Charlotte nyykäytti välinpitämättömästi ja ylhäisesti päätänsä, sekä loi ylpeän, tarkastelevan katseen edessänsä seisovaan naiseen.
"Neiti Fliedner tuskin voi teitä neuvoa", sanoi hän minulle kylmäkiskoisesti, kerrottuani hänelle muutamin sanoin aikomuksestani. "Ja vielä vähemmin taitaa hän teitä auttaa; meillä on sangen ahdasta katuhuoneuksessa. Jos saan teitä neuvoa, niin menkää ystävienne Helldorfien luo; heillä on varmaan pieni kammari, johon voitte asettaa tätinne."
Minä käännyin suuttuneena ja tätini laski kiireesti harsonsa kasvojensa eteen. Samassa meni Schäfer puutarhuri tervehtien ohitsemme. Sveitsiläistalo oli hänen omansa ja minä tiesin hänen usein vuokranneen rouvavainajansa niin sanotun "juhlahuoneen" vieraille. Minä riensin hänen jälkeensä kysymään. Hän oli heti valmis antamaan sen tädilleni ja pyysi meitä heti tulemaan hänen kanssansa, kaikki oli muka "parhaimmassa järjestyksessä."
Luomatta katsettakaan veljeen ja sisareen meni tätini vanhuksen kanssa, joka sävyisesti häntä puhutellen, vei hänet portin luo, jonka avain oli minun hallussani. Sisällinen tuskako häntä niin kiireesti ajoi eteenpäin — Schäfer tuskin voi pysyä hänen vieressänsä, ja minä, vaikka kyllä ponnistin voimiani, jäin koko joukon jäljelle.
"Herran tähden, poistakaa tuo pilvistä pudonnut täti niskoiltanne!" huudahti Charlotte jälkeeni. "Hän ei tuota teille kunniaa — näkyyhän maalia sormenpaksulta hänen kasvoistansa! Ja tuo valheellinen teaatteri-kärpänpäärmä! Hyi! Lapsi, teillä on kummallisia sukulaisia: syntyisin juutalainen mummo ja nyt tuo ylen määrin maalattu opera-täti! Kuulkaapa, älkää tulko aivan myöhään tänä iltana — setä on, odottamatonta kyllä, tuhlaava rahoja — kasvihuone tulee komeasti valaistuksi — olkoon se hänelle hyödyllistä!"
Hän naurahti ja tarttui tätiäni katselevaa Dagoberttia käsivarteen.
"Minä en tiedä — minä — olen varmaan ennen kohdannut tuon rouvan", sanoi hän miettiväisesti hivuttaen otsaansa. "Jumala tietäköön, missä —"
"No, se on helppo sanoa — sinä olet nähnyt hänet näyttämöllä", arveliCharlotte, vetäen hänet maltittomasti mukanansa.
Kovin suuttuneena katselin heidän peräänsä. Täti raukka! Niin, hän oli onneton, ihmisten hätyyttämä nainen — ainoa mikä hänellä vielä oli jäljellä, hänen kauneutensa, oli muka lainattu — oli maalattua.
Minusta oli kulmakammari, johon Schäfer saattoi meidät, erittäin soma ja viehättävä. Silmänräpäyksessä oli vanhus asettanut tulta pesään, ja ikkunoihin kukkivia reseda- ja ruusupensaita.
"Ahdas ja matala", sanoi tätini nostaen käsivartensa ikäänkuin koskeaksensa lumivalkeaan kattoon. "Minä en ole tämmöiseen asuntoon tottunut, mutta voinhan tätä kuitenkin kestää — lujalla tahdolla voin kaikkia tehdä — tiedätkö sen, enkeliseni?"
Hän heitti pois hatun ja viitan, sekä seisoi nyt edessäni puettuna siniseen samettileninkiin. Saumoista ja kyynäspäistä oli se tosin vaalennut ja kulunut, mutta se ympäröi mitä kookkaimman hoikan vartalon, lyhyt lieve teki tämän ruhtinaallisen muodon täydelliseksi ja aukeasta herttamaisesta kaulakaarteesta loisti lumisirkun rinta vastaani. Mutia mitkä hiukset! Otsassa oli pieniä sinertävän mustia kiharoita, ja niitä riippui rintaa ja selkääkin alas, vaan sittekin seppelöi mitä kauneimmat palmikot pientä päätä — en käsittänyt, miten se voi kantaa kaiken sen komeuden, vielä vähemmin, että hän liikutti päätään niin nopeasti ja keveästi.
Peittämättömän ihailemiseni luki hän selvästi kasvoistani.
"No, Leonoraseni, mitä pidät tädistäsi?" kysyi hän veitikkamaisesti hymyillen.
"Ah, sinä olet liian kaunis!" huudahdin innostuneena. "Ja niin nuori, niin nuori — mutta kuinka se onkaan mahdollista? Olethan kuitenkin kolmea vuotta vanhempi isääni!"
"Hupsu tyttö, sitä ei huudeta noin kaikkiin ilman suuntiin!" sanoi hän vaivaloisesti nauraen ja laski hienon kätensä huulilleni.
Hänen silmänsä lensivät etsien ympäri huonetta ja pysähtyivät viimein pieneen ikkunain välillä seisovaan peiliin.
"Ah, tämä ei käy laatuun — ei millään muotoa!" huudahti hän peljästyneenä. "Tuossa palasessa ei voi nähdä nenänippuansakaan! Kuinka voin nyt pukea päälleni? Enhän minä ole mikään porvarinvaimo, lapsi — minä olen tottunut elämään ruhtinaallisesti! Mielelläni suostun kerraksi mihin hyvänsä, vaan tähän en voi! Kuuleppas, hankithan minulle toisen, sopivamman peilin, että kuitenkin vähän saisin noudattaa tavallisia tapojani? Tuolla linnassa, missä asut, on luultavasti joku liikanainen, suuri peili. Kaikessa salaisuudessa — lapseni — voin sanoa sinulle että, jokainen apu, jonka tässä satunnaisessa pulassani minulle annat, tulee myöhemmin eräältä toiselta puolelta tuhat kertaa palkituksi. Tuota huoletta tänne, mitä välttämättömästi tarvitsen mukavuudekseni; minä vastaan kaikesta."
"Kuinka voisin sitä hankkia?" vastasin kainosti. "Ovathan kaikki huonekalut herra Claudiuksen omat!"
Hän hymyili.
"Minulla ei ole valtaa asettaa tuoliakaan toisin kuin miten olivat tänne tullessani", jatkoin vakavasti häntä vastustaen. "Karolinenlustista en voi, vaikka kuinka tahtoisinkin, hankkia sinulle mitään; mutta kentiesi rouva Helldorf lainaa sinulle, mitä tarvitset. Menkäämme hänen luoksensa."
Mieleni masentui kovasti, kun rouva Helldorfkin vastaanotti kauniin komean holhokkaani silminnähtävän kummastuneena ja kylmästi. Ei auttanut, että täti vastustamattoman hellällä äänellä lausui hänelle tuhansia kohteliaisuuksia ja kutsui molempia leikkiviä lapsia kultakutrisiksi enkeleiksi. Ystäväni hienot kasvot eivät vähintäkään kirkastuneet, vaan pysyivät yhtä kylmän ja epäileväisen näköisinä ja kun viimein ujosti pyysin häntä lainaamaan peiliänsä, tuli hän vielä kylmemmäksi, otti melkoisen suuren peilin — ainoansa — seinältä, tarjosi sitä kauniille rouvalle ja sanoi ivallisesti: "Minä kyllä tulen ilmankin toimeen."
"Olkaa varoillanne, Leonore! Kylläminäkinolen pitävä häntä silmällä", kuiskasi hän minulle etuhuoneessa sinisen samettipuvun kadotessa rappusissa.
Kovin alakuloisena laskin alhaalla pienen kukkaroni pöydälle. Palkinnoksi sain suutelon sekä vakuutuksen, että "kaikki pienet uhraukseni" kaikissa tapauksissa vähän ajan kuluttua tulisivat maksetuiksi tuhat vertaa runsaammin. Sitte oli tädilläni suuri vaiva asettaessansa peiliä valoisimpaan paikkaan ja minä palasin kahta vertaa raskaimmin sydämin takaisin Karolinenlustiin.
Iltahämärä jo levisi jälleen hiljaa astuessani kirjastoon. Isäni käveli muinaistaidesalissa hiljaisten vaaleitten veistokuvien keskellä eikä ainoallakaan sanalla maininnut sisartansa. Hän ehkä luuli hänen olevan poissa ijäksi päiväksi eikä koskaan enää tulevan hänen tiellensä, ja minun pitäisi muka mitä pikemmin sitä parempi unhottaman koko seikka. Väristen vedin viittani paremmin rintani yli, sillä oli kovin kylmä lämmittämättömässä suuressa salissa ja lunta putoeli taajasti lasiselle kupulaelle.
"Sinä vilustut täällä, isä", lausuin tarttuen hänen käteensä. Se oli tulenkuuma; ah, ja miten hänen silmänsä säihkyivät syvissä kuopissaan! "Vilustunko? Täällä on viehättävää — tuntuu niin suloiselta, kuin saisin kylmän kääreen polttavalle otsalleni."
"Mutta on jo myöhä", sanoin hitaasti; "ja tarvitseehan sinun vähän järjestää pukuasikin. Olet luultavasti unhottanut, että ruhtinatar tulee suurta kasvihuonetta kaasunvalossa katsomaan?"
"Oi, Jumalani, mitä minulla on tekemistä kasvihuoneessa?" huudahti hän maltittomasti. "Tahdotteko saattaa minut mielettömäksi kaasuliekeistä ja aivojani vahingoittavasta kukkaistuoksusta? Ei, ei, mitä minä huolin ruhtinattaresta tahi herttuasta!"
Tapaturmasta lykkäsi hän kiivaalla käden liikunnolla pienen kuvan maahan. Kummallista — hän, joka tavallisesti helläkätisesti koski muinaistaideteoksiin, hän ei nyt edes kääntynyt katsomaankaan tapahtunutta turmiota, vaan antoi rikotun epäjumalan kuvan välinpitämättömästi jäädä lattialle.
Kovin peljästyneenä koetin rauhoittaa häntä. "Kuten tahdotte, isä kulta", sanoin. "Minä lähetän heti ilmoittamaan katurakennukseen kotiinjäämisestämme."
"Ei, ei, sinun täytyy kaikissa tapauksissa mennä, Leonoreseni!" keskeytti hän minua hellemmin. "Minä soisin sinun menevän ruhtinattaren tähden, joka sinusta pitää, sekä tahtoisin myöskin mielelläni olla häiritsemättä tänä iltana."
