Minä suljin ikkunaluukut, lukitsin ovet ja heittäydyin sohvankulmaan, jossa Ilse viimeiseksi oli istunut. Niin makasin pari tuntia syvän surun vallassa.
Margareta ruhtinatar tuli; isäni tervehti häntä etehisessä. Minä kuulin, miten herra von Wismar ja hovineiti toruen ajoivat pois kurjen, joka luultavasti oli alinomaa kumartaen lähestynyt liian liki herttuallista vierasta. Toisessa kerroksessa katosivat ylös astuvien askeleet kuulumattomiin, ruhtinatar viipyi luultavasti salaperäisten sinettien edessä. Kauhea tuska ahdisti rintaani, sillä olihan Ilse nyt poissa ja hetki lähestyi, jolloin olin sitoutunut hankkimaan kumoamattomia todistuksia kirjanpitäjän kertomuksille. Minä pistin käteni taskuun ja heitin äsken saadun avaimen kauas lattialle, ikäänkuin olisi se polttanut sormiani. Minua uskottiin, ja minä olin kuitenkin kamala, kummallista, tuo mies tuolla katurakennuksessa oli aina vieressäni, mihin menin, vaan vakavana, tyvenenä ja karkoittamattomana. Enkä minä kuitenkaantahtonutolla hänen hoidokkaansa, minä vetäydyin toisten puoleen, luopumattomasti veljen ja sisaren puoleen; kerran oli hän sen huomaava — omaksi vahingokseen. Minä kätkin kasvoni syvemmin tyynyihin. Silloin häikäsi kapea ikkunanluukun reiästä tuleva päivän valon siinne silmiäni.
Ruhtinatar tuli alas jälleen ja isäni kolkutti oveani; hän kutsui minua. Minä en liikkunut ja olin iloinen, kun kuulin kaikkien lähtevän pois; mutta hetken perästä tuli Charlotte rientäen käytävään; hän pudisti kovasti ovea ja huusi käskeväisesti nimeäni. Entistä kauniimpana ja komeampana seisoi hän, kun avasin oven, edessäni mitä kalleimmassa puvussa.
"Joutuun, joutuun, lapsi, ruhtinatar tahtoo nähdä teidät!" huudahti hän kärsimättömästi. "Oletteko mieletön, kuin suljette itsenne todelliseen, egyptiläiseen pimeyteen! ja kaiken tämän teette ainoastaan sentähden, että olette päässeet vapaaksi ikävästä nuhdesaarnaajasta! Te olette oikein hullu arkatuntoisuudessanne!"
Hän silitti hiuksiani ja rypistynyttä leninkiäni ja käsivartensa, jonka hän kiersi ympärilleni, ohjasi niin voimakkaasti liikuntojani, että sangen pian olimme matkalla katurakennukseen.
"Minä olin Dagobertin kanssa sattumalta puutarhassa ruhtinattaren ohitse mennessä", kertoi hän minulle melkein huolimattomasti. Vaikka olinkin viaton; ja heti valmis uskomaan kaikkea, mitä minulle kerrottiin, katselin kuitenki vähän epäillen tuota verrattoman sievää pukua, johon hän "sattumalta" oli pukeutunut "ja mitä siitä sanotte, teidän hajamieliselle isällenne, joka ei tavallisesti voi erottaa minua vanhasta Erdmannista, johtui mieleen esitellä Dagobert ja minut ruhtinattarelle, ja ajatelkaas vaan, se onnistui hyvin, hän ei kertaakaan erehtynyt Dagobertin ja minun suhteeni!"
Siinä oli taasen tuo ylpeä käytös, joka aina minua ujostutti ylevyytensä kautta.
"Erkki setäkin joutui hoviseuraan — tietysti vasten tahtoansa", jatkoi hän. "Hän antoi par'aikaa muuttaa kasvihuoneen kivilohkareita, kun ruhtinatar astui sisään meidän seurassamme. Minä olen varma siitä, että hän sydämensä pohjasta kiroaa kaupunkimme sanomalehtiä, jotka huomenna laveasti kertovat Hänen Korkeutensa käynnistä Claudiuksen kauppatoimistossa; mutta siitä ei voi mitään huomata; hän on varustanut itseään porvarillisten avujensa koko tyvenyydellä ja näyttää siltä, kuin kunnioittaisihänylhäistä seuraa läsnäolollansa. Naurettavaa, vaan minä luulen sen melkein vaikuttavan ruhtinattareen — tämä on jos mahdollista haistellut jokaista kukkaa ja on nyt mennyt katurakennukseen perin pohjin tarkastelemaan koko toimistoa — hirveää pihakammaria esimerkiksi. Hui hui, no, jokainen tekee mielensä mukaan!"
Me saavuimme juuri etehiseen ruhtinattaren tullessa pihakammarista. Hän kävi herra Claudiuksen vieressä, suuri komea kukkakimppu kädessä.
"Missä aron prinsessa on piileskellyt?" kysyi hän ja uhkasi nauraen minua sormellaan. Charlotte oli jo saanut tilaisuutta kertoa pilkkanimestäni.
"Pilkkopimeässä huoneessa, Teidän Korkeutenne", vastasi hän minun sijastani. "Pienokaisella on ikävä, sentähden että hänen on tänään täytynyt erota vanhasta palkkapiiastansa."
"Minun täytyy toki pyytää sinua mainitsemaan Ilse rouvaa toisella tavalla, Charlotte", ojensi herra Claudius. "Hän on hellästi ja uskollisesti monta vuotta ollut neiti von Sassenilla äidin sijaisena."
"No, sitte hän kyllä ansaitsee, että hänen tähtensä olette itkeneet silmänne noin punaisiksi", vastasi prinsessa hellästi suudellen minua otsalle.
Neiti Fliedner tuli nyt helisevä avainkimppu kädessä juhlallisesti rappuja alas ja ilmoitti syvästi kumartaen kaikki huoneet olevan avatut. Vanhanaikuinen kauppahuone miellytti ruhtinatarta erittäin ja hän halusi nähdä ylikerroksen, kun herra Claudius kertoi huoneitten suurimmaksi osaksi olleen monta vuotta samassa kunnossa. Silloin astui isänikin herra von Wismarin ja hovineiden seurassa hymyillen neiti Fliednerin kammarista; he olivat olleet katsomassa kaikenlaisilla harvinaisilla kalleuksilla täytettyä lasikaappia.
Silmäni seurasivat ehdottomasti herra Claudiusta hänen astuessaan herttuallisen ruhtinattaren rinnalla hitaasti portaita ylös. Charlotte oli oikeassa: ylpeässä umpimielisyydessään ja arvokkaisuudessaan näytti "kauppias" todellakin siltä, kuin kunnioittaisihänkorkeita vieraita läsnäolollaan, ja minusta tuntui, kuin olisi koko se loisto äkkiä levinnyt hänen esi-isiensä vanhaan, synkkään taloon ja kivikaarien yli, joista joka sana, joka askel majesteetillisesti kaikui, ja leveiden vaan hienotekoisilla käsipuilla varustettujen portaiden yli.
Vanhanaikuisen porvarillisesti ja käytännöllisesti olivat todellakin ylikerroksen huoneet sisustetut; huonekalut näyttivät olevan sitä varten hankitut, että "kestäisivät ikuisesti". Mahdottomasti eroten Karolinenlustin aistillisesta komeudesta loistivat ne sisällisestä rikkaudesta. Siinä ei näkynyt pehmeästi topatuita tuolia kiiltävine, hienoine silkkipäällyksineen, veistettyinä kalleimmista puulajeista; mutta kulmillisina ja suorina kuin niiden entisten istujain kankeat niskat, olivat tuolit järjestetyt pitkin seiniä, joista kukkia ripoittelevien, veitikkasilmäisten keijukaisten sijasta korkeintaan tummaksi muuttunut Kristuksen kuva tahi Holbeinin maalaama siivo saksalaisvaimo katselivat alas, silmät sävyisesti luodut maahan ja otsa käärittynä kummallisen kirkkaasen läpinähtävään harsoon; mutta oikean gobelini-kankaan vaalenemattomat värit ja nahkatapettien vääristämätön kultaus loisti siellä sen sijaan ja kultakirjaiset uutimet kohisivat synkässä komeudessaan jokaisen ikkunan edessä.
Todellisen saksalaisen porvariston ankarat tavat, jotka olivat melkein suljetut näitten seinien väliin, lienevät epäilemättä vaikuttaneet kummallisesti ruhtinattareen. Hän astui ensimäiseen saliin, tarttui siellä molemmin käsin keskellä huonetta tammi-pöydässä loistavaan hopeamaljaan, jättiläisen kokoiseen esineesen. Nauraen koetti hän nostaa sitä huulilleen. Samassa seisoi herra Claudius nopealla askeleella hänen vieressään ottaaksensa vastaan raskaan astian, joka luiskahti ruhtinattaren käsistä; mutta korkea vieras tuijotti kalmankalpeana kauniin Lotharin kuvaa.
"Oi Jumalani!" sammalsi hän laskien kätensä silmien eteen.
Jos jotakin löytyy, joka tuskallisissa hetkissä tuottaa meille lujuutemme takaisin, niin on se muitten teeskennelty osanottavaisuus ja sääli. Neiti von Wildenspring syöksi hallitsijattarensa luo häntä tukeaksensa. Mutta ruhtinatar tointui pian ja viittasi hänet takaisin ylpeällä, käskeväisellä liikunnolla.
"Mitä ajattelettekaan, Konstansia?" kysyi hän hiljaa, vapisevalla äänellä. "Olisinko siis niin heikko, että luulette minun pyörtyvän? Eikö voisi tulla liikutetuksi nähdessään aikoja sitten kuolleen henkilön äkkiarvaamatta seisovan edessänsä peljästyttävän elävänä? Luultavasti olen unhottanut hajuvesipullon kasvihuoneesen ja minä soisin mielelläni, eitä toisitte sen minulle."
Hovineiti ja herra von Wismar katosivat heti käytävään. Dagobert ja Charlotte peräytyivät ikkunakomeron läpitunkemattomien uudinten taakse ja isäni katseli sivuisessa huoneessa erästä veistettyä ristiinnaulitun kuvaa. Huone näytti niin muodoin hetkiseksi jääneen tyhjäksi. Syvästi hengittäen meni ruhtinatar kuvan luo; tuokion äänettömyyden perästä viittasi hän herra Claudiusta luoksensa.
"Antoiko Claudius maalata tämän kuvanteille?" kysyi hän nopeasti hengittäen.
"Ei, Teidän Korkeutenne."
"Sitten ette luultavasti tiedä, kenen oma se ennen oli?"
"Tämän ainoan esineen olen ottanut velivainajani kodista."
