The Project Gutenberg eBook ofArtturi BerkowThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Artturi BerkowAuthor: E. WernerTranslator: Robert MellinRelease date: July 12, 2015 [eBook #49430]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARTTURI BERKOW ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Artturi BerkowAuthor: E. WernerTranslator: Robert MellinRelease date: July 12, 2015 [eBook #49430]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Artturi Berkow
Author: E. WernerTranslator: Robert Mellin
Author: E. Werner
Translator: Robert Mellin
Release date: July 12, 2015 [eBook #49430]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARTTURI BERKOW ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Koonnut
E. Werner [Elisabeth Bürstenbinder]
Suomennos [R. Mellin]
Porissa, O. Palanderin kirjapaino, 1881.
Näytetty:Joh. Tamsén.
Pääkaupungin paras kirkko oli tungoksiin asti täynnä. Sinne saapuneesta suuresta ihmisjoukosta ja alttarin runsaista kukkakoristuksista, kuin myös pitkästä rivistä kirkon ulkopuolella odottavia ajoneuvoja, saattoi arvata, että vihkimys, joka siellä oli toimitettava, oli herättänyt huomiota ja osanottoa avarammissakin keskuuksissa. Väestön käytös oli tämmöisissä tiloissa tuo tavallinen, kun paikan pyhyys ei salli mitään kuuluvampaa uteliaisuuden tahi osanottavaisuuden osoitusta — odottava levottomuus, tarkka vaarinotto kaikesta mitä sakastin vaiheilla tapahtui, ja viimein yleinen tyytyväisyyden äännähdys, kun sen ovet aukesivat, ja, urkuin ensimäisten sävelten kuuluessa, morsius-pari astui näkyviin.
Lukuisa ja loistoinen oli se joukko mikä nyt keräytyi morsiusparin ja alttarin ympärille. Komeat univormut, raskaat silkki- ja atlaska-puvut, lyöhyvät pitsikutoukset, kukat ja timantit, kaikki hohti, aaltoili ja kohisi yhtenä vilinänä. Niinhyvin etevimmät suku- kuin rahaylimykset näyttivät täällä ollevan saapuvilla, juhlamenon loistoisuutta enentämässä.
Oikealla puolen morsianta seisoi, etevimpänä vieraana, eräs varteva, komea upseeri, jonka univormu ja lukuisat rintatähdet osoittivat pitkällistä sotapalvelusta. Ryhtinsä oli teeskentelemätön ja arvoisa, nykyiseen juhlallisuuteen soveltuva, ja kuitenkin näytti, niinkuin hänen väkäisten kasvoinsa takana piilisi jotakin, mikä ei sopinut tähän iloiseen juhlamenoon. Silmänluonne, millä hän katseli morsius-paria, oli omituinen, synkeä, ja kun silmänsä kääntyivät pois ja vilahtelivat tiheään tunkeutuneen väkijoukon ylitse, silloin lensi näille uljaille kasvoille ikään kuin tukahutettu mielikarvaus tahi vihastus, ja piukkaan likistetyt huulet värähtelivät vienosti.
Vastatusten tätä miestä ja sulhaista lähinnä seisoi eräs toinen, sivilivaatteisin puettu, vanhahko herra ja, kuten näytti, likisimpiä sukulaisia hänkin; mutta ei hohtokivien ylellinen paljous, joita hän lakkarikellossaan, sormuksissansa ja rintaneuloissaan näytti katseltaviksi kantavan, eikä tuo tavattoman mielihyväinen ryhtinsäkään voineet luoda häneen hiukankaan vertaa sitä ylhäisyyttä, mikä teki vastatusten seisovan upseerin niin merkilliseksi. Koko ulkonäkönsä oli aivan tavallinen, ellen sanoisi halpamainen, eikä voinut se silminnähtävä voitto-ilokaan, mikä nyt siinä oli nähtävänä, tehdä sitä jalomaisemmaksi. Sanomaton tosiaankin oli se voitto-ilo, millä hän katseli morsiusparia ja sitte silmäili ympärilleen loistoisan kokouksen ja täpötäynnä olevain penkkirivien puoleen; se oli tyytyväisyys semmoinen, jonka kauvan tavoiteltujen tarkoitusten voittaminen synnyttää ja hänessä ei pieninkään epäkohta häirinnyt hetken juhlallisuutta.
Mutta nämä kaksi miestä olivatkin ainoat, jotka näyttivät vähän hartaammalla mielihalulla käyvän tähän juhlallisuuteen osallisiksi; morsius-pari ei sitä tehnyt. Ei olisi vento-vieraskaan saattanut pitää niin vähän väliä tästä juhlallisesta toimituksesta, kuin nämä molemmat henkilöt, joiden tuota pikaa piti oleman toistensa omat. Tuo yhdeksäntoista vuotias morsian oli kieltämättä ihana tyttö, mutta kuitenkin hengähteli kaikki hänen ympärillään ikään kuin jää-kylmää viuhkaa, joka ei soveltunut paikkaan, eikä nykyiseen hetkeen. Alttarikynttiläin valo leikitsi hänen valkoisen atlaskavaatetuksensa syvissä poimuissa ja kimalteli hänen kalleuden koristeittensa timanteissa, mutta se kuvasi kasvoja semmoisia, jotka marmorin ihanuuden ohessa näyttivät saaneen myös sen kovuuden ja kalseuden muodon, ainakin täksi hetkeksi, joka muuten tavallisesti elähyttää kylmimpääkin mieltä. Paksut, valkeat palmikot, joille myrttiseppele oli asetettuna olivat kummallisena vastakohtana hänen tummille kulmakarvoillensa ja noille tummille, miltei mustille silmille, jotka koko juhlamenon aikana tuskin kerran tahi kahdesti ylenivät papin puoleen. Hänen säännölliset vähän kalpeat kasvonsa, jotka molemmin puolin olivat morsius-hunnulla peitetyt, nähtiin osoittavan ylhäisyyttä, joka kyllä voipi olla synnynnäinen, mutta ei koskaan tavaksi otettu. Ylhäisyys ylimalkain vallitsi tämän olennon muodossa; se osoitti itsensä ei ainoastaan hänen vienoissa ja jalonnäköisissä kasvonmurteissaan, vaan se näkyi niinikään hänen ryhdissään ja koko olennossaan niin, että jokainen muu kenties merkillisempi ominaisuus sen rinnalla jäi huomaamatta. Tämä nuori nainen näytti olevan luotu ainoastaan elämän kukkuloilla leijailemaan, eikä koskaan sekautumaan sen alla liikkuviin ihmisiin tahi oloihin. Ja vastoin kaikkea tätä, noissa tummissa silmissä oli jotakin, joka osoitti enemmän voimaa ja järkevyyttä, kuin mitä salonki-naisessa tavallisesti tapaakaan, ja kentiesi juuri nykyinen hetki vaatikin voimaa ja järkevyyttä näkyviin, sillä univormuun puettu herra hänen oikealla puolellaan ja kolme nuorempaa hänen takanaan seisovaa upseeria loivat, jota kauemmin juhlamenoa kesti, sitä tarkemmin tunnustelevia ja sitä levottomampia silmäyksiä hänen kasvoillensa, jotka sillä välin pysyivät yhtä huolettomina ja kalseina, kuin ne ensi hetkestä olivat olleet.
Sulhanen hänen rinnallaan oli noin 28 vuotias nuori mies, yksi noita harvinaisia, jotka näkyvät olevan vain luodut salongeissa loistamaan, ainoastaan siellä olemaan merkillisiä ja siellä voitoista riemuitsemaan ja elämäänsä viettämään. Vaikka hän ryhtinsä ja verhotuksensa puolesta oli moittimaton ja sorea, niin koko olentonsa kumminkin osoitti, että hän oli kokonansa veltostunut. Hänen luonnollisesti vienot ja viehättävät kasvonmurteensa osoittivat niin ääretöntä älyttömyyttä, niin suunnatonta huolettomuutta kaikkein asiain ja kaikkein ihmisten suhteen, että ne katselijan silmissä kadottivat kaiken sulonsa. Kaikki oli hänessä niin raukeata, niin väritöntä; ei hiukkaakaan punoitusta poskilla, ei virkeyden vilahdustakaan kasvoilla, jotka eivät enään näyttäneet, ei ilossa eikä murheessa, voivan vähintäkään värähtää. Hän oli vienyt morsiamensa alttarin eteen, kuten nainen jossakin seurassa saatetaan istuimelleen, ja nyt seisoi hän hänen vieressään, pitäen hänen kättänsä kädessään, juuri yhtä huolettomasti. Ei liiton tärkeys, johon oli antaumaisillaan, eikä sen naisen ihannuus, jonka oli naiva, näyttänyt häneen pienintäkään vaikutusta tekevän.
