— Me puhuimme vastikään siitä pitsi-nenäliinasta jonka armollinen rouva antoi siteeksi ja jota ei vielä ole takaisin annettu.
— Vai niin; Nenäliinastani! sanoi Eugenia huolettomasti. Senpä olin tosiaankin jo unhottanut, mutta koska olet niin hyvästi sen tallehtinut, niin saatanpa saada sen takaisinkin.
— En minä ole sitä tallehtinut, se on Ollilla! Martan silmät vilahtivat synkeästi tarkastellen Ollin puoleen, ja Eugeniakin näkyi olevan vähän pahoillaan tälle nuorelle miehelle, joka ei ollut häntä edes tervehtänytkään.
— Noh, teilläkö se on, Hartonen? Vai ettekö tahdokaan antaa sitä minulle jälleen?
Herra Wilpposella oli taas syytä suuttua Ollin "inhoittavasta käytöksestä" sillä tämä seisoi edelleen yhtä järkkymätönnä, otsa synkeästi rypistettynä ja huulet tiukalle näytettyinä, sanalla sanoen, yhtä uppiniskaisen ja röyhkeän näköisenä, kuin sinä hetkenä, kulloin oli astahtanut rouvan huoneuksiin. Voihan sen nähdäkin, että hänen ensin täytyi toden totta hillitä vihansa isäntänsä nuorta puolisoa vastaan, mutta tällä kertaa hänen parempi luonteensa sai voiton. Herra Wilpponen näki hyvin selvästi, kuinka heti rouvan äänähdettyä Hartonen häpesi käytöstänsä, kuinka tämä häpy hohtavana punana nousi aina otsaan asti, ottipa pois sen vihaisen röyhkeydenkin hänen käytöksestään. Hänen nuhdesaarnansa ei siis ollut jäännyt aivan tehottomaksi; kuinkapa muuten se yksipintainen Hartonen, jota muuten ei saatu hyvällä eikä väkisin mihinkään pakoitetuksi, olisi hiljaisella kuuliaisuudella noudattanutkaan yhtä ainoata kysymystä, niinkuin hän nyt teki, kun meni tupaan ja muutamain minutien kuluttua palasi nenäliina kädessä.
— Kas tässä, armollinen rouva.
Eugenia pisti nenäliinan, jota ei näyttänyt pitävän minkään veroisena, lakkariinsa.
— Ja nyt, herra Wilpponen, koska olen tavannut teidät täällä, niin saattanette paraiten antaa minulle erään tiedon. Minä olen nyt ensi kerran kävellyt koko matkan tänne ja näen että silta, joka vie puistoon, on rautaportilla suljettu. Saadaanko se auki, vai pitääkö minun palatessani tehdä koko tuo kierros tehtaan kautta?
Hän osoitti sitä ainoastaan muutamain askelten päässä olevaa siltaa, joka vei päälitse pienoisen kaivannon, mikä oli tällä puolen puiston rajana, ja oli rautaisella portilla varustettu. Herra Wilpposen tila oli tuskallinen. Rauta-portti oli tosiaanki lukossa; tahdottiin näetten tällä tavoin estää puistoon pääsemästä työmiehiä, jotka osaksi asuivat tällä puolen, mutta avain oli puutarhurilla, ja Wilpponen tahtoi rientää, niinpä lentää sitä noutamaan, jos armollinen rouva päättäisi odottaa siksi kun —
— No ei, no ei! keskeytti hänen Eugenia vähän äkillisesti. Sittehän tulisitte kulkemaan kahdesti sen matkan, jota tahdon välttää, ja odotus kävisi vähän pitkänlaiseksi. Ennen palaan samaa tietä.
Wilpponen ei tahtonut antaa rouvan sitä tehdä! hän pyysi ja rukoili nuorta rouvaa suomaan hänelle sen onnen, että saisi tehdä hänelle tämän jättiläis-palveluksen, kun samassa kova rasahdus keskeytti häneltä hänen korean puheensa.
Olli oli sillä aikaa lähennyt rautaporttia ja tarttunut siihen molemmin käsin kiini. Hän pudisti rautakankea semmoisella voimalla, että lukko ja salpa naukuivat. Kun ne eivät kumminkaan heti vääjänneet, lennähti vihan leimaus nuoren työmiehen kasvoille; voimakas potkaus mursi viimeisen vastauksen siinä ei niin aivan uudessa lukossa — ja portti lensi auki.
— Jumalan tähden! Hartonen, mitä teette? huusi Wilpponen säikähtyneenä. Te turmelette koko lukon. Mitähän herra Berkow on sanova?
Olli ei vastannut mitään. Hän pukkasi oven selälleen ja käänähti sitte tyvenesti rouvan puoleen.
— Tie on auki, armollinen rouva.
Eugenia ei näyttänyt puoleksikaan niin hämmästyneeltä kuin nuori kirjuri, astuissaan tälle näin väkivaltaisesti avatulle tielle; ei paljon puuttunut ettei nauranut.
— Kiitän teitä, Hartonen, ja mitä hävitettyyn lukkoon tulee, niin olkaa huoleti, herra Wilpponen, minä otan siitä vastatakseni. Mutta koska portti nyt kerta on auki; — ettekö tekin tahdo tulla tätä lyhempää tietä puiston kautta?
Mikä tarjous! Herra Wilpponen ei rientänyt, hän heittäytyi nuoren rouvan sivulle, ja ponnisti vauhdissaan aivojaan keksiäksensä hetikohta jonkun hupaisen ja runollisen puhe-aineen, mutta häätyi ryhtymään kovin jokapäiväiseen, kun Eugenia katsahti taaksensa samalla väkäisellä, mietteellisellä silmällä, joka jo kerta ennen turhaan oli koettanut syöksyä halki Hartosen vastahakoisen ja hänelle ainakin käsittämättömän olennon.
— Tuolla Hartosella on oikeat raivion voimat ja hän on vielä sitte tuleva oikeaan raivion vimmaankin. Hän pirstaa arvelematta lukkoja ja salpoja, ainoastaan —
— Ainoastaan raivataksensa minulle mukavamman tien, keskeytti hänenEugenia, vähän pilkallisesti silmäten kävelykumppalinsa puoleen.Ettehän te, herra Wilpponen, toki tekisi itseänne vikapääksiväkivaltaiseen hyvyyteen?
Herra Wilpponen väitti vilkkaasti tuommoista rohkeata tekoa vastaan. Kuinka saattaisi armollinen rouva luulla, että hän noin rohkeasti loukkaisi toisen omaisuutta, ja vielä päälliseksi rouvan läsnäollessa: ei ikäpäivinä! Mutta armollinen rouva oli näiden vakuutusten aikana nähtävästi toisissa ajatuksissa, eikä onnistunut Wilpposen koko matkalla taivuttaa hänen huomiotansa puoleensa, ehkä kyllä siinä työssä näki vaivaakin.
Hartonen oli lykännyt ristikkoportin jälleen kiini ja palasi verkalleen tupaansa. Kumminkin jäi hän ovensa edustalle seisomaan, lakkaamatta katsellen puistoon, jonka lehtokäytävissä rouva ja herra Wilpponen samassa katosivat.
— Luulin minä, Olli, että kun kerta olit kieltänyt, se siihen jäisi.
Nuori mies käännähti tulisesti takaisin ja loi synkeästi silmänsäMarttaan, joka seisoi siinä hänen äärellään.
— Mitä se sinuun koskee? kysyi hän ynseästi.
— Minuunko? Ei ollenkaan! Älä ole niin tuiman näköinen: sinä olet minulle vihassa siitä, että muistutin nuorta rouvaa nenäliinasta, mutta hänenhän se on, ja mitä sinä sillä hienolla, valkoisella kalulla tekisitkään? Ethän työstä tullessasi saata siihen koskeakaan, ja katsellut sitä kyllä jo olet tarpeeksesi.
Tytön äänessä oli hienoa, mutta selvästi tuntuvaa pilkkaa, minkäOllikin lienee huomannut, sillä hän tiuskasi:
— Anna minun olla rauhassa pilkaltasi! ja tiedustuksiltasi! Sen sanon sinulle, Martta —
Ohoh! Mikä siellä ulkona on hätänä? Riitelettekö kukatiesi? kuului purnumestarin ääni sisältä, ja samalla astui hän ovelle.
Olli kääntyi suutuksissa pois, eikä näkynyt haluavan jatkaa kiistaansa, jota vastoin Martta, huolimatta enon kysymyksestä, suhkaisi hänen sivutsensa tupaan.
— Mikä tyttöä vaivaa? kysyi purnumestari, kummissaan katsoen hänen jälkeensä, ja mikä tässä teidän välillänne oli asiana? Joko taas olet tiuskinut hänelle?
Olli heittäytyi ynseästi penkille.
— En annakaan kaikkein läksytellä itseäni töistäni ja teoistani,Martan vielä vähemmin.
— Noh, eihän Martta sinulle mitään pahaa tee! arveli isä tyvenesti.
— Minulleko ei? Vaan miks'ei minulle?
— Kuuleppas poikaseni, eikö sinulla olekkaan silmiä päässäsi, vai etkö tahdo tietää sitä? Mutta ethän ole koskaan huolinut naisista, ja sen tähden viime lopulla ei ole kumma, ettet lainkaan ymmärrä heitä.
— Mitä minun siis olisi ymmärrettävä? kysäisi nuori mies tärkeämmin.
Isä otti piipun suustansa ja puhalsi aika savun ilmaan.
— Että Martta pitää sinusta, vastasi hän tuiki lyhyesti.
— Marttako? Minustako?
— Luulenpa tosiaankin, ettei hän vielä tiennytkään siitä mitään? sanoi purnumestari täydesti kummastellen. Se pitää hänen vanhan isänsä ensinnä hänelle kertoa. Mutta se tulee siitä, että pistetään nenä semmoiseen, mikä vaan päätä huimaa. Jumala nähköön, Olli, kylläpä jo olisi aika, että heittäisit nuo muut hommat hornaan menemään ja ottaisit kelpo vaimon, joka saattaisi sinut parempia ajattelemaan.
Olli loi silmänsä puiston varjoksiin, ja ne muuttuivat taas yhtä synkeiksi kuin ennenkin.
Sinä olet oikeassa, isä, sanoi hän pitkään, jopa olisi aika!
Isä oli oudosta kuulosta piippunsa pudottaa.
