"Asia vaatii miettimistä, herra pappi", lausui herra Claudius tyvenesti. "Minä en sekaannu senkaltaisiin asioihin; paitsi sitä väititte äsken Kaikkivaltiaan viisaudessaan ja oikeudessaan sallineen jalojen ihmishenkien kauniimpien muistojen, suuren sivistyksen kukkasien kurjasti hukkua — no, nyt tahdon minäkin kerran asettautua uskovaisten kannalle, tahdon heidän vaativaisella yksipuolisella tavallansa harkita asiaa ja tulla päätökseen, että Herra viisaudessaan ja oikeudessaan on sallinut rahojen hukkua, joilla pakanan sielu — tuhat taaleriako semmoinen käännetty maksanee? — pakotetaan kristinuskoon; pappi on tahtonut opettaa teitä, herra Eckhof, että kirkko, jonka hyväksi olette uhranneet kallihin tavaranne — perheenne — on raha-asioissa armahtamattomin velkoja."
Hän katseli ylpeästi olkapäänsä yli pikkuista pappia, joka kiivaasti juoksi hänen tykönsä. "Meidän täytyy olla armottomat — meidän pyhä velvollisuutemme se on", huudahti hän innoissaan. "Mihin kirkko joutuisi, ell'emme me Sionin uskollisina vartioina kokoilisi, säästäisi tahi tekisi työtä koko päivän. Ja mitä vaivaloisemmin ropo on ansaittu, mitä enemmän sekä työn että köyhyyden hikeä ja verta siinä riippuu, sitä otollisempi on se Herralle. Te, herra Eckhof, joka olette yksi meikäläisistä, te tiedätte minkäkaltaisten sääntöjen alaiset olemme ja olette ponnistava kaikki voimanne hankkiaksenne rahat. Minä pesen käteni! Minä olen tehnyt enemmän kuin mitä velvollisuuteni olisi vaatinut — minä olen alentanut itseni epäuskoisten edessä!"
Hän meni, niska kankeana, ovelle.
Silloin seisoi rouva Helldorf äkkiä masentuneen isänsä edessä.
"Isä", lausui hän vapisevin äänin. "Minä voin sinua auttaa, tiedäthän, eitä minulla on seitsemän sataa taaleria äitivainajani perintöä, loput saan varmaan langoltani, jolla on vähän rahaa säästössä."
Eckhof säikähti, ikäänkuin olisi hän hänen suloisessa äänessään kuullut kutsumuksen viimeiselle tuomiolle. Hän katseli jähmettyneenä tytärtänsä ja lykkäsi hänet molemmin käsin luotansa.
"Pois, pois! Minä en huoli rahoistasi", huusi hän hoiperrellen papin perässä ulos ovesta.
"Olkaa huoletta, rouvaseni", lohdutti herra Claudius itkevää tytärtä. "Sehän vielä puuttuisi, että tekin heittäisitte viimeisen roponne tähän pohjattomaan syvyyteen. Minä olen pakotettu olemaan kova — tätä vaativaa uskonlahkoa kohtaan ei voi olla kylliksi ankara. Mutta rohkaiskaa mielenne — kaikki voi vielä muuttua hyväksi."
Kaikkien suuttuneina moittiessa isän kovuutta tuli Claudius sairashuoneesen, jossa minä puolihämärässä istuin vuoteen vieressä. Hän kumartui kuuntelevaisesti isäni yli, joka, tietämättä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, yhä edelleen mumisi itsekseen.
"Hän on onnellinen hourauksissaan, hän luulee olevansa päivänpaisteisessa Kreikanmaassa", kuiskasi herra Claudius minulle hetken kuluttua. Hän seisoi ihan vieressäni — silloin tartuin molemmin käsin hänen oikeaansa ja suutelin sitä pahantekoni, entinen raakuuteni häntä kohtaan olivat nyt sovitetut.
Hän oikein horjahti taaksepäin; ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli, mutta hän laski kätensä pääni päälle, kallisti sen taaksepäin ja katseli minua syvästi ja tutkivaisesti silmiin — ah, kuinka raskaina luomet peittivät hänen kauniit silmänsä!
"Onko meidän välimme nyt kaikin puolin hyvä, Leonore?" kysyi hän viimein tukahutetulla äänellä.
Minä nyykkäsin vilkkaasti päätäni, muistelematta, että tuo synkkä salaisuus vielä erotti meitä.
Monta päivää oli isäni henki vaarassa. Tuo vimma, jonka vaikutuksesta hän tuli syypääksi Karolinenlustin tulipaloon, ei ollut, kuten minä pelkäsin, mielettömyyttä, vaan hänessä jo kauan piileskelleen salaisen hermotaudin alku. Vaara, johon hänen henkensä oli joutunut, ei voinut jäädä minulta tietämättä, ja niin istuin minä yöt päivät hänen vuoteensa vieressä, vanhalla uhkamielisellä tavallani arvellen, ett'ei kuolema minun valvovien silmäini edessä tohtisi sammuttaa tätä heikkoa hengen kipinän. Pelkäsikö tuoni todellakin uhkaavaa tyttöä, en tiedä, mutta hän kumminkin jätti isäni eloon ja sanomattoman tuskallisen viikon kuluttua ilmoittivat lääkärit sairaan pelastuneeksi. Paitsi rouva Helldorfia oli minulla vielä taitava sairaanhoitaja, johon saattoi luottaa, ja herttuan henkilääkäri, jonka hänen korkeutensa itse oli lähettänyt, viipyi tuntikausia Karolinenlustissa huolellisesti valvoen "mainion oppineen kallista elämää". Kunnon pääkaupunki näytti erhettyneen luulossaan, että onnettoman raha-asian välttämättömästi täytyi saattaa isäni hovin epäsuosioon — ei herttua ollut koskaan ollut armollisempi eikä osanottavaisempi kuin tänä raskaana aikana; hänen lähettiläänsä saapuivat joka päivä pari kertaa kuulustelemaan sairaan tilaa ja niihin yhtyi matelevain hovilaisten enemmän tahi vähemmän nauhoitettu palvelijaparvi.
Katurakennukseenkin oli sairashuone valmistettu — puolipimeä, paksuilla uutimilla varustettu huone. Herra Claudius oli pudotessansa isäni kanssa pahasti niukahuttanut käsivartensa ja siihen yhtyi vaarallinen tukehuttavan savun sekä häikäsevien liekkien tuottama silmäpolte, joka alussa saattoi lääkärin pelkäämään pahinta. Minä olin sanomattomassa tuskassa, sillä en saanut häntä nähdä. Mutta heti lääkärien väkivaltaisin ajettua minut ulos sairashuoneesta raikasta ilmaa nauttimaan, juoksin eturakennukseen, enkä tyytynyt, ennenkuin neiti Fliedner itse tuli ulos kertomaan minulle hänen laitansa. Omassa kovassa kärsimyksessään ei hän kuitenkaan unhottanut pikku Leonoraansa. Huoneeni ikkunan laudat sekä kukkaispöydät olivat täynnä neilikoita, lehmänkieloja ja hyasinttejä — minä tunsin aina kevätilman ympäröivän itseäni. Hovilääkäri arveli aron prinsessan runollisesti kuolevan siitä kukkien tuoksusta ja vanha Schäfer uskoi minulle myhäillen kasvihuoneissa olevan kauhean tyhjää sekä ylipuutarhurin siitä kovin nurisevan. Rouva Helldorf, lääkärit, sairaanhoitaja, kaikki, jotka vähän tahtoivat virkistyä hengiteltyänsä sairashuoneen tukehuttavaa ilmaa, pakenivat aina minun kalliisti koristettuun huoneeseni; yksi vaan katseli sitä epäsuosiollisesti ja se oli Kristina tätini.
Niin kauan kuin isäni vielä oli mielen horroksissaan, tuli hän joka päivä minua katsomaan. Minun täytyy myöntää, että aina vapisin kuullessani hänen keveitä askeleitaan; hänen ensimäinen käyntinsä isäni vuoteella liikutti minua syvästi. Mitä viehättävimmin kääntäen kaunista päätänsä, kuiskasi hän nähdessänsä isäni laihat kasvot minulle säälimättömästi: "lapsi, valmistaudu kestämään mitä ikävintä kohtausta — hänen kuolemansa on jo kovin lähellä". — Siitä asti pelkäsin häntä; mutta kiukku ja mieliharmi syntyi minussa, hänen eräänä päivänä astuessansa minun huoneeseni. "Jumalani, kuinka taivaallisen viehättävää!" huudahti hän lyöden valkoiset kätensä yhteen. "Sydänkäpyseni, sinulla lienee melkoisen paljo käsirahaa, koska olet noin äärettömän tuhlaavainen!"
"Minä en ole noita kukkia ostanut — herra Claudius on käskenyt koristaa huoneeni", vastasin minä loukattuna — minäkö tuhlari!
Hän kääntyi nopeasti ja nyt näin ensi kerran näiden säihkyvien lempeitten silmien voivun luoda tikarin teräviä katseita.
"Onko tämä sinun huoneesi, Leonore?" kysyi hän terävällä äänellä.
Minä myönsin.
"Ah, lapsukaiseni, sinä varmaan erehdyt. — No, no, se onkin hyvin siedettävä, olethan lapsi vielä!" arveli hän sitten nopeasti hymyillen ja silitti hyväillen poskeani sametinhienoilla sormillaan. "Katsos, vanha Schäfer on suuri kukkashupakko — hän se on, joka on täyttänyt kammarisi kukilla, että olen tukehtua niiden tuoksusta — pikku veitikka, näytät olevan hänen suosittunsa! Herra Claudiuksen vertaisen, vakavan miehen, joka on niin vaipunut onnettomiin muistoihinsa — kuten olen kuullut sekä sinulta että rouva Helldorfilta — ei varmaan juolahda mieleen tuhlata kasvihuoneittensa kukkasloistoa tuommoiselle — suo minulle se anteeksi — tuommoiselle, pienelle, mitättömälle keltanokalle."
Minä olin vaiti ja nielin närkästykseni. Hänen sanansa olisivat voineet kovin masentaa mieleni, en voi sitä kieltää, sillä hänen Junon-vartalonsa rinnalla olin minä ihan pienin, mitättömin olento, minkä voi kuvailla — mutta kukat olivatkuitenkinherra Claudiuksen lähettämät, sen minä varmaan tiesin, vaikka kätkin sen suloisen visseyden sydämeni pohjaan. Tätini ei enää astunut jalkaansa huoneeseni; hän vakuutti lyhyen olonsa "kasvihuoneen ilmassa" tuottaneen hänelle kauhean päänkivistyksen. Kummallista, ett'ei kaunis lempeä-ääninen, suikeavartaloinen rouva voinut tulla hyvälle kannalle sveitsiläisrakennuksen asukkaitten kanssa! Vanha Schäfer näytti aina nurjalta, minun puhellessani Kristina tädistä, ja väitti soman, puhtaan vierashuoneensa muuttuneen oikeaksi tomupesäksi — rouva ei muka milloinkaan koskenut tomuttimeen eikä näyttänyt tietävän, miksi vaatenauloja käytettiin, sillä kaikki vaatteet makasivat sikin sokin lattialla; rouva Helldorf eräänä päivänä oikein suuttui, nähdessänsä minun antavan tädilleni rahaa.