Hän meni takaisin kirjastoon ja rupesi kirjoittamaan. Minä suljin ovet, korjasin valkeata pesässä ja katoin teepöydän; sitte menin nulomielisenä alas järjestämään pukuani, se on, minä otin taasen mummoni antamat helmet kotelostaan ja kiersin ne kähäröihini. Melkein satumaisen loistavasti, mutta myöskin silmiinpistäväisempinä kiilsivät kosteat, sinertävän kimeltävät pisarat tummissa kiharoissani ja sitäpä juuri tahdoinkin; ken tiesi, milloinka ruhtinatar taasen oli tuleva Claudiuksen taloon!
Oli jo myöhä, kun vihdoin astuin sillan yli matkallani kasvihuoneesen. Silmänräpäykseksi jäin häikäistynä seisomaan. Hiljaa varisivat hajoavaisten pilvien viimeiset lumihiuteet päälleni, jalkojeni alla narisi jäätynyt jalanmittainen lumi ja minne katsoin, ojensivat lumiset puut ja pensaat minulle kankeat aaveentapaiset oksansa — ja tuolla olivat komeat palmujen latvat ylpeästi levällään sanajalkojen ja kaktuskasvien sekä pienten vehreitten ruohokenttien yllä, ja niiden väliltä kiilsivät suihkulähteitten hopeankirkkaat pisarat. Kätkettyjen kaasuliekkien valossa vaihtui vehreä väri tuhansilla tavoilla, vaalean viheriäisestä kuusen tummaan väriin — kasvihuone oli valkoisen sametin päällä makaavan, viheriäisen smaragdikiven kaltainen keskellä suurta lumikenttää.
"Ah, hyvää iltaa pienokaiseni!" huudahti ruhtinatar astuessani hänen luoksensa. Hän istui sananjalkojen keskellä, juuri samassa paikassa, jossa minä taannoin kerroin mummostani. Herra Claudius seisoi vähän sivulla hänen tuolinsa takana puhuen hänen kanssansa ja ruhtinattaren seura ynnä Dagobert ja Charlotte olivat istahtaneet molemmin puolin luonteviin joukkioihin. "Pikku aronprinsessani, miten keijukaisten tapaan siinä tulette!" lausui hän leikillisesti. "Ihanhan luulisi suihkulähteen heittäneen teidät tänne? Lapsi, te ette todellakaan tiedä, mitä kallista aarretta noin viattomasti ja keveästi kannatte kiharoissanne!"
"Kyllä, teidän korkeutenne, minä sen tiedän: helmeni ovat suuren rikkauden viimeiset jäljet", vastasin hänelle koettaen saada äänelleni tyvenen kaiun. "Armas mummoraukkani lausui, kun ne hänen käskystänsä laskettiin kaulaani, niiden nähneen paljon perheonnea, mutta niiden myöskin paenneen piinapenkkiä sekä muita kidutuksia, joita sietämätön kristinusko oli hankkinut juutalaisille, sillä mummokultani oli juutalainen, syntyisin Jakobsohn Hannoveristä."
Minä lausuin viimeiset sanat painavaisesti, katsellen herra Claudiusta. Mitäpä minä siitä, että herra von Wismar häveliäästi yski, ujosti sivultapäin vilkahtaen ruhtinattareen, että neiti von Wildenspring riemuisasti liikkui, ikäänkuin tahtoen sanoa: Enkö ollut oikeassa, kun aatelinen nenäni tässä olennossa haisti jotakin porvarillista? Mitä minä siitä huolin, että kaunis Tankred suuttuneena kierteli viiksiänsä ja vihastuneena kuiskasi Charlottelle muutamia sanoja? Enkö nähnyt riemun iloa herra Claudiuksen kasvoissa — enkö luullut hänen tahtovan ojentaa minulle kätensä erottaaksensa minut tästä kurjasta seurasta ja painaaksensa minut hellälle ylevälle sydämellensä, siksi että olin voittanut väärän häpeän ja urhollisesti heittäytynyt ylpeän joukon ylenkatseen alaiseksi, jälleen voittaaksenihänenkunnioituksensa!
"Kas vaan, sepä odottamaton tieto!" huudahti ruhtinatar iloisesti ja hilpeästi. "Nyt tiedän myöskin, mistä pikku lemmikkini on saanut tuon itämaisen muodon! Niin, niin, tuommoinen mustakähäräinen, elohopeankaltainen keijukainen se varmaan oli, joka Herodekselta vietteli Johannes kastajan pään! Kun taasen tulitte luokseni, tahdon tietää enemmän tuosta miellyttävästä mummosta, lapseni?" Hän veti helminauhan syvemmin hiuksiini ja antoi sormensa vieriä alas kiharoitteni välissä. "Minä pidän sanomattoman paljon tästä puhdasmielisestä, viattomasti lörpöttelevästä Rebekasta!" jatkoi hän hellästi minua suudellen.
Tällä kertaa ei lörpöttelemiseni ollut viaton, sen tiesi hän parhaiten, joka ei enää luonut silmiänsä minusta!
Ruhtinatar veti minut jalkojensa juureen ja siinä istuin sitte koko illan ääneti kuunnellen heidän puhettansa, kunnes neiti Fliedner tuli ilmoittamaan kaikki olevan valmiina katurakennuksessa. Herttuaallinen ruhtinatar oli pyytänyt saada juoda kupillisen teetä "vanhassa miellyttävässä talossa" — hänen kivuloisuutensa ei sallinut hänen kauan viipyä kasvihuoneitten kosteassa ilmassa. Hän pukeutui päällysnuttuunsa, tarttui herra Claudiuksen käsivarteen ja meni iloisen, nauravan seuransa etupäässä lumisen puutarhan lävitse. Lyhtyjä kantavia palvelijoita ei tarvittu — pilvet olivat hajonneet, poppeliston oksien väliltä näkyi kirkas säde heittävän kummallista, hopeista valoa lumikentälle: kuu nousi.
Minä riensin vielä kerran takaisin sillan yli ja katsoin ylös kirjaston ikkunoihin. Uutimet eivät olleet eteen vedettyinä, isäni kirjoituspöydällä paloi lamppu ja suuren salin vastaisessa huoneessa pesän lähellä, jossa illallispöytä oli, leimusi sinertävä liekki — se oli teekeittimen viinaliekki. Kaikki näytti rauhalliselta. Suuremmaksi varmuudeksi hiivin vielä rappuja ylös ja kuuntelin oven takana. Sisällä oli hiljaa; isäni kirjotti varmaan. Täydellisesti rauhoitettuna palasin katurakennukseen.
Sinä iltana piileskelivät varmaan kauppahuone Claudiuksen kaikki haltiat talon pimeimmissä nurkissa — olihan valoa kaikkialla, jommoista ei arvokkaat entiset päämiehet sallineet edes tulevaisen päämiehen ristiäisissäkään!
"Mitähän tämä ennustaa, neiti Fliedner? Herra ei voi saada kylliksi valoista!" mutisi, minun mennessäni rappuja ylös, vanha Erdmann kummastuneena ja asetti tikapuita ylikäytävän seinää vastaan. "Nyt täytyy minun ripustaa tornihuoneen suuri lamppu tänne."
"Niin tehkää se, Erdmann", arveli vanha neiti, joka juuri tuli ulos salista. "Minua ilahuttaa, että kerran tulee valoista tässä vanhassa talossa!" Veitikkamaisesti hymyillen silitti hän hiuksiani ja riensi etehiseen.
Se hymy saattoi veren poskiini. Kainosti annoin käteni vaipua alas salin oven lukosta: minun oli tuiki mahdotonta mennä sisälle lukemattomien liekkien valaistavaksi. Minä menin Charlotten huoneesen. Se oli tyhjä; avatulla pianolla paloi kaksi lamppua ja salista, jossa kauniin Lotharin kuva riippui, kuului kuppien helinää ja iloista puhetta. Minun miettiessäni, miten huomaamattomimmin voisin yhtyä seuraan, kuului astuntaa läheisessä huoneessa ja Charlotte veljineen astui sisään.
"Ruhtinatar tahtoo kuulla minun laulavan", sanoi hän minulle käännellessään nuotin lehtiä. "Kuinka tänne olette joutuneet ja miksi piileskelette täällä, pienokaiseni? Teitä kaivataan seurassa."
"Minä olin huolissani isäni tähden ja kävin häntä katsomassa; hän ei ole oikein terve —"
"Eikö terve?" nauroi Dagobert hiljaa; hän istui jo pianon edessä aloitellen soittoa. "Niin, niin, sangen arveluttava kipu! Minä kuulin jo klubissa tästä ihmeellisestä uutisesta. Ei siellä puhuttu muusta ja koko kaupungin lävitse lentää uutinen valkean vauhdilla, että muinaistutkinnon huimaus on kuoleman kielissä. Ennen pitkää on meillä jotakin uutta muodissa, Charlotte! Jumalan kiitos, nyt ei enää tarvitse tuota kreikkalaista, romalaista eikä egyptiläistä sanansotkua — kova papu se onkin ollut purra!" Hän laski kätensä koskettimille ja mitä kauneimpia säveliä tulvaili esiin hänen taitavien sormiensa alta; minun sydämeni lakkasi sykkimästä, niin hämmästyin, "Ja isänne horjuessa satulassa ja kadottaessa maineensa, kerrotte te käsittämättömän viattomasti hänen suoraan syntyneen juutalaisesta; se heittää hänet tykkänään maahan!"
"Niin, se oli pieni tyhmyys, älkää paheksuko, että sen sanon!" torui Charlotte laskien nuotit telineille. "Minä en vaadi, että suoraan valehtelisitte, enminäkäänsitä tee; mutta täänkaltaisissa tapauksissa on paras pysyä keski kohdalla ja — olla vaiti."
Dagobert alkoi säestystä ja kohta sen perästä kaikui Charlotten vahva ääni seinissä.
Mitä olikaan tapahtunut? Kaikki kauniin Tankredin huolimattomat, ivalliset, äänijuoksujen seuraamat sanat, kaikuivat niin epäselviltä ja hämäriltä korvissani. Äärettömän karvasmielisesti katselin tuota kurjaa miestä; "muinaistutkinnon huimaukseksi" kutsui hän isäni vaikutuksen; hän, joka nöyränä "apulaisena" oli tunkeutunut mainion miehen niskoille ja usein ollut hänelle rasitukseksi; kuinka usein olin kuullut isäni valittavan tunkeilevasta häiritsijästä! Niin paljon käsitin kuitenkin, että isäni asema hovin suhteen oli heikommalla kannalla ja että kehno imartelijajoukko nyt kääntyi hänen puolestansa ruveten häntä kivittämään.
