— Onko mokomaa kuultu? meuhasi purnumestari. Eikö sinulla vielä ole tarpeeksi asti vihollisia noissa herroissa, tarvitsematta väkisin härsyttää heitä päällesi? Patruuna tarjoaa tälle summan, tarpeeksi suuren kokonaiseen talouden hankkimiseen, ja tämä äkäpäinen tekee jyrkän tenän. Mutta mitäpä sinä huolit taloudesta ja muusta semmoisesta? Mitäpä sinä huolisit vaimoa itsellesi hankkia? Ei! istua nenä sanomalehdissä kiinni, työstä kotiin tultuasi, nököttää puoli-yöhön kirja kädessä ja ahtaa sisääsi kaikkia noita uuden-aikaisia loruja, joita oikea vuorityömies ei ikänä maailmassa tarvitse, keikkua herrana ja mestarina kumppalien joukossa, niin että kohta ei kysytäkään tirehtööriltä, vaan herra Olli Hartoselta, mitä tehtaissa on tehtävä — se sinusta on mielyttävää. Ja jos sitte sattumoisiin muistutetaan, ettet olekaan muu kuin alapäällysmies, silloin puhutaan "maksusta" ja viskataan koko romu vallasväen jalkain eteen. Minä kohdaltani arvelen, että jos joku rehellisesti on ne rahat ansainnut, niin sen sinä olet tehnyt!
Olli, joka tähän asti oli ääneti kuullellut isäänsä, polki, nämä sanat kuultuaan, kiivaasti jalkaansa.
— Mutta enpä nyt mitään huoli koko vallasväestä siellä mäellä: olen jo sanonut heille, etten niinsanotusta "uroteostani", josta he niin suurta ääntä pitävät, mitään palkintoa tarvitse, enkä mitään ota, ja sillä hyvä!
Vanhus yritti uudelleen ärjähtämään ja aikoi juuri alottaa vielä kovemman nuhdesaarnan, kun Martta tuota pikaa astui väliin.
— Antakaa hänen olla, eno, sanoi hän lyhyesti; hän on oikeassa.
Purnumestari, joka näistä odottamattomista sanoista perin ällistyi, katseli Marttaa suu avoinna.
— Vai niin? Hän on oikeassa? toisti hän vihaisesti. Kylläpä arvasin, sinun pitävän hänen puoltaan taaskin.
— Olli ei saata suvaita, että he niin kokonansa ajattavat tämän asian tirehtöörillä, jatkoi tyttö lujalla äänellä, eikä se niin sovikkaan. Jos herra Berkow edes itse olisi puhutellut ja kiittänyt häntä, tahi muuten siihen tapaan — mutta eihän se näy huolivan mistään koko maailmassa! Aina hän näyttää siltä kuin olisi hän vastikään unesta herännyt ja kuin paljas ihmisen näkeminen tuottaisi hänelle mitä suurimman kiusan, ja kun hän ei oikein nuku, silloin hän kaiken päivän makaa sohvalla, kattoon tuijotellen.
— Anna nuoren isännän olla rauhassa! keskeytti hänen purnumestari kiivaasti. Häntä kantaa hänen isänsä omalla tunnollaan. Isähän salli hänen lapsuudesta asti saada mitä hän tahtoi, mielistyi kaikkiin hänen pahoihin tapoihinsa, antoi hänen joka päivä kuulla kuinka rikas hänestä oli tuleva, ja ajoi opettajat ja palvelijat tiehensä, jos eivät varpaillaan seisoneet nuoren herran edessä. Sitte vanhemmaksi tultuaan hän sai seurustella ainoastaan kreivien ja paroonien kanssa; rahaa isä antoi hänelle tukuttain, ja jota hullummin hän niiden kanssa menetteli, sitä paremmin se papan mielestä oli. Tottapa sydämen tunnollisuus sillä tavoin nuoressa ihmisessä turmellaan! sillä tunnollinen Artturi oli, sitä ei saa minusta kukaan, minusta, joka niin usein olen häntä polvellani ratsastuttanut, ja neroa hänellä niinikään on ollut. Muistan vielä, kun hänen, äitinsä kuoltua, piti lähteä kaupunkiin, kuinka hän silloin tarttui, kaulaani ja itki katkerat kyyneleensä, eivätkä he saaneet häntä minusta erilleen, vaikka herra Berkow rukoili ja hyväili häntä, luvaten hänelle kaikkea mitä maailmassa on; minun täytyi kantaa hänet vaunuihin. Mutta, kun kerta oli tullut kaupunkiin, johtajain ja opettajain alle, silloin tuli loppu kaikista; ensi kerran sieltä takaisin tultuaan, hän vielä ojensi minulle kättä, mutta sitte muuttui hän yhä suurellisemmaksi ja kylmemmäksi, ja nyt — miltei tuskallinen mielenilmaus lennähti vanhuksen kasvoille, vaan hän tuota pikaa loi pois tämän hentomielisyyden. — Noh, sepä nyt minulle on sama, mutta sitä en suvaitse, että kaikissa tiloissa häntä parjaatte, erittäinkin Olli, joka oikein vihaapi häntä. Jos olisi annettu tuon jurripään tehdä niin mieltänsä myöten, ja jos olisi työnnetty hänelle parisataa tuhatta siihen vielä lisäksi, niin tahtoisinpa tietää, mikä hänestä olisi tullut? Ei suinkaan mitään hyvää.
— Ehkäpä pahempikin, isäseni, sanoi Olli kuivasti; mutta mokomaa vennokasta minusta ei olisi tullut, sen saat uskoa!
Keskustelusta, joka oli kääntyä arveluttavaksi, tuli nyt kaikeksi onneksi loppu. Ovea kolkutettiin ulkopuolelta, ja heti sen perästä astui eräs Berkowin perheen ylen komeaan liveriin puettu palvelija sisään, sanoen hyvää päivää purnumestarille.
— Armollinen rouva on lähettänyt minun tänne pyytämään teitä Olli — Oi, kas Hartonen. Armollinen rouva haluaa puhutella teitä, ja minun piti käskeä teitä tulemaan hänen luoksensa säntilleen kello 7 aikana.
— Minuako?
— Olliako?
Näin äännähtivät yhtäläisellä kummastuksella purnumestari ja sen poika, ja Martta silmäili yhtäläisellä kummastuksella palvelijata, joka ei mistään milläänkään jatkoi:
— Tottapa, Hartonen, teidän ja tirehtöörin välillä on jotakin ollut. Hän tuli varhain aamulla armollisen rouvan luokse, joka muuten ei huoli herrain asioista mitään, ja minä lähetettiin hetikohta pikaisesti tänne, vaikka minulla tänäpänä on yltäkyllin siellä tekemistä. Kaikki tehtaan herrat ovat päivälliselle kutsutut, ja kaupungistakin tulee, tiesi mitä kaikkea herrasväkeä — mutta minulla ei ole silmänräpäystäkään aikaa viipyä. Tulettehan säntilleen? — Kello 7 aikana, iltapäivällä.
Miehellä näyttikin olevan kiire; hän nyökäytti tuota pikaa jäähyväiset läsnä oleville ja meni.
— Kas tuossa se nyt on! sanoi purnumestari. Nyt vallasväki siellä jo tietää mielettömän kieltosi. Ajattelepas nyt, miten asiasi heille selvität.
— Aiotko mennä Olli? kysyi Martta, joka tähän asti oli seisonut ääneti, yhtäkkiä reippaasti ja kiinteällä äänellä.
— Mitä ajattelet, tyttö? marisi purnumestari. Pitäisikö mielestäsi hänen vielä kieltäytyä menemästä, kun armollinen rouva vasituisesti käskettää häntä? Kyllä maarian hän ja sinä sen voisitte tehdä.
Martta ei huomannut näitä sanoja, hän läheni orpanaansa ja laski kätensä hänen olalleen.
— Aiotko mennä? kysyi hän hiljaa.
Olli seisoi vaan ja katsoi synkeästi lattiaan, ikäänkuin taistellen itsensä kanssa; yhtäkkiä keikautti hän päänsä taapäin, sanoen:
— Tottapa menen! Tahtoisinpa tietää, mitä armollisella rouvalla on minulle asiata, koska ei kahdeksaan päivään edes ole viitsinyt ky—
Hän hillitsi itsensä yhtäkkiä, ikäänkuin jo olisi liiaksi sanonut. Martan käsi oli liukunut pois hänen olaltaan ja tyttö syrjäytyi, mutta purnumestari sanoi huoaten:
— Jumala meitä armahtakoon, jos siellä käytät itsesi tuolla tavoin! Kaiken onnettomuuden lisäksi on vanha Berkow tullut sinne eilen illalla. Kun te toisiinne yhdytte, silloin olet sinä ollut pisimmän aikasi täällä alapäällysmiehenä, ja minä en ole enään purnumestari.
Ylenkatseen osoitus väikkyi nuoren miehen huulilla.
— Ole huoleti, isä! He hyvin tietävät, kuinka hartaasti riiput "vallasväessä" kiinni ja mitkä huolet sinulla ovat pahantapaisesta pojastasi, joka nyt, kerrassa sanottu, ei aio kumarrella vallasväen edessä. Sinulle ei tee kukaan vahinkoa, ja tottapa minäkin - tätä sanoessaan Olli pöyhkeästi oikasi itsensä täyteen pituuteensa — tottapa minäkin aluksi tulen jäämään tänne. Eroa he eivät uskalla minulle antaa, kyllä he siksi pelkäävät minua.
Hän käänsi isälle selkänsä, potkasi oven auki ja lähti ulos. Purnumestari taputti käsiään ja näytti suuresti haluavan lähettää paukkuvan nuhdesaarnan niskottelevalle pojalleen, mutta Martta, joka taas rupesi Ollia puoltamaan ja, tällä kertaa vielä lujemmin, esti hänen sitä tekemästä. Kyllästyneenä torasta, otti vanhus piippunsa ja hankkiutui lähtemään ulos hänkin.
— Kuuleppas Martta, sanoi hän tultuaan jo ovelle ja kääntyen takaisin, silmistäsi näen, ettei mikään uppiniskaisuus ole niin suuri, ettei se tapaa väkevämpäänsä. Sinä olet tavannut Ollissa väkevämpäsi ja hän tapaa väkevämpäänsä hänkin, niin totta kuin minun nimeni on Pekka Hartonen.