Papin puhe oli päättynyt ja hän alotti nyt varsinaisen vihkimisen.Suurena ja selkeänä kaikui hänen äänensä kirkossa, kun hän kysyiherra Artturi Berkow'ilta ja paroonitar Eugenia Maria Anna von WindegBabenau'ilta, tahtoivatko aviopuolisoina olla toistensa omat.
Taas upseerin kasvot värähtivät, ja miltei uhkaavasti lennättihän silmänsä toiselle puolen — seuraavassa silmänräpäyksessä oli jo sana "tahdon" kahdesti lausuttuna, joten yksi ylimyskunnanvanhimpia ja uljaimpia nimiä vaihetettiinBerkow'inyksinkertaiseen porvarilliseen nimeen.
Tuskin oli vihkiminen päätetty ja siunauksen viimeiset sanat lausutut, ennenkuin hohtokivillä koristettu herra kiireesti tunki esiin, nähtävästi pönäkästi morsianta syleilläksensä; mutta ennenkuin oli ennättänyt panna tätä aikomustaan täytökseen seisoi upseeri jo siellä. Maltillisena, mutta silmän luonnilla, joka tässä vaati kieltämätöntä oikeutta, tämä astui heidän molempain väliin ja sulki, ensimäisenä, sen nuoren naisen syliinsä; mutta huulet, jotka koskettivat morsiamen otsaa, olivat kylmät, ja kasvot, jotka tytön puoleen kallistuneina olivat muilta kätkössä, osoittivat perin toista mieli-alaa kuin entistä maltillista ja uljasta arvoisuutta.
— Rohkeutta, isäni, setäytyytapahtua!
Nämä sanat, joiden merkityksen ainoastaan upseeri voi ymmärtää, suhahtivat hiljaa, miltei kuulumattomina hänen korvissaan, mutta saattivat hänet jälleen tajulleen. Vielä kerran likisti hän tytärtään rintaansa vasten; likistyksen herttaisuudessa oli jotakin kuin anteeksi anomusta; sitte hän päästi hänet ja antoi hänet alttiiksi sen toisen herran nyt välttämättömälle syleilylle. Tämä oli tähän asti odottanut nähtävällä malttamattomuudella, eikä nyt luopunutkaan oikeudestaan onnitella "rakasta miniätänsä".
Morsian tietysti ei koettanutkaan välttää hänen halaustaan, kun kaikkein silmät kirkossa olivat heidän puoleensa luotuina. Hän seisoi järkähtämättömänä; ihanat kasvonsa eivät lainkaan muuttuneet, hän ainoastaan loi silmänsä ylöspäin, mutta silmäyksessään oli ylevyys, joka ei sallinut lähenemistä, joka niin voimallisesti hylkäsi sen mitä hänen ei käynyt kieltäminen, ettei sen suhteen käynyt erehtyminen. Vähän hämäytyneenä appi hetikohta muutti äkäisen herttaisuutensa suuresti kunnioittavaksi kohteliaisuudeksi, ja kun syleily sitte paikalla tapahtuikin, niin se oikeastaan ei ollut kuin näön vuoksi, ja kätensä tuskin koskettivatkaan morsiushuntua. Uuden sukulaisen hyvinkin suuri itseensä luottamus ei kumminkaan kestänyt tätä silmäystä.
Nuori Berkow ei tehnyt asiata apellensa niinkään kiusalliseksi. Jonkunlainen käden likistys vaihetettiin heidän välillään, jota tehdessä hänen valkea hansikkaansa tuskin koski paroonin hansikkaasen. Siinä näytti kummastakin olevan kylliksi; sitte tarjosi hän nuorelle puolisolleen kätensä taluttaakseen hänet kirkosta. Morsiamen verhotuksen laaho kohisi marmoriportailla; ensimäisenä astuvan morsiusparin takana tuli vieraiden loistoisa juna, ja kohta sen jälkeen kuultiin kuinka vaunuja, toinen toisensa perään, pyöri tiehensä.
Kohta kävi kirkkokin tyhjäksi; mitkä riensivät kirkonporteille vielä kerran nähdäkseen heidän vaunuihin astumistansa, mitkä halusivat saada siellä ulkona purkaa äärettömän täydelliset muistutuksensa ja havaintonsa morsiusparin sekä likimmäisten sukulaisten vaatetuksen, näön ja käytöslaadun suhteen. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli tämä tilava temppeli typö tyhjä; ainoastaan iltarusko tuikki korkeiden akkunain kautta sisään, valaisten alttaria ja alttaritaulua punaisella kiillollaan. Tuulen hengen liikuttamat kynttilänliekit liehuivat sinne tänne, ja laattialle runsaasti levitetyt kukkaset levittivät lemuansa. Naisten laahot olivat la'asseet niitä, herrain jalat niitä tallanneet. Mihinkäpä kukkarukot kelpaisivatkaan tässä timantinloisteessa, tässä juhlallisuudessa, jossa yhdistystä vietettiin vapaaherrallisen ritarisuvun tyttären ja maakunnan pääkaupungissa asuvan miljoonanmiehen pojan välillä. Windegin hovilinnan eteen vaunut jo olivat pysähtyneet ja siellä, juhlallisesti valaistuissa huoneissa, elämä jo alkoi käydä vilkkaaksi. Vastaanotto-salissa nuori rouva seisoi käsi kädessä puolisonsa kanssa, kirkkahimmassa valon loisteessa, yhtä ihanana, yhtä korskeana ja jääkylmänä, kuin hän vähää ennen oli alttarin edessä seisonut, ympärillä seisovain vieraiden onnentoivotuksia nyt vastaan ottaen. Oliko hän suostumuksellaan vastikään vahvistanut onnensa? — Synkeys, mikä yhä vielä varjosi hänen isänsä otsaa, kenties antoi siihen toisen vastauksen.
* * * * *
— Noh! Jumalan olkoon kiitos, niin olemme nyt viimein valmiit! Viimeiselläpä hetkellä saimmekin kaikki valmiiksi; neljännes tunnin perästä he voivat olla täällä. Olen antanut tarkat ohjeet väelle siellä kunnaalla; heti kun vaunut näkyvät mäellä, pamahtaa ensimäinen kanuunan laukaus.
— Mutta, herra johtaja, tänäpänäpä olettekin oikein innoissanne ja ilomielin.
— Säästäkää toki voimianne tähdellisimpään hetkeen.
— Tottapa kai, teidän asemassanne, te kun olette seremonianmestari ja ylihovimarsalkka.
— Säästäkää te vaan kokkapuheitanne, hyvät herrat! keskeytti vihastunut johtaja nämä pilkalliset puheet. Soisinpa että tämä kirottu puuha olisi uskottu jollekin teistä. Minä olen saanut siitä kylläni.
Koko lukuisa työväestö Berkowin suurissa vuorikaivoksissa ja laitoksissa oli täydessä juhlapuvussa kokoontunut asuinhuoneuksen terrassin juurelle. Tämä linnan kaltainen, uuden-aikaisimpaan ja kauniimpaan huvila-muotoon rakettu huoneus, komean pitkä puolensa, korkeiden peili-akkunainsa ja loistoisan pääporttinsa kanssa, teki jo semmoisenaan mahtavan vaikutuksen, jonka ne avarat ja luonnikkaat puutarha-laitokset, mitkä sen kaikin puolin ympäröitsivät, tekivät vielä tuntuvammaksi, etenkin tänä päivänä, kun kaikki oli juhlapukuun hankittuna. Erittäinkin oli kaikki kasvihuoneet tyhjennetty porraskäytäväin, balkongan ja penkereiden koristamiseksi mitä uhkeimmalla kukkaisloistolla. Kalliimmat ja harvinaisimmat kasvit, joita muuten harvoin laskettiin ulko-ilmaan, levittivät täällä väriensä loistoa ja kukkainsa lemua. Avaroilla ruohokentillä viskoivat lähteet kimelteleviä suihkujaan korkealle ilmaan, ja oven edessä kohotti suunnattoman suuri kukkakiehkuroilla ja lipuilla koristettu kunniaportti kukilla kaunistetun holvikaarensa.
