tuoksu. Marmorinen Dianankuva näytti tammien alla niin kauhistuttavan elävältä kantakivellänsä, että olisi luullut viekkaan nuolen heti viuhuvan jännitetystä jousesta halkasemaan ilmaa. Kuu valasi seinien kukka- ja hedelmäköynnöksiä, koristuspatsaitten jäykkiä silmiä ja suljetuita huulia, sekä uiskenteli lammikon pinnalla ja kuvastui ikkunoitten suuriin lasilevyihin. Minä taisin erottaa jokaisen laskoksen palkonki-ikkunan vaalenneissa silkkiuutimissa — nyt käveli kuu hopeajaloillaan salaperäisissä huoneissa; varmaankin pysyi kynttiläkruunu nyt liikkumatta vanhan raivion huoneen katossa.
"Hän, joka asui tuolla ylhäällä, hän olisi käsittänyt veljeäni ja minua", lausui Charlotte osoittaen sormella Karolinenlustin toista kerrosta. "Hänviskasi pois vahvalla kädellä kauppias-hengen kaiken pölyn ja lian ja astui uljaasti siihen piiriin, joka yksin antoi hänelle elämän vapauden." Neito katseli lakkaamatta kiiltäviä ikkunoita ja nykähytti olkapäitään. "Hän kyllä kaatui, pää muserrettuna — vaan mitäpä siitä? Hän pakotti kuitenkin tuon ylpeän aatelissäädyn häntä tunnustamaan heihin kuuluvaksi; hän tuli heidän vertaiseksensa ja on kulkenut loistavaa elämän tietään samalla alalla, jonka he raivoavalla kateudella aina olivat anastaneet omakseen. Ihan yhdentekevä on, kulkeeko sitä tietä kymmenen tai viisikymmentä vuotta. Minä kuolisin mielelläni nuorena, jos sillä hinnalla voisin lunastaa itselleni kahdentoista kuukauden elämän kunnian kukkuloilla!… Minä olen täydellisesti saanut kokea, mitä on viettää puolen aikaa nuoruudestansa, sydän ylpeä ja kunnianhimoinen, nimi halpa, nenäänsä niuristavien aatelisten oppilaitten joukossa — minä enainiaantahdo olla toisia halvempi — minäen tahdo!"
Hän löi nyrkillään pontevasti ilmaa ja astui nopeasti hengittäen rajusti edes takaisin.
"Erkki setä tuntee piileskeleväisen tulen sydämessäni — Dagobert ajattelee, tuntee ja kärsii ihan samaa kuin minä", jatkoi hän seisahtuen, "ja kaikella poroporvarillisella ylpeydellään koettaa setä sitä tukehuttaa… Meidän pitäisi muka etsiä arvomme omasta itsestämme eikä ulkonaisista kohtauksista, lausuu tuo suuri filosofi — naurettavaa! Se minua ärsyttää; minä tunnen olevani sidottuna kidutuspaaluun, minä kalistelen kahleitani ja kiroan kohtaloani, joka on saattanut nuoren kotkan variksen pesään! Mistä nämät poistamattomat tunteet ovat syntyneet?" kysyi hän hitaasti astuen eteenpäin. "Ne ovat jo olleet minussa niin kauan, kuin olen hengittänyt, ja niiden alku onveressäni… Puhe ylimyksellisistä tunteista ei ole tyhjä houraus, ihan varmaan venyy sukupolvesta toiseen lankoja, jotka tietämättämme yhdistävät meidät menneesen suuruuteen, vaikk'ei sitä enää ulkonaisista oloista huomaa, kuten esimerkiksi Dagobertin ja minun laitani, kun meidän syntyperämme pidetään ihan salassa, synkän pimeyden verhossa —"
Hänen innokas valituksensa vaikeni äkkiä ja viimeiset sanat muuttuivat jonkinlaiseksi sammaltamiseksi, sillä herra Claudius seisoi edessämme pensaston lävitse vievällä tiellä ja katseli liikutettua naista tyvenesti ja vakavasti.
"Kerran on tämä pimeys selkeävä, Charlotte, minä lupaan sen sinulle", lausui hän niin tyvenesti, kuin olisivat kiivaat, katkerat sanat olleet lausutut suoraan hänelle ja hän vastaisi niihin. "Mutta silloin vasta saat kuulla totuuden, kun voit sen kantaa, jolloin elämä ja minä" — hän osoitti käskeväisesti itseään — "olemme tehneet sinut järkevämmäksi… Mene nyt kotiin, Dörte on siellä valmistava sinulle lasillisen sokurivettä… Ja vielä yksi asia: Minä kiellän sinua täten ankarasti täst'edes kävelemästä kuutamossa neiti von Sassenin seurassa, luuletukset ylhäisyydestä ovat tarttuvaisia, sinä kyllä käsität, mitä tarkoitan."
Kummallista, lujamielisellä naisella ei ollut sanaakaan vastaukseksi; äkkiarvaamaton kohtaus lienee hetkeksi veltostanut hänet ja vienyt häneltä kaiken vastustamisen voiman. Heittäen päätänsä uhkamielisesti taaksepäin, pusersi hän niin lujasti kättäni, että olin vähällä huutaa, viskasi sen sitte äkkiä luotansa ja syöksi pensastoon.
Minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa — tuska ja pelko valloittivat sydämeni; mutta minä en tahtonut näyttää pelkoani hänelle, en millään muotoa! Jos vahva Goljatti oli hetki sitte joutunut hämilleen ja paennut, niin pysyi pikkuinen Taavetti rohkeampana!… Minä astuin hitaammin, kuin nopsat jalkani olisivat suoneet, Karolinenlustia kohti ja herra Claudius käveli ääneti vieressäni… Etehinen oli kirkkaasti valaistu; minun huoneeni oven ohitse vievässä käytävässä paloi joka ilta herra Claudiuksen käskystä kaksi lamppua. Kun minä ehdin käytävän lattialle, seisattui hän. "Te läksitte tänään iltapuolella suutuksissanne luotani", lausui hän. "Antakaa minulle kättä, minä en tahtoisi tehdä yhtä pahaa kokemusta kuin Heintz pahan kaarneen suhteen."
Hän ojensi minulle kätensä. Käytävän ovessa olevan purppuranpunaisen lasin lävitse heitti lamppu punaisen valon valkoisten sormien päälle, ja kalliilla kivellä koristettu sormus säkenöi: minua värisytti.
"Kätenne on verinen!" huudahdin kauhistuneena ja työntäsin sen pois.
Hän peräytyi ja katseli minua. En elämässäni unhota sitä sammuvaa katsetta, joka kohtasi silmiäni — ei koskaan ihmissilmä ole minua sillä tavalla katsellut! ei koskaan!… Hän kääntyi ja läksi pois lausumatta sanaakaan.
Minä laskin ehdottomasti käteni sydämelleni, juuri kuin olisi pisto sattunut siihen — ah, miten sitä kirveli! Katumus, syvä katumus se oli!… Minä juoksin portaita alas, ulos häntä etsimään. Minä tahdoin antaa hänelle kättä, kuten hän pyysi, ja rukoilla, ett'ei hän minuun suuttuisi. Mutta hiekkakenttä oli tyhjä; enkä minä kuullut poistuvia askeleitakaan, herra Claudius oli varmaankin mennyt metsään päin.