Ruhtinatar ei milloinkaan ennen ollut niin hyvä ja hellä minulle kuin sinä iltana; vaan ei minulla kuitenkaan ollut uskallusta taasen lähestyä häntä. Minä hiivin läheiseen saliin ja istahdin hämärään nurkkaan, Charlotten ääneen laulaessa. — Istumapaikastani oli minun helppo nähdä koko teepöytä. Ruhtinatar istui vähän sivulla päin Lotharin kuvan alla, vaan ei kuitenkaan tahtonsa mukaan, sillä minä näin hänen huomaamatta koettavan saada kokonaan sitä katsella. Vasemmalla puolella hänestä istui herra Claudius. Yksi ainoa silmäys näihin jaloihin, tyveniin kasvoihin rauhoitti suuttumuksesta ja huolista sykkivän sydämeni. Mikä kirkas loisto näkyi hänen otsassansa! Kehyksissä oleva kaunis pää tunnokkaine silmineen oli kentiesi kauniimpi ja hienompi sekä näytti uljaammalta, mutta mitäpä hyötyä tästä uhkarohkeudesta? Elämän taistelua ei hän kuitenkaan voinut kestää; rikoksellinen itsemurhaaja oli uupunut, jota vastoin tuo hiljamielinen mies, samaa taistelua taistellessaan, vahvasti ponnistaen mieltänsä, tarttui peräsimeen ohjataksensa hukkuvan laivan satamaan ja niin muodoin pelastuaksensa.
"Teillä on kaunis ääni, neiti Claudius", lausui ruhtinatar, kun Charlotte, lopetettuaan laulunsa, jälleen lähestyi teepöytää. "Erittäinkin väliäänissä muistuttaa se minua elävästi Sidonia-sisareni matalasta sopraanosta. Teidän tulinen laulamisennekin herättää mieleeni aikoja sitte tapahtuneita seikkoja — sisareni piti aina hurjan omituisia lauluja parempina kuin yksinkertaisia ja surullisia."
"Jos, teidän korkeutenne vaan sallitte niin laulan tuommoisen hurjan ja omituisen laulun", vastasi Charlotte kiireesti. "Minä rakastan tarantellaa, se hurmaa minua."
"Minä pyydän sinua olemaan laulamatta tarantellaa, Charlotte", keskeytti isäntä herra Claudius vakavasti. Hänen äänensä ei vavissut, mutta syvä kalpeus peitti hänen kasvonsa ja kulmakarvat olivat ankarasti sekä uhkaavasti rypistetyt.
"Te olette oikeassa, herra Claudius", lausui ruhtinatar elävästi. "Minäkin tunnen samaa vastenmielisyyttä. Tämä tarantella oikein riehui minun nuoruudessani. Se oli kaikkien laulajatarten mielikappale ja Sidoniakin lauloi sitä harmikseni sanomattoman mielellään. Minusta on se liian irstas ja hurja!"
Hän laski kuppinsa pöydälle ja nousi seisomaan. "Luulenpa, että nyt lähdemme pienelle löytömatkalle", sanoi hän hymyillen. "Minä tahtoisin kerran oikein perinpohjin tarkastella tätä ihmeellistä, vanhanaikuista taloa; minusta on kuin lukisin ikivanhaa kirjaa. Herra von Wismar, katsokaa tuota harvinaisen kaunista hirvenpäätä!" Hän osoitti sormellaan ta'immaista huonetta. — "Siinäpä jotakin katsottavaa metsästäjälle!"
Kammariherra riensi pois ja samaten hovineiti, sillä tahtoihan hänen korkeutensa jäädä yksin. Samassa käänsi Charlotte päänsä, että voin nähdä häntä vasten silmiä; nähdessäni hänen kiihtymyksensä ja silmiensä säihkyvän tulen, ymmärsin heti hänen aikovan tänä iltana rohkeasti ryhtyä salaisuutensa selittämiseen. Hän seurasi tosin veljeänsä ja molempia imartelijoita herttuallisen sormen osoittaman hirvenpään luokse, ruhtinattaren jäädessä yksin salin viereiseen, pienempään huoneesen, kuten näytti, huomiollisemmin tarkastelemaan villaisiin seinäverhoihin kuvattua Genovevan kärsimyshistoriaa.
"Ettekö tiedä, mihin neiti von Sassen on jäänyt?" kysyi herra Claudius kiireesti neiti Fliedneriltä, joka juuri oli astumaisillansa huoneesen, jossa minä olin viivyskellyt.
"Tässä olen, herra Claudius", lausuin hänelle nousten seisomaan.
"Ah, pikku sankarini!" huudahti hän, kiireesti astuen luokseni, huolimatta siitä, että se tavaton tuli niin äänessä kuin liikunnoissa, kummastuttaisi toisia. Neiti Fliedner vetäytyi heti takaisin saliin ja rupesi askaroimaan teepöydän luona.
"Pimeimmässä nurkassa olette piileskelleet tänään, jolloin olen tahtonut kaiken valon, minkä tämä vanha talo voi hankkia, valasemaan aron pikkuista prinsessaa!" lausui hän puoliääneen. "Tiedättekö, että minä tänä kalliina iltana olen viettänyt jonkinlaista uudestisyntymistä? Minä olin vielä sangen nuori, kun tuomitsin itseni vaeltamaan vanhuuden hiljaista tietä, ankarasti ja taivuttamattomasti olen pakottanut nuoruuden innostuksen pysymään kuohuvassa sydämessäni — minä en tahtonut enää olla nuori ja nyt, kun en oikeastaan enää ole nuori, kuohuilevat tunteeni vastustamatta ylös, vaatien oikeutta, ylivuotista oikeuttansa, ja minä antaudun vapaaehtoisesti niiden valtaan, minä olen sanomattoman onnellinen jälleen tunteissani olevani nuori, juurikuin olisivat pahat kokemukset sekä aika jättäneet tämän kalliin sydämeni aarteen koskematta vaan eikö 'tuo vanha, ikivanha mies, jonka ensiksi näitte arolla, tässä kohden ole turhamainen?'"
Minä kallistin pääni kovasta hengähdyksestä kohoilevaa rintaani vastaan. Huoli isästäni, pelko, että Charlotte täyttäisi uhkauksensa, ympärillämme liikkuvat ihmiset, kaikki, kaikki haihtui kuullessani hänen värisevän äänensä. Ja hän, tarkalla silmällään kyllä käsitti minun tunteeni.
"Leonore", lausui hän kumartuen ylitseni, "otaksukaamme, että me molemmat ypö yksin olisimme tässä vanhassa kauppahuoneessa, eikä meillä olisi mitään tekemistä kaikkein noitten kanssa —" hän osoitti sormillaan toisia huoneita. "Minä tiedän kenen tähden tänään lausuitte uljaan tunnustuksenne ja otan sen hetken autuaallisen tunteen omakseni, minä yksin, ja puolustan aarteeni koko maailmaa, teitäkin vastaan, jos tunnetulla entisellä uhkamielisyydellännekin koettaisitte kieltää sen. Meidän sielumme löytävät toisensa, vaikka te kovasydämisesti kieltäisittekin minua koskemasta käteen, joka kerran ylpeästi heitti rahani jalkojeni juureen."
Lausuttuansa nämät sanat meni hän kiireesti pianon luokse ja heti sen jälkeen kaikui korvissani säveleitä, jotka melkein hurmasivat minut. Nämä ihmeelliset säveleet olivat aiotut yksistään minulle, minulle, mitättömälle olennolle — niillä "ei ollut mitään tekemistä noitten kanssa", joitten lörpötys nyt epäselvästi kuului äärimmäisestä huoneesta! Niin nuoruuden tunteet kuohuilivat ylös tämän syvästi loukatun miehen sydämestä, hänen, joka täydellisellä elämän, onnen ja nautinnon kieltämisellä oli tahtonut sovittaa lyhyen ajan äärettömän innon. Ja kädet, jotka "eivät sittemmin milloinkaan enää kajonneet koskettimiin", soittivat nyt, hänen vahvaa henkeänsä ja minun heikkoa horjuvaa lapsen sieluani salaperäisesti yhdistyttävää säveltä:
Jos myrskyss' sinut näkisinSynkässä erämaass,Mun viittan' sulle tarjoisinSuojaksi tuulessa.
"Taivaan Jumala, herra Claudiusko soittaa!" huudahti neiti Fliedner hyökäten sisään viereisestä salista; hän löi iloisessa hämmästyksessä kätensä yhteen, nähdessään soittimen edessä istuvan.
Minä menin hänen ohitsensa, silla mahdotonta oli minun antaa hänelle tilaisuutta katsoa silmiini. Pakenin salin syvään ikkunankomeroon, paksujen silkkiuutimien taakse, jotka vedin kiinni, että vaan kapea rako jäi auki. Siellä saivat poskeni vapaasti hehkua ja silmäni säihkyä autuaallisista tunteistani; ei kukaan minua muistanut, ei edes neiti Fliednerkään, joka, pää alas vaipuneena, kädet ristissä helmassaan, oli istahtanut pimeään nurkkaan sekä liikkumatta kuunteli soitantoa.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus tyhjässä salissa. Jok'ainoa sävel, heikoinkin, lensi luokseni ja huoneesta, jossa hirvenpää koristi seinää, kuului väliin naurua tahi kovemmin lausuttuja sanoja.
Silloin astui ruhtinatar äkkiä kynnyksen ylitse; minä näin hänen rintansa ikäänkuin vapautettuna suuresta painosta, kohoilevan tietäessään viimein olevansa yksinään. Hän otti pois varjostimen teepöydällä seisovasta suuresta lampusta, että sekin valasisi Lotharin kuvaa. Vielä kerran katseli hän kiireesti ja epäileväisesti ympärillensä sekä sivuiseen huoneesen, astui sitte kuvan eteen, otti pienen kirjan taskustansa ja alkoi mitä kiiruimmin piirustaa — hän koetti silminnähtävästi sinä vartioitsemattomana hetkenä piirtää paperille kauniin pään haahmoviivat, kentiesi sielua kuvailevat silmätkin.
Minä peljästyin, sillä minä voin piilopaikastani lukea ylpeän herttuattaren sydämestä, että hän varmaan antaisi vuosia elämästänsä, jos vaan voisi omanaan ottaa alas kuvan seinältä. Ei kukaan varmaan sinä hetkenä ollut suuremmassa salayhteydessä hänen kanssansa kuin minä — minä onnen lapsi, jolle "toinen sielu" par'aikaa ilmoitti tunteitansa mitä liikuttavimmilla sävelillä! Minusta oli, ikäänkuin täytyisi minun ehdottomasti juosta esiin, repiä kirja ja kynä hänen kädestänsä ja kätkeä ne; sillä hän ei kuullut toisista huoneista läheneviä askeleita; hän ei nähnyt Charlotten hiljaa hiipivän salin lävitse ja äärettömän kummastuneena säikähtävän huomatessansa soittajan olevan herra Claudiuksen. Ennenkuin tiesinkään oli hän hiljaa sulkenut oven, että soitto ainoastaan epäselvästi tunkeutui saliin, ja seisoi muutamin askelia ruhtinattaren edessä.