— Poikani, sepä oli ensimmäinen viisas sana sinulta minun kuulleni. Joko viimein toki olet tullut järkeen. No onpa jo tosiaankin aika! Olethan jo vuosia sitte kyennyt vaimon elättämään, etkä löydä mistään kauniimpaa, ripeämpää ja mielevämpää tyttöä kuin Martta on. Kuinka iloinen olisin, jos teistä molemmista tulisi avio-pari, sitä en tarvitse sanoa. Mietipä todellakin sitä asiata itseki!
— Nuori mies oli kavahtanut seisomaan ja astui kiivaasti edestakaisin.
— Ehkäpä kyllä olisi parasta! Loppu tästä tulla pitää, se on välttämätöntä! Sen olen vasta tänäpänä huomannut —, jota pikemmin siis, sitä parempi!
— Mitä tarkoitat? Mistä pitää loppu tulla?
— Ei mistään, isä, ei mistään. Mutta sinä olet oikeassa; kun minulla kerta on vaimo, silloin tiedän mihinkä ajatusteni pitää kuulua. — Luulet siis Martan pitävän minusta?
— Mene ja kysy häneltä itseltään! sanoi purnumestari naurahtaen. Luuletko että yhä pitäisin tyttöä talossani, jos hän toista haluaisi? Ei häneltä kosijoita puutu. Kyllä tiedän kutka häntä haluaisivat, ja Lauri on jo vuoden päivät nähnyt turhaa vaivaa. Hän ei ole vielä suostumusta saanut; sinä saat sen tänä päivänä, jos tahdot; siitä saat olla varma.
Olli kuulteli hartaalla mielihalulla, mutta niin miellyttävää kuin tämä puhe olikin, hänen kasvonsa eivät osoittaneet mitään onnellisuutta eikä tyytyväisyyttä. Näyttipä siltä kuin hän väkisin tahtoisi tukahuttaa sydämmessään raivoavia, ristiriitaisia tunteita, mitkä eivät sallineet hänen päästä mihinkään päätökseen, ja jotakin hurjamaista ja tempovaista oli niinikään siinä äkisti leimahtavassa päättäväisyydessä, millä hän kääntyi isänsä puoleen.
— Noh, hyvä, jos luulet, etten saa rukkasia, niin — niin menenMarttaa puhuttelemaan.
— Nytkö heti? kysyi purnumestari hämmästyneenä. Mutta, Olli, noin päätähavin ei ole tapa kosia, kun neljännes-tuntia sitä ennen asiata ei ole ajateltukaan. Mieti ensin asiata.
Olli nyykäytti ruumistaan malttamattomasti.
— Mitä hyvää pitkästä odotuksesta on? Minun täytyy tietää, millä kannalla asia on. Antakaa minun mennä, isä!
Isä pudisti päätänsä tälle pikaiselle päätökselle, mutta ei tahtonut estääkään poikaansa menemästä. Sydämensä ilossa hän ei juuri huolinut, jos tämä näin hartaasti haluttu yhdistys solmitaan vähän oudolla tavalla; hän päätti päinvastoin jäädä huoleti sinne ulos, jotta nuorukaiset siellä sisällä saisivat rauhassa sopia keskenään, sillä hän tunsi Ollin siksi, että tiesi ajattoman sekaannuksen asiaan pilaavan kaikkityyni.
Sukkelasti, niinkuin ei tahtoisi eikä tohtisi silmänräpäyksenkään aikaa ajatella asiata, oli nuori mies sillä aikaa pistäytynyt porstuaan ja aukaissut tuvan oven. Martta istui pöydän ääressä, muuten uutterat kädet työttöminä polvilla; hän ei katsahtanut sisään astuvan puoleenkaan eikä näyttänyt mitään huolivan siitä, että Olli seisahtui juuri hänen tuolinsa viereen; mutta sitä selvemmin näki Olli, että Martta oli itkenyt.
— Oletko vihassa minulle, Martta, että taas pikastuin. Siitä olen pahoillani — minkä tähden noin katsot päälleni?
— Sentähden, että tämä on ensi kerta kun siitä olet pahoillasi. Muulloin et ole koskaan huolinut, miten mikin asia minulle tuntuu, ja sama se voi olla sinusta tänäkin päivänä.
Ääni kuului kylmältä ja poistavaiselta, mutta Olli ei antanut itseään säikytellä. Isän ilmoitus lienee voimallisesti vaikuttanut hänen uppiniskaiseen luonteesensa, sillä äänensä helähti tavattoman lempeältä, kun hän vastasi:
— Tiedän kyllä olevani melkoista huonompi muita, mutta sitäpä en nyt auttaa voi. Saat nyt ottaa minun semmoisena kuin olen, ja kentiesi voit tehdä minusta paremman.
Tyttö oli jo ensimmäiset sanat kuultuaan hämmästyneenä katsahtanut ylös, ja tottapa Ollin kasvoissa oli jotakin tavatonta, sillä tyttö liikahti yhtäkkiä, noustaksensa seisaalle. Olli piti hänestä kiini.
— Jää tänne, Martta! Minä tahdon puhutella sinua, minä tahdon puhutella sinua! — Noh, pitkiä puheita en osaa pitää eikä niitä meidän välillä tarvitakaan. Me olemme serkukset ja olemme jo monta vuotta asuneet tässä talossa; sinä tiedät paraiten minkälainen olen, ja sinä tiedät myös, että aina olen pitänyt sinusta, vaikka pikku-kinastusta on ollut välillämme — tahdotko ruveta vaimokseni, Martta?
Tämä kosiminen oli niin kiivasta, rajuista ja väkinäistä, kuin kosijan oma luonnekin oli. Hän vetäisi pitkään henkeänsä, ikään kuin näillä ratkaisevilla sanoilla joku taakka olisi pudonnut rinnastansa. Martta istui vielä liikkumattomana hänen edessään; hänen muuten kukoistavat kasvonsa olivat muuttuneet kalman kalpeiksi; mutta hän ei epäröinyt eikä viipynyt silmänräpäystäkään, ennenkuin hiljaisella, puolimasennetulla äänellä tuota pikaa vastasi: en.
Olli ei luullut oikein kuulleensakaan.
— Etkö?
— En, Olli, en tahdo! toisti Martta vakaasti. Nuori mies oikaisi itsensä loukkautuneena suoraksi.
— Noh, siispä koko puheeni meni hukkaan. Isä on siis erehtynyt ja samoin minäkin. Ei vahinkoa mitään ole tapahtunut, Martta!
Miehuullisen uljuutensa puolesta tästä lyhyestä kiellosta ylen loukkauksissaan oli hän juuri tuvasta lähtemäisillään, kun silmäys Martan puoleen pakoitti hänen vielä viipymään. Martta oli noussut seisomaan ja tarttunut tuolin selkäimeen molemmin käsin, ikään kuin sillä varotakseen itseänsä. Ei sanaakaan vastaukseksi tahi selitykseksi tullut hänen huuliltaan, mutta huulensa vapisivat niin ankarasti ja kalpeissa kasvoissa värähteli niin sanomaton tuska, että Olli alkoi aavistaa, isän ainakin olevan oikeassa.
— Minä luulin sinun pitävän minusta, Martta! sanoi hän hienosti ja nuhtelevaisesti.
Martta pyörähti kiivaasti hänestä pois ja peitti kasvonsa käsillään, mutta Olli kuuli ikäänkuin vaivoin pidätetyn nyyhkytyksen.
— Minun olisi pitänyt ymmärtää, että olen sinulle kovin kova ja kiivas. Sinä pelkäät sitä ja ajattelet, että häiden jälkeen kävisi vielä pahemmin; — Laurista, joka kaikissa tekee tahtosi mukaan, varmaan saat paremman miehen.
Martta pudisti päätänsä ja kääntyi nyt verkalleen hänen puoleensa.
— En pelkää sinua, vaikka kyllä monesti olet kova ja kiivas. Tiedänhän, ettet voi siihen mitään, ja minä olisin ottanut sinun semmoisena kentiesi mielellänikin. Mutta semmoisena kuin nyt olet, Olli, en sinua tahdo, semmoisena kuin olet ollut aina siitä päivästä kuin - armollinen rouva tuli tänne.
Olli hypähti; kasvonsa leimahtivat yhtäkkiä punaisiksi. Hän mieli ärjähtämään, hän tahtoi kiivaasti komentaa häntä pitämään suunsa kiini, mutta ei hän saanut sanaakaan suustansa.
— Eno luulee, ettet huolikaan kenestäkään, sinulla kun on aivan toisia ajatuksia päässäsi, jatkoi Martta yhä intoisemmin — niinpä aivan toisia ajatuksia! Et ole koskaan huolinut minusta ja nyt tulet yhtäkkiä ja tahdot minua vaimoksesi! Tottapa tarvinnet jonkun, joka karkottaisi nuo ajatukset, vai kuinka, Olli? Ja siihen on ensimäinen paras tarpeeksi hyvä, siihen olen minä kyllin hyvä? Mutta niin pitkälle ei ole vielä tultu, että minäsiihenkelpaan.
Ja jos olisinkin pitänyt sinun kaikkea muuta maailmassa rakkaampana, ja vaikka henkeni menisi siitä, että minun täytyy luopua sinusta, — niin ennen Lauri, ennen kuka muu hyvänsä, kuin sinä!
Hirmuinen oli se kiihko, minkä tämä muuten niin tyvenmielinen tyttö nyt osoitti. Myrskyn, minkä Olli oli hänessä nostattanut, olisi pitänyt näyttää Ollille, kuinka syvälle hän oli tunkenut Martan sydämeen; kentiesi hän sen havaitsikin, mutta ei se haihduttanut synkeyttä hänen otsaltaan, eikä myöskään sitä hohtavaa kasvojen punaa, mikä jokaisesta Martan sanasta kävi yhä tummemmaksi. Hänellä ei ollut vastausta Martan sanoihin, ja kun Martta nyt hyrähti ankarasti itkemään, silloin seisoi hän äänetönnä hänen vierellään, kykenemättä sanallakaan häntä lohduttaa tahi rauhoittaa. Näin kului useita minuuteja tuskallisessa äänettömyydessä. Martta kumartui pöytää vasten, pää käsivarrella peitettynä. Ei muuta kuulunut kuin hänen tempovaiset nyyhkytyksensä ja vanhan seinäkellon yksitoikkoiset napsutukset. Viimein Olli kallistui hänen puoleensa, äänensä ei ollut enään karkea ja kova, mutta ei lempeäkään; se ilmaisi ainoastaan mielikarvautta.