Hyvin alakuloisena menin viimein Ilsen luokse. Hänen aina valppaat silmänsä huomasivat kohta kyyneleet ripsissäni, vaan minä sanoin tuon hirveän, veripunaisen lasin käytävän ovessa olevan syynä siihen ja että olisi ollut paljon parempi, jos Darling olisi särkenyt sen eikä lasihuoneen ikkunoita.
Tätä iltaa seurasi monta surun päivää, semmoisen surun, jonkalaista nyt ensi kerran eläessäni sain kokea — suru ja huoli sairaasta isästä. Hän sairasti niin kauheata päänkivistystä, ett'ei hän kolmeen päivään voinut mennä rakkaasen kirjastoonsa… Aron kesytön vaapsahainen, joka kauniilla säällä tuskin pysyi puolta tuntia Dierkhofin iloisessa tuvassa, istui nyt aamusta varhain myöhään iltaan hämärässä huoneessa, ääneti sairasvuoteen vieressä huolellisesti kuunnellen jokaista ääntä hänen suustansa. Ikävyys metsään ja halu nähdä loistavaa elokuun ilmaa, eivät ainoatakaan kertaa vaivanneet minua; välkähtihän päiväkin väliin synkkään sairashuoneesen! nimittäin kun minä istuin vuoteen syrjälle ja vuorotellen laskin joko viileän käteni taikka kylmän kääreen isäni kuumalle otsalle ja hän heikosti hymyen kuiskasi Ilselle, ei koskaan aavistaneensa, mikä siunaus oma lapsi on; äitini kuoltua oli hän joka kerta taudin ilmestyessä — hän sairasti aika-ajoin palaavaa pään-kivistystä — aina tuntenut itsensä kahta vertaa yksinäisemmäksi ja sairaammaksi, sentähden ett'ei mikään hoitava käsi eikä hellä, huolellinen silmä ollut hänen lähellänsä; hän katui syvästi, että oli niin monta vuotta elänyt erotettuna tyttärestään.
Herttuan henkilääkäri kävi hyvin usein isäni luona. Hovista tuli palvelija kaksi kertaa päivässä kuulustelemaan sairaan tilaa ja toi mukanansa aina jotakin virkistävää ja Ilsellä oli "täyttä työtä" vastata jokaiseen, kaikista kaupungin ääristä tulevaan kysymykseen. Neiti Fliedner tuli itse joka aamu meitä katsomaan ja sanoi kaikkien palvelioitten olevan meidän käytettävänämme. — Charlottekin oli eräänä iltana puolen tunnin aikaa luonani hieman lohduttaaksensa "pienokaista" yksinäisyydessään. Mutta minusta näytti hän itse paremmin tarvitsevan lohdutusta ja huvitusta kuin minä. Tummat, tiheät kulmakarvat osoittivat jonkinlaista synkkää mietiskeleväisyyttä; ylpeä, huolimaton vakavuus hänen käytöksessään oli kadonnut ja jonkinmoinen levottomuus astunut sen sijaan. Hän ei sanallakaan maininnut kohtaustaan sedän kanssa lehtimajan edessä; mutta kertoi sitä vastoin ilman katurakennuksessa olevan kuuman ja helteisen ikäänkuin ukkosen ilman syntyessä.
Herra Claudius täytti mitä huolellisimmin lupauksensa puhdistaa talonsa kaikesta sinne tunkeutuneesta ulkokultaisuudesta. Hän antoi jalomielisesti kaikki entiset työväen antamat raha-avut jäädä vanhan kirjanpitäjän haltuun, mutta lahjoitti itse yhtä suuren summan oman perustamansa rahaston aluksi, jonka tarkoitus oli helpottaa reaalikoulun käyntiä työväen pojille ja antaa vähän myötäjäisiä köyhempien tyttärille. Lukijaiskirjat kannettiin kaikki talosta ja nuorta kirjanpitäjää, joka tekojumalisuudesta yli voimiensa oli antanut rahaa lähetyskassaan ja niin suurella menestyksellä harjoittanut ulkokultaisuutta, nuhdeltiin julkisesti ja kiellettiin paikkansa kadottamisen uhalla jälleen antautumasta samaan inhottavaan tekohurskauteen. Vanha kirjanpitäjä oli tietysti vallan kurjannäköinen vihan vimmasta — sen tiesin jo, sillä minä olin monta kertaa akuttimen reiästä nähnyt hänet, hänen astuessansa veljen ja sisaren seurassa lammikon ympäri. He kolme näkyivät yhä hartaammin liittyneen toisiinsa — sen todistivat heidän alinomaiset yhteiset kävelynsä metsään.
Charlotten mainitessa herra Claudiusta tunsin aina pistoksen sydämessäni; mutta katumuksen ja itseni soimauksen tuska oli merkillisesti vähentynyt tultuani suuttuneena siihen päätökseen, että isäni sairaus sai alkunsa siitä mielenliikutuksesta, johon hän joutui muistoraha-kaupan myttyyn menemisestä; seitsentoistavuotisen pääni tarkka ajatus-kyky lykkäsi viimein koko syyn tuon kovasydämisen saiturin niskoille ja — olimmehan sillä tavoin kuitit! —
Mutta nyt olivat kaikki vaikeat päivät ohitse. Sairashuoneen kaikki ikkunat olivat selkiselällään, ilma ja aurinko virtailivat jälleen vapaasti sisään ja Ilse lakasi ja puhdisti joka nurkan, ikäänkuin olisi kaikki erämaan pöly tunkeunut sinne. Minä olin ensi kertaa taasen vienyt isäni kirjastoon, siellä valmistanut hänelle keittimessä kahvia, vetänyt viheriäiset villauutimet puoleksi ikkunain eteen, kuten hän oli tottunut niitä pitämään, ja käärinyt lämpimän villapeitteen hänen jalkojensa ympäri. Minä tiesin hänen olevan tyytyväisen ja onnellisen kun voi taasen ruveta työhön ja riensin nuolennopeasti puutarhaan. Silloin osasin paremmin arvostella tuoksuvaa metsäilmaa ja virkistävää kalvetta ristiin rastiin yhteen kutoutuneitten oksien alla. Aurinko paistoi tulipallon kaltaisena puutarhan yli, näyttipä siltä, kuin olisi se tahtonut ahnaasti juoda loppuun kaikki lammikon sinertävän veden, joka liikkumatonna pysyi kivikehyksensä sisäpuolella.
Minä astuin samaa tietä, jota en sunnuntaista asti ollut käynyt ja tunkeusin pensastoon: ihan oikein, siinä olivat vielä Gretchenin pikku vaunut täynnä surkastuneita kukkia ja osaksi kuivaneita, osaksi mädänneitä mansikoita. Ei kukaan ollut käynyt vaunuja etsimässä, paitsi kentiesi kuitenkin vanha puutarhuri Schäfer, vaikka ei ollut niitä löytänyt. Minusta oli sääli pikkuista tyttöä, joka varmaan kaipasi kadonnutta leikkikaluansa! Olivathan hänen vanhempansa köyhät, niin köyhät, että äidin täytyi itsensä toimittaa kaikki talon askareet — kentiesi he eivät voineet ostaa pienokaisellensa toisia vaunuja kadonneitten sijaan.