Vallaskartanossa sillä aikaa puuhattiin suuria päivällisiä. Palvelijat hyppivät portaita ylös ja alas, kyökin puolessa ja ruokahuoneissa hääläsivät ruanvalmistajat ja neitsyet edestakaisin, joka paikassa oli jotakin järjestelemistä ja vastuudesta asettelemista, ja koko talossa nähtiin se häälinä ja levottomuus, mikä tavallisesti käypi pitoja valmistaessa.
Senpä sitkeämpi hiljaisuus vallitsi nuoren Berkowin huoneissa: akkunan peitteet olivat umpeen lasketut, ovien verhot kiinnitetyt, ja vierimmäisessä huoneessa hiipi palvelija paksulla matolla, kuulumattomin askelin sitä ja tätä järjestellen. Herransa ei nyt muuta halunnut kuin nukkua enimmän osan päivää, sohvallaan venyellen, eikä hän suvainnut pienimmänkään risauksen häiritä rauhaansa.
Tämä nuori perillinen makasi, silmät puoli-ummessa, pitkänään sohvalla, kirja kädessä, jota luki tahi ainakin näytti lukeneen, sillä jo kauan oli sama sivu ollut hänellä avattuna. Nähtävästi hänestä oli työlästä käännellä lehtiä, ja nyt solahti huolettomasti pidetty kirja kokonansa hänen hoikista, heikoista käsistään laattialle. Aivan helppo olisi ollut kumartua ja ottaa se taas käteen, vielä helpompi huutaa lähimmässä huoneessa työskentelevää palvelijaa antamaan sitä hänelle, mutta ei kumpaakaan tapahtunut. Kirja jäi laattialle, eikä Artturi kotvaan aikaan vähintäkään liikahtanut; mutta kasvonsa osoittivat hyvin kyllä, ettei hän miettinyt mitä oli lukenut eikä ollut unelmiinkaan vajonnut; hän vaan oli ikävystynyt koko elämäänsä.
Käytävästä likimmäiseen sivuhuoneesen viepä ovi avattiin joksikin ryskeisesti ja kova komentava ääni teki lopun Artturin hupaisesta tehtävästä. Vanha Berkow kysäisi, sisään astuessaan, oliko poika vielä siellä, ja kun kuuli hänen olevan, laski hän palvelijan menemään pois, syrjäytti oviverhoja ja astui poikansa eteen. Kasvonsa olivat punastuksissa, ikäänkuin kärtyisyydestä tahi vihasta, ja pilvi hänen otsallaan kävi yhä synkeämmäksi, kun hän Artturin havaitsi.
— Vai niin, vielä makaat lojottelet, aivan niinkuin makasit kolme tuntia tätä ennen.
Artturi ei näkynyt tottuneen osoittamaan isälleen vähintäkään kunnioitusta. Hän ei ollut milläänkään isän sisään astumisesta, eikä johtunut hänelle mieleen vähintäkään muuttaa huoletonta asemaansa.
Isän otsa vetäytyi vielä syvemmille kurtuille.
— Hitaisuutesi ja huolettomuutesi alkaa tosiaankin käydä käsitystäni laajemmaksi. Täällä käytät itsesi kymmentä vertaa huonommasti kuin pääkaupungissa. Toivoin, että toki noudattaisit joitakuita toivotuksiani, ainakin että jollakin tapaa kävisit osalliseksi niiden laitosten hoitoon, jotka sinua varten olen hankkinut, mutta —
— Herra Jumala, keskeytti hänet nuori mies, ethän, isäkulta, toki tahtone minua pitämään huolta työmiehistä, koneista ja muista mokomista! Enhän ole ennenkään sitä tehnyt, enkä oikeastaan ymmärräkkään, minkä vuoksi isä on tahtonut meidät tänne. Minä kuolen ikävään tässä erämaassa.
Sanat todistivat todellakin sangen suurta tyytymättömyyttä, mutta ne lausuttiin yhtähyvin semmoisen pilatun lempilapsen äänellä, joka on tottunut aina ja joka tilassa noudattamaan juoniaan, ja joka katsoo loukkaukseksi paljaan pyynnön jostakin asiasta, mikä ei ole oikein mieluinen. Mutta jotakin lienee tapahtunut, mikä oli isää niin kovin suututtanut, ettei tällä kertaa kuten tavallisesti hillittänyt mieltänsä. Hän nykäytti hartioitaan.
— Olen nyt kerta niin hyvästi tottunut näkemään ja kuulemaan, että olet ikävystynyt joka paikkaan ja kaikkiin ihmisiin, sillä aikaa kuin minä saan kantaa koko kuorman ja kaikki huolet. Nyt varsinkin myrsky rajuaa joka suunnalta. Tuhlauksesi pääkaupungissa alkoi jo käydä yli minunkin varani; Windegin vapauttaminen hänen velkasitoumuksistaan on vaatinut suuria uhrauksia, ja täällä sitte kohtaan kiusoja ja vastuksia loppumatta. Tänä aamuna olen puhutellut tirehtööriä ja yli-inspehtooria, enkä ole muuta kuullut kuin valituksia, alituisia valituksia: suuria korjauksia aukossa, työpalkkain korotusta - uutta ilmanjohtoa — hullutuksia! Aivan kuin minulla nyt olisi aikaa ja rahaa niihin!
Artturi kuulteli ihan huoletonna mistään. Jos hänen kasvoissaan joku mielen ilmaus oli havaittavana, niin se oli toivo, että isä menisi tiehensä; mutta tämäpä ei tehnytkään niin, vaan alkoi kiivaasti astua edes takaisin huoneessa.
— Luotapa hoitajiin ja niiden kertomuksiin! Nyt on puoli vuotta siitä kun kävin täällä, ja kaikki on nurin narin. Nyt puhutaan täällä väestön kapinallisesta mielialasta, arveluttavista oireista, uhkaavista vaaroista, juurikuin heillä ei olisi valtaa vetää ohjia niin piukalle kuin mahdollista. Etenkin mainitaan erästä Hartosta ensimmäiseksi yllyttäjäksi; häntä toverinsa pitänevät jonkinlaisena uutena Messiaksena, joka nostaa kaikki tehtaat minua vastaan, ja kun kysyn minkä tähden Herran nimessä he eivät ole jo ammoin aikoja ajaneet miestä tiehensä, niin mitä saan vastaukseksi? — Sitä ei uskallettu! Hän ei ole tähän asti työn suhteen ansainnut mitään moitetta ja kumppalinsa olivat muka rajattomalla jumaloituksella häneen kiintyneet. Kapina syntyisi tehtaissa, jos hänelle otollisitta syitä ero annettaisin. Olen rohjennut vastata herroille, että he kaikkityyni ovat arkoja jäneksiä, ja että minä nyt tulen käymään asiaan käsiksi. Purnut olkoot semmoisinaan ja työpalkoissa ei tehdä pienintäkään muutosta. Pieninkin uppiniskaisuus rangaistaan kovasti ja kapinan nostajan minä itse ajan pois ja sen teen tänä päivänä.
— Sitä et voi tehdä, isä! sanoi Artturi yhtäkkiä, puoleksi istuelleen nousten.
Berkow seisahtui hölmistyneenä.
— Minkä tähden en?
— Sentähden että se oli juuri Hartonen, joka pidätti hevosemme ja siten pelasti meidät varmasta kuolemasta.
Berkowin suusta äänähti tukahdettu suuttumus.
— Kova onni, kun se piti olla juuri se ihminen! No niin, sitte tietysti ei käy häntä tuohon paikkaan pois ajaminen; täytyy odottaa tilaisuutta. Muuten, Artturi, jatkoi hän synkeästi katsoen poikansa puoleen, se oli harmittava asia, että vasta vieraiden ihmisten kautta sain kuulla sen onnettomuuden; et katsonut vaivaa maksavaksi, kirjoittaa minulle joku sana asiasta.
Mitä varten sen olisin tehnyt? Nuori mies nojasi päätänsä kättä vasten. Kaikkihan kävi onnellisesti ja paitsi sitä täällä on oltu tappaa meidät surkutuksen osoituksilla, onnen toivotuksilla, kysymyksillä ja puheilla asiasta. En pidä henkeäni sen arvoisena, että tarvitsee pitää semmoista elämää pelastuksestamme.
— Niinkö sanot? sanoi isä, katsoen poikaansa terävästi silmiin. Minä luulin naineesi päivää ennen onnettomuutta!
Artturi ei vastannut mitään, kohotti vaan olkapäitään. Berkow katseli uteliaasti häntä kasvoihin.
— Koska sattumoisiin olemme yhtyneet tähän aineesen — niin mikä on vaimosi ja sinun välillä haittana? kysyi hän yhtäkkiä ja suoraan.
— Minun ja vaimoni välilläkö? toisti Artturi, ikäänkuin tarviten miettiä, kenestä puhe oikeastaan olikaan.
— Niin, teidän välillänne. Luulin tapaavani täällä nuoren, kuherrusviikkojaan viettävän avioparin, ja nyt kohtaan täällä suhteita, joita pääkaupungissa en tosiaankaan voinut uneksiakaan. Sinä ratsastat ympäristössä yksinäsi, hän ajaa taas toisia matkoja yksinään; ei kumpikaan teistä käy toisensa huoneessa. Te kartatte toisianne tahallanne, ja kun joskus tapaatte toisianne, niin ei sanaakaan vaiheteta — mitä tämä kaikki merkitsee?
Nuori mies oli noussut jaloilleen ja seisoi nyt isäänsä vastatusten, muuttamatta kuitenkaan uneliasta käytöstänsä.
— Kummasti tarkka tieto sinulla onkin, isä, asioista, jota tietoa tuskin olet voinut saada sen puolen tunnin ajalla, minkä eilen illalla olimme yksissä. Oletko urkkinut palvelijoilta?
— Artturi! Berkow yritti kovuudella puhuttelemaan poikaansa, mutta tavallinen velttoperäisyytensä poikaa kohtaan vaikutti sen, että hän tälläkin kertaa jätti nuhtelematta hänen sopimatonta käytöstänsä.
— Näyttää niinkuin täällä ei vielä olisi totuttu ylhäisten tapoihin, jatkoi Artturi huolettomasti. Siinä kohden olemme juurta jaksain ylimyksellisiä, ja eikös, isä, kaikki mikä on ylimyksellistä ole hyvin mieleistäsi?
— Älä laske leikkiä! vastasi Berkow kärtyisesti.
Onko se myös sinun luvallasi, että vaimosi julkenee laiminlyödä sinut tavalla, joka jo on puheen aineena koko tiennossa?
— Ainakin annan hänelle luvan tehdä saman, minkä pidätän itselleni.
Berkow kavahti tuolilta seisaalle.