— Olen saanut siitä kylläni! toisti johtaja, astuen likemmä toisia herroja. Täällä vaatii herra Berkow mitä loistoisinta vastaanottoa ja luulee kaikki olevan hyvin tehtynä, kun antaa meidän rajattomasti varoja käyttää; mutta väen mieluisuutta hän ei lainkaan ota lukuun. Niin, jos meillä työmiehet vielä olisivat semmoiset kuin olivat kaksikymmentä vuotta tätä ennen! Jos siihen aikaan oli joku joutopäivä, tahi joku juhlallisuus tanssineen illalla, niin silloin ei tarvinnut pitää huolta eläköön-huudoista; entäs nyt — toimeton huolettomuus toiselta, julkinen vastustus toiselta puolen; eipä paljon puuttunut ettei nuorelta vallasväeltä kaikkea tervetulettelemista olisi kielletty. Jos huomenna palaatte pääkaupunkiin, herra Sihvonen, niin eipä haittaisi, jos te siellä epähuomiosta puhuisitte vähän niistäkin oloistamme, jotka vielä ovat tuntemattomat, tahi ehkä pidetään tuntemattomina.
— Siitäpä varon itseäni! vastasi puhuteltu jurosti. Tahtoisitte koolla siellä vastaanottamassa arvoisan isäntämme käskyjä sinäkin hetkenä kun hänelle ilmoitetaan asioita, jotka eivät ole hänelle mieleen. Minä semmoisissa tapauksissa väistän häntä niin paljon kuin suinkin.
Toiset herrat naurahtelivat; ei näyttänyt poissa oleva isäntä nauttivan heidän erinomaista kunnioitustaan.
— Siis on hän kuitenkin saanut sen ylhäisen yhdistyksen aikaan sanoi yli-insinööri. Vaivaa hänellä kyllä on ollut siitä asiasta, mutta tämä yhdistys on toki jonkunlainen korvaus siitä aatelis-arvosta, jota häneltä tähän asti niin yksipintaisesti on tahdottu kieltää, ja johon päästäksensä varsin valtaväkisin hän hyörii ja pyörii. Se voittoriemu ainakin hänellä nyt on että näkee, ettei vanha aatelisto enään loukkaudu hänen porvarillisuuteensa, kun itse Windegit käyvät heimoksiksi hänen kanssansa.
Herra Sihvonen nytkäytti hartioitaan!
— Minkäpä muun voisivat tehdäkään! Perheen perin rappeutuneet asiat eivät ole mikään salaisuus pääkaupungissa. Mutta että kopean paroonin oli yhtä helppo antaa tyttärensä semmoiselle kauppatuumalle alttiiksi, sitä epäilen. Windegit kuuluivat ikivanhoista ajoista asti ei ainoastaan vanhimpaan, vaanpa samalla pöyhkeimpään ylimyskuntaan. Nyt vihdoin on heidän täytynyt notkistua katkeran välttämättömyyden edessä.
— Se vaan on varma, että meille tämä ylhäisyyteen kohoaminen tulee maksamaan julman paljon rahaa! sanoi johtaja päätänsä pudistellen. Oli miten oli, niin tottapa parooni oli ehtonsa määrännyt. Muuten en voi lainkaan käsittää mitä kaikilla näillä uhrauksilla tarkoitetaan. Kyllä vainen, jos tyttärelle ostettaisiin arvo ja nimi, mutta tietysti herra Artturi tulee olemaan halpasukuinen mies niin kuin ennenkin, vaikka puoliso on ikivanhaa aatelis-sukua.
— Niinkö luulette? Löysinpä vetoa että asiat käyvät päinvastoin. Semmoinen sukulaisuus tuottaa enemmin tahi myöhemmin seurauksensa. Paroonitar Windeg — Babenau'in mieheltä, paroonin vävyltä, vihdoin ei kielletä sitä aatelis-arvoa, jonka havussa isänsä tähän asti aivan suotta on voimiansa ponnistellut. Ja mitä isään tulee, niin eipä sovi häntä estää miniänsä salongissa yhtymästä seuroihin, jotka tähän asti ovat hänelle selkänsä kääntäneet. Kyllä tunnen isäntämme! Hän hyvin kyllä tietää, mitä tämä naiminen hänelle tuottaa, ja sentähden voi hän antaa sen maksaakin jotakin.
Eräs konttoori-palvelija, nuori, hyvin valkeaverinen mies, hiukan ahtaasen hännystakkiin ja silohansikkoihin puettu, näki soveliaaksi virkkaa sanan hänkin.
— Mutta en ymmärrä, minkä vuoksi nämä äsken naineet tekevät hääretkensä tänne meidän yksinäisille maisemille, eikä sen sijaan runollisuuden maahan, Italiaan.
Yli-insinööri nauroi ääneen.
— Mitä sanotte, Wilpponen? Runollisuuttako tähän rahain ja nimen yhdistykseen? Muuten ovat hääretket Italiaan tulleet niin tavallisiksi, että herra Berkowikin katsoo ne kovin halpa-arvoisiksi. Ylimykset matkustavat semmoisissa tiloissa "maakartanoihinsa", ja nythän ennen kaikkia tahdotaan olla ylimyksiä — pelkkiä ylimyksiä.
— Pelkäänpä että syy on joku arveluttavampi, sanoi johtaja. Peljätään näetsen, että nuori herra voisi käytellä rahoja samalla tavalla Romassa ja Neapelissa, kuin on käytellyt niitä viime vuosina pääkaupungissa, ja se oli hyvään aikaan kuin tehtiin loppu siitä elämästä. Tuhlaus menikin jo viimein satoihin tuhansiin! Kaivonkin voi tyhjentää, ja herra Artturi oli jo hyvällä alulla näyttämässä isälleen semmoisen esimerkin.
Sihvosen ohuet huulet myhäilivät karvaasti.
— Eikö isänsä kaiken aikaa ole häntä juuri semmoiseen elämään johtanut; nyt hän niittää vaan, mitä on kylvänyt! Muuten voitte olla oikeassa; ehkäpä täällä yksinäisyydessä helpommin opittaneen tottelemaan nuoren puolison ohjeita! Pelkään vaan puolison sitouneen tähän ei juuri kadehdittavaan tehtävään ilman erinomaista innostusta.
— Luuletteko häntä pakoitetuksi? kysäisi Wilpponen intoisesti.
— Miksipä olis juuri pakoitettukaan? Niin surkeasti toki ei käy meidän aikoinamme. Tyttö lienee vaan myöntänyt mutkattomaan ja järjelliseen tuumaan, kun selvästi tiesi minkälaiset asianhaarat olivat, ja minä olen varma, että tämä naimiskauppa tulee olemaan yhtä onnellinen kuin useimmat muutkin sentapaiset.
Valkeaverinen herra Wilpponen, joka silminnähtävästi innostuksella rakasti maailman surullisuutta, pudisti synkeämielisesti päätänsä.
— Ja kenties ei tulekaan olemaan! Jos nyt jälemmiten todellinen rakkaus heräjäisikin nuoren rouvan sydämessä, jos joku toinen — mutta, oi Jumala nähköön! herra Hartonen; ettekö saata viedä joukkojanne tuonnemmiten? Aivanhan suoraan sanoen peitätte meidät pölyyn tuommoisella marsimisella!
Nuori vuorimies, jolle nämät sanat lausuttiin ja joka juuri samassa tuli samoten noin viidenkymmenen työkumppalinsa etunenässä, loi joksikin ylenkatseellisen silmäyksen Wilpposen hienoiseen juhlapukuun, toisen tuolle hietaiselle tielle, josta vuorimiesten järkeät astumiset tosin panivatkin vähän pölyä liikkeelle.
— Oikealle kädelle, eteenpäin! komensi hän, ja miltei sotaisella säntillisyydellä pyörähti joukko toisaalle ja meni osoitettua suuntaa.