"Ah, Karolinenlustista", lausui hän huojennettuna; "siis hänen omasta asunnostansa. Kuka lienee sen maalannut? Tämä ei ole vanhan, typerän hovimaalari Krausen tekoa; hän ei koskaan taitanut näin valloittavaisesti kuvata sielua silmiin."
Hän vaikeni hetkeksi ja painoi nenäliinaa huuliansa vastaan.
"Tämä ei voi olla maalattu pitkää aikaa ennen hänen poismenoansa", jatkoi hän vapisevalla äänellä. "Tämän toisten rintatähtien välillä esiin pilkistävän pienen hopeatähtisen keksi Sidonia sisareni kerran vallattomalla tuulella ollessaan eräällä pienellä huviretkellä. Sen päällekirjoitus on: 'uskollinen ja virkkamaton', eikä se tietysti ollut koristetulle suuremman arvoinen kuin ainoastaan muisti hauskasti vietetystä hetkestä."
Taasen vallitsi kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silkkiakuttimien hiljainen kahina keskeytti.
"Kummallista", puhkesi ruhtinatar äkkiä sanomaan, "Claudius ei milloinkaan käyttänyt sormuksia, turhamielisyydestä, sitten sanottiin; hän ei sallinut niiden peittää kätensä kaunista muotoa, ja tuossa — katsokaa kultaviivaa vasemman käden nimettömässä sormessa! Minä tunsin tarkoin tämän käden, näinhän minä sen niin usein, mutta, aina tuohon onnettomaan tapaukseen asti, joka kerta ilman tuota kummallista — yksinkertaista koristetta — mitä varten kantoi hän sitäsiinä? Näyttääpä se — vihkisormukselta."
Herra Claudius ei vastannut sanaakaan; hänen somat huulensa, jotka aina olivat ummistetut, kuten miettiväisten henkilöitten useimmiten, näyttivät nyt tavallista selvemmin kaikki juonteet; mahtoiko hän nähdä yhtä hyvin kuin minä, miten Charlotten silmät oikein hehkuen riippuivat hänen kasvoissansa?
"Herrainen aika, mitäpä tässä kuvittelen!" jatkoi ruhtinatar hetkisen äänettömyyden perästä. "Eipä hän ollut edes kihloissa — ei, koko maailma sen tietää. Sanokaa minulle kuitenkin suoraan, eikö kukaan todellakaan ole hänen kuolemansa jälkeen omistajana vaatinut tätä kuvaa?"
"Teidän Korkeutenne, ei ole ketäkään paitsi minun, jolla olisi oikeutta velivainajani omaisuuteen".
Mitä se oli?… Vastaus oli niin selvä ja näytti niin erehtymättömän todenmukaiselta, että oli melkein mahdotonta häntä epäillä. Kalpein kasvoin ja sangen peljästyneenä kurkisti Charlotte esiin uutimien väliltä. Silminnähtävästi oli herra Claudiuksen vastaus vaikuttanut samaa häneen kuin minuunkin. Ainoastaan Dagobert mittasi setäänsä pitkällä halveksivalla silmäyksellä ja pilkallinen hymy näkyi hänen huulillansa: hän oli varma asiastansa, ja lujasti uskoi ruhtinattaren edessä seisovan miehen valhetelleen. Kuka heistä oli oikeassa? Minä toivoin vielä voittoa veljelle ja sisarelle; mutta minä tunsin myöskin, ett'en koskaan eläessäni enää voisi luottaa ihmiseen, jos nyt toteutuisi, että herra Claudiuksen vertainen mies oli alentunut valhettelijaksi.
Molemmat lähettiläät palasivat olkapäitään kohottaen tyhjin toimin kasvihuoneesta ja hajupullo löydettiin viimein ruhtinattaren taskusta; hän oli äkkiä voittanut takaisin koko vaikuttavan tyvenyytensä. Ainoastaan hänen poskensa, joita tavallisesti hieno puna rusotti, hehkuivat nyt purpuranvärisinä.
Neiti von Wildenspring vakuutti huolestuneena taivaan olevan ukkosenpilvillä peitetyn, ja sitä sanomaa todistivat synkät varjot, jotka äkkiä levisivät huoneesen. Kuitenkin istahti ruhtinatar nauttiaksensa harvinaisen kalleita hedelmiä, joita neiti Fliedner tarjosi hopea-astiasta. Läsnä olevat istuutuivat hänen ympärillensä, ainoastaan isäni puuttui; äärimmäisessä huoneessa käveli hän tutkien huonekalua toisensa perästä: hän näkyi ihan unhottaneen, kenen seurassa hän oli tullut sinne ja ruhtinatar antoi nauraen hänen jatkaa tutkimistaan.
Minä olin niin synkkämielinen ja minusta alkoi tuntua oikein kamalalta, juuri kuin olisin peljännyt koko katon raskaine veistoksineen putoavan helteiseen saliin, taikka kauniin Lotharin koska hyvänsä astuvan alas kehyksestänsä ja yhtyvän seuraamme. Miten pelottavaisesti ja puhuvin silmin hän meitä katseli ja miten lämpimästi ja elävästi tuo "tavattoman kaunis käsi" yksinkertaisine koristelemattomine sormuksineen erosi tummasta sametintapaisesta pohjasta!
Kentiesi luki ruhtinatar nämät tuskalliset ajatukset minun kasvoistani; hän viittasi minut luoksensa.
"Lapseni, ette saa olla niin surullinen", lausui hän hellästi ja lempeästi, sillä välin kun minä vavisten kaikkien katseesta, äkkiä ja ehdottomasti laskeusin polvilleni hänen eteensä — olinhan minä usein tehnyt niin Ilsellekin. Hän laski kätensä pääni päälle painaen pääni taaksepäin. "Aron prinsessa! Miten kauniilta se kuuluu! Mutta te ette oikeastaan olekaan pohjoisten arojen lapsen kaltainen, teillä kun on ruskeat kasvot, itämainen nenä, mustat vastahakoiset kiharat ja ujo uhkamielisyys käytöksessänne ja liikunnoissanne: Paljoa ennen otaksuisin teidät Unkarinmaan arojen prinsessaksi, jonka jalkojen eteen illalla lasketaan kaikki ryöstetyt aarteet ja joka koristakse itämaiden kalleimmilla helmillä — ah, katsokaa, kuinka oikeassa olen!" nauroi hän tarttuen alas rinnalleni luistaneesen helminauhaani; hetken aikaa kierteli hän sitä kummastuneena sormiensa välissä. "Mutta ovathan nämä verrattoman kauneita helmiä!" huudahti hän ihmetellen! "Ovatko ne teidän omanne ja keneltä olette saaneet tämän harvinaisen koristeen?"
"Mummo-vainajaltani."
"Isänne äidiltäkö? Ell'en aivan paljoa erehdy, oli hän syntyisin von Olderode, tuosta ikivanhasta rikkaasta vapaaherran suvusta — eikö totta lapseni!"
Liikunto ruhtinattaren pään yli saattoi minut katsahtamaan ylös: siinä seisoi Dagobert, etusormi varottavaisesti pystyssä ja hänen silmänsä kohtasivat minua maneitillisesti ja läpitunkevaisesti. "Älä ilmase mitään!" varoitti minua mielenilmeinen liikunto. Ikäänkuin unessa muistin hänen jo ennenkin kerran minua varoittaneen; mutta tässä elämäni rumimmassa hetkessä ei minulla ollut aikaa eikä ajatuskykyä kysymään itseltäni: "mistä syystä", ainoastaan sen katseen valloittamana ja äärettömän hämmentyneenä sammalsin: "minä en tiedä."
Mitä olin tehnyt? Viimeistä sanaa lausuessani katosi lumous ja oma valheellinen ääneni kauhistutti minua. Kuinka! Olinko todellakin selittänyt kaikille läsnäoleville, ett'en tietänyt, oliko mummo-vainajani ollut syntyisin vapaaherratar von Olderode? Valhetta! valhetta! Yhtä hyvin kuin tunsin Jumalan kymmenet käskyt, tiesin hänen olleen syntyisin Jakobsohn. Olinhan nähnyt hänen kuolevan juutalaisena ja olinhan ollut hänen viimeinen lohdutuksensa… Minkä tähden siis valhettelin? Vielä tänään täytyy minun tunnustaa, "ett'en sitä tietänyt". Minä puhuin melkein koneentapaisesti vieraan vaikutuksen alaisena ja huomasin katkeralla tuskalla saavani koko ikäni hävetä sitä tapausta. Ja mitä se auttoi, jos kaikki Dagobertin kanssa osoittaisivat minulle tyytyväisyyttänsä siitä? Yksi tuomitsi minua kuitenkin ankarasti — hän katseli minua hillitsemättömästi säikähtyen, kääntyi ja meni ulos; hän oli herra Claudius.
Minä taistelin itseni kanssa, vaan ei minulla ollut rohkeutta heti tunnustaa totuutta. Häpeä ja pelko tulla naurunalaiseksi sulkivat huuleni; sitä paitsi keskeytettiin samassa vastaukseni tuottama hetkinen äänettömyys; ukkosen ilman ensimäinen tuulenpuuska syöksi katua pitkin, heittäen kadun tukehuttavaa pölyä ja kuivia lehtiä ikkunoita vasten. Vielä kerran halkasi salama paksun pilviseinän, kirkas säde tunkeusi sisään, kiilsi loistavasti vastapäätä olevien talojen ikkunoissa ja heitti vaalean heijastuksen hämärän salin tummiin seiniin ja huonekaluihin.
Ruhtinatar nousi seisomaan, kaikki riensivät ikkunoitten luo ja isänikin luopui miellyttävästä tutkimisestansa ja tuli kiireesti meidän luoksemme.
Äärettömässä tuskassani näin ja kuulin kaikki ikäänkuin unessa. Minä näin herra Claudiuksen jälleen astuvan sisään, — korkeana, lujana ja vakavana; mutta nyt vasta käsitin, miksi ruhtinatar niin lakkaamatta häntä katseli, häntä puhutellessansa — olihan hänellä juuri sama loisto silmissään kuin kuvallakin, loisto, jonka ruhtinatar kutsui "sieluksi" ja jota typerä vanha hovimaalari ei voinut maalata. Ruhtinatar laski kätensä hänen käsivarrellensa antaaksensa hänen taluttaa itsensä alas; minä seurasin heitä koneentapaisesti ja menin niinmuodoin neiti Fliednerin ohitse; hänen lempeässä katseessansa oli jotakin kylmää ja vierasta, kun hän kääntyi minuun päin, — ah niin, olihan hänkin nykyään kuullut kasvihuoneessa Dagobertin varoituksen ja näki nyt valheen mustan, häpäsevän pilkun otsassani; minä purin alihuultani ja astuin kynnyksen yli. Naisten silkkiliepeet kahisivat rappusissa ja niiden yli kuului ruhtinattaren lempeä, sointuva ääni; minusta ei hän koskaan ennen ollut puhunut niin hellä-äänisesti. Häntä halutti vielä kerran tulla tähän "mielenkiintoiseen ylimystaloon", vakuutti hän herra Claudiukselle. Neiti von Wildenspring ja herra von Wismar kuiskasivat toisillensa ja sitte nosti hävytön hovineiti lievettänsä, katseli epäileväisesti rappusia ja herra von Wismar löyhytti nauraen ilmaa nenäliinallansa, juuri samaten kuin Dagobert teki hautakummulla. Se oli mitä selvin tyytymättömyyden osoitus ruhtinaalliseen päätökseen. Charlotte käveli heidän takanansa; minä huomasin sivulta, miten hänen poskensa punottivat ja miten juonteet suun ympäri osoittivat sanomatonta vihastusta — ei sekään minuun koskenut! mutta nyt heräsin siitä jäykkyydestä, johon olin vaipunut.