— Jopa menee kovin pitkälle! Artturi, sinä olet —
— En vedä vertoja sinulle, isä! keskeytti hänet poika kylmästi. Ainakaan en olisi, isän velkakirjat kädessäni, pakoittanut tyttöä myöntymään.
Punastus Berkowin kasvoilla kalpeni yhtäkkiä ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen takaisin, kun epävakaisella äänellä kysyi:
— Mitä — mitä se on?
Artturi oikaisi itsensä hervottomasta asennostaan ja silmänsä vähän elvystyivät, kun loi ne isänsä kasvoihin.
— Parooni Windeg oli häviöllä, sen tiesi koko maailma. Kuka on hänen häviöön saattanut?
— Minäkö sen tiedän? kysyi Berkow ivallisesti. Tuhlaavaisuutensa, halunsa elää korkean ylimyksen tavalla, vaikka oli velassa korviaan myöten! Hän olisi ollut hukassa ilman minun avuttani.
— Niinkö tosiaankin? Ja sillä avun teolla ei mitään tarkoitettu? Ei siis pantukaan paroonille ehdoksi, antaa tyttärensä, tahi odottaa mitä pahinta? Hän suostui tähän yhdistykseen vapaa-ehtoisestiko?
Berkow nauroi vastenmielisesti.
— Tietystipä niin? kukapa olisi sinulle toisin sen asian puhunut? Mutta vaikka äänensä oli luja ja vakava, hän yhtähyvin arastellen loi silmänsä lattialle; tämä mies ei liene koskaan elämässään luonut silmiään alas, kun joku muistutti häntä hänen tunnottomuudestaan; nyt poikansa edessä hän sen teki. Vieno mielikarvaus vivahti nuorenmiehen kasvoissa; jos hän tähän asti oli jotakin epäillyt, niin hän kumminkin nyt tiesi asian kyllin kylläksi.
Hetkisen äänettömänä oltua Artturi otti aineen uudelleen puheiksi.
— Tiedäthän, ettei minulla koskaan ollut halua naida, vaan että ainoastaan myönnyin alinomaisiin muistutuksiisi. Eugenia Windegistä huolin yhtä vähän kuin kaikista muista; enhän tuntenutkaan Eugeniata; mutta hän ei ollut ainoa, joka mielellään olisi uhrannut vanhan nimensä kunniaa, rikkautta voittaakseen; niinpä minäkin käsitin hänen ja hänen isänsä suostumuksen. Et ole nähnyt hyväksi ilmoittaa minulle, mitä ennen kosimistani tapahtui ja mitä sitte seurasi; vasta Eugenian suusta olen saanut kuulla minkälaista kauppaa olet meistä molemmista tehnyt. Sen asian nyt annamme olla; se on nyt kerta tapahtunut ja sitä ei saada tekemättömäksi; kuitenkin pitäisi sinun ymmärtää, että varon itseäni antaumasta uusien nöyryytyksien alttiiksi. En halua enään seisoa vaimoni edessä niin, kuin sinä iltana, jona hän täydellisellä ylenkatseella syytti minua ja isääni, ja minun — minun täytyi olla vaiti.
Berkow, joka tähän asti oli ollut ääneti ja puoleksi toisaalle kääntyneenä, kääntyi nuo viimeiset sanat kuultuaan yhtäkkiä poikansa puoleen ja mietteli nyt häntä hämmästyneillä silmillä.
— Enpä olisi uskonut minkään voivan tuohon määrään vihastuttaa sinua, sanoi hän verkasti.
— Vihastuttaako? Minuako? Sinä erehdyt, isä! Niin pitkälle emme suinkaan ole tulleet. Rouva puolisoni näki hyväksi heti alusta asettauta niin korkealle ylhäisen siveytensä ja ylimyksellisen tuntonsa pylväälle, että minä, joka molemmissa niissä kohdissa olin häntä saman verran matalammalla, näin paremmaksi ainoastaan ottaa hänen kaukaa ihmetelläkseni. Kehoitanpa sinua toden takaa tekemään samaten, jos joskus sattuisit niin onnelliseksi, että saisit nauttia hänen läsnäoloaan.
Hän heittäytyi ylenkatseellisella huolettomuudella taas sohvalle loikomaan, mutta tässä ivassa näkyi kuitenkin vähän sitä vihaa, josta isä oli maininnut. Berkow pudisteli päätänsä; mutta olonsa poikansa edessä tässä asiassa oli niin tuskallinen, että hän halusi niin pian kuin suinkin tehdä tästä keskipuheesta lopun.
— Soveliaassa tilassa puhumme enemmin tästä asiasta, sanoi hän yhtäkkiä, vetäen lakkarikellonsa nähtäviin. Täksi päiväksi heittäkäämme se sikseen. Vielä on kaksi tuntia siihen kun vieraat saapuvat; minä lähden katsomaan etäämmällä olevia tehtaita; sinä et siis tulekaan seuranani?
— En! sanoi Artturi, joka taas vaipui tavalliseen toimettomuuteensa.
Berkow ei tällä kertaa yrittänytkään käyttämään isällistä valtaansa; kentiesi pojan kieltäymys tässä tilassa ei ollutkaan hänelle vastenmielinen. Hän kääntyi pois, meni ja jätti nuoren miehen yksinään; tämä näkyi nyt sattuvassa hiljaisuudessa taas vaipuman entiseen tunnottomuuteensa.
Ja sillä aikaa kuin ensimmäinen kirkas kevätpäivä hymyili tuolla ulkona, sillä aikaa kuin vuoret tuoksusivat ja metsät kimaltelivat auringon valossa, lojotteli Artturi puolipimeässä kamarissaan alaslaskettuin akkunan peittojen ja ummistettuin oviverhojen takana, niinkuin hän yksinään ei olisikaan luotu tuoretta vuori-ilmaa ja hohtavan auringon valoa ihantelemaan. Ilma oli hänelle liian raskas, aurinko kovin loistoisa; näkö-ala huikaisi häntä ja hän tunsi itsensä sanomattoman arkahermoiseksi ja heikoksi. Tämä nuori perillinen, jolle oli tarjolla kaikkea mitä maailma ja elämä voi antaa, huomasi nyt, minkä hän niin lukemattomia kertoja oli huomannut, että tämä elämä tosiaan oli hirmuisen autio ja tyhjä, ettei muka maksanut vaivaa olla tähän syntynynnäkään.
* * * * *
Uhkeat ja loistoisat kestit olivat ohitse. Paitsi lukuisasti kokouneita vieraita, oli se tuottanut suuren voittoriemun Berkowille. Aatelisperheet likisestä kaupungista, erittäinkin ne, jotka kuuluvat eturiviin, pitivät itsensä muista kansaluokista jyrkästi erillään, eivätkä tähän asti koskaan alentaneet itseään niin matalalle, että olisivat lähestyneet miestä, jonka onni vasta äskettäin oli alkanut ja jota edellinen kaksipuolinen elämä yhä vielä esti pääsemästä ylhäiseen seura-elämään. Mutta kutsumus-kirje, jonka alle oli kirjoitettuna: Eugenia Berkow, syntyjään paroonitar Windeg, yleensä hyväksyttiin. Tämähän yhtähyvin oli ja pysyi ikivanhan aatelis-suvun jälkeisenä; häntä ei voitu eikä tahdottukaan kieltäymällä loukata, sitä vähemmin kun tiettiin, mikä oli pakoittanut hänen tähän avioliittoon. Ja kun nyt nuorta rouvaa kohdeltiin kaikella kunnioituksella ja sääliväisyydellä, niin mahdotontahan oli olla epäkohtelias appea kohtaan, jonka kartanossa juhlallisuus vietettiin, ja niinpä siis oltiinkin hänellekin suosiollisia. Berkow iloitsi voittoriemustaan; hän hyvin kyllä tiesi, että tämä vaan oli vähäinen alku siihen, mitä talven kululla oli pääkaupungissa pitkitettävä. Tottapa paroonitar Windegia seuroissaan ei heitettäisi huomaamatta, vaikka hän tyttärellisestä rakkaudesta oli uhrannut arvonsa: nyt niinkuin ennenkin häntä pidettäisiin vertaisenaan, huolimatta hänen nykyisestä halpasukuisesta nimestään; ja mitä tähän itse nimeen tuli, niin nähtävä oli, ettei siihenkään kuuluvan päätoivomuksen nyt enään pitäisi kaukana olemaan.
Jos tämä kunnianhimoinen pohatta toiselta puolen tunsi itsensä velvoitetuksi suurempaan kiitollisuuteen miniäänsä kohtaan, vaikka kyllä hän tänäpäivänä enemmin kuin milloinkaan oli näyttänyt ruhtinaallista ylevyyttään ja sekä Berkowille itselleen että koko hänen seuralleen pitänyt itsensä tuiki likenemättömänä, niin oli toiselta puolen pojan käytös tänä päivänä häntä yhtä paljon hämmästyttänyt kuin vihastuttanutkin. Artturi, joka ennen yksinomaisesti oli seurustellut aatelisten kanssa näytti nyt semmoiseen seuraan kerrassaan kyllästyneen. Hän oli noille ylhäisille vieraille osoittanut niin kalseata kohteliaisuutta, jopa linnaväen upseerejakin kohtaan, joiden kanssa hän muuten oli ollut hyvin ystävällisellä kannalla, näyttänyt niin ehdollista töykeyttä, että se useammin kuin kerran oli käydä loukkaavaiseksi. Berkow ei voinut lainkaan käsittää tätä uutta oikullisuutta; mitähän poikansa ajattelikaan? Tahtoiko hän kentiesi näyttää vastarintaa puolisolleen, kun näin milt'ei tahallaan vältteli hänen vieraitaan?
Ne herrat kaupungista, joilla oli naisensa muassaan, olivat jo lähteneet pois, kun eivät katsoneet hyväksi matkustaa useita tuntia pimeässä sateen lioittamilla, pohjattomilla teillä, ja näin oli emäntä saanut tilaisuuden päästä yksinäisyyteensä, tilaisuuden, jonka hän heti kohta käyttikin hyväksensä. Eugenia erosi seurahuoneista ja meni omiinsa, jota vastoin hänen miehensä ja appensa viipyivät sinne vielä jääneiden vieraiden luona.