Se pieni melu saattoi viimein ruhtinattaren katsahtamaan ylös; purpuran värisenä kohosi peljästyksen puna hänen koko kasvojensa yli; mutta hän tointui arvaamattoman nopeasti, ummisti kirjansa ja katsahti häiritsijään olkapäänsä yli närkästyneesti ja ylpeästi.
"Teidän korkeutenne, minä tiedän käyttäytyväni anteeksi antamattoman taitamattomasti", lausui Charlotte. Minä kuulin vahvan, päättäväisen naisen äänen vapisevan liikutuksesta. "Tämä on sopiva tila, jota rohkenen käyttää, voidakseni luvatta puhutella teidän korkeuttanne; sillä en tiedä, koska muuten saisin siihen tilaisuutta! Jos, teidän korkeutenne, antaisittekin koska hyvänsä minulle tilaisuutta päästä puheellenne, en saisi rohkeutta kylliksi lausuakseni, mitä näitten silmien suojassa" — hän osoitti Lotharin kuvaa — "pelkäämättä rohkenen."
Ruhtinatar kääntyi äärettömän kummastuneena hänen puoleensa. "Ja mitä teillä on minulle sanottavaa?"
Charlotte lankesi polvilleen, tarttui ruhtinattaren käteen ja suuteli sitä. "Teidän korkeutenne, auttakaa veljeäni ja minua luonnollisiin oikeuksiimme!" rukoili hän puoliääneen. "Meiltä riistetään oikea nimemme, meidän täytyy syödä armoleipää, vaikka meillä on oikeus melkoisiin varoihin ja jo kauan sitte olisimme voineet päästä lentoon. Suonissamme tykyttää ylpeä, jalo veri, ja kuitenkin kiinnitetään meidät todellakin kahleilla tähän porvariperheesen ja pakotetaan väkisin poroporvarillisiin oloihin."
"Nouskaa ja tyyntykää, neiti Claudius", keskeytti häntä ruhtinatar eikä siinä arvokkaassa, vakavassa liikkeessä, jolla hän viittasi rukoilijaa nousemaan, ollut mitään mieltä rohkasevaa. "Sanokaa ennen kaikkia,kukapettää teitä?"
"Ah, sanat eivät tahdo päästä huulieni ylitse, sillä ne näyttävät mitä suurimmalta kiittämättömyydeltä. Maailma tuntee meidät ainoastaan jalomielisen miehen ottolapsiksi —"
"Niin minäkin —"
"Ja hän se kuitenkin on, joka meitä pettää!" lausui Charlotte epätoivoisena.
"Seis — herra Claudiuksen vertainen mies ei petä eikä ryöstä ketäkään!Minä luulisin sitä pikemmin suureksi erehdykseksi teidän puoleltanne!"
Minä olin vähällä syöstä esiin ja halata ruhtinattaren polvia siitä hänen mielipiteestään.
Charlotte kohotti päätänsä. Hän näkyi selvästi kokoelevan kaikkea rohkeuttansa. Nopealla liikunnolla sulki hän oven, jonka lävitse Dagobertin äänekäs leikinlasku hovineidon kanssa kuului korviimme. "Teidän korkeutenne, tässä ei ole puhetta rahasta — ne ovat tykkänään sivuseikkoja", sanoi hän lujasti, "Herra Claudius kyllä rakastaa rikkautta, mutta minä olen itsekin varma, että hän ankarasti ylenkatsoo jokaisen väärän rahan voiton. Kuitenkin myöntänette, teidän korkeutenne, että moni oivallinen luonne, jonkin aatteen tahi kovakiskoisen, soaistun mielipiteen innokkaasti täyttäessä hänen ajatuksensa, ensin on pettänyt itseään ja sitte rikkonut toisia vastaan!"
Hän pusersi, syvästi hengittäen, kätensä rintaansa vasten ja ihmeen kauniit sävelet kaikuivat korvissamme. Herra Claudius avasi tuolla, ensi kerran moneen vuoteen, ankarasti valloitetun sielunsa mitään pahaa aavistamatta, antaen tunteensa säveleinä virtailla ulos, ja täällä häväistiin hänen puhdasta, virheetöntä nimeänsä; enkä minä voinut edes varoittaa häntä, minunkin täytyi kärsiä tätä kidutusta! Kuinka vihasinkaan tänä tuskallisena hetkenä tuota päällekantajaa!
"Herra Claudius halveksii aatelissäätyä, niin, hän sitä oikein vihaa!" jatkoi Charlotte. "Hänellä ei tietysti ole voimaa muuttamaan maailman oloja; mutta missä hänellä vaan on valtaa estää aateliston voimaa, siinä hän sen tekee, eikä hän siinä kohdassa pelkää rikostakaan. Teidän korkeutenne, veljessäni ja minussa astuu uusi aatelissuku elämään ja, minä mainitsen ylpeästi, uusi vahva tuki sanomattoman kadehditulle aatelille; sillä me, veljeni ja minä olemme ylin määrin kiintyneet aatelisvaltaan. Mutta juuri siitä syystä ei meidän koskaan pidä saaman tietää, ketkä vanhempamme ovat — herra Claudius ei voi sietää aatelista vaakunaa vanhan kauppiasnimen päällä."
Ruhtinattaren kasvot muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi. Hän kohotti kiireesti keskeyttäen kätensä ja osoitti Lotharin kuvaa. "Ja minkä tähden tahdoitte sanoa kaikkea tätä juuri noitten silmien suojassa?" oihkasi hän ihan muuttuneella, sortuneella äänellä.
"Sentähden, että ne ovat armaan isävainajani silmät — teidän korkeutenne, minä olen hänen tyttärensä!"
Ruhtinatar horjahti taaksepäin ja tarttui pöydänpeitteesen.
"Valhe, inhottava valhe! Älkää toistako sitä!" huudahti hän. Kuinka kauheasti värähtelivät lempeät kasvot, kuinka kovasti ja jäykästi kohosikaan uhkaava käsivarsi! — "Minä en salli häpeäpilkkua hänen nimeensä! Claudius ei milloinkaan ollut nainut, sen tietää koko maailma! Hän ei edes rakastanut, ei koskaan rakastanut — oi, Jumalani, älä riistä minulta tätä ainoata lohdutusta!"
"Teidän korkeutenne —"
"Vaiti! Tahdotteko todellakin väittää hänen, ylpeän, umpimielisen miehen niin hairahtuneen? Mutta jos — oi, Jumalani, se ei voi olla totta — mutta jos niin olisikin, tahtoisitteko te todellakin vaatia uhalla oikeutta, josta saatte kiittää hetken hairausta, vaan eirakkautta?"
Miten sortavan ivallisesti lausuivat tuskallisesti vapisevat huulet nämät sanat. Charlotte oli mykkänä säikähdyksestä vaipunut alas; loukkaus sattui häneen, ikäänkuin lyönti vasten silmiä sekä saattoi hänet hämmästyksestään.
"Eikö hän milloinkaan olisi rakastanut?" kysyi hän. "Eikö teidän korkeutenne tiedä, mistä syystä hän vapaaehtoisesti meni kuolemaan?"
"Äkkinäisestä mielensynkeydestä — hän oli sairas — kysykää kaikilta, jotka ovat hänet tunteneet," mumisi ruhtinatar, peittäen silmänsä kädellään.
"Niin, hän oli sairas, hän oli mieletön surusta ja epätoivosta lemmittynsä kuolemasta —"
"Kenen kuolemasta, ha, ha, ha!"
Charlotte vaipui taasen lattialle ja halasi itkien sekä sanomattomasta tuskasta ruhtinattaren polvia.
"Teidän korkeutenne, minä rukoilen teitä, kuulkaa minua vaan silmänräpäyksen aika tyynemmin!" rukoili hän. "Minä olen jo käynyt liian pitkälle taitaakseni peräytyä. Minuntäytyysanoa teille totuus veljenikin tähden, sillä minä en voi kestää teidän pysyvän uskossa, että me olemme laittomia lapsia. Lothar von Claudius oli nainut — salaisessa, mutta kirkon siunaamassa avioliitossa eli hän Karolinenlustissa — siellä olemme syntyneet."
"Ja kuka oli tuo onnen oma, jota hän niin rakasti, että hänen tähtensä kuoli?" kysyi ruhtinatar teeskennellyllä tyvenyydellä. Marmoripatsaan kaltaisena seisoi hän siinä ja sanat pujahtivat soinnuttomina hänen huuliltansa.
"Minulla ei ole rohkeutta lausua hänen nimeänsä," sammalsi Charlotte, ikäänkuin väsyneenä. "Teidän korkeutenne on liian epäsuosiollisesti kuullut kertomustani — minä en tohdi jatkaa! Tuon miehen tuolla," hän osoitti sormellaan huoneesensa, "ei pidä vielä saaman tietoa salaisuudestamme — me olemme sitä paitsi kadottaneet toivomme ankkurin, kun teidän korkeutenne kääntyy meistä, poljetuista ja sorretuista raukoista. Minä olen nytkin vavissut pelosta, että jokainen kiivaammin tahi korkeammin lausuttu sana tunkeutusi hänen korviinsa. Minä tiedän, ett'ette voi tyveneesti kuulla äitimme nimeä —"
"Kuka sen on teille sanonut, neiti Claudius?" keskeytti ruhtinatar häntä ylpeästi nousten. Charlotten viimeksi lausutut sanat olivat herättäneet hänen ruhtinaallisen ylpeytensä. — "Te olette ihan väärässä, jos uskotte äskeisen kiivauteni muuksi kuin sanomattomaksi kummastukseksi! Mitä se minuun oikeastaan koskeekaan, kuka tuo rouva oli? Minä vapauttaisin teitä mainitsemasta hänen nimeänsä, ell'en juuri tahtoisi näyttää teille, että sangen tyvenesti voin kuulla sen; ja sentähden käsken minä teitä lopettamaan tunnustuksenne hänen nimensä mainitsemisella!"
"No niin, teidän korkeutenne, minä tottelen! Hänen puolisonsa oliSidonia, K:n herttuallinen ruhtinatar."