— Koko karhu hän on, tuo Hartonen, sanoi Wilpponen, lyöden nenäliinallaan pölyä pois hännystakiltaan. Ei niin paljon että sanallakaan pyytäisi tyhmyyttään anteeksi! "Oikealle kädelle, eteenpäin!" komentavalla äänellä, kuin kenraali komentaisi sotajoukkoaan. Ja kuinka hän sitte joka asiaan sekautuu! Ellen olisi ottanut hänen isäänsä puoltajakseni, hän olisi kieltänyt Martta Ellasen lukemasta runoteostani nuoren rouvan vastaanotoksi, runoteostani, jonka —
— Jo olet lukenut koko maailmalle! lisäsi yli-insinööri puoli-ääneen, kääntyen tirehtöörin puoleen. Muuten hän on oikeassa; se oli hävyttömästi Hartoselta, että tahtoi kieltää sitä tekemästä. Teidän ei olisi pitänyt asettaa häntä joukkonensa juuri tälle paikalle. Niiltä ei voi odottaa mitään tulotervehdystä, ne ovat uppiniskaisimmat junkkarit koko vuori kunnassa.
Tirehtööri nyhjäytti hartioitaan.
— Mutta pontevammatkin! kaikki muut olen asettanut kylään ja tänne tulevalle tielle, pulskeimmat vuori kaivosmiehet kuuluvat kunniaportille. Tekeehän tämmöisessä tilassa toki mieli näytteille panna, mitä komeata väkeä on talossa.
Nuori vuorityön-mies, josta vastikään oli puhe, oli sillä aikaa asettanut toverijoukkonsa kunniaportin ympärille ja itse asettunut niiden etunenään. Tirehtööri oli oikeassa, ne olivat kaikkityyni komeita miehiä, mutta kaikki he jäivät takapajulle heidän johtajansa rinnalla, joka oli päätään pitempi kuin useimmat heistä. Vankka ja voimakas oli tämä Hartonen, joka mustissa vuorimiehen vaatteissaan näytti varsin mahtavalta. Kasvojaan ei juuri käynyt kauniiksi sanominen, jos niitä arvosteltiin kauneuden tarkkain tunnusmerkkien mukaan. Otsa oli kentiesi hiukan liiaksi matala, huulet kovin pulloiset, kasvonmurteet eivät suinkaan olleet tavalliset. Vaaleankiherä tukka rippui kupealla, leveällä otsalla, ja niinikään hänen vaalean kiherä partansa ympäröi alapuolen kasvoja, joiden miehuullisen ruskeasta väristä ei voinut arvata, että niiden niin usein täytyi kaivata ilmaa ja päiväpaistetta. Huulet olivat ynseästi sisäänpäin näpistetyt, ja sinisissä, joksikin synkästi liikkuvissa silmissä oli jotakin, jota ei käy selittäminen, mutta jota tavalliset ihmiset pitävät ja kunnioittavat etevyyden merkkinä. Miehen koko ulkomuoto osoitti voimuutta kaikessa, ja kuinka vähän se jäykällä ryhdillään herättikin myötätuntoisuutta, niin varmaan se väkisin veti huomion puoleensa jo ensi silmäyksellä.
Eräs vanhanpuolinen mies, joka niinikään oli vuorimiehen vaatteisin pukeutuneena, mutta ei näyttänyt työmiehiin kuuluvan, läheni nyt erään nuoren tytön kanssa, ja jäi seisomaan juuri mies joukon eteen.
— Jumalan rauha! Täällä mekin nyt olemme! kuinka on, Olli, joko olette valmiit?
Olli vastasi vaan lyhyesti, mutta muut miehet vastasivat tervehdykseen isolla äänellä: Jumalan rauha! herra purnumestari! jonka ohessa useimpain silmät kääntyivät häntä seuraavan nuoren tytön puoleen.
Tätä noin kaksikymmen-vuotiasta tyttöä sopi epäilemättä sanoa sangen kauniiksi, ja juhlallinen maalaispuku, jota siellä käytettiin, teki hänen ihastuttavaksi. Pikemmin lyhyt kuin pitkä varreltaan, hän päälaellaan tuskin ylettyi jättiläis-Hartosta olkapäähän, vahvat mustat palmikot ympäröivät hänen verevät, nuorennäköiset kasvonsa, jotka aurinko oli vienosti rusketuttanut. Posket olivat kukoistavaiset, silmät kirkkaat ja siniset, ja kasvonmurteet järeät, mutta kuitenkin miellyttävät. Hän oli yrittänyt ikäänkuin nuorelle vuorimiehelle kättä ojentamaan, mutta kun tämä jäi ristissä käsin seisomaan, laskei tyttökin kätensä kupeilleen; purnumestari, joka sen havaitsi, silmäsi terävästi molempain puoleen.
— Olemmehan kai pahalla tuulella, kun ei ole käynyt tahtomme mukaan? kysyi hän. Älä hätäile, Olli, se tapahtuu niin harvoin, mutta kun asioissa menet kovin pitkälle, niin täytyy isänkin kerran mahtisanaa käyttää.
— Jos minulla olisi jotakin komentovaltaa Martan suhteen, niin olisinminäse, joka olisi mahtisanaa käyttänyt! vastasi Olli lujasti, synkeät silmänsä lennähtivät sen komean, kasvinhuoneesta otetun kukkakimpun puoleen, jota tyttö piti kädessään.
— Senpä kyllä uskon, sanoi vanhus säveästi; se on juuri sinun tapasi! Kuitenkin hän vielä on sisareni tyttö ja saa noudattaa minun tahtoani. Mutta miten on kunniaporttinne laita tuolla ylhäällä? Tuo lipputanko on solunut alas! Sitokaa se kiinni, muuten koko kukkaköynnös tipahtaa kentälle.
Olli, jolle tämä kehoitus etupäässä annettiin, katsahti huolimattomasti vaaran-alaisen seppeleen puoleen, mutta ei yrittänytkään sille avuksi lähtemään.
— Etkö kuule? muistutti isä kärtyisesti.
— Minä luulin olevani otettu työmieheksi vuori kaivokseen, vaan ei tämän kunniaportin viereen. Kumma kyllä, että meidän täytyy seisoa täällä vahdissa! Joka on mokoman pystyttänyt, laittakoon sen kuntoonsakin.
— Etkö täksikään päiväksi malta herjetä mutisemasta? sanoi purnumestari närkästyneenä. No niin, kiivetköön joku teistä muista tuonne ylös!
Kaivosmiehet katsahtivat Ollin puoleen ikäänkuin odottaen häneltä luvan merkkiä, mutta kun ei sitä tullut, niin ei kukaan paikaltaan liikkunut, ainoastaan yksi heistä yritti kehoitusta noudattamaan; nuori johtaja käännähti ääneti ja katsahti hänen puoleensa. Yksi ainoa vilkaisu noista sinisistä silmistä, ja se vaikutti kuin komentosana; mies laskeusi hetikohta takaisin, eikä kättäkään enään liikuttanut.
— Soisin sen kaatuvan uppiniskaisten päidenne päälle! sanoi purnumestari kiivaasti, samassa kun nuoruuden ripeydellä itse kiipesi ylös ja sitoi lipputangon kiinni. Kentiesi siitä oppisitte, miten on juhlatilassa meneteltävä. Laurinki olette jo pilanneet; hän on tähän asti ollut teistä paras, mutta nyt hän tekee mitä herransa ja mestarinsa Olli käskee.
— Pitäisikö kentiesi iloita siitä, että tänne vielä asetetaan toinenkin ylhäinen hallitus? kysyi Olli puoliääneen Luulin jo olevan meille kylliksi entisestä.
Purnumestari, joka työskenteli lipun vaiheilla, onneksi ei kuullut noita sanoja, mutta nuori tyttö, joka tähän asti oli seisonut ääneti, käännähti tuota pikaa toisinpäin ja katsahti hätäisesti ylös:
— Olli, minä rukoilen sinua!
Jäykkä nuori vuorimies tosin vaikeni tämän kehoituksen kuullessa, mutta kasvonsa eivät todistaneet sen enempää lempeyttä tahi suostuvaisuutta. Tyttö oli jäänyt hänen viereensä seisomaan; hänelle näytti olevan työlästä saada muutamat sanat sanotuiksi, jotka puoleksi kuuluivat kysymykseltä, puoleksi rukoukselta; vihdoin sanoi hän hiljaa:
— Ja tosiaanko siis, ett' tahdo tulla juhlapitoihin tänä iltana?
