Kauppahuone Claudius oli hyvin vanha. Se oli ollut kukoistuksissaan ja hyvässä maineessa jo silloin, kun tulppaanihuimaus levisi Hollannista maailmaan seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla, jolloin kolmestaSemper Augustus-sipulista maksettiin meidän ajassamme todellakin tarumainen hinta, kolmekymmentätuhatta guldenia. Siitä ajasta sai Claudiuksen rikkaus oikeastaan alkunsa. He olivat ryhtyneet siihen osaan kukkakauppaa ja kasvattaneet mitä kalliimpia tulppaanilajia. Kerrotaanpa kaikkein kalliimpien lajien olleen juuri Claudiusten taitavien kätten kasvattamia, jonka perästä Hollantilaiset ostivat ne tavattoman korkeihin hintoihin, pitivät niitä ominansa ja tarjoelivat niitä kaupaksi hollantilaisina lajina… Mutta mitä enemmän kauppahuoneen rikkaus enentyi, sitä siivommiksi, ja yksinkertaisemmiksi maailman ja sen ilojen suhteen tulivat sen päämiehet. He olivat kannattaneet ankarinta porvarillista yksinkertaisuutta ja jälkisäädöksen kautta vakavasti kehoittaneet aina seuraavaa kauppahuoneen päämiestä elämään siivosti ja yksinkertaisesti ja perinnöttömyyden uhalla karttamaan kaikkea ylellisyyttä.
Siinäpä syy, ettei syrjäisen Mauerkadun varrella olevan synkän kivirakennuksen ulkomuotoa koskaan kaunistettu… Kaikkien päämiesten täytyi asua siellä yhden toisensa perästä, ja konttorihuoneet ynnä niihin kuuluva suuri kaarikattoinen sali, jonka seinät olivat verhotut ruskealla nahalla, olivat juuri saman näköiset kuin ennen muinoin, jolloin kaupiskeltiin kalliita sipulia, joista sitte itsevaltaisesti hallitseva kukkakuningatar uudessa loistossaan kasvoi kuumeentapaisesti levottoman tulppaanien ihailijan silmien edessä.
Vanhojen herrojen, jotka toisella kädellään kasvattivat arkoja, kalliita kukkia ja toisella koettivat panna jälkeisensä rautakahleisiin, olisi pitänyt käsittämän, ett'ei suvulaji eikä lajin muute huoli luonnon lakien määräyksistä ja jos he olisivat olleet älykkäät, olisivat he sovittaneet sen havainnon ihmisluonteesenkin.
Eberhard Claudius, henkisesti sangen etevä mies, oli luultavasti kärsinyt paljon perheen ankarista säädöksistä, mutta hän oli keksinyt keinon millä pääsi kahleistansa. Kuten kerrotaan, oli hänen ihana, ylhäinen rouvansa, jota hän innokkaasti rakasti, tullut synkkämieliseksi katurakennuksen kolkoissa huoneissa… Silloin tuli — maailman tietämättä — kerran vieraita työmiehiä; ranskalainen rakennusmestari johtajanaan, rupesivat he keskellä avaraa, korkealla muurilla ympäröityä metsää, joka kuului Claudiuksen kauppahuoneelle, kaatamaan ikivanhoja honkia ja vähitellen kohosi tiheässä suojelevassa metsässä pieni, soma linna, täynnä päiväpaistetta, täyteläisiä tyynyjä, hymyileviä lemmikkiä ja lattiasta kattoon saakka ulottuvia peiliä, joissa rakastetun puolison kuva näkyi kaikessa kauneudessaan. Ja sinä päivänä, jolloin se vaalea kukka ensikerran käveli ihmeen nopeasti esiin loihditun lammikon ympäri ja riemuiten lankesi hellälle miehellensä kaulaan päiväpaisteisessa salissa, antoi Claudius pienelle linnalle puolisonsa kunniaksi nimen "Karolinenlust."
Eberhard Claudius oli muinaistaideteos-kokoelman sekä suuren kirjaston ja runsaitten käsikirjoitusten kokoelmienkin perustaja. Hän oli matkustanut läpi Ranskan ja Italian ja harvinaisen taitavasti koonnut taiteen ja tieteen aarteita, jotka hän toi kotiinsa, mutta jotka sitten Saksanmaalla pysyivät yhtä kätkettyinä Karolinenlustin saleissa kuin hänen ihana, jälleen kukoistava nuori rouvansakin.
Hänen jälkeensä tuli hänen poikansa Konrad kauppahuoneen päämieheksi ja hän asetti jälleen kaikki vanhoilleen. Hän puhdas-uskovaisten ankaruudella jälleen noudatti perheen vanhoja tapoja, lukitsi Karolinenlustin, kun se muka oli esi-isien määräyksiä rikkova teko, ja lajimuute sai vasta hänen poikansa pojassa, Lothar Claudiuksessa, taasen edusmiehen.
Tämä jyrkästi kieltäytyi tulemasta kauppahuoneen esimieheksi, jäätyänsä nuoremman veljensä kanssa varhain orvoksi. Hänen tulinen luonteensa sopi parhaiten sotilaaksi. Hän yleni nopeasti, aateloitiin, tuli ajutantiksi ja nuoren ruhtinaan suurimmaksi suosikiksi. Silloin avattiin Karolinenlust jälleen. Sopihan se erittäin hyvin asunnoksi ylöspäin pyrkivälle eriävälle vesalle, ja ikäänkuin suojaksi kaikkia lähirakennuksen oloja vastaan rakennettiin sillanpäähän Karolinenlustin eteen vahva portti.
Siellä vallitsi nyt, oikean metsänhiljaisuuden ympäröimänä, kaunis nuori sotilas, sillä välin kun kirjanpitäjä Eckhof hoiti kaikki toimet katurakennuksessa, kunnes koulussa kasvatettu Erkki Claudius palasi matkoiltansa, ja seuraten esi-isiensä esimerkkiä rautaisella kestävyydellä ja voimalla omisti perintönsä.
Muinaisteosten kokoelmista huoli iloinen ja vilkas upseeri yhtä vähän kuin isänsäkin. Arkut ja laatikot jäivät moneksi vuodeksi koskematta kellariin, kunnes muinaistietoon oikein innostunut nuori herttua äkkiä tuli hallitsijaksi. Isäni, ollen mainioimpia muinaistutkijoita, kutsuttiin K:hon ja silloin kasvoi muinaistieteen tutkijoita kuin sieniä maasta — hänen korkeutensa olisi voinut täyttää niillä koko herttuallisen linnansa. Hovipidoissa kuului kreikkalaisia, roomalaisia ja etruskialaisia lauseita; sanoja senkaltaisia kuin numismatika, glyptika ja epigrafika virtaili sievien tanssijattarien purppurahuulilta.
Dagobert oli kertonut hovin uudesta mielenmuutoksesta hiljaisessa kauppahuoneessa Mauerkadun varrella. Neiti Fliedner, joka jo viimeisen rouva Claudiuksen, Lotharin ja Erkin äidin, eläessä oli tullut perheesen rouvan apulaiseksi ja sitten hänen määräyksensä mukaan jäänyt sinne emännöitsijäksi ja talouden hoitajattareksi, tiesi kertoa paljon, puoleksi unhotettua, edellisistä perheistä ja niin muodoin joutuivat hylkyinä olevat muinaisaarteetkin hänen mieleensä. Dagobert puolestansa kertoi niitä isälleni. Isä kertoi myöhemmin miten hän kerran seisoi hetkisen epäileväisesti hymyillen tuon synkän porvarillisen talon edessä; mutta hän kuitenkin astui sisälle pyytämään isännältä lupaa niiden tutkimiseen. Herra Claudius oli siihen suostunut, vaikka vastahakoisesti.
Varhain eräänä aamuna oli isäni astunut Karolinenlustin kellareihin eikä palannut sieltä koko sinä päivänä; hän ei syönyt eikä juonut, vaan oli melkein mieletön liikutuksesta — sanomattoman suuri taide aarre oli siellä levällään hänen silmäinsä edessä… Herra Claudius suostui arkkujen purkamiseen ja taideteosten järestämiseen sekä tarjosi isälleni asunnon alikerroksessa ja myönsi hänelle rajattoman oikeuden käyttää kirjastoa.
Siitä kaikesta en tietysti saanut tietoa ensi päivinä K:hon tultuani. Minä olin ylipään hyvin vastahakoinen kotiutumaan, sillä tyynnyttyäni ensi ihastuksesta valtasi aron ikävä minut kaikella voimallaan… Ilse oli tosin vielä luonani; hän oli ottanut muutaman päivän vapautta lisäksi "perinpohjin järjestääksensä isäni nuorenmiehen taloutta" ja kentiesi vielä nähdäksensä minun vähän tottuvan uuteen ilmanalaan. Mutta se ei rauhoittanut minun levotonta sydäntäni; minä muistin aivan hyvin, että hän kerran oli lähtevä ja jättävä minut yksin, ja se ajatus liikutti aina mieltäni äärettömästi.
Katurakennuksessa olivat kaikki sanomattoman hyvät minua kohtaan; mutta minä vihasin tuota kolkkoa, kylmää taloa ja astuin sinne ainoastaan pakosta neiti Fliednerin tahi Charlotten kanssa. Vapaaehtoisesti en millään tavalla voinut mennä sinne. Sitävastoin veti minua näkymätön voima yhä enemmän isäni läheisyyteen. Hänen lempeitten nuhteittensa perästä en enää häirinnyt häntä samalla äkkinäisellä tavalla kuin silloin Charlotten kanssa tullessani ja laskiessani käsivarteni hänen kaulansa ympäri — minä en edes tohtinut, kuten äitivainajani, heittää kukkaa hänen kirjoituksellensa; mutta tultuani rohkeammaksi, oli joka aamu äskenpoimituita niittykukkia hänen kirjoituspöydällänsä, ja hiipiessäni kuulumattomasti ohitse silitin ujosti ja hiljaa hänen harmaita hiuksiansa. Minä oleskelin mielelläni kirjastossa, mutta vielä ennemmin salissa, mihin kaikki "särjetty romu", kuten Ilse itsepäisesti kutsui kaikkia muinaistaide-aarteita, oli tuotu. Kaikki ne mykät kasvot innostuttivat minua vähitellen, että usein hetkiseksi unhotin pohjoisessa olevan, avaran aron, jota minä kaikesta sielustani ikävöin.