"Tuo on oikein syntiä", lausui hän jäätyämme kahden kesken; "siten te kannatatte vapaalla aikomuksella tätinne laiskuutta ja tuhlaavaisuutta. Hänen luonansa ovat pöydät täynnä kaikenlaisia herkkuja ja makeisia — rouva hävetköön syödä osteroita ja ankeriaita sekä pitää sampanjapulloja sohvan takana ja antaa teidän maksaa kaikki! Sitä ette voi pitkittää! Voisihan hän opettamalla ansaita leipänsä; hänen äänensä on tosin kulunut, mutta hänellä on oivallinen laulutapa."
Omaksi rauhoittamisekseni taisin vakuuttaa hänelle sen varmaankin olevan tädin aikomuksen, sillä olihan hän monta kertaa sanonut aikovansa panna jonkun tuuman toteen, vaan siinä tarvitsevansa miehen apua ja neuvoa, sekä toivoneensa saada sitä isältäni; ja isäni niin kovasydämmisesti hyljättyä hänet, tahtoi hän odottaa, kunnes herra Claudius paranisi. — Sen mukaan, mitä hän hänestä oli kuullut, luuli hän hänen parhaiten voivan auttaa ja neuvoa häntä. Minulla ei ollut tähän mitään sanomista ja olin vähällä suuttua, kun rouva Helldorf päätänsä pudistaen sanoi luulevansa herra Claudiuksen jättävän rouvan oman onnensa nojaan, kun näkee hänen maalatut kasvonsa.
Nuori rouva oli tänä surun aikana tullut minulle erittäin rakkaaksi, kuinka paljon uhrasikaan hän minun hyväkseni astuessansa taloon, jossa hänen isänsä asui. Ikäänkuin paeten tuli hän aina syvästi hengähtäen ja sykkivin sydämin — pelko tavata isäänsä riennätti hänen askeleensa. Hyljätty raukka rakasti kuitenkin isäänsä innokkaasti ja oli kovin suruissansa, kun kuuli hänen pantanneen koko omaisuutensa, maksaakseen hänelle uskotut lähetysrahat. Vaikka kaikin tavoin koetettiin saada varasta ilmi, ei kuitenkaan löydetty hänen jälkiänsä. Minusta oli kirjanpitäjävanhus kummallisesti muuttunut; hän tervehti minua nyt aina sekä alentui välistä kysymään isäni vointia. Charlotte vahvisti havaintoni; hän väitti suuttuneena kirjanpitäjän välttävän häntä ja Dagobertia; "vanha hupakko" muka varmaan katui, että oli ilmoittanut isäntänsä salaisuuden ja oli viimein — sen hän jo ennakolta tiesi — valhetteleva ratkasevana hetkenä. Intokiihkoinen neito oli kovissa tuskissa. Ruhtinatar oli kipeä eikä ottanut osaa hovielämän häärimiseen. Muurikadun varrella olevaa taloa ei hän enää näkynyt muistavankaan. Mitä nyt oli tapahtuva? Minä toistin ehdotukseni tunnustaa kaikki herra Claudiukselle, mutta Charlotte hylkäsi sen, sanoen kiivaasti ja pisteliäisesti, että kammarini kukkasenlemu oli varmaankin hurmannut minut. Sen jälkeen kuuntelin ääneti hänen valituksiansa.
Viisi viikkoa oli kulunut tulipalon ja kovan koetukseni tapahduttua. Isäni oli jo aikoja sitte jättänyt vuoteensa ja hän virkistyi ihmeellisen nopeasti; lääkäri ilmoitti hänelle varovaisesti kaikki, mitä oli tapahtunut ja hän kesti kaikkein kummastukseksi jotenkin helposti ikävän seikan, että hänen kalliit käsikirjoituksensa olivat muuttuneet tuhaksi, paljoa enemmän tuskastui hän kuullessansa suuren joukon kalleita kirjoja ja käsikirjoituksia jääneen pelastamatta, kauneimpien vanhanaikuisten saviastioitten särkyneen ja ett'ei voitu löytää nukkuvan pojan pientä marmorikättä, vaikka sitä erittäin huolellisesti etsittiin. Hän itki surusta ja voi tuskin rauhoittua syystä, että oli saattanut maailmalle ja herra Claudiukselle semmoisen korvaamattoman vahingon. Herttua tuli sangen usein häntä tervehtimään; niinmuodoin johdatettiin hänen ajatuksensa huomaamatta entiseen kulkuunsa ja hänellä oli jälleen lukemattomia tuumia miettiäksensä. Minua kohteli hän sanomattoman hellästi — kova onni oli likemmin yhdistänyt isän ja tyttären — hän ei enää voinut olla ilman minutta; kuitenkin vakuutti hän usein ja vakavasti kevään tullessa lähettävänsä minut kuukaudeksi Dierkhofiin, sillä minä olin muka vaalennut ja tarvitsin lepoa.
Oli sumuinen maaliskuun ilta. Ensi kerran aioin jälleen viiden viikon kuluttua mennä sveitsiläisrakennukseen; tätini oli nimittäin muutamilla rivillä nuhdellut minua, että kovasti laiminlöin häntä, vaikka isäni jo oli terve jälleen. Etehisessä syöksi Charlotte vastaani. Minä peljästyin hänestä — senkaltaista hurjaa voittoriemua en ollut milloinkaan nähnyt ihmiskasvoissa. Hän tempasi paperin taskustansa ja piti sitä silmäni edessä.
"Katso tässä, lapsi", huudahti hän hengästyneenä. "Viimein nousee minunkin onnen aurinko! Ah! —" Hän levitti käsivartensa, ikäänkuin tahtoisi hän sulkea koko maailman rinnoillensa. "Katsokaa minua, pienokaiseni — tään näköinen onni on! Tänään tohdin ensi kerran lausua: tätini Margareta ruhtinatar! Oi, hän on kuitenkin hyvä, niin, hän on sanomattoman jalo!Niinvoi ainoastaan todellakin korkeasukuinen, jaloverinen nainen voittaa itsensä! Hän kirjoittaa minulle, hän tahtoo minua puhutella; huomenna täytyy minun olla hänen luonansa. Jos vaatimuksemme ovat todenperäisiä — ah, minä tahtoisin nähdä sen, joka olisi kylliksi julkea kieltääksensä sitä — niin sitte saatetaan luonnolliset oikeutemme voimaan. Hän on jo keskustellut siitä herttuan kanssa — kuuletteko herttuan kanssa!" Hän tarttui käsivarteeni ja pudisti sitä. "Tajuatteko, mitä se on? Meidät julistetaan Sidonia ruhtinattaren lapsiksi ja me tulemme herttuallisen perheen jäseniksi."
Minua värisytti — ratkaseva hetki lähestyi.
"Aiotteko todellakin puhua tästä asiasta, kun herra Claudius vielä on sairas?" kysyin häneltä epäselvällä äänellä.
"Joutavia, hän ei ole enää sairas. Paksut uutimet ovat jo otetut hänen ikkunoistansa; hän käyttää viheriäistä silmävarjostinta ja on tänään ensi kerran minun huoneeni viereisessä, ohuilla akuttimilla varustetussa salissa. Hän on huvittanut itseään antamalla Eckhofille hänen syntymäpäivänään mitä sievimmän pikku kukkaron täytettynä tuhannella taalerilla, että vanhus voisi lunastaa omaisuutensa. Tämä koski niin ukon sydämeen, että minä kovasti pelkäsin hänen lankeevan sedän jalkojen juureen ja tunnustavan, mitä hän oli meille ilmoittanut — suureksi onneksi ei hän pelkästä liikutuksesta saanut sanaakaan suustansa. Paitsi sitä olen minä tullut kivikovaksi — minä olen kärsinyt liian paljon näinä viimeisinä päivinä; Dagobertiltakin olen aamusta iltaan saanut kuulla katkerimpia moitteita 'röyhkeästä ilmoitustavastani'. Minulla ei ole enää armahtavaisuutta; ja vaikka setä tänä hetkenä vietäisiin oikeuteen — en minä liikuttaisi sormeakaan sitä estääkseni."
Hän seurasi minua aina puutarhan portille asti, sitten näin hänen nuolennopeasti rientävän lehdettömään metsään. Rintaa melkein halkaseva onnentunto pakotti hänet nousemaan mäen kukkulalle, josta hän voi riemuitsevaisesti julistaa onnensa avaraan maailmaan, ja minä sitä vastoin olisin mieluisimmin kääntynyt takaisin sekä kätkeytynyt Karolinenlustin pimeimpään nurkkaan, salatakseni pelkoni ja tuskani herra Claudiuksen tähden.
Minä hiivin aluksi Kristina tädin kammarin oven ohitse. Kummastuksekseni kuului sieltä koiran haukkumista. Minä menin ylikertaan. Helldorfin perheessä rauhoittuivat aina levottomasti tykyttävät suoneni. Suuri riemu kohtasi minua siellä. Herra Helldorf ojensi minulle molemmat kätensä, Gretchen syleili polviani ja pikku Hermann istui lattialla sätkytellen jalkojansa ja pyrkien syliin. Rouva puolestansa otti kohta kahvikeittimen kaapista, toi minulle säästetyn torttupalasen syötäväksi ja pian istuimme kodikkaan kahvipöydän ympärillä. Silloin tällöin keskeytti vaikea koloraturilaulu — hopeanheleitä äänijuoksuja ja lirityksiä — puheemme — Kristina täti lauloi tahi oikeammin rallatteli alhaalla; se kuului ihmeelliseltä; mutta heti hänen koetettuaan lujasti laulaa jotakuta pitempää säveltä, kirveli oikein sydäntäni ääni, joka ennen lienee ollut ihastuttavan kaunis, oli tykkänään särkynyt.
"Rouvan tuolla alhaalla täytyy niin pian kuin mahdollista saada jotakin työtä — hän todellakin viettää oikeata laiskurin elämää", lausui herra Helldorf hieman rypistäen otsaansa. "Hänen laulutapansa on oivallinen ja minä olen tarjoutunut hankkimaan hänelle oppilaita. Hän voisi ansaita paljon rahaa, jos tahtoisi. Mutta ylpeätä katsetta sekä pilkallista hymyä, jolla hän kiitti minua hyvästä suojeluksesta, en milloinkaan voi unhottaa. Sen perästä ei hän enää ole käynyt luonamme."