Vaikka herra Claudius moittivaa sanaa lausumatta silloin niin selvästi kielsi minulta porttitien, pistäessänsä minun silmieni edessä avaimen taskuunsa, juoksin kuitenkin puutarhan porttia kohti; mutta katso, uusi lukko kiilsi minua vastaan, suuri, vahva lukko ilman avaimetta, saranatkin olivat uudet. Todellakin! — he lienevät sangen paljon peljänneet lapsen käsien voimia, koska portti oli niin raudoitettu!
Minä kiipesin jalavaan; se oli sillä kertaa vaikea työ. Minulla oli niin sanotut pitsit jalassani, jotka sitten olin pistänyt arosuutarin tekemiin kenkiin, ne olivat niihin äärettömän suuret ja uhkasivat joka silmänräpäys pettäväisesti jättää minut ja lentää alas tiheikköön.
Viimein istuin onnellisesti jalavan latvassa. Pikku sveitsiläis-rakennuksen pylväskaton alla metsäviiniköynnösten katveessa olivat pienet lapsenvaunut — pikku Herman makasi siinä valkoisten tyynyjen päällä, kovin laiskana, kumminkin hyvin ravittuna. Hänen vieressänsä seisoi Gretchen halukkaasti syöden suurta voileipää, välistä loruellen pienen veljensä kanssa; mutta sisällä huoneessa näin äidin silittävän vaatteita ja alinomaa kurkistavan ovesta nähdäksensä, olivatko lapsukaiset lähellä.
Kuka olisi voinut aavistaa senkaltaisen myrskyn, jonka minä sunnuntaiaamuna sain nähdä, taitavan lentää näitten suloisten naiskasvojen yli! Siitä ei enää voinut huomata vähintäkään jälkeä hymyilevissä silmissä, yhtä vähän kuin Gretchen näkyi ikävöivän kadonnutta leikkikaluansa. Mutta lapsen piti saaman se takaisin ja heti paikalla; minä poimin sen täyteen mansikoita ja metsäkukkia ja pyydän sitte vanhaa puutarhuri Schäferiä viemään sen kotiin. Minä kiipesin alas latvasta, hiipien oksalta oksalle, mutta siinä lähestyi ihmisiä Karolinenlustista ja luultavasti olivat he jo sangen liki piilopaikkaani! Peljästyneenä säikähdin kuullessani vanhan kirjanpitäjän äänen, joka kaikui minua kohti, ikäänkuin olisivat he olleet jo jalavan juurella. En enää voinut kuulumatta kiivetä takaisin latvaan. Hiljaa toivoen myrskyn pian menevän ohitse, kiersin käsivarteni tyven ympäri, sillä minä istuin sangen heikolla oksalla ja kuuntelin sykkyvin sydämin alhaalta päin lähestyviä ääniä.
Mitä ensiksi näin tiheän lehdistön lävitse, oli Charlotten purpuranpunainen samettinen ruususolmi, jota hän tavallisesti käytti hiuksissaan — missä Charlotte oli, siellä oli Dagobertkin; veli ja sisar pakenivat taasen katurakennuksen ukkosenilmasta metsän viileyteen; he olivat onnettomia ja tarvitsivat lohdutusta, mutta kuitenkin tuntui minusta tuskalliselta, että he kääntyivät kammottavan vanhuksen puoleen.
Kävijät poikkesivat minun piilopaikkani ohitse kulkevalle tielle, Eckhof hiljensi selvästi äänensä; mutta hänen leveä puhetapansa vaikutti, että minä selvästi käsitin hänen joka sanansa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen lumivalkeat hiuksensa hohtivat kirkkaasti, mutta muutoin olivat vanhat, kauniit kasvot eriskummallisen synkistyneet. — Vihastus ja kiukku olivat piirtäneet lukemattomia ryppyjä noihin tavallisesti kiiltäviin, voisi melkein sanoa turhamielisesti hoidettuihin kasvoihin.
"Lopettakaa jo herran tähden lohdutuksenne!" huudahti hän seisahtuen oikein epäkohteliaasti. "Seuraukset ovat arvaamattomat! Sitä ette te kumpikaan voi käsittää, te, jotka ette tiedä, minkä tavattoman askeleen eteenpäin me otimme sen kautta, että kauppahuone Claudius lukuisine työväkineen liittyi meidän riveihimme — se vaikutti ja tuotti monen heikon ja horjuvaisen takaisin kirkon helmoihin. Ja nyt revitään koko rakennus alas näin julkisesti ja hävyttömästi… Surkuteltavin sokeus asettaa nykyajan epäjumalan, niin sanotun sivistyksen, siihen paikkaan, missä vanhurskas Jumala jälleen vallitsi voimallaan ja ankaruudellansa."
"Setä läimähyttää keppihevosellansa itseään vasten naamaa", lausui Dagobert kylmästi. "Mahtavilla ja rikkailla ei ole parempaa liittolaista kuin kirkko niiden hyökkäyksiä vastaan, jotka julkeasti tahtovat kumota kaikkea pysyvää järjestystä… Jos minulla olisi varoja ja voimaa, niin olisi puolueenne yhtä innokasta edistäjää rikkaampi. Minä käsitän aikani ja kuulun niiden joukkoon, jotka estelevät hullua hurjuutta, jota kutsutaan edistymiseksi."
"Kirkon suhteen ajattelee neiti Charlotte ihan toisella tavalla", vastasi Eckhof ja hänen säihkyvät silmänsä katselivat ankarasti ja läpitunkevaisesti nuorta naista.
"Niin, siinä suhteessa olemme eri mieltä", vastasi Charlotte vilpittömästi. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisivat ne ennen kaikkia välikappaleina, joilla poistaisin tuon häpeällisen pimeyden, joka peittää perheemme entisiä vaiheita — minä en tahdo enää syödä leipää, jota minulle armosta annetaan, sentähden en tahdo, että selvästi tiedän ja tunnen sen olevan minulle halpaa ja että kerran saan vielä hävetä siitä! Minä rupean täst'edes säästämään ja kokoomaan —"
"Tekö säästämään?" intti Eckhof ivallisesti ja epäileväisesti.
"Minä vakuutan teille", vastasi Charlotte kiivaasti, "minä teen niin, hankkiakseni varoja, joilla sitte voin lähteä Parisiin tiedustelemaan —"
"Mutta jos ette tarvitsisi lähteä niin kauas tämän pimeyden poistamisen tähden?"
Jokainen näistä sanoista soi kimakasti korvissani. Mies, joka hitaasti ja painavaisesti lausui nämät sanat, seisoi äkkiä siinä, juurikuin olisi hän ainoalla päättävällä iskulla lopettanut kovan sisällisen taistelun. "Tulkaa", lausui hän lyhyesti ja käskeväisesti nuorelle neidelle, joka äänetönnä ja koneentapaisesti seurasi häntä. Hän istuutui penkille, joka oli vähän syrjässä piilopaikastani ja jolla minä viime sunnuntaina lauloin pienen lauluni.