Mutta minut peloiteltiin kovin usein sieltä pois. Dagobert, joka näytti olevan oikein innostunut muinaistaiteesen ja ylpeillen kutsui itseään isäni apulaiseksi, vietti usein puolen päivää kirjastossa ja taidekokoelmien luona. Kuullessani hänen tulevan kirjastoon, pakenin minä vastaisesta ovesta, syöksin päätä hovin rappuja alas, eikä edes väli kolmannesta kerroksesta alikerrokseen ollut kylliksi pitkä minun ujolle, tuskastuneelle sydämmelleni — minä juoksin, juoksin, kunnes vasta metsässä hengästyneenä tyynnyin.
Se metsä oli ihana, alkuperäisessä tilassaan. Entiset herrat Claudiukset olivat ostaneet sen ja ympäröineet korkealla muurilla, ei käyttääksensä sitä kauppatoimeensa, vaan voidaksensa sunnuntaisin virkistää itseänsä kävelemällä omalla alallaan vieraitten näkemättä — sepä olikin ainoa ylellisyys, mitä he nauttivat… Minun suuri koti-ikäväni ja aron kirkkaan taivaan kaipaukseni teki minut alussa kylmäksi ja sokeaksi, ett'en nähnyt metsän kauneutta. Minä en kertaakaan luonut silmiäni ylöspäin — viheriöinen taivas, kuinka kauheata! Mutta sitä ihastuneemmin viipyivät silmäni loistavissa kukkasissa, jotka useasti kurkistivat sammalista, ruohistosta ja kasteisista kiviraunioista — ne näyttivät minusta yhtä pelästyneiltä ja eksyneiltä kuin minäkin.
Yhtä rohkeasti ja huolettomasti kuin kuljeskelin pitkin aroa, yhtä vähän rohkeutta oli minulla mennä syvemmälle jylhän näköiseen, autioon metsään. Minä tyydyin Karorolinenlustin läheisyyteen, ja rakkahaksi olopaikakseni olisi luultavasti virran ranta tullut, sillä siellä oli niin kodikasta, ell'ei minua jo toisena päivänä olisi peljätetty sieltä pois. Kun Ilse vei kirjeeni postiin, saatoin häntä sillalle asti. Kauniin rautakaaren alla virtaili kirkas vesi liristen niin hiljaa ja suloisesti kuin Dierkhofin takana oleva tuttu joki. Minä hiivin pensastoon — siellä oli leppä- ja pajupensaita ja toisella puolella näkyi valkoisia koivutyviä. Simpukoita ei tosin ollut pohjassa, vaan sen sijaan pieniä sileitä piikiviä ja matalalla rannalla kasvoi sieviä sinisirkkuja ja leinikkejä. Epätasainen, loistava, sininen paikka tärisi pienten laineitten päällä — kesätaivashan siinä kuvastui veteen — kaikki, kaikki oli ihan samankaltaista kuin pienessä kotoisessa lammikossa; minä riisuin sukat ja kengät ja pian virtaili kirkas joki jalkojeni yli, jotka mielipahakseni, jo olivat muutaman päivän ankarassa vankeudessa muuttuneet koko joukon valkoisemmiksi. Minusta tuntui, kuin olisivat kahleet pudonneet sekä ruumiistani että sielustani ja virtailleet pois joen aaltojen kanssa. Minä nauroin ilosta ja riemusta itsekseni ja poljin lakkaamatta vallattomasti vettä, että kirkkaat pisarat viskivat korkealle. Samassa kahisi pensaissa. Olihan Spits usein tullut Dierkhofista minua etsimään ja juossut luokseni jokeen. Hän tuli silloin tavallisesti läpi pensaston, ja minä olin siinä niin perin juurin muuttunut kotioloihini, että odotin kuulevani rakkaan kumppanini haukkumista, ääneen huusin hänen nimeänsä … ah, siinäpä juuri käyttäydyin kauniisti — tietysti ei Spitsiä kuulunut; mutta samalla paikkaa, mistä minä kuulin kahisemisen, liikkuivat pajunoksat taasen ja vaaleihin vaatteisin puettu miehen käsivarsi vetäytyi äkkiä takaisin.
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä seisoin minä jälleen rannalla; olin melkein itkeä kiukusta. Johan heti sivistysvuosieni alussa olin antautunut vanhoihin tapoihini; Dagobert oli taasen nähnyt sisiliskon avojaloin — nyt pilkkaavat he varmaan minua katurakennuksessa, mietin… Mutta olihan hänellä tummat pukimet nähdessäni hänen tunti siiten menevän isäni luo, vaan — eikö nyt näkynyt kirkasta loistoa pensastosta? Sitä loistoa olin jo kerran samana päivänä nähnyt, niin todellakin, konttorissa, ja se tuli herra Claudiuksen kädestä… Minä hengitin huokeammin — herra Claudiushan se vaan olikin! Hän oli luultavasti kuullut vallattoman loiskimiseni ja tullut levottomasti katsomaan, eikö kuka taittanut pajunoksaa hänen tilallansa tahi pannut sieviä piikiviä joen pohjassa epäjärestykseen. Ankara herra saattaa olla huoletta — minä en suinkaan tee sitä enää toisten.
Me olimme olleet viisi päivää K:ssa; oli sunnuntai. Dierkhofiin kuulimme aina etäiset kirkonkellot epäselvästi — sentähden oikein säikähdyin kuullessani äkkiä syviä, juhlallisia kellonääniä humisevan ilmassa!…
Ilse valmistihe kirkkoon ja hänen, kellojen soidessa juhlallisesti mennessänsä lammikon ohitse, jäin minä etehisessä seisoen katselemaan hänen jälkeensä… Samassa tuli vanha kirjanpitäjäkin huoneestansa; hänellä oli virsikirja kainalossa ja hän veti mennessänsä uuden, ahtaan, sinertävän hansikan käteensä — vanha herra oikein loisti puhtaudesta ja somuudesta.
Tultuansa minun lähelleni pysähtyi hän. Hän ei kuitenkaan tervehtinyt; peilinkiiltävä hattu oli kuin naulattu hänen päässänsä ja hän loi minuun pitkän, rankasevan silmäyksen ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän. Minä vapisin pelosta, ja samassa kun hän avasi huulensa, puhutellaksensa minua, pakenin metsään.
Tuo hirveä — seurasiko hän minua?… Minä seisahduin hengästyneenä ja katselin taaksepäin olkapääni ylitse. Tie, jota olin juossut, vei tiheimpään metsään — ja huomaamattani olin juossut jotenkin jyrkkää mäen rinnettä ylöspäin. Alhaalla pysyi kaikki hiljaisena ja rauhallisena — hurskas mies oli siis jatkanut kirkkomatkaansa… Edessäni oleva polku vei niitylle; aamukaste oli vielä ruohossa ja koko metsänrinne oli täynnä ikäänkuin kylvettynä purpuran punaisia mansikoita; luultavasti ei kukaan käynyt niitä sieltä poimimassa. Ne levittivät hyvää hajuansa kirkkaasen ilmaan ja minä luulin huomaavani niiden vähän tärisevän kellojen huminasta. Pitkäneulaisia kuusia oli ylt'ympäri; niiden jättiläistyviä myöten valui pihkakyyneleitä ja tummissa latvoissa kuului hiljainen humina.
Siellä vallitsi vieras, salaperäinen henki — siellä oli hiljaista ja äänetöntä kuin sinettien takanakin… Mutta kahisi metsässä; punaruskean ja valkoisen kirjavajotainliikkui siellä ja samassa tuli äkkiä kaunis majesteetillinen sarviruunu näkyviin puitten välissä; kaunis metsäkauris oli kesy ja rohkea: elävät tulivat niitylle ja katselivat minua pelkäämättä lempeillä silmillään.
Minä kävelin eteenpäin… En tiedä kuinka kauan löytömatkani sillä alalla kesti, mutta luultavasti kului monta tuntia minun niin kuljeskellessani mäkeä ylös, toista alas. — En ollenkaan tietänyt, missäpäin olin; mutta en kuitenkaan peljännyt, puhdas metsäilma poisti minusta kaiken pelon… Mäki oli taasen takanani ja minä olin jälleen laaksossa, mutta missä?… Polkuja kävi ristiin rastiin, enkä tietänyt, mitä niistä minun piti lähteä — samassa kuului vasemmalta puoleltani ihmisen ääni. Minä tunsin sen heti. Vanhan, lempeän näköisen puutarhurin ääni kuului mitä hellimmin koettavan rauhoittaa taukoamatta itkevää lasta. Minä kuljin ääntä kohti ja tulin äkkiä korkean muurin eteen; sen takana ei enää näkynyt puita — siinä loppui metsä. Sanomattoman mielelläni tahdoin nähdä pienen parkujan; vaan muurin ylitse en päässyt; se oli korkea ja sileä kuin lasi. Sitä vastoin taisin kiivetä puissa kuin orava, olihan se ynnä polkeminen kirkkaassa, kylmässä vedessä minun suurin huvitukseni, ja muutaman silmänräpäyksen perästä istuin siis korkean lähellä kasvavan jalavan latvassa.
Siitä katselin ympärilleni ja näin suuren kappaleen sinistä taivasta. Oikealla puolellani oli kaupunki komeine kävelypaikkoineen ja tornineen; näkyipä Claudiuksen alan lävitse juokseva virtakin… Minä olin tietämättäni tullut sangen liki Karolinenlustia, sillä joki ei ollut edes kahden sadankaan askeleen päässä; leveä kivisilta kaarehti sen ylitse. Minun puoleltani virtaa aina metsän rinteesen asti oli siellä täällä sieviä huviloita kauniitten puutarhojen ympäröiminä. Vasemmalla puolen minusta oli soma sveitsiläisrakennus niin likellä, että huokeasti voin eroittaa joka esineen sen yläkerrassa. Ala, johon se oli rakennettu, oli sangen pieni ja ahdas. Etupuolen edessä oli kapea kukkatarha ja toisella puolen levitti upea kastanjapuu tuuheat oksansa pienen ruohokentän yli — se olikin ainoa puu koko pienellä tilalla, jonka ainoastaan leveä tie erotti Karolinenlustin metsää ympäröivästä muurista.
Vanha puutarhuri Schäfer käveli edestakaisin varjoisan pylväskatoksen edessä. Hän oli heittänyt ruusunvärisen viitan hartioilleen ja kantoi pientä parkujaa yhtä taidokkaasti kuin tottunein lapsenpiika, laulaen silminnähtävässä tuskassa kaikenlaisia tuudituslauluja. Asuinhuoneitten vieressä olevalla nurmella leikki noin neljävuotias pieni tyttö. Hän oli puettu valkoiseen leninkiin ja pitkät pellavankeltaiset kähärät riippuivat alas hänen niskastansa aina vyötäisiin asti. Pikku tyttö oli innostuneena kaikesta sielustansa kiintynyt leikkiinsä. Hän repi molemmin käsin ruohoa ja kokosi ne pienille koppavaunuille. Kotvaan aikaan ei hän huolinut pienokaisen itkusta; mutta viimein meni hän kukkien luo, poimi puoleksi lakastuneen leukoijan ja tarjosi sitä tyytymättömälle veljellensä.