Hän luuli itsensä vahvemmaksi, tuo ylpeä ruhtinatar! Hän luuli voivansa pitää huulensa hymyssä, käskeväisesti pakoittaa veren pysymään poskissa, olipa se nimi mikä hyvänsä — mutta se lankesi ukonnuolen tapaisesti hänen päällensä ja hän vaipui ääneen valittaen sammuvin silmin seinää vasten, ikäänkuin tikari olisi sattunut hänen rintaansa.
"Tämä on kamalin petos, mikä naisen sydäntä voi kohdata," kuiskasi hän."Hyi, hyi, kuinka musta ja kamala!"
Charlotte tahtoi tukea häntä.
"Pois! Mitä te tahdotte?" lausui ruhtinatar suutuksissaan lykäten nuoren naisen luotansa. "Joku piru on saattanut juolahuttaa mieleenne valita juuri minut uskotuksenne! Menkää! Minä lasken salaisuutenne takaisin käsiinne, minä en huoli mitään siitä tietää, en mitään! Sillä minä en voi enkä tahdo sekaantua siihen enkä auttaa teitä niin sanottuihin oikeuksiinne!"
Hän nousi, mutta hänen täytyi jälleen tarttua kiinni pöytään. "Olkaa hyvä, kutsukaa seurueeni tänne. Minä voin kovin pahasti!" käski hän sammuvalla äänellä.
"Teidän korkeutenne, antakaa anteeksi!" rukoili Charlotte mielettömänä.
Ruhtinatar osoitti sanaakaan lausumatta käskeväisesti ovea ja vaipui nojatuoliin. Charlotte kiirehti pois ja heti täyttyi sali esiin rientävästä, peljästyneestä seurueesta. Soittokin loppui epäsointuisalla äänellä. Herra Claudius tuli sisälle.
"Vanha kipu kohtasi minua äkkiä," sanoi ruhtinatar hänelle heikosti hymyillen.
"Minua vaivaa sydämenkouraukset. Tahdotteko lainata minulle vaununne?Minun on mahdoton odottaa, kunnes omani saapuvat."
Herra Claudius riensi ulos ja muutaman minutin kuluttua saattoi hän sairaan vieraansa rappuja alas. Hän nojausi raskaasti häneen; mutta tapa, jolla hän jätti hänet hyvästi, osoitti selvästi, ett'ei Charlotten tunnustus vaikuttanut vähintäkään muutosta hänen käytökseensä häntä kohtaan.
Minä käytin yleisen hämmästyksen hyväkseni, otin viitan ylleni, hatun päähäni ja läksin katurakennuksesta. Polveni vapisivat vielä ja veri tykytti kuumeentapaisesti suonissani; kohtaus oli kauhea! Tavaton ajattelemattomuus, että olin sekautunut Claudiuksen perheen salaisiin kohtiin, rankasi minua hirveästi ja heltymättömän johdonmukaisesti. Rengas renkaan perästä näistä salaperäisistä vitjoista kulki silmieni ohitse ja joku paha voima piti minua leikkikalunaan sekä pakotti minut tavalla tahi toisella ottamaan osaa asian joka muutokseen. Minun täytyi kuulla, miten häntä, jonka edestä mielelläni olisin vuodattanut sydänvereni, julkisesti syytettiin pettäjäksi. Joka sana tuntui minusta kuin tikarin pistos ja täytti minut palavalla kostonhalulla innokasta syyttäjää vastaan; ja kuitenkin täytyi minun, kädet nyrkissä, kyyneleitä vuotavin silmin pysyä piilopaikassani. Niin, minä olin melkein kuolla häpeästä. Enkö minäkin kerran, hovissa ruhtinattaren silmien edessä, juuri samoin kuin Charlotte nyt, kaikin voimin koettanut panetella pahaa aavistamatonta miestä? Enkö silloin rohkeasti selittänyt, ett'en voinut häntä kärsiä? Ja vaikka koko elämäni palvelisin häntä kuin palkkatyttö, en kuitenkaan koskaan voisi sovittaa, mitä pahaa hänelle olin tehnyt lapsellisessa sokeudessani! Jo se karkoitti minut hänen talostansa puutarhan hiljaisuuteen. Oi, jos olisin näin voinut kulkea eteenpäin sileillä, lumisilla teillä! Yhä eteenpäin aina arolle asti, jossa Ilse ja Heintz rauhallisesti istuivat suuren takan ääressä. Siellä olisin istahtanut pienen pallin päälle pörrökarvaisen Spits ystävän viereen ja tuntenut, kuin ennenkin hiljaisina, kodikkaina talvi-iltoina, Ilsen rakkaan, karkean käden pääni päällä; kentiesi silloin olisin saanut rauhaa! Nyt vasta tiesin pitää arvossa entistä sisällistä ja ulkonaista rauhaa, nyt kun sydämeni levoton sykkiminen ajoi minut ulos rauhattomana, milloin nosti minut onnen kukkuloille, milloin syöksi katkeran katumuksen ja itseni syyttämisen syvyyteen.
Huikaseva valo levisi avaran puutarhan ylitse; ikäänkuin veistettynä kiiltävästä hopeasta, nousi kuu kylmälle lasintapaiselle taivaalle. Minä menin sillan yli. Tuolla alhaalla kimelsi jäätynyt joki kiiltävän käärmeen kaltaisena lehdettömien ranta-pensaitten välissä ja lehtimajoissa kiilsi hopeiset lumihiuteet oksista. Lammikon kivi-titaanit eivät enää levänneet sinisen samettipeitteen päällä — jättiläisen kokoinen timantti kannatti heitä ja lumihuntu peitti heidän partaiset kasvonsa; viluinen Diana oli muuttanut keveän harsopukunsa paksuun, valkoiseen talviturkkiin. Ja lumikuningas oli maalannut hienolla penselillään pienen linnan kaikki koristeet valkoisiksi ja lasiovien edessä olevan balkongin päälle oli hän laskenut puhtaan untuvapatjan. Kuinka lapsellisen viaton olikaan ensi kuvailuni sinetittyjen huoneitten salaisuuksista ollut! luulinhan minä satujen elävinä vaeltavan siellä! Ja nyt kummittelee siellä enää vain paperikääry, jonka kaksi sanomattoman kunnianhimoista sisarusta odotti avaavan heille lumotun kultaportin, josta maailman aarteet itsestään lankeisivat heidän syliinsä.
Minä katsahdin kirjaston ikkunoihin, lamppu polot vielä kirjoituspöydällä, mutta katossa näkyi tumma varjo nopeasti liehuvan edestakaisin — minun isäni varjo; hän näkyi olevan entistä levottomampi ja kovin liikutettu. Alakuloisesti astuin portaita ylös — kirjaston ovi oli suljettu. Epäselvä mumiseminen kuului huonetta mittaavien askelten keskeyttämänä ja silloin tällöin löi isäni kaikuvasti nyrkkinsä pöytään.
Minä kolkutin ja pyysin häntä avaaman.
"Jätä minut rauhaan!" huusi hän ankarasti ja kiivaasti, lähestymättä ovea. "Väärennetytkö, sanotte?" Hän naurahti. "Tulkaa sitä todeksi näyttämään! Mutta laskekaa pois sauvanne! Miksi lyötte minua päähän? Voi aivojani!"
"Isä, isä!" huusin minä tuskallisesti ja toistin rukoukseni päästä sisään.
"Mene! älä kiduta minua!" huusi hän maltittomasti ja meni huoneen toiselle puolelle.
Minun täytyi totella, ett'en häntä ärsyttäisi, ja menin pois silmänräpäykseksi. Alhaalla paloi lamppu ja minä menin hänen huoneesensa, järjestääkseni kaikki yöksi. Siellä olivat sen päiväiset sanomalehdet pöydällä päälletyksin ja silminnähtävästi lukematta, paitsi yksi, jonka hän oli rytistänyt palloksi ja heittänyt lattialle. Minä silitin sen ja huomasin heti pitkällä punaisella viivalla merkityn kirjoituksen. Säkenentapaisesti pisti kirjainten sekasorrosta nimi von Sassen silmiini, täyttäen minut kovalla peljästyksellä. Kiireesti silmäilin alkua, vaan en sitä ymmärtänyt, siksi oli siinä liian paljo taidesanoja. Mutta sitte tuli isku ja minä peitin tykkönään masentuneena pimenevät silmäni käsilläni. Siinä seisoi: "Tällä rahakiihkeydellä on luottamus oppineitten päätökseen saanut kovan iskun — yksi mainioimmista nimistämme on ainiaaksi alttiiksi heitetty. Tohtori von Sassen on käsittämättömän sokeasti antanut suosituskirjeitä rahanväärentäjälle kaikkiin hoveihin ja yliopistoihin. Kuitenkin vakuuttaa hannoverilainen professori Hart, joka ensiksi huomasi petoksen, väärennyksen olevan ihmeellisen hyvin tehdyn."
Professori Hart Hannoverissa! Hän se oli, tuo vierassanainen professori aroni muinaishaudalla, tuo hyvännäköinen mies, kalisema läkkikotelo seljässä. Minä pidin hänestä, kun hän niin hyväntahtoisesti puolusti rakasta aroani, ja tuo melkein lapsellisen lempeä vanhus oli nyt isäni vastustaja sekä sysäsi hänet alas satulasta, kuten Dagobert tänään lausui. Näitten rahojen ostoonhan minä juuri olin niin röyhkeästi vaatinut rahojani herra Claudiukselta, ja kun hän hyvin perusteellisista syistä kielsi pyyntöni, olin minä hovissa syyttänyt häntä itserakkaaksi olennoksi. Nyt olin näkevinäni hänen taasen seisovan muinaisraha-aarteensa edessä, niin viisaana ja vaatimattomana, mutta samassa niin tyvenen lujanakin päätöksessänsä. Ja tämä tietorikas mies, joka ei huolinut levittää tietoansa ja taitoansa maailman markkinoille, kärsi Dagobertin hävytöntä moitetta ja minä olin sujuvana kaikuna kertonut noita pahoja sanoja. Kuinka loistavaisesti tuo ylpeä harvapuheinen mies nyt puhdistuikaan! Juuri tämä rahaseikka syöksi isäni hovin epäsuosioon — sama asia se oli, josta löyhäluontoinen, kurja Dagobert tänä iltana puhui niin himmeästi ja pilkallisesti. Isä raukka! Se hairaus syöksi hänet alas maineen kukkuloilta vihamiestensä ja kadehtijainsa poljettavaksi. Siinä oli kylliksi huumaamaan yöt päivät tieteen palveluksessa ankarasti työskennelleen, kivuloisen, heikon miehen pään.