Sillä aikaa oli Hartonenkin tullut määrätyllä tunnilla. Hän ei ollut käynyt siellä sitte kuin aikaisimmassa lapsuudessaan, jolloin hänen vanhempansa palvelus siellä rouva Berkowin kuoltua lakkasi; isännän huvila, ympärillä olevine peltoineen ja puutarhoineen, oli melkein kaikille työmiehille lukittu Kultala, johon vaan virkamiehet silloin tällöin pääsivät, jos sattumoisiin joku erittäin täydellinen asia tahi kutsumus vaati heitä sinne. Hartonen astui korkean, kukkivilla kasveilla koristetun porstuan matoilla peitettyjä portaita ylös ja kirkkaasti valaistua käytävää pitkin, kunnes siellä tapasi palvelijan, joka aamulla oli käynyt häntä käskemässä, ja tämä opasti hänen erääsen huoneesen.
Armollinen rouva tulee hetikohta — näin sanoen sulki hän oven hänen peräänsä ja jätti hänen yksinänsä.
Huone, mihin Olli astui, oli iso ja komeasti koristeltu; se oli alku kokonaiseen jaksoon loistoisia huoneita, jotka tällä hetkellä olivat aivan tyhjät. Vieraat olivat vielä puutarhan puolella olevassa ruokasalissa, mutta juuri se tyhjyys ja hiljaisuus, mikä näissä huoneissa vallitsi, teki niiden komeuden vielä enemmin silmiin astuvaksi. Syrjään siirrettyin oviverhojen kautta näki Olli esteettömästi koko tämän loistoisan huonerivin, joista toinen näytti voittavan toisensa komeuden puolesta. Kalliit, tummat samettitapeetit näyttivät imevän päivänvaloa, mutta sitä kirkkaammin leikki se seinäin ja ovien kultauksilla, huonekalujen silkki- ja atlaska-päällystöillä, kattoon ulottuvilla peilillä, jotka sen vilkkuvina säteinä heijastivat, niinkuin myös peilikirkkaalla parketti-lattialla; sitä heleämmin se valaisi kaikki ne maalitaulut, vartalokuvat ja astiat, joilla salongit olivat niin ylenmäärin koristetut. Kaikki mitä rikkaus ja ylellisyys voi luoda, oli tänne kerättynä; ihanuuden, komeuden ja loiston kokonaisuus, mikä kyllä voi huikaista sitä silmään, joka tähän asti oli tottunut asumaan vuorikaivosten hämärissä aukoissa.
Mutta tämä näkö, joka varmaan olisi hurmannut jok'ainoan hänen tovereistaan, ei näkynyt tekevän Olliin vähintäkään vaikutusta. Tosin vilahtivat hänen silmänsä tuiki synkeinä, näitten huoneitten hohtavaisuuteen, mutta ihmettelemistä ei niissä näkynyt. Ikäänkuin käydäkseen oikeutta jokaisen kalliin esineen kanssa, hän niitä katseli, ja käänsi juurikuin vihaan leimahtaen selkänsä koko huoneriville ja polki hiljaa, mutta kiivaasti, jalkaa lattiaan, kun ei vielä ketään näkynyt; Olli Hartonen silminnähtävästi ei ollut luotu kärsivällisesti odottamaan, kunnes nähtiin hyväksi häntä vastaanottaa.
Yhtäkkiä suhahti jotakin hänen takanaan. Hän kääntyi päin ja astahti tuota pikaa takaperin, sillä moniaita askelia hänestä, juuri kynttiläruunun alla, seisoi Eugenia Berkow. Hän oli tähänasti nähnyt Eugenian yhden ainoan kerran, yksinkertaiseen mustaan silkkivaatetukseen puettuna, silloin, kun hän kantoi hänet vaunuista pois; rouvan kasvot olivat silloin puoleksi matkahatulla ja hunnulla peitetyt, ja Hartonen oli tästä kohtauksesta säilyttänyt ainoastaan yhden muiston: ne suuret, tummat silmät, jotka silloin niin vakavasti katsoivat häntä kasvoihin; nyt — nyt sitä vastoin ilmaus oli kokonansa toista, kuin ne mitkä tähän asti olivat astuneet nuoren kaivosmiehen näköpiirille. Keveitä, valkoisia pitsiä liehueli valkoisella silkkihameella; ikäänkuin sinne puhallettuina näkyi yksinäisiä ruusuja pitsiripsissä, ja ruusuköynnös kierteli uhkeata, vaaleata tukkaa, jonka himeä kiilto näytti kilpailevan kaulaa ja käsivarsia ympäröivän helmien kanssa. Vaksikynttiläin valo kävi huikaisevana tähän ihanaan ilmaumaan, joka oli kuin vaseti luotu tämän loistavan kehyksen keskustaksi ja nyt seisoi Hartosen edessä, ikäänkuin ei voiden eikä tahtoen lähetä mitään, mikä oli jokapäiväisen elämän halpamaisten toimien yhteydessä. Mutta niin paljon kuin Eugenian koko olento ilmaisikin sitä ylhäistä aatelisnaista, joksi hän koko illan kuluessa yksinomaisesti oli itsensä osoittanut näytti kumminkin hänen silmänsä, että hän voi olla muutakin, etenkin nyt, kun siinä loisti selvästi nähtävä tyytyväisyys, kun näki tämän miehen, jota hän nyt läheni hiljaisella ystävällisyydellä.
— Olen iloinen, että noudatitte kutsuani. Haluaisin puhutella teitä, poistaakseni erään epähuomion. Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani!
Hän aukaisi erään syrjä-oven ja astui likisimpään huoneesen, johon Olli häntä seurasi. Tämä huone oli nuoren rouvan oma asumus, hänen yksityisen huone kertansa ja seurahuoneiden keskellä — mutta mikä jyrkkä eroitus tämän ja seurahuoneiden välillä! Täällä virtasi kattolampun himeä valo perin masenneena seinäin ja huonekaluin päällystäin lauhkean siniselle värille; pehmeät matot hiljensivät niille astutut rohkeat askeleet, ja kukkain lemu, joka lauhkeana ja suloisena levisi huoneen lämpöiseen ja ihanaan ilmaan, hyväillen löyhyili otsan ja ohimoiden vaiheilla. Olli oli seisahtunut kuin lumouksiin kynnykselle, vaikka tapansa muuten ei ollut hämmästyä; mutta täällä oli kaikki niin erilaista hohtavain loistokamarien suhteen, niin paljon ihanampaa, niin uudentapaista ja hiljaista. Eugenia oli seisahtunut, havaittuaan ettei nuori kaivosmies häntä seurannutkaan; hän oli istunut oven viereen tuolille, ja katsoi nyt uteliaasti häntä silmiin. Kiherä, vaalea tukka peitti kokonaan miehen vielä paranemattoman haavan, mutta tästä haavasta, joka kenelle hyvänsä olisi ollut vaarallinen, oli tämä voimakas mies tuskin mitään huolinut; Eugenia etsi turhaan hänen kasvoissaan jotakin merkkiä todistaen sairaan kärsimistä. Kuitenkin hänen ensimmäinen kysymyksensä koski tätä haavaa.
— Te olette siis täydellisesti parantunut. Eikö haavanne enään tuota teille mitään kipua?
— Ei, armollinen rouva! Ei siitä kannata puhuakaan!
Eugenia ei ollut huomaavinankaan tämän vastauksen jyrkkää laatua, vaan jatkoi samalla ystävällisyydellä:
— Kuulin kyllä tohtorilta päivää jälkeen, ettei ollut mitään pelkäämistä, muuten olisimme pitäneet teistä paremman huolen, ja Herra Wilpponen, jonka lähetin luoksenne illalla onnettomuuden jälkeen, sanoi samaa.
Olli oli, jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan, nostanut silmänsä Eugenian puoleen ja tarkasti katsonut häntä silmiin; synkeä otsansa selkeni verkalleen, ja äänensä kuului paljoa lempeämmältä, kuin vihdoin sanoi:
— En tiennyt, teidän senkään vertaa siitä huolivan, armollinen rouva. Herra Wilpponen ei sanonut teidän häntä lähettäneen, muuten —
— Muuten olisitte ollut häntä kohtaan ystävällisempi! jatkoi Eugenia hienosti nuhtelevalla tavalla. Hän valitti teidän olleen niin nurjan häntä kohtaan, ja kuitenkin hän niin suuresti sääli teitä ja tarjousi niin mielellään ja ystävällisesti hankkimaan minulle sen halutun tiedon. Mitä teillä on herra Wilpposta vastaan?
— Ei mitään! Hän vaan soittaa kitarria ja laatii värsyjä!
Eugenia ei voinut olla nauramatta tälle eriskummalliselle ja kuitenkin juurtajaksaiselle selitykselle nuoren kirjurin luonteesta.
— Se ei teidän mielestänne olekaan mikään erinomainen ansio! sanoi hän puoleksi pilallisesti, ja tuskinpa luulen, että herra Wilpposen sijalla ollen tekisittekään itsenne semmoisiin vikapääksi. Mutta se sillänsä! Oli kokonaan toinen asia, minkä syystä käsketin teidät tänne. Kuten olemme tirehtööriltä kuulleet, te olette hyljänneet sen kiitollisuuden lahjan, jonka hän oli saanut asiaksi antaa teille.
— Niin olen, vastasi Olli synkeästi, sanallakaan lieventämättä tämän vastauksen tönkeyttä.
— Minusta on paha, jos lahja tahi laatu, millä se tarjottiin, loukkaa teitä. Herra Berkow — vieno punastus lennähti Eugenian kasvoille, tätä valetta sanoessaan. — Herra Berkow tietysti aikoo itse kantaa teille kiitoksen omasta ja minun puolestani: mutta hän tuli estetyksi ja pyysi tirehtööriä sen tekemään hänen puolestaan. Paha olisi mieleni, jos siinä olisitte nähneet jotakin kiittämättömyyttä tahi nurjamielisyyttä meidän puoleltamme pelastajaamme kohtaan, ja te ette saa hyljätä, kun nyt pyydän teitä minun käsistäni —
Olli hypähti; mitä ensimäiset sanat olivat lieventäneet, sen loppu peräti pilasi. Kasvonsa vaalenivat kun arvasi mistä kysymys oli, ja hillimättömällä kiivaudella sanoi hän:
— Älkää sen enempää sanoko, armollinen rouva. Jos minulle sitä tarjoatte, tekin, niin soisin, että olisin antanut vaunujen kaikkineen mitä niissä oli kaatua.
Eugenia väisti tätä hillittömän hurjuuden äkkipikaista puuskaa, josta hurjuudesta Olli Hartosta peljättiin yleensä näissä tehtaissa. Parooni Windegin tytär ei liene koskaan ennen sattunut niin likelle mokomaa silmänluontia ja ääntä, sitä vähemmin kuin hän ei koskaan liene lähennellyt työmiehen seuroja. Hän oikaisi itsensä loukattuna.