"Eihän sinun pitänyt saaman poimia kukkia, Gretchen — kielsihän isä sinua!" kuului miehen ääni pylväskatoksesta.
Tämän etäinen kulma oli niin tiheästi ympäröity metsäviiniköynnöksillä, ett'eivät auringon säteet voineet tunkeutua paistamaan keskellä pylväskatosta seisovaa ruokapöytää. Nuori herra Helldorf, herra Claudiuksen kirjanpitäjä, kumartui lehdistöstä; minä en ennen häntä huomannut. Hänellä oli kirja kädessä ja vaikka hän lausui varoituksensa rankasevalla äänellä, lensi kuitenkin hellä hymy hänen huulillensa. Nähdessänsä suloisen lapsen seisovan siinä varpaillaan.
Silloin tuli herra naista taluttaen, sillan yli. He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan; sitte irroittihe nainen hänen seurastansa ja riensi edellä levottoman lapsen tykö. Hän oli luultavasti ollut kirkossa, sillä hän laski joutuisasti virsikirjan lähimmäiselle puutarhan pöydälle ja tarttui poikaan, joka, kuullessansa hänen ääntänsä, heti vaikeni ja leletellen käsin, jaloin sätkytteli häntä vasten — ylimääräisessä äidinrakkaudessaan suuteli hän suutelemistansa pientä, paksua lapsukaista. Sitte löi hän vasemman käsivartensa pienen tyttönsä ympäri ja veti hänet luoksensa; nuori rouva oli niin hento, että melkein olisi voinut otaksua heikon käsivarren musertuvan lihavan lapsen painosta. Hän riisui olkihattunsa, joitten sinisiä nauhoja poika rytisti palleroisilla käsillään, ja silloin näin minä ihmeen hienot, lumivalkoiset, pienet kasvot runsaitten vaaleitten kähäräin alta.
Sillä välin saapui jälelle jäänyt puoliso perille ja tuli puutarhaan. Hän oli hyvin nuoren Helldorfin näköinen; he olivat silminnähtävästi veljekset. Molemmin käsin nosti isä pienen tyttärensä korkealle ilmaan; valkoinen puku liiteli kuin kesäpilvi; kultaiset kähärät aaltoilivat ja liehuivat ilmassa ja lapsi huusi riemuiten ylös pylväskatokselle: "Max setä, näetkö minut?"
Minä olin hurmaantunut; ensi kerran näin mitä puhtaimpaa perheonnea. Sydämellinen ilo ihanan kuvan näöstä ja syvä nimetön ikävöitsemys sekaantuivat surumielisyyden kanssa sielussani. Minua ei äiti koskaan ollut innokkaasti sulkenut syliinsä; minä en koskaan ollut kokenut kuten luo onnellinen lapsi tuossa, että ainoa ääni äidinhuulilta kohta voi poistaa kaikki luuletellut tuskat. Mutta minä näin myöskin salaisella riemulla, kuinka nuori äiti rakasti lapsiansa — tuo kadehdittava! Kuinka suloista lieneekään, kun tuommoinen pieni lapsen käsi ojentuu odottaen ainoasti äidiltään lepoa ja menestystä! Gretchen palasi jälleen heinävaunuillensa ja jatkoi laverrellen leikkiänsä, sillä välin kun muut astuivat sisälle. Hiljaa hiivin minä alas jalavasta ja kävelin etsien muuria myöten; kohta löysinkin portin, joka vei metsään. Avainkin oli suulla, vaikka sitä, ruosteesta päättäen, silminnähtävästi ei koskaan käytetty. Mutta haluni puhutella pientä tyttöä teki minut vahvaksi ja taitavaksi; suuren ponnistuksen perästä liikkui avain käsissäni, kääntyi ja ovi aukesi naristen.
Minä juoksin tien ylitse aidan tykö. Gretchen katseli minua kummastuneena; hän jätti äkkiä vaunut ja tuli luokseni.
"Sinäkö avasit?" kysyi hän minulta osoittaen avattua porttia. "Voitko tehdä sen, vaikka olet niin pikkuinen?"
"Mutta kuulepas, sinun puutarhasi ei ole kaunis", sanoi hän, ylenkatseellisesti nyrpistäen nenäänsä — hän viittasi portista näkyvää viheriäistä, hämärää lehdistöä. "Eihän sinulla ole siellä kukkasiakaan!… Mutta katsopas tänne herra Schäferillä on monta, monta niin, monta sataa tuhatta kukkaa!"
"Niin on, mutta sinä et saa niitä poimia."
"En, en poimia", vastasi hän alakuloisesti ja pisti pienen etusormensa suuhun.
"Mutta minä tiedän, missä on paljon sinikelloja ja sieviä valkoisia kukkia — niitä saat poimia ja mansikoitakin, suuret heinävaunusi täpötäyteen!"
Hän otti heti vaununsa, tuli iloiseksi ja laski luottavaisesti kätensä minun kouraani; kuin pieni linnunpoika, niin hienona ja lämpöisenä hiipi se sormieni väliin. Minä olin onnellinen uudesta tuttavuudestani; ei joutunut mieleeni sulkea itsevaltaisesti avaamaani ovea, vaan se jäi auki, meidän mennessämme siitä pensastoon. Siellä oli mansikoita ja sinikelloja, juurikuin olisivat ne olleet puitten oksista varisseita. Pikku tyttö löi kätensä yhteen ja rupesi repimään, ikäänkuin olisi ollut aikomus viedä herra Claudiuksen koko metsä kotiin.
"Oi, kuinka tavattoman paljon mansikoita!" jupisi hän ylen onnellisena ja poimi poimimistaan, kunnes hikipisarat valuivat hänen otsastansa. Samassa hyräili hän itsekseen pientä laulua.
"Minäkin taidan laulaa, Gretchen", lausuin hänelle.
"Niinkö kauniita lauluja kuin minä? Sitä en usko — Max setä on opettanut ne minulle — mutta laulapas vähän!"
Minun soitannollinen taipumukseni lienee hyvin varhain kehittynyt, sillä kaikki pienet lauluni oli neiti Streit jo pihakammarissa opettanut minulle. Enemmän kaikkia muita rakastin Taubertin lasten-lauluja ja aloitin nyt: "Kyyhkyislakka miehell' on." Minä istahdin kivipenkille. Kuullessansa ensimmäiset säveleet jätti Gretchen vaununsa, laski käsivartensa polvilleni ja katseli, innokkaasti kuunnellen, minua silmiin.
Kummallista — minä pelästyin omasta äänestäni. Arolla oli se heikko, tuuli levitti sen kaikkiin ilman suuntiin, mutta metsässä pidättivät puitten latvat äänen, joka siitä kuului täydellisenä ja kirkkaana, niin toisenkaltaisena, että epäilin kuulevani omaa ääntäni.
Se oli naurettava laulu miehestä ja hänen kyyhkysistään, jotka lensivät pois. Gretchen nauroi täyttä kurkkua ja löi kätensä yhteen ensimmäisen värsyn jälkeen. "Saako hän jälleen kiini kyyhkysensä? Eikö sitä laulua ole enempää?" kysyi hän.
Minä aloitin toista värssyä; mutta äkkiä vaikeni ääni huuliltani. Minä taisin istuinpaikastani nähdä sangen pitkälle Karolinenlustiin vievää tietä. Tuulen siellä täällä oksia heiluttaessa näin minä ikkunoitten kimeltävän… Sieltä päin tuli vanha kirjanpitäjä — minun täytyi muistella valkeareunaista raepilveä, tuulen sitä viedessä aron yli; yhtä synkännäköiset olivat kasvot peittämättömien hopeanharmaitten hiusten alla ja yhtä kummallisen kiireesti astui peloittava ukko eteenpäin meitä kohti.
Gretchenkin katseli sinnepäin — hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi; ilosta huudahtaen riensi hän vanhan herran luo ja löi käsivartensa hänen polvensa ympäri.
"Vaari!" huudahti hän katsellen häntä sanomattoman hellästi.
Vanha herra seisahtui ikäänkuin kivettyneenä katsoa tuijottamaan lasta; hänen käsivartensa olivat ojennetut kuin olisi hän huolettomasti eteenpäin astuessansa huomannut tuntemattoman syvyyden edessänsä ja pelästyneenä säpsähtänyt takaperin, ja siihen asemaan jäi hän liikkumatta seisomaan; kentiesi pelkäsi hän kätensä voivan alas vaipuessaan tarttua pienen tytön kultakähäröihin.
"Eikö totta, olethan sinä vaarini?… Lovisa on sanonut sen —"
"Kuka Lovisa?" kysyi hän sointuvalla äänellä — minusta kuului kuin olisi hän sillä kysymyksellä tahtonut karttaa kaikkia selityksiä.
"Mutta, vaari — meidän Lovisamme! — hän joka silloin kantoi pientä veljeäni, kun hän vielä oli kapalossa. Mutta nyt on hän poissa. Me emme voi pitää lapsentyttöä, sanoo äiti, se on liian kallista…"
Vanhan herran kivettyneet kasvot vavahtivat ja kädet vaipuivat syvemmälle alas.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän.
"Ah, etkö sitäkään tiedä, vaari?… Ja herra Schäfer sekä hänen Kaaronsakin sen tietävät ja meidän pikku kissammekin! Gretchen on nimeni. Mutta minulla on muitakin nimiä — oikein kauniita nimiä — minä kerron ne kaikki sinulle. Anna, Maria, Helena, Margareta Helldorf on nimeni."
Juhlallisesti lausuessansa erittäin kunkin nimensä, luki hän sormiansa. Viattoman lapsen koko olennossa ja äänessä oli jotakin sanomattoman viehättävää ja lumoavaa eikä vanha herra voinut ponnistuksellakaan sitä välttää — minä näin äkkiä hänen sormuksilla koristetun kätensä lepäävän lapsen pään päällä; hän kumartui — tahtoiko hän todellakin suudella noita suloisia kasvoja… Kentiesi, jos hänellä olisi ollut aikaa ottaa pieni olento syliinsä ja sydän vasten sydäntä tuntea saman veren tykyttävän molempien suonissa — kentiesi olisi silloin tullut hetki, jolle taivaan enkelit olisivat ilosta hymyilleet. Mutta usein tarttuu kova käsi hyviin, lempeisin ja sovinnollisiin tunteisin ja loukkaa oikullisesti juuri parantumaisillaan olevia sieluja niiden hellimmissä tunteissa.