Voi minua, mihin hirveään pulaan nyt olin joutunut! Äärettömän tuskissani pidin puoleksi riippuen kiini jalavan tyvestä — minä pelkäsin painollani taittavani pienen oksan altani; ja lisäksi vielä nuo onnettomuuden jalkineeni vähitellen, vaan lakkaamatta luistivat pois roikkuvista jaloistani, eikä minulla ollut valtaa niiden ylitse! Herra Jumala, jos nuot hirviöt äkkiä putoisivat, mikä riemu siitä syntyisi Dagobertille ja mikä oivallinen tilaisuus viholliselleni pitää minulle pauhaava nuhdesaarna!
"Minä kerron teille tositapauksen", lausui kirjanpitäjä veljelle ja sisarelle, jotka olivat istahtaneet hänen viereensä. "Mutta kuulkaa ensin suora selitykseni… Minä en ilmase sitä, mitä nyt aion kertoa, rakkaudesta teihin — se olisi valhe, — enkä minä puhu koston halustakaan. Minä kostan, sanoo Herra! Te että tänä hetkenä saa pitää minua Eckhof-ihmisenä, vaan herran sotilaana, jolla ei ole valitsemista, jos hän asetetaan ihmisten maallisten toiveitten — vaikkapa hänen oman perheensä, oman verensäkin — ja kirkon edun väliin."
Ja rajaton uskon vimma todellakin innostutti vanhusta — kova vakaamielisyys oli hänen sanoissansa. Ei tarvittu siihen muuta todistusta kuin nähdä synkkää tulta, joka säihkyi hänen silmissänsä, kun hän hetkeksi katsahti ylös, lehtien väliltä etsien taivasta.
"Te olette lakkaamatta vakuuttaneet yhtyvännemeidänpuolueesemme, jos saisitte ylhäisen nimen ja rikkautta" — sanoi hän Dagobertille.
"Minä toistan sen lupaukseni tässä juhlallisesti — enhän voisi hankkia niille kummallekaan parempaa suojaa — en katsoisi tuhansia taaleria liian paljoksi —"
Eckhof nyykäytti päätänsä.
"Herra on katsova ne sovintouhriksi kaikista salaisista synneistä ja on viimein kääntävä rankasevan kätensä niistä kurjista sieluista, jotka vielä vaeltavat ympäri rauhattomina", lausui hän innostuneena. "Syy kaikkiin pahoihin tekoihin oli, että kauppiaan poika halveksi sitä asemaa, johon Jumala oli hänet syntymisestään asti asettanut, ja tarttui miekkaan. Hän oli kaunis ja tiesi perinpohjin, millä tavoin viekoitella ihmisten sydämet puoleensa, ja sitte aateloitsi hänet herttua eikä laskenut häntä enää luotansa. Hovissa vietettiin silloin iloista elämää, vaikka sieltä olisi nuhteettomuuden, puhtauden ja Jumalan pelon pitänyt kirkkaana valona paistaman koko maalle. Herttua oli iloinen, hänen korkea puolisonsa herttuatar samoin ja hänen nuoria sisariansa ruhtinattaria Sidoniaa ja Margaretaa voi kuvailla Herodeksen tyttäresi. He noudattivat paljon omaa tahtoansa, sillä herttua rakasti heitä sydämellisesti — he voivat pyytää häneltä kaikkea paitsi hänen suostumustansa saada mennä naimisiin alhaisemmalle, sillä hän oli ylpeä ruhtinaallisesta verestänsä. Ihanat sisarukset lähtivät pois ja palasivat kotiin, koska heitä vaan miellytti — Margareta ruhtinatar oleskeli enemmän L:n hovissa kuin kotona; vanhempi sisar taasen oli mieltynyt matkoihin, Sveitsinmaahan ja Pariisiin. Hän lähti usein pois kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi, vieläpä pitemmäksikin ajaksi — aina tuntemattomana, vanhan sangen arvokkaan hovirouvansa ja saman ikäisen hoviherran suojassa — nämät kunnon ihmiset ovat jo aikoja sitte kuolleet!"
Hän vaikeni hetkeksi, leukaansa sivellen, ja minä istuin syvästi tuskastuneena oksalla; jalkani vetäytyivät suonenvedon tapaisesti yhteen pidättääkseni kenkiä paikallaan ja veri syöksyi päähäni, sillä minä en edes tohtinut hengittää vapaasti. Ja tuo mies kertoi kaikki niin laveasti kuin mahdollista — eihän sitä näkynyt loppua tulevan.
"Mutta kummallista oli", jatkoi hän taasen, "että aina ilmestyi kaunis nainen Karolinenlustiin, kun Sidonia ruhtinatar oli lähtenyt Sveitsiin. Hän oli yhtä mustakiharainen ja yhtä solakkavartaloinen kuin ruhtinatar sekä oli ylipään erehdyttäväisesti hänen näköisensä. Silloin oli etupuutarhasta vievä silta, jos mahdollista, tavallista huolellisemmin suljettu ja joen rantaa myöten Karolinenlustin puolella kävi vahva lauta-aita, joka tietysti Lotharin kuoleman jälkeen heti revittiin alas. Ainoastaan yksi ainoa henki eturakennuksesta sai estämättä käydä sillan yli — neiti Fliedner. Vieläpä oli hänellä oma avainkin, jota hän käytti enemmiten illoin, mutta väliin öisinkin. Jos tahdotte tietää, mistä tiedän kaiken tämän, niin voin ainoastaan sanoa teille: vaimo-vainajani on kertonut sen minulle. Hän ei ollut osallinen siihen salaperäiseen juttuun — olkoon se sanottu hänen kunniaksensa — mutta naisen korvat ja silmät ovat tarkat ja kun vaimon uteliaisuus kerran on herätetty, ei hän enää huoli, kastuvatko jalat virrassa, ja aina löytyy joku reikä mistä hiipiä läpi —"
"Vai niin, tuo oivallinen rouva kuuntelimyöskin!" ajattelin minä suureksi mielihyväkseni ja unhotin hetkeksi kauhean asemani.
"Siellä elettiin kuin kyyhkyispesässä. Ihana naisen ääni lauloi kauneimpia lauluja ja kuutamossa myöhemmin yön hiljaisuudessa kiilsivät upseerin olkaiset tuolla pienellä niityllä ja hoikka, valkoiseen puettu rouva piti häntä käsivarresta. Mutta eräänä iltana juoksi neiti Fliedner kiireesti tavallisesta varovaisuudesta huolimatta sillan yli. — Karolinenlustissa liehuivat kynttilät edestakaisin ja sydän-yön aikana kuultiin lapsen itkua."
Charlotte kavahti pystyyn, suu auki, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea hengittää. Hänen säihkyvät silmänsä imivät ahnaasti jokaisen sanan kertojan huulilta.