— En.
— Olli —
— Anna minun olla rauhassa, Martta; tiedäthän, että tanssitoimenne eivät ole mieleeni.
Martta astahti pikaisesti taapäin, punaiset huulensa kivertyivät ynseästi, ja kostea kiilto hänen silmässään oli kentiesi pikemmin vihan kuin surkutuksen kyynel tähän lemmettömään vastalauseesen. Olli ei sitä huomannut taikka ei huolinut huomata, hän ei pitänyt Martasta juuri mitään lukua. Sanaakaan virkkamatta, kääntyi tyttö häneen selin ja meni toiselle puolelle.
Nuori vuorimies, joka sitä ennen oli yrittänyt lippua korjaamaan, katsoi, muualle silmiään luomatta, hänen jälkeensä; nähtävästi hän olisi antanut paljonkin, jos häntä olisi kehoitettu; ei hän ainakaan semmoisella ynseydellä olisi poistanut Marttaa luotansa.
Purnumestari oli sillä aikaa tullut alas ja seisoi juuri ikään hyvillä mielin kättensä tekoa katselemassa, kun ensimäinen kanuunanpaukaus kuului kunnaalta, ja lyhyjen väli-aikain perästä toinen ja kolmas.
Tämä merkki odotettuin lopullisesta tulosta aikaan saatti, kuten on hyvin ymmärrettävä, vähän häiläköimistä. Herrat siellä ylhäällä neuvoittelivat yhä vielä täydellä vilkkaudella. Tirehtööri tarkasti kiireesti vielä kerran juhlallisuuksia, yli-insinööri ja herra Sihvonen panivat hansikkaansa nuppiin, ja Wilpponen juoksi Martan luokse, ainaki kahtakymmentä kertaa kysymään, osaisiko hän tarkasti hänen värsynsä, niin ettei mitenkään kangertelisi ja niin saattaisi koko hänen runotaitonsa vaaran alaiseksi. Jopa työmiehissäkin havaittiin jonkunlaista uteliaisuutta saada, kuten sanoivat, nähdä heidän tulevan isäntänsä nuoren, kauniin rouvan. Useampi kuin yksi heistä vetäisi nahkavyönsä lujemmalle ja painoi hattunsa paremmin otsalle. Olli seisoi vaan yksinään huolettomana kaikesta, yhtä jäykkänä, yhtä ylenkatsovana kuin ennenkin, eikä ainoatakaan silmäystä syrjään luoden.
Mutta tämä näin suurella vaivalla ja huolella valmistettu vastaanotto oli päättyvä aivan toisin kuin oli odotettu ja toivottu. Kauhistuksen huuto purnumestarilta, joka seisoi ulkopuolella kunniaporttia, käänsi kaikkein silmät sinnepäin, ja mitä nyt näkivät, oli tosiaankin hirmuista.
Mäkeä alaspäin, kylästä tulevan tien poikki, tulivat tahi oikeammin lensivät vaunut, joiden hevoiset nähtävästi olivat pillastuneet. Arvattavasti pamauksista saikähtyneenä, ne karkasivat hurjaa vauhtia mäkeä alas, niin että vaunut, jotka tuolla epätasaisella tiellä kiitelivät sinne tänne, olivat suurimmassa vaarassa joko keikahtaa oikealla kädellä olevaan äkkijyrkkään putoukseen, tahi musertua vasemmalla puolella olevia vahvoja puita vasten. Ajaja näkyi menettäneen kaiken tolkkunsa, hän oli päästänyt ohjat valloilleen ja oli hengenhädässään tarttunut kuskipenkkiin käsiksi, ja kunnaalta, minne edessä olevat puut estivät näkymästä matkaan saatettua onnettomuutta, pamahteli laukauksia ehtimiseen, joista säikähtyneet eläimet vimmastuivat yhä hurjempaan menoon. Tämän hurjan menon hirmuinen loppu oli vaan kaikille hyvin silminnähtävä; alhaalla sillan luona tuli lopputapaus.
Asuinhuoneuksen ympärille keräytyneet ihmiset tekivät, mitä semmoisissa tiloissa useimmat tavallisesti tekevät. He huusivat kauhistuksesta, juoksivat neuvottomina ja avuttomina mikä sinne kuka tänne, mutta mitä tässä todellakin oli tehtävä tarpeellisen avun saamiseksi, se ei yhdellekään johtunut mieleen. Eipä työmiehissäkään ollut ketään, jolla juuri hädän hetkellä olisi ollut rohkeutta kylläksi, ei ketään, jolla olisi ollut tolkkua tulisessa kiirussa ryhtyä apuun. Olipa kumminkin yksi, joka pysyi järjellään. Oivaltaa koko tuo vaarallinen seikka yhdellä ainoalla silmänluonnilla, lennättää isä ja kumppalit tieltä pois ja hyömätä kohti, oli Ollille silmänräpäyksen teko. Kolmella harppauksella oli hän päässyt sillalle, Martan hätähuuto kuului hänen jälessään — mutta myöhään, hän oli jo karannut hevosia vastaan ja tarttunut niiden suitsiin. Säikähtyneet eläimet karkasivat korkealle pystyyn, mutta sen sijaan, että olisivat seisahtaneet, ne lähtivät uudestaan laukkaamaan ja tahtoivat temmata Ollin muassaan. Kenenkä muun hyvänsä hevoset olisivatkin laahanneet muassaan ja mäsäksi tallanneet, mutta Ollin jättiläisvoima ne sai taltutetuiksi. Hirmuisesti riuhtaisten suitsia, joita hän ei ollut käsistään päästänyt, sai hän toisen hevosen maahan suistumaan; se kompastui ja kompastuessaan veti toisen muassaan — vaunut pysähtyivät.
Nuori vuorimies oli mennyt vaunuin ovelle siinä varmassa luulossa, että tapaisi siellä istuvat tainnoksissa, naisen ainakin. Hänen mielestään pyörryksiin meno oli tavallista ylhäisissä, kun joskus joku vaara oli tarjona, mutta eipä mitään semmoista ollutkaan olemassa nyt, kun, jos milloinkaan, pyörtymiseen olisi ollut syytä kyllin. Nuori rouva seisoi pystyssä vaunuissa, puristaen itseään kaikista voimistaan selkätukeen kiinni, silmänsä tuijottivat vielä äkkijyrkänteesen, jonka pohjalla vauhti todenmukaisesti ensiminuutilla olisi saanut hirmuisen lopun, mutta ei hiiskaustakaan, ei ainoatakaan hätähuutoa ollut päässyt hänen tiukkaan ummistetuilta huuliltansa. Valmiina viime hädässä uskaltamaan hyppäyksen, joka tosin olisi vienyt hänen välttämättömään kuolemaan, oli hän ääneti katsonut kuolemaa silmiin, ja kasvonsa osoittivat, että hän sen teki täydellä tiedolla ja tunnolla.
Olli oli tuota pikaa tarttunut häneen ja nostanut hänen ulos, sillä raivoisat ja potkivat hevoset pitivät vaunuja yhä vielä vaarassa. Muutamissa sekunneissa oli hän kantanut hänet sillan yli, mutta näiden sekuntien aikana katselivat ne tummat silmät vakavasti tätä miestä, joka mokomalla kuoleman ylenkatseella heittäysi miltei hevosten kavioiden alle, ja Ollin silmät liukuivat näiden ihanain, kalpeiden kasvoin puoleen, jotka näin urhoollisesti olivat vaaraa kohdanneet — kentiesi oli nuoresta vuorimiehestä liian outoa saada näin äkkiä pehmeä, läikkyvä silkkivaatetus syleiltäväksi ja tuntea valkean hunnun liehunnan ympärillään; mielen hurmio vilahti hänen kasvoillaan, ja äkisti, miltei kiivaasti laski hän hänet toiselle puolen siltaa maahan.
Eugenia vapisi vielä vienosti, kun huulensa aukenivat syvälle ja vapaasti henkeä vetäisemään, mutta tämä olikin ainoa merkki siitä pelosta ja vaarasta, mistä hän oli päässyt.