Minä en tiedä, miksi niin kovin pelästyin nähdessäni vaalean naisenhaamun liehuvan portin edessä olevien pensaitten välillä. Yhä likemmäksi se lähestyi meitä ja äkkiä seisoi sveitsiläisessä talossa asuva nuori rouva muutaman askeleen päässä herrasta ja lapsesta — hän kiljahti ja löi kädet silmiensä eteen.
Vanha herra säikähti. En ikinä voi unhottaa sitä ivan osoitusta, joka heti taasen saattoi liikutetut, kauniit vanhat kasvot kangistumaan. "Ah, katsopas vaan! näyttely on onnistunut oikein oivallisesti!… Täällähän osataan hyvin, sangen hyvin opettaa ja käyttää lapsiaan!" Hän lykkäsi lapsen niin kovasti luotansa, että se kaatui.
Rouva riensi ottamaan lapsen syliinsä. "Isä", sanoi hän ojentaen varoittavaisesti etusormensa, samalla kun melkein mielipuolinen hymy nosti ylähuulen, että hampaat tulivat näkyviin, "minullevoitte tehdä mitä hyvänsä, minua voitte polkea jaloillanne — minä kärsin sen nöyrästi; mutta lapseeni ette saa koskea kovalla kädellänne, sitä ette enää tohdi toista kertaa!" Hän otti pienokaisen, jonka vaaleista huulista ei ääntäkään enää kuulunut, syliinsä. "Minä en tiedä kuka on tuonut lapsen tänne —" jatkoi hän.
"Minä!" lausuin minä vapisevalla äänellä ja astuin esiin. "Antakaa minulle anteeksi."
Vaikka hän olikin hyvin liikutettu, kääntyi hän kuitenkin lempeästi minun puoleeni, mutta se haihtui samassa.
"Minä aioin viedä pienen tyttöni sisälle", jatkoi hän kääntyen vanhan herran puoleen — minusta näytti joka jäntäre tuossa läpinäkyvässä, hennossa olennossa muuttuneen teräksenkovaksi; "hän oli poissa ja portti oli auki. Sanomattoman tuskastuneena riensin tänne estämään teitä koskemasta lapseeni — minä tulin liian myöhään… Isä, minä olen kauheiden taistelujen perästä tyytynyt siihen, että te sanotte minuasydämettömäksi, kiittämättömäksi kadotetuksi tyttäreksenne; minä en voi mitään teidän soimauksianne vastaan, joihin hurskas maailma sanoo niin ja amen. Muttaäitinäette saa minua hätyyttää!… Minäkö käyttäisin sydänkäpyäni, aarrettani" — hän pusersi innokkaasti lapsen sydämellensä — "tätä suloista, viatonta lapsensydäntä itsekkäitten vehkeitten täyttäjäksi? Tämä on soimaus, jota en kärsi, jonka kumoon, ja josta teidän kerran tulee vastata Jumalan edessä!"
Rouva kääntyi ja meni pois.
Minä luulin vanhuksen täytyvän rientää syvästi loukatun rouvan perästä ja sovinnollisesti sulkea hänet syliinsä; mutta hän oli silminnähtävästi niitä itserakkaita ihmisiä, joitten on mahdotonta myöntää olevansa väärässä; — jos he kerran himmeästi huomaamat olleensa väärässä, tekee se häpeä heidät vasta oikein uhkamielisiksi ja koviksi.
Hän loi poisrientävään vihaisen silmäyksen ja astui äkkiä, kasvot kiukusta tulipunaisina, niin liki minua, että minun täytyi peräytyä takanani oleviin orjantappurapensaisin.
"Kuinka rohkenette te vieraalla alalla luvatta avata suljetun portin?" tiuskasi hän minulle; hänen äänensä ilmasi vihaa, jota hän selvästi kauan oli tuntenut minua vastaan.
Minä seisoin, ikäänkuin halvattu pelästyksestä, enkä voinut liikuttaa kättä en jalkaa… Oi Jumala, ja tuossa sai tuo hirviö vielä liittolaisen! — Ihan vieressäni seisoi herra Claudius juurikuin maasta kasvaneena; hän oli luultavasti tullut taajasta pensastosta. Minä katselin hänen kasvoihinsa; hänellä oli kauheat, siniset lasit silmillä ja hän näytti niiden tähden paljoa vaaleammalta kuin nykyisin tornihuoneessansa… Hän ei varmaan koskaan anna minulle anteeksi, että omavaltaisesti olin avannut hänen puutarhaporttinsa ja päästänyt vieraita sisään, arvelin. — Nyt tuomitsivat he molemmat, heltymättomän ankarat kovasydämiset kauppiaat… Enkä minä voinut paeta — minä seisoin turvatonna heidän edessänsä… Enköhän koettaisi huutaa Ilseä tahi isääni avukseni?
"Herra Claudius", valitti kirjanpitäjä nulomielisesti, kummallista kyllä säpsähtäen isännän äkkiarvaamattomasta läsnä olosta, "te näette minut tässä kovin liikutettuna. Minä tulin tänne tavallisuuden mukaan kävelemään, kun —"
"Minä näin koko tapauksen pensaitten takaa", keskeytti häntä herraClaudius tyynesti.
"Sitä parempi — sitten myönnätte minulla olleen syytä kiivastua. Ensiksi avataan meidän tietämättämme syrjäinen takaportti, jota emme voi vartioida ja —"
"Se on tosin luvatonta, herra Eckhof… Mutta te olette innostuksessanne unhottaneet, että neiti von Sassen on minun vieraani tytär, eikä ole soveliasta, että häntä puhutellaansillä tavallakuin te äsken."
Minä katselin kummastuneena ylös ja koetin nähdä lasien takana piileskeleviä silmiä — tulihan tästä ihan toista, kuin odotin, kirjanpitäjä puolestansa astui niin kummastuneena taaksepäin kuin olisi hän ensikerran kuullut senkaltaista vastausta isäntänsä suusta. Hän veti suuttuneena kulmakarvansa yhteen ja kostonhaluinen vivahdus rumensi hänen kasvonsa alipuolen.
"Neiti von Sassen?" kertoi hän ivallisesti. "Kenessä pitää minun kunnioittaman aatelissäätyä? Ei suinkaan tuossa naurettavasti puetussa lapsessa?"
"Minun mieleeni ei juolahtanut korottaa aatelista nimeä", vastasi herra Claudius, hieman punehtuen. "Minä ainoastaan muistutin teitä velvollisuudestanne jokaista talon vierasta kohtaan, olkoon hän ken hyvänsä."
"No, no, saattehan vielä nähdä mitä siunausta vieraanvaraisuus juuri tässä kohdassa tuottaa rehelliselle perheellenne!… Minä olen varoittanut ja rukoillut kylliksi — ei mikään ole auttanut! Pakanalliset kuvat ovat taasen kannetut päivän valoon, ja tuolla ylhäällä Karolinenlustissa istuu eräs, joka ei tunne Jumalaa, vaan pystyttää jälleen vanhat epäjumalat. Ja hän, jolla on valtikka kädessä, tuo nuori jumalaton ruhtinaallisella valtaistuimella, hän, jonka pitäisi olla kansallensa hurskauden, siveyden ja nuhteettomuuden esimerkkinä, jonka pitäisi tekemän maansa ylistysvirtten ja rukousten majaksi, hän auttaa kultavasikan kohottamisessa. Sodomassa ja Gomorassa on suuri huuto ja heidän syntinsä ovat sangen raskaat… Herra on pitkämielinen, mutta hetki on tullut, jolloin tulta ja tulikiveä on satava taivaasta."
Herra Claudius salli äänettä, mutta saikähtyneenä hurjan raivion jatkaa. Vanhus oli silminnähtävästi täydellisesti vakuutettu puheensa totuudesta. Hän ojensi kätensä ja osoitti henkien näkijän tapaisesti Karolinenlustia. "Tuo talo on synnissä rakennettu ja on aina ollut pahuuden pesäpaikka; he, jotka ovat siellä rikkoneet Jumalan käskyjä, eivät saa rauhaa — he käyvät ympäri valittaen ja ennustaen turmiota sapatin rikkojitten rakentamalle talolle —"
Herra Claudius nosti keskeyttäväisesti kätensä.
"Enkö ole kuullut tuota sydäntäsärkevää huutoa suljetuissa saleissa?" jatkoi yhä vanhus, korottaen vaan äänensä. "Enkö ole nähnyt huoneeni katossa riippuvan kruunun häilyvän edestakaisin tuon kamalan olennon levottomien askeleitten alla?… Minä tiedän sen, he ovat nousseet haudoistansa; he ovat syntiensä tähden tuomitut palaamaan maailmaan ja varoittamaan soaistuja. Herra Claudius, samana päivänä jolloin tämä nuori olento — hän viittasi minua — saapui Karolinenlustiin, tuli eloa kiinimuurattuihin saleihin."
Suuri Jumala, mies oli kuullut minut! Kun minä häpeämättömästi kuleskelin kuolleen huolellisesti vartioituissa huoneissa, olivat terävät, siniset silmät lakkaamattomasti luodut kynttiläkruunuun ja sen liikunnoista taisi hän laskea jokaisen askeleeni; vanhus oli kuullut huutoni oman kuvani edessä ja käytti synkässä erehdyksessään tilaisuutta, saadaksensa talon omistajaa suuttumaan isääni ja minuun.
Tahdottomasti etsivät silmäni herra Claudiuksen kasvoja — ne olivat käännetyt minun puoleeni; mutta siniset kimeltävät lasit peittivät ne niin täydellisesti, että oli ihan mahdotonta nähdä miten kirjanpitäjän sanat häneen vaikuttivat. Hän oli lähestynyt minua askeleen; kentiesi vaalenin pelosta ja hän varoi jotakin heikkohermoisuutta minun puolestani; mutta nähdessänsä, ett'eivät jalkani minua pettäneet, kääntyi hän jälleen synkän vihamieheni puoleen.
"Te todistatte tässä osaavasti, että puhdas uskovaisuus viimein on jälleen vievä meidät takaisin mitä suurimpaan taikauskoon!" lausui hän. Suuttumusta ja sääliä kuului sekaisin hänen muutoin aina tyynestä äänestään. "Minä en voi selittää, miten minun on sääli nähdä teidän, herra Eckhof, antautuvan tuohon kauheaan salapyhäisyyteen! Minua on jo siitä huomautettu, vaan en ole tahtonut sitä uskoa… Minulla ei ole tietysti vähintäkään oikeutta moittia mielipiteitänne — minä vaan pyydän teitä olemaan huolimatta niin maallisista toimistani kuin muistakin tekemistäni muutoksista."