Kuinka avutonna seisoin minä heikko, kokematon tyttö siinä hänen kovan onnensa suhteen! Minä käsitin kyllä hyvin, ett'ei rakkahinkaan ääni täänkaltaisena hetkenä voinut häntä lohduttaa — ja mitä taitaisinkaan minä hänelle sanoa? Vaan minä en saanut jättää häntä yksin; hänen piti nyt kahta vertaa enemmän tunteman rakkauden mykkää huolenpitoa. Kiireesti läksin hänen huoneestansa, rientääkseni ylös ja lakkaamatta rukoillakseni päästä sisään, kunnes kirjaston ovi aukenisi. Äkkiä seisahduin kuuntelemaan — minun makuukammaristani kuului melua, juuri kuin huonekaluja siirrettäisiin paikoiltaan — minä tempasin oven auki; kuuvalo virtasi häikäseväisesti vastaani, sillä molemmat ikkunat olivat vielä auki. Liikutettu kun olin tätini tulosta, olin unhottanut sulkea ne ja panna luukut eteen. Huutaen peljästyksestä astuin minä säikähtyen askeleen taaksepäin — eräs mies koki molemmin käsin lykätä salaperäistä kaappia kaikin voimin sivulle, että salaovi tulisi täydellisesti näkyviin, huudostani kääntyi hän nopeasti. Dagobertin valkoinen otsa hohti minua vastaan ja hänen silmänsä säihkyivät tulta. Yhdellä ainoalla hyppäyksettä seisoi hän vieressäni, sulki oven takanani sekä veti minut keskelle huonetta.
"Olkaa toki kerran järkevä ja miettikää, että sekä minun ettäteidänkinonnenne riippuu tästä hetkestä!" kuiskasi hän korvaani. "Charlotte on tyhmästi ryhtynyt asiaan; hän on ilmoittanut salaisuutemme ruhtinattarelle ja joutunut ojasta allikkoon. Pahin seikka, mikä olisi voinut meille tapahtua, on vanhan ruhtinattaren ikäänkuin taivaasta äkkiä pudonnut mieletön rakkaus, sillä hänen korkeutensa ei edes suohaudassalepäävää isääni toiselle. Nyt on meilläkaksivastustajaa ja he kentiesi tulevat salaliittolaisiksi — hiisi luottakoon tuommoiseen hulluun vanhaan naiseen! Kuka takaa meille, ett'ei joku sineteistä eräänä yönä katoa yhdestä ovesta? Siihenhän ei setä ole syypää — varjelkoon — tietäähän koko maailma hänen juuri niin huolellisesti niitä vartioivan. Voihan se sattumalta pudota; ja kuka saa vihiä siitä, että kirjelaukku on kadonnut pöydänlaatikosta? Kas niin, älkää olko lapsellinen enää! Tässä on avain suulla, ei minun tarvitse muuta kuin vääntää se ympäri — ei ole murtovarkautta, jos menen ylös ja vien luotettavaan kätköön sen, mikä oikeastaan minulle kuuluu."
Minä en käsitä, miten minun onnistui niin nuolennopeasti luikahtaa hänen ohitsensa, temmata avain sala-oven suusta ja pistää se taskuuni.
"Käärme", kähisi hän hampaittensa välistä. "Te tahdotte myydä itsenne kalliisen hintaan. Te arvelette tämä avain taskussa synnyttävänne minussavielä palavampia himoja!"
Silloin en edes aavistanutkaan niitten sanojen inhottavaa merkitystä; sitte en olisi alentanut itseäni vastaamaan hänelle, kurjalle olennolle.
"Minä tahdon estää teitä vääryyttä tekemästä!" lausuin hänelle, päättäväisesti nojaten selkäni oveen. "Olkaa suora herra Claudiusta kohtaan; sillä tavoin paljoa ennemmin pääsette tarkoituksenne perille kuin lukon murtamalla. Minä tulen kanssanne — sanokaamme vielä paikalla hänelle kaikki."
Minä vaikenin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat minua loukkaavaisesti kiireestä kantapäähän ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillansa. "Ihana olette, pikku avojalkaseni! Sukkela, ruhtinattaren kruunua kantava sisilisko on muutamassa kuukaudessa muuttunut lumoavaiseksi tenhottareksi — mutta mihin sisiliskonviekkauson jäänyt?" Hän naurahti ääneen. "Kaunis asema, totta tosiaan! Me astummein corporesedän eteen, tarjoamme kalliin salaisuutemme hänelle ikäänkuin hopeatarittimella ja palaamme pettyneenä!" Hän lähestyi minua niin liki, että tuskastuneena, vaan kuitenkin lujemmin nojauduin oveen. "Sallikaa minun nyt sanoa teille jotakin: nyt vielä voin hillitä itseni ja olla teihin koskematta — siitä voitte kiittää ääretöntä rakkauttani ja salaista teidän jumaloitsemistani! Minä en tahdo teitä ärsyttää, sillä minä tiedän teidän olevan pienen noidan, kun olette suuttuneet — luulenpa voivanne senkaltaisessa mielentilassa kieltää, mitä minä onnen poika, jo aikoja sitte olen tietänyt."
Mitä tämä merkitsee? Luultavasti näytin äärettömän kummastuneelta, sillä hän rupesi taasen nauramaan. "No, älkää käyttäytykö, kuin olisin minä susi ja te punahilkka, joka suurin, viattomin, kysyväisin silmin kummastuneena katselee hirviötä!" huudahti hän. "Asemani on kuitenkin tästä päivästä tullut paljoa vaikeammaksi — teidän käsittämättömän lörpöttelevä kielenne, jonka jo luulin taivuttaneeni meidän kummankin eduksi, on tahrannut sukunne juutalaisuuden häpeäpilkulla; lisäksi on isänne kadottanut herttuan suosion; mutta innokas rakkauteni teihin on kumoava kaikki esteet; vielä on äitini ruhtinaanviitta peittävä paljon" — hänen huulensa melkein koskivat korvaani — "ja minä haluaisin nähdä sen, joka riistäisi minulta viehättävän, pikku Leonorasen —"
Nyt ymmärsin hänet — ah, kuinka kovasti ja katkerasti minua rangaistiin siitä sokeasta mieltymyksestä, jolla miettimättä olin antautunut heidän liittolaiseksensa! Ihan tuskissani käännyin hänen puolestansa sekä nostin uhkaavaisesti käteni pääni yli — luulenpa asettuneeni ikäänkuin vastustamaan päällehyökkäystä.
"Ah, tuossapa on pieni raivio taasen, aiotteko taasen lyödä minua kuin taannoin?" kysyi hän pilkallisesti hampaittensa välistä. "Varokaa itseänne! Olenhan jo kerran sanonut teille —"
"Minä tiedän varsin hyvin, että te yhdellä ainoalla puserruksena voitte musertaa minut — tehkää se sitte!" huudahdin pelkäämättä. "Vapaaehtoisesti en anna avainta! Te olette kunniaton mies! Minä en enää ole mikään ymmärtämätön lapsi, joka näkee noissa" — minä osotin hänen kuutamassa kiiltäviä olkaimiansa — "yksin koristeita — minä tiedän, että niitä ainoastaan kunnialla voi kantaa! Ja nyt tulee tuo ylpeä upseeri öisin murtovarkaan tapaan ja uhkaa turvatonta tyttöä."
"Vai niin, kyykäärme koettaa pistellä!" mumisi Dagobert lyöden käsivartensa ympärilleni; mutta sukkeluuteni auttoi minut — huutaen luikahdin hänen sylistänsä ja seisoin yhdellä hyppäyksellä ikkunan laudalla.
"Jumalan tähden, mitä nyt?" kuului ulkoa vanhan Schäferin ääni; ukko oli kotimatkalla ja juoksi rientäen lumikentän yli.
"Tulkaa sisälle — ah, pian, pian!" sammalsin minä puoleksi itkien liikutuksesta, puoleksi riemuiten läheisestä pelastuksesta.
Kiroten hyppäsi Dagobert ulos toisesta ikkunasta, sillä aikaa kun vanha tarhuri juoksi rappuja ylös.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kummastuneena katsellen ympärillensä. "Herranen aika, neiti, näytättehän te yhtä peljästyneeltä kuin pikku kanaria-lintuni, kun kissa on huoneessa! Onko täällä kuulunut mitään melua? Älkää peljätkö — hiirien melua se vaan on. Ei aaveita löydy, vakuuttakootpa ihmiset kuinka innokkaasti tahansa, ett'ei Karolinenlustissa kaikki käy luonnollisesti."
Minä jätin hyvän vanhuksen, joka lempeästi koetti lohduttaa minua, siihen uskoon, että luulin jonkun aaveen todellakin minua peljättäneen, sekä käskin hänen vaan mitä vahvimmin sulkea ikkunanluukut. Sitte lukitsin kaikki ovet ja menin ylös kirjastoon. Minä tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinen loppu siitä melkoisesta uppiniskaisuudesta, joka niin valloitti minut astuessani uuteen maailmaan, oli nyt haihtunut, ja minä olin kuitenkin vielä niin nuori, niin nuori! Oliko koko ihmiselämä taistelu omien hairausten välttämättömiä seurauksia vastaan? Täytyikö minun aran, pelkäävän lapsensieluni aina kamppailla omaa itseäni vastaan, avutta ja turvatta taistella elämän kovaa taistelua? Minä värisin kauhusta — minun täytyisi vaipua alas tuskasta ja hädästä, ell'ei vahva lasi minua tukisi. Mun viittan' sulle tarjoisin, suojaksi tuulessa! — Ah, jos olisin suojassa! Ah, jos se, jonka siivet lennossa ovat väsyneet, saisi pelastautua toisen turvaan ja siellä vapaasti hengittää kaiken tuskansa jälkeen! Kuinka olinkaan arvellut "lapsenkäteni" voimat liian suuriksi, että ne iloisesti olivat torjuneet pois esteet, rientäessäni kevätmyrskyssä aron ylitse! Minkätähden vaipuivatkaan ne nyt väsyneinä alas haparoiden tukea ja turvaa!
Kirjaston ovi oli vieläkin lukossa ja vaikka kyllä kolkutin ja pyysin päästä sisään, en saanut vastausta. Ensin luulin isäni lähteneen ulos, sillä sisällä vallitsi kuolon hiljaisuus. Mutta sitte kuulin kaukaa epäselvän jytinän ja kohta sen perästä kimakan naurun; melu kuului muinaiskokoelma-salista, jonka ovet epäilemättä olivat auki. Minusta kuului, kuin olisi heitetty kovia raskaita esineitä lattiaan ja nauru kaikui niin kummalliselta, että tunsin hiukseni kauhusta nousevan pystyyn. Nyt lensi joku esine kirjastossa lattiaan sekä särkyi kilisten tuhansiksi kappaleiksi ja riemuhuuto kaikui tämän tapauksen jälkeen. Minä löin nyrkilläni ovea ja huusin epätoivoisesti isäni nimeä.