"Oivallista!" kuului ääni kuiskaavan vieressäni. "Aron prinsessa on käyttäytynyt urhoollisesti, nyt olen rauhoitettu salaisuutemme suhteen!" Ja Dagobert kumartui niin tuttavasti puoleeni, että tunsin hänen hengityksensä.
Jos joku olisi äkkiä lyönyt minua kavalasti ja kovasti, en olisi voinut kiivastua siitä enemmän kuin tästä kuiskauksesta. Minä vihasin noita surkeita silmiä, jotka hymyilivät minulle? ne olivat viekoitelleet minut tuohon julmaan käytökseen ja tuo lämmin, poskiani koskeva hengitys, ärsytti ja loukkasi minua — hän ei enää ollut mies, jonka hyväksi urhoollisesti taistelisin jokaisen vastustajan kanssa — hän oli katala, tuo kaunis Tankred, ja hänen kastanjankarvaiset kiharansa, joita niin paljon olin ihaillut, olivat otsan ympäri kiemuroitsevia käärmeitä. Mielettömänä löin häntä kädelläni, juoksin kuin hullu rappuja alas ja turvauduin isäni käteen, kun hän ruhtinattaren vieressä astui alas juuri viimeiseltä portaalta.
"No, no, lapseni, emmehän nyt ole arolla!" nuhteli hän minua nauraen, Hovineito ja kammariherra olivat kauhistuneina väistyneet syrjään, juostessani heidän ohitsensa ja ruhtinatarkin käänsihe kummastuneena, kun kuuli minun tavatonta meluani.
"Älkää toruko pientä metsämehiläistä, rakas tohtori", puolusti hän minua hellästi. "Iloitkaa, että hänen lapsellinen luontonsa niin pian tointuu eron ikävästä."
Siitä olin vähältä tulla mielettömäksi: nyt luultiin vielä vihastustani lapsimaisuudeksi ja siksihän herra Claudiuskin sen otaksui. Hän katseli ylitseni, hänestä en ollut olemassakaan — ja olinhan ansainnutkin sen rangaistuksen.
Kuumaa ilmaa toi tuuli etehiseen. Tuntui siltä, kuin puutarhan kukkien tuoksu olisi saennut paksuksi liikahtamattomaksi aineeksi. Ukkonen ei vielä ollut jyrissyt, ei ainoakaan virkistävä sadepisara vielä kastanut kuivaa, janoista maata; mutta kivitetyllä pihalla kieri pieniä lastuja ja paperiliuskoja ja poppelipuut heiluivat joen rannalla edestakaisin. Tuuli hengähti syvään, syöstäksensä uudestaan hurjasti esiin.
Ruhtinatar astui kiireesti sivukadulta tuleviin vaunuihinsa ja isäni, jota oli pyydetty herttuan luo, seurasi häntä. Vielä kerran tarjosi hän herra Claudiukselle kätensä, Dagobertille ja Charlottelle nyykkäsi hän ystävällisesti päätänsä, josta he kiittivät syvällä kumarruksella. Minua, pikku olentoa ei kiireessä huomattu, ja se olikin minulle mieleen: mitä minä heistä huolin? Minä menin pihan ylitse ja avasin puutarhan portin. Minun oli vaikea pysyä jaloillani. Tuuli raivosi jälleen avaran kentän yli. Vihaisesti hyökkäsi se päälleni ja irroitti portin kädestäni; ponnistaen kaikki voimani tartuin siihen uudestaan ja työnsin sen lukkoon, sillä ankarien taloussääntöjen mukaan ei sitä koskaan saanut jättää auki. Ja nyt eteenpäin! Minä tuppuroin hengästyneenä muutamia askeleita ja minusta tuntui, kuin olisi minut heitetty keskelle aaltoilevaa vettä. Miten kirjava kukkainen lainehti, miten välistä näkyivät ainoastaan varret ja lehtien vaaleanviheriäinen alapuoli, välistä taasen kukat kohosivat komeassa loistossansa! Ja miten nöyrästi solakat, kauniit italialaiset poppelit kumartelivat hurjassa tanssissaan tuulen kanssa, huminallaan sekoittaen äänensä sen vinkumiseen!
Minä en äkkiä enää tuntenut maata jalkojeni alla: kohta lensin keskelle päivänkukkapengertä, sitten heitettiin minut takaisin pihan muuria vasten. Nostetuin käsivarsin pitäen kiinni epätasaisista kivistä nojasin päätäni muuriin ja annoin hengähtäen ja levähtäen myrskyn raivota pääni ylitse. Ujosti kurkistin esiin kasvoihini lentäneitten kähäröitten alta, sillä portti aukeni ja herra Claudius tuli puutarhaan. Hän katseli etsien joka haaralle ja huomasi vihdoin minut.
"Ah myrsky on lennättänyt teidät tänne!" sanoi hän. Heti seisoi hän suojelevaisesti edessäni: ei ainoakaan hiuskarva kähäröistäni enää liikkunut tuulessa.
"Todellakin pääskysenpojan kaltainen, jonka myrsky on heittänyt pesästä!" nauroi Dagobert, joka oli setäänsä seurannut ja horjuen piti kiinni portinpielestä.
Äkkiä laskin käsivarteni alas ja käännyin toisaalle: samankaltainen nauru oli arolla ajanut minut pakoon Dierkhofin suojelevan katoksen alle.
"Tulkaa takaisin eturakennukseen; te ette enää voi päästäKarolinenlustiin!" kehoitti herra Claudius minua lempeästi.
Minä pudistin päätäni.
"No, sitte minä saatan teitä; suojatta on teidän mahdotonta pysyä jaloillanne."
"Mun viittan' sulle tarjoisin — suojaksi tuulessa!" kaikui liikutetussa sielussani. Ei, minä en tahtonut! Menkööt molemmat pois! Tuota, jonka otsan takana kavaluus asui, inhosin minä, ja häntä, joka minua niin lempeästi ja kärsivällisesti puhutteli, häntä häpesin minä.
"Minä en tarvitse suojelevaa viittaa, minä kyllä menen yksinäni", vastasin vaivaloisesti katsahtaen hänen silmiinsä, mutta kiiltävien kyyneleitten lävitse, joita en suurimmalla ponnistuksellakaan taitanut hillitä, hampaani kalisivat ikäänkuin vilusta.
Herra Claudius katseli minua Dagobertin uudestaan nauraessa, kummallinen liikutus näkyi hänen kasvoissansa. "Te olette sairas", lausui hän hiljemmin ja kumartuen puoleeni. "Nyt voin vielä vähemmin jättää teitä yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua."
Tämä loppumaton kärsivällisyys ja sääli pientä, tuittupäistä olentoa kohtaan, jota hänen varmaan täytyi halveksia, saattoi minut tottelemaan vastustelematta; samassa laimeni tuuli hetkeksi, minä pysyin helposti jaloillani ja läksin muurin vierestä.
Dagobert seisoi vielä portin luona. Luultavasti olivat herra Claudiuksen hiljaa lausutut sanat ja minun äkkiarvaamaton myöntymiseni häntä seuraamaan herättäneet hänen epäluuloansa. Hän laski merkitseväisesti sormen huulillensa ja kohotti ankaran uhkaavaisesti oikean kätensä. Sitten palasi hän pihalle ja sulki portin. Turha varovaisuuden kehoitus! Minä en virkkanut mitään — ensin valhetella ja sitten pettää — silloinpa vasta olisin ollut oikein inhottava herra Claudiuksen silmissä, vaikka ilmoitukseni olisikin ollut hänelle verrattomaksi hyödyksi. Mutta minä muistelin myöskin syvästi surullisena Heintzin kauhistuttavia kertomuksia panttautuneista sieluista: olinhan minäkin samanlainen edestakaisin liitelevä, eteenpäin pääsemätön sieluraukka.
Me saavuimme rientoaskelin etumaisen kasvihuoneen luo; minun ei tarvinnut kertaakaan etsiä turvaa suojelijaltani — vaatteet liehuivat ympärilläni, mutta jalat pysyivät kuitenkin aina maassa lentäessäni eteenpäin hänen vieressänsä. Silloin leimahti vahva ukontuli ikäänkuin etsien itselleen tietä tuuheitten poppelipuitten välitse ja värjäsi ne ruusupunaisiksi; melkein paikalla sen jälkeen jyrähti kauheasti ja ensimäiset sadepisarat putosivat rapisten kasvihuoneen lasiseinille. Me astuimme kiireesti sisään vieraan ilmanalan korkeitten kasvien keskelle, jotka, tietämättä ulkona raivoavasta rajuilmasta, liikkumatta sitä katselivat. Minä katsahdin sivulta ylös äänettömään saattajaani: yhtä erillään seisoi hänkin keskellä häärivää ihmissukua — sentähden että hän kätki rikoksellisia salaisuuksia rinnassansa?
Hän huomasi silmäykseni ja katseli minua tutkivaisesti kasvoihin. "Nopea liikunto on jälleen värjännyt huulenne — onko teidän nyt parempi olla?"
"Minä en ole kipeä", vastasin hänelle katsahtaen sivulle päin.
"Mutta syvästi liikutettu", lisäsi hän. "Eipä kummaakaan, asunnon muutos sen vaikuttaa — nuori viaton sielu ei koskaan astu rankasematta hiljaisesta kiusauksettomasta yksinäisyydestä häärivään maailmaan."
Minä käsitin aivan hyvin hänen tarkoituksensa. Miten lempeästi hän arvosteli rikostani! Eilen olisin vielä ajatellut: "senkötähden että hän itse valhettelee maailmalle!" Nyt en sitä enää taitanut!