"Blanche haukkuu — joku tulee, äiti", sanoi Gretchen.
"Niin, Blanche — se on sveitsiläisrakennuksen uusi asukas, jota eivielä ole teille esitelty, Leonore", arveli rouva Helldorf hymyillen."Tätinne osti toissa päivänä pienen, viehättävän silkki-villakoiran.Schäfer on harmissansa, hän ei siedä sitä häijyä eläintä."
Hän vaikeni äkkiä ja kuunteli: vakavia miehen askeleita kuului portailta, ne astuivat etuhuoneen yli ja viipyivät tuokion aikaa oven takana. Rouva Helldorf oli muuttunut kalmankalpeaksi; hän seisoi siinä hengittämättä, liikkumatta kuin patsas, ikäänkuin olisi hänen mahdotonta astua askeltakaan ovea kohti sitä avataksensa. Nyt laskeusi käsi ulkopuolella avaimen päälle, ovi aukeni ja pitkä, korkea mies astui vitkaan kynnyksen yli.
"Isäni!" huudahti nuori rouva. Se huuto oli melkein sydäntä särkevä voihkaus, melkein suurimman riemun osoitus. Eckhof otti horjuvan tyttärensä syliinsä ja pusersi hänet rinnoillensa.
"Anna, minä olen ollut kova — unhota se", lausui hän epäselvällä äänellä.
Rouva Helldorfilla ei ollut sanaakaan vastaukseksi, hän vaan kätki kasvonsa syvemmin isänsä syliin, josta hän niin kauan aikaa oli ollut karkoitettu. Vävyllensä ojensi vanhus sanaakaan lausumatta oikean kätensä, Helldorf tarttui siihen voimakkaasti ja pusersi sitä kyynelsilmin.
"Minäkin tarjoon sinulle käteni, vaari", sanoi Gretchen, nousten varpaisillensa ulettuaksensa vanhukseen.
Vieno lapsen ääni saattoi nuoren rouvan viimein katsahtamaan ylös; hän juoksi pikku pojan luo, nosti hänet lattialta ja näytti hänet isällensä. "Suutele häntä, isä kulta!" lausui hän puoleksi itkien, puoleksi nauraen. "Gretchenin tunnet jo entiseltään, vaan et pienokaistani. Katso vaan, hän on perinyt äitivainajani suuret siniset silmät — oi, isäni!" Hän kavahti uudestaan isällensä kaulaan.
Minä ennätin ovelle, hiivin kuulumatta ulos. Vaikka olinkin kotiutunut Helldorfin perheesen, huomasin kuitenkin nyt, kun tuo suuri aukko isän ja tyttären välillä täyttyi, ett'en kuulunut siihen pieneen seuraan: ei minkään vieraan silmäyksen pitänyt sinä pyhänä hetkenä kohdata katuvaista isää. Mutta minun sielussani vallitsi autuaallisuus ja kirkkaus — kirkkaus, jommoinen niin kummallisesti valasi yläkerran onnellisia ihmisiä minun ulos hiipiessäni, sillä samassa pilkisti ohut vaalea auringonsäde pilvisestä taivaasta, jakaen loistoaan seinien vanhoille perheenkuville, ikäänkuin kehoittaen heitä ottamaan osaa autuaalliseen sovintoon.
Tätini makasi sohvalla minun huoneesen astuessani. Hurjasti haukkuen hyökkäsi pieni Blanche raivio vastaani, tavoittaen minua hampaillansa. Minä löin häntä vähän päähän, jonka perästä hän muristen pakeni emäntänsä syliin.
"Ei, ei, Leonore, sinä et saa lyödä pikku lemmittyäni!" huudahti täti puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuen. "Katsos, nyt on Blanche vihastunut sinuun ja saat nähdä paljon vaivaa jälleen päästäksesi hänen suosioonsa."
Minä arvelin itsekseni tuskin huolivani nähdä sitä vaivaa.
"Katsos, eikö hän ole viehättävän kaunis eläin?" Hän silitti lempeästi silkin hienot karvat todellakin ihmeen kauniin elukan älykkäiltä silmiltä, "Ja ajattelepas, minä sain sen oikeasta polkuhinnasta. Myöjä oli varmaankin rahan puutteessa; neljä taaleria minä vaan siitä maksoin; enkö saanut sitä melkein ilmaiseksi?"
Syvässä hämmästyksessäni en saanut sanaakaan huulieni yli. Nykyään olin rehellisesti tasannut rahani Kristinan ja itseni välillä, ja hän sai kahdeksan taaleria.
"Minulla oli jo ennenkin tuommoinen pikku silkkikoira, oikein pulskea elävä — minä sain sen kreivi Stettenheimiltä ja se maksoi useampia Louisd'oria kuin tämä taaleria. Ei voitu kauniimpaa elävää nähdä, kuin tuota pikkuista, vaaleankeltaista kiiltävää, sinisellä silkkityynyllä makaavaa koiraa. Poloinen tukehtui viimein syödessänsä metsäkanan siipeä."
Niin laverteli hän hymysuin. Vieläkin näkyi siitä hymystä kauneimmat kuopat hänen poskissansa ja silmäni riippuivat ehdottomasti noissa kauneissa, tasaisissa, lumivalkoisissa hampaissa, jotka loistivat esiin hänen purpurapunaisten huuliensa väliltä. Kauniin rouvan hiukset olivat moittimattomasti kammatut, mutta hänen pukunsa minua oikein peljätti. Kulunut, sinertävä, likainen aamupuku täynnä tahrapilkkuja riippui löysästi hänen hartioillansa, rinta-aukosta sekä lävistä kyynäspäässä kurkisti epäiltävän valkoinen yöpaita rohkeasti esiin. Puvun mukaan oli koko huone. Keskellä lattiaa oli kaksi likaista rikki-poljettua valkoista atlaskenkää, jotka varmaan olivat arvossaan alentuneet sekä tohveleiksi että Blanchen leikkikaluiksi. Tavallisesti kiiltäviä pöytiä ja pesukaappia peitti läpitunkematon pöly ja vuoteen uudinten takana oli tyynyjä ja pitovaatteita mullin mallin; ilma sitä vastoin oli täytetty hienoimmalla ja viehättävimmällä neilikkahajulla.
"Eikö totta, sinä tapaat huoneeni äärettömässä epäjärjestyksessä?" sanoi hän kysyväisesti huomatessaan minun katselevan ympärilleni. "Minä en tahtonut valittaa siitä luonasi käydessäni, ett'en liiaksi surettaisi sinua. Onhan sinulla sitäkin paitsi kyllä raskas taakka hartioillasi. Mutta nyt ilmoitan sinulle, että tunnen itseni äärettömän onnettomaksi tässä kurjan köyhässä pesässä. Schäfer on oikea narri — senkaltaisella ihmisellä ei ole vihiäkään, minkä kaltaisiin oloihin minun vertaiseni, Jumalan ja koko maailman hemmoitettu rouva on tottunut. Sen sijaan, että hän, kuten aina on tavallista vuokrahuoneessa, pitäisi huolta kamarini puhdistamisesta, vaatii hän naurettavasti, että minä pölyttäisin hänen huonekalujansa ja koskisin luutaan — sitä hän saa odottaa."
Hän otti pikkuisen rusinoilla ja kuorimanteleilla täytetyn vadin pöydältä ja rupesi syömään.
"Ota sinäkin", lausui hän tarjoten Blanchelle makean rusinan. "Tosin on minulla vaan vähän sinulle tarita, mutta veitikka se, joka antaa enemmän kuin on annettavaa. Kerran koittaa minulle parempi aika ja silloin saat nähdä, minkälaisia viehättävän hauskoja pitoja minä taidan valmistaa. Mutta palatkaamme Schäferiin! Tuo vanha lempeä ulkokullattu voi myöskin olla jotenkin raaka. Ajattelepas vaan, kaksi päivää sitten, ostaessani Blanchen ja maksaessani miehelle rahat varoitti hän minua hävyttömästi ja vaati minulta ensin viime kuukauden hyyryä ja mitä hän vielä oli maksanut puista ja valosta puolestani täällä asuessani. Eikö totta, se ei kuuluminuun, sydänkäpyseni?Sinähänse olet, joka olet toimittanut minut tänne."
Tuskan hiki valui otsastani — kuinkahan tämä päättyisi? Jos kirjoittaisin aamusta iltaan herra Claudiukselle, en kuitenkaan voisi elättää tätiäni. Ilse muistui mieleeni — kuinka usein olinkaan moittinut sydämessäni tuota vanhaa rehellistä sielua kovaksi ja järkähtämättömäksi, syystä että hän kaikin voimin koetti estää minua yhtymästä Kristina tätiin — nyt olin kauniissa pulassa.
"Täti, minun täytyy vilpittömästi tunnustaa sinulle, että varani ovat sangen vähäiset", lausuin hänelle punastuen, mutta kuitenkin lujamielisesti: "Minä tahdon olla suora sinua kohtaan ja kertoa, mitä ei edes isäni tiedä; melkein kaikki talousrahat ansaitsen minä kirjoittamalla kukkien nimiä herra Claudiuksen siemenkoteloihin."
Ensin tuijotti hän minuun ällistyneenä ja epäillen, vaan sitte purskahti hän hillitsemättömään nauruun. "Siis on keskinäinen välimme niin runollista laatua? Sepä on taivaallista! Ja minä kuin olin niin lapsellinen, että hetken aikaa pelkäsin — no, pienokaiseni," keskeyttihe hän iloisesti; "se työ on loppuva sinä päivänä, jolloin kohtaloni muuttuu, siitä voit olla varma! Sitten en enää kärsisi sitä! Hyi, kuinka poroporvarillisen halpaa! Saat nähdä, miten minä menettelen hänen kanssansa! Kopioiminen on todellakin raskas työ, enkä minä sentähden millään tavoin enää tahdo elää sinun varoillasi. Mutta mitä tehdä? Lapseni, minä luen minutteja, kunnes sanottaisiin herra Claudiuksen olevan terveen ja jälleen voivan laskea ihmisiä puheillensa."
"Hän on tänään ensi kerran lähtenyt sairashuoneestansa."
"Taivas! Ja sen sanot minulle nyt vasta?" Hän kavahti ylös puoleksi makaavasta asemastaan. "Etkö tiedä jokaisella turhaan kuluneella silmänräpäyksellä viivyttäväsi elämäni onnea? Enkö kylliksi usein ole sanonut sinulle tahtovani laskea tulevaisuuteni onnen tämän kunnon miehen käsiin sekä antaa onneni ja onnettomuuteni riippua hänen neuvostansa ja päätöksestänsä?"