Silloin aukeni toisella puolella rappuja oleva ovi ja herra Claudius astui ulos tähtitornistaan — melkein päivän kirkkaasti valui kuuvalo minua vastaan. Minä riensin hänen luoksensa ja kerroin hänelle hätäni ja tuskani, kaikin voimin koettaen estää kyyneleitäni virtaamasta silmistäni. Kolkutukseni jälkeen oli kamala, syvä hiljaisuus syntynyt kirjastossa ja minä kerroin kuiskaten, alasluoduin silmin rahaseikasta.
"Minä tunnen sen", vastasi herra Claudius tyvenesti.
"Suru tekee isäni mielettömäksi; ah, miten minäkin olen tuskissani hänen tähtensä", huudahdin surussani. "Hän on häväisty ja kadottanut maineensa."
"Älkää uskoko sitä. Surkuteltavaa olisi, jos yksi ainoa erehdys saattaisi koko elämän ahkeran työn mitättömäksi. Herra von Sassenilla on tavattoman suuri ansio tieteestä, sitä ei voi kukaan häneltä riistää ja juuri sentähden koettavat kaikki pienet hyttyset nyt pistää häntä tähän kipeään paikkaan. Mutta tämä seikka kyllä unhottuu. Olkaa rauhassa, Leonore, älkääkä itkekö!" Hän kohotti ehdottomasti kätensä, ikäänkuin tarttuaksensa lohduttavaisesti minuun, vaan antoi sen nopeasti vaipua alas, astui kirjaston oven luokse avataksensa sitä.
Samassa putosi jotakin kalisten lattialle.
"Ethän sinä ole Agafiaan tekemä!" huudahti isäni; oh, minä tuskin enää tunsin sitä käreää ääntä! — "Sassen on valhetellut! Kysykää vaan Hannoverilaiselta Hartilta, hän sen kyllä tietää! Pois, sinäkin olet väärennetty!" — Nyt kuulin, miten hän jalallaan polkasi lattialle pudonnutta kuvaa.
"Ah, se on nukkuva poika, hänen epäjumalansa, josta hän on kirjoittanut monta nidosta, näyttääksensä todeksi, että se on Agafiaan tekemä!" huudahdin vavisten. "Taivaan Jumala hän särkee veistokuvat!"
Herra Claudius kolkutti vahvasti ovea.
"Ettekö tahtoisi avata minulle, herra tohtori?" huudahti hän ääneen, mutta ihan tyvenesti.
Isani naurahti kimakasti. "Ja kirjoitettu on — ha, ha, kaikki on alusta asti ollut valhetta! puolusta toki, jos olet Jumalan armon kautta kuolematon henki. Katso, miten keltaiset liekit sinut nielevät? Hui, tuossa kiemurtaa hengen valhesikiö, joka oli mainion miehen ylpeys, ylös kattoon! — Savua — ei mitään muuta kuin savua!"
Herra Claudius vetäytyi peljästyneenä takaisin; avaimen reiästä sekä ovenraoista tuprueli paksu savu ja paha käry; villaisia esineitä paloi nyt sisällä.
"Hän polttaa käsikirjoituksensa ja uutimet palavat", huudahdin ruveten mitä katkerimmasti valittamaan sekä heittäytyen epätoivoisesti ovea vastaan — ah, mitä minun heikot käteni ja jalkani voivat paksuja lankkuja vastaan! ne eivät edes liikahtaneetkaan!
Herra Claudius riensi takaisin tähtitorniinsa ja nyt muistin minä pientä tuskin näkyvää salaovea kirjastossa; se vei suureen kaikenlaisella rohjolla täytettyyn pimeään huoneesen, joka erotti mainitun huoneen tähtitornista. Jos ovi olikin lukossa niin oli helppo kahdella vahvalla potkauksella saada ohuet laudat rikki. Vaan ei edes sitä tarvittu; nopea juokseminen kirjastossa ja isäni vimmastunut huuto ilmoittivat minulle, että herra Claudius vastuksetta oli päässyt sisään. Avain väännettiin lukossa ja ovi heitettiin seljälleen. Mikä näkö! Savupylväitä ja niiden välillä korkealle kiitäviä liekkejä ja säkeniä aaltoili tuttavassa nurkassa, jossa isäni kirjoituspöytä seisoi. Raskaita paksuja villauutimia söivät "keltaiset kielet", ainoastaan hitaasti; mutta sitä pikemmin nuolivat ne ikkunoitten välillä seisovan hyllyn päältä vanhoja käsikirjoituskasoja. Isäni kirkasi ja puolustihe hurjasti. Hän koetti paeta herra Claudiusta, joka tahtoi saada hänet kiinni ja viedä hänet ulos huoneesta. Taistelemien jaloissa kirisi sirkaleita, sillä lattia oli peitetty kalleilla, vanhoilla saviastioilla.
Minä juoksin sisään. "Takaisin, Leonore! Ulos! Muistakaa ohueita, helposti syttyviä vaatteitanne!" huudahti herra Claudius tuskastuneena rientäessänsä isäni luo, joka nauraen koetti syöstä liekkiin. "Juoskaa katurakennukseen apua pyytämään!"
Minä näin pois rientäessäni, miten isäni kompastui lattialla makaavaan marmoripatsaasen ja kuinka herra Claudius, huolimatta hänen voimakkaasta vastarinnastansa, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet ulos; mutta tuskin olin ennättänyt etehiseen, niin kuulin, miten molemmat kaikin voimin taistellen saapuivat rapuille.
"Murhaaja, kamala murhaaja!" huusi isäni, että marmoriset seinät kajahtivat — sitte kuului kauhea melu.
En vielä tällä hetkelläkään käsitä, miten melkein kauhistuneena pelosta jälleen pääsin ylös toiseen kerrokseen, tiedän vaan, että minusta tuntui kuin olisi tuulispää minut saavuttanut ja heittänyt minut rappujen juurelle, jossa tumma esine makasi liikkumatonna myttynä lattialla.
Herra Claudius oli jo seisomassa; hän piti kiinni rappujen käsipuista ja käänsi minulle kasvonsa, jotka kuu valasi täydellä valollansa — hän oli kalman kalpea.
"Me putosimme onnettomasti", lausui hän hengästyneenä voimiensa ponnistuksesta ja osoittaen isääni. "Hän on tainnoksissa, enkä minä voi viedä häntä etemmäksi. Pikku Leonore raukka, jalkanne eivät teitä kannata ja kuitenkintäytyyteidän hankkia meille apua."
Nyt juoksin puutarhan lävitse — takanani syöksivät liekit ulos kirjaston ikkunoista ja mustia paksuja savupilviä kiemuroi puitten latvojen yli jäljestäni.
"Karolinenlust palaa!" huudahdin etehisessä.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki katurakennuksessa jaloillaan. Yleinen kauhu vallitsi avuksi rientävien tullessa ulos pihalle ja nähdessä poppeliston yli lentävän paksun savun himmentämän hiljaista, hopeakirkasta taivasta. Kaikki tarttuivat joutuisasti sankoihin ja saaveihin ja vaunuvajasta tuotiin kaksi suurta paloruiskua. Sivukadullakin huomattiin tuli ja portista riensi ihmisjoukko toisensa perästä avuksi — muutaman minuutin kuluttua olivat puutarha ja Karolinenlustin etupuolella oleva aukea kenttä täynnä sammuttajia, jotka joutuisasti hakkasivat avantoja niin lammikkoon kuin jokeen, sekä ammensivat vettä ruiskuihin.
Palatessani oli herra Claudius nojallaan käsipuita vasten; oikealla kädellään painoi hän vasenta rintaansa. Minä en surusta ja kauhusta saanut sanaakaan suustani, vaan kumarruin isäni yli, joka makasi pää alimmalla portaalla. — Herra Claudius oli pannut viittansa hänelle päänalustaksi. Silmät olivat ummessa ja laihat kasvot näyttivät niin kalman kalpeilta ja verettömiltä, että luulin hänet kuolleeksi — ääneen valittaen peitin kasvoni käsilläni.
"Hän on ainoastaan tainnoksissa eikä, mikäli minä olen voinut tutkia, mikään jäsen ole taittunut", sanoi herra Claudius. Nytpä vasta, tänä sanomattoman tuskan ja surun hetkenä opin minä arvostelemaan tätä tyventä ääntä, jonka tähden kerran sanoin häntä jääkylmäksi! Kuultuani hänen sanansa rohkasin heti mieleni.
"Alas herra von Sassenin huoneesen", käski hän miehille, jotka nostivat isäni lattialta. "Se on syrjässä — talo on tiivis, vettä sekä sammuttavia käsiä on meillä tarpeeksi — sinne ei valkea voi tunkea!"
Ihmisjoukko tulvasi ohitsemme rappuja ylös.
"Entäs te?" kysyin herra Claudiukselta vetäytyessämme syrjään, kun miehet neiti Fliednerin seuraamana, kantoivat isääni hänen huoneesensa. "Minä näen aivan hyvin teidän kärsivän tuskia, te olette vahingoittaneet itseänne. Ah, herra Claudius, kuinka paljon te saatte kärsiä, että olette ottaneet isäni ja minut taloonne!"
"Luuletteko niin?" Melkein autuaallinen hymy kartoitti silmänräpäykseksi tuon tuskan näön, joka saattoi hänet rypistämään kulmiansa. "Minä olen toista mieltä, Leonore. Minä tunnen aivan hyvin viisaan säännön, jonka mukaan meidän ensiksi täytyy kärsiä useita koetuksia, ennenkuin pääsemme taivaasen; jokaisella vastoinkäymisellä lähestymme pyrintöperäämme ja sentähden olkoot ne siunatut."
Hän astui palavaan huoneesen ja minä riensin isäni luokse. Hän makasi hiljaa ja liikkumatonna vuoteellansa; ainoastaan jonkun paloruiskun jytiseväisesti ajaessa sillan yli, avasi hän silmänsä ja katseli ympärillensä mielettömästi ja epäselvästi. Sitte kuiskasi hän lakkaamatta hiljaa ja lempeästi itsekseen. Neiti Fliedner asetti kylmiä kääreitä hänen otsallensa ja ne näyttivät häntä rauhoittavan. Apua ei minulta puuttunut. Rouva Helldorfkin, joka ei tuon myrskyisen sunnuntaiaamun perästä ollut astunut jalkaansa Claudiuksen puutarhaan, voitti pelkonsa isäänsä kohtaan ja tuli luokseni.