— Jääköön nyt asia tähän, Martta! Minä ajattelin, että asiat paranisivat, jos sinä olisit apunani; kentiesi ne vaan pahenisivat, ja sinä olet aivan oikeassa, kun et tahdo uskaltaa yritystä. Asia jääpi siis välillämme entiselleen.
Olli meni tiehensä ilman sen enemmittä jäähyväisittä; mutta kynnykselle seisahtui hän vielä kerran ja katsahti takaisin Martan puoleen. Martta ei nostanut päätänsä, ja Olli astui liukkaasti ulos.
— Noh? kysäsi purnumestari intoisesti, astuen häntä vastaan. Noh? kertoi hän verkkaisemmin, sillä pojan kasvot eivät osoittaneet onnellista kosijata.
— Se oli turhaa yritystä, isä! sanoi Olli hiljaa. Martta ei tahdokaan minua ottaa.
— Eikö tahdokaan sinua?Sinua! huudahti vanhus, äänellä, niin kuin olisi saanut kuulla mitä uskottomimman asian maailmassa.
— Ei! Ja älkää nyt kiusatko häntä paljoilla kysymyksillä ja puheilla asiasta; hän kyllä tietää, minkätähden hän on antanut minulle rukkaset, ja minäkin sen tiedän; sentähden kolmannen ei tarvitse asiaan sekauta. Ja antakaa minun nyt mennä, isä; minun täytyy mennä tieheni.
Äkkiä, ikäänkuin tahtoen välttää sen enempää haastelemista, riensi nuori mies tiehensä; purnumestari tarttui piippuunsa molemmin käsin ja milt'ei ollut vihansa vimmassa sitä kenttää vasten musertaa, saadaksensa sillä vihansa haihtumaan.
— Onko mahdollista ymmärtää naisten luonnetta! Olisinpa pannut pääni panttiksi siitä, että tyttö pitää häntä rakkaana, ja nyt laskee hän hänet rukkasinensa menemään, ja Olli — enpä olisi uskonut pojan niin pahaksensa sitä panevan. Hän näytti niin perin hävinneeltä ja pakeni pois kuin hullu; mutta ei hän koskaan anna minulle selitystä, sen verran tunnen hänen, eikä Marttakaan tee sitä.
Purnumestari alkoi kiivaasti kävellä edes ja takaisin pienessä puutarhassaan, kunnes raivonsa asettui ja hän malttoi mielensä. Ja mitäpä asiaan voitiinkaan? Väkisin pakoittaa nuorukaisia yhteen, jos eivät tahtoneet, sitä eihän voitu, ja mitään hyötyä ei siitäkään ollut, että vaivattiin päätänsä kysymyksellä, minkä tähden he eivät tahtoneet. Syvästi huoaten vanhus sanoi hyvästi mielituumalleen; sillä pakoittaa heitä ei käynyt laatuun.
Vielä seisoi hän surullisissa ajatuksissaan, kun näki nuoren Berkow herran astuvan tiellä, joka kulki hänen tupansa sivutse, puiston takapuolelle. Artturi näytti olevan portteihin tutustuneempi kuin hänen vaimonsa oli ollut; hän veti jo taskustaan avaimen, joka sopi siihen niin väkinäisesti avattuun lukkuun. Purnumestari tervehti nöyrästi ja kunnioittavasti sivu-menevää nuorta perillistä; tavallisessa välinpitämättömyydessään tämä tuskin loi silmiään syrjään, tervehti ylhäisesti huolettomalla nyökäyksellä, jonka arvattavasti piti merkitä kiitosta, ja aikoi astua eteenpäin. Tuskallinen tunto riuhtaisi vanhuksen kasvoja; hän seisoi yhä lakki kädessä ja katsoi hänen jälkeensä hiljaisella, surullisella katsannolla, joka näytti sanovan: "Tuommoinenko sinusta siis on tullutkin!"
Joko nyt Artturi lienee nähnyt tuon katsannon, taikka että hänellä nyt vasta johtui mieleen, että se oli hänen lapsuuden ystävänsä ja leikkitoverinsa, joka seisoi hänen edessään, hän seisahtui yhtäkkiä.
— Noh, katsopas, eikö se ole Hartonen! Kuinka voitte?
Veltolla, huolettomalla tavallaan ojensi hän hänelle kättä ja näytti vähän närkästyvän, kun purnumestari ei heti kohta tavannut sitä; mutta purnumestarille ei ollut moneen vuoteen semmoista ystävällisyyttä osoitettu; hän viipyi siis ottamasta häntä kädestä, ja kun se viimein tapahtui, niin vienosti ja varovasti, kuin jos pelkäisi tuon hienon valkoisen käden vahingoittuvan hänen kovassa kourassaan.
— Kiitän! minä voin joksikin hyvästi, herra Artturi — suokaa anteeksi: herra Berkow, aioin sanoa.
— Sanokaa vaan Artturiksi, sanoi nuori mies huoleti. Te olette siihen enemmin tottuneet ja minä kuulen teiltä sen nimen kernaammin kuin minkään muun. Siis olette tyytyväinen, Hartonen?
— Olenpa niinkin, Jumalan kiitos, herra Artturi. Minulla on mitä tarvitsen. Vähän huolta ja surua tietysti on joka talossa, ja minulla on sitä nyt lasteni vuoksi — mutta eipä nyt muuta olekaan.
Purnumestari näki kummastuksekseen nuoren herran astuvan likemmä ja laskevan molemmat kätensä säleaidalle, ikäänkuin aikovan käydä pitempään puheesen.
— Lastenneko vuoksi? Minä luulin teillä olevan vaan yhden pojan.
— Aivan oikein, Olli poikani. Mutta minulla on myös eräs sisareni tytär, Martta Ellanen hoidettavanani.
— Ja hänkö huolettaa teitä?
— Mitä vielä! vastasi purnumestari intoisesti. Tyttö on niin ripeä ja niin suosittava kuin kukaan voi olla mutta minä olin ajatellut, että hänestä ja Ollista voisi tuilla pariskunta, mutta —
— Mutta tottapa Olli ei tahtone? keskeytti hänen Artturi.
Vanhus kohotti hartioitaan sanoen:
— En tiedä. Eikö lienekään todella tahtonut, vai lieneekö kosinut nurin puolisesti, se vaan, että asia on päättynyt heidän välillään. Ja viimenen toivoni oli, että Olli saisi kelpo vaimon, joka voisi asettaa hänen päänsä oikeaan suuntaan.
Merkillistä oli, että nämä vanhan vuorimiehen yksinkertaiset eikä suinkaan miellyttävät perheelliset ilmoitukset eivät näyttäneet nuorta herraa kyllästyttävän; hän ei haukotellutkaan niin kuin tavallisesti, kasvonsa osoittivat jonkunlaista mielenkiintoakin, kun kysyi:
— Onko hänen aivoissaan tätä nykyä mitään vikaa?
Purnumestari loi aran silmäyksen kysyjän puoleen ja sitte maahan.
— Oi herra Artturi, teille en tarvinne sitä mainita. Kyllä olette jo kuulleet tarpeeksi Ollista.
— Olenpa kuullut, nyt muistan, isäni on puhunut hänestä minulle. Poikanne ei ole hyvässä suosiossa herrain tykönä tuolla ylhäällä, ei laisinkaan, Hartonen!
Vanhus huokasi syvästi.
— Siihen en voi mitään. Hän ei enään tottele minua, ja oikeastaan ei hän koskaan ole totellut. Hän on aina pitänyt omaa päätänsä ja joka paikassa tahtonut saada omat mielipiteensä vallan päälle. Minä olen antanut sen pojan oppia enemmän kuin muut opettavat poikiaan, kentiesi enemmänkin kuin on hänelle hyödyllistä ollut; minä ajattelin, että hän pikemmin pääsisi eteenpäin maailmassa ja hän onkin jo vuorityön päällysmiehenä ja pääsee kyllä vielä ylipäällysmieheksikin, mutta opista koko hänen onnettomuutensa on tullut! Hän etsii selkoa kaikista mahdollisista asioista, tahtoo tietää kaikki asiat paremmin, istuu kaiket yöt kirjainsa ääressä ja on toveriensa kaikki kaikissa. Kuinka hän menettelee päästäkseen joka paikassa ensimäiseksi, sitä en käsitä, mutta hän oli vaan pienoinen nulikka, kun jo kaikki kuulivat hänen komentoansa, ja nyt on asian laita pahempi kuin milloinkaan. Mitä hän sanoo, sen he uskovat sokeasti; missä hän on, sinne he kaikki keräytyvät, ja jos hän tahtoisi viedä heidät vaikka hiiteen, niin he ovat hänen seurassaan, kun vaan hän on esimmäinen. Mutta se ei ole ollenkaan hyvä, erittäinkin täällä tehtaissa.
— Miksi ei juuri täällä? kysyi Artturi.
— Siksi että väen tila täällä on kovin huono! rupatteli purnumestari aivan ajattelemattomasti. Älkää suuttuko, herra Artturi, että sanon sen teille vasten kasvojanne, mutta niin se todellakin on. Minä osaltani en saata valittaa: minun on aina käynyt ylen hyvästi, sen tähden että äiti-vainajanne suosi vaimoani — mutta nuo muut, katsokaapa! Ne tekevät työtä ja ponnistelevat päivä päivältä ja tuskin sittekään voivat hankkia välttämättömimpiäkään tarpeita vaimolleen ja lapsilleen. Sen Jumala tietäköön, että se on kovaa ja kitkerää leipää; mutta työtä meidän kaikkein tietysti pitää tehdä, ja useimmat tekisivätkin sydämen halusta, jos heille vaan tapahtuisi sama oikeus kuin muissa tehtaissa. Mutta täällä heitä ahdistellaan ja kiusataan jokaisen pennin suhteen, mikä heidän niukkaan palkkaansa kuuluu, ja tuolla purnussa sitte ovat asiat niin surkean huonolla kannalla, että jokainen lukee Isä-meidän rukouksen ennenkuin menee sinne alas, hän ei voi muuta uskoa, kuin että jonakin armaana päivänä kaikkityyni romahtaa hänen päällensä. Mutta parannuksiin siellä ei löydy rahoja, ja jos joku yhtyy hätään ja viheljäisyyteen, silloin ei myöskään ole rahaa, ja sillä välin täytyy heidän nähdä, kuinka satojatuhansia lähetetään pääkaupunkiin, että —
Vanhus maltti tuota pikaa mielensä ja tukki suunsa. Hän oli joutunut semmoiseen pakinoimisen intoon, että kokonaan unhotti kuka se oli, joka seisoi hänen edessään: ja se heleä punastus, joka hänen viimeisten sanainsa johdosta nousi nuoren herran poskille, sai hänen vasta pidättämään kielensä.