"Minä en ole sitä unhottava, herra Claudius", vastasi herra Eckhof. Hänen silmiinpistävässä alamaisuudessaan oli paljon salaista häijyyttä. "Mutta sallikaa tekin minun tässä paikassa lausua pyyntö. Minä asun monta vuotta sitten Karolinenlustissa ja minua on aina ilahuttanut voida viettää pyhää lepopäivää Jumalan käskyn mukaan kaikessa hiljaisuudessa ja hartaissa miettimyksissä. Minä pyydän teitä siis mitä vakavammin asettamaan kaikki niin, ett'ei samankaltainen sopimaton huuto eikä kevytmielinen laulu kuin äskeinen enää häiritse sapatin pyhyyttä — luulenpa vanhana miehenä ansaitsevani niin paljon kunnioitusta."
Taasen kääntyivät siniset lasit minun puoleeni; minä odotin ankaria moitteita ja sääntöjä, miten vast'edes käyttäytyisin — vaan ei tullut mitään. "Minä en ole kuullut mitään huutoa", vastasi herra Claudius sangen tyynesti. "Mutta minä olen nähnyt tapauksen, joka kovasti on loukannut tunteeni… Tämä nuori nainen — hän osoitti minua — ei ole viattomalla lapsenlaulullaan rikkonut Jumalan käskyjä; mutta, herra Eckhof, te tulitte juuri kirkosta — te olette, kuten selvästi tänään olette osoittaneet, yksi niitä nuhteettomia kristityitä, jotka sovitatte jokaisen tekonne Jumalan käskyihin — kuinka oli teidän mahdollista saastuttaa pyhää lepopäivää kovuudella omaa lastanne kohtaan?"
Häijy katse leimahti harmaitten kulmien alta.
"Minulla ei enää ole lapsia, herra Claudius, sen tiedätteteparhaiten", lausui hän teroittaen pistävästi te sanan ikäänkuin tahtoen sillä iskeä syvän haavan.
Hän kumartui syvästi ja palasi nopein askelin samaa tietä, kuin oli tullutkin. Minä tunsin selvästi, että herra Claudiuksen piti tuleman loukatuksi tuosta omituisesti lausutusta pienestä sanasta; minä katsoin häneen: tikari oli sattunut.
Niin, kirjanpitäjälle onnistui syvästi loukata herra Claudiusta. Nuolennnopean vavahduksen jälkeen jäi hänen solakka vartalonsa seisomaan ja hän katseli kiireesti poismenevää, kunnes hän katosi pensasten väliin.
Minä aioin käyttää tilaisuutta hiipiäkseni pois, mutta liikkumiseni tuottamasta hiljaisesta kahinasta kääntyi herra Claudius minun puoleeni.
"Viipykää vähän!" lausui hän estäväisesti ojentaen käsivartensa minua kohden. "Vanhus on syvästi liikutettu; minä en tahtoisi, että te vielä kerran kohtaisitte hänet siinä tilassa."
Hän puhui yhtä tyvenesti ja ystävällisesti kuin tavallisesti… Ilmasenko tässä kahden kesken ollessamme miten Karolinenlustin toisenkerroksen kummitusten laita oli? mietin itsekseni. Ei, minä en luottanut häneen ja aina lämpöisesti sykkivään sydämeeni asti tunsin itseni lannistuneeksi hänen läsnä ollessansa. Yhtä intoisasti kuin sieluni oli kiintynyt Charlotteen, yhtä vähän myötätuntoisuutta oli minulla tuota kylmää laskentomiestä kohtaan — hänen kummallinen käytöksensä ja tyven luonteensa, jotka eivät milloinkaan sallineet liiallisuutta itsessänsä eikä toisissakaan, pidättivät minut aina kaukana hänestä. Hän puhui kyllä äsken kristillisen rakkauden luonteen mukaan ja jos olisin kuullut jonkun muun lausuvan samat sanat, olisin luullut niiden tuleman sydämestä — hänen suussansa olivat ne minusta ainoastaan tyvenen ihmisen lauseita. Hän oli suojellut minua; mutta vaikka olinkin lapsellinen ja kokematon, osasin kuitenkin päättää hänen tehneen niin, ainoastaan estääksensä alamaistaan käyttäytymästä röyhkeästi minua kohtaan… Minä olin liian innostunut Charlotteen, että olisin herra Claudiusta tavatessani unhottanut hänen mielipiteensä sedästään.
Mutta siinä tottelin häntä ja odotin kärsivällisesti, kunnes emme enää kuulleet kirjanpitäjän raskaita askeleita. Koneentapaisesti lykkäsin minä varpaallani hiekan pieneen kasaan — paksu kenkä kaikessa rumuudessansa tuli näkyviin, minä en siitä vähintäkään huolinut — herra Claudiushan vaan seisoi vieressäni, ja hänhän sen vaan näki.
"Minä menen porttia sulkemaan", lausuin viimein keskeyttäen lyhyen äänettömyyden; minun mieleeni joutui äkkiä, että se vielä oli auki… Minä tahdoin pyytää häneltä anteeksi, vaan en saanut sanoja huulieni yli.
"Menkäämme siis", sanoi hän. "En käsitä, miten pienet kätenne voivat avata vuosia sitten ruostuneen lukon.
"Lapsi oli syy siihen —" vastasin minä ja minun täytyi hymyillä muistellessani suloista pienokaista — "minä tahdoin kaikin mokomin likempää nähdä tyttöä ja sitä perhettä, joka on niin onnellinen. Minä en ole milloinkaan tietänyt, miltä tuntuu, kun vanhemmat niin syvästi rakastavat lapsiaan."
"Mutta millä tavalla oli teille mahdollista nähdä vierasta perhettä?"
Minä osoitin ujostelematta jalavan latvaa, jonka alla juuri olimme."Minä istuin tuolla."
Hän hymyili salaisesti ja lasienkin lävitse huomasin minä hänen silmänsä vilkasevan vasenta sivuani; ehdottomasti seurasivat omatkin silmäni hänen katsettansa — voi! kostonhimoinen jalava oli repinyt suuren kolmikulmaisen läven mustaan juhlapukuuni, niin suoran kuin olisi siihen käytetty kulmamittaa. Minä tunsin punastuvani hiuksiin saakka ja vaikka ainoastaan herra Claudius sen näki, häpesin kuitenkin.
"Oi Jumala — Ilse!" enempää en voinut sanoa.
"Olkaa huoletta, Ilse rouva ei teitä toru — sitä emme salli!" lohdutti hän ystävällisesti, mutta yhtä huolenpitäväisellä äänellä, kuin olisi hän puhutellut pikku Gretcheniä. Ja se suututti minua — semmoinen avuton lapsi en kuitenkaan ollut… Silloin huomasin vasta selvästi, kuinka toisellainen Dagobert oli käytöksessään. Hän kohteli minua kuin täysikasvuista neitoa, varsinkin sitte, kun ystävällisesti ja tyvenesti kuuli, että minut kohta aiottiin esitellä hovissa. "Ilse rouva on jo pitänyt huolta, että saatte uuden puvun," jatkoi hän puhettaan. "Hän pyysi jo eilen minulta rahaa, ostaaksensa teille hovipuvun… Mutta minun täytyy muistuttaa teitä, että Ilse kyllä voi täällä ollessansa pitää huolta senkaltaisista asioista; myöhemmin pitää teidän itsenne kääntymän minun puoleeni."
"Onko se välttämätöntä?" kysyin minä salaamatta tyytymättömyyttäni.
"Se on välttämätöntä, neiti von Sassen — säännöllisyyden tähden."
"No, sitten oli mummo vainajani oikeassa, koska hän ei voinut rahaa kärsiä… Oi Jumala, kuinka monta temppua on maksaessa muutamia taaleria toiselle!"
Hän katseli minua hymyillen sivulta. "Minä koetan tehdä sen teille niin huokeaksi kuin mahdollista," lausui hän hyväntahtoisesti.
"Mutta täytyyhän minun kuitenkin jokaisen groshenin tähden tulla teidän kolkkoon huoneesenne?"
"Tietysti… Onko se huone siis teistä niin hirveä?"
"Koko katurakennus on niin kylmä ja haudankolkko … minä en käsitä, kuinka neiti Fliedner ja Charlotte voivat elää siellä!… Minä kuolisin tuskasta ja ahdistuksesta!" — Niin sanoessani laskin ehdottomasti käteni rinnalleni.
"Tuo paha, vanha talo — jo ennenkin on se saattanut naishengen vaaraan!" arveli hän heikosti hymyillen. "Ja nyt on se luultavasti syypää siihen, ett'ette menesty meidän luonamme?"
"Oi, kukkatarhasta minä pidän paljon!" lausuin kiireesti, vastaamatta suoraan hänen lauseesensa. "Minusta on se kirja täynnä ihmeellisiä satuja! Minun täytyy usein nopeasti ummistaa silmäni ja tarkoin pitää vaari käsistä ja jaloista, muutoin — voisin tahtomattani päistikkaa heittäytyä kukkapenkereihin!"
"Voittehan niin tehdä", lausui hän ystävällisesti ja tyvenesti.
Minä katselin häntä kummastuneena. "No sittenhän te vasta kauniisti toruisitte", sanoin minä. "Kuinka monta groshenia kukkakimpuista silloin menisi hukkaan!… Oi Jumala! ja niin paljon siemeniä sitte!"
Hän kääntyi, sulki portin, jonka eteen olimme ehtineet ja otti avaimen lukosta. "Oletteko oppineet tuon grosheniviisauden samasta suusta, joka jo on ehtinyt kertoa teille pihakammarista ja hautaseppeleistä?" kysyi hän pistettyään avaimen taskuun.
Minä olin ääneti — Dagobertin nimeä oli minun mahdoton mainita; häneltähän olin oppinut tämän "viisauden", kuten sitä herra Claudius vähän katkerasti nimitti; Hän ei kuitenkaan sen enempää kysellyt.
"Mutta eivätkö Karolinenlust ja metsä teitä miellytä?" jatkoi hän.
"Täällä on hyvin kaunista —"
"Vaan ei likimainkaan niinkuin arolla — eikö totta?"