"Monta vuotta peräkkäin huomattiin aika ajalta naisen läsnäolo Karolinenlustissa — samankaltainen seikka kuin äsken kerrottu, tapahtui vielä kerran" — jatkoi Eckhof — "mutta sitte kuoli iloinen Sidonia-ruhtinatar äkkiä halvauksessa eräässä kylpylaitoksessa ja kaunis Lothar ampui kuulan otsaansa kolmea päivää myöhemmin Wienissä, jossa sattui olemaan herttuan kanssa. Erkki herra palasi muutamia päiviä kauhean tapauksen perästä kotiin; hän oli matkoillansa ollut Wienissäkin, etsinyt Lotharia ja tavannut hänet. Molemmat veljekset, jotka niin harvoin olivat kohdanneet toisiaan, olivat siellä yhtyneet sangen likeisesti — minä kuulin sen Erkiltä itseltään. Ensi kerran saadessani tilaisuutta puhutella häntä kahden kesken, mainitsin sivumennen, mitä Karolinenlustissa oli tapahtunut. Hän katseli minua ylpeästi ja synkästi, ja osoittaen Lotharin kirjelaukkua vastasi, tuossa ovat asiakirjat; veljeni eli vaimonsa kanssa laillisessa avioliitossa! Seuraavana päivänä kutsui hän vainajan tahdon mukaan oikeuden jäsenet. Minä seisoin heidän kanssansa sill'aikaa ulkona käytävässä, kun hän vielä kerran meni velivainajansa huoneisin. Minä näin hänen laskevan kirjelaukun suuren salin kirjoituspöytään ja lukitsevan laatikon; sitte kävi hän kaikkien huoneitten lävitse, joihin me emme päässeet, sulki ovet, pudisti ikkunoita katsoaksensa olivatko ne lujasti kiinni ja kolme minuuttia sen jälkeen olivat oikeuden sinetit ovissa… Molemmat Karolinenlustissa syntyneet lapset olette —"
"Hiljaa, hiljaa — ei sanaakaan enää! Älkää lausuko sitä!" huudahti Charlotte hypähtäen ylös. "Ettekö tiedä, että minä tulen mielenvikaan, että minun täytyy kuolla, jos — hetkisenkään vaan uskoisin tuota ihmeellistä kertomusta ja minun sitte täytyisi sanoa itselleni: se ei ole totta — se on vaan aikoja sitten kuolleen vaimon tyhjiä houreita."
Pusertaen kädellään kulmiansa hän melkein juoksi edestakaisin.
"Tyyntykää, älkääkä hukuttako aivojenne avaimia!" varoitti kirjanpitäjä nousten ja tarttuen nuoren neiden käsivarteen. "Minä kysyn teiltä ainoastaan: ell'ette ole Lotharin lapsia, kenenkä lapset sitte olette?"
Oi taivas, Charlotte ruhtinattaren tytär! Vähällä olin pudota alas piilopaikastani. Nythän kaikki oli hyvin, kaikki! Miten selvästi ruhtinaallinen veri todisti ylevyytensä hänen suonissaan! Minä olisin riemuinnut ääneen, ell'ei minulla olisi ollut hirveätä kiusaa jaloistani ja ell'ei minun olisi tarvinnut ponnistaa ihan viimeisiäkin voimiani pysyäkseni hiljaa ylhäällä. Mitähän olisikaan tapahtunut minulle, jos raivoisa vanhus nyt, todistuksensa jälkeen, olisi huomannut minut, vaikka tahtomattani kuunnelleen!
"Mistä syystä kasvattaisi herra Claudius vento vieraitten lapsia, liiatenkin toisia kansalaisia ja ottaisi ne omiksensa?" jatkoi vanhus. "Katsokaa, veljensä perintöä, teidän laillista omaisuuttanne hän ei tahdo teiltä ryöstää — siksi on hän liian rehellinen — niin, hän tekee vielä enemmän hyväksenne, hän vakuuttaa teilleomankinomaisuutensa, kun pysyy nuorena miehenä. Rahojen puolesta pitää hän teistä huolta — vaikka vasta kuolemansa jälkeen, vaan hän tahtoo, että siihen asti käytte hänen ohjansa mukaan — mutta teidänoikeannimenne aikoo hän ijäiseksi salata teiltä, sentähden ett'ei hän salli tämän aatelisen oksan kasvaa — minä tunnen hänet perin pohjin — hänessä on Claudiuksen koko porvarillinen ylpeys! Mutta tyyntykäähän toki?" lopetti Eckhof maltittomasti, "ja koettakaa koota aikaisimpia muistojanne!"
"Minä en muista mitään, en mitään!" sammalsi Charlotte laskien kätensä otsalle. Vahva, luja mieli vallan masentui äkkinäisen onnen painosta.
"Charlotte, tyynny toki!" huudahti nyt Dagobertkin — hän oli silmiinnähtävästi paljoa tyvenemmällä mielellä kuin sisko; mutta minusta tuntui, kuin olisi hän äkkiä kasvanut, sillä hän ojensihe niin ylpeästi ja hänen kasvonsa minua oikein peljättivät. "Tietysti voit ainoastaan vähän ja sangen epäselvästi muistaa, mitä ennen asemamme ensimmäistä muutosta tapahtui; tuskinpa minäkään sen enempää tiedän", lausui hän kirjanpitäjälle. "Me emme eläneet pienintä lapsuuttamme Parisissa, vaan pienellä tilalla kaupungin lähellä erään rouva Godinin luona — sen jo ennakolta tiedätte. Minä muistan selvästi, kuinka isäni antoi minun ratsastaa polvellansa, mutta, vaikka kuolisin, en muista, minkä näköinen hän oli. Tiedän vaan hänen kiiltäneen ja loistaneen — onhan meille kerrottu, että hän oli upseeri. Äitini näin harvoin — selvimmin pysyy eräs ilta muistissani. Hän tuli Erkki-sedän ja toisen herran kanssa luoksemme; kahvia juotiin puutarhassa ja Erkki-setä juoksi kanssani ruohokentän yli, heitti minut korkealle ilmaan ja kantoi Charlottea tunnittain sylissään. Hän oli silloin ihan toisen kaltainen; kasvot olivat terveennäköiset, posket punottivat, liikunnot vilkkaat ja nopsat. Kahtakymmentä vuotta vanhempi ei hän saattanut olla —"
"Hän läksi yhdenkolmatta vuotiaana Parisista ainiaaksi", todisti kirjanpitäjä synkän näköisenä.
"Äiti istahti pianon eteen", jatkoi Dagobert, "ja kaikki huusivat rukoillen: Tarantella, laulakaa Tarantella! Ja sitte lauloi hän, että seinät tärisivät ja kaikki olivat ikäänkuin hullut ihastuksesta, minäkin. Rouva Godinin täytyi sittemmin usein heikolla vanhalla äänellään laulaa se minulle, saadaksensa minua tottelemaan, enkä minä koskaan voi unhottaa sitä. Äitini kasvoja en millään tavoin voi muistaa — minun mielestäni oli setä sinä iltana päähenkilönä. Jos te näyttäisitte minulle vaikka kaikenlaisia naisen kuvia, en voisi niistä tuntea äitini kuvaa. Minä muistasin hänen ainoastaan olleen sangen kookkaan ja solakan ja pitkien kähäröitten riippuneen alas hänen rintansa yli — kentiesi olisin unhottanut nekin, ell'ei äiti juuri niiden tähden olisi torunut minua, sillä minä olin hyväillessäni häntä saattanut ne epäjärjestykseen. Sen käynnin jälkeen tuli Erkki setä hyvin usein yksin meitä katsomaan; hän lellitteli meitä — nyt tekee hän päinvastoin — sitten pysyi hän kauan poissa, kunnes hän eräänä päivänä erotti meidät rouva Godinista. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän kertoa."