— Noh? kysäisi Artturi, hänen yhä ääneti pysyessä. Jatkakaa pakinaanne, Hartonen; näettehän että kuultelen.
— Oi Herra Jumala! änkytti vanhus hädissään, en niin aikonut sanoa; minä kokonaan unhotin —
— Senkö unhotitte, kuka on tarvinnut nuo sadat tuhannet? Ette tarvitse puhdistaa itseänne, Hartonen, vaan kertokaa huoleti mitä aiotte sanoa. Vai luuletteko, että aion syyttää teitä isäni tykönä?
— En! vastasi purnumestari vilpittömästi. Sitä ette suinkaan tee. Ette olekaan isänne luonnosta; hän erottaisi minut virastani varomattoman lörpötykseni tähden. Noh niin, tarkoitukseni on vaan, että kaikki täkäläinen meno vihastuttaa työväkeä. Herra Artturi — hän astui rukoilevalla, puoleksi pelvolla, puoleksi luottamuksella, askelen likemmä — jos te kuitenkin ottaisitte asian korjataksenne! Te olette herra Berkowin poika ja tulette sittemmin perimään kaikkityyni; eihän asia koske keneenkään likemmin kuin teihin.
— Minuunko? kysyi Artturi mielikarvaudella, joka onneksi kokonaan välttyi purnumestarilta; enhän ymmärrä mitään, miten täällä on tapana tahi mikä täällä on tarpeellista, aina on se ollut outoa minulle.
Vanha purnumestari pudisti surullisena päätänsä.
— Oi Jumala, mitäpä tuo on ymmärtää! Siihen ette tarvitse ensin tutkia purnua ja koneita. Siihen tarvitaan vaan, että katsotte ja kuultelette työväkeä, niinkuin nyt minua kuultelette, mutta sitäpä ei kukaan tee. Joka valittaa se eroitetaan toimestaan, ja silloin kuuluu heti: "sentähden, että on ollut uppiniskainen", ja kun joku vuorityömies-parka semmoisesta syystä on toimestaan eroitettu, niin hän tuskin enään löytää yhtään elatuskeinoa. Minä vakuutan teitä, herra Artturi, se on viheljäisyyttä! ja sitäpä Olli ei voi nähdä, se kalvaa häntä, ja jos kymmeniäkin kertoja saarnaan hänen ajatuksiaan vastaan, niin hän kuitenkin pää-asiassa on oikeassa; niin ei se kauvan käy laatuun. Ainoastaan keino, millä hän tahtoo saada muutoksen aikaan on jumalaton ja syntinen; se tulee saattamaan hänet onnettomuuteen ja ne muut niinikään. Herra Artturi — suuret karpalot näkyivät ukon silmissä, kun hän tällä kertaa epäröimättä otti nuorta miestä kädestä — minä rukoilen teitä, älkää Jumalan tähden antako tätä menoa enään kestää! se ei ole hyvä, ei herra Berkowillekaan. Yleensä muissa tehtaissa on työnteko lakkautettu, mutta jos se kerta täällä tapahtuu, silloin, Jumala meitä auttakoon, silloin se on hirmuista!
Artturi oli koko tämän puheen ajalla äänetönnä katsoa kurkistanut eteensä, nyt nosti hän silmänsä ja katsoi pitkään ja vakaisesti puhujata.
— Minä olen puhuva isälleni siitä sanoi hän verkkaisesti. Luottakaa siihen, Hartonen!
Purnumestari päästi irti Artturin käden ja astui takaperin. Tosin oli hän tällä kertaa purettuansa kaiken sydämensä, odottanut toista vaikutusta, kuin tuota kylmää lupausta. Artturi oikaisi itsensä, kääntyi pois ja yritti lähtemään.
— Vielä yksi asia, Hartonen! Poikanne on äskettäin pelastanut henkeni, ja häntä lienee loukannut se, ettei ole kuullut yhtä sanaa kiitokseksi siitä. Oikeastaan en pidä elämätä suuressa arvossa, ja mahdollista on, että sentähden arvasin sen hyvän työn kovin vähäarvoiseksi, mutta minä olisin korjannut tämän laiminlyömisen, jos — nuori perillinen veti kulmiaan ryttyyn ja äänensä kävi tuikemmaksi — jos Olli ei olisi mikä hän on. Minulla ei ole halua nähdä kiitollisuuteni ken tiesi samalla tavoin hyljätyksi, kuin äskettäin tapahtui tirehtöörille, jonka panin asialleni. Kiittämättömänä en kuitenkaan tahdo itseäni pidettävän; sanokaa hänelle, että kiitän häntä, ja mitä muuhun tulee, aion puhua siitä isäni kanssa. Hyvästi!
Hän meni puiston kautta. Purnumestari katsoi surullisena hänen jälkeensä ja raskas huokaus väikkyi hänen huulillaan, kun hän hiljaa jutteli itsekseen: suokoon Jumala, että tästä olisi apua — mutta sitä en usko!
* * * * *
— Siellä vallaskartanossa vedettiin herrasväen ajoneuvot vaunuhuoneesta pihalle ja ajaja hankkiutui hevosia valjastamaan.
— Tämäpä on jotain uutta, sanoi hän lähelle seisovalle palvelijalle, joka vastikään oli tuonut hänelle käskyn hevosten valjastamisesta. Herra ja armollinen rouva ajavat yhdessä. Meidän täytyy vetää punainen piiru annakkaan.
Palvelija naurahteli.
Niinpä niin, suurta hupaa heillä kyllä ei siitä ole, mutta toisinkaan ei käy laatuun. Heidän on käytävä vuoronsa vieraissa niiden, ylhäisten luona, jotka olivat täällä päivällisellä, ja silloin ei sovi, että ajavat sinne erillään toisistaan; muuten he kyllä sen tekisivät.
— Kummallista herrasväkeä! arveli ajaja, päätänsä pudistellen. Ja sitä sanotaan avio-elämäksi. Jumala jokaista semmoisesta avioliitosta varjelkoon!
Neljännes tuntia sen jälkeen pyörivät vaunut, joissa Artturi Berkow nuoren rouvansa kanssa istui, tiellä, joka vei kaupunkiin. Ilma, joka koko aamupäivän oli ollut jommoinenkin oli melkoisesti rumennut. Koko taivas oli harmaiden pilvien peitossa, joita miltei myrskyksi yltyvä tuuli ajeli ja lähetti tuontuostakin sateen roiskauksia jo ennestään läpimärälle maalle. Kevät oli ylimalkain rankka ja myrskyinen, oikein omaansa tekemään maalla asumisen kaupunkilaisille mahdottomaksi kärsiä. Vaikka jo oltiin toukokuussa, niin puiston paljaat, lehdettömät puut tuskin vielä näyttivät ensimäisiä urpiansa; tuima tuuli ja kylmät sateen roiskaukset hävittivät lopen Berkowin puutarhurin kaiken kukaston, jota hän niin suurella vaivalla oli kasvattanut penkereille ja kukkasaroille, sekä pieksivät rikki ja kuolettivat jokaisen kukan, mikä vielä puhkesi ulkoilmassa. Pohjattomat tiet, sadeveden vallassa olevat metsät tekivät kaiken matkustuksen yhtä ikäväksi kuin hyödyttömäksi yritykseksi.
Artturi katseli, samoin kuin Eugeniakin, ääneti vaunu-akkunasta ulos, koettaen yhtä vähän kuin puolisonsakin saada mitään puhetta alkuun. He eivät olleet tänäpänä oikeen toisiaan tavanneet ennenkun vaunuihin astuessaan ja olivat silloin ainoastaan näön vuoksi virkanneet jonkun sanan ilmanlaadusta, matkasta ja sen tarkoituksesta; sitte oli jäähdyttävä äänettömyys seurannut, jota näytti tulevan kestämään aina kaupunkiin asti. Tällainen matkustus ei ollut suloisinta; tosin he mukavissa kuomivaunuissaan eivät tunteneet mitään rumasta ulkoilmasta, mutta ei voinut pehmeä istuinkaan täydellisesti suojella täristyksistä näillä huonoilla teillä, joilla raskaat matkavaunut, vaikka hevoset olivat kauniit ja vahvat, ainoastaan verkalleen pyörivät. He olivat ennättäneet noin puoliväliin matkaa ja olivat keskellä metsää, kun erittäin ankara järähdys oli paiskata vaunut kumoon. Ajuri kirosi puoli-ääneen ja pidätti hevoset; sekä hän että palvelija nousivat kiireesti alas istuinlaudalta, ja nyt syntyi iso-ääninen rupatus sinne ja tänne vaunujen ulkopuolella.
— Mikä on hätänä? kysyi Eugenia, hätäisesti nousten istuimeltaan.
Artturi kohdaltaan ei juuri halunnut tietää mitä se oli; arvattavasti hän olisi huoleti odottanut, kunnes tultaisiin asiata ilmoittamaan; mutta nyt tunsi hän olevan syytä avata vaunun-akkunan ja uudistaa vaimonsa kysymyksen.
— Älkää hätäilkö, herra Berkow, sanoi ajaja, joka ohjat kädessä astui vaunun-akkunan eteen. — Me olemme onnellisesti välttäneet vaaran, mutta olipa hiuskarvan päällä ettemme kaatuneet. Tottapa joku paikka takarattaissa on särkynyt. Ranssu on juuri-ikään siellä katsomassa.
Tieto, minkä Ranssu asian tarkasteltuaan antoi, ei juuri ollut lohdullinen. Ratas oli saanut semmoisen vahingon, että nähtiin perin mahdottomaksi matkustaa vaunuilla, siinä kunnossa, missä olivat, sataakaan askelta edemmä. Molemmat palvelijat katselivat neuvottomina herrasväkensä puoleen.
— Pelkään, että meidän, asiain näin ollessa, täytyy luopua aiotusta kyläilemisestä, sanoi Artturi joinkin vetelästi, kääntyen rouvansa puoleen. Ennenkuin Ranssu ennättää kotiin ja sieltä takaisin toisten vaunuin kanssa, matkustus kaupunkiin myöhästyy.
