Hän astui taasen portaita alas, seisahtui ovessa ja katseli tarkkaan ympärillensä pimeään. Sillä välin oli herrakin astunut alas vaunuista ja meni hänen luoksensa — minä tunsin hänet isäkseni. Kummastuneena näin hänen ojentavan herra Claudiukselle, halveksitulle "kauppiaalle", mitä ystävällisimmästi kätensä ja mitä hartaimmin häntä kiittäen, jättävän hänet hyvästi. Puutarhassa hiivin hänen luoksensa ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän oli siitä erittäin hämillään ja hänen oli erinomaisen vaikea käsittää, "että hän näin myöhään yöllä näki pikku kyyhkysensä ulkona". Hän oli seurannut herttuaa Dorotheenthaliin ja sitte palannut sieltä herra Claudiuksen vaunuissa. Mennessämme Karolinenlustiin kertoi hän vedentulvasta ja herra Claudiuksesta.
"Minkälainen mies! Herttua oli innostunut nähdessään hänen kylmämielisyyttänsä ja neuvokkaisuuttaan ja vakavaa arvokkaisuutta, jolla hän kärsi vahinkonsa. Minä olen tähän saakka luullut miehen eläväksi luvunlaskun esimerkiksi — siitä täytyy minun pyytää häneltä anteeksi!"
Niin, minkälainen mies! "No, kaikki voi hankkia uudestaan aikaa myöten, mutta tässä" — niillä yksinkertaisilla sanoilla vertasi hän oman äärettömän vahinkonsa nuoren tytön onnettomuuteen. Ja hän olisi numero-setä, jääkylmä rahamies? Ei, vaan "työntekijä sanan oikeimmassa merkityksessä", joka ei tehnyt työtä halvan voiton tähden, mutta sentähden että "huomasi säännöllisyyden ja nerollisuuden olevan ihmisen parhaan lääkkeen". Ah, nyt jo rupesin ymmärtämään häntä paremmin!
Sinä yönä en enää mennyt levolle. Minä istahdin ikkunankomeroon ja odotin päivän koittoa. Puitten takaa koittavan päivän kuluessa tahdoin alkaa uutta elämää.
Seuraavana päivänä iltapuolella otin minulle uskotun puutarhan avaimen ja menin sveitsiläistaloon: Minä tiesin pikku Gretchenin isän olevan opettajan K:n korkeammassa tyttökoulussa — hän kyllä oli auttava minua tulemaan toiseksi ihmiseksi. Pitkää esittelemistä ei tarvittu. Rouva Helldorf tunsi minut heti kohta. Kuten myöhemmin sain kuulla, oli vanha Schäfer tarhuri jo kertonut paljon "oppineen herran" kesyttömästä, kummallisesta lapsesta, joka niin äkkiarvaamatta oli tulla tipahtanut Karolinenlustiin, ja pikku Kreetta kavahti minulle kaulaan. Taannoisesta tapauksesta puutarhassa, johon minä olin syypää, ei lausuttu sanaakaan.
"Tahdotteko opettaa minua?" kysyin yliopettaja Helldorfilta, joka korjaeli äärettömän suurta kirjoitusvihko-kasaa. "Minä tahtoisin oppia, oppia niin paljon kuin vaan mahtuu päähäni! Olenhan jo koko vanha tyttö, enkä taida edes oikein kirjoittaa." Hän hymyili ja hänen suloinen pikku rouvansa samoin, ja me päätimme lujasti, että minä saisin käydä kuin heidän oma lapsensa heidän perheessänsä ja saisin joka päivä vähintään kolme oppituntia. Sen päätöksen kerroin minä neiti Fliednerille, joka hyväksyi sen kokonaan ja lupasi minun pyynnöistäni toimittaa kaikki siihen kuuluvat raha-asiat. Siis ei minun tarvinnut sentähden mennä herra Claudiuksen kirjoitushuoneesen.
Siitä alkaen tein minä väsymättä ahkerasti työtä. Tosia lensi kynä alussa usein pöydän alle ja minä juoksin kuumentunein päin kyynelsilmin metsään; mutta minä palasin myöskin huoaten takaisin, otin pienen terästirannin hitaasti lattialta ja rupesin jälleen maalaamaan, kunnes kopioiminen tykkönään oli tarpeeton ja somat, vakavat, paperille piirretyt kirjaimet tulivat ajatusten eloon saattajiksi. Silloin aukenivat silmäni ja minä käsitin entisen tietämättömyyteni! Minä edistyin opettajani iloksi sanomattoman nopeasti ja sitte lisääntyivät alussa harvat oppiaineeni laululla ja soitannollakin, joissa luonnollinen taipumukseni oli minulle suureksi avuksi. Kohta seisoin minä pianon vieressä laulaen kaksiäänisiä lauluja nuoren Helldorfin kanssa.
Se seurustelu sveitsiläis-talossa, vaikka isäni sen hyväksyi ja neiti Fliedner sekä herra Claudius sitä julkisesti suojelivat, oli eräille henkilöille malka silmässä. Eckhof raivosi ja Charlotte oli kummallisen kiukkuinen ja vihastunut. Minä sain sieltä likempiä tietoja vanhan kirjanpitäjän ja hänen tyttärensä välisestä eripuraisuudesta. Helldorf oli lukenut jumaluusoppia ja jo ylioppilaana kihlannut Anna Eckhofin. Vanha salapyhäinen oli suostunut tähän liittoon sillä ehdolla, että nuori mies lopetettuaan oppimääränsä, lähtisi nuoren rouvansa kanssa Itä-Indiaan lähetyssaarnaajaksi, — mutta tietysti evankelisen uskonlahkon sääntöjä ankarasti noudattavana saarnaajana. Se määräys tuntui sulhosta yhä raskaammalta, hän kieltäytyi viimein sitä täyttämästä ja ilmaisihe kaiken ulkokultaisuuden ja tekopyhän lavertelemisen jyrkäksi vastustajaksi. Lisäksi selitti lääkäri nuoren morsiamen ruumiinrakennuksen liian heikoksi kestämään lähetyssaarnaajan vaimon vaivaloista ja puutteellista elämää. Vanhusta ei se lepyttänyt; hän hurjasti väitti Herran kyllä suovan tyttärelle armonsa kautta siihen voimaa, ja ell'ei niin kävisi, menisi hän Jumalan luo pyhän kirkon oikeana ja valppaana soturina. Kun Helldorf lujasti pysyi kiellossansa eikä tahtonut luopua armaastansa, hylkäsi isä tyttärensä.
Aivan selvästi käsitin minä ukon vihan, kun muuri sillä tavoin revittiin alas sveitsiläistalon ja hänen hallitsemansa alan väliltä, mutta mistä syystä katseli Charlotte epäsuosiollisesti seurustelemistani opettajan perheen kanssa? Suuttuneena sanoi hän minulle vasten silmiä, ett'ei hän käsittänyt, kuinka herra Claudius taisi uskoa valtatien varrella olevan portin avaimen minun huolimattomiin lapsenkäsiini; pian pääsisivät muka kaupungin kaikki kerjäläiset tulvaamaan puutarhaan. Hän moitti minun tulleeni siitä saakka inhottavan ylpeäksi, kun rupesin harjoittamaan sekä lukemista, että kirjoitusta; "ihastuttavan luonnollisesta aron prinsessasta" ei enää löydy jälkeäkään ja kähäröitäni olin muka ruvennut järjestämään jotenkin paljoa teeskenteleväisyyttä ja kiekailevaisuutta osoittavalla tavalla. Vielä vihaisemmaksi ja pisteleväisemmäksi tuli hän alotettuani soitantoa ja laulua harjoittamaan. Useasti tapasin hänet muurin takana, kun oppitunnin perästä palasin kotiin; säihkyvin silmin, mutta kuitenkin melkein loukkaavan välinpitämättömästi sanoi hän pienen linnun voivan ylpeillä sangen kimakasta äänestään, josta hän oli vaan ohitsemennen kuullut muutamia säveleitä; mutta kun eräänä sunnuntaina iltapäivällä laulukumppalini, nuori Helldorf saatti minut puutarhan portille asti; hyökkäsi hän esiin pensastosta ja rupesi lakkaamatta nauramaan, silloin tällöin ivallisesti kysyen: "Saanko luvan onnitella, neiti von Sassen?"
Minä annoin hänen olla, kun en todellakaan käsittänyt hänen käytöstänsä. Muuten hillitsi hän itseään ilmoittamattoman salaisuuden suhteen paljoa paremmin kuin mitä olisin voinut uskoa. Ainoastaan kahdessa kohdassa ilmaantui hänen enentynyt ylpeytensä selvemmin: hän ei nimittäin milloinkaan enää tullut aterialle muuten kuin puettuna sihisevään silkkiin ja lisäksi näytti hän kaikissa tilaisuuksissa ylenkatsettansa porvarisäätyä kohtaan. Enimmiten sai nuori Helldorf sitä tuta, sillä herra Claudius kutsui häntä yhä useammin perheesensä. Hän kohteli nuorta miestä kylmästi ja epäkohteliaasti, joka usein suututti minua, liiatenkin kun vähitellen puhdas sisarellinen rakkaus häneen oli syntynyt minussa. Suureksi mielihyväkseni ylenkatsoi nuori mies tykkänään hänen käytöstänsä. Hän ei ollut huomaavinaankaan ylpeätä loukkaavaa naista. Minulla oli usein tilaisuutta huomata se, sillä minäkin otin enimmiten osaa Claudiuksen pieniin pitoihin, mutta kuitenkin aina isäni seurassa. Hänen ja herra Claudiuksen välillä oli sangen vilkas seurustelu saanut alkunsa. Herra Claudius tuli hyvin usein kirjastoon, jota hän ei ennen koskaan tehnyt, ja isäni puolestaan meni iltaisin tähtitorniksi valmistettuun huoneesen. Pienissä teepidoissa olivat he aina yhdessä. He näkyivät sangen paljon mieltyneen toisiinsa; mutta he eivät koskaan, vaikka usein kuuntelin heidän puhettansa, koskeneet muistoraha-seikkaan. Herra Claudiuksen ja minun keskinäinen välimme ei kuitenkaan vähääkään muuttunut. Päinvastoin kartoin häntä entistä huolellisemmin, sillä olihan tuo onneton salaisuus välillämme. Tammikuussa, Dagobertin palatessa, oli asia ratkaistava; kuinka kamala olisinkaan ollut, jos olisin teeskennellyt ystävyyttä ja luottamusta, ennenkuin herra Claudius saisi tietoa asiasta! Ja vielä toinenkin seikka ujostutti ja peljätti minut hänen läheltänsä. Usein, katsahtaessani ylös, jutellessani toisten kanssa, huomasin hänen silmänsä, oikein tuskallisen miettiväisesti, olevan luodut minuun; minä tiesin aivan hyvin miksi: Hän näki valheen yhä vielä tahraavan otsaani. Veri syöksi kasvoihini ja synnytti taasen minussa entisen uhkamielisyyden ja uppiniskaisuuden. Hän ei näkynyt odottaneen toisenlaista käytöstä minulta. Hän ei sanallakaan muistuttanut minua Ilsen antamasta holhoojaoikeudesta, vaikka minä tiesin hänen, kuten alusta asti, pitävän huolta töistäni ja toimistani ja sitä paitsi minun tietämättäni joutuneen yhteyteen opettajan kanssa, jonka itse olin valinnut. Hän piti uskollisesti Ilselle annetun lupauksensa, vaikka se aikaa myöten olikin tuleva hänelle vaivaloiseksi ja tukalaksi. Nähdessäni hänen lempeän vakavana ja moittimattoman arvokkaana kävelevän vieraittensa joukossa, tuskastuin usein sanomattomasti, kun häntä uhkaava salaisuus muistui mieleeni. Voineekohan hän puollustaa itseään sen ilmi tullessa?