"Minä tekisin mielelläni tämän muutoksen teille huokeammaksi", jatkoi hän. "Ensin sanoin itselleni tuolla ylhäällä salissa, ett'en sitä voisi, ell'en mitä pikemmin sitä paremmin lähettäisi teitä talostani; mutta minä en ole erhettymätön teoissani ja voin kovin pettyä niiden suhteen, joille jättäisin teidät kasvatettavaksi —"
"Enkä minä sallikaan lähettää itseäni pois", keskeytin häntä. "Luuletteko, että minä olisin tuntiakaan kestänyt täällä eron tuskan jälkeen? Jalkasin olisin juossut Ilsen perästä arolle saakka, ell'ei minun — täytyisi pysyä isäni luona. Tiedänhän minä, että lapsen pitää kuuluman isällensä; ja hän tarvitseekin minua. Vaikka olenkin lapsellinen ja taitamaton, on hän kuitenkin jo tottunut minuun."
Hän katseli minua kummastuneena. "Teissä on enemmän mielenlujuutta, kuin luulin. Tarvitaanhan sangen paljon lujamielisyyttä pakoittaessa suurimmassa vapaudessa kasvanutta luonnetta velvollisuuden ikeen alle. No niin, minä huomaankin arvelukseni mahdottomaksi, se heräsikin minussa pahana henkenä, kun olin masentavien tunteitten vallassa ja nähdessäni teidän horjuvan."
Niin sanoen kääntyi hän luotani, tarttui loistavan kauniisen, lasiseinää vastaan likistyneesen kukkaan ja väänsi sen niin varovaisesti toisaalle päin, että olisi luullut sen toimen anastavan kaiken hänen huomionsa. Hän ei näkynyt tahtovan huomata, miten minä vein kädet kasvoihin peittääkseni häpeätäni.
"Te ette luota minuun, elikkä luottamus on säännöllisesti teissä hävitetty, sillä tullessanne tänne ei teissä varmaankaan ollut luottamattomuutta maailmaa ja ihmistä kohtaan", jatkoi hän vakavasti, "Minulla on vaikea tehtävä teissä; uskollisen Eckhardtin katkera kohtalo on tullut osakseni, minunkin on varoittaminen ihmisiä tästä vietteleväisestä synnistä ja palkkani on — ett'ei kukaan minua rakasta. Mutta se ei ole estävä minua tästä hetkestä alkaen rupeamasta suojelijaksenne. Kentiesi tulette kerran huomaamaan, että olen tarkoittanut parastanne, että käteni on ollut isän käden kaltainen, joka varovaisesti laskeutui pöydän kulmalle, ett'ei lapsikullan otsa siihen sattuisi — ja tämä todistus on oleva minulle kylliksi, minä tyydyn siihen. Mutta älkää toki niin ahkerasti lukeko hiekkaa jalkojenne edestä!" keskeytti hän itseään. "Ettekö huoli katsahtaa ylös? Minä haluaisin mielelläni tietää, mitä ajattelette."
"Minä luulen teidän kieltävän seurustelemistani Charlotten kanssa", vastasin minä nopeasti ja nostaen päätäni.
"En tykkänään: minun nähdessäni tahi neiti Fliednerin läsnäollessa saatte seurustella hänen kanssansa niin usein, kuin suinkin haluatte. Mutta minä pyydän teitä välttämään kahdenkeskenoloa hänen kanssansa, hänellä on, kuten jo olen teille sanonut, pää täynnä kaikellaisia turmiollisia aatteita, enkä minä soisi samankaltaisia tyhjiä houreita tarttuvan teihin. Kuinka helposti puhdas, viaton ihmissielu voi joutua senkaltaisen vaikutuksen alaiseksi, olen nähnyt tänä päivänä. Lupaatteko totella minua tässä asiassa?" Hän ojensi minulle kätensä.
"Minä envoi." huudahdin minä, sillä välin kun hän vaaleten veti kätensä takaisin. "Minä tuskastun niin tässä kuumassa tuoksuvaisessa ilmassa" — sydämeni sykkikin, että luulin sen pakahtuvan. "Katsokaa, sade on jo hiljennyt — ja pääsenhän puitten suojassa Karolinenlustiin saakka — sallikaa minun mennä!"
Niin sanoen seisoin jo ulkopuolella ja juoksin jokea kohti; rajuilma raivosi entistä väkevämmin; kohta paikalla tulin läpimärjäksi. Suojelevaisesti pidin käteni silmäni ylitse, muuten olisin pimein päisin syössyt jokeen tahi puita kohti ja niin juoksin eteenpäin, kunnes hengästyneenä seisahduin Karolinenlustin etehiseen. Jumalan kiitos, nyt en enää kuullut tuota tyventä ääntä, joka kuitenkin vaikutti minuun, ikäänkuin lämmin sykkivä sydän ilmaantuisi siinä.
Minä heitin pois vettä vuotavan musliini-leninkini, hiivin pilkattuun mustaan pukuuni jälleen ja avasin ikkunanluukut. Minä olin ypö yksin koko avarassa suuressa talossa; ja tuolla ulkona kaakotti sateesta etehiseen paennut siipikarja. Minä hiivin ikkunakomeroon ja irroitin vapisevin sormin helminauhan kaulastani. Hirveän elävänä joutuivat mummo-vainajani puoleksi lakastuneet silmät mieleeni ja luulin kuulevani hänen korisevan äänensä lausuvan: "Ilse, pane helminauha tuolle ruskealle kaulalle, se kuuluu siihen", ja sitte sanovan minulle: "helmet sopivat sinun näköösi, sinulla on äitisi silmät, mutta Jakobsohnin kasvojen juonteet". Nimi jota en tänään ollut tuntevinani, oli siis kirjoitettu kasvoihinikin: tuskin oli valheellisempaa, petollisempaa olentoa kuin minä suuressa avarassa maailmassa! Mitä tietä vaelsinkaan! Kuinka useasti olinkaan näinä muutamina viikkoina viekoiteltu valheesen ja petollisuuteen! Mutta tästä lähin tahdoin tulla hyväksi jälleen; innostuneena suutelin helmiäni. Minä en enää käyttäydy ajattelemattomasti kysymättä: "Kenelle sillä teet vääryyttä ja ketä suretat?"
Ulkona vinkui tuuli heikkenemättä. Näyttipä siltä, kuin taistelisi siellä kaksi rajuilmaa vallasta. Nyt näin äkkiä kauhukseni kaksi henkeä tulevan lehtimajasta ja lähestyvän taloa: veli ja sisarhan ne olivat.
"Noin, lapseni, täytyy raivata itselleen tietä etsiessään onnensa jälkiä!" lausui Charlotte. Hän heitti tuulen rikkoman sateenvarjon huoneen kulmaan ja läpimärjän viittansa sohvalleni; sitte pyyhki hän nenäliinallaan kasvonsa ja hiuksensa.
"Vihdoin!" huudahti hän. "Me olemme olleet kuin kiristyspuissa sedän viipyessä puutarhassa, kun emme voineet salaa päästä tänne! Nyt istuu setä kirjoituspöytänsä edessä Eckhofin kanssa, jolle emme teidän tahtonne mukaan ole kertoneet, että olette uskottumme; tohtori on linnassa, eikä parempaa tilaisuutta siis voisi sattua. Me voimme rauhassa hallita ja vallita täällä. Eteenpäin siis!
"Nytkö?" huudahdin minä väristen. "Tuolla ylhäällä mahtaa olla hirveätä tämmöisessä ilmassa!"
Dagobert purskahti suureen nauruun; Charlotte sitä vastoin tuli tumman punaiseksi ja polki vihastuneena jalkaansa.
"Herra Jumala, älkää toki olko semmoinen jänis!" torui hän kiivaasti. "Minä olen kuolemaisillani levottomuudesta ja te rupeatte tuommoista lörpöttelemään! Luuletteletteko todellakin minun vielä kerran menevän maltillisesti levolle, toivottuani ja odotettuani tuon ikävän Ilsenne lähtöä yhtä hartaasti kuin juutalaiset odottavat Messiastansa? Luuletteko minun edes voivan odottaa iltaa, vapauttamattani itseäni tuosta kauheasta epäluulosta, jonka setä tänään selityksellänsä herätti sielussani? Oma sydämeni tukehuttaisi minut sykkimisellänsä! Lisäksi palaa Dagobert ylihuomenna rykmentiinsä ja hänenkin täytyy tulla vakuutetuksi. Me emme suo teille minuuttiakaan aikaa! Täyttäkää lupauksenne! Eteenpäin, eteenpäin, lapseni!"
Hän pudisti minua olkapäästä. Siihen asti olin ujosti rakastanut ja ihaillut sitä voimakasta päättäväistä tyttöä, nyt pelkäsin häntä, ja hänen puheensa Ilsestäni suututti minua; mutta minä en virkkanut sanaakaan, sillä olinhan minä vapaaehtoisesti pistänyt pääni paulaan enkä enää saanut sitä siitä pois. Ääneti avasin makuukammarini oven ja osoitin kaappia.
"Onko se poislykättävä?" kysyi Charlotte heti käsittäen tarkoitukseni.
Minä myönsin ja samassa tarttuivat veli ja sisar siihen ja lykkäsivät sen syrjään, joten salaovi tuli näkyviin. Charlotte avasi sen ja astui portaalle. Tuokion seisoi hän siinä kalman kalpeana, kädet sydämellä, ikäänkuin olisi se pakahtumaisillaan kuumasta verestään — sitte meni hän lentäen ylöspäin, Dagobert ja minä seurasimme häntä.
Minä olin oikeassa — siellä ylhäällä oli kauheata olla. Myrsky vinkui juuri siinä kulmassa ikäänkuin tahtoen laista sen pois ja levitellä siellä säilytettyjen salaperäisten tapausten jäännökset kaikkiin ilman suuntiin. Ruusunväristen rullavarjostimien takana kilisivät ikkunanruudut ja sade virtasi lakkaamatta alas huuhtoen niiden ulkopuolia; ruusunväriset uutimetkin näyttivät hämärässä ikävän harmailta.
Avata ovi, astua sisään ja tarttua ovessa riippuvaan kauhtanaan oli Charlottelle silmänräpäyksen työ; hän otti sen alas naulasta ja levitti sen, sitä tarkastellaksensa.
"Tätä kauhtanaa voi mies käyttää yhtä hyvin kuin nainenkin", lausui hän, pudottaen sen lattialle. Olkapäitään kohottaen astui hän peilipöydän luo, huolellisesti tarkastaaksensa siellä olevia hopeakapineita. "Hiusvoidetta ja puuteria sekä kaikenlaisia kauneusvesi-pullosia!" huudahti hän puhaltaen pois paksun pölyn. "Minkäkaltainen naisten ihaileman upsierin peilipöydän täytyy olla, tiedämme ennakolta, eikö niin Dagobert? Kaunis Lothar oli turhamielinen kuin nainen — ell'ei teillä ole parempia todistuksia, on asiamme huonolla kannalla!" sanoi hän olkapäänsä yli minulle tyvenen näköisenä; mutta minä huomasin jotakin kiiltävän hänen silmissään, joka täytti minut surulla ja säälillä: minä näin siinä kuolontuskaa ja syvintä alakuloisuutta.