— Sitäpä pelkään minäkin. Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin astua ulos ja palata kotiin.
— Astua ulos? kysyi Artturi teeskelemättömällä kummastuksella. Aiot kentiesi jalkasin palata kotiin?
— Kentiesi sinä aiot jäädä vaunuihin, siksi kuin Ranssu ehtii tänne toisia tuoda?
Artturi näytti päättäneen sen tehdä, ja olisiki arvattavasti kernaammin istunut kaksi täyttä tuntia vaunujen nurkassa, jossa hän tietysti oli suojeltuna tuulelta ja ilmalta, kuin taipunut jalkaisin vaeltamaan kylmän ja märän metsän kautta. Eugenia lienee sen nähnyt hänen päältänsä, sillä tuo ylenkatseellinen hymy ilmaantui taas hänen huulilleen.
— Minä osaltani katson kotiin kävelemisen paremmaksi tätä hyödytöntä ja ikävää odotusta. Ranssu saattakoon minua, koska hänen kumminkin täytyy palata. Tottapa sinä jäät vaunuihin? En millään muotoa tahtoisi sitä edesvastausta päälleni, että olen saattanut sinulle vilustuksen.
Mitä koko tämä onnettomuuden tapaus ei ollut voinut, sen vaikutti silminnähtävä iva Eugenian sanoissa; se sai nuoren miehen pois hänen sopestaan. Hän nousi ylös lykkäsi vaunun-oven auki ja seisoi jo ensi silmänräpäyksessä siellä ulkona vaunun-astuimella, tarjoten Eugenialle kättä, auttaaksensa häntä ulos. Eugenia viipyi.
— Minä rukoilen sinua Artturi —
— Minä rukoilensinua, ettet saattaisi meitä ihmisten naurettaviksi ottamalla palvelian saattajaksesi kernaammin kuin minun. Tahdotko olla niin hyvä?
Nuori rouva nyykäytti miltei havaitsemattomasti olkapäitään, mutta muuta neuvoa hänelle ei jäänyt, kuin vastaanottaa tarjottu käsi, sillä ajaja ja palvelia seisoivat juuri vierellä; hän astui siis ulos, ja Artturi kääntyi miesten puoleen.
— Minä lähden saattamaan armollista rouvaa. Viekää vaunut johonkin taloon, johon ne saavat jäädä toistaiseksi, ja tulkaa niin pian kuin mahdollista hevosten kanssa jälkeen.
Palvelijat nostivat hattujansa ja rupesivat täyttämään saatua käskyä.Eugenia hylkäsi vienolla nyökkäyksellä miehensä tarjotun käsivarren.
— Pelkäänpä, että meidän täällä täytyy luopua huvikävelyksestä, sanoi hän kierrellen.
— Kumpikin saanee katsoa, kuinka yksinään pääsee eteenpäin.
Hän koettikin sitä, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että jo ensimäisellä askeleella vajosi nilkkojansa myöten sitkeään, likomärkään saveen ja kun hän, tästä säikähtyneenä, pakeni toiselle puolen tietä, yhtyi hän tuumaa syvään veteen, joka roiskui hänen jalkainsa ympärillä; nuori rouva seisoi neuvotonna. Näin vaikealta tie, vaunuista katsottuna, ei ollut hänestä toki näyttänyt.
— Täällä tosiaankaan emme pääse käymään! arveli Artturi, joka sillä aikaa oli koettanut samaa samalla seurauksella. — Meidän täytyy mennä metsän kautta.
— Tuntematta teitä ja polkuja? Saatammehan eksyä!
— Tuskinpa! Muistan vielä poikuuteni aialta aivan hyvästi erään polun, joka menee suoraan poikki metsän, kunnasten sivutse ja alas laksoon, joka on siitäkin edullinen että melkoisesti lyhentää matkan. Se meidän on etsittävä.
Eugenia vitkaili vielä, mutta puoleksi tulvillaan oleva ja rattaanjälillä vielä enemmin rikottu tie teki perin mahdottomaksi hänen mihinkään päästä. Se ei suonut hänelle valitsemisen valtaa. Hän lähti siis seuraamaan puolisoansa, joka jo oli poikennut vasemmalle kädelle, ja muutamassa hetkessä he jo olivat kuusien tiheän ja tumman vihannan keskellä.
Täällä oli toki mahdollista päästä kävelemään sammaliskossa ja puunjuuria myöten, sillä ehdolla kuitenkin, että oli jalat, jotka olivat senmoiseen kävelyyn tottuneet. Herralle ja herrasnaiselle, semmoisille, jotka olivat tottuneet ainoastaan huoneittensa parketti-lattiaan, joille vaunut ja ratsuhevoset olivat tarjolla joka huvimatkalle, ja joiden vaellukset olivat ainoastaan huvikävelyksiä puistossa kauniilla ilmalla, tämä tie tuotti tarpeeksi asti vastuksia — entäs vielä niin myrskyisenä ja sumuisena päivänä kuin tämä oli! Kuitenkaan ei nyt enään satanut, mutta koko seutu oli aivan märkänä, ja pilvet uhkasivat joka hetki uudella vesi roiskeella. Yli tunnin matkan päässä kotoa, keskellä metsää, johon olivat menneet voiton ja tappion uhalla, ilman vaunuitta tahi palvelijoitta, ilman pienintäkään suojaa tuulta ja sadetta vastaan — olipa tosiaankin yhtä outo kuin tuskallinen tila herra Artturi Berkowille ja hänen korkeasukuiselle puolisollensa.
Nuori rouva, tavallisella nerokkuudellaan, ei kumminkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän oli heti ensi askelilla nähnyt mahdottomaksi pelastaa vaalean silkki-hameensa ja valkoisen burnussinsa; hän antoi ne sentähden molemmat huoleti märälle sammalikolle ja vettä valuville puille alttiiksi, ja astui rohkeasti eteenpäin. Mutta yhtä vähän kuin tämä puku oli sopiva tällaiseen vaellukseen, niinpä heikosti se voi suojella pahaa ilmaa vastaan; hän kääräisi, vilusta väristen, keveän kasmiri-pukimensa tiukemma ympärilleen, ja hän välttämättömästi kärsi, kylmän tuulen häntä kosketellessa.
Puolisonsa huomasi sen ja seisahtui. Veltostunut kuin oli, oli hän kotoa lähtiessään, vaikka kuomivaunut häntä täydellisesti suojasivat, heittänyt vaipan ympärilleen. Nyt otti hän sen mitään virkkaamatta päältänsä, laskeakseen sen nuoren vaimonsa hartiolle, mutta tämä teki lujan tenän eikä vastaanottanut.
— Minä kiitän! Minä en sitä tarvitse!
— Mutta sinulla on vilu.
— Ei ollenkaan! En olekaan niin arka kuin sinä.
Sanaakaan virkkaamatta otti Artturi vaipan takaisin, mutta sensijaan, että olisi uudestaan luonut sen ympärilleen, nakkasi hän sen huolettomasti käsivarrelleen ja astui nyt keveässä puvussaan Eugenian rinnalle. Tuulen puuska riuhtaisi häneltä hatun pois ja lennätti sen äkkijyrkästä törmästä menemään syvyyteen, josta sitä ei enään käynyt hakeminen. Artturi katsahti aivan huoleti pakolaisen perään ja viskasi, miltei uhalla pitkän tukkansa kasvoiltaan. Jalkansa upposivat joka askeleella syvälle sammalikkoon, ja kuitenkaan hänen askeleensa eivät olleet koskaan näyttäneet Eugeniasta niin vakavilta ja jänteiltä kuin tänä päivänä. Hänen miehensä velttoperäinen ryhti katosi hetki hetkeltä sitä enemmin, jota syvemmälle he painuivat viheriään erämaahan. Hänen muuten niin raukeat silmänsä tähystelivät tarkoin etsittyä polkua. Märkä, jylhä metsä näytti oikein elähdyttävästi vaikuttavan häneen; niin syvälle henkitteli hän tuikeata pihkaista kuusikko-ilmaa, niin joutuisasti vei hän nuorta puolisoansa eteenpäin humisevain puulatvain alatse. Hän seisahtui yhtäkkiä ja huudahti miltei riemuten: Tuolla tie on!
He näkivätkin edessään kaitaisen polun, joka meni suoraan metsän poikki ja vähän etempänä heistä näytti lähtevän alaspäin. Eugenia katsoi vähän kummastuksissaan sinne päin; hän ei ollut uskonut miehestään olevan luotettavaksi oppaaksi, vaan oli varmaan luullut että eksyisivät.
— Näytätpä tuntevan tämän seudun jotensakin! sanoi hän, rinnastusten miehensä kanssa astuessaan.
Artturi hymyili, mutta tämä hymy ei tarkoittanut Eugeniaa vaan ympärillä olevaa seutua, jota hän nyt tyynemmästi tarkasteli.
— Enkö tuntisi metsääni! Me olemme vanhoja ystäviä, vaikka emme ole nähneet toisiamme moniin, moniin aikoihin.
Eugenia nostatti kummastuneena päätänsä. Semmoista puhetta ei ollut hän koskaan kuullut Artturin suusta. Siinä oli havaittavana syvälle sortunut tunne, minkä kuitenkin hänen äänensä ilmaisi.
— Rakastatko metsää niin paljon? kysyi Eugenia, malttamatta olla jatkamatta puhetta, joka muuten arvattavasti olisi päättynyt tavalliseen äänettömyyteen. — Minkätähden siis näiden neljän viikon kuluessa, et ole kertaakaan käynyt täällä?
Artturi ei vastannut mitään. Silmäyksensä hupeni ikään kuin uneksivaisena noihin viheriöihin, sumun peittämiin syvyyksiin.
— Minkätähdenkö? toisti hän viimein synkeästi, — en tiedä! Ken tiesi olen ollut ylen hidas. Pääkaupungissanne unhotetaan kaikkityyni, niinpä kyllä tietokin metsän yksinäisyydestä.
— Pääkaupungissanne? Minä arvelin sinun, yhtä hyvin kuin minun, olevan siellä kasvatetun.
— Niinpä kyllä! Ainoastaan sillä eroituksella, että elämäni lakkasi, kun niin sanottu kasvatukseni alkoi. Minkä vuoksi oli eläminen, sen jätin taakseni astuttuani niiden muurien sisälle; sillä elämä oli jonkin arvoinen ainoastaan iloisina, päivänloistoisina lapsuuteni vuosina.