Niin kului kolme kuukautta. Minä ylpeilin vakavasta kauniista käsialastani, jonka avulla jo olin salaa kirjeenvaihdossa Kristina tätini kanssa. Hän oli innokkaasti kiittänyt minua lähettämästäni rahasta ja kertonut aikovansa lähteä Dresdeniin lääkärien hoidettavaksi, lujasti toivoen saavansa äänensä takaisin. Hänen vakuutuksensa mukaan olin muka hänen pelastajansa, suojelusenkelinsä ja ainoa olento, joka enää sääli häntä, kovasti koetettua rouva raukkaa. Hän lausui lakkaamatta toivovansa kerran saada sulkea minut syliinsä. Se kirjeenvaihto liikutti minua niin syvästi, että eräänä päivänä ujosti yritin puhua isäni kanssa onnettomasta tädistäni. Isä kavahti seisoalleen, kieltäen minua koskaan enää puhumasta hänestä ja lausui suuttuneena, ett'ei hän ymmärtänyt, miten Ilse oli antanut sanankaan tästä synkästä perhejutusta tulla minun tietooni. Tätini yhä useammin saapuvat kirjeet saattoivat minut siis sangen levottomaksi, vaan minä en kuitenkaan hennonnut jättää niitä vallan vastaamatta.
Vähitellen sain kokea toisiakin huolia. Minä, joka en muutamaa kuukautta ennen vielä tietänyt, mitä raha oli, minä luin nyt levottomasti jokaista groshenia, sillä — sitä puuttui usein. Minä olin iloisesti ja hiukan taitavastikin hoitanut pientä talouttamme; joka ilta oli pieni teepöytä kirjastossa, mukavuus, jota isälläni ei ollut moneen vuoteen ollut; mutta että meidän myöskin kerran täytyi maksaa kaikki, sitä en minä käsittänyt, ennen, kuin palvelusneitini laski eteeni pitkän luettelon kaikenlaisista ostoksista.
"Rahaa!" huudahti isäni kavahtaen pystyyn papereistansa, kun minä viattomasti annoin hänelle rätingin. "Lapseni, minä en käsitä — miksi sitte?" Hän tunnusteli etsien liivinsä ja nuttunsa sivutaskuja. — "Minulla ei ole, Leonoraseni!" selitti hän olkapäitään nykähyttäen, avuttoman ja tuskallisen näköisenä. "Kuinka — äskenhän maksoin ravintolan päivällisrätingin?"
"Maksoitte, isä. Mutta tämä on illallisista", sammalsin minä hämmästyneenä.
"Vai niin!" Hän repi molemmin käsin hiuksiansa. "Katso, lapseni, tämä on minulle ihan uutta, minä en ole sitä koskaan käyttänyt. Katso, tässä!" sanoi hän, näyttäen minulle harmaasen paperiin käärittyä sokuripalasta kirjoituspöydältä, "tämä on erittäin ravitsevaista ja hyvin terveellistä."
Ah, miten minä peljästyin ja mikä hirveä valo nyt koitti silmissäni. Isälläni oli runsaat tulot, mutta hän kielsi kokoelmiensa tähden itseltään välttämättömimmätkin tarpeet. Se oli siis syy hänen kauheaan laihuuteensa; olivathan hänen kasvonsa jo Ilsen ja minun lyhyestä hoidostani muuttuneet silminnähtävästi terveemmän näköisiksi. Jos tahtoisinkin, niin en kuitenkaan hänen itsensä tähden voisi suostua tähän kummalliseen sokuriruoan nautintoon. Mutta minä en tohtinut häntä vastustaa, en edes pyytää rahaa, nähdessäni hänen useasti maksavan satoja taalereja vanhasta kellastuneesta käsikirjoituksesta tahi vanhasta, korkokuvaisesta posliiniruukusta eikä jättävän äyriäkään taskuunsa. Hänen lempeä ja hellä käytöksensä, melkein lapsellinen ilo, jolla hän näytti minulle ostetut aarteensa ja oma kunnioitukseni hänen työtänsä ja tietoansa kohtaan sulki minulta suun.
Minä etsin pienen kukkaron, jonka Ilse oli jättänyt laatikkoon "hätävaraksi", vaan jota minä siihen saakka olin ylenkatsonut. Ne rahat riittivät joksikin aikaa; mutta kun sitte annoin ulos viimeisen groshenin, palasivat huolet jälleen. Ilsen puoleen en tohtinut kääntyä, enkä herra Claudiuksenkaan; täytyihän minun heille aina ilmoittaa, mihin aioin käyttää omaisuudestani otetut rahat. Nyt, voidakseni selvemmin arvostella ihmistä ja seikkoja, muistin myöskin Ilsen ankarasti moittineen tätä kiihkeätä kokoomista; minä käsitin nyt perin pohjin herra Claudiuksen lauseen: senkaltainen hillitsemätön kokoilija ottaa varat vaikka alttarilta, enkä minä siis voinut toivoa, että hän suostuisi pyyntööni. Mutta mitä itse ansaitsin, siihen ei hänellä ollut oikeutta; minun ei edes tarvinnut sanoa, mihin käytin ansaitsemani rahat — sangen nopeasti juolahti se pelastava ajatus mieleeni.
Ja toisena päivänä Dorotheenthalin vesitulvan jälkeen näin nuoren neidon, jonka äiti oli hukkunut, istuvan pihakammarin ikkunassa; kauniit, vaaleat kasvot syvälle alaspainettuina teki hän niin ahkerasti työtä, että minun oli mahdotonta nähdä ainoatakaan katsetta.
"Mitä hän tekee?" kysyin neiti Fliedneriltä.
"Hän on pyytänyt työtä, sillä hän luulee ainoastaan sillä tavalla voivansa hillitä surunsa. Hän kirjoittaa kukkasten nimiä siemenkoteloihin; hänen isänsä oli koulunopettaja Doretheenthalissa ja tyttö kirjoittaa sangen kaunista käsialaa."
Tämä joutui taasen mieleeni, kun Emma, palvelija-neitsyt, antoi minulle paperin täynnä numeroita. Minulla ei enää ollut äyriäkään ja pyysin sammaltaen häntä odottamaan muutaman päivän. Silminnähtävästi kummastuneena ja hämillään läksi hän huoneesta ja minä menin kello kuusi sykkivin sydämin katurakennukseen. Herra Claudiuksen luona oli pidot — isänikin oli kutsuttu, mutta hän viipyi vielä linnassa tervehtimässä Margareta-ruhtinatarta, joka sinä päivänä oli palaava kolmekuukautisen poissaolon jälkeen.
Minä riisuin päällysvaatteeni ja hattuni neiti Fliednerin huoneesen.
"Lapseni", lausui vanha neiti vähän hämillään ollen, vetäen pääni rinnoillensa, "jos joskus joudutte rahapulaan, eikö totta, tulettehan silloin minun luokseni?"
Minä peljästyin — Emma oli kielitellyt; mutta minä en kuitenkaan tahtonut myöntää olevani tarpeessa, minä häpesin isäni tähden. Enhän minä kuitenkaan ollut sillä autettu, että hän lainaisi minulle rahaa, täytyihän minun kaikissa tapauksissa maksaa ne hänelle takaisin. Minä kiitin häntä sydämellisesti ja menin jotenkin vakavin askelin toimitushuoneesen — ensi kerran Ilsen lähdettyä.
Jo oven takana kuulin herra Claudiuksen kävelevän edestakaisin.Avatessani oven kääntyi hän puoleeni ja seisattui kädet selän takana.Hänen kirjoituspöydällään paloi yksinäinen viheriävarjostiminen lamppu,kaikki muut pöydät olivat jo pimeät; herrat olivat lähteneet työstään.
Minna värisytti: kookas, solakka mies oli juuri nopeilla askeleilla mitannut puolihämärää huonetta; entistä elävämmin muistui aika mieleeni, jolloin ääretön suru ja tuska saattoivat hänet rauhatonna puutarhan ja metsän yksinäisyyteen. Tuloni näkyi kummastuttavan häntä, ikäänkuin ehdottomasti tarttui hän lampun varjostimeen ja kohotti sen, että valo kirkkaasti valasi minua, ujosti seisoissani odottaen oven edessä. Tilani oli minusta niin tuskallinen kuin olisin äkkiä joutunut pilkkalavalle; mutta minä kokosin kaiken rohkeuteni, menin hänen luoksensa ja laskin jotenkin kömpelösti niiaten, paperin hänen eteensä kirjoituspöydälle.
"Olkaa hyvä ja tarkastelkaa tätä käsialaa!" pyysin alasluoduin silmin.
Hän otti paperin käteensä.
"Kauniita, luontevia kirjaimia: ne ovat siinä niin lujina ja uhkamielisinä, tahtoisin sanoa, haarniskaan puettuina, mutta kuitenkin viehättävinä", lausui hän ja puoleksi hymyillen käänsi kasvonsa puoleeni. "Luulisipa kirjoittajan pukeutuneen rautahansikkaasen peittääksensä pienen käden!"
"Siis on kirjoitus kaunis — mutta kelpaako se myöskin käytännössä?Minun ilahuttaisi, jos niin olisi!" lausuin sammaltaen.
"Vai niin, asia koski teihin enemmän, kuin luulin. Oletteko te tämän kirjoittanut?"
"Olen."
"Ja mitä tarkoitatte 'käytännöllä?' Ettekö tyydy siihen, että äkkiä olette oppineet kirjoittamaan niin kauniisti ja kuten kirjoituksesta huomaa, myöskin sujuvasti ja nopeasti?"