"Sitä minä en tiedä — mutta — minä ikävöitsen niin kauheasti Dierkhofiin! Minä kärsin usein hirveästi ja olen niin tuskissani, että voisin halaista otsani puita vastaan." Se valitus tunkihe melkein ehdottomasti huuliltani… Sitä ei kuitenkaan ollut kukaan minulta kysynyt; he luulivat epäilemättä kaikki oloni täällä kaikissa tapauksissa edullisemmaksi ja hupaisemmaksi.
"Lapsi raukka!" lausui herra Claudius, — ei, se ei ollut sääliväisyyttä! Varmaankin oli luonto vaan lahjoittanut hänelle niin hellän äänen.
Me astuimme juuri Karolinenlustin vieressä olevalle kentälle. Siinä seisoi vanha Erdmann, joka nykyisin oli kieltänyt Ilseä ja minua käymästä katurakennuksen pihan lävitse. Hänellä oli vasemmassa kädessä laatikko, josta hän väsymättä ripoitteli tielle kanan syötettä. Herra Claudius meni nopeasti hänen luoksensa ja tarttui hänen oikeaan käteensä, joka juuri oli heittämäisillään ohrasadetta siipikarjalle.
"Te ruokitte noita liian ylellisesti, Erdmann", nuhteli hän. "Katsokaa tuonne pensaitten väliin, kaikkialla itävät jyvät, joita kanat eivät millään tavalla jaksa syödä, minä olen mielipahakseni huomannut sen." — Hän otti kourallisen siemeniä laatikosta ja antoi niiden pudota alas takaisin hienojen sormiensa välistä. "Ovathan nämä puhtaita nisuja, Erdmann; siitä täytyy minun torua teitä! Tiedättehän minun vihaavan senkaltaista ylellisyyttä. Sillä tavalla hukataan meillä viljaa, vaikka moni köyhä lapsi raukka turhaan hakee leipää."
Minä oikein vihastuin. Miten tuo mies ymmärsi kaunistaa itaruuttansa! Hän ei muka torunut, että hänelle tapahtui muutaman groshenin vahinko nisujen hukkaamisesta — ei, ei suinkaan! Hän vaan valitti, että ne leivät menivät hukkaan, jotka olisi saattanut leipoa jollekin köyhälle lapselle.
Erdmann vanhus puolustihe sillä, ett'ei enää ollut ohran hituakaan koko talossa. Hän kohotti kuin pahantekijä olkapäänsä molemmin puolin päätänsä ja koetti nopeasti paeta suojelevien pensaitten välille… Huh, noita hirveitä sinisiä lasia, miten ne kimelsivät hänen jälkeensä! Minä en enää ollenkaan tahtonut katsella herra Claudiusta ja käänsin pois kasvoni; käteni tarttuivat lähimpään pensaasen, repivät sen lehtiä ja levittivät ne hiekalle.
"Mitä tuo kakaopensas raukka on rikkonut?" kuului herra Claudiuksen ääni vieressäni, niin hellästi ja tyvenesti, kuin hän ei äsken olisikaan torunut. "Entäs jos näissä teidän oikullisesti repimissänne lehdissä olisi vähän samaa tuskastuttavaa koti-ikävää kuin teissäkin!"
"Minä kumarruin, poimin nopeasti lehdet maasta ja laskin ne viileään pensaan juurella kasvavaan ruohoon, tiheän oksan alle. 'Nyt ne kuolevat ainakin kodissansa', lausuin minä tahtomattani katsoen sinisiin lasisilmiin."
"Voitteko kestää täällä?"
"Täytyyhänminun — pitäähän minun täällä sivistyä ja siihen tarvitaan kaksi vuotta." Minä panin ehdottomasti kädet ristiin. "Kaksi pitkää vuotta!… Vaan ei auta, minä tiedän itsekin, että minun täytyy oppia — olenhan jäänyt hirveän taitamattomaksi arolla!… Pikku Gretchen tuolla huvilassa tietää paljon enemmän kuin minä."
Herra Claudius nauroi hiljaa.
"Tietysti on tämä opetus ja kiusausaika teille välttämättömän tarpeellinen, liiatenkin kun tiedämme, miten vaikeata on oman nimennekin kirjoittaminen pienelle kädellenne. Kahdessa vuodessa voitte oppia paljon; mutta isänne ja joku muukin toivonee ehkä, ett'ei nuori, viaton sielunne oppisi kaikkia, mitä maailma, varsinkin hallituskaupunki opettaa, vieläpä vaatiikin… Ilse rouva pyysi eilen minua pitämään töitänne ja toimianne silmällä."
Minua värisytti — sitä en voinut kärsiä! Sitä aioin vastustaa kaikin voimin! Vapaaehtoisesti en suinkaan eläessäni aikonut antautua tuon saman sietämättömän ikeen alle, jonka painoa Dagobert ja Charlotte kärsivät! Mutta kummallista oli kuitenkin, ett'ei minulla ollut uskallusta ilmoittaa hänelle sitä jyrkkää päätöstäni vasten silmiä. "Minä en ymmärrä, mitä on Ilsen mieleen juolahtanut — senhän neiti Fliedner jo kohta lupasi tehdä ja Charlottekin", lausuin minä hitaasti. "Ja Charlottesta pidän minä niin paljon, häntä minä varmaan aina tottelen."
"Sehän juuri on vältettävä", vastasi hän vakavasti. "Neiti Fliedneristä kyllä saatte hyvän kasvattajan. Charlottella on vielä itselläänkin liian paljon oppimista, että hän voisi ruveta teidän opettajaksenne… Jos sallisin hänen rajattomasti vaikuttaa kokemattomaan lapseen, täytyisi hänen itsensä olla kaikissa kohdin esimerkkinä — mutta siitä hän on kaukana… Charlottella on oikeastaan jalo luonne, mutta hänen sielussansa on vielä monta heikkoa kohtaa — minä tiedän, että monta kertaa olen astuva varoittaen ja kieltäen teidän molempien välillenne."
Jos pieninkään myötätuntoisuuden kipinä oli hehkunut sielussani, niin sammui se tykkönään näistä suorista ja moittimista sanoista. Hän kosti siinä katkerasti Clarlotten lavertelemiset pihakammarista — minä käsitin sen hyvin ja semmoinen viekas kostotapa se juuri niin syvästi suututti Dagobertia… Ja tuon jäykän, tunnottoman laskumiehen käsiin oli Ilse vielä jättänyt minutkin. Hän varmaankin aikoi pidättää minut neljän seinän sisällä, hankkia minulle opetusta ja puhua kanssani ennen kaikkea muuta noista vihatuista kirjoitusharjoituksista ja kaikkea, mitä tekisin, olisivat nuo inhottavat silmälasit tirkistämässä.
Sillä välin olimme astuneet etehiseen ja seisoimme sen käytävän edessä, josta pääsi minun kammiooni. Herra Claudius otti silmälasit pois ja pisti ne taskuunsa… Ja vaikka hän vaan oli herra Claudius, enkä minä häntä kärsinyt, oli hänellä kuitenkin erittäin kauniit silmät — minun kävi hänen suhteensa samoin kuin kirkkaan taivaankin, se näyttää niin lempeältä ja viattomalta, vaan jos tahtoo katsella sitä, ummistuvat silmäluomet heti sen hehkuvista säteistä.
Minä vaikenin ujosti — silmälasit olivat minun varustukseni; niiden kanssa katosi rohkeuteni ja lymyi sieluni sisimpään nurkkaan. Silloin kuului läheneviä askeleita.
"No, älkää paheksiko, neiti!" kuulin jo kaukaa Ilsen sanovan. "Tämä on hirveä tapa!… Noin nuori kaunis nainen, ja savuaa kuin uuninpiippu!"
"Ah, te pelkäätte vaan tupakan savun turmelevan koreat orvokit hatustanne, rouva Ilse!" nauroi Charlotte.
"Joutavia — se ei johdu mieleeni! Mutta sen sanon, että jos luulisin lapsen pistävän tuommoisen tupakkapaperin hampaittensa väliin, niin — lähtisin heti pois hänen kanssansa —"
Hän vaikeni; sillä he olivat ehtineet kynnykselle ja seisoivat meidän edessämme. Charlottella, joka oli hänen seurassansa, oli paperossi kirsikkahuuliensa välissä ja hänen nauravat kasvonsa katosivat juuri sakean savupilven taakse, jonka hän kiusataksensa Ilseä puhalsi suustansa.
Nähdessänsä herra Claudiuksen, säikähti hän kuitenkin silminnähtävästi, punastui korviinsa asti ja otti pikaisesti paperossin suustansa. Se nauratti minua ja sievä tapa, jolla hän käytti sikariansa, teki hänet minun silmissäni vielä miellyttävämmäksi.
Herra Claudius ei näkynyt häntä huomaavan.
"Te olette oikeassa, Ilse rouva; älkää sitä salliko!" lausui hän tyvenesti. "Teidän hattuanne ei tupakansavu rumenna; mutta naisen puhtaan, lempeän mielen peittää se rumalla noella."
Charlotte heitti kiivaasti sikarinsa lammikkoon.
"Oletko pitänyt huolta kutsumuksista, Charlotte?" kysyi hän levollisesti, ikäänkuin hän ei ollenkaan olisi huomannut kiivautta ja suuttumusta, jotka saivat neidon sormet vavahtamaan ja silmät säihkymään.
"En vielä — Erdmann vie ne illalla."
"Älä unhota lähettää Helldorfillekin kutsumuskorttia."
"Helldorfilleko, setä?" kysyi hän sammaltaen, ikäänkuin epäillen korviaan; tumma puna lensi hänen kasvoillensa.
"Niin, hän syö huomenna meidän kanssamme — onko sinulla mitään sitä vastaan?"
"Eipä juuri — vaan odottamatonta se oli", vastasi Charlotte viipyen.
Herra Claudius kohotti hiukan olkapäitänsä, otti kohteliaasti tervehtien hatun päästänsä ja astui rappuja ylös; hän ei mennyt kirjastoon, minä kuulin hänen ylempänä avaaman toisen oven.
"Onko maailma äkkiä mennyt ylösalaisin?" huudahti Charlotte, joka, kädet alas-vaipuneina, oli seisonut liikahtamatta, kunnes ylösastujan askeleet lakkasivat kuulumasta ja ovi sulkeutui hänen takanansa.
"No, Jumala varjelkoon, tästä syntyy hauska juttu!… Minä voin panna veikkaa, että Eckhof — suolaa liememme huomenna."
"Kaikkia vielä, mitä vanhalla kirjanpitäjällä olisi keittiössä tekemisiä!" huudahti Ilse suuttuneena. Väsymätön aamu- ja iltaveisaaja oli kokonaan joutunut hänen epäsuosioonsa.