— Minä — minä kiitän teitä! Katsokaa miten Berkowin on laita.
Olli, joka juuri aikoi tehdä sen, seisahti kummastuneena. "Katsokaa miten Berkowin on laita," sanoi nuori puoliso, hetkellä, jona jokainen muu tuskissaan olisi huutanut miestään nimeltä, ja hän sanoi sen sangen kylmästi, aivan hätäilemättä. Aavistus siitä, mistä herrat paltalla sitä ennen olivat niin juurtajaksain puhelleet, nousi nuoressa vuori-työmiehessä; hän kääntyi pois ja meni katsomaan "herra Berkowia."
Tämä ei kumminkaan tarvinnut enään hänen apuaan; hän oli jo astunut ulos ja tullut sillan yli. Artturi Berkowin toimeton ja väliäpitämätön luonnon-laatu ei ollut tässäkään kovan onnen-kohtalossa kieltäynyt. Kun vaara noin äkkiluulematta tuli ja hänen nuori vaimonsa aikoi hypätä vaunuista ulos, oli hän vaan laskenut kätensä hänen käsivarrelleen ja hiljaa sanonut: "Istu paikallasi, Eugenia! Sinä olet hukassa jos rohkenet semmoisen hypyn." Sitte ei sanaakaan, ei tavaustakaan vaihetettu heidän välillään; mutta sillä aikaa kun Eugenia seisoi pystyssä vaunuissa, katsellen eikö apua tulisi ja päättäneenä, että kuitenkin viimeisessä hetkessä viimeistä keinoa koettaisi, istui Artturi liikkumatta paikallaan; heidän siltaa lähetessä, oli hän ainoastaan silmänräpäykseksi laskenut kätensä silmille, ja olisi uskottavasti antanut paiskata itsensä ynnä matkakumppalinsa kanssa mäsäksi, ellei apu olisi tullut juuri kun sitä paraiten tarvittiin.
Nyt seisoi hän sillan käsipuun vierellä, kentiesi hiukan kalpeampana kuin tavallisesti, mutta vapisematta ja ilman pienintäkään merkkiä mielenliikutuksesta. Eikö ollut hän mitään tuntenut, vai joko hän jaksoi malttaa mielensä?
Apua, jota nyt ei lainkaan enään tarvittu, tuli kaikilta kulmilta. Tusinoittain käsiä oli tuota pikaa liikkeellä, kumoon suistuneita hevosia seisalleen nostamassa ja puolitainnoksissa yhä olevaa ajajaa vaunuista auttamassa. Koko hääväki tunkeili ympärille nuorta pariskuntaa säälimään ja surkuttelemaan. Kysymyksiä tehtiin ja apua tarjoiltiin mitä suinkin arvattiin; käsittää ei lainkaan voitu, miten onnettomuus oli tapahtua saattanut, ja paukauksia, ajajaa ja hevosia syytettiin vuorotellen. Artturi, puuttumatta sekautumatta mihinkään, antoi tätä menoa hetkisen aikaa kestää; mutta teki sitte poistavan liikahduksen.
— Ei, hyvät herrat, minä pyydän! Näettehän, ettei meille kummallekaan ole vahinkoa tullut. Menkäämme kaikin mokomin huoneisin.
Hän tahtoi tarjota kätensä puolisolleen taluttaaksensa häntä huoneisin, mutta, Eugenia jäi seisomaan ja katseli vaan ympärilleen.
— Entä pelastajamme? Eihän hänelle liene mitään tapahtunut?
— Niin, senpä olimmekin unhottaa, sanoi tirehtööri vähän hölmistyneenä. Eikö se ollut Hartonen, joka hevoset pidätti? Hartonen, missä olette?
Hartonen ei vastannut mitään, mutta Wilpponen, joka ihmeissään tästä ihastuttavasta uroteosta kokonaan oli unhottanut entisen kaihelmansa Hartosta vastaan, huudahti innollisesti: "Tuolla hän seisoo!" samassa lentäen nuoren kaivosmiehen luokse, joka heti oli poikennut syrjään ja nyt nojasi erästä puuta vasten.
— Hartonen, teidän pitää — mutta taivaan nimessä, mikä teitä vaivaa? Aivanhan olette kuolemankalpea, ja mistä teillä verta vuotaa?
Olli silminnähtävästi taisteli pyörtymistä vastaan, mutta kumminkin karahtivat kasvonsa vihaisiksi, kun nuori konttoristi liikahti ikäänkuin häntä auttaaksensa.
— Ei se ole mitään! Naarmu vaan. Kun minulla vaan olisi nenäliina.
Wilpponen aikoi juuri vetää nenäliinaansa lakkaristaan, kun yhtäkkiä silkkivaatteet kahahtivat hänen vieressään. Nuori rouva seisoi hänen luonaan ja ojensi sanaa virkkaamatta oman kalliilla pitseillä reunustetun nenäliinansa.
Paroonitar Windeg ei liene vielä ollut tilaisuudessa antamaan käytännöllistä apua kellekään haavoitetulle, muuten hänen olisi luullut ymmärtävän, että tämä kalliisti kirjaeltu patistinenäliina ei juuri ollut sovelias veren tyrettämiseen, jota, sittekun tiheä tukka tähän asti oli sitä vähän seisattanut, nyt vuosi ankarasti; Ollin olisi luullut sen vielä paremmin ymmärtävän, ja yhtä hyvin hän hetikohta kaappasi tarjotun nenäliinan käteensä.
— Kiitoksia, armollinen rouva; mutta siitä ei ole paljon hyötyä, sanoi purnumestari, joka jo seisoi poikansa vieressä, laskien kätensä hänen olkapäittensä ympäri. Odota Olli! ja samassa otti hän oman karkean pellavaisen nenäliinansa ja likisti sen tuon hyvinkin syvältä näyttävän haavan päälle.
— Onko se vaarallinen? kysyi Artturi Berkow pitkäveteisellä äänellä, läheten paikkaa toisten herrain kanssa.
Olli oli yhtäkkiä kiskaissut itsensä isästään irti ja oikaissut itsensä, siniset silmänsä katselivat synkeämmin kuin milloinkaan, kun hän kovalla äänellä vastasi:
— Ei ollenkaan! siitä ei tarvitse kenenkään huolia; yksinäni tulen toimeen.
Sanat eivät kuuluneet laisinkaan kunnioittavaisilta; mutta äskentehty hyvätyö oli siksi suuri, ettei käynyt häntä kovuutteleminen. Herra Berkow näytti vaan tyytyväiseltä, kun tämä vastaus vapautti hänet huolesta ja vaivasta tämän asian suhteen.
— Minä lähetän tohtorin luoksesi, sanoi hän niin välinpitämättömästi kuin mahdollista, ja kiitollisuutemme pidätämme siihen asti luonamme. Onhan täällä tätä nykyä apua kyllin; — saanko luvan, Eugenia?
Nuori rouva otti tarjotusta kädestä kiinni, mutta katsahti vielä taaksensa nähdäksensä, oliko siellä todellakin tarvittavaa apua. Näytti niinkuin hän ei olisi oikein hyväksynyt miehensä menetyslaatua tässä asiassa.
— Ei tullut mitään koko hankkeestamme! sanoi Wilpponen aivan alakuloisena yli-insinöörille, kun hän muutamia minuutia sittemmin yhdistyi herrain joukkoon, jotka saattivat isännän poikaa ja sen rouvaa asuinhuoneukseen.
— Eikä runoelmastannekaan! ilvehti yli-insinööri. Kuka nyt huolii värsyistä ja kukista? Eikä tämä ensimäinen vastaanotto uuteen kotiin muutenkaan ollut onnea ennustavainen sille, joka enteitä uskoo. Kuoleman vaaraa, haavoja, verta — mutta juuri semmoinenhan romantisuus onkin teistä mieleen, Wilpponen. Nyt saatatte kirjoittaa kertomalaulun siitä, mutta siinä teidän kumminkin täytyy tehdä Hartonen sankariksi.