Sitte kaikui äkkiä jonkinmoinen vapiseva huuto hänen huulistansa, riemuitseva, ytimiin saakka tunkeva huuto. Hän levitti käsivartensa, syöksi avonaisesta ovesta viereiseen huoneesen ja heittäytyi kehdon yli, joka oli sinertävä-peitteisten vuoteitten vieressä.
"Meidän kehtomme, Dagobert, meidän kehtomme! Oi Jumalani, hyvä Jumala!" sammalsi hän ja Dagobert riensi ikkunan luo vetämään uutimia syrjään. Kalpeasti ja epäselvästi valasi päivä pieniä kellastuneita tyynyjä, joihin Charlotte oli kätkenyt kasvonsa.
"Kaikki on totta, kaikki aivan tesmällensä!" mumisi hän. "Minä siunaan kuuntelevaa rouvaa haudassaan! Dagobert, täältä on herttuallinen äitimme kuullut ensimäisen itkumme! Herttuallinen äitimme, K——n herttuoitten ylpeä tytär, miten hurmaavalta se kuuluu ja miten saavat nöyrtyä nyt kaikki ylimysten tyttäret, jotka ovat nyrpistäneet nenäänsä kauppiaan ottolapsille! Taivaan Jumala, minä sorrun onnestani!" keskeyttihe hän huutaen ja pusertaen käsillään otsaansa. "Meidän kauhea vastustajamme tuolla kauppiaan talossa oli oikeassa, sanoessaan minulle taannoin, että minun ensin täytyy oppia kestämään totuutta! Minua huikasee!"
"Vai niin!" vastasi Dagobert tylysti ja suuttuneena ja laski uutimen ikkunan eteen. "Lakkaa toki riehumasta! Tyynny, että voit käyttää järkeäsi; tuo liiallisuus on ihan moitittavaa! Minä en enää tarvinnut täänkaltaisia todistuksia, Eckhofin kertomus oli minusta kyllin tyydyttävä ja sekin oli ainoastaan päivänsäde, joka tarkemmin valasi, mitä jo kauan olemme tunteneet rinnoissamme ja sydämissämme."
Charlotte levitti huolellisesti viheriän harson jälleen pienen kätkyen päälle.
"Kiitä Jumalaa tästä sielunrauhasta!" lausui hän tyvenemmin. "Minun epäileväinen luonteeni on antanut minulle paljon tekemistä viime päivinä. Oi, te pikku viaton olento", pilkkasi hän minua nauraen, "te lörpöttelette naisen kasialasta ja kauhtanoista, joitten käyttämistä voi suuresti epäillä ja tämä huonekalu ei kiintynyt mieleenne! Oletteko todellakin niin tavattoman — viaton? Yhdellä ainoalla sanalla olisitte voineet säästää minulta kaikki viime ajan kauheat tuskat."
Minä tuskin kuuntelin näitä pilkkasanoja. Peljäten muistelin Eckhofin innostunutta kertomusta, että taasen oli eloa suljetuissa saleissa. Kahden, monta vuotta sitten kuolleen hengen salaisuudet tulivat ilmi sinä hetkenä. Ja kuitenkin oli salaisuus niin tarkoin vartioitu! Ruhtinattaren oma sisarkin oli mitään aavistamatta mennyt niiden ohitse — kentiesi tahtoivat vainajat, ett'ei salaisuus heidän kuolemansakaan jälkeen tulisi ilmi. Mutta nyt lepäsivät kaunis ruhtinatar ja mies verisine otsineen haudassa, eivätkä voineet estää vieraita käsiä koskemasta heidän omaisuuteensa — tahi kentiesi palaavat he vielä varoittamaan, miten tuo synkkä raivio ennusti! Hirveän eläväksi oli paikka muuttunut, jossa minä joku viikko sitte näin ainoastaan äänettömän auringon säteen pilkistävän sisään. Niin, ulkona raivosi tosin tuuli; mutta täällä hiipi se hiljaa huoahdellen pitkin kattoa. Hitaasti liikkuivat ja kahisivat uutimet kuin naisten liepeet lattialla, silloin tällöin laskien kalpean valon säteen aaveentapaisesti hiipimään hämärän huoneen lävitse — aaveentapainen oli se kuin rauhaton, taivaan ja maan välillä liitelemään tuomittu itsemurhaajan sielu!
Uhkarohkeata oli, luonnon voimien näin raivotessa, urkkia kuolleitten salaisuuksia; vavisten ja sykkivin sydämin mietin minä sitä. Minun heikko ääneni ei voinut hillitä sitä himoa ja sitä korkean säädyn ja arvon ahneutta, joka raivosi Charlotten rinnassa.
Veli ja sisar seisoivat kirjoituspöydän edessä, jota minä taannoin niin syvästi kunnioitin, että tuskin tohdin hengittää sen yli — nyt olivat kaikki sen päällä olevat kapineet nuolen nopeasti heitetyt sikin sokin.
"Tässä näkyy äitimme vaakuna sinetissä, kirjoitusneuvoissa ja paperissa!" lausui Charlotte. Hänen äänensä vapisi vieläkin; mutta ylpeä levollisuus ja päättäväisyys olivat palanneet hänen käytökseensä. "Ja tässä on muutamia vanhoja kirjeenkuoria." — Hän otti kuoret kirjepinteen alta: "Hänen herttualliselle korkeudellensa K——n ruhtinattarelle Sidonialle. Lutserni. Katso Dagobert, kaikki kirjeet ovat lähetetyt Sveitsiin, sen tuntee postimerkeistä. Luultavasti oli joku uskottu aina äidin sijasta matkoilla, joka otti kirjeet vastaan ja lähetti ne salaperäiseen Karolinenlustiin."
Dagobert ei vastannut. Hän tärisytti laatikkoa: avainta puuttui; mutta Eckhofin kertomuksen mukaan sisälsi tuo ikäänkuin pöytään kiinnimuurattu laatikko Lotharin kirjelaukun ynnä tärkeät paperit. Olkapäitään kohottaen, otsa synkissä rypyissä kääntyi Dagobert toisaalle, meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjälle, katsellaksensa ulos; Charlotte sill'aikaa heitti kuoret huolettomasti pöydälle ja meni salin vastakkaiseen päähän. Siinä oli piano — minä en taannoin kiireesti paetessani sitä huomannut. Charlotte avasi sen pitkittä mutkitta ja laski kätensä koskettimille, jotka olivat tuomitut ijäiseksi vaikeneman:nepuolustivat kumminkin kauhealla epäsoinnulla, siihen niillä oli ääntä; katkaistujen kielien säestämänä särisivät äänet niin hermoja kiihottavaisesti, että vahva Charlottekin säpsähti ja kauhistuneena sulki kannen. Hän oli peljästynyt; mutta hänessä ei kuitenkaan näkynyt hituakaan siitä sydäntä-ahdistavasta pelosta ja arasta hellyyden tunteesta, jolla minä katselin näitä hengettömiä kapineita, joissa minun mielestäni oli ikäänkuin jonkinlainen sielu. Hän koski soittimen päällä olevia nuottivihkoja, levitti ne hajaalleen, kunnes hän äkkiä huudahti ja puoliääneen mutta kuitenkin riemuiten rupesi laulamaan: "Già la luna in mezzo al mare."
"Dagobert, tässä on laulu, jota äitimme lauloi rouva Godinin luona, tässä se on — tässä, tässä!" keskeyttihe hän, heiluttaen vihkoa ilmassa. Minä en kuullut, vastasiko veli mitään, ja käännyin sentähden hänen puoleensa. Hän seisoi seljin meihin päin, kumartuneena kirjoituspöydän ylitse. Nopeasti riensin hänen viereensä.
"Sitä ette saa tehdä!" lausuin hänelle. Minä peljästyin omasta äänestäni, niin vieraalta ja vapisevalta kuului se; kuitenkin katselin häntä rohkeasti silmiin.
"Hä, mitä en saa!" kysyi hän pilkallisesti, mutta antoi kuitenkin kätensä, jossa oli kummallinen esine, vaipua alas.
"Murtaa lukkoa", jatkoin minä rohkeammin. "Minun on syyni, että olette täällä sinettien takana, minä olen teitä tänne houkutellut; kovin pahaa se on, minä käsitän sen hyvin. Mutta muuta ei saa tapahtua, minä en sitä salli!"
"Todellako?" nauroi hän. Kummallista: — hänen silmänsä kiitivät oikein mielten koko ruumiini yli ja niihin syttyi tuli, jommoista en ikinä ollut nähnyt. "Miten sitten käyttäytyisitte, te pikku hauras, elohopean kaltainen olento?" kysyi hän; pilkallisesti ja pisti nopeasti tiirikkansa lukkoon. Minä kuulin, miten se ritisi ja ratisi. Tuskastuneena, mutta myöskin suuttuneena tartuin molemmin käsin hänen käsivarteensa ja koetin vetää sitä pois. Samassa tunsin hänen kovasti kiertävän käsivartensa ympärilleni ja kuiskaavan korvaani: "Pikku villi-kissa, älkää koskeko minuun, älkääkä katselko minua noin — se on vaarallista teille! Teidän hurmaavat silmänne ovat jo ensimäisestä hetkestä asti lumonneet minut! Juuri teidän kesytön kiukkunne ärsyttää minua ja jos vielä kerran lyötte minua kuin tänään rappusilla, niin olette hukassa — hurmaava, liukas sisilisko!"
Minä huudahdin ja hän päästi minut jälleen.
"Mitä hulluttelet, Dagobert!" torui Charlotte rientäen luoksemme. "Anna lapsen olla rauhassa, sanon sinulle! Hän ei ole sopiva esine sinun luutnantin-oikuillesi. Leonore on minun suojani alla, siinä kyllä! Sitä paitsi on hän oikeassa, tuo pieni viaton olento! Me emme saa väkivaltaisesti avata, mitä löydämme täällä lukittuna. Mitä paperit meitä hyödyttävät, jos meidän täytyy tunnustaa anastaneemme ne konnamaisesti oikeuden sinettien takaa? Ne ovat kuitenkin nyt hyvässä kätkössä, kunnes ne eräänä päivänä julkisesti tuodaan esiin. Ei Erkki setäkään voi saada niitä käsiinsä sinettien tähden, jotka hän on antanut laappia oviin. Emmekä me tarvitse enempää todistusta: yhtä varmaan kuin olen elossa, yhtä varmaan tiedän nyt seisovani vanhempaimme talossa, omalla perityllä alallamme!" lausui hän juhlallisesti. "Kuuletko? Myrsky lausuu siihen Amen!"