"Ilse kulta!" nauroi Charlotte, "minä tahdon sanoa teille jotakin… Kauppahuone Claudiuksen toimitustaivaassa paistaa toinenkin aurinko, nimittäin herra Eckhof. Erkki setä tekee kyllä oman tahtonsa mukaan; mutta hän noudattaa herra kirjanpitäjän neuvoja ja tahtoa niin paljon, että se vaatimaton auringonsappi oikeastaan on hallitseva isäntä… Ja Helldorf on herra Eckhofin verivihollinen, syystäkö vai ilman, sitä minä en tiedä, enkä minä siitä huolikaan, sillä minä en tunne — tuota Helldorfia en vähintäkään! Minä tiedän vaan, ett'ei Helldorf tähän asti ole astunut jalallansa herra Claudiuksen saleihin siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei herra Eckhof sitä ole sallinut… Ja huomenna pitää hänen äkkiarvaamatta tulla päivällispitoihin, jotka herra Claudius pitää kahden amerikalaisen kauppamiehen kunniaksi — Eckhof syttyy raivoon ja kaikella herännäiskirjojen kaunopuheisuudella, jotka hän täydelleen taitaa, kutsuu alas taivaan tuomiota ja vihaa — sillä tämä on Helldorfille semmoinen kunnia, jonka setä muuten osoittaa vaan arvokkaille kaljupäille ja maailman mainioille kauppahuoneiden päämiehille… Niin, minä sanon, että maailma on nurin narin, eikä minua vähintäkään kummastuttaisi, jos kiviherrat tuossa" — hän osoitti keskellä lammikkoa olevia kivikuvia — "nousisivat, kumartuisivat kohteliaasti ja vakuuttaisivat meidän olevan kauniita tyttöjä."
Minä nauroin ja Ilsekin hymyili.
"Mitä herra Claudius tekee ylikerrassa?" kysyin minä, sillä minua suututti että "kauppias", joksi isäni häntä nimitti, astui tieteen alalle.
"Hän katselee luultavasti tähtiä kaukoputkella… Ettekö ole huomanneet Karolinenlustin kahta pientä tornia? Toinen on muinaisteos-kokoelmia valaiseva kupulaki ja toisen on setä tehnyt itselleen tähtitorniksi… Eikö totia, näyttääpä siltä, kuin miellyttäisivät häntä korkeammatkin asiat. Älkää kuitenkaan Jumalan tähden uskoko sitä! Kaikkialla on hänen työskentelynsä samankaltainen, hän laskee tornissa samoin taivaan hopearahoja, kuin toimitushuoneessansa suurella pöydällä heliseviä taaleriaan."
Hän otti taskustansa pienen, kapean tukun. "Ja nyt syy, miksi tulin tänne, tässä ovat sukat — tusina — jotka tilasin teille N:stä — ne saapuivat vast'ikään ja huomenna tuo ompelijatar leningin."
"Älkää antako pettää itseänne, neiti; tässä ei millään muotoa voi olla tusinaa", huudahti Ilse, punniten tukkua leveässä kädessänsä; mytty oli yhtä suuri kuin yksi ainoa pari noista kehutuista kotikutoisista villasukista. Ilse avasi kääreen: ihmeellisen hieno pitsikutoma oli edessäni.
"Vai niin — no tämäpä vasta kaunista!" lausui hän suuttuneena. "Tällä tavoin voi lapsi K:ssakin juosta avojaloin… Kyllähän nämä ovat hienoja ja ylhäisiä kaluja, mutta niitä ei milloinkaan voi pestä — ensimmäisen kävelyn jälkeen pistetään ne ryysykoppaan… Voi emäntä-raukkani rahoja!"
Hän riensi asuinhuoneeseni.
"Älkää antako hänen hämmentää itseänne, pienokaiseni", sanoi Charlotte järkähtämättömimmällä äänellään. "Minä en milloinkaan käytä toisenkaltaista, vaikka neiti Fliedner kuinka nyrpistäisi pientä nenäänsä tälleylellisyydelle, joksi hän sitä sanoo, niin…Minullaon nyt kerran tuommoinen arka Parisin iho jateidäntäytyy asettautua olonne mukaan — muuta neuvoa ei ole!"
Hän riensi pois ja minä menin sykkivin sydämin Ilsen luo. Hän oli riisunut hattunsa, laskenut virsikirjan kädestänsä ja seisoi hehkuvin poskin kukkapöytäni edessä, joka näytti laiminlyödyltä ja huonosti hoidetulta. Minä olin alusta saakka katsellut kukkia epäsuosiollisesti enkä huolinut kastaa niitä, vaikka Ilse ankarasti oli muistuttanut minua sitä tekemään. Kukat riippuivat siinä surkastuneina ja janosina.
Ilse ei lausunut sanaakaan, osoitti vaan sormellansa tekoani. Silloin sai vastustushaluni minussa vallan.
"Mitä tuo pöytä minuun kuuluu?" tiuskasin minä kiukkuisesti. "Minä en ymmärrä, mitä varten minun pitää nähdä vaivaa niiden hoidosta. Enhän minä ole niitä pyytänyt herra Claudiukselta? — mitä varten hän siis tuo ne minun huoneeseni. Pitäköön itse huolta niiden kastelemisesta!"
"Sepä oivallista — tästäpä syntyy yhä parempaa!" lausui hän sointumattomalla äänellä. "Pitsiä jalassa ja kiittämätön sydän. Lenore, Dierkhofiin et enää koskaan palaa — enkä minä enää huolikaan sinua sinne!"
Minä kirkasin ja heittäydyin hänen syliinsä — hänen sanansa lävistivät tikarin tapaisesti sydämeni.
"Pikku kyyhkyseni sanoi sinua mummo vainajasi", jatkoi hän heltymättömästi; "kaunis kyyhkynen!… Jos hän vaan olisi aavistanut, mitä piileskelee sydämessäsi, olisi hän sanonut sinua —"
"Piruksi", lisäsin minä kiivaasti ja kovin suuttuneena itseeni. "Niin, niin, Ilse, se minä olen — minulla on paha, musta sisu; mutta enhän minä ole siitä tietänyt ja pahuus valloittaa minut alinomaa."
Seuraavana aamuna kertoi isäni Margareta ruhtinattaren tahtovan nähdä minut kello kuusi illalla. Paremmaksi varmuudeksi tuli vielä palvelija ilmoittamaan minulle, koska minun piti saapuman hoviin, sillä ruhtinatar näkyi silminnähtävästi epäilevän isäni muistoa. Isä olikin eilisestä saakka tavallistaankin hajamielisempi. Iltapuolella oli nimittäin eräs sangen hyvin puettu herra astunut ylös kirjastoon ja viipynyt siellä pitkän ajan, ja kun isäni myöhemmin meni herttuan luo, unhotti hän tykkönään ottaa minulta jäähyväisiä. Minä kuulin hänen askeleensa, juoksin ulos etehiseen ja näin kuumeentapaisen punan hänen poskillansa; hänen silmänsä säihkyivät kummallisesti ja kädet ehtimiseen hämmensivät tukkaa.
Sitte olimme päivällisillä. Minä voin nauttia ainoastaan vähän ruokaa; sillä olin niin peloissani ja tuskissani — pelkäsinhän minä kauheasti ruhtinatarta, jota en voinut kuvailla muun näköiseksi kuin puetuksi kullankirjattuihin vaatteisin ja kalliista kivistä säkenöivä ruunu päässä. Lisäksi huolestutti isäni käytös minua. Hän ei nauttinut palaakaan; lakkaamatta kierteli hän leipämuruja sormiensa välissä ja katsoa tuijotti eteensä. Hän taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa; hänen silmänsä katsahtivat silloin tällöin Ilseen, joka viattomasti hyvällä ruokahalulla nautti ateriataan ja väsymättä vakuutti ei missään olevan niin hyviä perunia kuin Dierkhofissa, jonka hiekkamaa muka oli erittäin sovelias niille.
"Ilse hyvä, minä pyytäisin teiltä jotakin", alkoi isäni äkkiä — hänen sanansa kuuluivat niin lyhyiltä ja pakotetuilta, kuin olisi hän ainoastaan sisällisestä ponnistuksesta saanut ne huuliensa yli.
Ilse katsahti ylös.
"Sanoittehan tuoneenne äiti vainajan jättämät arvopaperit mukananne tänne?"
"Niin, herra tohtori", vastasi hän kuunnellen tarkasti ja laskien äkkiä pois kahvelinsa. Isäni otti varovaisesti rintataskustansa paperiin käärityn esineen; hänen kätensä vapisivat ja silmänsä säihkyivät hänen avatessaan hienon kääreen: suuri komea muistoraha oli sen sisässä.
"Katsokaa tätä, Ilse — mitä siitä pidätte?"
"Kaunis raha", sanoi Ilse nyykäyttäen hyväksyväisesti päätänsä.
"Ja arvatkaas vaan, se on myytävänä ihan polkuhinnasta. Kolmella tuhannella taalerilla voin saada oikean raha-aarteen, joka meidän kesken sanoen on vähintään kahdentoista tuhannen taalerin arvoinen." — Hänen muuten lempeät ja tyvenet kasvonsa näyttivät melkein mielettömiltä. — "Tämä on ensimmäinen onnellinen sattuma koko elämässäni; tähän asti olen ainoastaan suurilla uhrauksilla voinut ostaa kaikki kokoelmani — eikä minulla tällä hetkeä ole sanottavasti rahoja käytettävänäni… Hyvä Ilse, te saattaisitte minut ijäkseni kiitollisuuden velkaan, jos antaisitte teille uskotuista rahoista kolmetuhatta taaleria minulle. Leonore ei joudu vähääkään vahinkoon, sillä minä vakuutan kunniasanallani tämän muistorahan olevan kumminkin kolme kertaa arvoisemman."
"Niin, niin, saattaa olla; vaankäyköse myöskin rahasta?" kysyi hän käännellen sormissansa rahaa, joka tuotti isälleni niin suuren hermojen kiihotuksen.
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän verkalleen.
"No, minä tarkoitan, ottaako kauppamies sen maksosta."
Isäni säpsähti, juurikuin olisi Ilse häntä pistänyt.
"Ei, Ilse", lausui hän hetken perästä alakuloisesti; "siinä erehdytte. Täänkaltaisilla rahoilla ei voi mitään maksaa — niitä voi ainoastaan jälleen myydä."