Nämät sanat lausui hän puoleksi kaipausta puoleksi mielikarvautta osoittavalla äänellä. Mutta liikahtipa Eugeniankin sydämestä entinen mielipaha jälleen voimmakkaasti. Kuinka rohkeni Artturi puhua luopumuksesta ja uhrauksesta? Mitä hän siitä tiesi? Eugenialtahan itseltään onni tosiaankin oli loppunut lapsuuden ijällä; hänellehän alkoi, maailmaan astuessaan, koko tuo pitkä sarja suruja, nöyryntymisiä ja epätoivoa, joka hänellä, isän uskotulla ja perheen asioihin tutustuneella, oli ollut läpikäytävänä, se katkera koulu, joka kyllä oli karaissut hänen luonteensa, mutta myös viennyt häneltä kaikki nuoruuden ilot. Minkälaiset eikö sitä vastoin hänen miehensä asema ja entiset päivät olleet. Ja niistä nyt otti puhuakseen niin kuin onnettomuudesta!
Artturi näytti keksivän nämä ajatukset Eugenian silmistä, kun kumartui lykkäämään syrjään erästä laukoilevaa oksaa, joka olisi ollut Eugenialle haitaksi.
— Sinä arvelet, ettei minulla pitäisi olla syytä valittaa? Mahdollista. Kyllä! Onpa minulle sanottu, että onneni on kadehtittava. Mutta minä vakuutan sinulle, että toisinaan tuntuu minusta niin tuskallisen kamalalta semmoinen elämä, missä onni sirottelee jalkain eteen kaikkia lahjojaan, joita tallataan, ainoastaan sen tähden ettei enään tiedetä, mitä niistä muuta sopisi tehdä! niin kamalalta ja lohduttomalta, että viimein, maksoi mitä maksoi, paras on päästä mokomasta kullatusta autuallisuudesta pois vaikkapa myrskyyn ja raju-ilmaankin!
Eugenian tummat silmät olivat sanomattomalla kummastuksella luotuina Artturin kasvoihin. Yhtäkkiä välähti heleä puna Artturin poskille. Hän näytti tuota pikaa huomaavan, että oli tehnyt itsensä vikapääksi siihen anteeksi antamattomaan vikaan, että sydämestään jotakin ilmoittaa puolisollensa.
Nuori mies veti otsansa rypyille ja loi uhkaavaisen silmäyksen synkeään metsään, joka oli houkutellut hänen tämmöistä totta puhumaan, mutta jo seuraavana hetkenä oli hän taas vaipuva entiseen älyttömyyteensä.
— Myrskyä ja raju-ilmaa tosiaankin on enemmän kuin saatamme haluta! sanoi hän huolettomasti, kääntäen selkänsä Eugenialle, ja alkoi astumaan edelleen. — Kauheasti tuolla aukinaisella kukkulalla vonkuu! Meidän täytyy odottaa siksi kun tuuli asettuu; nyt ei ole mäen rinteelle lähtemistä.
— Metsästä astuessaan heidät tapasikin niin ankara myrsky, että tuskin pysyivät jaloillaan. Tällä hetkellä oli mahdotonta päästä mihinkään polulle, joka tällä paikalla, jyrkkänä ja aukinaisena, laskeutui laksoon; myrsky mieli lennättää kulkijaa syvyyteen. Tätä nykyä ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jäädä tänne puiden suojaan, siksi kun raivo lakkaisi.
He seisoivat vankan kuusen alla, metsän syrjässä. Myrsky reuhtoi sen viheriöissä oksissa, joita se suojellen ojensi nuorempain toveriensa ylempänä, ja itse horjui se vikisten sinne tänne, mutta sen jättiläis-vahva vaalean-harmaa runko antoi kuitenkin turvan ja suojan Eugenialle, joka siihen sai nojautua. Siinä pakkotilassa olisi ollut sijaa kahdellekin, mutta olisi silloin ollut täytyminen tunkea toinen toisiinsa likemmin, ja luultavasti oli se tämän seikan punnitseminen, joka pakoitti Artturin seisahtumaan muutamia askelia Eugeniasta, vaikka hänellä siellä oli aivan vähän suojaa tarjona, ja vaikka äskeisen sateen vetyttämät oksat heiluen haalien kosolta roiskivat vettä hänen hartioillensa. Tukkansa liehui harristuneena tuulessa, ja sateen tipahtumat valuivat hänen suojattomalle otsalleen. Kuitenkaan ei hän tehnyt pienintäkään yritystä siirtymään.
— Etkö — etkö mieluimmin tahdo tulla tänne? kysyi Eugenia, siirtyen syrjemmä, antaaksensa hänelle sijaa ainoalla kuivalla paikalla, mikä löytyi.
— Kiitoksia! En tahdo vaivata sinua likisyydelläni.
— No ota toki vaippa ympärillesi! — Tällä kertaa Eugenian ääni kuului heleänä kuin rukous. — Aivanhan kastut likomäräksi.
— En ollenkaan; En olekaan niin arka ilmanlaadulle kuin luulet.
Nuori rouva puri huultansa. Ei ole hauska kun meitä kolhitaan omilla aseillamme; mutta enemmin kuin tämä, loukkasi häntä se rohkeus, millä Artturi antoi ilman ja tuulen piestä itseään, ainoastaan häntä kuritaaksensa. Tosin katsoi hän tämän rohkeuden sanomattoman naurettavaksi; eihän hänellä ollut siitä haittaa, ja hänestä oli miltei yhtä, jos Artturi siitä vilustui, sairastui, tahi ei, mutta se ärsytti häntä kumminkin, että hän seisoi niin jäykkänä ja levollisena raju-ilman pieksettävänä; kentiesi tämä ei tapahtunut ponnistuksetta, mutta Artturi kesti sen kuitenkin — hän, joka puolta tuntia sitä ennen uneliaana ja viluisena nojasi vaunujen mukavia tyynyjä vasten ja näytti tuskittelevan pienintäkin tuulen löyhäystä, mikä kentiesi tunki sisään lasiruudun kautta. Tarvitsiko hän todellakin myrskyä ja raju-ilmaa näyttääksensä Eugenialle, ettei hän ollutkaan se vennokas, joksi Eugenia oli häntä luullut?
Artturi ei kumminkaan näkynyt ylipäiten tahtovan näyttää mieltä minkäänlaista; hän näkyi tällä hetkellä kokonaan unhottaneen Eugenian läsnä-olon. Ristissä käsin seisoi hän siellä ja katseli vuoriselännettä, jonka enin osa tälle kukkulalle oli nähtävänä. Vitkalleen liukui hänen silmänsä kukkulalta kukkulalle, ja Eugenia teki sillä aikaa yhtäkkiä sen hämmästyttävän havainnon, että hänen puolisollaan oikeastaan olikin sangen kauniit silmät. Tämäpä tosiaankin hämmästytti häntä; hän oli tähän asti vaan tiennyt sen, että noiden puoli-umpinaisten silmäkannetten alla oli jotakin raukeata ja uneliaista, eikä ollut hän koskaan viitsinyt tyynemmin sitä tarkastella. Kun Artturi jonkun kerran silmäsi taivasta kohden, niin se aina tapahtui niin verkalleen, niin hitaisesti, ikään kuin silmäys olisi vaatinut häneltä ääretöntä vaivaa, eikä kuitenkaan olisi vaivaa maksanut; ja kuitenkin tätä silmäystä kelpaisi katsella. Kasvojen näöstä päättäen olisi noiden aina suljettuin silmälautasten alla luullut asuvan raukeat ja kylmät, siniset silmät; mutta sensijaan loisti sieltä puhtaan tummanruskea silmäpari, tosin vielä raukea ja untelo, mutta kuitenkin sen näköinen, että nämä silmät ehkä voisivat välähdellä voimuudesta ja innostuksesta, ja niinkuin tämän synkän katsannon takana asuisi aikoja sitten vajonnut, unhotettu ja lumottu maailma, mikä vaan odotti loihtusanoja noustaksensa jälleen syvyydestään. — Aavistus, mikä jo ennen oli noussut nuoressa rouvassa, kun Artturi metsässä niin äkisti kääntyi häneen selin, valtasi hänen taaskin: se epäluulo, että isä tässä kasvatuksellaan oli rikkonut ja turmellut äärettömän paljon, enemmän kuin että hän koskaan voi siitä vastata ja enemmän kuin hän koskaan taisi palkita.
Siellä seisoivat he molemmat, yksinään kukkulalla. Sumuhunnulla peitettynä oli metsä, tiukkaan ympäröittynä harmailla varjoilla, jotka milloin tiukkaan kiertyivät tummain oksain ympäri, milloin liehuvina juomuina rippuivat niiden nenissä, milloin aaveentapaisina väikkyivät pitkin maata. Ja tämä sumuhuntu väikkyi ja liehui tuolla vuorillakin, milloin rikki raastettuna, milloin keräytyneenä tummain kukkuloiden ja puoskeiden laksojen vaiheille. Se oli loppumatonta väikkymistä ja keinumista, nousemista ja laskeutumista, ikään kuin tahtoisivat vuoret ja metsät milloin kohota etäisimmistä syvyyksistä, milloin kätkeytä joka ihmis-silmältä. Ympärillä raivosi myrsky, vinkuen niin sata-vuotisten kuusien välitse kuin vilja-vainioin ylitse; vikisten köyristyivät voimakkaat rungot, suhisten notkuivat puunlatvat ja niiden päällitse lensivät harmaat pilvet, muodottomiksi jängiksi keräytyneinä, hurjasta paosta. Se oli raju-ilma, jommoinen ainoastaan jonkun kerran ärjähtää vuorten keskellä, ja kuitenkin olivat ne kevätmyrskyjä, mitkä siellä ylhäällä pauhasivat. Näillä suhisevilla siivillä teki kevät tulonsa, ei päivänloistoisena ja hymyilevänä, niinkuin siellä alhaalla laksoissa; täällä tuli se tuimana, hurjana ja väkinäisenä, mutta se oli kumminkin kevään henki, mikä tässä myrskyssä puhalteli, hänen äänensä, mikä tässä pauhinassa kaikui. Kevätmyrskyn luonteessa asuu ikäänkuin lupaus kaikesta siitä auringon loistosta ja kukkasten lemusta, mikä kohta on valahtava maan päälle, ikäänkuin aavistus kaikesta siitä voimakkaasti luovasta elosta, joka jo ponnistaa valkeuteen tuhat kertaista nuorta orastansa. Ja he kuulivat äänen, nuo humisevat metsät, lorisevat ojat ja huuruavat laksot, ja ne vastasivat hänelle. Tässä pauhussa, kuohussa ja melussa helisi ainoastaan luonnon ilohuuto, joka vihdoin loi talven viimeiset kahleet päältänsä, helisi riemuhuuto, jolla se tervehti lähestyvää pelastajaa: Kevät tulee!