"En, en, en lainkaan!" vastasin vilkkaasti. "Minä tahtoisin osata kirjoittaa niin, että — että minulle uskottaisiin työtä." — Nyt olin sen sanonut ja nyt tulin rohkeaksi. "Minä tiedän teidän antavan naisienkin kirjoittaa kukkasien nimiä siementötteröihin; ettekö antaisi minunkin koettaa? — Minä koettaisin parastani ja kirjottaisin tarkkaan, mallin mukaan." — Nyt katsahdin ylös, mutta loin heti jälleen silmäni alas, sillä katselivathan hänen siniset silmänsä minua niin tulisesti, mutta samalla myöskin ikäänkuin sääliväisesti. Ne olivat niin säihkyvät ja iloiset, kuin eivät ne ensinkään olisi tuon muuten rauhallisen, vakavan miehen omat.
"Tahdotteko siis kirjoittaa rahasta?" kysyi hän kuitenkin kovin tyvenesti, melkein toimekkaasti. "Ettekö tiedä, ett'ei teidän tarvitse sitä tehdä? Onhan teillä omaisuutta. Sanokaa vaan, kuinka paljon tarvitsette ja mitä varten." Hän laski kätensä vieressään seisovalle rauta-arkulle.
"Ei, minä en huoli!" huudahdin äkkiä. "Antakaa rahojen olla myöhemmäksi. Armas mummo-vainajani sanoi siinä olevan kylliksi hätää torjumaan, enkä minä vielä ole hädässä, Jumalan kiitos!" Hän otti jälleen pois kätensä arkusta. En tiedä, mistä syystä joutui mieleeni, hänen eriskummallista hymyänsä nähdessäni, ettähänkinjo tiesi Emman lörpötyksistä. Se masensi minut, mutta vahvisti samassa päätökseni.
"Te ette silminnähtävästi käsitä sitä työtä, jota nyt minulta pyydätte", jatkoi hän. "Minä tiedän jo ennakolta, miten käy: yhden minutin kuluttua rupeavat poskenne punottamaan, ajatuksenne ja jalkanne kapinoitsemaan kauheata kirjoitusta vastaan —"
"Nyt on kaikki ihan toista", keskeytin häntä puoliääneen ja häveliäänä, sillä toistelihan hän omia lapsellisia sanojani, joilla olin kertonut hänelle, miten inhosin kirjoitusta. "Vaikeaa on oppiminen minusta ollut, se on tosi, enkä minä sitä kiellä, mutta minä olen voittanut itseni."
"Todellakin?" Tuo paha hymy lensi taasen hänen huulillensa. "Te olette siis jättäneet kaikki, mihin olitte arolla tottuneet? Te inhoatte kiivetä puissa, ettekä voi käsittää, miten ennen mielellänne juoksitte joen vedessä!"
"Ei, ei, niin sivistynyt en ole lainkaan!" huudahdin tahtomattani. "Minä en ylipäänsä voi käsittää, koittaako koskaan päivä, jolloin ikävöimättä taidan kuulla puitten huminaa ja laineitten loiskimista; mutta minä opin hillitsemään ikävyyttäni, samaten kuin olen hampaitani kiristäen — minä osoitin paperia — pakottanut itseni oppimaan kirjoittamaan tätä."
Herra Claudius kääntyi viheriän ikkunan varjostimeen päin, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea sen lankoja. Sitte otti hän pienen paperitötterön ja näytti sen minulle, kauniisti kirjoitettuna seisoi siinä "Rosa Damascena."
"Ajatelkaa nyt, että teidän täytyy kirjoittaa nämät sanat neljä sataa kertaa", lausui hän painavasti.
"Hyvä, saatte nähdä, sen taidan! Onhan se kukkasen nimi, ja vaikka tuhat kertaa kirjoittaisin 'rosa'-sanan, niin olen aina tuntevinani sen herttaisen tuoksun. Ruusu on minusta ihme, minä olen aina pitänyt sitä kuoriaisen linnana — sekin on tottumus arosta — tahdotteko uskoa minulle työtä?"
Hän oli ääneti ja raskain sydämin arvelin minä hänen luetelleen nämät vaikeukset päästäksensä sanomasta, ett'ei hän voinut kirjoitustani käyttää. Syvästi alakuloisena muistelin Loviisaa, tuota orpoa opettajan tytärtä — hän oli vielä täällä ja kaikki kiittivät hänen ahkeruuttansa; kaikissa tapauksissa suoritti hän tehtävänsä paljoa paremmin kuin minä ja minä olin röyhkeä vertaillessani itseäni häneen. Ah, miten katkerasti nyt kaduin tuloani toimitushuoneesen! Entinen uhkamielisyys kuohuili taasen minussa, minä otin näytekirjoitukseni ja pistin sen taskuuni.
"Minä huomaan olleeni nenäkäs ja arvostelleeni omaa taitoani liian hyväksi", lausuin hengähtäen. "Nyt häpeän nähdessäni tuon viehättävän käsialan."
Kiireesti läksin oven luo, mutta herra Claudius seisoi samassa vieressäni.
"Älkää menkö noin luotani", lausui hän mitä hellimmällä äänellä. "Minä olin väärässä! Te osoitatte ensi kerran minulle heikkoa luottamusta ja minä vastustan teitä. — Mutta minä en salli, että te kiusaatte itseänne työllä, joka on koko luonteellenne vastenmielistä. Sanoittehan äsken itse hampaita purren tekevänne koneentapaista työtä. Minä en sitä paitsi tahtoisi, että puhdas kätenne, jota kulta tuskin on liannut kirouksellaan, rupeisi ahkeroimaan muutaman groshenin tähden, luuletteko te seitsentoistavuotisen ihmis-ihmeen, joka ei koskaan ollut rahaa nähnyt, todellakin luiskahtaneen silmieni ohitse, kuten vieraan maiseman, kummallisen kansallispuvun tahi jonkin muun semmoisen? Minä selitin kohta alussa teille, että kesytön, uhkamielinen luonteenne on kukistettava, sillä säädytön käytös rumentaa minun mielestäni naisen, kiittäköötpä vaikka tuhannet sitä kesytönnä viehätyksenä; mutta luonteenne omituisuuksien täytyy jäädä hätyyttämättä."
"Mutta minä otan ohjat omiin käsiini ruvetessani ankaraan työhön", vastasin tuittupäisesti. "Etsiväthän toisetkin lohdutusta työssä; olettehan te itsekin toimelias aamusta iltaan ja vaadittehan te muilta samaa."
Hän hymyili. "Minä vaadinkin oikeuden mukaan kaikilta ahkeruutta, velvollisuutensa täyttämisessä. Mutta luuletteko minua senkaltaiseksi työnharrastajaksi, että tahdon muodostaa kaikki ihmiset saman kaavan mukaan? — Jos joku sahaa pois liikanaiset oksat puusta, annan minä hänen jatkaa työtänsä; mutta minä en salli kenenkään karkeilla sormilla koskea hienoon kukkaan ja riistää sen lehdistä kaunista samettia. — Minä tahtoisin mielelläni nähdä tämän pienen kähäräpään uhkamielisyyden vähennettynä, mutta ainoastaan henkisen ylevyyden, ei milloinkaan koneentapaisen työn vaikutuksesta."
Minä olin vähällä kadottaa ainoan keinon, millä ansaitsisin rahaa, sillä nyt en voinut enää puhua asianmukaisesti, liiatenkin kun hänkin äkkiä hylkäsi saman puhetavan. Kaikki hänen sanansa kuuluivat niin pidätetyiltä ja hillityiltä kuin pelkäisi hän jokaisen äänen korotuksen sytyttävän sisällisen innostuksen ilmituleen ja saattavan hänet kiivaaksi. Olinkohan lausunut jotakin, joka muistutti häntä kamalasta uskottomasta rouvasta? Sanomaton sääli tuota syvästi loukattua miestä kohtaan liikutti minua ja nyt tartuin ainoaan jäljellä olevaan keinoon — rukoukseen, ja lausuin sanani niin innokkaalla, hellällä äänellä, että itsekin siitä peljästyin.
Ikäänkuin auringonsäteen valasemana kirkastuivat hänen kasvonsa.
"No niin, te saatte, mitä pyydätte!" lausui hän, tuokion aikaa mietittyänsä, väräjävällä äänellä. "Nyt käsitän, miksi ei ankara, jäykkä Ilse rouvakaan voinut vastustaa aron pikku prinsessaa! Ei, ei, niin nopeasti emme ole valmiit!" huudahti hän, kun minä, lausuttuani muutamia kiitossanoja, aioin lähteä huoneesta. "Onpa kohtuullista, että minä vuorostani pyytäisin teiltä jotakin, eikö niin? Älkää peljästykö, teidän ei tarvitse lyödä minulle kättä —" Miten katkeralta tämä selitys minusta kuului ja kuinka minä häpesin! "Minä pyytäisin teitä ainoasti vilpittömästi vastaamaan kysymykseeni."
Minä palasin ja katsoin häntä silmiin.
"Petyinkö — vai teidänkö äänenne huusi nimeäni, kun palasinDorotheenthalista tuona onnettomana päivänä?"
Minä tunsin tumman punan lentävän kasvoihini ja kuumentavan poskiani; mutta viipymättä vastasin hänelle: "Minä se olin, niin — minä olin niin levoton —" samassa vaikenin, sillä ovi aukeni ja vanha Erdmann astui sisään. Todellakin tyytymättömän näköisenä osoitti herra Claudius kirjejoukkoa, joka oli vietävä postiin. Vanhuksella oli muassaan kirje, jonka hän laski pöydälle, kunnes ehti pistää toiset laukkuun.
"Neiti Charlottelta", selitti hän huomatessaan isännän suuresti kummastuneena katselevan pienen kirjeen sinettiä.
"Tämä kirje on vasta huomenna varhain vietävä, Erdmann", lausui herraClaudius lyhyesti ja pisti kirjeen taskuunsa.
Sillä aikaa olin minä saapunut oven luo ja ennenkuin hän ennätti huutaa minua, seisoin jo kovasti sykkivin sydämin etehisessä. Minä hengähdin syvästi, karhumainen, äreä vanhus tuli sisälle tosiaan onnellisena hetkenä; eipä paljoa puuttunut, että olisin tunnustanut, mitä tuskia silloin kärsin hänen tähtensä. Mutta mitä tämä on? Johan luja pohja luiskahtaa jalkojeni alta; ikivanha herra sinisine silmälasilleen — valekuvan tapaisesti haihtui tämä ensi kuvailemiseni kaikkiin ilman suuntiin, eikä mikään, mikä oli minuun vaikuttanut astuessani uuteen, vieraasen maailmaan, vetänyt vertoja kunnioitusta vaativalle kauppiaalle.