"Se riittääkin kylliksi", lausui Eckhof. "Herra Claudius lienee jo aikaisemmin saanut tiedon salaisuudesta ja saattanut kälynsä veljensä lasten luokse. Lähtihän ruhtinatar tavallisesti Parisiin, kun herttua ajutanttineen oli matkoilla."
Hän pisti käsivartensa nuoren luutnantin kainaloon. "Nyt on vaan saatava selville, miten voimme tiedustella ja käyttäytyä varovaisesti, päästäksemme yhteisen tarkoituksen perille", jatkoi hän hitaasti käyden Dagobertin kanssa metsään. "Neiti Fliedneriä, joka yksin tietää kaikki, ette tietysti voi saada puhumaan sanaakaan — ennen antaa hän hakata itsensä palasiksi! Eikö totta, kuinka viattoman näköiseksi hän voi tekeytyä tuo vanha, viekas kissa! Ruhtinattaren hovirouva, sekä herra ja lääkäri, jotka saivat vapaasti käydä Karolinenlustissa, ovat kaikki kuolleet —"
"Ja rouva Godinkin — monta vuotta sitten", lisäsi Dagobert äänettömästi.
"Rohkeutta vaan, me emme tarvitse heitä! Me kyllä keksimme keinoja", lohdutti Eckhof päättäväisesti — hän oli tykkönään unhottanut hurskaan puhetapansa — "Mutta, kuten sanottu, kaikkea kiirettä täytyy meidän välttämättömästi karttaa, vaikka vuosiakin kuluisi."
He astuivat eteenpäin — Charlotte ei seurannut heitä, huomattuaan olevansa yksinänsä, nosti hän äkkiä käsivartensa ylöspäin ja purskahti vapisevin sydämin kummalliseen nauruun tahi yhtähyvin nyyhkäykseen. Minä en tietänyt, kuvasivatko ne sanattomat äänet sanomatonta autuutta — tahi olivatko ne mielettömyyden alkua. Juuri samankaltaisena olin nähnyt mummoni seisovan kaivolla. Peljästyneenä kumarruin taaksepäin: silloin lensi toinen kengistäni alas tiheikköön — pieni, nauloitettu hirviö kolisi aika lailla pensastossa. Charlotte huudahti heikosti.
"Hiljaa Jumalan tähden!" kuiskasin minä, hypähdin alas ja juoksin hänen luoksensa.
"Onneton lapsi, oletteko kuunnelleet?" kuului hänen huuliltansa, jolle olin laskenut käteni — hän heitti sen vihaisesti luotansa ja katseli minua hurjin silmin.
"Kuunnellutko?" kerroin minä syvästi loukattuna. "Voinko minä siihen mitä, että te tulette pakinoimaan puun juurelle, jonka latvassa minä istun? Voinko minä huutaa: älkää tulko tännepäin, jos teillä on salaisuuksia kerrottavana, sillä minä olen täällä, sillä en millään muotoa tahdo, että tuo vanha kirjanpitäjä minut näkisi, joka aina on minulle niin vihainen? Ja minkä tähden pitäisi minun olla onneton? Onnellinenhan minä olen, niin onnellinen ja hyvillä mielin, ett'en sitä voi selittää, neiti Charlotte! Nythän on kaikki hyvin! Nyt voitte ylpeillä! Ajatelkaa toki, Margareta ruhtinatar on tätinne?"
"Taivaan Jumala, tahdotteko kiusata minut kuoliaaksi?" huudahti hän, pudistaen minua niin voimakkaasti olkapäästä, että häilyin edestakaisin kuin höyhen. Sitte laski hän minut äkkiä irti ja käveli nupein askelin edestakaisin. "Älkää uskoko sitä — en minäkään usko siitä sanaakaan!" sanoi hän pitkän hetken perästä silminnähtävästi tyvenempänä, vaikka rinta kohoili nopeasti hengähdyksistä. "Vanhus on uudestaan tullut lapseksi — hän on joskus nähnyt unta siitä ja luulee nyt aikoja sitten kuolleen vaimonsa kertoneen hänelle tuon tarinan. Vähän todenperäisyyttä saa asia siitä, että Erkki-setä on ottanut meidät lapsiksensa — ei kukaan ole tähän saakka käsittänyt, mistä syystä hän on sen tehnyt ja minä lisään aina sydämessäni: sääliväisyydestä ei hän varmaan sitä ole tehnyt. Ainoastaan käyminen Karolinenlustin toisen kerroksen lävitse voisi vakuuttaa minulle, onko vanhuksen kertomus todenperäinen. Minusta on mahdotonta, että ylpeä ruhtinatar on voinut elää Karolinenlustissa salaisesti naituna, kun koko meidän herttuaallinen perheemme on erittäin ylpeä. Voisin vannoa, jos sinetit tänään otettaisiin pois ovista, ett'ei siellä ole muuta kuin komea nuoren-miehen asunto, yksinäisen nuoren-miehen koto."
"Älkää vannoko, neiti Charlotte!" keskeytin minä kuiskaten — minä olin ikäänkuin huumaantunut, ikäänkuin aivoni olisivat olleet sekaisin. "Huoneissa riippuu naisen silkkinuttu ja kirjoituspöydällä on paperia, joihin on piirretty: Sidonia K——n ruhtinatar — sen lienee hän itse kirjoittanut, sillä ei isäni eikä herra Claudiuskaan kirjoita senkaltaista — niin voi ainoastaan nainen kirjoittaa."
Hän katsoa tuijotti minuun. "Oletteko ollut siellä? Sinettien sisäpuolella?"
"Niin, minä olen ollut siellä", vastasin nopeasti, vaikka silmäni olivat maahan luodut. "Minä tiedän tien sinne ja vien teidät huoneisin, mutta vasta — sitte kun Ilse on lähtenyt."
Lausuessani Ilsen nimen, tunsin äärettömän tuskan. Minusta tuntui, kuin olisi hän seisonut edessäni varoittavaisesti kohottaen etusormeansa ja kuin olisin tehnyt sanomattoman pahan, jota en koskaan voisi sovittaa. Ei edes Charlotten hyväilemisetkään minua rauhoittaneet ja minä pysyin yhtä levottomana hänen innokkaasti painaessansa minua rinnoillensa. Olinhan hänen tähtensä uhrannut vanhan uskollisen Ilseni.