"Minä en luule hänen voivan neuvoa sinulle muuta kuin herra Helldorfkaan, täti kulta", vastasin hänelle. Herra Claudius ei huoli ottaa osaa seuroihin, kun sitä vastoin Helldorfille opettajana ovat ylhäisintenkin ovet auki. Hän kertoi minulle taannoin, että sinä voisit ansaita paljon rahaa, jos —"
"Pidä tietosi itseksesi, ole hyvä", keskeytti hän minua jääkylmästi. "Minun asiani se on, millä tavalla raivaan itselleni tietä, ja minä tunnustan sinulle suoraan, ett'en ollenkaan tahdo tekemistä ylikerran asukkaitten kanssa, ole siis pakottamatta minua vahimpäänkään yhteyteen heidän kanssansa. He ovat tuommoisia tuttuja, jotka sitten riippuvat kiinni takiaisen tapaan ja — niin, lapseni, he pysyvät aina kaukana niistä seuroista, joihin minä olen tottunut kuulumaan! Ja nyt pyydän sinua hartaasti koettamaan parastasi hankkiessasi minulle lupaa puhutella herra Claudiusta."
Minä nousin ja hän kumartui alas sohvasta sekä puki kiireesti atlaskengät jalkaansa ja nyt näin minä lihankarvaisten sukkien ympäröivän hänen hienoja jalkojaan.
"Ah, sinä, pikku hiiri!" nauroi hän iloisesti korottaessansa hoikan vartalonsa ja ojentaen käsivartensa ylitseni. Me seisoimme juuri peilin edessä ja ehdottomasti katsahdin siihen; minun valkea ihoni, vaikka se olikin moitteettoman sileä ja nuorekas, oli kuitenkin ruma tätini persikan-väristen poskien ja lumivalkoisen otsan rinnalla; mutta tänään näin myöskin ensi kertaa tuota inhottavaa maalia, joka paksulta peitti hänen neljänkymmetä-vuotiset kasvonsa. Minä häpesin kaikesta sielustani ajatellessani, että herra Claudiuksen terävät, ankarat silmät huomaisivat sen; mutta vaikka kuinka useasti avasin huuleni, pyytääkseni häntä nenäliinallaan pyyhkimään pois enimmän osan siitä, en kuitenkaan saanut sanaakaan suustani, sitä vähemmin kun hän samassa kutsui minua pieneksi ruskeaksi hasselipähkinäksi ja äärettömästi ihmetteli tuota "samettimaista mustalaisihoa", vaikka Jakobsohnit, kuten hänestä selvästi näkyi, aina olivat olleet lumi-valkoisia.
Minä vetäydyin pois hänen hyväilevistä käsistänsä ja läksin huoneesta, vakuuttaen kohta meneväni neiti Fliednerin luo keskustelemaan hänen kanssansa tuon puheen mahdollisuudesta.
Sydämmellisesti suudellen minua jätti täti minut hyvästi.
"Pikku Leonore kultani, paras olisi, jos itse keskustelisitte asiasta herra Claudiuksen kanssa", keskeytti minua Fliedner hymyillen, kun ehdin puoleksi lausua asiani.
"Saako häntä siis puhutella?" kysyin ujosti.
"Tietysti, kuka vaan haluaa. Menkää vaan ylös ensimäiseen saliin, jossa Lotharin kuva riippuu — siellä on jo monta käynyt tänään — sali on vastaiseksi toimitushuoneena."
Minä menin ylös. Oven edessä viivyin hetken aikaa ja pusersin kädet sydäntäni vasten — minä luulin sen kovan tykyttämisen minua tukahduttavan. Sitte astuin hiljaa sisälle. Huone ei ollut niin hämärä, kuin minä luulin. Ikkunoita peitti viheriät uutimet, jotka levittivät lempeän, viehättävän valon huoneesen. Herra Claudius istui nojatuolissa seljin minuun päin ja nojasi päätänsä selkälautaa vastaan; viheriä varjostin peitti hänen silmänsä. Hän ei näkynyt huomaavan kenenkään astuneen huoneesen, tahi luuli minua kentiesi neiti Fliedneriksi, sillä hän ei liikahtanut paikaltansa.
Ah, nyt oli syvin hartahin toivoni täytetty — minä näin hänet jälleen!
En voinut puhua — minä pelkäsin äärettömästi omaa ääntäni tässä hiljaisessa huoneessa. Melkein kuulumattomasti astuin lähemmäksi ja tartuin epäileväisesti hänen vasempaan, tuolin käsilaudalla riippuvaan käteensä. Vieläkin pysyi vaaleahiuksinen pää samassa asemassaan, mutta nuolennopeasti tarttui hänen oikeansa minun käteeni ja minä olin äkkiarvaamatta vangittu.
"Ah, minä tiedän, kenenkä oma tämä pikku ruskea kätönen on, joka niin pelokkaasti värähtelee sormissani kuin arka linnun sydän!" huudahti hän yhä vaan liikahtamatta. "Enkö kuullut jotakin hypähtelevän rappuja ylös ja askeleitten eri vikkelyydestä kuulin selvästi: menenkö sisälle vai enkö? Voittaako sääli tuon vanki raukan suhteen tahi entinen uhkamielisyys, joka odottaa kunneshänjättää vankilansa ja tuleeminunluokseni?"
"Oi, herra Claudius", keskeytin häntä, "uhkamielinen en ole ollut!"
Silloin käänsi hän kiireesti kasvonsa puoleeni, laskematta kättäni irti.
"Ei, ei, sitä ette ollutkaan, Leonore", sanoi hän puoli ääneen, "minä tiedän sen. Lähiseurani ei aavista, miksi minä juuri hämärässä aina tulin niin kärsimättömäksi ja käskeväisesti vaadin syvintä hiljaisuutta. Näinä hetkinä kuuntelin minä hengellisellä korvallani tahi ainoastaan sykkivällä sydämellä, sillä tiesinhän minä varmaan, mihin aikaan nuot leveät tytönjalat läksivät Karolinenlustista, minä seurasin jokaista askelta puutarhan lävitse sekä rappuja ylös ja odotin hartaasti tuota puoleksi kuiskattua: kuinka hänen laitansa on? Kärsiikö hän paljon tuskia? Se ei kuulunut uhkamieliseltä. Ja sitte luulin näkeväni, miten nuot hurjat kähärät tuolla tutulla liikunnolla heitettiin niskaan ja suuret, armaat, pahat silmät riippuivat neiti Fliednerin kertomissa huulissa."
Minä unhotin kaikki, mitä vielä erottavaisesti oli välillämme ja antauduin vastustamatta hetken valtaan. "Ah,hänei käsittänyt minua niin hyvin", lausuin nopeasti ja ajattelemattomasti. "Minä toivoin hartaasti, että hän kerran, ainoan kerran vaan, olisi vienyt minut teidän luoksenne. Olisin rauhoittunut, jos olisin saanut katsella teitä silmäraukkoihin ja te olisitte sanoneet minulle: Minä näen teidät! Minä rukoilen teitä, nostakaa kerran vaan varjostintanne!"
Hän kavahti seisomaan, otti pois varjostimen ja heitti sen pöydälle. Hän seisoi siinä niin korkeana, notkeana ja taipumattomana kuin ennenkin.
"No niin, minä näen teidät!" lausui hän hymyillen. "Minä näen, ett'ei pikku Leonora näinä viitenä viikkona ole linjaakaan kasvanut ja yhä vaan ulettuu juuri sydämelleni asti. Minä näen myöskin päänne heittäytyvän yhtä tuittupäisesti taaksepäin kuin ennenkin — vaan mitä te siihen voitte, että luonto kerran tahtoi nähdä tuommoisen ihmeen pienen keijukaislapsen luotuinsa seassa! Minä näen vielä, että nuot ruskeat kasvot ovat vaalenneet pelosta, huolista ja valvomisesta. Leonora parka, meillä on paljo sovittamista — isällänne ja minulla!"
Hän tarttui käteeni ja aikoi lempeästi vetää minut luoksensa! se saattoi minut äkkiä jälleen tointumaan ja täytti sydämeni pahan omantunnon kaikilla tuskilla.
Minä irrotin itseni hänestä. "Ei", huudahdin, "älkää olko niin hyvä minua kohtaan — minä en ole sitä teiltä ansainnut! Jos tietäisitte, mikä inhottava olento mä olen, kuinka viekas, katala ja häijy mä voin olla, niin ette kauemmin kärsisi minua talossanne."
"Leonore —"
Minä pakenin oven luokse. "Älkää kutsuko minua Leonoraksi. Tuhat kertaa mieluummin kuulisin teidän sanovan minua hurjaksi, tuittupäiseksi ja taipumattomaksi sekä toruvan minua epänaiselliseksi; älkää vaan lausuko nimeäni niin hellästi ja lempeästi. Minä olen tehnyt teille sanomattoman pahaa — vahingoittanut teitä, missä vaan olen voinut. Minä olen loukannut kunniaanne ja auttanut vihamiehiänne — te ette koskaan voi antaa minulle anteeksi, ette koskaan! Minä tiedän sen niin varmaan, ett'en edes tohdi sitä teiltä pyytää!" —
Horjuen tartuin ripaan. Hän seisoi heti vieressäni.
"Luuletteko todellakin minun laskevan teidät noin liikutettuna luotani? Noin vaalein, vapisevin huulinko, jotka tuskastuttavat minua?" lausui hän hellästi siirtäen pois käteni lukosta. "Koettakaa tyyntyä ja kuulkaa minua. Te tulitte tänne puhtaana, maailmasta saastumattomana ja katselitte viattomimmin silmin uutta, edessänne häärivää maailmaa. Minä kadun kovasti, ett'en heti puhdistanut taloani kaikista pahoista jäsenistä, vaikka heti ensi tuntina tulin selville siitä, että muutos oli tapahtuva elämässäni ja että kaiken täytyi tulla toisenlaiseksi. Selvästi osoitetun inhonne minua kohtaan kärsin minä tosin maltillisesti, sillä minä olin ylpeä ja tyydyin varoittamiseen — minä viivyin liian kauan tekemättä sitä, joka olisi näyttänyt kovalta, mutta joka kuitenkin olisi ollut oikein: ei Charlottelle ja teille olisi pitänyt olla tilaa yht'aikaa minun talossani — hänen olisi pitänyt väistymän! Olkoonpa mitä hyvänsä tapahtunut, vaikkapa mitä olisitte tehnyt minulle, väärin käsittäessänne asiain oikean laidan, niin ei siihen tarvita anteeksiantamista, sillä olenhan minä yhtä syyllinen siihen kuin tekin. Te voitte ylipään ainoastaan yhdessä suhteessa oikein surettaa minua, nimittäin, koska tylysti ja kylmästi kuten jo usein on tapahtunut — käännytte minun luotani — ei, ei, sitä en voi kestää!" keskeyttihe hän syvästi liikutettuna minun purskahtaessani katkeraan itkuun. — "Jos teidän välttämättömästi täytyy itkeä, niin tehkää se ainoastaan tässä." Hän veti minut puoleensa ja painoi pääni rintaansa vastaan. "Näin, — tunnustakaa nyt huoletta — minä luon silmäni tuohon uutimeen ja kuuntelen vaan puolella korvalla."