Minä istuin sairaan vieressä, pitäen hänen kuumaa kättänsä omassani. Hänen aaveentapainen mumisemisensa, joka ei silmänräpäykseksikään lakannut, hänen tuskastuneet kasvonsa, josta itsenäisen ajatusky'yn viimeinenkin jälki näkyi ijäiseksi lähteneen, lisäksi kiduttava huoli herra Claudiuksesta, jonka tiesin olevan palavissa huoneissa — kaikki se saattoi minut mykkään epätoivoon.
Huoneen nurkassa paloi yölamppu — sairaanvuode oli melkein varjossa; mutta sitä valoisampaa oli ikkunoitten ulkopuolella. Hopealta välkkyväin puitten yli aaltoilivat savupilvien varjot liehuvina lippuina; sihisten lensi tuliruiskun kirkas vesisuihku keskeltä ihmisjoukkoa — savupilvet hajosivat sekä alentuivat kohta taasen majestetillisesti kohotaksensa äärettömäksi peljästyksekseni. "Ottakaa vaari!" kuului alinomaa muminasta ja suhinasta — pelastettuja kaluja, maljakoita, peilejä, marmoripatsaita kannettiin ulos sekä laskettiin Dianan viereen — suuret kirjakasat ulottuivat hänen kasvoihinsa asti ja ympäriheitetyt polstarit ja kiiltävät pöydät näyttivät sanomattoman kummallisilta tuossa välkkyvässä lumimaisemassa.
Vähitellen vähentyivät tiheät, mustat savupilvet jonkinlaiseksi harsoksi tuijottavissa silmissäni — melu rapuista kuului yhä heikommalta — ei enää viety alas tulesta pelastettuja kaluja.
"Vaara on ohitse", sanoi rouva Helldorf syvästi hengittäen ja minä kätkin kyyneleiset silmäni vuoteen tyynyihin.
Charlotte astui sisään. Hänen leninkinsä laahasi revittynä lattiassa ja hänen paksut palmikkonsa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin selkää — hän oli ollut avullisena sammuttaessa ja tehnyt työtä kuin mies.
"Tämä on kaunis ilta meille, prinsessani", sanoi hän epätoivoisesti ja istuutui väsyneenä viereeni pienelle jakkaralle. Hän nojasi otsansa polviini. "Oi, pääraukkaani!" kuiskasi hän, molempien toisten naisten hetkeksi mentyä viereiseen huoneesen. "Lapsi, jos tietäisitte, mitkä tunteet minua nyt valtaavat! Tiedättekö, tuolla ylhäällä juolahti hirveä ajatus mieleeni, että kentiesi olisi parasta, jos tulivirrat äkkiä tempaisivat minut mukanansa ja niin muodoin lopettaisivat sieluni tuskat. Ja rientäessäni sinetittyjen ovien ohitse arvelin niidentäytyvänaueta ja äitivainajani ojentaa minulle kätensä, vetääksensä onnettoman lapsensa syliinsä. Tänään en ensi kertaa voi antaa isälleni anteeksi, että hän niin epäilemättä luottaen veljensä kunniaan, jätti meidät hänen käsiinsä! Ja vaikka hän olisi ollut vieläkin suuremmassa epätoivossa, ei hänen olisi pitänyt kuoleman, hänen olisi täytynyt elää meidän tähtemme — hän oli pelkuri!"
Ulkoa väheni väkijoukko vähentymistään ja vesisuihkausten sihiseminen kuului selvemmin korviimme. Viimeinkin tuli odotettu lääkäri. Hänen äänettä kulkiessaan ja tarkastaessaan sairasta kaikui väkevä ääni käytävästä hiljaiseen huoneesen.
"Enkö ole tietänyt, herra Claudius että näiden viisasten esi-isiemme kätkemien, pakanallisten kuvien esiintuominen oli herralle inhottava teko?" kysyi vanha kirjanpitäjä hyvin intoisesti.
"Hän on parantumaton, tuo vanha raivio!" mumisi Charlotte suuttuneena.
"Enkö ole ennustanut tulta putoavan alas taivaasta?"
"Herra Eckhof, tuli ei pudonnut taivaasta", keskeytti häntä herraClaudius silminnähtävästi maltitonna.
"Te käsitätte asian ehdollisesti väärin, hyvä herra," intti toinen ääni lempeästi.
"Ah, tuo on lukijaispappi, koko kaupungin pahin ihmiskalastaja — he tulevat nyt molemmat rukoushuoneesta, se kuuluu selvästi! Heistä on tämä tulipalo mitä suurin riemutapaus", kuiskasi Charlotte.
"Veli Eckhof tietää varsin hyvin, ett'ei Herra enää nykyajoissamme lähetä rangaistustaan niin suoraan taivaasta kuin muinoin", jatkoi ääni.
"Mutta hänen voimansa tulee aina näkyviin, jos vaan huolii sitä huomata. Niin, herra Claudius, minua surettaa kaikesta sielustani, että teitä on niin koeteltu; mutta en myöskään voi olla Herraa kiittämättä, että hän lakkaamattomasta armostansa teitä niin muistelee. Hän on viisaudessaan ja oikeudessaan sallinut, että tuo pakanallinen inhottavaisuus — minä huomasin vast'ikään noitten niin sanottuin ihmetöitten makaavan nokisina jasärjettyinäpuutarhassa —"
Hän ei ehtinyt lopettaa nuhdesaarnaansa, sillä herra Claudius avasi sanaakaan tuhlaamatta huoneen oven ja minä kuulin hänen astuvan sinne. Lääkäri meni hänen luoksensa. Herra Claudius seisoi pöydällä olevan lampun vieressä, niin että sen valo kirkkaasti valasi hänen kasvojansa. Hän pusersi kummallisella tavalla vasempaa käsivarttansa oikealla kädellään vasten rintaa. Minä huomasin hämärästä istuinpaikastani, miten hänen kasvonsa lääkärin kuiskaamasta kertomuksesta kovasti synkistyivät.
"Tekin kärsitte, herra Claudius", kuulin lääkärin viimein lausuvan kovemmalla äänellä.
"Minä olen satuttanut käsivarteni," vastasi herra Claudius tyvenesti, "ja jätän katurakennuksessa itseni teidän huostaanne."
"Hyvä — ja silmätkin täytyy meidän joksikin aikaa sulkea pimeään huoneesen, huomaan minä," vastasi lääkäri.
"Vaiti, vaiti — tiedättekö minun tässä kohdassa olevan aran ja te voitte saada minut peljästymään!"
Sydämeni lakkasi sykkimästä — jos hän tulisi sokeaksi? Minä luulin, ett'ei niin suuri tuska eikä kurjuus koskaan voisi kohdata ihmissydäntä kuin mitä tänään olin saanut kokea.
Charlotte nousi kiireesti ja meni luotani. Melkein samassa aukeni kammarini ovi äkkiä ja joku mies astui nopeasti sisään.
"Herra Claudius, herra Claudius! Oi, mikä konnan työ!" kuulin vanhan kirjanpitäjän valittavan. Hän tuli näkyviini — ikäänkuin poisheitetty oli kaikki ulkokultaisuus; tuo hurskauden, sekä Jumalan että ihmisten edessä pyhän vaeltamisen teeskenteleminen oli tykkänään haihtunut hänen tuskasta vääristyneistä kasvoistansa.
Herra Claudius viittasi kädellään häntä hiljentämään äänensä, mutta hän oli liian liikutettu huomataksensa tätä viittausta.
"Ja tämä on tapahtunut minulle, minulle!" huudahti hän kiivaasti ja kovasti suuttuneena. "Herra Claudius, joku kurja konna on käyttänyt tulipalosta syntyneen häiriön hyväksensä, on murtanut itsensä huoneeseni ja ryöstänyt minulta vähät säästörahani. Ah, tuskin voin pysyä seisoalla! Minä olen niin liikutettu — muistakaa, tämä minut surmaa!"
"Tuo on syntisesti ja epäkristillisesti lausuttu", nuhteli häntä pappi lempeästi. "Muistakaa, että on kysymys maallisesta mammonasta. Paitsi sitä ei ole mahdotonta, että varas saadaan ilmi ja te saatte rahanne takaisin, ja ell'ei, niin lausuu Vapahtaja: helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" — minä näin selvästi hänen tässä terävästi katselevan herra Claudiusta. "Eikö tämä ole kallis, suloinen lohdutus sille, jota Jumala koettaa maallisten varojen ryöstämällä?"
"Mutta samassa lippaassa olivat nekin tuhat taaleria lähetysrahaa, jotka juuri näinä päivinä piti pois lähetettämän!" oihkasi kirjanpitäjä epätoivoisesti vieden molemmat kätensä huolellisesti kammattuihin hiuksiinsa.
Nyt oli papin vuoro säikähtyä.
"Oi, tämäpä oli todellakin äärettömän onnetonta, hyvä herra Eckhof!" huudahti hän suurimmassa hämmästyksessä. "Mutta kuinka olittekaan — suokaa anteeksi — niin puolustamattoman kevytmielisesti tallettaneet teille uskotut rahat? Te tiedätte kuitenkin, että joka groshenista riippuu toisten autuus! Mitä nyt on tekeminen? Meidän täytyy välttämättömästi lähettää rahat ensi päivinä. Seuraamme mainitaan aina säännöllisyyden esimerkkinä emmekä voi teidän tähtenne kadottaa hyvää mainettamme — se teidän kyllä pitäisi käsittämän. Minun on teitä sääli, vaan en millään muotoa voi teitä auttaa, teidän täytyy hankkia rahat ennen määrättyä aikaa!"
"Oi, Jumalani, miten on se minulle mahdollista? Olenhan nyt kerjäläinen!" Hän nosti valkoiset, hyvin hoidetut kätensä lampun valoon. — "Ei minulla edes enää ole timanttisormustani, entisen päämieheni kallista lahjaa, sekin oli lippaassa — minä riisun aina kaikki kevytmieliset maalliset koristeet mennessäni Jumalan sanaa kuulemaan. Oi, minun taivaallinen Herrani ja Jumalani, miksi olen minä, uskollisin palvelijasi, ansainnut tämän kohtalon?"
Pappi lähestyi häntä ja laski lohduttavaisesti kätensä hänen käsivarrellensa. "No, no, älkää toki epätoivoon langetko, hyvä herra Eckhof. Asia on tosin ikävä kyllä, mutta kellä, niinkuin teillä, on mahtava puolustaja, sen on helppo rohkaista mielensä. Herra Claudius on jalo mies, rikas mies; hänestä on asia vähäpätöinen ja hän kyllä on auttava teidät pulastanne. Eihän hän siinä pane mitään alttiiksi, onhan teidän vuosipalkkanne hänen käsissänsä ja te voitte siitä vähitellen maksaa hänelle rahat takaisin."