Minä riensin rappuja ylös seurahuoneisin. Kolme peräkkäin olevaa suurta huonetta — Charlotten siihen luettuna — olivat aina viehättävästi lämmitetyt ja valaistut. Ovet olivat selki seljällään, sillä herra Claudiusta huvitti puhuessansa silloin tällöin, vitkallisin askelin käydä huoneitten lävitse. Teepöydän ympäri kokoontuva seura ei ollut suurilukuinen. Muutamia vanhoja herroja, talon ystäviä entisiltä ajoilta tuli välistä; mutta isäni — tietysti "hanhenkukkineen" — ja nuori Helldorf olimme vakinaisia vieraita; Loviisakin, tuo nuori hiljainen orpo oli siellä. Sitä vastoin oli kirjanpitäjä kokonaan kieltäytynyt tulemasta, selittäen olevansa liian vanha sekä pelkäävänsä vilustumista mennessänsä kylminä, sumuisina iltoina puutarhan lävitse; mutta oikeastaan oli hän peittämättömästi ilmoittanut Claudiuksen kauppahuoneen muuttuneen niin pelottavasti, että hän kumminkin "pesi kätensä", eikä huolinut ottaa osaa rikoksiin, joista toimen päämiehen kerran oli vastaaminen edellisille päämiehille.
Sinä päivänä olivat huoneet vielä typötyhjät. Oli kylmä marraskuun ilta; ensimmäiset lumihöytyvät sekaantuivat hiljaiseen sateesen, joka maanpinnalla kohosi tiheäksi pahanhajuiseksi sumuksi ja tuuli vinkui tyhjillä kaduilla.
Astuessani saliin järjesti neiti Fliedner par'aikaa kiliseviä teekuppia. Hän oli liikutettu, sillä hän muutteli jotenkin typerästi astioita edestakaisin. Charlotte katseli häntä ivallisesti hymyillen. Hän oli heittäytynyt sohvan kulmaan, puoleksi vaipuneena pitseillä ja rimsuilla koristetun viheriöisen silkki-leningin kimeltäviin laskoksiin. Hänen uhkea kauneutensa miellytti minua taasen — muhkea ruumiin muoto kuvautui niin kauniisti lämpimässä, pehmeässä sohvassa; kuitenkin värisytti minun vertaillessani kylmää syysilmaa ihanan neiden paljaisin, ainoastaan erittäin hienojen pitsien peittämiin hartioihin ja käsivarsiin.
"Herran tähden, Fliedner kulta, menetelkää varovaisesti!" huudahti hän teeskentelijän pelolla, vähintäkään muuttamatta huolimatonta, mukavaa asemaansa. "Rouva Claudius-vainaja kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi, miten te nyt menettelette hänen posliinisten ristiäis- ja muitten perhejuhlamuistojen kanssa, sillä jotakin semmoista luultavasti kuppeihin poltetut kirjoitukset varmaan ylistänevät. Asia ei kannata puhumista — mitä siitä siis niin ällistytte? Voinko minä siihen mitä, että tämä Loviisa on minulle niin vastenmielinen? Ja olenko minä syypää siihen, että tämä itkullinen naama aina näyttää siltä, kuin tahtoisi hän pyytää sekä Jumalalta, että ihmisiltä anteeksi, kun on niin rohkea, että on ollenkaan olemassa? Tyttö tuntee vaistomaisesti, mitä minä nyt peittämättä lausun — hän koulumestaritapoineen ei kuulu hienoon seuraan. Ylipään on setä liian hyvä, kun asettaa hänet seuraan, johon hän ei missään tapauksessa kuulu. Hyvä Jumala, minä en ole mikään hirviö, mutta mikä oikeata on…! Hyvää iltaa, prinsessani."
Hän ojensi minulle kätensä ja veti minut viereensä sohvalle. "Pysykää nyt tässä, älkääkä aina lentäkö tuulispään tapaisesti ympäri huonetta!" lausui hän käskeväisesti! "Muuten asettaa setä taasen viereeni kumppalin, joka ikuisella korko-ompeluksellansa ja karkealla terässormustimellaan saattaa minut epätoivoon."
"Yhden noista monista vastuksista voitte helposti poistaa", arveli neiti Fliedner tyvenesti. "Antakaa Lovisalle yksi hopeasormustimistanne. Te ette kuitenkaan koskaan niitä käytä."
"Tai hyvin harvoin ainakin", nauroi Charlotte, liikuttaen kauniita valkoisia sormiaan silmiensä edessä. "Ja tiedänpä myöskin, mistä syystä. Katsokaa, hyvä Fliedner, näitä kynsiä! Ne eivät ole erittäin pienet, mutta somat, ruusuiset ja nuhteettomat — jokaisessa on aateliskirja — ettekö usko?" Hän avasi ylpeästi huulensa ja näytti nenäkkäästi nauraen koko rivin kauniita, tasaisia hampaita.
"En, sitä en usko", vastasi neiti Fliedner liikutettuna; puna lensi suuttumuksesta hänelle poskiin. "Luonto ei salli etevyyttä, joka vapauttaa ihmisen työstä, eikä tuolla kirjoitetulla ruhtinaansanallakaan, jolle mieletön luulo suo saman muuttamisen voiman kuin pyhälle ehtoollisellekin ja josta muka terve punainen luonnollinen veri muuttuu siniseksi — ei sillä sanallakaan ole valtaa vapauttaa ketään työstä, jota tekemään ihmissuku kuitenkin on luotu. Kovin pahaa olisi ja vasten Jumalan tahtoa, jos valtioille todellakin olisi suotu oikeus hyväksyä tyhjäntoimillista. Mutta eräästä asiasta täytyy minun nyt muistuttaa teitä, Charlotte — ne sanat eivät koskaan ennen ole käyneet huulieni yli; vaan teidän ylpeytenne on tullut rajattomaksi, hetki hetkeltä se tulee sietämättömämmäksi ja niin muodoin muistutan teitä siis: Älkää unhottako, että oletteottolapsi!"
"Niin, niin, tuommoinen armonleipää nauttiva raukka, eikö tosi, hyvä, armas Fliedner?" huudahti Charlotte, ja hänen tuliset, säihkyvät silmänsä katselivat terävästi vanhaa neitoa kasvoihin. "Mutta ajatelkaa vaan, minä en siitä paljoa huoli" — hän nipisti peukalonsa ja etusormensa — "armonleipä maistuu minusta oivallisesti, sentähden ett'en voi päästä vapaaksi ajatuksesta, että minulla on oikeutta sedän leipään. Paitsi sitä oli hynin totta, mitä tänään kirjoitin Dagobertille: te vingutatte ensimäistä viulua sedän teepöydässä, kun Eckhof on joutunut epäsuosioon. Te tulette nenäkkääksi, ystäväni!"
Hän vaikeni ja katsoi avonaisen oven puoleen, jonka kynnyksen yli herra Claudius kuulumatta juuri oli astunut. Vähintäkään hämmästystä osoittamatta nousi hän setäänsä tervehtimään, johon tervehdykseen setä lyhyesti vastasi, astui pöydän luo ja piti takavarikkoon otettua kirjettä lampun valossa.
"Mistä olet saanut tämän vaakunan, Charlotte?" kysyi hän tyvenesti, vaikka jotenkin terävästi.
Charlotte peljästyi — minä huomasin sen hänen puoleksi suljettujen silmäluomiensa väräjämisestä, vaikka hän huolimattomuutta teeskennellen katseli vaakunaa.
"Mistäkö sen olen saanut, setä?" toisti hän melkein leikillisesti kohottaen olkapäitään. "Minä olen pahoillani — mutta en voi sitä selittää."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Enkö ollut kylliksi selvä, setä? No niin, minä en tällä hetkeä voi selittää sinulle, millä tavoin tuo sievä sinetti on joutunut käsiini. Minullakin on pieniä salaisuuksia, jommoisia Claudiuksen vanhassa perheessä on yltäkyllin. Varastanut sitä en ole, enkä ostanutkaan, eikä sitä myöskään ole minulle lahjoitettu." Hän oli vielä kylliksi rohkea pitääksensä noiden vakavien silmien edessä salaperäistä arvoitustansa leikkikalunaan!
"Järjellinen selitys on siis, että olet löytänyt sen, vaikka en voi aavistaa, mistä", lausui herra Claudius silminnähtävästi pahoillansa hänen röyhkeästä leikkipuheestansa. "Minä en enää huoli urkkia salaisuuttasi — pidä se omanasi. Sitä vastoin kysyn sinulta vakavasti: 'Minkätähden käytät tätä sinettiä?'"
"Siksi että — no, että se miellyttää minua!"
"Vai niin! sepä kummallinen käsitys omastansa ja toisen omaisuudesta! Tällä sinetillä ei tosiaan ole omistajaa, enkä minä puolestani pidä minkään arvoisena tuommoista pientä vaakunaa ympäröitsevää loistoa; voisin siis suoda sinulle lapsellisen ilon sulkea kirjeesi tuolla kruunatulla kotkansiivellä, ell'et — olisi Charlotte; mutta himolliselle pelaajalle, jota tahtoo parantua, ei jätetä korttia käteen. Minä kiellän sinua täst'edes käyttämästä löydettyä sinettiä!"
"Setä, minä kysyn teiltä, onko teillä todellakin siihen oikeus!" huudahti Charlotte tuskin hillittävällä innolla. Minä vapisin tuskasta ja pelosta: Charlotte oli vähällä hakata yhdellä ainoalla lyönnillä poikki gordilaissolmun.
Herra Claudius peräytyi askeleen ja katsoi häntä kiireestä kantapäähän ylpeällä, kummastuneella silmäyksellä.
"Rohkenetko sitä epäillä?" Hän suuttui, mutta hillitsi kuitenkin tykkänään vihansa. "Hetkenä, jolloin te — veljesi ja sinä — minun taluttaminani jätitte rouva Godin'in kodin, sain minä oikeuden siihen. Minä olen antanut teille nimen Claudius, eikä mikään oikeuskunta maailmassa voi kieltää minua vaatimasta sinua käyttämään sitä ilman kaikitta koristeitta. Koittaisiko todellakin hetki, jolloin minun täytyisi katua, että olen pitänyt tätä esi-isieni kalliinta aarretta kilpenä sinun ja Dagobertin pään yli? Veljeni tahrasi sen, liittäessänsä tämän pienen turhamaisuuden siihen" — hän osoitti sinettiä; — "minun suostumuksellani se ei enää saa tapahtua."
Pilkallinen hymy näkyi Charlotten suunsopissa; herra Claudius näki sen ja rypisti synkästi kulmiansa.