"Enhän saa puhua," lausuin hiljaa, "kuinka iloinen olisin, jos voisin ilmaista teille kaikki! Mutta tuleehan sekin aika kerran ja sitten… Voitte kuitenkin jo nytkin tietää, sillä sen olen yksistään tehnyt — minä olen parjannut teitä hovissa, minä olen kutsunut teitä jääkylmäksi numeromieheksi — itserakkaaksi —"
Minä huomasin, miten hän hymyili itsekseen. "Ah, minkäkaltainen häijy kieli tuolla pikku Leonoralla on."
Minä kohotin pelokkaasti päätäni, lykkäsin pois hänen minua ympäröivän käsivartensa ja huusin: "Älkää luulko tehneeni kaikkea tätä pelkästä lapsellisuudesta!"
"Sitä en luulekaan", vakuutti hän yhä edelleen hymyillen. "Minä tahdon kärsivällisesti odottaa, kunnes kaikki nuot kauheat salaisuudet tulevat ilmi — sitten rupean tuomariksenne; rauhoittaako se teitä?"
Minä myönnyin siihen.
"Mutta sitte täytyy teidän myös tyytyä minun lausumaani tuomioon."
Syvästi hengittäen vastasin hänelle:
"Sen tahdon mielelläni."
Sitte pyyhin kyyneleeni ja aloin puhua tädistäni.
"Minä olen jo kuullut neiti Fliednerin kertovan tuosta kummallisesta vieraasta, joka on etsinyt suojaa ajattelemattoman pikku aron-leivon siipien alla", keskeytti hän minua hetken perästä. "Sama rouvako se on, jolle rahaa lähetitte?"
"Niin."
"Hm — se ei ole minun mieleeni. Minä luotan rajattomasti Ilseen ja hän puhui kovin ankarasti siitä tädistä. Mistä tuo kummallinen ajatus on juolahtanut hänen mieleensä puhutella juuriminua— mitä tahtonee hän minulta?"
"Pyytää teiltä neuvoa. Oi, herra Claudius, olkaa hyvä häntä kohtaan!Isäni hylkäsi hänet —"
"Ja kuitenkin tahtoo hän oleskella samalla paikkaa hänen kanssansa ja aina elää pelossa tavata häntä, joka on hänet hyljännyt? Siitä en minä pidä! Mutta minun täytynee tahtomattanikin ottaa häntä vastaan, sillä minä en millään muotoa salli aron prinsessan seurustella ihmisten kanssa, jotka eivät kestä tarkastelevain silmieni edessä. Rouva … mikä hänen nimensä on?"
"Kristine Paccini."
"Siis saa rouva Kristine Paccini tänä iltana juoda teetä minun luonani. Menkää nyt häntä noutamaan! No, eikö myöntyväisyyteni ansaitse edes käden pudistustakaan?"
Minä palasin hänen luoksensa, laskin mielelläni käteni hänen ojennettuun oikeaansa. Sitten riensin pois.
Luulenpa, ett'en edes arolla, missä kuitenkin olin yhtä vapaa ja suruton kuin lintunen ilmassa, koskaan rientänyt niin iloisesti ja riemuisesti eteenpäin kuin nyt polkiessani puutarhan hiekkakäytäviä. Olinhan nyt varma, ett'en milloinkaan eksyisi suuressa avarassa maailmassa, sentähden, ettähänpiti suojelevaisesti kättänsä ylitseni, mennessäni vaikka mihin. Ei mikään vaara voinut minua enää kohdata, sillä minä pakenin hänen syliinsä ja olin turvassa. Kuinka ujosti vetäydyinkään takaisin hänen syleillessään minua ja mikä autuaallinen rauha minussa silloin syntyi — samalla tavalla tuntui minusta lapsena, kun peljästyin, että rupesin itkemään ja Ilse levitti kasivartensa suikeaksensa minut syliinsä.
Jälleen saapuessani Kristina tädin luo, askaroitsi hän par'aikaa suklaan keittämisessä. Blanche hyppi suuren ympyriäisen pöydän päällä, nuoli pienennettyä suklaata ja söi torttuja. Taivas miten tätini heitti Blanchen, suklaan sekä tortut mullin mallin, minun kertoessani herra Claudiuksen kutsuvan häntä juomaan teetä katurakennukseen! Silloin vasta huomasin, kuinka hartaasti hän oli sitä hetkeä toivonut. Puoleksi riemuiten, puoleksi haaveksivaisesti hymyillen avasi hän kahden vaiheella laatikon toisensa perästä — minä olin tilaisuudessa nähdä vaalenneita kukkia, nauhoja ja hopeaneuloksia kauheassa sekasorrossa.
"Sydänkäpyseni, minun täytyy tietysti ensin pukeutua paremmin enkä siinä voi saada sinulta apua — huone on niin ahdas — voithan viipyä Helldorfin luona sen aikaa", sanoi hän kiireesti. "Mutta yhtä pyytäisin sinulta vielä; mene Schäferin luo — minä en enää tahdo sitä hävytöntä miestä puhutella — hänellä on komeita keltaisia ruusuja kukoistuksessaan — käske hänen leikata ne sinulle ja maksa niistä, kuinka paljon hän niistä pyytää, vaikka kaksi taaleria — sinä saat ne jo kentiesi huomenna takaisin. Mutta mene toki!" huudahti hän kiivaasti ja lykkäsi minut ulos ovesta, kun minä kummastuneena häntä katselin. "Minä olen tottunut aina kantamaan kukkia kädessä, astuessani kutsuttuna vieraana sisään."
Schäfer lahjoitti minulle ruusut ja minä vein ne tädille. Sitte menin isäni luo pyytämään lupaa juoda teetä katurakennuksessa.
Tunnin perästä astuin Kristina tädin rinnalla puutarhan lävitse. Palatessani tätini luo tapasin hänet jo päällysviitta yllä, hattu päässä ja harso silmien edessä. Jo hämärsi ja sadetta rupesi ripsumaan astuessamme sillan yli vievää tietä.
"Mihinkä aiotte?" kysyi ääni takanamme. Charlotte palasi vasta silloin metsästä.
"Minä menen esittelemään tätiäni herra Claudiukselle", vastasin hänen kysymykseensä.
Nuori neito ei lausunut sanaakaan, Kristina-tätikin oli vaiti, ja niin kävivät he ääneti rinnakkain. Minua rupesi kummallinen tuska valloittamaan. Tuossa astuivat he sillan yli; kummallista, näyttivätpä he melkein aaveentapaisilta, sillä niin saman muotoiset olivat he molemmat, kummallakin sama ylpeä, halveksiva pään nyykkäys, samankaltaiset, pyöreät hartiat, sama käynti ja luulenpa, ett'ei ollut laisinkaan erotusta heidän pituudessansa — he olivat erehdykseen saakka toisensa näköiset ja kuitenkin niin jäykät toisiansa kohtaan. Charlotte kumminkin näytti jääkylmältä.
"Riisukaa päällysvaatteenne minun huoneessani", lausui Charlotte minulle ylhäällä käytävässä.
Me astuimme huoneesen, joka oli viehättävästi valaistu ja lämmitetty. Neiti Fliedner järjesti par'aikaa teepöytää ja tervehti meitä sangen vieraasti.
"Missä on herra Claudius!" kysyi minulta tätini hiljaa; ne olivat hänen ensimäiset sanansa lähdettyämme sveitsiläisrakennuksesta.
Minä osoitin äänettä salin ovea.
"Ah, Herra Jumalani, piano!" huudahti hän innostuneena sekä riensi soittimen luo, jonka kansi oli avattu. "Kuinka äärettömän kauan olen saanut sitä kaivata! Oi, sallikaa minun ainoastaan hetkiseksi laskea käteni koskettimille! Oi, minä olisin onnellinen jos vaan saisin soittaa muutamia ääniä!"
Silmänräpäyksessä olivat viitta ja hattu lähimmäisellä tuolilla ja sanomattomaksi ihmeekseni seisoi Kristina tätini edessämme täydellisessä konserttipuvussa: Paksu maidonkarvainen atlaspuku laahasi pitkään matolla ja syvästi kaarretun uuman pitsikoristuksista kohosivat kauniit, hurmaavat marmorintapaiset hartiat, jommoisia tuskin löydettiin Karolinenlustin muinaistaidekokoelmien joukosta. Ah, miten nuot pitkät kähärät aaltoilivat pitkin rintaa ja niskaa ja kuinka haaveksivaisesti nuo tuoreet, vaaleankeltaiset ruusut kurkistivat esiin sinertävän mustista kiharoista!
"Mutta tämäpä melkein liian hullua!" lausui Charlotte kuivasti ja välinpitämättömästi. Tätini vaan vaipui alas tuolille, piano humisi hänen sormiensa alla ja heti kajahti soinnuton, mutta vahva ääni seinissä "Già la luna il mezzo al mare—"
Samassa heitettiin salin ovi seljälleen ja herra Claudius seisoi kalmankalpeana kynnyksellä — hänen takaansa näkyivät Dagobertin kummastuneet kasvot.
"Diana!" huudahti herra Claudius sanomattoman kauhistuneella äänellä.
Kristina täti syöksi hänen tykönsä ja heittäytyi polvilleen. "Suokaa anteeksi, Claudius, anteeksi!" rukoili hän. kumartaen päänsä melkein mattoon asti. "Dagobert, Charlotte, te armaat, kauan kaivatut lapseni, auttakaa minua rukoilemaan häntä taasen rakastamaan minua entisellä innollaan!"
Charlotte huudahti vihasta. "Viekkautta", mumisi hän. "Kuka maksaa teille tästä oivallisesti esitetystä näytöksestä, rouvani?" kysyi hän ivallisesti. Sitte syöksi hän luokseni ja pudisti kiivaasti käsivarttani ja huusi huikeasti: "Leonore, te olette pettäneet meitä!"
Herra Claudius seisoi kohta välillämme ja työntäsi hänet takaisin. "Viekää ulos neiti von Sassen", käski hän neiti Fliedneriä — ai, ai miten soinnuttomalta ja vapisevalta hänen äänensä kaikui, vaikka hän koetti näyttää tyveneltä!
Neiti Fliedner laski käsivartensa ympärilleni ja vei minut saliin, jossa Lotharin kuva riippui — takanamme suljettiin ovi. Vanha neito vapisi kuin haavanlehti ja jonkinlainen hermoinväristys saattoi hampaat kalisemaan hänen suussansa.