Niin, nyt tulikin tuulenpuuska, joka saattoi lattian tärisemään jalkaimme alla ja lennätti auki oven, jonka minä, nähtyäni Ilsen, olin paetessani ainoastaan lykännyt kiinni ja jättänyt lukitsematta. Silmänräpäyksessä valeli myrsky kirjoituspöydän vedentulvalla.
"Ha, ha, myrsky sanoo todellakin amen ja näyttää meille, miten meidän on menetteleminen!" nauroi Dagobert, jälleen sulkien oven. "Tuuli koskee kovakouraisesti tähän tärkeään pöytään, kuten näet — valta valtaa vastaan, sanotaan! Jos asia kävisi sinun ja Eckhofin mielen mukaan, täytyisi minun kerjätä joka groshenia Erkki sedältä ja kuulla hänen nuhteitansa minun veloistani, kunnes tulen harmaapäiseksi ja sinä saisit vanhan piian ikävän kohtalon osaksesi!"
"Vanhaksi piiaksi tulen kaikessa tapauksessa", vastasi Charlotte hieman vaaleten. "Minä en milloinkaan mene halvemman säätyiselle miehelle, mutta noita hovinarreja en millään muotoa voi kärsiä. Enkä minä myöskään tahdolempiä, minä entahdo! Minulla on toinen pyrintöperä: niinä tahdon tulla abedissaksi aatelisessa naisluostarissa — silloin tulee monta, jotka ennen ovat minua halveksineet, minun valtani alaiseksi — kavahtakoot itseään silloin! Paitsi sitä en käsitä sinua, Dagobert", lausui hän syvästi hengittäen. "Olemmehan jo aikoja sitte päättäneet, että asia vasta tammikuussa, sinun tänne siirrettyäsi, tulee tutkittavaksi ja että siksi kokoomme niin paljon todistuksia kuin mahdollista. Minusta on hirveän vaikea kestää täällä yksin; jo nytkin on minun äärettömän vaikea katsoa Erkki setää silmiin huutamatta hänelle. Sinä olet pettäjä! seurustella neiti Fliednerin, tuon kamalan noidan kanssa, joka näyttää mitä viattomimmalta ja yksinkertaisimmalta, vaan kuitenkin ahkerasti auttaa setää varastamaan meiltä nimemme ja perintömme! Ja minä olen kuitenkin pitänyt hänestä! Tämä käy melkein yli voimieni, mutta mitäpä on tehtävä, minun täytyy kestää! Eckhof on oikeassa, kun lakkaamatta saarnaa meille varovaisuutta ja suurinta maltillisuutta."
Hän pyyhki nenäliinallansa märkää pöytää ja lykkäsi laatikon jälleen lujasti liitoksiinsa.
Minä en enää ottanut osaa heidän etsimiseensä ja tiedusteluunsa, vaan pakenin lasi-oven ja pöydän välille vartiaksi. Luulin maan vieläkin tärisevän allani, mutta huomasin itse sen sijaan vapisevani. En koskaan eläessäni ole ollut niin peloissani kuin sinä kauheana hetkenä, jolloin niin äkkiä tunsin eläviä kahleita kiertäytyvän ympärilleni.
Jos minut heitettäisiin syvyyteen, en voisi enempää peljätä, kuin kuullessani tuon puoliäänisen kuiskauksen, jota en kokonaan ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin ajoi punan kasvoihini. Ennen kaikkia olisin jättänyt kaikki sinne ja juossut niin kauas, kuin jalkani olisivat kantaneet; mutta pelko, että kirjoituspöydän laatikko kuitenkin viimein tulisi auki murretuksi, pidätti minut paikallani.
"Katsokaa, tämä on meidän vaakunamme, pienokaiseni!" lausui Charlotte viimein, tullen luokseni ja näyttäen sinettisormusta. "Isämme ei tosin koskaan käyttänyt sormuksia, vakuutti hänen Korkeutensa tänään, mutta kaikissa tapauksissa on tämä olemassa ja sitä on silminnähtävästi käytetty sinettinä, sillä olihan se isän kirjoitusneuvojen päällä; minä anastan sen ainoan kapineen edeltäpäin." Hän pisti sormuksen taskuunsa.
Nyt olin vapautettu, sillä me menimme alas ja kaappi siirrettiin jälleen paikallensa. Vapaaherra Lothar von Claudiuksen laillisina perillisinä, herttuallisen perheen sivuhaarana astuivat veli ja sisar alas niitä rappuja, joita Charlotte epätoivossa ja tuskastuneena äsken astui ylös. Päivän selkeä oli nyt se arvoitus — minullekin — mutta kuinka oli herra Claudiuksen mahdollista punastumatta ja vakavasti kieltää totuutta? Ja kuitenkin: hän ei valhetellut, olipa asian laita sitte miten hyvänsä!
Charlotte otti viittansa, vaan pudotti sen jälleen peljästyneenä, riensi ikkunan luo ja avasi sen kiireesti.
"Mitä nyt on tapahtunut, herra Eckhof?" huudahti hän ulos.
Vanha kirjanpitäjä juoksi juuri hiekkakentän yli taloa kohti, Hän oli hatutta ja hänen tavallisesti rauhalliset kasvonsa näyttivät peljästyneiltä; hän oli silminnähtävästi hyvin liikutettu.
"Vedentulva on tapahtunut Dorotheenthalissa!" huudahti hän hengästyneenä. "Vähintään neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko Claudiuksen kauppahuoneelle! Kaikki meidän monenvuotiset istutuksemme ja laitoksemme ovat tulvan vallassa! Ettekö kuule hätäampumista? Ihmisiäkin on vaarassa!"
Dorotheenthal oli herra Claudiuksen oma maakartano, vanha, entinen aatelishovi, joka ynnä kylä oli vähäisessä, jotenkin syvässä laaksossa. Kauppahuoneen toiminta-ala oli enemmän Dorotheenthalin istutuksissa kuin kaupungin talon ympärillä puutarhoissa. Puitten kylvö oli tykkänään asetettu sinne ja erittäin olivat kalliit havupuut tuottaneet sille jonkinlaista kuuluisuutta. Siellä oli kaikenlaisia suuria kukkakenttiä ja monta ananas-, kämmekkä- ja kaktus-huonetta pienen linnan ympärillä. Muutamat pienet lammet ja jotenkin väkevä virta helpottivat sanomattomasti tätä suurta tointa; mutta nyt oli auttaja muuttunut pirulliseksi viholliseksi — lammit olivat paisuneet tavallisen vesirajan yli ja virta, joka oli rikkonut sulun, yhtyi nyt niihin, kuten Eckhof kertoi, ennenkuin katosi huoneesensa.
"Mikä onneton tapaturma!" huudahti Charlotte kalman kalpeana.
"Ah, joutavia! Mitäpä siitä niin peljästyt?" lausui Dagobert välinpitämättömästi olkapäitään kohottaen. "Eihän neljäkymmentätuhatta taaleria ole paljon Erkki sedän rikkauteen verraten? Hän voi kyllä sen vahingon kestää — ja lopuksi, mitä se meihin kuuluu? Hänen oma asiansa se on — meidän perintömme ei vähenny siitä äyriäkään! Hänen otsansa pysyy luultavasti ryppyisenä muutaman päivän ja matkarahat, jotka huomenna saan, eivät arvattavasti ole runsaat. No niin — olisihan minun täytynyt tyytyä niihin, vaikka kaikki täällä olisi tavallisessa järjestyksessä."
Viimeisiä sanoja tuskin kuulin. Charlotte juoksi ulos ja minä hänen kanssansa. Ihmisiä oli vaarassa! Oi miten surkealta se kuului! Minä tahdoin tarkempia tietoja enkä voinut jäädä yksin Karolinenlustiin. Charlotte tarjosi minulle käsivartensa ja niin riensimme sateen lakkaamatta meitä kastellessa kuohuilevan joen ylitse ja vedestä valuvia käytäviä myöten katurakennukseen.
Siellä täällä juoksi puutarharenki peljästynein kasvoin tien ylitse ja jo kaukaa kuulimme muurin takaa sekavia ääniä ja huutoja. Melkein kaikki työväki oli koossa pihalla, kun saavuimme sinne, ja porstuan edessä seisoivat herra Claudiuksen vaunut. Hän itse astui samassa portaille sadenuttuun puettuna ja hattu kädessä. Oli ikäänkuin rauhoittava voima lähtisi hänen ihan tyvenistä kasvoistansa: melu loppui heti. Hän lausui muutamia käskyjä; ei vähintäkään kiirettä eikä malttamattomuutta näkynyt hänen tyvenistä, jaloista liikunnoistansa. Siinä näkyi, että tuo valkea, vakava pää pysyi suorana kaikissa elämän kohtauksissa.
Meidän saavuttuamme väistyi väki syrjälle antaaksensa meille tietä; minä riipuin vielä Charlotten käsivarressa. Samassa näki herra Claudius meidän tulevan pihan ylitse ja melkein kuin peljästyi, sillä salaman nopeasti lensi hänen otsansa ryppyihin; hän veti kulmansa yhteen ja niiden alta kohtasi minua pitkä, rankaseva katse. Minä loin silmäni alas ja vedin käteni kumppalini kainalosta.
"Setä, tämä on suuri vahinko!" huudahti Charlotte astuen hänen luoksensa kynnykselle. "Niin", vastasi hän yksinkertaisesti, muuta lisäämättä. Sitte kääntyi hän sisälle etehiseen, jossa neiti Fliedner seisoi.
"Hyvä Fliedner, pitäkää huolta, että neiti von Sassen heti saa kuivat vaatteet! Minä jätän hänet teidän suojeltavaksenne!" käski hän tavallisella tyvenellä tavallaan, osoittaen likaisia, ihan märkiä atlaskenkiäni ja läpimärkää leninkiäni. Mutta kasvoihini hän ei enää katsonut.
Hän astui nopeasti vaunuihin ja tarttui ohjiin.
"Ottakaa minutkin Dorotheenthaliin, setä!" huudahti Dagobert, tullen samassa kirjanpitäjän kanssa puutarhan portista.
"Ei ole tilaa enää, kuten näet", vastasi herra Claudius lyhyesti ja viittasi muutamille työmiehille, jotka Eckhofin kanssa istahtivat vaunuihin; he olivat Dorotheenthalista.
Vaunut pyörivät pois ja neiti Fliedner tarttui käteeni, viedäksensä minut huoneesensa. Charlotte tuli meidän perässämme.
"Niin, te olettekin märkä kuin pesty kissanpoika", lausui hän minulle, neiti Fliednerin noutaessa minulle kuivia vaatteita. "Kummallista, että setä sen huomasi tämmöisenäkin hetkenä, jolloin hänen kaupustelijasielunsa kadottaa tuhansia!"