"Vai niin — sitten jäisivät ne kolmetuhatta taaleria lippaasen katsottaviksi niinkuin kaikki särjetyt kuvat ylhäällä suuressa salissa?… Siitä ei lapsi voi saada ruokaa tarpeeksi eikä kenkiä jalkaansa… Herra tohtori, sanoinhan minä kohta, ett'ei rahoihin saa koskea! Kun Hannoverissa vein viidellä sinetillä suljettua kirjeitä toisensa perästä postiin ja viinein nurisin siitä, sanoi emäntä raukkani aina; Ilse, sitä et sinä ymmärrä! Minun poikani on kuuluisa mies ja sen täytyy niin olla. — Ja minä olen niin tyhmän tyhmä, herra tohtori, ett'en koko eläessäni ole voinut käsittää, miksi minun emäntä vainajani täytyi tulla niin köyhäksi, miksi hänen täytyi myydä kaikki Jakobsohnin perheen hopeakalut, kulta sormuksensa, rannerenkaansa ja vitjansa, sentähden että te olette mainio oppinut ja nyt voin minä vielä vähemmin käsittää, miksi lapsenkin täytyy luopua pienestä perinnöstänsä. Älkää paheksuko, herra tohtori, mutta minusta on aina tuntunut kuin putoisivat nämät tavattoman suuret rahasummat syvään, pohjattomaan kaivoon, sillä niistä ei sitte enää sen enempää näy eikä kuulu. Mahdollista, että ne ovat tallessa ja että niistä myöhemmin, kun kaikki myydään…"
Isäni hypähti ylös tuolilta. Kaikkia voi hän kärsiä paitsi ajatusta, että vieras tulisi hänen kokoelmansa, hänen aarteittensa omistajaksi. Hän ojensi pelästyneenä keskeyttäen kätensä Ilseä kohti. Ilse vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitte rohkeasti:
"Minulla ei muuten enää olekaan valtaa niitä antaa — ne ovat katurakennuksen kassakaapissa — ettehän te tahtoneet niitä tallettaa — sentähden jätin minä ne herra Claudiukselle. Mutta hän ei ole mies, jonka kanssa saa menetellä mielensä mukaan, eikä hän ota tänään rahoja vastaan, huomenna antaaksensa ne jälleen pois."
Isäni kääri sanaakaan enää lausumatta kultarahansa paperiin ja pisti sen taskuunsa. Hänen alakuloisuutensa ja äänetön surumielisyytensä koski minuun, vaan mitäpä sille taisin. Ilsen koko käytös osoitti erinomaista mielihyvää siitä, että oli toimittanut rahat varmaan paikkaan tallelle. Minä pelkäsin hänen ankaroita kylmiä silmiään enkä tohtinut lausua sanaakaan isäni hyväksi, kun hän meni kirjastoon.
Kello neljän aikaan tuli Charlotten soma palvelusneiti minun huoneeseni. Hänellä oli pieni kori kainalossa ja kun hän otti pois peitteen, näkyi siinä pienillä mustilla lehdillä koristettuja harsolaineita.
"Neiti Claudius lähetti minut pukua koettamaan", lausui hän tyhjentäen koppansa. Sitä tehdessänsä vakuutti hän Ilselle, että nyt oli päivä semmoinen, jolloin voisi "pötkiä tiehensä" katurakennuksesta.
"Ajatelkaahan vaan, meillä on päivällispidot herroja varten. Kaikki ovat liikkeellä ja juoksevat edestakaisin — silloin käskee herra Claudius äkkiarvaamatta — ken voisi sitä uskoa'? —- että toimitushuoneet heti ovat muutettavat pihanpuolelle — kaikki miehemme ovat kuin pilvistä pudonneina! Ajatelkaahan toki, konttorihuoneet, joissa kaikki Claudiukset ovat työskennelleet enemmän kuin sata vuotta! Ei kukaan ole tohtinut muuttaa kaappiakaan paikaltansa, ja nyt pitää kaikki heikot ja lahoneet huonekalut vanhoista, kolkoista huoneista muuttaa toisiin päiväpaisteisiin ja valkoisiin! Voi miten oudoilta ne siellä näyttänevät!… Päällystäjän täytyy heti panna viheriäisiä uutimia ikkunain eteen, sillä huoneet ovat liian valoisat, eivätkä herra Claudiuksen heikot silmät voi sitä kärsiä… Kukapa sen voi selittää … ei kukaan; mutta vanha Erdmann kävelee siellä ihan kalpeana ympäri ja sanoo sen ennustavan maailman loppua."
Minä kuuntelin häntä vaan puoleksi — mitäpä herra Claudiuksen konttorihuoneet minuun koskivat?… Minä vaan katselin noita ihmeellisiä vaatteita, jotka tulivat näkyviin puhujan käsistä. Ilsekin katseli jok'ainoaa vaatekappaletta tarkastelevin silmin ja hänen sormensa nyppivät minun kauhukseni ohutta vaatetta, koetellen kuinka vahvaa se oli; mutta kun neiti viimein otti parin ihmeen pieniä mustia atlasta jalkimia korin pohjasta ja hymyillen piti niitä minun edessäni, läksi hän sanaakaan hiiskumatta huoneesta.
Minä olin kuitenkin äärettömän paatunut. Hänen poismenonsa ei minua vähintäkään liikuttanut, päinvastoin, oikein takka putosi sydämeltäni kun viimeinen kaistale Ilsen karkeasta hameesta katosi ovesta. Aronsuutarin arvokkaat mestariteokset lensivät heti nurkkaan. Ilse oli oikeassa, pitsissä ja atlaskassa tuntui minusta, kuin olisin avojaloin, kuin suutelisi arotuuli jälleen hyväillen jalkojani. Sitten antoi neitsy minun sukeltaa harsopilviin, joita hän kutsui leningiksi ja asetti aina mustan nauhasolmun minkä mihinkin — harsoa, mihin vaan katselin! Keveää harsoa aaltoili käsivarsieni ja hartioitteni ympärillä, vyötäisistä aina jalkoihin asti — ja minäkö sen sisässä piileskelin? Minäkö?… Ah, se oli todellakin enemmän kuin mitä voin kestää, minä en voinut seisoa paikallani, minun täytyi juosta pois!… Ja minä juoksinkin.
"Seisahtukaa, viipykää!" huusi kamarineitsy, "vielä puuttuu nauha vasemmalta olaltanne! Tuolla tavoin ette voi näyttäytyä kenellekään!"
Mutta siitä minä viisi. Minä lensin jo etehisen läpi, sitte sillan yli ja kukkatarhan lomitse; ympärilläni liehui ja löyhyi, kuin olisin ollut pukeutuneena valkoiseen kesäpilveen.
En enää pelännyt katurakennusta, Minä juoksin rappuja ylös Charlotten huoneesen. Hämärässä käytävässä seisoi vanha Erdmann kankeana kuin puusta veistetty, ruokaliina käsivarrella. Hän katsoa tuijotti minua, silmät seljällään kummastuksesta, ja minusta näytti, kuin olisi hän koettanut tarttua leninkiini pidättääksensä minua ohitse rientäessäni. Vieläpä mitä! mitä minulla oli tuon vanhan karhun kanssa tekemistä?… Minä syöksin pitkittä mutkitta huoneesen.
Ikkunat olivat pihalle ja puutarhaan päin. Vaikka seinät olivat tummat ja raskaat, ruskeat tamasti-akuttimet riippuivat ikkunain edessä, oli se kuitenkin iloisin huone koko rakennuksessa. Kallis piano oli mustapäisellä seinällä; Charlotte istui sen edessä ja hänen kätensä lepäsivät koskettimien päällä juurikuin par'aikaa soittamassa. Lähellä häntä istui neiti Fliedner puettuna siniharmaasen silkkileninkiin ja sievä harsoista ja pitsistä tehty myssy päässä — enempää en nähnyt.
"Ah, neiti Charlotte", huudahdin innoissani, "katsokaahan toki minua!… Mitä nyt sanotte minusta?" Minä koskin leveään hihaan. — "Eikö minulla ole siivet, ihan oikeat siivet? Ja kenkäni sitte — ne teidän täytyy nähdä!" Minä nostin hiukan hameeni lievettä, että kengät tulivat näkyviin. "Nyt ei enää kuulu kopinaa, kuin hirveistä naulatuista kengistäni!… Huomatkaa vaan, kuuletteko pienintäkään ääntä, kun astun lattian yli." — Vakavin askelin kuin sotamies marssin minä hänen luoksensa. — "Eikö totta, nyt en enää ole naurettavasti puettu lapsi, niinkuin herra Eckhof sanoo?"
"Ette, prinsessani, ette!" huudahti hän. "Kuka olisi luullut semmoisen perhosen piileskelleen mustassa kotelossa?" Hän nauroi, nauroi niin, että hänen täytyi pidellä itseään kyljistä ja neiti Fliednerkin piti nenäliinaansa suunsa edessä katsellessaan hymyilevin silmin ohitseni. Minusta näytti hän katselevan seinää.
"Oletteko jo katsoneet peiliin?" kysyi Charlotte.
"Vieläpä mitä — minulla ei ollut aikaa siihen; eikä se ollut tarpeellistakaan. Näenhän minä sekä leninkini että kenkäni, mihin minä sitten peiliä tarvitsisin?"
"No, mutta tottahan teidän kuitenkin täytyy nähdä itsenne", nauroi hän ja osoitti suurta, lattiasta kattoon asti ulottuvaa peiliä, joka oli ikkunain välillä. Mitään aavistamatta juoksin sinne ja katsahdin lasiin — minä huudahdin ujoudesta ja peitin kasvoni käsilläni — oi Jumala, en yhtään muistanut päivällispitoja ja nyt olin kaikkien vieraitten keskellä. Takanani juuri vastapäätä peiliä oli vierashuoneisiin vievä ovi. Siihen saakka olin sen nähnyt vaan suljettuna — nyt olivat molemmat puolet auki ja Dagobert seisoi kynnyksellä; hänen ruskeat silmänsä kohtasivat hymyillen minun silmiäni, punainen kaulus hohti hänen leukansa alla ja sekä rinta että olkapäät säkenöivät kullasta — hän oli luutnantin-puvussaan. Hänen takaansa tuli muita nauravia miehen kasvoja näkyviin ja eräässä sohvan kulmassa vanhan herran vieressä istui herra Claudius… Kaiken sen huomasin minä yhdellä silmäyksellä.
Koko ruumiini vapisi; sekä häpeän että vihan kyyneleet nousivat silmiini. Silloin tarttui kaksi viileätä kättä käsivarsiini ja veti ne kasvoistani. Herra Claudius oli hypähtänyt ylös ja seisoi minun vieressäni.