— En tahdo pakoittaa teille kiitollisuuttani! Jos puhe siitä tuntuu teille niin pahalta, niin on paha mielestäni, että olen kutsunut teidät tänne.
Hän kääntyi pois ja yritti lähtemään huoneesta mutta tämä liike saiOllin malttumaan. Hän astahti askeleen Eugeniaa likemmällä.
— Armollinen rouva — minä — antakaa anteeksi,teitäen tahtonut loukata.
Niin kiihkeästi syttyvä katumus oli tässä huudahduksessa, että Eugenia kummastuneena jäi katsomaan häntä, ikäänkuin etsiäkseen hänen kasvoissaan vastausta tähän selittämättömään käytökseen; — Hartosen rajuinen anteeksianomus oli masentanut Eugenian vihan.
— Minuako? kysyi Eugenia. Onko teistä siis yhtäkaikki, jos loukkaatte muita röykkeydellänne? esimerkiksi tirehtööriä ja herra Wilpposta?
— On! vastasi Olli synkeästi. — Herrain ja minun välillä ystävyys ei tule kysymykseenkään.
— Eikö? kysyi Eugenia kummastuneena. Enpä tosin tiennytkään, että herrain ja työmiesten väli on kiinteällä, eikä näytä herra Berkowillakaan olevan siitä aavistusta, sillä tottapa hän muuten olisi jollakin tavalla astunut välittäjäksi.
— Herra Berkow — sanoi Olli tuikeasti — on jo kaksikymmentä vuotta pitänyt huolta kaikista tehtaiden asioista, paitsi työmiehistään, ja sitä menoa tulee kestämään siihen asti kuin kerta rupeamme hänestä luopumaan pois, ja silloin — ohoh, armollinen rouva, enpä muistakkaan, että olette hänen poikansa vaimo. Suokaa anteeksi.
Nuori rouva pysyi ääneti, miltei hämmästyneenä tästä jäykästä ja arvelemattomasta todistuksesta. Mitä hän nyt kuuli, tosin ei ollut mitään muuta, kuin mitä hän jo ennen silloin tällöin, vaikka vaan vihjaukselta oli kuullut apestaan, mutta tuo kauhea viha noissa sanoissa osoitti hänelle tuota pikaa koko sen hirveän rotkon, minkä herra Berkow oli saanut aikaan itsensä ja alamaistensa välille. Kuka vaan Berkowia jostakin syytti, hän ainakin sai olla varma hänen miniänsä puolustuksesta; tämä oli itse nähnyt, mitä rumempia todistuksia sen miehen tunnottomuudesta, mutta pojan puoliso tietysti ei saanut ainoallakaan silmäyksellä sitä ilmaista; miniän täytyi siis joko ei olla kuulevinaan tuota muistutusta tahi nuhdella Hartosta, ja Eugenia katsoi edellisen paremmaksi.
— Ette tahdo siis millään ehdolla ottaa mitään lahjaa vastaan, ei minunkaan kädestäni, sanoi hän, äkkiä keskeyttäen tämän vaarallisen aineen ja ottaen edellisen asian puheiksi. Noh, sitten en voi muuta kuin kiittää sitä miestä, jonka käsi tempasi minut varmasta kuolemasta. Hylkäättekö kiitoksenikin. Minä kiitän teitä, Hartonen!
Hän ojensi hänelle kätensä. Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä viipyi tämä hieno ja valkoinen käsi nuoren vuorimiehen karkeassa, työstä kovettuneessa kädessä, mutta tämä keveä kosketus näytti häntä kummallisesti vavahduttelevan. Kaikki viha katosi hänen kasvoistaan, kaikki synkeys hänen silmistään; rohkeileva pää kallistui jäykän niskan pehmitessä ja hän kumartui ojennetun käden puoleen tottelevaisuuden ja nöyryyden osoituksella, jota ei yksikään hänen esimiehistään koskaan ennen huomannut Olli Hartosen näyttäneen.
— No kah, täälläkö teitä käydäänki puhuttelemassa, Eugenia, ja vieläpä omat työmiehemmekin? äänsi heidän takanaan Berkow, joka avasi oven ja poikansa parissa astui sisään. Eugenia vetäisi kätensä takaisin ja Olli oikaisi itsensä tuota pikaa suoraksi; ei muuta tarvittu kuin tuo ääni, ennenkuin käytöksessään taas oli nähtävänä tuo tavallinen äänetön vihamielisyytensä, joka nyt vielä jyrkemmin pisti näkyviin, kun Artturi tiukkuudella, mikä oli perin erilainen hänen tavallista raukeata ääntänsä, yhtäkkiä puhkesi sanomaan:
— Hartonen, mitä te täällä teette?
— Hartonen? toisti Berkow, tämän nimen kuultuaan ja likemmälle astuen.
— Noh, sehän se on se herra rauhattomuuden nostaja, joka —
— Joka hillitsi säikähtyneet hevosemme ja itse sai vamman päähänsä pelastaessaan henkemme, keskeytti hänet Eugenia maltillisesti, mutta vakavasti.
— Vai niin! sanoi Berkow, joka hämäytyi yhtä paljon muistutuksesta kuin miniänsä näyttämästä lujasta käytöksestä. Niin, niin! kuulinhan siitä puhuttavan ja tirehtööri sanoi sinun ja Artturin jo osoittaneen kiitollisuutenne siitä. Nuori mies lienee tullut tänne kiittämään lahjasta. Olettehan tyytyväinen, Hartonen, vai kuinka?
Pilvet Ollin otsalle keräytyivät taas uhkaaviksi, ja hänen huulillaan väikkyvä vastaus olisi arvattavasti tuottanut hänelle kovimmat seuraukset, ellei Eugenia lepyttäväisenä olisi astunut turvattiansa likemmäksi ja viuhkallaan vienosti varoittaen koskenut hänen kättänsä. Olli hoksasi varoituksen; hän katsahti Eugeniaa silmiin, näki selvästi kuinka hän huolestui, ja jäykkyys ja viha raukesivat jälleen, hänen levollisesti ehkä kylmästi vastatessaan:
— Niinpä vainen, herra Berkow, minä olen tyytyväinen armollisen rouvan kiitokseen.
— Se on iloista kuulla! sanoi Berkow keskeyttäen lyhyesti.
Olli kääntyi Eugenian puoleen.
— Saanko jo mennä armollinen rouva?
Eugenia nyökäytti päätänsä, ääneti myöntäen. Hän näki hyvin kyllä, millä väkinäisyydellä nuori mies mielensä malttoi; vielä töykeä kumarrus esimiehelle ja sen pojalle, ja Hartonen jätti heidät.
— Noh, Eugenia, vähänpä taitoa turvatillasi onkin, sanoi Berkow ilkullisesti. Hän menee ilman sen enempää tiehensä, odottamatta kunnes hänelle annetaan lupa mennä. Mutta, missäpä semmoiset ihmiset oppisivatkaan ihmisen tapoja! Artturi, sinä näytät pitävän tuon Hartosen oikeana merkillisyytenä. Oletko nyt tarpeeksi asti katsellut häntä?
Artturi olikin yhtämittaa silmäillyt pois menevää Hartosta ja katsoi vieläkin yhtä sitkeästi siihen oveen, jonka hän oli takanansa sulkenut. Nuoren miehen silmäkulmat olivat vienosti rypyillä, ja huulet tiukalle näpistyneet. Vasta isän kysymyksen kuultua kääntyi hän taas isänsä puoleen.
Erinomaisella kohteliaisuudella läheni tämä miniäänsä.
— Surkuttelen sinua, Eugenia, että täkäläisiin suhteisiin aivan outona olet liian paljon itsesi alentanut. Tietysti et voinut aavistaakaan, minä miehenä tämä nuorukainen liikkuu kumppaliensa joukossa, mutta, oli miten oli, ei pitäisi hänen sittekään tulla näihin huoneisin, vielä vähemmin sinun asumukseesi asti, ei silläkään nimellä että tahtoo kiittää saadusta lahjasta.
Nuori rouva oli istuutunut, mutta kasvoissaan oli taas mielen ilmaus, joka teki, että appi näki paraaksi jäädä seisomaan hänen eteensä, sen sijaan että, kuten ensin oli aikonut, istuisi hänen viereensä. Eugenia näkyi pakoittavan hänenkin ainoastaan etäältä ihmettelemään.
— Minun ymmärtääkseni teille puheen-alainen asia on vaan puoleksi puhuttu, vastasi Eugenia kylmästi. Saanko kysyä, milloinka viimeksi puhuttelitte tirehtööriä?
— Tänä aamuna. Hän sanoi saaneensa asiaksi antaa tälle Hartoselle aamupäivällä rahasumman, jonka minä, sivutessa sanoen, katson liian suureksi. Sehän on kokonainen omaisuus semmoisille ihmisille. En kuitenkaan tahdo tehdä teille mitään muistutuksia siitä, koska kerta luulette kiitollisuutenne olevan näin ylenmääräisellä tavalla osoitettava.
— Ette siis tiedäkkään, että se nuorimies on hyljännyt koko summan?
— Hyljännyt? sanoi Berkow, kavahtaen.
— Luultavasti sen tähden, että häntä pahastutti, jotta rahasumma tarjottiin hänelle kolmannen kautta, sillä aikaa kuin ne, jotka hän oli pelastanut, eivät katsoneet kannattavan liittää siihen ainoatakaan kiitollisuuden sanaa. Tosin olen koettanut korjata tämän laiminlyömisen, mutta en saanut häntä houkutelluksi ottamaan vastaan pienintäkään. Eipä näytä tirehtöörikään niin "kunnon lailla sitä asiata toimittaneen".
Artturi puri huultansa. Hän kyllä tiesi, ketä näillä sanoilla tarkoitettiin vaikka ne isälle sanottiin.
— Näyttää siis niinkuin olisit hänen tänne käskettänyt, sanoi hän.
— Niin olenkin.
— Soisin, että olisit antanut sen asian olla, sanoi Berkow, vähän vihastuneena. Juuri tätä Hartosta mainitaan joka suunnalta kapinan varsinaiseksi aluksi työmiehissä, jonka aion ankarimmalla kovuudella hävittää. Nyt näen selvästi, ettei hänestä ole liikoja sanottu. Hän rohkenee hyljätä semmoisen summan ainoastaan sen tähden, ettei sitä antaessa menetellä kaikkia niitä ylenmääräisiä temppuja noudattamalla, mitkä hänen kopeutensa vaatii. Tosiaankin, se mies uskaltaa vaikka mitä. Kuitenkin täytyy minun muistuttaa sinua, Eugenia, että miniälläni on eräitä kohtia lukuun otettavina, hyvääkin tehdessään.