— Olli, hän on ja pysyy yhtähyvin karhuna! tiuskaisi Wilpponen. Miksi hän ei saattanut sanoa armolliselle rouvalle jotakin sanaa kiitokseksi, kun rouva tarjosi hänelle oman hienoisen nenäliinansa? Ja kuinka epäkohtelias eikö hänen vastauksensa herra Berkowille ollut? Mutta jättiläis-luonto on sillä ihmisellä. Kysyttyäni häneltä, minkä tähden hän ei hetikohta sitonut haavaansa, hän vaan lyhyeen vastasi, ettei ennen ollut sitä havainnut. Olkaa hyvää ja huomatkaa! Hän saa päähänsä kolauksen, joka olisi oikaissut itsekunkin meistä kenttäälle; hän hillitsee ensin hevoset, nostaa armollisen rouvan vaunuista, eikä havaitse itseään haavoitetuksi, ennenkuin veri purskahtaa hänestä virtaamaan; tekisipä toinenkin niin!
Vuorityömiehet olivat sillä aikaa olleet kaikki toverinsa luona; tapa millä tuleva isäntä oli eronnut hänestä ja suorittanut kiitollisuutensa, näytti kumminkin hetkeksi loukanneen heitä. Useita kamaloita silmäyksiä nähtiin, useita tuimia ja kovia morkkaussanoja kuultiin, jopa purnumestarikin rypisti otsaansa, eikä ollut hänellä tällä kerralla yhtään sanaa nuoren herran puollustukseksi. Hän koki saada verta tyrettymään, jossa työssä Martta oli hänelle innollisesti avullisena. Tytön kasvoissa oli hätä ja tuska niin selvästi nähtävänä, ettei se olisi Olliltakaan jäänyt huomaamatta, elleivät silmänsä olisi olleet toisaalle käännettyinä. Katsantonsa, millä hän poismeneviä silmäili, oli omituinen, pitkällinen ja synkeä; silminnähtävästi hän ajatteli jotakin muuta, eikä haavaansa.
Purnumestari, joka aikoi panna väliaikaisen siteen verta yhä juoksevan otsan ympärille, näki nyt, että poika vielä piti pitsi-nenäliinaa kädessään.
— Tuo hämmähäkin verkko! — vanhuksen ääni kuului tavattoman tiukealta, — tuosta kirjaellusta hämmähäkin verkostako meille apua olisi? Anna se Martalle, hän antakoon sen armolliselle rouvalle takaisin.
Olli katsahti nenäliinan puoleen, joka pehmeänä ja lemuavana kuin tuulen löyhkä istui hänen sormiensa välissä; mutta kun Martta ojensi kätensä sitä ottaaksensa, kohautti hän sen tuota pikaa ylös ja painoi haavaa vasten; hienot pitsit veristyivät.
— Mitä teet sinä? sanoi isä kummastuneena, ja puolisuutuksissa. Tuollako repaleella aiot sitoa tuumaa syvän haavan? Luulisinpa liinoja olevan meillä kylliksi.
— Vai niin, sitäpä en ajatellut, vastasi Olli lyhyesti. Anna sen olla, Martta, johan se kuitenkin on pilalla, — ja niin pisti hän ilman sen enempää liinasen mekkonsa alle.
Tytön kädet, jotka vastikään liikkuivat niin sukkelasti, vajosivat tuota pikaa kahtialle, ja hän katseli nyt joutilaana miten purnumestari pani haavaan tarpeellisen tukon ja sitoi oman liinansa sen ympärille. Sillä välin katsoi hän vakavasti Ollia silmiin. Minkä tähden oli Ollilla semmoinen kiire saadakseen tuon kalliin pitsiliinan pilatuksi? Eikö hän tahtonut antaa sitä takaisin?
Muuten nuorella vuorimiehellä ei näyttänyt olevan juuri suurta luonnonlahjaa sairastelemaan. Hän oli jo näyttänyt itsensä melkeän kärtyiseksi tästä hänelle niin runsaasti tarjotusta avusta, ja ainoastaan isän valta taivutti pojan se vastaanottamaan; mutta nyt kavahti hän jaloilleen ja sanoi lujalla äänellä, että oli saanut apua kylliksi, ja nyt vasta voitiin hänet rauhaan jättää.
— Antakaa hänen olla, sen jöröpään sanoi purnumestari. Tiedättehän, ettei maksa vaivaa taistella hänen kanssansa; saammehan kuulla mitä lääkäri sanoo. — Oletpa, Olli, kaunis poika! Korjata nuorelle vallasväelle pystytettyä kunniaporttia, se ei käy millään ehdolla, se olisi liiaksi, mutta heittäytä hevosten eteen, jotka ovat pillastuksissaan, saman vallasväen avuksi, eikä huolia mitään siitä, että sinulla vielä on vanha isä, jolla koko maailmassa ei ole muuta kuin tämä poika, sen kyllä voit. Ja te toiset, jotka seuraatte herraanne ja johdattajaanne kaikissa — eipä haittaisi, jos tälläkin kertaa ottaisitte hänen esimerkiksenne.
— Sanottuansa nämä sanat, joissa, vaikka ukko oli suutuksissa olevinaan, selvästi huomattiin yhtä paljon ylpeyttä pojastansa kuin rakkautta häneen, tarttui hän Ollia käsivarteen ja vei hänen pois seurassaan.
* * * * *
Oli iltapuoli. Juhlallisuudet Berkowin hovissa olivat, mitä vallasväkeen tuli, loppuneet. Sittekuin tuosta hirmuisesta tapauksesta, joka oli tehdä koko juhlallisuuden tyhjäksi, oli onnellisesti selville päästy, oli alkuperäisesti säättyjä menoja tunnollisesti noudatettu. Nuoret äsken-naineet, joiden aika kaiken iltapäivää oli ollut joka suunnalla, olivat nyt vihdoin yksinään asunnossaan. Herra Sihvonen, jonka seuraavana aamuna piti palata vanhemman Berkow-herran luokse pääkaupunkiin, oli vastikään sanonut jäähyväiset, ja nyt lähti palvelijakin huoneesta, laitettuansa iltaispöydän valmiiksi.
Pöydällä palava lamppu levitteli kirkasta, lauhkeata valoansa tämän pienen seura-huoneen vaaleansinisille damasti-tapeteille ja komeille huonekaluille; tämä pieni huone oli, kuten muutkin rakennuksen huoneet, äskettäin kuntoon pantu ja nuoren rouvan vastaanottamiseksi ylen kalliisti varustettu ja oli aiottu hänen erinäiseksi huoneeksensa. Likelle toisiaan vedetyt silkkikartiinit näyttivät kokonansa salpaavan tämän huoneen ulkomaailmasta erilleen; vaaseissa ja marmorimaljoissa lemusi kukkia ja pöydälle pienen nurkkasohvan eteen oli hopeainen ruoka-astiasto asetettuna; näyttipä kaiken tämän komeuden keskellä ystävällisyys ja sopusuhtainen kotirauha kuitenkin asuvan.
Mutta juuri huoneitten suhteen äskenvihityt eivät vielä liene maistaneet tämän kotoisen rauhallisuuden lumousta. Vielä täydessä seurapuvussaan seisoi nuori rouva keskellä huonetta, pitäen kädessään sitä kukkaköynöstä, jonka Wilpponen Martan sijassa itse oli saanut onnen hänelle antaa. Oranki-kukkain lemu ihastutti häntä erittäinkin, niinpä täydellisesti, ettei häneltä riittänyt vähintäkään huomiota puolisolleen, joka liion ei näyttänyt vaativankaan semmoista muistamista, sillä tuskin oli ovi palvelijan mentyä ummistunut, ennenkuin hän väsyneen näköisenä vaipui nojatuoliinsa.
— Tuo iankaikkinen näytteleminen on toisiaankin kuolettavaista. Eikö sinustakin niin ole, Eugenia? Aina eilisestä puolipäivästä asti tuskin on suotu meille hetkeksikään lepoa. Ensiksikin vihintä, sitte päivällinen, sitte ylen väsyttävä matkustus rautatietä myöten ja pakkohevoisilla halki yön ja koko aamupäivän, sen jälkeen tuo onnettoman kova tapaus, täällä taas vastaanotot, tehtaiden virkamiesten esittämiset ja päivällinen — isä ei näy järjestystä näille juhlallisuuksille laatiessaan lainkaan ajatelleen, että meillä on jotakin, jota sanotaan hermoiksi. Minun hermoistani, sen tunnustan, on peräti loppu tullut.