"Te toitte pahan vieraan tähän taloon, Leonore", kuiskasi hän levottomasti kuunnellen, mitä salissa tapahtui; siellä kuului Kristina tädin sointuva, heleä ääni melkein keskeyttämättä. "Te ette tietysti voineet aavistaa hänen olevan tuon kamalan, uskottoman Dianan, jonka tähden herra Claudius on niin kovin saanut kärsiä. Varjelkoon Jumala tuon naisen enää saamasta valtaa hänen ylitsensä! Hän on vielä innostuttavan kaunis!"
Minä likistin päätäni molemmin käsin; pelkäsinhän koko maailman kaatuvan ylitseni!
"Kuinka viekkaasti hän on sommitellut kaikki!" jatkoi neiti Fliedner syvästi kiivastuneena. "Kuinka äkkiarvaamatta hän hyökkää kaikkien päälle odottamattomassa ensimäisessä hämmennyksessä! Yht'äkkiä muistelee hän 'armaita, kauan kaivatuita lapsiaan', jotka hän niin häpeällisesti jätti —"
"Onko hän todellakin Dagobertin ja Charlotten äiti?" puhkesin sanomaan.
"Lapsi, voitteko epäillä sitä kuultuanne sekä nähtyänne tätä kaikkea?"
"Minä luulin heitä hänen" — minä osoitin Lotharin kuvaa — "ja ruhtinattaren lapsiksi", oihkasin viimein.
Hän säikähti ja katsoa tuijotti minuun. "Ah, nyt selkenee kaikki minulle!" huudahti hän. "Siinä siis selitys Charlotten kummalliseen käytökseen! Hänkin uskoo samaa! Luuleeko hän syntyneensä Karolinenlustissa? Eikö niin? No, saanhan sitte selkoa, kuka on ottanut tämän huolellisesti kätketyn salaisuuden jälleen puheille sekä selittänyt sen niin väärästi. Kuitenkin voin sanoa teille, että kaksi lasta todellakin syntyi Karolinenlustissa — toinen kuoli muutaman tunnin perästä, toinen puolenvuotisena hampaankivusta — he olivat paitsi sitä molemmat poikia. Dagobert ja Charlotte sitä vastoin ovat katteini Méricourtin lapsia, hänen, joka oli nainut tätinne ja sitten kaatui Marokkossa. Lapsi raukka, hyvä enkelinne jätti teidät ottaessanne tämän rouvan suojaanne. Hän tuottaa onnettomuutta meille kaikille!"
Minä kätkin kasvoni käsiini.
"Erkin tutustuessa hänen kanssansa oli hän jo leski ja ensimäinen laulajatar Parisin suuressa operassa", jatkoi vanha neiti. "Hänen lapsensa kasvatettiin erään rouva Godinin luona. Erkki rakasti niitä omina lapsinaan ja vaikka äiti äärettömästi loukkasi häntä, oli hän kuitenkin jalo kyllä pitämään huolta hyljätyistä pienokaisista, jotka kunniaton ja velvollisuutensa rikkova äiti jätti kaikitta varoitta kasvatuslaitokseen. Rouva Godin kuoli vähän aikaa sen jälkeen ja minulta, ainoalta, jolle hän uskoi lasten syntyperän, on hän vaatinut vait'oloa asiasta. Hän tahtoi säästää veljeltä ja siskolta masentavan tunteen olla lapsia äidille, josta heidän täytyisi hävetä. He kiittävät häntä huonosti siitä!"
Hän hieroi hiljaa käsiänsä kävellen edestakaisin. "Kuulehan vaan tuota!" mumisi hän. "Tuolla äänellä on todellakin hurmaava valta — minä kuulen sen! Oi miten imartelevaisesti, lempeästi ja hellästi hän rukoilee — hän virittää hänelle uusia pauloja —"
"Setä, setä — minä olen äärettömässä tuskassa! Oi, minua kurjaa kiittämätöntä olentoa!" huudahti Charlotte syvästi liikutettuna.
Minä syöksin ulos, rappuja alas ja puutarhan lävitse. Minä olin omasta syystäni sysätty paratiisista, omasta syystäni. Vastoin Ilsen pontevaa varoitusta, vastoin isäni lujaa kieltoa olin salaa ollut yhteydessä tämän tädin kanssa. Minä olin tuottanut miehelle, jota kaikesta sielustani rakastin, hänen nuoruutensa pahan enkelin takaisin, enkelin, jonka valtaan hän uudestaan oli joutuva ja joka oli myrkyttävä hänen koko elämänsä.
Etehisen kirkkaassa lampunvalossa hiljensin hurjan vauhtini — ei, tässä tilassa en voinut näyttäytyä isälleni — hiukset, kasvot sekä vaatteet läpimärkinä sateesta; koko ruumiini vapisi ja poskeni punottivat, ikäänkuin kuumeessa. Minä menin makuukammariini, muutin vaatteita sekä join lasillisen raikasta vettä. Minun täytyi olla levollinen, ihan levollinen, jos pääsisin muka ainoan pelastukseni perille.
Isäni istui kammarissaan, mukavassa nojatuolissaan, vuorotellen lukien tahi kirjoittaen ja hänen vieressänsä seisoi höyryävä teekeitin. Hän näytti niin iloiselta ja terveeltä, jommoisena harvoin näin hänet ennen sairastumistansa ja tuo tuttu, vanha hymykin oli palannut hänen huulillensa. Asuinhuoneissa valmisti rouva Silber, hoitaja, hänelle voileipiä, järjesti huoneen lämmön mittarin jälkeen ja viittasi minulle ystävällisesti olla aivan nopeasti sisään astumatta — hän oli itse huolenpito inhimillisessä muodossa, parempiin käsiin en voinut isääni uskoa.
Minä istahdin isän viereen pienelle jakkaralle, kuitenkin niin, että kasvoni jäivät varjoon. Hän kertoi minulle iloisesti herttuan henkilääkärin käyneen hänen luonansa ja luvanneen hänen huomenna ensi kerran lähteä ulos ajamaan, herttua oli itse tuleva noutamaan häntä vaunuissansa — sitte silitti hän hyväillen päätäni ja lausui iloitsevansa, ett'eivät Claudiuksen teepidot kestäneet niin kauan ja että taasen olin hänen luonansa.
"Kuinka sitte käy, isä, jos minä kuukaudeksi palaan arolle?" kysyin häneltä vetäytyen vielä syvemmin taaksepäin varjoon.
"Minun täytyy tyytyä siihen, Leonoraseni", vastasi hän. "Sinun täytyy välttämättömästi vähäksi aikaa palata oikeaan koti-ilmaasi vahvistuaksesi. Kumpikin lääkäri sanoi sen välttämättömäksi. Heti kuin ilma lämpiää —"
"Nyt on lämmin, suloinen ilma", keskeytin häntä kiireesti. "Ajattelepas, aro oikein pyörii päässäni — minusta tuntuu, kuin sairastuisin ja voisin tuon pahan vieraan karkoittaa ainoastaan hengittämällä aron ilmaa. Isä, jos sallit minun lähteä sinne, miksi ei se voisi tapahtua jo tänä iltana?"
Hän katseli minua kummastuneena.
"Se kuuluu sinusta kummalliselta, eikö niin?" kysyin häneltä, pakottaen hymyn huulilleni. "Mutta se on järkevämpää, kuin luuletkaan. Ilma on lämmin; minä lähden yöjunassa, olen huomisiltana rakkaassa, rakkaassa Dierkhofissa, juon neljä viikkoa maitoa, hengitän aron ilmaa ja palaan terveenä tänne takaisin kun täällä on kaunista, kun puut kukoistavat ja silloin — on kaikki, kaikki hyvä — eikö niin, isä? Voinhan nyt lisäksi lähteä ihan huoletonna; jäähän rouva Silber sinun luoksesi, parempaa hoitoa et voi saada. Minä rukoilen sinua isä, anna minun lähteä!"
"Mitä te siitä arvelette, rouva Silber?" kysyi hän kahden vaiheella.
"Oi, sallikaa te vaan neiti Leonoran lähteä, herra tohtori!" lausui hyvä vanhus astuen ovelle. "Ihmisen ei pidä pakottaman luontoansa ja jos neiti luulee tulevansa sairaaksi ja ainoastaan arolla parantuvansa, niin älkää Jumalan tähden sitä vastustako. Tunnin jälkeen lähtee yöjuna, sullokaa matkalaukkunne, neiti, minä tulen auttamaan ja saatan teidät rautatien asemalle."
Pakolaisen tapaan lähdin Karolinenlustista. Oli pilkkosen pimeää eikä saattajani voinut nähdä, miten kyyneleet valuivat alas silmistäni ja miten minä kädelläni viittasin jäähyväiset kasvihuoneelle, jossa olin viettänyt monta onnellista hetkeä. En tahtonut katsoa katurakennuksen ikkunoihin mennessämme pihan yli — ah, mitä minun tahtoni voi rinnassani kuohuilevaa eron ikävyyttä vastaan? Silmäni riippuivat Charlotten ikkunoissa, joista kirkas valo virtasi ulos — he olivat unhottaneet laskea alas uutimet, Kaikki olivat vielä siellä, se näkyi selvästi katossa liikkuvista varjoista.Hänantoi kavalalle anteeksi, jonka tähden hän ennen oli epätoivoisena, ikäänkuin raivion takaa ajamana öisin syössyt puutarhan lävitse — hän sopi jälleen hänen kanssansa — niin olihan tänään sovinnon päivä — sillä välin kuin "ajattelematon pikku aron-leivo" hänen sydämeltänsä peljätettynä lensi pois ulos pimeään, kolkkoon yöhön.
Mikä jälleennäkeminen! Jalkasin kävin viimeisestä kylästä Dierkhofin haudan hiljaisen, paljaan metsän lävitse. Jo hämärsi tiheikössä ja kuivia lehtiä tarttui kiinni pukuuni. Ne olivat reippaasti suhisseet aamutuulessa minun vaeltaessani ulos maailmaan ja nyt seurasivat ne minua aaveentapaisesti pitkän matkan, kahinallaan kertoen minulle kuolostansa. Ja ennätettyäni avaralle arolle, jossa hautakummut kohosivat iltahämärässä, jossa yksinäinen valo kaukaa Dierkhofista loisti ja Spitsin tuttu haukunta kuului, heittäydyin tuskasta itkien jäätyneelle maalle. Minä palasin onnettomana, sortuneena takaisin kotiini.