Ilse oli seuraavina päivinä tavallista uutterampi toimissaan. Hän oli isäni kapineitten joukosta löytänyt kaksi huolellisesti suljettua, liinavaatteilla täytettyä laatikkoa, joita ei ollut avattu äitini kuoleman jälkeen. Silloin kuului moittivia sanoja kummallisesta miehestä, joka purki ylös noita särjetyitä kivikuvia, ikäänkuin olisivat ne sokurileivoksia ja jätti mitä kauneimmat ja hienoimmat lakanat ja pöydänpeitteet homehtumaan kosteihin kellareihin. Hänen katseensa selkeni kuitenkin, kun vaatteet valkasevan auringon avulla jälleen muuttuivat keltaisista lumivalkoisiksi; mutta tämä toimi oli syypää siihen, ett'ei hän ehtinyt pitää aivan paljon huolta minusta, eikä hän huomannut, mitenkä minä usein sydämellisesti syleilin häntä, näillä rakkauden osoituksilla sovittaen tuota kamalaa: sittekun Ilse on lähtenyt.
Mutta oli toisiakin arveluksia, jotka huolestuttivat minua. Minä en tietysti miettinyt, että apuni tässä salaisuudessa voisi olla minullevaarallinen— siksi oli minulla liian vähän maailmanviisautta; minä vaan himmeästi tunsin itseni rikoksen alaiseksi eturakennuksen omistajaa kohtaan, joka mitään aavistamatta levollisesti istui kirjoituspöytänsä ääressä, sillä välin kun kaikki salaisesti liittyivät häntä vastaan. Hän oli rikoksellinen, siitä ei ollut epäilemistä — riistihän hän eteenpäin pyrkivältä veljeltä ja sisarelta heidän jalon nimensä; minä toivoin hartaasti heidän mitä pikemmin pääsevän luonnollisiin oikeuksiinsa; mutta että syvimmän salaperäisyyden suojassa juoniteltiin häntä vastaan hänen omassa talossaan, että katala kirjanpitäjä ynnä veli ja sisar, kuten ennenkin, seurustelivat hänen kanssansa sekä nauttivat ruokaa hänen pöytäkumppaleinaan ja että isäni hallitsi ja vallitsi Karolinenlustissa kuin omassa kodissaan, hänen oman lapsensa ottaessa osaa kaikkeen tähän kavaluuteen, oli minusta tuskastuttavaa sydämen pohjaan saakka.
"Te kuuntelitte meitä eilen", lausui Dagobert minulle seuraavana aamuna, kulmat synkissä rypyissä, kun minä, peljästyneenä hänen äkkiarvaamattomasta läsnäolostansa, aioin etehisessä rientää hänen ohitsensa. Hän näkyi odottaneen minua. Isäni nöyrä "apulainen" oli yön kuluessa muuttunut käskeväiseksi herraksi, hän näytti taasen yhtä ylpeältä ja röyhkeältä kuin aron hautakummullakin ja se suututti minua; mutta näillä ruskeilla, rohkeilla silmillä oli niin paljo valtaa ylitseni, ett'ei ainoakaan niistä kiivaista sanoista, joilla aioin hänelle vastata, pujahtanut huulieni yli.
"Charlotten kertomus on saattanut minut mitä kauheimpaan pelkoon", jatkoi hän; "minä olin varma siitä, että jo tänään visertelevät varpuset katolla toisilleen meidän kallista salaisuuttamme, sillä te olette vielä liian nuori ja kokematon ymmärtääksenne, mistä on kysymys. Yksi ainoa ajattelematon sana teidän suustanne on herättävä vihollisemme epäluuloa ja tekevä ijäksi päiväksi kaikki käräjöimisyrityksemme tyhjiksi."
"Mutta sitä sanaa minä en lausu", tiuskasin minä vihaisesti. "Saadaanpa nähdä, kuka meistä paremmin taitaa olla puhumatta."
Niin sanoen juoksin rappuja ylös ja pakenin kirjastoon. Nyt oli minunkin huulillani sinetti — ennen tahdoin kuolla kuin ilmaista sanaakaan.
Dagobertin ylpeä ja nurja käytös teki minut uhkamieliseksi. Charlotte sitä vastoin minua peljästytti ja saattoi minut ujoksi. Tunnittain seisoi hän pensastossa käsivarret ristissä ja säihkyvin silmin katsellen toisen kerroksen ikkunoita. Tämä oli minusta paljoa kalpeampi entistänsä ja kohdatessansa minut, sulki hän minut syliinsä ja kuiskasi kuumasti hengähtäen: "koska Ilse vihdoin lähtee? Minä en syö enkä nuku — minä en kärsi näitä tuskia!"
Päästäkseni näistä rettelöistä, etsin enemmiten suojaa isäni luona. Hän järjesti par'aikaa viimeisiä muinaistaideteoksia, sillä ruhtinatar oli ilmoittanut tulevansa niitä katsomaan muutaman päivän kuluttua. Minun täytyi olla hänelle armollinen siinä ja jos pitelin näitä särjetyitä kipsi- tahi marmori-palasia yhtä varovaisesti ja visusti kuin isänikin, tapahtui se hänen selityksistänsä yhteisessä työssämme. Minun käsitykseni oli tosiaan hyvin epäselvä, mutta minä huomasin kuitenkin "särjetyssä rohjussa" kuolemattoman ihmishengen taidon, joka vuosisadasta toiseen asuu aivoissa ja nyt jokaisella muodolla ja värinmuutteella osoittaa uuden mitan, uuden syyn inhimillisen kehityksen tavattomassa puussa.
Ja viimein koitti kauhea päivä. Aurinko levitti kuuman kultansa puitten latvoille ja kuvastui kummallisen sinisilmäisenä pikkuiseen lammikkoon. "Ah, miten minä uudestaan vihasin tätä lampea, loistavia, pilkallisesti minuun tuijottelevia kuvapatsaita ja pensasjoukkoja, joitten yli syksy jo oli hajoittanut muutamia kellertäviä lehtiä! Minä katselin sykkivin sydämin ulos ikkunasta — kyyneleeni taittoivat värien loiston.
"Itkeä et saa, lapseni, et millään muotoa", lausui Ilse pyyhkien silmiäni karkealla kädellään. Hän oli jo matkaviitassa, kirkkohattu oli pöydällä ja liki sitä pieni laatikko, jossa hänen vähäiset matkakalunsa olivat. Hän oli jo ollut ylhäällä isäni luona hyvästijättösillä, vaan minä en saanut seurata häntä sinne; mutta ulkona rappujen juurelta kuulin hänen vielä kerran rukoilevaisesti purkavan surullisen sydämensä. Hän palasi sieltä posket punaisena, mutta mielenliikutus ei estänyt häntä palaamasta pyyhinliina kädessä. Joka askeleella pyyhki hän leveitä marmoriportaita, sillä pitihän ruhtinattaren tuleman tunnin perästä ja silloin täytyi kaiken olevan "loistavan kirkasta" ja puhdasta.
Sitte otti hän mummovainajani antamat helmet pienestä kotelosta. "Katso tässä lapsi", lausui hän laskien helmet paljaasen kaulaani, "ruhtinatar huomatkoon, ett'et ole tullut aivan köyhänä isäsi luo. Minä tiedän, kuinka äärettömän paljon rahaa piilee tuonkaltaisissa kapineissa, sillä minä näin usein, miten rouva raukkani möi osan toisensa perästä koko Jakobsohnin perinnöstä."