Eugenian huulille ilmausi taas se ylenkatseellinen hymy, millä hän usein kohteli appeansa. Muistutus siitä, mihin herra Berkow oli hänen pakoittanut, ei ollut lainkaan sovelias taivuttamaan häntä hänen tahtonsa mukaan, ja hänessä tämän muistutuksen johdosta syttyvä kiukku sai hänen laiminlyömään senkin, mikä apen vaatimuksessa oli kohtuullista.
— Valitettavasti, herra Berkow, minulla on muitakin kohtia lukuun otettavina kuin ainoastaan se, että minua sanotaan teidän miniäksenne, vastasi hän kylmästi. Tämä oli vaan poikkeuskohta, ja teidän täytyy suvaita, että vielä vastakin otan oman ymmärrykseni tekojeni ohjeeksi.
Se oli taas paroonitar Windeg aina kiireestä kantapäähän, joka poisti porvari-pohatan rajojensa sisälle; mutta lieneekö riidan aihe herra Berkowia kovin suututtanut, vai eikö liene pöydässä runsaasti nautittu viini ollut aivan vaikutuksettaan, se vaan, ettei hän tällä kerralla osoittanutkaan tavallista, ehdotonta kunnioitusta, vaan vastasi joksikin kiivaasti:
— Tosiaanko? Noh, sitte täytyy minun pyytää sinua ajattelemaan — —
Sen pitemmälle ei hän tullut, sillä Artturi, joka tähän asti oli pysynyt syrjässä asiaan puuttumatta, seisoi nyt yhtäkkiä vaimonsa rinnalla ja sanoi tyvenesti:
— Ennen kaikkia pyydän isää lopettamaan tämän ikävän kiistelyn. Minä olen tähän asti antanut Eugenialle täydellisen vapauden töissänsä, enkä tahdo, että kukaan kokee sitä rajoittaa.
Berkow katsoi poikaansa, ikään kuin ei olisi oikein kuullutkaan; hän oli niin tottunut Artturin älyttömyyteen niin hyvin tärkeissä kuin vähäpätöisemmissäkin asioissa, ja tämä hänen äkillinen sekautumisensa asiaan suututti siis isää yhtä paljon kuin hänen vastustuksensa.
— Tänäpänä näytät olevan oikein halukas vastustamaan, sanoi hän ilkullisesti. Tätä yhdistettyä vastarintaa minä toki saanen väistää, varsinkin kun minulla vielä on sitä ja tätä toimitettavana. Huomena toivon tapaavani sinun, Eugenia, vähemmin riidan himosena ja herra poikani myöntäväisempänä, kuin hän koko tänä päivänä on ollut. Toivotan teille hyvää yötä.
Kun Berkow vihaansa tukahuttaen lähti huoneista, hän ei suinkaan aavistanut, että hän äkillisellä lähdöllään saatti molemmat puolisot pulaan semmoiseen, mihin he aina sen päivän illasta, jona olivat tänne tulleet, eivät olleet vielä joutuneet, siihen näetsen, että nyt olivat yksinään toistensa kanssa. Aina siitä asti olivat he tavanneet toisensa ainoastaan vierasten ihmisten seurassa tahi atrioilla palvelijain läsnä ollessa, ja tämä kahden kesken oleminen näytti olevan kummallekin yhtä tukalaa. Artturi huomasi hyvin kyllä, ettei hänen sopinut mennä juuri isänsä kintereillä tiehensä, vaan että hänen sitä ennen oli sanominen muutamia sanoja vaimollensa, mutta useita sekuntia viipyi ennenkuin hän päätti sen tehdä, ja kun se viimein oli tapahtumallaan, ennätti Eugenia tehdä sen ennen häntä.
— Se oli aivan tarpeetonta, että tulit minulle avuksi, sanoi Eugenia kylmästi. Kyllä olisin yksinänikin puollustanut itsenäisyyttäni isääsi vastaan.
— En epäile ollenkaan itsenäisyyttäsi, — vastasi Artturi yhtä kylmästi, — vaan epäilen muutamissa kohdin isäni herkkätuntoisuutta. Hän oli tehdä muistutuksen, josta soisin sekä sinun että minun säästetyksi, ja se oli ainoa syy, minkä tähden sekausin asiaan.
Nuori rouva ei virkannut mitään, kallistui vaan selkäkenoon nojatuolillensa, jolla aikaa hänen miehensä, joka seisoi pöydänsyrjässä, otti siellä olevan viuhkan ja nähtävällä tarkkuudella katseli siihen tehtyjä lehdityskuvauksia. Vielä ikävämpi äännettömyys vallitsi nyt, kunnes hän viimein taas otti puhuakseen.
— Mitä muuten Hartosen asiaan kuuluu, niin tosiaankin ihmettelen siinä osoittamaasi alentavaisuutta. Sinulle kumminkin semmoiset seurat ja henkilöt mahtavat olla tuiki vastenmielisiä.
Eugenia aukaisi suuret tummat silmänsä.
— Ei mikään muu kuin velttous ja kunnottomuus ole minulle vastenmielistä. Kunnioitan jokaista, joka täydellisesti ja voimakkaasti tekee tehtävänsä elämässä, tapahtukoon se sitten ylängön kukkuloilla tahi syvissä alangoissa.
Siinä oli kova kiminä, tuossa hänen äänessään. Artturi leikitteli yhä vielä huolettomasti viuhkalla, mutta liikkeessään ja huulien vienossa vävähtelyssä oli jotakin herkkää — — hermoisuuden tapaista. Eugenian mainitessa velttoutta ja kunnottomuutta häntä vienosti nykäytti, vaikka kasvonsa osoittivat täydellistä huolettomuutta.
— Ylevä katsantotapa! sanoi hän älyttömästi. Kuitenkin pelkään sen tulevan hiukan muuttumaan, jos tulet likemmin tuntemaan sitä hurjaa ja hillitöntä elämää, mikä alangoissa tavallisesti vallitsee.
— Mutta tämä nuori vuorimies eipä olekaan tavallisia, sanoi Eugenia jyrkästi. Lieneepä kyllä hurja ja hillimätön kuin luonnonvoima, joka voi tulla vaaralliseksi, ellei sitä johdata oikealle suunnalle — mutta semmoiseksi en minä ole häntä havainnut.
Eugenian ääni oli välttämättömästi käynyt vähän hellemmäksi. Artturin silmissä näkyi taas tuo omituinen, puoleksi piilevä kipinä, kun hän nyt loi silmänsä Eugenian puoleen.
— Sinulla näyttää jo olevan aivan ihmeellinen valta tuon hurjan hillimättömän luonnonvoiman taivuttamisessa! Se yritti jo joksikin sopimattomalla tavalla purkautumaan isääni vastaan, mutta sinä et muuta tarvinnut kuin kohottaa viuhkaasi, ja jalopeurasta tuli lauhkea lammas.
Nuoren miehen hieno, valkoinen käsi räpsähytti nyt mainitun viuhkan niin kovasti kokoon, että tämän kalliin leikkikalun oli pahasti käydä, samalla kuin hän ilkkuen jatkoi:
— Ja kuinka ritarillisesta eikö hän kumartunut kätesi puoleen! Jos emme olisi juuri samassa tulleet tähän, luulenpa hänen tosiaanki ihan varmaan rohjenneen suudellakin kättäsi.
Eugenia nousi ylös kiivaassa mielenliikutuksessa.
— Pelkäänpä, Artturi, että tämä mies vielä kerran pakoittaa sinun ja isäsi johonkin muuhun kuin ilkkuilemiseen, enkä tiedäkään, tekeekö isäsi niin tuiki hyvin siinä, että häätää alamaisensa yhä rohkeammin vastustelemaan; seuraukset voivat vielä kerran palata hänen omille hartioilleen.
Puolisonsa silmäili häntä lakkaamatta siinä kun hän nyt seisoi hänen vieressään; tuo kohiseva silkkivaatetus, nuo pitsit sisään-neulottuine ruusuineen ja tuo helmien loisto eivät kumminkaan olleet mitään uutta, yhtä vähän kuin se ihana, vaaleatukkainen pää, ylevine kasvoineen ja vihaa säihkyvine silmineen. Kentiesi osoitti se hellä puolustus, minkä Eugenia näytti turvattiaan kohtaan, hänelle jotakin outoa. Artturi jatkoi vielä samaa ilkullista ääntä, jota hän koko tämän puheen aikana oli käyttänyt, mutta sen äänen takana piili ikäänkuin raivokas viha, ja viuhkan kävi onnettomasti hänen käsissään; tämä taiteellisesti vuoltu elehvantinluu katkesi, kun hän pikemmin lennätti kuin laski sen nojatuolille.
— Pelastajamme on kenties pitänyt yhteiskunnallisen luennon sinulle? Onpa paha mielestäni, että se meni minulta kuulematta! Merkillinen ihminen tuo Hartonen kuitenkin on. Hän saa aikaan vilkkaan pakinan keskenämme. Mutta tämä hupainen aine lieneekin jo perin pohjin keskusteltuna. Etkö usko sitä?
Palvelija, joka astui sisään jotakin ilmoittamaan, teki pakinasta lopun. Artturi otti heti tämän syyksi lähteäkseen huoneesta; hän lausui vaimollensa jäähyväiset samalla kylmällä ja juhlallisella tavalla kuin millä he tavallisesti toisiaan kohtelivat. Palvelian mentyä, Eugenia tuskin oli yksinään, ennen kuin alkoi hillityssä mielen-liikutuksessa mittaelemaan huoneen lattiata. Mielensä oli kuohuksissa siitä kylmyydestä ja tunnottomuudesta, millä Ollin kaunista tekoa arvosteltiin; mutta tämä ei ollut ainoa syy, mikä teki hänen astuntansa niin kiivaaksi ja ajoi vihan punan hänen poskillensa.
Miksi ei hän näyttänyt miehelleen sitä täydellistä ylenkatsetta, joka oli hänen niin helppo näyttää, kun miehensä isästä oli kysymys? Ansaitsiko mies parempaa? Nuori rouva tunsi sen jollakin tavoin, vaikka ei voinut käsittää, mitenkä puolisonsa hillitsi hänen tunteensa.