Ja tammet kohosivat yhä korkeammalle edessäni. Minä selitin tumman pilkun keskellä latvaa, vanhan tutun harakanpesän — nuoret linnut, jotka taannoin niin iloisesti ottivat osaa erontuskaani, olivat aikoja sitte eronneet pesästään ja ainoastaan vanha pari istui tuolla ylhäällä Dierkhofin torninvartiana katsellen älykkäin silmin yksinäistä arolla kävelevää ihmisraukkaa. Syvän portin lakeen loisti hämärästä heikko valo, takassa paloi turpeita ja rakas katto, josta savu nousi keltamaisissa kiehkuroissa suoraan taivasta kohti, näytti ikäänkuin kasvaneen maasta, niin matala ja pieni oli minusta nyt Dierkhof. Samassa näin Spitsin hurjasti juoksevan pihan yli — portilla seisattui se hetkeksi, ikäänkuin hengästyneenä korvat pystyssä; mutta syöksi sitte luokseni — hyppäsi ilosta vinkuen minua vasten pystyyn nuollaksensa poskiani — minun oli vaikea pysyä jaloillani.
"Mikä koiraa vaivaa? Onhan se kuin hullu!" lausui Ilse astuen ulos ovesta. Ah, tämä ääni! Minä juoksin pihan yli ja heittäydyin hänen uskolliseen syliinsä. Siinä arvelin viimein pääseväni kaikista tuskistani, jotka raivioina ajoivat minua takaa hiljaiselle arolle asti. Ilse ei huudahtanut eikä lausunut sanaakaan; mutta hänen käsivartensa kiertyivät lujasti ympärilleni. Minua hyväiltiin enemmän kuin koskaan lapsuudessani ja minä huomasin heti hänen äärettömästi ikävöineen minua ja astuttuamme sisään valkean valoon, huomasin hänen vaalenneen.
Mutta Ilse ei milloinkaan sallinut tunteiden päästä valloille. Hän lykkäsi minut äkkiä luotansa. "Leonore, sinä olet karannut!" lausui hän samalla pelottavalla äänellä, jolla hän muinoin torui minua vioistani.
Kaikessa tuskassani täytyi minun nauraa. Minä istahdin Heintzin tuolille ja kerroin hänelle tulipalosta ja isäni sairastumisesta, josta hän kerta kerralta löi kätensä yhteen kummastuksesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä korjaamasta valkeata, panemasta teekattilaa kiehumaan ja vasten tahtoani syöttämästä minulle voileipää.
"Niin, niin, tämä olikin viisain keino", arveli hän viimein, kun kerroin lääkärien lähettäneen minut Dierkhofiin. Sitte katosi hän asuinhuoneisin heti sen perästä viedäksensä minut taivaankorkeaan vuoteesen.
"Kas niin, lapseni — nyt sinun täytyy mennä levolle ja seljateetä tuon sinulle heti paikalla. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä huomaa selvästi sinun vilustuneen matkalla — ovathan kasvosi oikein kuumeentapaiset. Nyt emme juttele enää — huomenna saat kertoa lopun."
Pontevasta vastustuksestani pääsin kaikeksi onneksi seljateestä, mutta levolle minun armotta täytyi mennä. Siinä katseli Kaarle suuren savustunut kuva taasen minua lakkaamatta. Minä kavahdin ylös, otin sen naulastansa ja käänsin kuvan seinään päin. Kuinka minä vihasin noita kasvoja. Kuinka paljon kevytmielisyyttä, valhetta ja petosta peitti tuo valkoinen otsa, joka hautakummulla minua oikein hurmasi! Kirkkaana valona oli se valaissut minua tuntemattomaan maailmaan. Puoleksi tietämättäni olin seurannut sen petollista valoa ja hänen tähtensä luopunut vanhasta kodistani. Nyt käsitin selvästi, mitkä tunteet minua silloin valloittivat. Ne olivat soaisseet minut ja saattaneet minut tielle, joka oli täynnä hairauksia ja valhetta.
Minä istahdin taasen, kuten mummoni kuolonyönä, vuoteen jaloksiin ja katselin ulos loppumattomaan avaruuteen. Ei, — en Dierkhofissa saanut rauhaa ja mitä suurempi hiljaisuus vallitsi ympärilläni, sitä kovemmin valitti yksinäinen sydämeni. Nyt käsitin, miksi mummoraukkani tuntikausia taisi seisoa tuossa pihankulmassa ja lakkaamatta tuijottaa avaraan maailmaan. Soaistut silmät etsivät jotakuta tuolta sumuisesta taivaanrannasta — kadonnutta, turmeltunutta tytärtä, jota ei syvästi loukattu äidinsydän kuitenkaan voinut unhottaa. Ja minusta kohosi miljoonilla tähdillä valaistu taivaanlaki ainoastaan yhden ainoan paikan — vanhan kauppahuoneen yli.
Ulkona heräsi tuuli ja saattoi pihlajan paljaat oksat hiljaa lyömään ikkunaa vasten; minä peräydyin ja laskin käteni silmieni eteen — ikkunan allahan seisoi penkki, jossa istuin ensi kerran lukiessani Kristina tädin kirjeen. Nyt olin todellakin nähnyt tuon kauniin olennon makaavan polvillansa paljoa ihanampana ja saduntapaisempana kuin kauneimpien kirjojen liljoista ja ruusuista nousevat keijukaiset. Ja valkoisista silkkiaalloista ojensihe kaksi käsivartta hyväillen sulkeaksensa ennen niin julmasti petettyä miestä syliinsä. Minä löin itseäni ehdottomasti nyrkilläni rintaan — minä olin heikko ja pelkuri tuona kauheana hetkenä, minun olisi, kuten muutama tunti ennen, pitänyt nojata pääni hänen rintaansa vastaan — hän oli itse osoittanut minulle sen paikan ja minä tiesin sen tapahtuneen hellyydestä; minä tunsin sen hänen sydämensä sykkimisestä, hänen kätensä vapisemisesta, joka varovaisesti ja hyväillen, minun tunnustaessani pahaa käytöstäni, silitti hiuksiani. Minun ei olisi pitänyt kärsimän, että nämät hienot valkoiset kädet häneen koskivat, ett'ei hän taasen joutuisi hänen lumouksensa alaiseksi.
Nyt oli varmaan katurakennus valastu niin kirkkaasti kuin ruhtinattaren siellä käydessä. Jahänistui soittokoneen edessä — unhotettu oli aika jolloin hän pettäjä-lemmittynsä tähden ei koskenut koskettimiin, nyt lauloi lemmitty itse hänelle hurjaa tarantellaa. Ja muutaman viikon kuluttua oli uusi emäntä kävelevä Claudiuksen kauppahuoneen käytävissä ja saleissa, ei puettuna läpinähtävään harsoon, vaan pitkään kahisevaan silkkipukuun, kukkia hiuksissa ja laulu huulilla — ja sitte vietettiin iloista elämää hiljaisissa vierashuoneissa, vieraat menivät edestakaisin, samppanja-pullojen korkit pamahtelivat, eikä kukaan kummastellut, että herra Claudius valitsi hänet rouvakseen, sillä olihan hän vielä "ihmeen kaunis."
Nyt oli hän tullut sedäkseni — minä kavahdin ylös ja juoksin epätoivoisena edes takaisin. Ei, minä en ollut mikään enkeli, minä en voinut hymyillä; kuumat katkerat kyyneleet silmissäni, vastustelin minä ääneen huutaen sitä tikaria, joka armahtamatta syöstiin rintaani! Minä en koskaan palaisi K:hon, minä aioin rukoilla isääni valitsemaan toista asuinpaikkaa — kuinka saisin minä "setä" sanaa huulieni ylitse? En koskaan, koskaan!
Sade-pisarain hiljainen ripsuttaminen muuttui nyt ankaraksi hakkaamiseksi ikkunan ruutuja vastaan. — Kevät-myrsky vinkui aron yli. Taasen kuulin vanhojen orsien paukkumisen, myrskyn ulvomisen ja vinkunan nurkissa, ja tammien latvoissa ratisivat kuivat lehdet, jotka, vaikka jo kauan aikaa surkastuneina, kuitenkin aaveentapaisesti säristen tuskallisesti riippuivat kiinni elävissä oksissa. Vanha Dierkhof tärisi vahvoista tuulenpuuskista, ullakon aukon pielet huokasivat ja ikkunanruudut kilisivät, ikäänkuin olisi myrsky kuljettanut hienoja heliseviä hopeavitjoja niiden ylitse.
Ilse astui sisälle lamppu kädessä.
"Arvasinpa juuri, ett'et saanut unta", lausui hän nähdessänsä minut täysissä vaatteissa istuvan vuoteen syrjällä. "Lapsi, sinä et enää ole tottunut aromyrskyn vinkunaan. Siellä ylänkömaalla on tuuli kesy, vaan minä en pidä siitä puoltakaan yhtä paljoa. Mene sinä vaan levolle — myrsky ei sinua vahingoita!"
Todellakin, se ei minua vahingoittanut; siitä suojeli minua uskollinenDierkhof!
Kolme päivää olin jo ollut arolla ja myrsky lensi levähtämättä vinkuen yöt päivät avaran lakeuden yli. Mieke, Spits ja siipikarja pysyivät ometassa ja katselivat avatusta ovesta hirviön elämöimistä. Mutta se toi jo mukanansa lämpöä ja minä luulin huomaavani hienon kukkasen tuoksun leviävän sen siivistä. Heintz viipyi yöt Dierkhofissa, Ilse ei sallinut hänen lähteä semmoisessa rajuilmassa mökkiinsä. Ah, kuinka kaikki oli muuttunut! Minä en enää lukenut heille, istuessamme luuvassa. Sadut eivät enää viehättäneet minua — eikä kaupungin kertomuksetkaan sujuneet. Ilsen mainitessa Claudius nimeä — ja se tapahtui kauhukseni useasti kyllä — ikäänkuin rypistyi kurkkuni; minä tiesin, että jos ainoankin kerran lausuisin sen nimen, murtaisivat vaivaloisesti pidätetyt kyyneleeni auttamattomasti itsellensä tien ja minä ilmoittaisin tuskani kaiken maailman ääriin. Heintz katseli jo muutoinkin minua salaa sivulta päin, hän ei enää käsittänyt minua oikein ja Ilse kertoi minulle nauraen hänen sanoneen minun nyt tulleen oikeaksi prinsessaksi ja että hän ei ymmärtänyt, miksi ei Ilse ripustanut uutimia ikkunain eteen ja nostanut hienoa sohvaa sisälle, kuin neiti Streitinkin aikana.