"Lapsellisen heikko, kivulloinen sielu niin terveessä, voimallisessa ruumiissa!" sanoi hän silmäillen nuoren neidon uhkeata vartaloa. "Sinä valitat ja nureksit aateliston sietämätöntä ylpeyttä ja vahvistat sen kuitenkin, ynnä tuhannet toisetkin heikot sielut, halullasi pyrkiä heidän pariinsa ja orjamaisella alamaisuudellasi, jos sinua vaan siellä kärsittäisiin. Minä en kuulu aatelissäädyn raivoisaan vastustajajoukkoon, joka tahtoo syöstä sen kantakiviltään — pysyköön se minusta nähden siinä aivan kernaasti — mutta minäkin puolustan asemaani. Aateliston merkitys on nyt ihan toisenlainen: ell'enteeitseäni sen palvelijaksi, en siksitulekaan. Sen luuleteltu voima ja etevyys ovat ainoastaan teidän heikkoudessanne; missä ei ole rukoilijaa, ei ole epäjumalaakaan."
Charlotte heittäytyi jälleen sohvankulmaan. Hänen poskensa hehkuivat; selvästi oli hänen äärettömän vaikea hillitä kieltänsä.
"Herra Jumala, mitä voin minä luontooni!" huudahti hän ivallisesti. "Olkoon niin — minä en voi auttaa, että kuulun noitten heikkohenkisten lukuun! Miksi sitä salaisin — jos tuo kruunattu kotkansiipi todellakin kuuluisi oikeaan sukunimeeni, olisin ylpeä — ylenmäärin ylpeä!"
"No, onhan, Jumalan kiitos, pidetty huolta, ett'eivät puut kasva taivaasen asti. Voi niitä raukkoja, joitten täytyisi elää sinun parissasi, jos todellakin tulisit osalliseksi tuosta säädyn niin sanotusta etevyydestä! Kaikeksi onneksi ei sinun nykyinen nimesi eikä oikea sukunimesikään oikeuta —"
"Oikea sukunimenikö? — Mikä se on, setä?" Neiti kavahti ehdottomasti seisomaan, ja hänen säihkyvät silmänsä oikein salamoivat hänen katsellessansa herra Claudiusta kasvoihin.
"Oletko todellakin unhottanut sen, joka kuuluu tuhat vertaa kauniimmalta ja ylhäisemmältä kuin karkea, karhumainen, saksalainen poroporvarillinen nimi Claudius?… Méricourt, se on." Hän lausui, kuten selvästi näkyi, tuon nimen vastenmielisesti. Charlotte vaipui jälleen pehmeisin tyynyihin ja pusersi nenäliinaansa huuliansa vastaan.
"Onko teenne jo valmis, hyvä Fliedner?" kysyi herra Claudius vanhalta neideltä, joka, kuten minäkin, äärettömässä mielen ponnistuksessa kuunteli vaarallista puhetta. Herra Claudiuksen lykätessä tuolia pöydän viereen kaatoi neiti Fliedner kiireesti teetä; hänen pienet, somat kätensä olivat hieman epävakavat hänen tarjotessaan isännälle kuppia ja huolestunut katse vilkasi ujosti hänen rypistynyttä otsaansa. — Mutta kuinka: pitihän tuon vanhan naisen oleman hänen rikoskumppalinsa, tuon lempeän, helläsydämmisen, hyvän neidon tietämän siis jatketusta, julmasta rikoksesta — mahdotonta! Herra Claudius oli lujana, vakavalla vastauksellaan taasen saattanut asian mitä suurimpaan epätietoon; mutta häntä minä uskoin. Charlotte oli sitä vastoin toista mieltä; minä huomasin sen hänen kasvoistansa, hän oli luja uskossansa. Ruhtinattaren tapaisesti istui hän vieressäni sallien neiti Fliednerin häntä palvella, ja ivallinen, halveksiva, suunsoppia alasvetävä hymy syntyi Méricourt nimestä. Mikä ristiriitaisuus tässä ylpeässä sielussa! Muinoin vastusti hän suuttuneena ja pontevasti tällä ranskalaisella nimellä luulon, että Claudiusten saksalainen poroporvarillinen veri tykytti hänen suonissansa ja nyt heitti hän sen luulon ikäänkuin vanhan kuluneen vaatteen, huomatessaan todellakin olevansa Claudiuksen, halveksitun kauppiaan lihallinen veljentytär. Ah, minä aron viaton lapsi, enhän minä käsittänyt, että ruhtinaan mahtava sana, muutama kirjain hänen kädestänsä oli halaissut vanhan kauppahuoneen suvun kahteen osaan aina juuriin asti ja jalostuttanut erotetun vesan tuntemattomaksi! Loviisa astui sisään ja kohta hänen perässänsä Helldorf. Minä hengähdin vapaammin, ikäänkuin raitis ilma olisi tuulahtanut minua vastaan — he kumpikaan eivät aavistaneet, millä tulivuorisella pohjalla viehättävä, rauhallinen teepöytä seisoi, he keskeyttivät tietämättänsä herra Claudiuksen sanojen jälkeen syntyneen synkän äänettömyyden, ja lisäksi tuntui minusta turvallisemmalta, kotoisemmalta Helldorfin läheisyydessä, sillä vähitellen olin tullut lellitellyksi lapseksi hänen veljensä kodissa.
Hän tarjosi minulle hymyillen ja varovaisesti paperitötterön. Minä tiesin, mitä se sisälsi — tuskin täysipuhjenneen teeruusun, jota rouva Helldorf jo kauan aikaa oli hoitanut minua varten ja jonka hän jo aamulla lupasi teen aikana lähettää minulle, jos se päivän kuluessa avaisi kupunsa. Minä huudahdin ilosta, avatessani paperin — valkoisena, vähän keltaiseen vivahtaen riippui tuoksuva kukka varressaan.
"Ah, varokaahan toki hiukan pukuani, Loviisa! Revittehän pitsit rimsuistani!" huudahti Charlotte samassa kiukkuisesti ja veti kankean puvun kahisevat poimut likemmäksi. Hän oli kovin vihastunut, vaan minä en saanut päähäni, että hän olisi huolinut leningistänsä, sillä läpi kalleimmassakin puvussa oli hänestä aina yhdentekevä. Minä näin hänen kerran suurentavan ruusupensaan repimää kolmikulmaista läpeä pitsisessä nenäliinassansa sentähden, että se näytti "niin naurettavalta", ja neiti Fliednerin pientä villakoiraa repi hän kerran nauraen ja hyväellen korvista, kun se "niin viehättävän häijysti" oli repinyt hänen uuden leninkinsä rimsut rikki.
Loviisa kavahti pystyyn kuolon tuska silmissään, sammaltaen toisen anteeksipyynnön toisensa perässä, vaikk'ei väitettyä vahinkoa missään näkynyt; selvästi voi huomata, miten ujo orpo raukka pelkäsi tuota vallanhimoista nuorta naista. Koko kohtaus oli erittäin tukala ja olisi varmaan tuottanut Charlottelle ankaria nuhteita, ell'ei neiti Fliedner olisi tullut ukkosenjohtajaksi. Luoden silmäyksen herra Claudiuksen ankarasti rypistyneihin kasvoihin otti hän ruusun ja pisti sen kähäröihini.
"Te näytätte komealta, pikku itämaalaiseni", lausui hän taputtaen minua poskelle.
Charlotte nojautui takaisin sohvankulmaan — pitkät, tummat ripset hänen alasluoduista silmistänsä varjosivat hänen hehkuvia poskiansa, eikä hän edes katsahtanutkaan koristettani.
Huolimatta pahasta ilmasta tuli muutamia vieraita kaupungista. Vilkas keskustelu alkoi kohta ja Charlottekin heräsi valeellisesta haluttomuudestansa, eikä voinut vastustaa puhetaidollansa toistamisen viettelyä. Hän oikein säkenöi elävyydestä; minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin vilkkaan puheliaana. Tosin kuului hänen ilkkunaurunsa usein sekä terävältä että tuimalta ja uhkean naisen hillitsemättömät liikkeet ynnä paljaitten hartioitten rohkea keikaileminen riistivät häneltä vaimollisen kainouden viimeisenkin jäljen. Oli ikäänkuin sähköä jokaisessa hänen jäsenessänsä ja tulta veren asemasta hänen suonissaan.
Puoleksi väristen, puoleksi ihaillen olivat silmäni kuin häneen lumotut, vaan silloin laskeusi vitkaan käsi silmien eteen; herra Claudius, joka istui vieressäni, tahtoi siten estää minua häntä katsomasta. Samassa pyysi hän Helldorfia laulamaan. Hänen epäilemätön aikomuksensa saada nuorukaisen laululla tuo punainen sutkasuu kumminkin hetkeksi vaikenemaan, ei näkynyt onnistuvan; Charlotte jatkoi puhettansa, vaikka kuitenkin hieman hiljemmin, juurikuin ei hänellä olisi aavistusta, että Schubertin "Matkamiestä" par'aikaa mitä tunteellisimmin laulettiin.
"Ell'et itse huoli soitannosta, niin älä kuitenkaan häiritse toisten nautintoa", keskeytti äkkiä herra Claudius ankarasti vaatien käden viittauksella vait'oloa.
Charlotte säpsähti ja vaikeni. Välinpitämättömästi ja ylpeästi nojasi hän päänsä sohvaa vasten, tarttui toiseen paksuista alasroikkuvista kähäröistänsä ja kiersi sitä heikkohermoisesti sormissaan. Hän ei edes katsahtanut ylös nuoren miehen jälleen astuessa huoneesen ja saadessa kaikkien läsnäolevien kiitoksen.
Eräs herroista pyysi häntä laulamaan yhdessä Helldorfin kanssa.
"En, en tänään — minä olen haluton", vastasi hän välinpitämättömästi, liikahtamatta ja huolimatta edes luoda silmiään ylös.
Minä näin, miten Helldorfin kauniit kasvot kalpenivat aina huuliin saakka. Minun oli häntä sanomattoman sääli. Minä en voinut kärsiä, että joku siitä perheestä, jota minä niin rakastin, tulisi solvaistuksi. Rohkeasti nousin seisomaan.
"Kyllä minä laulan kanssanne, jos tahdotte", sanoin hänelle — ääneni vapisi ehdottomasti, sillä minusta olivat sanani äärettömän rohkeat ja yli-inhimilliset.
Helldorf tiesi sen — tunsihan hän pelkoni laulaa vieraitten kuullen.Kiitollisesti suuteli hän kättäni; sitte menimme pianon luokse.
Luulenpa, ett'en koskaan eläessäni ole laulanut niin hyvin ja tunteellisesti kuin sinä iltana. Mahtava käsittämätön liikutus saattoi minut voittamaan ensi säveleitäni heikentävän pelon. Jo laulun alkupuolessa tulivat läsnäolijat toinen toisensa perästä luoksemme ja lopetettuamme saimme ylen runsaat kiitollisuuden osoitukset osaksemme; vanhat herrat kiittivät minua erittäin, vertaillen minua leivoseen ja Jumala tiesi mihin kaikkeen. Charlottekin tuli rientäen. Hän syöksi luokseni ja laski käsivartensa ympärilleni. Minä peljästyin — hän kumartui syvään ylitseni, että voin nähdä kyyneleet hänen säihkyvissä silmissänsä, mutta vihan kyyneleitä ne olivatkin, joita hän yhteen likistetyin huulin, tukalasti hengähdellen, koetti pidättää. Jos minulla silloin olisi ollut vähintäkään aavistusta, mistä syystä hän oli niin kiihtynyt, helppo olisi minun todellakin ollut häntä rauhoittaa! Mielelläni olisinkin sen tehnyt. Mutta nyt minut valloitti ääretön pelon tunne ja ehdottomasti koetin irtaantua hänen syleilyksestänsä.