Hattu pantiin kiireesti päähän, suuri villaviitta levitettiin hartioille, niin että se peitti pienen matkalaukun, jota hän kantoi vasemmassa kainalossaan. Sitte läksi hän kanssani taaksensa katsomatta katurakennukseen. Minä pidin häntä oikeasta kädestä ja painoin sitä sydämellisesti rinnoilleni, astuessani koneentapaisesti eteenpäin. Mutta etehisessä säikähdin; Ilse ei mennytkään neiti Fliednerin huoneesen. Hänen kysyttyään herra Claudiusta, vastasi vanha Erdmann osoittaen sormellaan: herran uusi työhuone.
"Oletko lapsekas vielä viimeisessä silmänräpäyksessäkin?" torui hän suuttuneena laskien laukun lattialle ja pitkittä mutkitta avaten osoitetun oven.
Niskoitellen astuin viheriänhämärään huoneesen. Minä en ollut nähnyt herra Claudiusta siitä illasta, jolloin niin syvästi loukkasin häntä. Minä olisin mieluummin karttanut häntä; mutta kun nyt pakotettiin minut astumaan hänen eteensä, koetin näyttää niin uhkamieliseltä kuin mahdollista, sillähänhänoli syyllinen vaan minä en, en suinkaan!
Hän istui eteläisen ikkunan edessä ja kirjoitti. Nähdessänsä meidän astuvan sisälle, veti hän erästä nuoraa; viheriät ikkunan varjostimet lensivät syrjälle ja tuoksuvien pensaitten lehdistön läpi loistivat puutarhan kirjavat kukkapenkereet. Hän nousi ja ojensi Ilselle kätensä. Minä luulin hänen silmänsä välttämättömästi olevan ihan toisen näköiset, sen katseen jälkeen, jonka hän taannoin loi minuun, vaan ne katselivat minua yhtä tyvenesti ja vakavasti kuin hänen ensi kerran katsahtaessaan minua kirjoituspöydän edessä. Ne tekivät minut ujoksi.
"Herra Claudius, nyt on lähdön hetki tullut", sanoi Ilse ja siihen saakka pontevasti hillitty eron tuska kuului jokaisesta hänen sanastansa. "Minun täytyy välttämättömästi lähteä kotiin, ell'en tahdo, että kaikki menee päin mäntyyn Dierkhofissa. Jumala tietää, miten raskaalta se minusta tuntuu; mutta te olette lohdutuksenani, sillä te kyllä muistatte, mitä olette minulle luvanneet ja tuossa on Leonore!"
Mitään aavistamattani sieppasi hän käteni ja aikoi laskea sen herra Claudiuksen oikeaan. Mutta hän katsahti toisaalle päin ja tarttui kirjaan, jota hän sitte piti kädessään — minä käsitin hänen tarkoituksensa liian hyvin — olihan siihen koskeminen vähää ennen minua värisyttänyt.
"Minä tahdon valvoa väsymättä, Ilse rouva", lausui hän tavallisen tyvenesti; "mutta saanko milloinkaan valtaa ohjata häntä ja häneen vaikuttaa, en varmaan voi taata."
"Herra Claudius, ettehän toki tarkoittane lapsen liian vähän kunnioittavan teitä?" kysäsi Ilse. "Leonore tietää kyllä, ett'ei tohtori tieteellisiltä töiltään ehdi paljon muistelemaan häntä, että jonkun toisen täytyy pitää hänestä isällistä huolta" — minä huomasin heikon punan lentävän herra Claudiuksen kasvojen yli hiusrajaan saakka — "kunnes hän jälleen voi palata kotiin Dierkhofiin… Minä tunnustan teille, että te olette lohdutukseni tänä vaikeana hetkenä ja vaikk'ette tahdokaan ojentaa Leonorelle kättänne, olette kuitenkin ankara ja vakava mies ja tyttö on vielä ihan lapsi niin sanoissaan kuin töissänsä —"
"Asian laita lienee kuitenkin toisin, kuin luulette", keskeytti hän Ilseä… Mikä tuska! Nyt Ilse vielä tarttui kovakouraisesti minun iskemääni haavaan. Katumus valloitti minut taasen kaikella voimallaan — olisihan minulla nyt tilaisuutta sovittaa mitä olin häntä vastaan rikkonut — vaan en, nyt en enää saanut sitä tehdä, sillä minä olisin siinä tapauksessa yhtä kamala kuin vanha kirjanpitäjä, joka häntä petti ja kuitenkin teeskenteli uskollisuutta ja ystävyyttä.
"Hoidokkaanne tarvitsee ennen kaikkea lohdutusta", jatkoi hän, silmät tuskakseni lakkaamatta luotuina kasvoihini. "Hän on niin kalpea, että minä pelkään hänen täst'edes kahta vertaa enemmän vihaavan ja inhoavan korkeita, tuuheita puita, jotka estävät häntä näkemästä taivasta." Hän otti uuden avaimen seinältä ja laski sen eteeni kirjoituspöydälle. "Minä tiedän, missä parhaiten tyynnytte eron ikävästä ja tuskista, neiti von Sassen. Minä olen toimittanut uuden lukon puutarhanporttiin — avaimen jätän teille; nyt voitte häiritsemättä käydä Helldorfin perheessä ja seurustella pienen lemmittynne kanssa, niin usein kuin teitä haluttaa."
Ilse näytti olevan äärettömän kummastunut; mutta nyt ei ollut aikaa selitellä. Ulkoa pihalta kuului vaunujen jytinä.
"Ilse rouva, nyt täytyy teidän lähteä", lausui herra Claudius mennen ikkunan luo ja vetäen uutimet enemmän syrjään. Portaitten edessä seisoivat hänen vaununsa ja vanha Erdmann nosti par'aikaa siihen hänen laukkuansa.
"Varjelkoon meitä, enhän minä toki vaunuissa lähde!" päivitteli Ilse.
"Miksi ette? Minä luulen eron tällä tavoin huokeammaksi, kuin jos lähtisitte jalkasin."
"No, Jumalan nimessä siis. Katso tässä! lapsi, älä unhota avainta!" — hän pisti sen taskuuni. "Minä en tosiaan tiedä, mitä sillä teet; mutta koska herra Claudius on antanut sen sinulle, niin jätän sen huoletta käsiisi."
Hän pudisti sydämellisesti herra Claudiuksen kättä ja lähti. Ulkona etehisessä seisoivat neiti Fliedner ja Charlotte. Minä en voinut kärsiä viimemainitun säihkyviä silmiä ja onnellista hymyä, vaan kätkin nyyhkien kasvoni Ilsen rinnoille. Hänkin, tuo voimakas nainen, taisteli urhoollisesti kyyneleitä vastaan, — minä kuulin sen hänen raskaasta hengähtämisestänsä — ja silmänräpäyksen ajaksi sulki hän minut innokkaasti syliinsä. Ikäänkuin sumun lävitse näin herra Claudiuksen seisovan viheriäisten uutimien välissä; hän viittasi salaa Ilselle lyhentämään tuskani ja suruni; hänen ei tarvinnut sitä tehdä — minä tein sen itse. Kädet puserrettuina kulmiini, pakenin minä pihasta puutarhaan ja vasta juostessani sillan yli kuulin minä vaunujen ajavan ulos portista kadulle.