Kolmantena iltana laimeni tuuli; kuitenkin syöksi se vieläkin sangen voimakkaasti aron ylitse; mutta kauemmin minä en voinut kestää sisässä. Minä riensin ulos ja annoin tuulen viedä itseni hautakummulle. Ah, niin, seisoihan tuo armas vanha honka vielä paikoillaan ja minun kiertäessäni käsivarteni sen ympärille ripoitteli se hienoa neulasadetta päälleni. Ja ginst-pensaat takertuivat vaatteisini; mutta paikka, josta hauta viime vuonna avattiin, oli paljas ja hiekka vieri vähitellen alas, johon ihmistuhka ripahtui särkyneestä tomuastiasta. Taivaan rannalla näkyi leimuava iltarusko ennustaen myrskyä huomeneksikin; näyttipä siltä, kuin ilman haltiattaret tahtoisivat erottaa minut ulkonaisesta maailmasta. Ja tuossa suikerteli pieni joki, jota myöten kolme herraa taannoin rientoaskelin lähti arolta. Siellä näin korskean, solakan "vanhan herran" vakavasti astuvan pensaitten välissä, kauniin Tancredin huolellisesti etsiessä sametinhienoa nurmipolkua aroille jaloillensa.
Nyt vallitsi siellä kuolonhiljaisuus — ei — minä varjosin silmät kädelläni paremmin nähdäkseni yksinäisellä arolla ilmestyvää ihmettä. Liikkuihan jotakin tuolla kapealla tiellä, jota Heintz kunnioitti "maantien" nimellä. Taivas, Ilse oli täyttänyt uhkauksensa ja lähettänyt tohtoria noutamaan! Peloittivathan minun kalpeat kasvoni ja alakuloisuuteni häntä sanomattomasti. Tumma pilkku lähestyi lähestymistään! punainen iltarusko valasi sen tykkönään — oikein, nyt tunsin samat vanhat vaunut, joissa lääkäri tuli mummoni kuolinvuoteelle. Ne kääntyivät vähän, varjokuvan tapaiselta näyttivät hevonen ja vaunut taivasta vasten; ikkunoittenkin näin kiiltävän ja minä voin erottaa kutsinlaudalla istuvan hartehikkaan ajajan. Äkkiä seisahtuivat vaunut ja herra hyppäsi ulos — ja vaikka tuo vaaleanhiuksinen vartalo olisi ollut huolellisesti verhottu kiireestä kantapäähän, olisin kuitenkin tästä ainoasta liikunnosta tuntenut hänet tuhansien joukosta! Suoneni lakkasivat tykkimästä, minä purin hampaitani ja tuijotin tuskallisesti vaununoveen — pitihän nyt valkoisella kärpän nahalla päärmettyyn, mustaan samettiviittaan puetun naisenkin astuman ulos — "setä" ja täti tulivat karkulaista kotiin noutamaan — mutta ovi sulkeutui, vaunut kääntyivät ja lähtivät takaisin metsään. Herra Claudius tuli aron yli suoraan hautakumpua kohti; leveä viitta riippui hänen hartioillaan ja siniset silmälasit kiilsivät ilta-auringossa. Minä hellitin hongan, levitin käsivarteni ja aioin rientää alas kukkulalta; mutta minä annoin niiden jälleen vaipua alas — eihänsetääniin innokkaasti tervehditä — horjuen tartuin taasen honkaan ja likistin otsani sen rousteista kaarnaa vastaan.
Nyt lähenivät askeleet yhä enemmän — minä en liikahtanut, minusta tuntui, kuin olisin sidottuna kidutuspaaluun ja minun täytyisi äänetönnä kestää siinä äärettömiä tuskia.
Kukkulan juurelle seisattui hän. "Leonore, ettekö tule askeltakaan minua vastaan?" huudahti hän ylös.
"Setä!" kuului vaivaloisesti huulieni ylitse.
Muutamalla askeleella seisoi hän vieressäni — hymy leikki hänen suunsa sopissa.
"Kummallinen tyttö, kuinka äärettömästi olettekaan erehtynyt! Luuletteko todellakin oikean sedän niin intomielisesti ja tuskastuneena rientävän paenneen pikkuisen veljentyttären luokse?"
Hän tarttui lempeästi molempiin käsiini ja vei minut alas kukkulalta. "Näin, tässä olemme myrskyn suojassa. Minä en ole setänne, vaan minä olen käynyt isänne luona pyytämässä häneltä toista oikeutta teihin; hän on iloisesti antanut minulle luvan tuoda teidät kotiin — mutta ei Karolinenlustiin. Leonore! jos tahdotte seurata minua, niin on meillä molemmilla ainoastaan yksi tie. Leonore, teitä ja minua erottaa enää ainoastaan teidän oma tahtonne — eikö teillä vielä ole muutakin nimeä minulle?"
"Erkki!" riemuitsin kiertäen käsivarteni hänen kaulansa ympäri.
"Paha lapsi", sanoi hän lujasti minua syleillen. "Minkä tuskan sä minulle tuotit! En milloinkaan unhota hetkeä, jolloin neiti Fliedner palasi Karolinenlustista ja kertoi sinun olevan poissa, lähteneen yöjunassa — minun arka arolintuseni yksin ulkona yöllä vieraitten joukossa. Minä surin katkerasti, ett'et edes tietänyt, mitä tuskaa minulle pakenemisellasi tuotit! Leonore, kuinka oli sinun mahdollista luulla minun sulkevan hellästi rakastetun tytön sydämelleni, heti hyljätäkseni hänet hirveästi maalatun synnin tähden?"
Minä irtauduin hänen sylistänsä.
"Katsele minua vähän!" huudahdin puoleksi itkien, puoleksi nauraen antaen hänen tarkastella itseäni. "Kristina tädin rinnalla olen kuitenkin pieni, mitätön olento, joksi Charlotte minua aina sanoo. Minä näin tätini teidän jalkojenne juuressa; hän rukoili anteeksi — ah, ja kuinka hellästi! Tiesinpä vielä teidän rakastaneen häntä niin sanomattomasti —"
Tumma puna lensi hänen kasvoillensa — minä en ole koskaan nähnyt häntä niin punaisena.
"Neiti Fliedner on kertonut, minä tiedän sen", vastasi hän. "Hän väittääkin nyt itseänsä syypääksi sinun pakenemiseesi, kummallisesti kyllä lausuessaan pelkäävänsä taasen joutuvani entisen lumouksen alaiseksi. Pikku lemmittyni, minä en anna sinun katsahtaa sitä aikaa, jota seurasi monivuotinen katumus — sinun pitää säilyttämän viattomuutesi, se on minun ylpeyteni ja virkistykseni. Minä erehdyin kovasti enimmiten itsestäni, minä pidin kurjan intohimon petollisen loiston sinä kirkkaana valona, joka ensin sinut kohdatessani rupesi valasemaan elämääni. Aina tähän hetkeen asti olen saanut kärsiä nuoruuteni rikoksista; mutta nyt olen myöskin tehnyt kylliksi sovittaakseni kaikki — nyt vaadin minäkin onneni osan!"
Hän suuteli minua — sitte verhosi hän suojelevaisesti manttelinsa ympärilleni. "Paljon on muuttunut saapuessamme kotiin, lapseni", lausui hän tuokion perästä puoli ääneen. "Schäferin vierashuone on tyhjä jälleen — muuttolintu on lentänyt takaisin etelään —"
"Mutta hän oli köyhä — mihin hän nyt on ryhtyvä?" intin minä alakuloisesti.
"Siitä on huolta pidetty — onhan hän sinun tätisi, Leonoraseni."
"Entä Charlotte?"
"Hän pettyi hirveästi toiveissansa; mutta minä en ole erehtynyt hänestä — hänessä on hyvä siemen. Alussa oli hän syvästi liikutettu, mutta on nyt tointunut ja oikea ylpeys, todellinen arvo puhkeaa nyt hänessä ilmi. Hän häpee käytöstänsä kasvatuslaitoksessa; hän ei ole paljoa oppinut, vaikka hänellä oli oivalliset luonnonlahjat; sentähden ei hän oppinut, että luuletteli syntyneensä suurisukuisena, joten hänen ei muka tarvinnut tehdä työtä. Nyt tahtoo hän opettajalaitokseen. Minä en millään tavoin vastusta tätä päätöstä — hengellinen työ on hänet tykkänään parantava; minun taloni on aina oleva hänen kotonsa. Dagobert tahtoo jättää sotapalveluksensa ja lähteä Amerikkaan. Veljen ja sisaren turha luulo syntyperästänsä sekä totuuden äskeinen ilmisaaminen on tunnettu kaupungissa. — Kuka siitä lienee puhunut, en tiedä. Dagobertin asema täällä tutisi luultavasti tuskalliseksi, sentähden ottaa hän vapaaehtoisesti eron. Muutama tunti ennen lähtöäni kotoa kävin ruhtinattaren luona…"
Minä kätkin kasvoni hänen helmaansa. "Nyt saan minäkin rangaistukseni!" kuiskasin pelokkaasti.
"Niin, niin, nyt tiedän kaikki!" vahvisti hän teeskentelevän ankarasti. "Aron prinsessa pisti jo ensi päivänä uteliaan nenänsä Karolinenlustin salaisuuksiin ja on uljaasti auttanut muitten salavehkeitä onnetonta miestä vastaan —"
"Eikä hän anna minulle anteeksi —"
Hän katseli minua hymyillen.
"Olisiko hän siinä tapauksessa suudellut noita pieniä huulia, jotka niin uljaasti voivat kätkeä salaisuuden?"
Me läksimme kukkulan suojasta. Tuuli hyökkäsi raivoisasti päällemme. "Jos myrskyss' sinut näkisin!" lauloin riemuiten myrskyn vinkunaan. Olihan se tosi, kävinhän hänen kätensä suojelemana hänen vieressänsä, ja vasen käsi piti huolellisesti viitasta, jonka hän suojelevaisesti oli käärinyt ympärilleni. Ja tuuli syöksi kevättuoksuineen ylitseni, huutaen minulle pilkallisesti: vangittu, vangittu! Minä vaan nauroin sille ja hiivin likemmäksi suojelijaani — nyt saivat tuuli, mehiläiset ja perhoset vapaasti lentää eteenpäin — minä en enää heitä seurannut!
Ilse istui luuvassa perunia kuorimassa ja Heintz tuli juuri pihasta, tupruava nysäpiippu suussa, meidän astuessamme sisään. En milloinkaan ole nähnyt uskollista hoitajaani niin hämillänsä kuin herra Claudiuksen nostaessa viitan kulman päästäni ja minun hymyilevien kasvojeni kurkistaessa esiin, puukko ja puoleksi kuorittu peruna putosivat hänen käsistänsä. "Herra Claudius!" huudahti hän ällistyneenä. Näistä sanoista otti Heintz peljästyneenä piipun suustansa ja kätki sen selkänsä taakse.
"Terve, rauha, Ilse rouva!" tervehti herra Claudius. "Te olette pitänyt luonanne pientä karkuria; minä olen tullut häntä kotiin tuomaan — hän onminunomani!"