"Hei, kuulkaa vaan pikku aroleivosta!" nauroi hän. "Yhdellä ainoalla syleilyksellä voisi musertaa tämän pienen linnunruumiin." Hän likisti minua, että olin vähällä tukehtua, "ja kuitenkin lirittelee se, että seinät kaikuvat!"
Ennenkuin aavistinkaan, oli hän, silminnähtävästi hyväillen minua, siirtynyt etemmäksi kanssani muitten joukosta, silitti kiireesti päätäni ja äkkiä lensi ruusu hiuksistani kauas viereiseen saliin.
"Pikku, viehättävä koketti, te olette loistavasti toimittaneet osanne — ken olisi luullut niin vaarallista ainetta piileskelevän tuommoisessa pienessä avojalassa!" kuiskasi hän vapisevin äänin. "Tiedättekö, miten ylistetyitä kohdellaan?" huudahti hän kovemmin. "Ne kohotetaan korkealle halvan ihmisjoukon ylitse. Katsokaa, noin, noin — te höyhenen painoinen, mitä sievin pikku nukkeni!"
Minä liitelin äkkiä korkealla ilmassa ja olisin voinut koskea kattoon käsilläni, sillä ylikerran huoneet olivat jotenkin matalat. Hänen vahvoissa käsissään olin minä todellakin ylös ilmaan nousevan höyhenen kaltainen, heikko olento; kykenemätön puolustamaan itseäni heikoilla lapsenkäsilläni, en ollut niin mitään; ääntänikään en voinut hallita, häpeä ja pelko likisti kurkkuni kiinni; minä luulin olevani mielettömän vallassa. Nauraen lensi hän kanssani huoneitten lävitse, jolla aikaa minä ehdottomasti ummistin silmäni. Silloin sattui jotakin äkkiä kovasti päähäni — hän oli viimeisessä salissa juossut matalalla riippuvaa vaskista kynttiläkruunua vastaan. Minä kirkasin: läsnäolijat riensivät luoksemme ja pelästyneenä antoi Charlotte minun vaipua alas. Ikäänkuin harson lävitse, tiesin vaan herra Claudiuksen nostavan minut ylös — sitten laskeutui unentapainen hämärä tuntoni yli.
En tiedä, kuinka kauan makasin tainnoksissa, mutta minusta tuntui tointuessani samalta kuin muinoin herätessäni Ilsen sylissä. Minä tunsin, että minua lempeästi syleiltiin ja korvaani hiipi silloin tällöin heikko kuiskaus, jota en ymmärtänyt, vaan joka kuitenkin kuului samalta kuin Ilsen salaiset lempinimet, joita minun ei oikeastaan olisi pitänyt saada kuulla. Mutta sydän, jota vastaan pääni nojautui, sykki kovasti — se oli toista kuin Ilsen sylissä. Peljästyneenä avasin silmäni ja näin kalman kalpeat kasvot, joitten ääretöntä tuskaa en milloinkaan ole unhottava.
Äkkiä käsitin asemani ja käänsin punastuen pääni toisaalle; äkkinäinen liikkuminen teki kovin kipeätä. Heti vetäytyi käsi pois ympäriltäni ja herra Claudius, joka istui vieressäni sohvan päällä, nousi seisomaan.
"Ah, armas lapsi kulta — Jumalan kiitos, ovathan suuret silmänne auki jälleen!" huudahti neiti Fliedner vapisevalla äänellä, vääntäen liinariepua posliiniastiassa.
Minä koskin päähäni, joka oli sidottu ja vasemmalla kulmalla olevasta liinakääreestä tippui kylmää vettä alas. Nopeammin, kuin olisin voinut luulla, voitin heikkouteni ja äskeisen ihmeellisen tunteen, joka niin sanomattoman suloisesti värähteli minussa, tuskastuneena muistelin Charlottea ja häntä odottavia nuhteita — minun täytyi niin pian kuin mahdollisesti taasen seisoa vakavasti jaloillani.
"Mitä hullutuksia nyt olen tehnyt?" kyselin uljaasti nousten seisomaan.
"Te pyörryitte, sydänkäpyseni", vastasi neiti Fliedner silminnähtävästi iloisena reippaudestani.
"Mikä heikko olento mä olenkaan? Jos Ilse sen tietäisi! Hän ei voi kärsiä heikkoja naisia. Mutta ottakaamme kääre jälleen pois, eikö niin, neiti Fliedner? Sitä ei todellakaan tarvita." Minä koetin sitä tehdä. "Oi ruusuni!" huudahdin ehdottomasti.
"Te saatte sen takaisin", sanoi herra Claudius alakuloisesti. Minä huomasin, miten hiljainen huokaus kohotti hänen rintaansa. Hän meni läheiseen huoneesen, missä kukka vielä oli lattialla, ja toi sen minulle.
"Minun täytyy pitää se visusti, rouva Helldorf on niin kauan hoitanut sitä minulle — me olemme yhdessä pitäneet sitä silmällä ja nähneet jokaisen lehden kasvavan", lausuin häntä katsellen, hänen tarjotessaan sitä minulle.
Niillä muutamilla sanoilla oli kummallinen vaikutus; ne karkoittivat viimeisenkin alakuloisuuden jäljen herra Claudiuksen otsasta; silloin kahisivat akuttimet ja Charlotte, joka silminnähtävästi ensimäisessä pelossaan ja hämmästyksessään oli paennut pimeän ikkunakomeron suojaan, tuli nyt nopeasti esiin. Rientäen lähestyi hän minua ja heittäytyi polvillensa eteeni.
"Prinsessani!" rukoili hän hellällä, puoleksi sortuneella äänellä ja ojensi minulle anteeksi rukoillen oikean kätensä.
Herra Claudius astui väliimme. Minä vapisin — en koskaan ollut nähnyt noiden suurien sinisien silmien säihkyvän niin hillitsemättömästä vihasta ja kiivaudesta.
"Älä koske häneen sormillasikaan! Et koskaan, koskaan enää! Minä olen täst'edes tietävä suojella häntä sinusta!" huudahti hän kiivaasti lykäten hänen kätensä takaisin. Kuinka taipumattoman kovalta ja ankaralta hänen heleä, tyven äänensä voi kuulua!
Neiti Fliedner kääntyi peljästyneenä ja katsoi häntä tuskastuneena silmiin — mielenkiihkeys, jonka jo luultiin viimeiseen kipinään asti sammuneen, ilmestyi nyt ensi kerran moneen vuoteen ja rikkoi ankaran tyvenyyden ja itsensähillitsemisen sulun. Kuulumatta sulki vanha neiti oven — olivathan kaikki vieraat vielä Charlotten huoneessa.
"Minä kadun — kadun nyt katkerasti hetkeä, jolloin otin sinut lapsekseni ja koetin muuttaa sinua siivompiin oloihin!" jatkoi herra Claudius kiivaasti. "Minä olen ammentanut vettä seulalla — luonto ei kieltäydy koskaan ja hurja veri suonissasi —"
"Sano, setä, ennemmin: ylpeä!" keskeytti häntä Charlotte noustessaan. Hän oli kalman kalpea ja taaksepäin heitetty pää oli todellakin ikäänkuin kivettynyt ivallisessa tyvenyydessään.
"Ylpeä!" toisti setä katkeralla hymyllä. "Sanopas, millä tavalla sinä osoitat ylpeyttä, naisen kauniinta koristetta ja koska! Kentiesi äsken, jolloin, vailla kaikkea vaimollista kainoutta ja armollisuutta, käytit itseäsi vallattoman irstaisesti!"
Charlotte peräytyi, kuin olisi häntä lyöty kasvoihin.
"Ja mitä sinä muuten ylpeäksi nimität?" jatkoi hän säälimättömästi. Perusteeton arvon ja korkean elämän aseman halusiko? Vai ylpeä sydämetön tapako, jolla kohtelet ihmisiä, jotka luulosi mukaan ovat sinua halvempia? Semmoisella käytöksellä loukkaat minua usein mitä syvimmin, ja tietämättäsi uurrat tärisevätä pohjaa jalkojesi alta. Varo itseäsi —"
"Mistä, setä?" keskeytti hän herra Claudiusta kylmästi, pilkallinen hymy suunsopissa.
"Emmekö jo, veljeni ja minä, ole kärsineet sortoa kaikissa muodoissaan. Onko enää ainoatakaan kohtaa ylevissä sieluissamme, johon et ole kovakätisesti koskenut sekä väittänyt kelvottomaksi ja epäkäytännölliseksi konttiporvarillisessa elämässäsi. Etkö koeta polkea ihanteitamme, milloin vaan voit?"
"Kyllä, mutta myrkyllisinä käärmeinä, tyhjinä houreina, joilla ei ole vähintäkään yhteyttä siveyden eikä ihmishengen korkeitten ja pyhimpien pyrintöjen kanssa. Sinä ja veljesi, te olette halpoja ja epäjaloja sielunne pohjasta! Siellä ei ole tilaa kiitollisuudellekaan!"
"Minä kiittäisin sinua nautitusta leivästä, ell'ei minulla olisi enempää vaadittavana!" kiivastui Charlotte.
"Jumalan tähden, vaietkaa, Charlotte!" huudahti neiti Fliedner kalman kalpeana tarttuen hänen käsivarteensa. Vihoissaan irtaantui nuori neiti hänestä.
Mykkänä kummastuksesta katseli herra Claudius uhkaavaa naista kiireestä kantapäähän. "Ja mitä vaadit?" kysyi hän tavallisella tyvenyydellään.
"Ennen kaikkea, selkoa syntyperästäni!"
"Tahdotko tietää totuuden!"
"Niin — sanokaa se — minun ei tarvitse sitä peljätä!" huudahti hän melkein riemuiten. Herra Claudius kääntyi hänen luotansa ja kävi kerran lattian yli. Kaikki oli niin hiljaa, että luulin voivani kuulla sydämeni kovan tykytyksen.
"Ei, ei nyt — ei nyt, kun olet minua niin syvästi loukannut; se olisi halpa kosto!" sanoi hän viimein seisahtuen hänen eteensä. Hän nosti kätensä ja osoitti ovea. "Mene! Sinä et milloinkaan olisi voinut vähemmin kestää totuutta kuin juuri nyt!"
"Minä tiesin sen!" nauroi Charlotte rientäen ulos.