Artturi oli juuri lähtemällään käytävän kautta pois, kun kohtasi tirehtöörin ja yli-insinöörin, jotka, Berkowin puheesta viivytettynä, juuri aikoivat sieltä lähteä; nuori Berkow seisahtui yhtäkkiä.
— Saanko kysyä, herra tirehtööri, minkä vuoksi Hartosen kieltäyminen ottamasta vastaan hänelle lahjoitettua rahasummaa ensiksi ja yksistään vaimolleni ilmoitettiin, enkä minä saanut tietää asiasta mitään? kysyi hän tuimasti.
— Ohhoh, en tiennytkään, sanoi tirehtööri vähän hölmistyneenä, teidän huolivan koko asiasta mitään, herra Berkow. Ettehän tahtonut ensinkään sekautua koko asiaan, jota vastoin armollinen rouva alusta aikain oli siitä niin huolissaan, että luulin —
— Vai niin! keskeytti hänen Artturi, taas rypistäen huuliaan — noh, armollisen rouvan tahto on aina muka noudatettava, mutta saanpa kumminkin pyytää, että tämmöisissä toiminto-asioissa — hän laski erityisen äänenkoron tälle viimeiselle sanalle — ettette niin kokonansa jätä minua lukuun ottamatta, niin kuin tällä kertaa olette tehneet. Toivon että vastedes minulle ennen kaikkia muita annetaan tieto, sitä vaadin välttämättömästi.
Näin sanottuaan jätti hän herrat ällistyksiinsä seisomaan ja meni huoneisinsa. Tirehtööri katsahti kumppaniansa.
— Mitäs te tästä sanotte?
Yli-insinööri naurahteli.
Täällä tapahtuu ihmeitä ja kummia! Herra Artturi näyttää huolivan hänkin asioista. Herra Artturi alkaa vaatimaan jotakin välttämättömästi! Sitäpä ei vielä minun muistaakseni koskaan ole tapahtunut.
— Mutta eihän tämä olekaan työtoimiin kuuluvaa! sanoi tirehtööri vihoissaan. Se on suorastaan vaan yksityinen asia, ja kylläpä arvaan, miten koko jutun laita on. Tottapa Hartonen taas on käyttänyt itsensä vanhaan herttaiseen tapaansa armollisen rouvan parissa. Minua hetikohta arvelutti, kun rouva käsketti hänen luoksensa —hänköhillimättömänä ja karttamattomana vallasväen seurassa! Kyllähän on rouvalle vasten silmiä voinut sanoa mitä hän minulle sanoi aamulla konttorissa, ettei hän ole palkinnon puutteessa ja etteihän rahan himolla olekaan henkeään uskaltanut. Tottapa nuori rouva on siitä pahoillaan, nuori herra niinikään, ja tottapa saan olla valmis pitämään herra Berkowilta muutamia kohteliaisuuden osoituksia hyvänäni siitä, että olen päästänyt Hartosen rouvan puheille. — Noh, tämäpä olisikin ensi kerta, kun herra Artturi olisi levotonna jostakin, mikä hänen nuoreen rouvaansa koskee, arveli insinöörisinä kun menivät portaita alas. Jo havaitsen, että se talvinen ilma, mikä tässä avioliitossa vallitsee, vähitellen leviää koko ympäristölle. Talvi tuntuu niin pian kuin sitä lähestytään. Eikö ole teistäkin niin?
— Rouva Berkow oli minusta tänäpänä niin ihastuttavan kaunis. Tosin oli hän vähän kopea ja pöyhkeä, — mutta yhtähyvin viehättävän ihana.
Yli-insinööri muodostui sukkelan näköiseksi säpsähdyksestä.
— Jumala varjelkoon! Johan puhutte juuri Wilpposen tapaan! hyvä että olette ennättänyt viidennelle kymmenelle. Mutta koska Wilpposen tulin maininneeksi, niin hän kokonansa jo on joutunut ihastuksensa valtaan, mutta luultavasti vaan ei tämä, eikä siihen kuuluva runollisuuskaan nostane mitään mustasukkaisuutta ylemmällä paikalla. Herra Artturi näyttää olevan yhtä vähän taipuva ihantelemaan nuorta rouvaansa, kuin rouva on halullinen tämmöistä runoutta vastaanottamaan. Joka päivähän noita kuivan järjen nojalle perustettuja naimakauppoja tehdään. Mutta, sitä en nyt saata auttaa, minusta tuntuu niinkuin tämä ei päättyisikään tavalliseen laatuun, ja niinkuin kaiken tämän jäätikön alla joku tulivuori piilisi, joka jonakin poutaisena päivänä puhkea salamoimaan ja jyskämään sekä antaa meidän kokea vähäisen maanjäristyksen ja maailmankin mullistuksen vähin muodoin. Sekin kyllä "olisi hiukkasen runoutta, näillä jokapäiväisen elämän autioilla aromailla", kuten Wilpponen lausui, kun vaan hän ja hänen soittokoneensa maailman haljetessa pelastuisi! Kas niin, nyt olemme alhaalla! hyvästi herra tirehtööri!
* * * * *
Yli kuukauden ajan oli kulunut mainitusta juhlallisuudesta; mutta herra Berkow, joka ei näkynytkään löytäneen sitä hauskuutta, jota oli odottanut "lastensa äkillisestä ilahduttamisesta", joksi hän sanoi ensimäistä käyntiään äskennaineiden luona, oli jo muutamain päiväin kuluttua palannut pääkaupunkiin, missä kokonainen kuorma toimia häntä odotti. Nyt häntä taas odotettiin pidemmäksi ajaksi tänne. Ei mitään muutosta ollut sillä aikaa tapahtunut nuoren pariskunnan keskinäisessä elämässä, paitsi sitä se oli jos mahdollista vielä enemmin eroitettu, kylmä ja säänöllinen kuin alussa. Molemmin puolin näyttiin yhtä hartaasti ikävöittävän loppua näille lempiviikoille, jotka nyt kerta oli päätetty yhdessä kuluttaa täällä maaseudun yksinäisyydessä, kunnes kesä tekisi pitemmän matkustuksen mahdolliseksi, josta palattua aiottiin syksynpuoleen palata pääkaupunkiin, siellä iän kaiken asumaan. Tuleva koti siellä oli jo Berkowin toimesta pantu ylen loistavaan kuntoon.
Aamutyöstään vastikään päästyään Olli Hartonen oli kotiinsa menemässä, mutta tällä kertaa täytyi hänen melkeästi pidättää muuten niin ripeitä askeliaan, sillä hänen vierellään käveli Wilpponen, joka, konttoorista juuri ulos astuttuaan, oli huutanut hänen odottamaan ja tullut hänen luokseen. Muuten oli harvinaista nähdä kenenkään konttooripalvelijoista näin tuttavasti seurustelevan päällysmies — Hartosen kanssa, jolla oikeastaan ei ollut yhtään suosiota niissä miehissä, ja vielä kummempaa oli, että juuri Wilpponen oli tämän ystävällisyyden alkaja, ellei anneta vanhan sananlaskun, että ylenpuolisuudet koskevat toisiinsa, käydä selityksestä — mutta tässä oli jotakin muuta olemassa. Tosiaan ei tiennyt yli-insinööri, mitä hän pilapuheellaan oli aikaansaattanut; mutta hänen ainoastaan leikin vuoksi virkkamat sanansa tuosta miellyttävästä kertomalaulun aineesta, olivat valitettavasti pudonneet ylen kiitolliseen maahan. Wilpponen aikoi täyttä totta tehdä runoelman Hartosen uroteosta, tämä kun pelasti nuoren herran ja rouvan, mutta oli vielä kahden vaiheella pitäisikö tästä mestariteoksesta tulla kertoma- tahi sankariruno, vaiko näytelmä. Kovaksi onneksi Ollille, oli hänen voimakas ja miehuullinen tekonsa saattanut puheen-alaisen runoniekan siihen ajatukseen, että tämä nuori pelastaja olisi murhenäytelmänsankariksi erittäin sopiva, ja hän kiikkui sen tähden ehtimiseen Hartosen kintereillä tutkiakseen tätä kovin miellyttävää luonnetta. Kun nyt Hartonen vielä lisäksi, uljuudella mikä saatti itse tirehtöörinkin pahoille mielin, hylkäsi tarjotun, melkoisen palkinnon, silloin suureni se runollinen loiste, mikä hänen ympäröi, siihen määrään Wilpposen silmissä, ettei mikään saanut sitä hälvenemään, ei huolettominkaan hurjamaisuus ihmetellyn puolelta, eikä tuimimmatkaan muistutukset esimiehiltä, jotka eivät lainkaan tahtoneet suvaita tätä tuttavallisuutta. Olli näyttikin varsin vähän taipuvaiselta näihin tutkimuksiin; aivan usein koetti hän päästä erilleen tästä hänelle tukalasta seurasta, juuri niinkuin näsäkästä kärpäistä karkoitellaan luotansa; mutta ei se auttanut.
Herra Wilpponen oli nyt kerta päähänsä pannut tehdä hänestä sankarin, tosin rotevan, hurjan ja hillimättömän veitikan, ja jota pahemmin Hartonen siinä suhteessa itsensä käytti, sitä enemmin toinen ihasteli tätä näin selkeäksi muodostunutta luonnetta, sitä innollisemmin hän sitä tutki. Viimein nuori kaivos-työmies vaan kohautteli hartioitaan, mukautuen välttämättömyyteen; vihdoin teki tottumuskin, että näiden molempain nuorten miesten välillä syntyi jonkunlainen tuttavuus, jossa kunnioitus aina tarkoin vaarinotettiin.
Oli joksikin kylmä pohjoistuuli. Herra Wilpponen, pani varuisasti päällystakkinsa nappiin ja kääri huolellisesti paksun Villasen kaulahuivinsa päät yhteen, huoahtain sanoen:
— Olettepa onnellinen ihminen, te Hartonen, jättiläis-luontonne ja lujane terveytenenne. Te kuljette vuori-aukossa edes ja takaisin, kuumasta kylmään, ja seisotte sitte täällä ulkona kylmässä viimassa, jota vastoin minun täytyy hätäisesti varoa itseäni jokaiselta ilman muutokselta. Ja siihen vielä olen arkahermoinen, niin heikko, niin ärtyväinen — joka tulee siitä, että sielu liiaksi vallitsee ruumista. Niin, Hartonen, se tulee tunteiden ja ajatusten ylenmääräisyydestä!