"Siitähän juuri voitte huomata, ett'ei hänellä ole kaupustelijasielua", vastusteli neiti Fliedner. Hänen lempeät kasvonsa olivat kalpeat peljästyksestä ja nyt näkyi katkera juovakin hänen suupielissänsä. "Minä olen usein pyytänyt teitä, Charlotte, vapauttamaan korviani tuommoisista kovista jo ansaitsemattomista lauseista; minä en todellakaan voi niitä kärsiä."
"Vai niin! Mutta olettehan ääneti ja teistä on ihan luonnollista, että setä teidän kuultenne pitää minulle nuhdesaarnoja ja kauheassa tyvenyydessään käyttää itseään epäkohteliaasti minua vastaan!" huudahti Charlotte kiivaasti. "Jos hän edes olisi kunnioitettava harmaapäinen vanhus, niin kärsisin sen helpommin; mutta ylpeyteni kohoaa tuota miestä vastaan, jolla veljeni ja minun suhteeni on vähemmin etua vanhemmuudesta kuin mahtavammuudesta. Hän menettelee julmasti kanssamme!"
"Se ei ole totta", vastasi neiti Fliedner vakaasti. "Hän vastustaa ainoastaan senkaltaisia haluja, joita hän ei kärsi. Jos käyttäydytte omavaltaisesti ja kiittämättömästi, niin täytyy teidän nöyrästi ottaa vastaan nuhteita. Tänään on taasen jotakin tapahtunut, jonka olisitte voineet estää. Herra Claudiuksen ollessa ruhtinattaren kanssa kasvihuoneissa, oli nikkarimme ottamassa mittaa kaikista teidän huoneen ikkunoista; hän sanoi teidän tilanneen luukkuja."
"Niinpä niin! Minä olen kauan kyllä sallinut päivän paahtaa arkaa ihoani", keskeytti häntä Charlotte uhkamielisesti. "Päivän puolisissa huoneissa täytyy olla luukut."
"Aivan oikein; mutta olisi ollut kohtuullista, jos ensin olisitte puhuneet siitä herra Claudiukselle. Tämä onhänentalonsa ja te menetättehänenrahaansa."
"Taivaan Jumala,kerranhantoki päivä koittanee, jolloin ei minun enää tarvitse kuulla näiden kahleiden kalisevan!" huudahti Charlotte innoissansa.
"Kentiesi te kerran vielä sitä tahtoisitte", vastasi neiti Fliedner sangen tyvenesti.
"Luuletteko niin, hyvä rakas neiti?" Nuoren naisen pilkallinen ääni kuului oikein kauhealta minun korvissani. "Se oli mieltä masentava ennustus! Kuitenkin olen kylliksi rohkea toivomaan, ei, varmaan odottamaan, että sallimus on minulle suosiollisempi ja määrää minulle paremman kohtalon."
Hän meni oven luo.
"Ettekö tahdo juoda teetä minun kanssani?" kysyi neiti Fliedner niin ystävällisesti ja rauhallisesti, kuin ei katkeraa sanaakaan olisi lausuttu. "Minä valmistan sen kohta; onhan minun vastaaminen neiti von Sassenin terveydestä ja minun täytyy siis koettaa estää mahdollista vilustumista!"
"Kiitoksia!" lausui Charlotte kylmästi olkapäänsä yli, avatessaan oven. "Minä tahdon olla kahdenkesken veljeni kanssa. Lähettäkää teekeitin ylös, mutta pieni hopeinen; minä en enää tahdo juoda messinkisestä, vaikka Dörte kirkastaisikin sen kullankiiltäväksi. Hyvästi, prinsessani!"
Charlotte lukitsi oven ja riensi kuuluvin askelin rappuja ylös. Melkein heti sen jälkeen kaikui kova pianon soitto muuten hiljaisessa talossa.
Vanha neiti säikähti. "Oi Jumala, miten sydämettömästi!" mumisi hän itsekseen. "Jokainen ääni koskee kipeästi tuskastuneesen sydämeeni."
"Minä menen pyytämään häntä lakkaamaan!" lausuin lähestyen ovea.
"Ei, ei, älkää tehkö sitä!" pyysi hän pidättäen minua tuskastuneena, "Hänen tapansa on semmoinen, kun hän on suuttunut; antakaamme hänen siis olla; mutta tänään, tänä tuskallisena hetkenä — mitähän väki ajatellee hänestä! He luulevat häntä jo ennakoltakin paljoa kovasydämisemmäksi, kuin hän todella onkaan", lisäsi neiti huolestuneena.
Hän vei minut sohvan luo ja pyysi minua istumaan sen pehmeille höyhentyynyille. Toisessa tilaisuudessa olisi ollut erittäin hauska miellyttävässä vanhanaikuisessa huoneessa. Teekeitin hyräili; tuuli kiiti huoaten tyhjiä katuja pitkin ja sadepisarat valuivat lakkaamatta alas ikkunaruutuja myöten. Tyytyväisesti nyykytteli ijankaikkisesti hymyilevä kiinalainen mandariini päätään lasikaapissa, äkäinen pikku villakoira makasi laiskana ja tyytyväisenä pienellä tyynyllänsä. Mutta neiti Fliedner valmisti voileipiä vapisevin käsin — minä huomasin sen aivan hyvin — ja Dörte vanha keittäjä, joka par'aikaa toi sisälle laudallisen vasta paistettua leipää, kysyi levottomasti huoaten: "Mitenkähän lienee Dorotheenthalissa, neiti Fliedner?"
Minun sydämeni sykki sanomattomasta levottomuudesta. Tulin äärettömän tuskalliseksi muistellessani herra Claudiuksen lähteneen suuttuneena luotani ja minun täytyi tuskakseni lakkaamatta sitä muistella. Oi, miten lapsellisen itsepäiseltä näytinkään hänen silmissänsä, kun tulin pihaan pitäen Charlottea käsivarresta! Ja kuitenkin piti hän huolta minusta, huolta tämmöisestä mitättömästä olennosta, vieläpä semmoisenakin hetkenä, jolloin suuri vahinko tapahtui hänelle! Hampaani kalisivat hiljaa ja väristen tunkeuduin syvemmälle sohvan kulmaan. Neiti Fliednerin innokkaasta pyynnöstä join kuitenkin kupillisen teetä, mutta vanha neiti itse ei nauttinut mitään, hän vaan äänettä istui vieressäni.
"Onko herra Claudiuskin vaarassa tuolla ulkona?" kuului viimein huuliltani.
Neiti Fliedner kohotti olkapäitään. "Minä varon hänen olevan — kauheata siellä lienee olla — vedenhätä on melkein pahempi valkeanvaaraa, eikä herra Claudius täänkaltaisessa tilaisuudessa muistele itseään. Mutta, lapseni, hän on Jumalan kädessä!"
Se ei ensinkään mieltäni huojentanut. Olinhan usein lukenut uponneista ihmisistä — viattomista ihmisistä, jotka eivät olleet mitään rikoksellista tehneet — ja vaivasihan murha Claudiuksen omaatuntoa! Oliko murhaajakin Jumalan kädessä? Tuskani pakotti minun välttämättömästi ilmasemaan ajatukseni.
"Onhan hän syypää ihmisen kuolemaan", kuiskasin vaivaloisesti ylöskatsomatta.
Neiti Fliedner säikähti ja ensi kertaa näin hänen lempeät silmänsä säihkyvän syvimmästä vihasta.
"Kauheata! kuka on sitä jo teille kertonut? Ja vieläpä noin säälimättömällä tavalla?" huudahti hän liikutettuna. Hän nousi seisomaan ja astui hetkeksi ikkunan luo; sitte istahti hän viereeni ja otti molemmat käteni omiinsa.
"Tiedättekö enemmän siitä asiasta?" kysyi hän levollisempana.
Minä pudistin päätäni.
"Vai niin, no sitte lienee teidän elämän ja maailman menoista tietämätön mielenne kuvaillut jotakin hirveätä — minä voin elävästi uskoa sen — Erkki parka! Se on todellakin hänen elämänsä synkin tapaus; mutta, lapseni, hän oli silloin nuori, tuskin yhtäkolmatta vuotta vanha ja sen lisäksi innokas, tuntehikas mies. Hän lempi naista, joka oli hänelle niin rakas, niin rakas — no, siitä ei minun tarvitse sen enempää kertoa. Hänellä oli vielä ystävä, joka oli hänen uskottunsa, ja jonka hän monta kertaa oli pelastanut häviöstä suurilla uhrauksilla. Eräänä päivänä huomasi hän, mitään edeltäkäsin aavistamatta, naisen ja ystävän häntä pettävän, molempien olevan kavalia ja uskottomia. Kiivas kohtaus tapahtui heidän välillänsä ja sanoja lausuttiin, jotka miesten kauhean tavan mukaan ainoastaan voi verellä sovittaa. He taistelivat kaksintaistelun katalan rouvan tähden; ystävä —"
"Nuori Eckhof!" keskeytin minä nopeasti.
"Niin kirjanpitäjän poika — hän sai luodin olkapäähänsä ja herra Claudius sangen pahan haavan päähänsä, hänen silmiensä heikkous sai siitä alkunsa. Eckhofin haava ei itsestään ollut vaarallinen, mutta hänen jo ennakolta turmeltunut ja heikonnut ruumiinsa ei sitä kestänyt. Moniviikkoisen sairauden perästä kuoli hän, vaikka mainioimmat lääkärit häntä hoitelivat."
"Ja rouva, entäs rouva?" keskeytin häntä taasen.
"Niin rouva, rakas lapseni, lähti Pariisista jo aikoja ennen herra Claudiuksen parantumista; hän lähti matkaansa erään englantilaisen kanssa."
"Hän oli syypää herra Claudiuksen sairauteen, eikä tullut anteeksi pyytämään ja häntä hoitamaan?"
"Tyttäreni, rouva oli näyttelijätär; verisen uhrauksen katsoi hän kauneutensa ylistämiseksi eikä ollenkaan pitänyt velvollisuutenaan rukoilla anteeksiantamusta ja vielä vähemmin parantaa hänen haavojansa hienoilla käsillään. Kohta parantumisensa jälkeen palasi herra Claudius kotiin. Hänen veljensä oli — kuollut ja jättänyt paljon toimia perillisellänsä. Pitkän poissa olon perästä näin hänet siis jälleen — en koskaan koko eläessäni ole nähnyt kenenkään kärsivän niin kauheasti, kuin tämä, sielunsa pohjasta liikutettu nuorukainen kärsi."
"Oliko hän kovissa omantunnon vaivoissa?"
"Niitä hänellä vähemmän oli, vaan hän ei voinut unhottaa rouvaa. Ikäänkuin mieletönnä juoksi hän tunnittain puutarhojen lävitse tahi soitti hän hurjasti pianoa."