Neiti Fliedner asetti äänettä, vapisevin käsin uuden kääreen päähäni; sitte meni hän ulos katsomaan, tarvitsivatko herrat mitään.
Minun sydämeni sykki; minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa.Hän istahti tuolille viereeni.
"Se oli hurja kohtaus, sopimaton näille peljästyneille silmille, joita ennen kaikkea tahtoisin varjella pahoilta vaikutuksilta!" sanoi hän epävakaisella äänellä. "Te näitte minut kiivastuneena ja se pahoittaa mieltäni! Nyt on luultavasti tänään osoittamanne vähäkin luottamus kadonnut — eikö niin?"
Minä pudistin päätäni.
"Eikö?" kysyi hän levottomasti hengähtäen, surullisen näköiset silmät säihkyen ilosta. — "Liekki on syttynyt aivoihini — minä olen kauan sitä tuntenut, mutta aina kukistanut sen; vaan tänään, kuullessani valitushuutonne ja nähdessäni veren juoksevan kalpeitten kasvojenne yli, en sitä enää voinut." Hän nousi, astui äkkiä kerran huoneen yli edestakaisin, ikään kuin valloittaisi se näkö hänet tykkönään.
Hän silmäili kattoa ja vanhanaikuista kynttiläkruunua.
"Paha, vanha talo!" lausui hän seisattuen. "Joku paha henki on loihtinut huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Nyt voin käsittää, miksi Karolinenlust täytyi rakentaa — minä ymmärrän vanhan Eberhard Claudiuksen. Ihana isoäitini kuihtui täällä kuin kukkanen — yksinkertaiset emännät, joita ei rakkaus tänne tuonut, ovat hallinneet ja vallinneet sekä löytäneet täällä hiljaisen, rauhallisen kodin — jumaloidulle, rakastetulle naissydämelle on tämä vanha talo aina ollut vaarallinen turvapaikka."
Hänen liikutettu äänensä tunkeutui aina ytimiini saakka. Sillä äänellä oli hän varmaankin puhutellut uskotonta lemmittyänsä — kuinka olikaan mahdollista, että hän kuitenkin voi hänet hyljätä?
"Viaton lapsensydämenne varoitti teitä ehdottomasti kylmästä, kolkosta katurakennuksesta", jatkoi hän jälleen istahtaen viereeni.
"Niin, alussa", keskeytin häntä elävästi, "alussa, jolloin tulin arolta ja luulin jokaisen vieraan muurin vankilaksi — se oli kovin lapsellista. Mutta eihän Dierkhofissakaan ole kirkasta eikä valoisaa — siksi on siellä kylliksi auringon polttamia lasiruutuja, joista päivä ainoastaan pilkistää sisään ja luuvassa on aina vilpoista ja hämärää, vaikka päivä kimeltää kuumana aron yli. Ei, nyt rakastan vanhaa katurakennusta, nyt katson sitä ihan toisilla silmillä, ja luettuani Augsburgista ja Fuggerin perheestä on minusta aina, kuin täytyisi vanhojen rouvien harsoineen astua alas kehyksistänsä ja tulla minua vastaan käytävissä ja portailla."
"Ah, tämä on runollisuutta, jolla aron prinsessa tiesi koristaa kolkon yksinäisen lapsuutensakin kodin! Voisitteko sen avulla kestää vanhassa kauppahuoneessa, pakenematta valoisaan Karolinenlustiin?"
"Voisin — täällä on minusta mieluisampaa ja kodikkaampaa. Eikö täällä katurakennuksessa siis ollut ketään, jota ihana iso-äitinne rakasti?"
Mitä olinkaan sanonut, että hän kavahti ylös ja katsoi minuun meikein kangistunein kasvoin.
Samassa aukeni ovi ja neiti Fliedner astui sisään kutsutun kotilääkärin kanssa; kohta sen jälkeen saapui isänikin. Hän oli alussa sangen peljästyksissään tapaturmastani, mutta lääkärin vakuutuksen mukaan ei ollut vähintäkään syytä pelkoon. Yksi kiharoistani leikattiin pois ja pieni side pantiin haavan päälle ja sitten kiellettiin minua menemästä ulos yö-ilmaan. Ensi kertaa makasin, neiti Fliednerin vartioimana, katurakennuksessa; ja keveissä houre-unelmissani näin pienen olennon; entisten emäntien harso päässä astui hän käytävillä ja leveillä rapuilla. Mutta hänen jalkansa eivät koskeneet kylmiin kivilattioihin, sillä puutarhojen koko kukkarunsaus oli levitetty niille, ja autuaallisella varmuudella huomasin, että se olinkin minä itse.
Seuraavana aamuna haihtuivat suloiset unelmani ja minä heräsin vaalean ja kylmän auringonsäteen suudelmasta. Minä häpesin, vaikk'en oikeastaan tullut selville, mistä syystä. Neiti Fliedner kyllä vastusti kovin aikomustani, vaan turhaan: minä hypähdin vuoteesta, pukeuduin kiireesti vapisevin käsin ja juoksin Karolinenlustiin — minä pakenin katurakennusta. Mutta tuota vakavaa silmää, jonka edessä äkkiä rupesin vapisemaan, en enää voinut paeta ja kummallista — herra Claudius, joka siihen saakka oli kohdellut tylyä käytöstäni ankarasti ja vakavasti, ei enää peräyttänyt rahtuakaan vallasta, jonka hän tuona iltana oli saanut ylitseni. Hän oli kerran suojelevaisesti tukenut minua ja nyt tuntui sitä tekevän vieläkin näkymättömästi. Kaino pakoni hänen lähestyessään, alasluodut silmäni hänen minua puhutellessansa, äänettömyyteni, kaikki jäi häneltä huomaamatta — hän puhutteli minua muuttumattoman hellästi, eikä hänen kirkas otsansa enää synkistynyt. Hän piti lujasti minusta kiinni, minuun koskematta, ja lupauksensa, että hän tietäisi minua suojella, täytti hän kaikin puolin. Hän oleskeli melkein enemmän tähtitornissa kuin toimintohuoneessa; pieniä teepitoja ei enää ollut eturakennuksessa, mutta sitä vastoin istui hän usein meidän pienessä teepöydässämme kirjastossa, ja talvimyrskyn vinkuessa nurkissa ja eteen vedettyjen viheriäisten villa-akuttimien hiljaa heiluessa, piti isäni molemmille pöytäkumppaleilleen yhden maailman mainioista esitelmistään. Herra Claudius kuunteli häntä syvästi miettien; ainoastaan silloin tällöin väittäen jotakin vastaan — vaan siitä säpsähti puhuja, sillä hän kuuli jotakin uutta ja omituista, niin syvälliseen tieteesen perustuvaa, jommoista hän vähimmiten olisi odottanut "kauppiaalta."
Sopimuksemme kirjoitukseni suhteen oli myöskin käynyt toteen. Minä sain työn neiti Fliednerin kautta ja jätin sen jälleen hänelle, onnellisena ja kovin kummastuneena, että kirjoituksella voi ansaita niin "suunnattomasti" rahaa; huolet eivät milloinkaan enää minua rasittaneet, ja kuitenkin oli minulla aina pieni aarre käytettävänäni.
Mikä muutos! Tunsin olevani ijäiseksi sidottu toiseen sukuun, enkä kuitenkaan enää kadehtinut aron yli vapaasti liitelevää lintua — olisin voinut riemuiten kaikkiin ilman suuntiin kertoa olevani vangittu ja olisin todellakin voinut lyödä otsani puihin, nähdäkseni, miten tuo toinen sielu minun tähteni kärsi tuskia. Tämän ainoan seikan tähden unhotin itseni, koko maailman ja senkin että minun omaatuntoani vielä rasitti kaksi syntiä: valhe ja tietoni häntä niin liki koskevasta salaisuudesta. Mutta voi, miten putosin taivaastani, milloin vaan Charlotten äänen kuulin tahi näin hänen lähestyvän! Tosin peräytyi hän ylpeästi läheisyydestäni; mutta tuon myrskyisen kohtauksen jälkeisenä päivänä tuli hän kuitenkin huoneeseni. — "Minä en koske teitä sormellanikaan, en edes anna hengityksenkään saastuttaa teitä!" huudahti hän minulle katkerasti kynnykseltä, — "Tahtoisin vaan tehdä rauhaa kanssanne, prinsessani! Suotteko anteeksi, mitä tein teille?" Minä juoksin hänen luoksensa ja ojensin hänelle liikutettuna käteni.
"Huomasitteko, miten eilen saatoin tirannimme oikein temppelin tornin huipulle? Hän on kuitti! Minä käyn äänettä, sykkivin sydämin kauppiaantalossa ja jokaisen ruokapalasen palkitsen harmilla ja mielessäni kuohuvalla vihalla; mutta minä kestän kaikkea — täytyyhän minun vartioida kirjoituspöydän laatikossa olevaa kallista aarrettamme, minä en saa poistua ennenkuin Dagobert palaa! Oi, miten olen riemuitseva viimein ijäiseksi sulkiessani 'rihkamapuodin' oven jälkeeni ja astuessani isänkodin kynnykselle!"
Tätä innostunutta puhetta kuullessani irroitin ujosti käteni ja astuin muutaman askeleen taaksepäin. Sen jälkeen kohtasimme ainoastaan harvoin toisiamme; mutta kerran palatessani hovivaunuissa ruhtinattaren luota, tuli hän pihalle ja saattoi minua puutarhan lävitse, ja silloin täytyi minun kertoa kaikesta. Kohta käyntinsä jälkeen Claudiuksen talossa oli herttuallinen rouva sairastunut jäsenten särköön ja lähtenyt K:sta parantuaksensa lämpimämmässä ilman-alassa. Hänen poissa ollessansa en tietysti käynyt hovissa, mutta nyt täytyi minun säännöllisesti käydä siellä kahdesti viikossa ne olivat ainoat hetket, joina herra Claudius oli synkän näköinen.
Niin kului viikko toisensa perästä, alinomaisen onnen ja sisällisen levottomuuden vaihdellessa. Sitte lähestyivät tammikuun viimeiset päivät, ynnä niiden kanssa Dagobert. Ääretön tuska valloitti minut kuullessani herra luutnantin saapuneen kaikkine kapineineen. Nyt lähestyi sitä tuo onneton hetki ja minä ummistin silmäni, päästäkseni näkemästä, kuinka jättiläisen kokoisena se kohosi edessäni, ja kuitenkin arvelin pikaista, vaikka tuskaistakin päätöstä paremmaksi kuin senkaltaista epätietoisuutta. Sillä tulipa minkäkaltaiseksi hyvänsä, niin olin kuitenkin vapaa onnettomasta vaikenemisen lupauksestani sekä voin puhua ja katuvaisesti rukoilla kevytmielisyyteni anteeksi.