— Minä luulen, herra Wilpponen, että se tulee teidän iankaikkisesta teeveden juonnistanne, arveli Olli puoleksi surkuttelevasti katsahtaen pienen ja heikon kirjurin puoleen. Jos aamuin ja illoin vaan läikyttelette suuhunne sitä vetelää lämmintä latkua, niin ette ikipäivinänne pääse voimiin.
Wilpponen silmäsi äärettömällä etevämmyyden tunnolla ylös, pitkän neuvon antajansa puoleen.
— Sitä ette ymmärräkään, Hartonen; minä en millään muotoa sietäisi niin järeätä ruokaa kuin te; ruumiinrakennukseni ei ole sovelias semmoiselle rualle, ja paitsi sitä tee on erittäin kaunetieteinen juoma. Se elähdyttää minua. Sepä innostuttaa minua, kun päivän halpamainen työ on tehtynä ja runottaret illan hiljaisuudessa minua lähestyvät —
— Te tarkoitatte värsyjen tekoa? keskeytti hänen Olli kuivasti. Vai niin, senkö tähden teetä tarvitsette, Noh, senpä mukaista niistä sitte tuleekin.
Onneksi juuri samassa silmänräpäyksessä moniaita loppusoinnullisia värsyjä istahti tämän näin kovasti loukatun runoilijan aivoihin; hän ei siis huomannutkaan kumppalinsa epäkohteliaisuutta, ja hän kääntyi taas ystävällisesti hänen puoleensa.
— Minulla on jotakin teiltä rukoiltavana, Hartonen, tahdottavana, vaadittavana, sanoi hän; teidän täytyy, maksoi mitä maksoi, myöntyä siihen. Hallussanne on eräs kalu, joka teille on aivan arvoton ja joka tekisi minun onnellisimmaksi kuolevaisista; teidän täytyy se antaa minulle.
— Mitä täytyy minun antaa teille? kysyi Olli, joka, kuten tavallisesti Wilpposen puhuessa, ainoastaan puolittain oli häntä kuullellut, huolettomasti katsahdellen. Herra Wilpponen punastui, huokasi, katsahti maata kohti, huokasi vielä kerran ja näki vihdoin näiden valmistuksista päästyänsä soveliaaksi lausua:
— Te muistatte sen päivän, jona pelastitte nuoren rouvan. Oi, Hartonen, se on ijäinen vahinko, ettei teillä ole mitään käsitystä sen satunnan runollisuudesta; jospa minä olisin teidän sijassanne ollut! kuitenkin älkäämme siitä puhuko! Mutta armollinen rouva tarjosi teille oman nenäliinansa, kun näki teistä verta vuotavan. Te piditte sitä kädessänne kun samassa ne muut tulivat avuksenne. Ette suinkaan ole saattanut semmoista asiata unhottaa!
— No, mitä nenäliinasta tahdotte? kysyi Olli, jonka huomio yhtäkkiä oli tarkistunut.
— Minä haluaisin sitä omakseni, kuiskasi Wilpponen, alakuloisena silmänsä maan matalalle luoden. Vaatikaa minulta mitä tahdotte; mutta antakaa minulle se kallis muisto naisesta, jota pidän jumalatani pyhimpänä.
— Tekö? morahti Olli äänellä, joka sai hänen kumpalinsa väistymään ja hätäisesti katsahtamaan ympärilleen, oliko ketään likiseudussa.
— Älä karju noin, Hartonen! Teidän ei tarvitse laisinkaan kauhistua että jumaloitsen tulevan isäntämme puolisoa. Se on perin toista kuin mitä te olette tottuneet rakkaudeksi ajattelemaan! se on — noh niin, te ette ymmärrä mitä kaukaisessa palava rakkaus on.
— En, vastasi nuori vuorimies lyhyesti, kiirehtien käyntiään ja silminnähtävästi kokien saada keskipuhetta loppumaan.
— Ettekö millään muotoa voisikaan sitä käsittää! julisti herra Wilpponen sanomattomalla mielihyväisyydellä; — ette, näetsen, voisi koskaan korottauta siihen tunteen ylevään puhtauteen, mihin ainoastaan korkein sivistys voi korottauta, tunteesen, jolla ei ole mitään toivoa, eipä mitään haluakaan, joka tyytyy siihen että saa pysyä etäällä äännettömässä ja autuaallisessa jumaloitsemisessa. Vai mitäpä muuta luulisitte voitavankaan tehdä rakastaessa naista, joka on toisen oma?
— Pitää tukehduttaa rakkaus! sanoi Olli tukalasti, tahi —
— Tahi?
— — lyödä toinen kuoliaaksi.
Herra Wilpponen väistyi tavattoman sukkelasti toiselle puolen tietä, jonne jäi seisomaan perin kauhistuksiinsa.
— Mikä hillittömyys! Tukka voi pyöristyä tuommoisille perus-aatteille! Te tahtoisitte murhalla ja kuolemankolauksella näyttää rakkautenne oikeutetuksi? Olettepa, Hartonen, hirmuinen ihminen, ja tuon te sanotte äänellä ja katsannolla — niin niin, armollinen rouva sanoo totta, kun sanoo teidät hillimättömäksi luonnonvoimaksi, joka —
— Kuka sanoo minua siksi? keskeytti hänen Olli kiivaasti, ja synkeästi katsahtaen Wilpposta silmiin.
— Nuori rouva! "Hurja, hillimätön luonnonvoima", niin on hän sanonut. Hyvin nerokas lause ja teihin erinomaisen hyvästi osattu. Hartonen, — nuori kirjuri rohkeni, vaikka joksikin varuisasti, taas lähetä kumppaliaan. — Hartonen, kaikki saattaisin antaa teille anteeksi, kaikki tyyni, senkin mitä vastikään sanoitte! mutta mitä en saata teille anteeksi antaa, se on iljettävä käytöksenne armollista rouvaa kohtaan. Oletteko te yksinänne silmitön tuolle ihannuudelle ja sulolle, joka on lannistanut röyhkeämmätkin toverinne; te kartatte nähdä häntä, juurikuin olisi teillä siitä joku onnettomuus? Jos vaan näette hänen vaunussa kaukana, niin jo käännytte takaisin ja poikkeette syrjään, ja minä otan veikatakseni, että jokapäivä kuljette syrjäpolkua tirehtöörin kartanon sivutse, ainoastaan sentähden, että kentiesi kohtaisitte hänen siellä puisto-aitauksen takana, jolloin tulisitte pakoitetuksi häntä tervehtämään. Voi tuota surkeata vihaa ylhäisempiä kansaluokkia kohtaan, joka ei tee eroitusta naistenkaan suhteen! Sen sanon vieläkin, että olette hirmuinen ihminen!
Olli ei virkannut mitään! vastoin tavallisuuttaan antoi hän nuhteiden rakeina sadella kasvoihinsa, sanaakaan vastaamatta, ja vahvisti siis Wilpposta siinä onnellisessa erehdyksessä, että sen muistutuksista jo oli tekoa ollut. Tästä yltyneenä jatkoi Wilpponen:
Palataksemme pää-asiaan — nenäliinaan —
— En tiedä mihinkä lienee joutunut, keskeytti hänen Hartonen kiivaasti. Tottapa se on hävitetty tahi on Martta antanut sen takaisin. Minä en tiedä siitä mitään.
— Wilpponen oli kovin tyrmistyä tästä huolettomuudesta, millä hänen mielestään näin kallista kalua kohdeltiin, kun samassa näki Martan seisovan purnumestarin huoneen edustalla, jota olivat tulleet yhä likemmä. Kuin petolintua, ampui nuori kirjuri hänen luoksensa ja alkoi tutkia häntä puheen-alaisen nenäliinan suhteen, mihinkä se oli joutunut, oliko hän todellakin antanut sen takaisin, vai eikö se jostakin löytyisi. Ensin tyttö ei näkynyt häntä ymmärtävän; mutta oivallettuaan mistä puhe oli, hänen kasvonsa melkoisesti synkistyivät.
— Nenäliina on vielä täällä, sanoi hän vakavasti. Luulin hyvin tekeväni, kun eräänä päivänä rupesin sitä pesemään, mutta Ollihan oli kuin hulluna ainoastaan siitä, että olin koskenut siihen. Se on hänen laatikossaan.
— Noh! Olli vaanko juonitteli, kun ei tahtonut antaa minulle mitä halusin! sanoi Wilpponen loukkautuneena, pahasti katsahtaen Ollia silmiin, joka salaisella närkästyksellä oli häntä kuullellut ja nyt miltei pilkaten sanoi:
— Olkaa huoleti, herra Wilpponen! Nenäliinaa te ette saa kumminkaan!
— Ja minkä tähden en, jos rohkenen kysyä?
— Sentähden, että minä sen pidän, vastasi Olli lyhyesti.
— Mutta Hartonen —
— Kun kerran olen kieltänyt, niin se sinänsä pysyy; senhän tiedätte, herra Wilpponen.
Wilpponen korotti silmänsä ja kätensä taivaasen, ikäänkuin ottaakseen sitä todistajaksi hänelle tehtyyn vääryyteen, mutta yhtäkkiä putosivat kädet hermottomina alas ja hän itse oikaisi itsensä yhtä äkisti suoraksi, kun eräs ääni Martan takana virkkoi:
— Etkö, rakas lapsi, saata antaa minulle tietoa — kah, herraWilpponen! kentiesi tulen ja keskeytän huvittavan puheen?
Wilpponen seisoi äännettömänä, mutta se oli yhtä paljon tuskan tunnosta kuin ihastuksesta tämän äkkiarvaamattoman kohtauksen tähden, hänen kun nyt tapasi se rusentava tieto, että hänen, joka tähän asti aina oli ollut rouvan edessä puettuna paraisin vaatteisinsa, nyt täytyi seisoa siellä sinisessä päällystakissa, viheriässä villasessa kaulahuivissa ja tuiman tuulen kovin punastuttamane nenä-huippuneen. Herra Wilpponen, jonka ilkipilainen kohtalo oli saattanut tämmöiseen pulaan hänen ihanteensa edessä, toivotti itseään alimmaiseen vuorenaukkoon, mutta oli toki siksi älyllään, että tiesi tuskautua Hartosen tähden, joka seisoi siellä pölyisissä työvaatteissaan juuri nuoren rouvan edessä, paikalta liikahtamatta.
Eugenia oli tullut sitä tietä, joka kulki huoneitten sivutse ja astahtanut pieneen puutarhaan, mistä aluksi näki ainoastaan nuoren tytön. Vastausta kysymykseensä hän ei saanut kohta; molemmat miehet seisoivat ääneti, mutta Martta otti nyt puhuakseen.