"Vakava ja tyven herra Claudiusko?" kysyin minä hengetönnä kummastuksesta.
"Hän ei ollut semmoinen silloin. Hän etsi rauhaa ja surunsa lievitystä soitannosta ja miten hyvästi hän soitti! Minä käsitän aivan hyvin Charlotten 'matkimisen' häntä usein tuskastuttavan. Hän ei kestänyt pitkää aikaa täällä. Vielä vuoden matkusteli hän ympäri, sitte palasi hän tykkänään muuttuneena ja rupesi vakaana, ankarana, hiljaisena miehenä, jommoisena te häntä tunnette, kauppatoimensa esimieheksi. Minä en sen jälkeen enää ole kuullut hänen soittavan, en ole koskaan sittemmin kuullut kiivasta sanaa hänen suustansa enkä huomannut äkkipikaista liikuntoa. Hän oli taistellut toisella tavalla kuin veli, joka sielunsa suruineen menetti henkensä. Hänen voimakas henkensä antoi hänen löytää parhaan parannuskeinon — työn. Ja niinmuodoin tuli hän siksi, mikä hän nyt on, työntekijäksi sanan oikeimmassa merkityksessä, lujaksi luonnoksi, joka säännöllisyydessä ja nerollisuudessa näkee ihmisen parhaan lääkkeen ja sen vuoksi tahtoo sitä kaikkialla käyttää."
Neiti Fliedner puhui niin elävästi, ett'en olisi voinut uskoa sitä hänestä, tosin kyllä aina miellyttävästä, mutta myöskin harvapuheisesta neidestä; silminnähtävästi oli hän erittäin innoissansa. Ja minä istuin hänen vieressänsä ja katselin, henkeäni pidättäen, tuntemattomaan maailmaan: miten ihmeellinen oli minusta miehen innokas ja palava rakkaus naista kohtaan! Lempisatuni vaalenivat ja kadottivat lumousvoimansa tämän tositapauksen rinnalla. Ja mies, joka ei voinut unhottaa uskotonta rouvaa, joka kadottamisen tuskasta mieletönnä syöksi puutarhojen lävitse, oli siis herra Claudius — voiko hän todellakin tuntea mitään niin syvästi?
"Rakastaneeko hän vieläkin sitä rouvaa?" keskeytin minä hiljaa äänettömyyden.
"Lapseni, sitä en voi teille sanoa", vastasi vanha neiti hymyillen. "Luuletteko todellakin kenenkään tietävän, mitä herra Claudiuksella on mielessä? Tunnettehan te itse hänen katsantonsa ja käytöksensä ja sanotte niitä vakaviksi ja tyveniksi. Hänen sielunsa on kaikille suljettu kirja. Paitsi sitä en voi uskoa sitä mahdolliseksi; täytyyhän hänen halveksia sitä kavalaa rouvaa."
Jo oli pimeä. Neiti Fliedner oli hetken aikaa sitte avannut ikkunan, sentähden, että huone oli niin helteinen; sade oli jo tauonnut. Täällä syrjäisellä kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäisimmillä kaduilla, joilla liike oli vilkkaampi, kuului humina milloin enentyvän, milloin vähentyvän. Kadun toisella puolella sytytettiin kaasuliekki toisensa perästä. Ne kuvastuivat kadun vesilätäköissä ja näyttivät meille, miten mustina ja uhkaavina pilvet vielä peittivät taivaan ja riippuivat kaupungin yli. Huoneesenkin, jossa me äänettöminä istuimme vierekkäin, loisti niiden heikko valo ja minä pyysin neiti Fliedneriä jättämään lampun sytyttämättä, sillä olihan meillä kirkasta kyllä, vaikka oikeastaan pelkäsin katsella häntä silmiin, sillä minä tiesin hänen olevan tuskaisena ja liikutettuna.
Silloin kuului kovia askeleita katuvierustalta ja ikkunan alta tunkeutui kertova ääni meidän luoksemme: "Eräs rampa rouva ei voinut pelastua, vaan on hukkunut! Siellä lienee kauheata!"
Me kavahdimme seisomaan ja neiti Fliedner alkoi lakkaamatta kävellä edestakaisin. Etehisestäkin kuului jo puhetta. "Eikö vielä ole uutisia Dorotheenthalista?" kuulimme Charlotten käsipuita vastaan nojautuneena huutavan alas samassa kun neiti Fliedner avasi ovensa. "Meidän väestämme ei ketäkään ole palannut", vastasi vanha Erdmann. Hän seisoi palvelijoitten keskellä ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta. "Mutta toiset kertovat siellä olevan hirveätä", jatkoi hän, "ja meidän herramme on ensimäinen pelastamassa — Jumala varjelkoon, hän ei kysy, kaatuuko tuommoinen pähkinänkuoren tapainen kapine kuin hänen pieni ruuhensa! Onhan siellä muutakin pelastukseen kykenevää väkeä! Jospa hän olisi edes vähän varovaisempi! Herttuankin sanotaan siellä olevan."
"Kuinka, hänen herttuallinen korkeutensako itse?" huudahti Dagobert alas.
Erdmann myönsi. Yliovi lyötiin kiinni; mutta heti kohta tuli herra luutnantti alas — käski satuloida hevosensa ja lennätti pois — kaunis Tankred — miten kurjalta hän nyt näytti minusta!
Minä hiivin jälleen sohvan kulmaan, neiti Fliednerin istahtaessa ikkunan komeroon. Minä en voinut muistella muuta kuin vettä, miten se raivoisasti syöksi eteenpäin hukuttaen kaikki ihmiset, jotka eivät voineet pelastaa itseänsä. Kuinka kauheata hukkua kuohuileviin vaahtoisiin aaltoihin! Mutta "herra Claudius ei huoli, kaatuuko pieni pähkinänkuori", kuten Erdmann vanhus vakuutti; hän ei luultavasti rakastanut maailmaa, ihmisiä eitä omaa elämätänsä ja siihen oli hänellä syytä. Rouva, jota hän ei voinut unhottaa, oli ollut uskoton; kavalat olivat veli ja sisar, kavala vanha kirjanpitäjä, ja minäkin, jolle hän aina osoitti niin paljon hyvyyttä, minäkin olin viekas ja olin muutama tunti sitte ilmaissut kumoomattomimpia todistuksia häntä vastaan. Neiti Fliedner yksin piti hänen puoltansa; minä katsahdin melkein kateellisesti ikkunan komerossa istuvaa, pientä, sievää olentoa; hänellä oli puhdas omatunto, hän ei koskaan ollut tehnyt isännällensä pahaa, eikä hänen tarvinnut katuvaisesti nuhdella itseään pahasta käytöksestä, jos — aallot lainehtisivat jalon vaaleahiuksisen pään ylitse. Olin melkein kiljahtaa sitä kuvaillessani, mutta purin hampaitani ja rupesin jälleen tuskallisesti lukemaan jokaista kuuluvaa askelta, jokaista kaukaista vaunujen jytinää.
Niin kului tunti tunnin perästä. Ei isänikään ollut vielä palannut. Neiti Fliednerin käskystä oli Erdmann ollut kuulustelemassa Karolinenlustissa. Melu ei vielä ollut tykkänään tauonnut liikutetussa kaupungissa, mutta oli jo vähentynyt. Sydänyö lähestyi. — Silloin pyörivät vaunut muurikadulle. Neiti Fliedner kavahti pystyyn, hiljaa huudahtaen sekä ilosta että pelosta ja minä juoksin lentäen etehisen lävitse ja avasin pihan oven. Melkein läpitunkematon pimeys vallitsi ulkona, mutta minä riensin sokeasti pihalle ajavia vaunuja kohti.
"Herra Claudius, oletteko itse siellä?" huusin vapisevin äänin.
"Olen", kuului kuskinistuimelta.
"Jumalan kiitos!" Minä painoin kädet sydämelleni, luulin sen pakahtuvan vapaasti hengähtämisestäni, kun vaara oli ohitse.
Nyt riensivät palveliat kaikkialta ja ympäröivät vaunut. Herra Claudius astui alas.
"Onko turmio todellakin niin suuri, herra Claudius?" kysyi Erdmann. "Todellakin neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko, kuten Schäfer sanoo?"
"Vahinko on suurempi — kaikki on hävitetty; saamme alkaa Dorotheenthalissa uudestaan. Minä vaan surkuttelen havupuitani — ei ainoatakaan ole enää", lausui hän liikutettuna. "No, kaikki ne voi hankkia uudestaan aikaa myöten; mutta tässä" — hän vaikeni ja avasi vaununoven.
Hän auttoi varovaisesti jonkun alas vaunuista. Useitten sytytettyjen lamppujen valo lankesi nyt etehisen ovesta nuoreen neitoon, joka puoleksi riippuen herra Claudiuksen käsivarressa, astui alas. Suonenvedontapainen nyyhkiminen tärisytti hentoa, eteenpäin kumartunutta olentoa ja peittämättömät hiukset riippuivat epäjärjestyksessä ja hajallaan kauniitten, mutta kauheasta tuskasta vääristyneiden kasvojen ympäri.
"Hänen äitinsä on hukkunut", kuiskasi hänen seurassansa tullut väki.
Herra Claudius kiersi lujemmin käsivartensa tytön ympäri ja saattoi hänet etehiseen. Hän sattui minuun pimeässä — ja hänen vaatteensa olivat läpimärjät.
Neiti Fliedner seisoi ylimäisellä portaalla ojentaen hänelle molemmat kätensä; en kuullut, mitä herra Claudius hänelle sanoi; äkkinäinen, selittämätön ujouden ja tuskan tunne karkoitti minut heidän läheisyydestänsä etemmäksi, mutta minä näin vanhan neidon lempeästi ja hellästi tarttuvan itkevän tytön käteen ja taluttavan häntä sisälle. Herra Claudius viipyi vielä tuokion aikaa etehisessä puhuen Charlotten kanssa. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän ikäänkuin etsien katseli ympärillensä — oliko hän siis kuullut ääneni ja tahtoiko hän täten tulla vakuutetuksi, olinko minä, johon hän oli niin suuttunut, todellakin siellä. Mikä hullu ajatus! Hänellä oli tärkeämpää mietittävänä — kuinka paljon kurjuutta olikaan hän nähnyt tänään ja kuinka paljon vaikeuksia olikaan hänellä taasen uudestaan voitettavana! Eikö hän nyt tuonut syvästi sortunutta orpoa tyttöraukkaa kotiinsa, ottanut häntä luoksensa sydämellisen hellästi ja sääliväisesti? Hän ei varmaan ollut yhtä kiittämätön kuin minä; hän ei lykännyt suojelevaa kättä luotansa; luottavaisesti turvasi hän hänen tukevaan käteensä. Ja sitte muistelisi hän vielä arolta tullutta, uppiniskaista lasta? Ei suinkaan!