Tämmöisessä kevään taitoksessa on jotakin salatemppuista, ja vuoriseudun tarut antavat sille omituisen runollisen merkityksen. Ne kertovat vuorenhaltijasta, joka silloin vaeltaa valtakuntaansa tarkastamassa ja jonka voima semmoisella hetkellä ryhtyy siunaavana tahi tuhoavana niiden ihmisten elämään, jotka sen alueella viipyvät. Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi. He eivät tarvinneet kohdata toisiaan täällä, ne molemmat, jotka seisoivat tuolla kukkulalla; he olivat jo yhdistetyt lujimmalla siteellä, mikä voi yhdistää kaksi olentoa, ja kuitenkin seisoivat he niin kaukana toisistaan ja olivat niin oudot toisilleen, kuin olisi ollut maailmoja heidän välillään. Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaan. Eugenia teki siitä ensiksi lopun.
— Artturi!
Hän hypähti, ikäänkuin heräten ja kääntyi hänen puoleensa.
— Mitä haluat?
— Täällä ylhäällä on niin kylmä — etkö nyt tahtoisi lainata minulle vaippaasi?
Niinkuin äskettäin nousi taaskin heleä punoitus nuoren miehen kasvoille, kun hän sanomattomalla hämmästyksellä katsasti Eugenian puoleen. Hän tiesi, että tämä uljas nainen ennemmin olisi jähmettynyt jääkylmässä tuulessa, kuin alentunut pyytämään sitä kerran halveksittua vaatetta ja kuitenkin se nyt teki sen, särkyneellä äänellä ja silmät maahan luotuina niinkuin silloin kuin tunnustetaan, että on oltu väärässä. Tuotapikaa seisoi hän Eugenian vierellä ja ojensi hänelle vaipan. Mitään virkkaamatta antoi Eugenia hänen laskea se hartioilleen, mutta kun Artturi yritti palaamaan entiselle paikalleen, kohtasi häntä äänetön toden takaa nuhteleva silmäys. Artturi näkyi vielä epäröivän hetkisen aikaa; mutta eikö Eugenia ollut tehnyt jotakin anteeksi anomisen kaltaista? Hän antoi siis ynsyytensä mennä ja jäi hänen vierelleen. Laksosta nousi sumupenger ja kääriytyi niin tiiviisti näiden molempain ympärille, kuin tahtoen pidättää heidät tälle paikalle. Vuoret ja metsät katosivat harmaaseen usvaan; ainoastaan hyvin suuret kuuset pistivät siitä ylös, vakaisesti silmäillen näiden molempain puoleen, jotka olivat paenneet niiden suojeltavaksi. Heidän päällänsä ratisivat ja humisivat ne tummat oksat, kuin tuhansilla oudoilla, salaisilla sävelillä, ja sillä välin soivat metsän täyteläisemmät äänet — —
— Olipa jotakin tuskallista, jotakin kamalaa tässä usvassa, tässä suhinassa ja pauhinassa. Eugenia hypähti tuota pikaa, ikäänkuin kiskoutakseen irti jostakin vaarasta, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen.
— Sumu yhä sakenee, — sanoi hän, masenneella äänellä, ja ilma yhä kovenee! Luuletko mitään vaaraa meillä olevan täällä?
Artturi katsahti ympärillä vaappuvaa usvaa ja pyyhkäisi kädellään veden hiuksistaan.
— En tunne vuoriamme niin paljon että tietäisin, mihin määrään asti nämä myrskyt voivat olla vaarallisia. Ja jos nyt niin olisi, niin pelkäisitkö?
— En ole pelkuri, ja yhtäkaikki on vapistus aina tarjolla, kun henki on kaupalla.
— Ainako? Minä kuulin, että se elämä, jota me olemme näinä neljänä viikkona viettäneet, ei ole ollut semmoista, erittäinkin mitä sinuun tulee, että sen alttiiksi paneminen vapistuttaisi.
Nuori rouva loi silmänsä maahan. — Sen mukaan kuin minä tiedän, en ole kiusannut sinua millään valituksella, sanoi hän hiljaa.
— Etpä kyllä! Sinun huultesi ylitse ei tule valitusta. Jospa vaan voisit karkoittaa poskiesi kalpeuden yhtä hyvästi kuin valituksen huuliltasi! Tottapa soisit voivasi sen tehdä, mutta se käy ylisinunkintahtosi voiman. Luuletko minulla olevan niin suurta iloa siitä, että näen, kuinka vaimoni menettää kaiken verensä minun vierelläni, sen tähden että sallimus nyt kerta on hänen sinne pakoittanut.
Nyt oli Eugenia se, joka karahti tulipunaiseksi! mutta ei se ollut nuhde Artturin sanoissa, mikä tuotti tämän punan hänen poskilleen, se oli se omituinen sana, jota Artturi nyt ensi kerran käytti. "Vaimoni" sanoi hän. Niinpä totisesti, Eugenia oli vihitty Artturille vaimoksi, mutta mieleensä ei ollut koskaan johtunut, että Artturilla voisi olla oikeus sanoa häntä "vaimoksensa".
— Miksi nyt taas kosketat tuota asiata? kysyi Eugenia, kääntyen päin. — Toivoin sen jo olevan iäksi päiväksi ratkaistun sillä ensimäisellä välttämättömällä selityksellä, mikä välillämme oli.
— Siksi, kun näytät olevan siinä erehdyksessä, että tahtoisin elinajaksi pitää sinua niissä kahleissa, jotka totisesti ovat yhtä raskaat minulle kuin ne sinulle ovat olleet.
— Ääni kuului jääkylmältä, ja kuitenkin silmäsi Eugenia äkisti häntä silmiin, mutta ei voinut hänen kasvoistansa mitään keksiä. Minkätähden verhottuivat nuo silmät heti kun Eugenia koetteli tutkia niitä? Eivätkö ne tahtoneet antaa hänelle selitystä, vai pelkäävätkö ne sitä?
— Puhutko — erosta?
— Luuletko, että olisin katsonut avioliiton välillämme yhä edelleen mahdolliseksi, noiden — kunnioitusta tarkoittavain sanain perästä, jotka minun ensi iltana täytyi kuulla suustasi?
Eugenia ei virkannut mitään. Heidän päällitse humisivat ja huokuivat taas nuo viheriät kuuset; metsän ääni tunki kehoittaen ja varoittaen näiden puolisoiden luokse, jotka juuri oli erotuomiota lausumaisillaan, sillä ei kumpikaan heistä tahtonut ymmärtää varoitusta.
— Ei kummallakaan meistä ole tarpeeksi asti vapautta, niin että voisimme perin laiminlyödä kaikki arvelut, jatkoi Artturi samaan laatuun. — Isäsi, samoin kuin minunkin isäni, on kovin tunnettu seurapiireissänne, yhdistyksemme nosti kovin suurta huhua, kuin että taitaisimme niin pian sen purkaa, antamatta pääkaupungille ammentamatonta ainetta häväistys-juttuihin, joissa me molemmat tulisimme olemaan naurettavina päähenkilöinä. Ei käy laatuun erota neljänkolmatta tunnin perästä, ilman mitään ulkonaisia syitä, eipä kahdeksan päivänkään perästä; meidän täytyy "näön vuoksi" kärsiä toisiamme vuoden ajan, että sitte voisimme todenmukaisesti selittää, kuten luonteet eivät sovi yhteen. Toivoni oli että niin kauvan voisimme kärsiä toisiamme; mutta näyttääpä niinkuin voimamme eivät riittäisi semmoiseen vaatimukseen. Jos tätä menoa yhä edelleen kestää, niin kumpikin menehdymme.
Käsi, jonka nuori rouva oli kääräissyt puurungon ympärille, vapisi vienosti, mutta äänensä oli aina vakava kun sanoi:
— En menehdykään niin helposti kerran päätetyn tehtävän alle, ja mitä sinuun tulee, niin enpä uskonutkaan, että erittäin tuntisit tämän yhdessä elämisen kiusallisuutta.
Artturin silmät leimahtivat; se oli taas tuo äkkipikainen salamantapainen leimahus, joka tuli ja katosi näissä ruskeissa silmissä, jättämättä mitään merkkiä jälkeensä; ne olivat taas raukeat ja elottomat kuin tavallisesti, kun hän, vähän aikaa ääneti oltuaan, vastasi:
— Sinä et tosiaankaan sitä uskonut? Sepä se! Noh niin, minun tunteestani eihän asia ripukaan. En olisi koskenut tähän asiaan, jos en olisi nähnyt välttämättömäksi rauhoittaa sinua lupauksella, että yhdistyksemme puretaan, niin pian kuin se maailman edessä käy laatuun. Kenties silloin en näe sinua niin kalpeana kuin tänä viimeisenä aikana, ja kentiesi sinäkin nyt uskot, minkä tähän asti olet valheena pitänyt, ettei minulla ollut aavistustakaan niistä hankkeista, jotka väkivallalla veivät minun sitomukseen, jonka luulin vapaaehtoisesti olevan minulla tarjona.
— Minä uskon sinua Artturi, — sanoi Eugenia hiljaa, nyt uskon sinua.
Artturi hymyili, mutta se oli äärettömän mielikarvauden hymyllä, kuin hän vastaanotti tämän ensimäisen todistuksen vaimonsa luottamuksesta juuri sillä hetkellä, jolla luopui hänestä.
Sumu alkaa aleta, sanoi hän keskeyttäen, — ja myrskykin näkyy hetkisen ajaksi asettuneen. Meidän täytyy käyttää sitä aikaa tullaksemme täältä pois; tuolla laksossa olemme suojatut, eikä ole meillä sitte pitkältä arentimiehen taloon, josta toivon saavani lainata vaunut. Tahdotko niin lähdetään astumaan?