Hankala aika koitti minulle, sillä toinenkin suru painoi sydäntäni: isäni oli äkkiä eriskummallisesti muuttunut. Koko hänen käytöksensä muistutti minua tuosta muistorahan oston ajasta; hän ei nauttinut ruokaa ja öisin kuulin hänen levottomasti kävelevän edestakaisin. Ääretön joukko kirjeitä saapui joka päivä tulvantapaisesti ja jokaisesta uudesta kohosi kuumeenpuna hänen laihoille poskillensa. Hän kirjoitti herkenemättä, vaan ei Karolinenlustissa tavatuita taideaarteita koskevaa käsikirjoitusta: se makasi pöydän laatikossa, Tarkasti kuuntelin hänen mumisevaa puhettansa, kun hän astuskeli edestakaisin huoneessansa, vaan en voinut erottaa sanaakaan enkä tohtinut kysellä, kun pelkäsin kiivastuttavani häntä.
En milloinkaan ole unhottava hetkeä, jolloin hänen pidätetty tuskansa viimein puhkesi ilmi! Oli kolkko, mieltä masentava talvi-ilta. Isäni oli päivällisen jälkeen vetäytynyt sanomalehtineen kammariinsa. Jo muutaman minuutin kuluttua kuulin hänen kavahtavan ylös; hän heitti oven kovasti kiinni ja syöksi kirjastoon. Peljästyneenä menin hänen perässänsä.
"Isä!" huudahdin rukoilevaisesti ja syleilin häntä, kun hän minua huomaamatta meni ohitseni.
Lienen näyttänyt kovin peljästyneeltä, sillä hän silitti otsaansa silminnähtävästi koettaen tulla rauhallisemman näköiseksi.
"Ei mitään hätää, Lorchen", lohdutti hän minua huolestuneena. "Mene nyt vaan alas jälleen, lapsi kultani. Ihmiset valehtelevat! He kadehtivat isäsi mainetta — he tietävät antavansa hänelle kuolonhaavan ahdistaessansa hänen mainettansa. Ja nyt tulevat he joukottain ja jok'ainoalla on kivi kädessä. Niin, kivittäkää hänet, kivittäkää hänet! Hänen maineensa ja taitonsa ovat jo loistaneet liian kauan!"
Hän vaikeni äkkiä ja katsoi pääni ylitse ovea kohti. Eräs nainen astui kuulumatta sisään, kookas vartalo puettu mustaan, kärpän nahasta päärmettyyn samettiviittaan. Hän nosti harson silmiltään: taivas, mikä kauneus! Minä muistelin ehdottomasti Lumisirkkua: silmät nokimustat, otsa valkea ja poskilla hieno puna. Isäni katsoa tuijotti kummastuneena häneen, kun hän kevein askelin lähestyi meitä. Hieno hymy lepäsi hänen huulillansa ja veitikkamaisesti iski hän sivulta päin silmää isälleni: kaikki näytti lumoavalta, melkein lapsellisen viehättävältä; mutta kuitenkin arvelin viattomien liikuntojen salaavan tuskallisesti sykkivän sydämen, sillä huulet vapisivat heikkohermoisesti.
"Hän ei tunne minua enää", lausui hän sointuvalla äänettä, kun isäni yhä oli vaiti. "Täytyneehän minun siis muistuttaa häntä ajasta, jolloin leikimme Hannoverin puistossa ja vanhempi sisar kiltisti juoksi hevosena ja sai maistaa Willibaldin ruoskaa — muistatko sitä vielä?"
Isäni peräytyi, kuin olisivat peikon kynnet pilkistäneet esiin ihanan rouvan samettinutun alta. Jääkylmällä katseella silmäili hän vierasta kiireestä kantapäähän; en milloinkaan olisi luullut tämän hajamielisen oppineen voivan osoittaa senkaltaista kovuutta ja ylenkatsetta!
"En todellakaan voi käsittää, että Kristina Wolf, joka kerran eli isäni, herra von Sassenin talossa, rohkenisi astua jalkaansa minun kynnykseni yli", lausui hän ankarasti.
"Willibald —"
"Mä pyydän", keskeytti hän kieltäväisesti ojentaen kätensä, "meillä ei ole mitään yhteyttä! Jos olisitte ainoastaan hairahtunut, vastustamattomasta taiteenhalusta kotoa luopunut tytär, ottaisin teidät heti vastaan — muttavarkaankanssa ei minulla ole mitään tekemistä."
"Oi, Jumalani!" Hän löi kätensä yhteen, katsellen surullisesti taivasta kohti. Minä en käsittänyt, miten isäni voi tuota madonna-katsetta vastustaa, vaikka sana "varas" sattui minuun kuin sähköinen isku. — "Willibald, ole armollinen! Älä tuomitse niin ankarasti nuoruuden rikosta!" rukoili hän. "Kuinka olisin tyhjin käsin voinut alkaa hartaasti toivottua taidetietäni? Äitini ei antanut minulle äyriäkään, sen tiedät, ja kuitenkin oli rikkaalta rouvalta anottu summa niin vähäinen."
"Ainoastaan kaksitoista tuhatta taaleria, jotka otit hänen huolellisesti lukitusta kirjoituspöydästänsä —"
"Eikö minulla ollut oikeutta niihin, Willibald! Sano itse!"
"Ja myöskin vapaaherratar Hankenin, vieraamme kiiltokiviinkö, jotka sinun kanssasi katosivat ja jotka äitini täytyi suurimmalla uhrauksilla maksaa, pelastaaksensa nimeämme täydellisestä häpeästä?"
"Valhe, Valhe!" huudahti vieras.
"Mene ulos, Leonora! tätä ei sinun sovi kuulla!" sanoi isäni taluttaen minut oven luokse.
"Ei, älä mene, lapsi kulta! Ole armollinen ja koeta saada isääsi uskomaan minua viattomaksi! Niin, sinä olet Leonore! Oi, noita lempeitä suloisia silmiä!" Hän syleili minua ja suuteli silmiäni — leveä samettiviitta peitti minut tykkänään ja lumoava orvokin tuoksu lemusi oikein hurmaavaisesti minua kohtaan hänen rinnoiltansa. Kovalla kädellä irroitti isäni minut hänestä. "Älä saastuta viatonta lastani!" huudahti hän kiivaasti, vieden minut ulos.
Minä menin rappuja alas ja vaivuin ikäänkuin hurmaantuneena alimaiselle portaalle. Hän oli siis Kristina tätini, "perheemme häpeäpilkku", joksi Ilse häntä nimitti, "tähti", joksi hän itse sanoi itseään. Tähti hän olikin, tuo lumoava rouva. Kaikki naisellinen viehättävyys, mitä siihen saakka olin nähnyt, vaaleni tätini nuorekasten, loistavien kasvojen rinnalla! Miten hänen mustat kiharansa lepäsivät raskaasti paksun kärpän-nahan päällä! Ah, kuinka tuo peloton, sileä otsa loisti ja kuinka kauniisti hienot, siniset suonet näkyivät hänen kulmissansa! Ja tuo lumoavan hellä ääni, sen oli hän saanut takaisin, parannuskeino oli siis auttanut! Ja nuo pienet kätöset, jotka niin lempeästi ja hellästi vetivät minut lumoavan rouvan rinnoille — nekö olivat varastaneet! Ei, ei, tätini viha näytti tämän syytöksen kokonaan valheeksi: näinhän minä kyyneleitten kiiltävän hänen silmissänsä!
Sykkivin sydämin kuuntelin kirjastosta kuuluvaa sananvaihtoa. En voinut erottaa sanaakaan, eikä se kauankaan kestänyt. Ovi aukeni — "Antakoon Jumala tämän sinulle anteeksi!" kuulin tätini lausuvan; sitte kahisi hänen liepeensä portaissa. Hänen askeleensa tulivat yhä hitaammiksi ja hiljaisemmiksi; äkkiä peitti hän silmät kädellään ja nojautui käsipuita vastaan. Minä juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen oikeaan käteensä.
"Kristina täti!" huudahdin liikutettuna.
Hän antoi kätensä vitkaan vaipua alas, katsoen minua, surullisesti hymyillen.
"Pikku enkelini, sydänkäpyseni, eikö totta, ethän sinä luule minua pahantekijäksi?" sanoi hän, hellästi silittäen poskeani. "Ethän voi aavistaa, miten pahanilkiset ihmiset kiduttavat minua kuoliaaksi valheellisilla syytöksillään! Oi, jos tietäisit, mitä kaikkia minun jo on täytynyt kärsiä! Ja missä hirveässä asemassa olenkaan nyt ankaran isäsi ijäiseksi hyljättynä! Lapsi, minulla ei ole kattoa suojaksi, ei turvapaikkaa, mihin yöksi voin laskea pääni levolle! Viimeinen grosheni taskussa saavuin viimein vaivaloisesti K:hon, sillä tahdoinhan nähdä sinua, pikkuista Leonoraani! Taivaan Jumala, jospa vaan muutamaksi päiväksi saisin suojaa, niin kyllä sitten taasen voisin suoriutua tästä pulasta!"
Minun asemani oli tuskallinen! Mielelläni olisin jättänyt hänelle oman huoneeni ja itse maannut oljilla — niin äärettömästi oli tämä rouva minut lumonnut; mutta vasten isäni tahtoa en tohtinut ottaa häntä huoneeseni. Minä muistelin neiti Fliedneriä — hän oli aina niin hyvä ja avulias, kentiesi voisi hän minua neuvoa. Ah, mihin olivat nyt kaikki hyvät aikomukseni joutuneet, joitten mukaan ensin tahdoin miettiä ja sitten käyttää itseäni?
Sanaakaan lausumatta, vein tätini alas ja sitte hiekkakentän yli. Hän seurasi minua myöntyväisesti kuin lapsi. Olimme juuri menemäisillämme pensaston ohitse, kun Dagobert sekä Charlotte tulivat meitä vastaan, viimemainitulla kiiltävän valkoinen silkkihattu päässä ja sinertävä samettinuttu hartioilla. He olivat silminnähtävästi kävelemässä.
Minä en vielä ollut nähnyt "herra luutnanttia", sillä olin säännöllisesti karttanut häntä, vaikka hän usein tuli Karolinenlustiin. Nyt säpsähdin ja peljästyin sydämeni pohjasta. Hänkin näkyi kummastuvan: ruskeat silmänsä, joita minä oikein pelkäsin tuon kohtauksen jälkeen suljetussa salissa, katselivat minua eriskummallisesti säihkyen. Minä en ollut huomaavinani hänen iloisesti ojennettua kättänsä ja esittelin tätini Charlottelle. Kummastuksella huomasin äkkinäisen liikutuksen vivahtavan onnettoman rouvan kasvojen yli. Hän tahtoi puhua, vaan ei saanut ääntäkään huuliensa yli.