Tie oli jyrkkä ja liukas, mutta Artturi näkyi tänäpänä tahtovan peräti kieltäytä luonteestansa. Hän astui lujilla ja tanakoilla askelilla alas vuorta, jota vastoin Eugenia ohuissa jalkineissaan ja pitkissä vaatteissaan, ja kun vaippa vielä lisäksi esti hänen liikkeitään, tuskin pääsi kulkemaan. Artturi näki, että hänen tässä täytyi hänelle avuksi käydä, mutta paljaassa käsivarren tarjoamisessa tällä tiellä ei ollut kyllin; hänen täytyi välttämättömästi ottaa häntä vyötäisistä, jos avusta piti jotakin hyötyä olla, ja se — ei käynyt laatuun.
Aviomies oli kahden vaiheilla antaisiko puolisollensa avun, jonka hän olisi tehnyt kenelle vieraalle ihmiselle hyvänsä, ja sen avun suhteen, minkä tuntematon ihminen näissä suhteissa arvelematta olisi vastaan ottanut, sen avun suhteen vaimo tässä epäili ottaisiko sen mieheltään vastaan; hän vapisi vienosti kun Artturi viimein, vähän aikaa mietittyänsä, kuitenkin laski kätensä hänen ympärilleen. Ei kumpikaan heistä virkannut sanaakaan tämän kymmenen minuutin pituisella matkalla, mutta Eugenian kasvot kalpenivat joka askele, mihinkä he luikuivat laksoa kohden. Hän ei näyttänyt suvaitsevan, että tuo käsi ympäröitsi häntä, että hänen täytyi nojata Artturin olkapäätä vasten niin liki, että Artturin hengitys kosketti häntä; ja kuitenkin helpotti Artturi hänelle niin paljon kuin mahdollista tätä tuskallista tilaa. Ei ainoatakaan silmäystä Artturi luonut Eugenian puoleen; koko hänen huomionsa näkyi olevan tiehen tarkistuneena, mikä vaatikin kaikkea varovaisuutta, jolleivät molemmat solahtaisi rinnettä alas. Mutta vastoin tätä tyvenmielisyyttä näkyi taas nuoren miehen huulilla tuo petollinen vävähtely, ja kun hän oli ennättänyt alas ja syvälle henkeään vetäen laski nuoren rouvan käsistään, oli selvästi nähtävänä, että hän oli ollut kaukana olemasta levollinen tällä oudolla vaelluksella. Puiden oksain välitse pilkoittivat arentitalon rakennukset, ja äkisti, ikäänkuin heidän täytyisi mihin hintaan hyvänsä lyhentää tämän yksinäisyyden, poikkesivat he sinne. Korkealla heidän päällänsä pauhasi kevätmyrsky ja siellä kukkulalla peitti sumu jälleen metsän rinteessä olevan kuusen, joka varjellen oli levittänyt siipensä kahden ihmisen suojaksi, hetkellä, josta vuoritaru kertoo: Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi!
* * * * *
Puolenpäivän jälkeen samana päivänä, jona Artturi ja hänen vaimonsa olivat metsässä, oli herra Berkow tullut ja oli jo heidän kotiin tullessaan heidät vastaan ottanut; mutta hän ei näkynyt tällä kertaa pää-kaupungista tuoneen muassaan sitä erinomaisen hyvää mielialaa, millä hän tätä ennen täällä käydessään oli ollut, ahmiessaan ensimäistä voittoriemua, minkä se uusi ylhäinen sukulaisuus hänelle tuotti. Tosin oli hän nytkin erinomaisen kohtelias miniäänsä ja äärettömän armoitteleva poikaansa kohtaan; mutta koko hänen olentonsa osoitti jonkinlaista pikaisuutta, jotakin levottomuutta ja hajamielisyyttä, mikä jo illan kuluessa ilmaantui ja vielä selvemmin näkyi seuraavana aamuna, kun Artturi astui hänen huoneesensa ja pyysi päästä puheille.
— Myöhemmin, Artturi, myöhemmin! sanoi hän poistellen. Älä nyt kiusaa minua turhanpäiväisillä, kun pääni on täynnä mitä vakaisimpia asioita. Raha- ja toimintoseikat ovat tuottaneet minulle äärettömiä haittoja pääkaupungissa; kaikki tukkeutuu, kaikki antaa vahinkoa voiton sijaan ja — vaikka, tuotahan et ymmärrä, eikä se sinua miellytäkään! Kyllähän kohta saan asiat kuntoon jälleen; mutta säästä minua nyt vaan yksityisistä asioistasi!
— Se ei ole mikään yksityinen asia, isä; asia on arvollinen sinullekin. Mieltäni pahoittaa, että minun juuri nyt täytyy vaatia huomiotasi, hetkellä, jona sinulla on niin ylen paljon tekemistä, mutta sitä ei käy välttäminen.
— Noh, sitte päivällisen jälkeen! vastasi Berkow tuskallisesti. Voinethan niin kauan odottaa. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat jo odottavat minua siellä neuvoittelu-salissa, ja minä olen antanut sanoa yli-insinöörille, että minä heti kokouksen jälkeen tulen menemään alas hänen seurassaan.
— Menemään alasko? kysyi nuori Berkow tarkallisemmin. Aiotko purnua tarkastaa?
— En! Minä aion tarkastaa vipulaitoksen muutosta, joka on tehty poissa ollessani. Mitäpä minä purnussa tekisin?
— Minä luulin, että kerran itse ottaisit tarkan tiedon, näyttääkö siellä alhaalla todellakin niin huonolta kuin sanotaan.
Berkow, joka jo oli lähtemäisillään, käännähti yhtäkkiä päin ja katseli poikaansa erinomaisen kummastunein silmin.
— Mistä sinä tiedät miltä purnussa näyttää? kuka on pannut semmoista päähäsi? Näyttää niinkuin tirehtööri olisi kääntynyt herra poikaseni puoleen, kun en ottanut korviini hänen pyyntöänsä saada rahaa korjauksiin. Silloin on hän tosiaankin kääntynyt oikean miehen puoleen!
Hän nauroi ääneen, huolimatta siitä tyytymättömyyden ilmauksesta, mikä oli luettavana Artturin kasvoissa, kun tämä vastasi:
— Kuitenkin on tutkittava, missä määrässä korjaukset ovat välttämättömiä, ja kun nyt kerta menet sinne alas insinöörin seurassa, niin voisithan käyttää tilaisuutta ja ottaa purnu perinpohjin tutkittavaksesi.
— Varonpa itseni siitä! vastasi Berkow lyhyesti. Luuletko minulla olevan halua panna henkeäni vaaraan? Purnut ovat vaaralliset nykyisessä tilassaan, se on epäilemätön asia.
— Ja kuitenkin lähetät joka päivä satoja työmiehiä sinne alas?
Tämän kysymyksen nuotti oli varsin omituinen, niin omituinen, että isä rypisti otsaansa.
— Tahdot kentiesi pitää parannus-saarnan minulle, Artturi? Miltähän se kuuluisi sinun suustasi? Näytät yksinäisyydessäsi täällä maalla ruvenneen harrastamaan philantropiaa (ihmisrakkautta). Mutta parempi että annat sen olla! Se on ylen kallishintainen huvitus, etenki meidän suhteissamme. Muuten pidän huolen siitä, ett'ei minkäänlaisesta onnettomuuden tapauksesta minulle vahinkoa tule, sillä se nyt juuri tulisi sangen sopimattomalla ajalla. Mikä on välttämätöntä, se tehdään ja parannetaan; laajoihin laitoksiin minulla ensistäkin ei ole rahaa, ja yhtä vähän voin, lyhemmäksikään ajaksi, seisahduttaa työtä; paljon rahaa olet sinä viime aikana ennen häitäsi tarvinnut. Mutta enpä ymmärrä, minkä tähden nyt tuota pikaa huolehdit asioita, joista ennen et ole tahtonut tietää mitäkään. Otapa sen sijaan asumustasi ja talvelliset iltahuvisi pääkaupungissa järjestääksesi ja jätä minulle huoli ja edesvastaus semmoisesta, mitä et laisinkaan ymmärrä.
— En isä, en ollenkaan! vakuutti poika, teeskentelemättömällä tuimuudella. — Siitä olet rehellisesti huolen pitänyt.
— Luulenpa tosiaankin, että tahdot antaa minulle nuhteita? puhkesi Berkow sanomaan. Etkö ole nauttinut kaikkia elämän riemuja? Olenko koskaan karttanut yhtään uhria, jolla niitä on voitu hankkia sinulle runsahimmassa mitassa? Enkö jätä jälkeeni rikkautta, minä, joka olen alkanut retkeni pennittä lakkarissa? Enkö ole naimisen kautta paroonitar Windegin kanssa saattanut sinua aatelisten pariin, johon, ennen tahi myöhemmin, tulet kuulumaan. Tahtoisinpa nähdä sen isän, joka on tehnyt niin paljon poikansa hyväksi kuin minä!
Artturi oli koko tämän puheen aikana äänettömänä katsonut akkunasta ulos; nyt kääntyi hän mennäksensä pois.
— Sinä olet aivan oikeassa, isä, mutta minä näen, että sinulta nyt puuttuu sekä kärsivällisyyttä että aikaa kuulemaan, mitä olen päättänyt sanoa sinulle. Siis, päivälliseltä päästyämme!
Hän meni, kun Berkow, päätänsä pudistaen, katsoi hänen jälkeensä. Poikansa tuntui hänestä nyt aika-ajoin varsin mahdottomalta käsittää; muuten hänellä ei juuri näyttänyt liikaa aikaa olevan, hän sulki äkkiä kirjoituspöydän, otti hattunsa ja meni neuvottelu-saliin — silmän luonteella, joka ei ennustanut lempeyttä siellä odottaville tehtaan herroille.
Purnussa olivat sillä aikaa kaikki vuorityömiehet koolla, ja niiden piti juuri nyt laskeuta toiseen kerrokseen; he odottivat ylipäällysmiestä, jota ei vielä näkynyt. Siellä oli miehiä kaiken-ikäisiä ja kaikkiin työhaaroihin kuuluvia, joita vuorenkaivosten toimessa vaaditaan, niin myös kaikki tähän osastoon kuuluvat päällysmiehet; mutta heillä kaikilla oli vaan yksi keskus, nimittäin Olli Hartonen, joka seisoi keskellä ryhmää, ristissä kasinoja joka, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä puhunut, kuitenkin ehdottomasti näytti olevan päähenkilö.