Nuori rouva pyöräytti vähän päätänsä, ja joksikin ylenkatseellinen silmäys vilahti miehen puoleen, joka, ollessaan nyt ensi kerran kahdenkeskisessä yhteydessä, puolisollensa puhui hermoistansa. Eipä näyttänyt Eugenia pahoin voivalta, ja ihanat kasvonsakaan eivät osoittaneet pienintäkään väsymystä.
— Oletko saanut tietoa, onko nuoren Hartosen haava vaarallinen, vaiko ei? kysyi hän vastausta antamatta.
Artturi näytti vähän alakuuloiselta kun Eugenia ei ottanut ollenkaan huomioonsa hänen tavattoman pitkää puhettansa, johon hän tavastansa luopuen oli ryhtynyt.
— Sihvonen sanoo, ettei se ole minkään arvoinen, vastasi hän tylysti. Luulen hänen tohtoria puhutelleen. Mutta nytpä johtuu mieleni, että pitäisihän meidän ajatella jonkunlaista palkintoa tuolle nuorelle miehelle. Minä ehkä annan asian johtajan haltuun.
— Etkö mieluummin itse ottaisi sitä tehdäksesi?
— Minäkö? Ei, säästä minua! Kuten vasta olen kuullut, hän ei olekaan tavallinen työmies, vaan on purnumestarin poika, ja itse päällysmies tahi joku semmoinen; kuinka siis tietäisin, onko raha-anto sopiva, vaiko joku muu lahja. Johtaja on varmaankin ratkaiseva sen asian oivallisesti.
Hän antoi päänsä painua yhä syvemmälle tuolin täytteesen. Eugenia ei virkkanut mitään, hän istui sohvalle ja nojasi päätään käteen. Muutaman hetken ääneti oltua, näkyi Artturille kuitenkin johtuvan mieleen, että pitäisi hänen toki osoittaa vaimolleen jotakin mieltymystä, ja ettei hänen käynyt, nojatuoliin vajouneena koko iltaisella olemisen aikaa niin ääneti istuminen; tämäpä kysyi häneltä hiukan ponnistusta, mutta hän sai aikaan tämän ponnistuksen ja nousikin jaloillensa. Hän istui sitten puolisonsa viereen ja salli häntä ottaa kädestä kiinni, kokipa vielä vyötärilläkin laskea kättänsä; mutta yritykseen tuo asia jäikin. Äkkinäisellä liikahduksella Eugenia irroitti kätensä hänestä ja siirtyi syrjään. Siinä huomasi Artturi saavansa silmäyksen samanlaisen kuin isänsäsydän sai kärsiä ensi kerran miniäänsä syleillessä. Osoittihan tämä sitä jäistä kylmyyttä ja ylevää ynseyttä, joka paremmin kuin kieli sanoo: minä pysyn koskemattomana sinulle ja vertaisillesi.
Helpompihan olikin näin kopeudella vaikuttaa isään kuin poikaan, kenties senkin tähden, että poika näytti jo olevan mahdotoin mihinkään liikuntaan. Eikä hän näyttänytkään peljästyvän tahi hämmästyvän tästä kovin selvästi näytetystä tylymielisyydestä: hän vaan katsahti puolisonsa puoleen vähän kummastuneena.
— Onko se sinusta mielyttämätöntä, Eugenia?
— Outoa kuitenkin. Tähän asti olet minut säästänyt siitä.
— Tähänkö asti? Niin, suhteet keskenämme vaarinotettiin kotonasi joksikin tarkasti. Kaksikuukautisena kihlaus-aikanamme minulla ei kertaankaan ollut onnea tavata sinua yksinäsi, ja isäsi ja veljesi läsnä-olo pani oloillemme pakon, joka nyt, kun ensikerran olemme kahdenkesken toki saanee jäädä syrjälle.
Eugenia siirtyi yhä kauemmaksi.
— No, täytyy minun sitten, tässä ensikerran ollessamme kahdenkesken, sanoa sinulle, etten minä pidä paljo mitään semmoisesta onnellisuudesta, jonka määrä on tyydyttää ainoastaan ulkonaisuuden vaatimuksia, eikä anna sydämmelle tilaisuutta siihen osalliseksi päästä. Minä vapautan sinun kerrassaan kaikista semmoisista velvollisuuksista.
Ennen mainittu kummastus näkyi nyt vähän selvemmin Artturin kasvoissa; sen enempää intoa siitä ei kumminkaan tullut näkyviin.
— Näytätpä olevan aivan suosiollinen tänäpänä. Ulkonaisuuden vaatimukset! sydämmen osanotto! Luulinpa toki sinussa, Eugenia, kaikista vähin tarvitsevani peljätä romantisuuden haaveita.
Syvällinen mielikarvaus kuvautui nuoren puolison kasvoihin.
Haaveksemiset elämäni suhteen päätin minä samana hetkenä milloin sinulle lupasin avioksi. Sinä ja isäsi tahdoitte mihin hintaan hyvänsä saada nimenne Windegin vanhaan nimeen yhdistetyksi, tahdoitte siten väkisin päästä seuroihin ja kunniasijoille, joista tähän asti olette olleet syrjälle sysätyt. No niin, tarkoituksenne perälle olette päässeet, — nimeni on nyt Eugenia Berkow.
Hän laski sanomattomasti ylenkatseellisen painon tälle viimeiselle sanalle. Artturi oli noussut istuimeltaan; hän näytti nyt vihdoin ymmärtävän, että tässä oli jotakin muuta kuin paljas oikku, mikä olisi voinut syntyä jostakin unohtetusta palveluksen näytteestä nuorta puolisoa kohtaan matkalla.
— Tämäpä nimi ei saata olla sinusta oikein mieleen! En ole tähänasti tiennyt pelätä, että siihen tarttumiseen on ollut pakkoa omaistesi puolelta. Nyt tuntuu minusta kuitenkin niinkuin —
— Minua ei ole kukaan pakoittanut! keskeytti hänet Eugenia. Ei ole kukaan minua houkutellutkaan. Minkä tein, sen tein varsin vapaatahtoisesti ja hyvin tietäen mihin sitousin. Omaisillani oli kyllä raskasta, että minun piti käydä uhriksi.
Artturi nyhjäytti hartiotaan; kasvoistaan näkyi että keskustelu alkoi häntä kyllästyttää.
— En ymmärrä, miten saatat katsella mutkatonta sopimusta perheiden kesken niin rasittavan onnettomalta kannalta! Jos isälläni olikin siinä muita tarkoituksia, niin eihän parooninkaan syyt olleet juuri ylen ihanaa laatua, minkä ohessa ne arvattavasti myöskin vaativat isompaa kiirettä, josta hän kaiken mokimmin ei joutunutkaan vahingolle.
Eugenia töytäsi seisalleen, silmänsä tuikkivat tulta ja kiivaasti hän käsivarrellansa tönäsi lemuavan kukkaisköynöksen pöydältä lattialle.
— Ja sen rohkenet minulle sanoa? Huolimatta mistään mitä ennen kosioimistasi tapahtui? Luulin toki tästä häpeäväsi, jos muuten vielä voit jotakin hävetä.
Nuoren miehen raukeat, puoliksi sameat silmät lensivät yhtäkkiä aivan selälleen; niissä kimalteli jotakin hohkatulen tapaista, mutta äänensä oli kuin muullostikin raukeana ja innottomana.
— Ennen kaikkia täytyy minun pyytää sinua puhumaan selvemmin; en ymmärrä noita perin ongelmoisia sanojasi.
Eugenia laski kätensä navakasti ristiin rinnallensa, joka näytti häilyvän kuin myrskyisen ilman ajamaa aalto.
— Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että olimme kukistumaisillamme, että taloutemme oli häviöllä. Kuka siihen lienee ollut syynä, siitä en voi eikä sovi minun päättää. Helppo on viskata soimauksia vastusten kanssa taistelevaa kohtaan. Mutta kun perintö-kartanot jo vastaanottaessa ovat velan-alaisia ja yli arvonsa takavarikoon pantuna, ja kun vanhan nimen loisto ja asema maailmassa kuitenkin on kannatettava, niin siinä ei käykään rahoja ja taas rahoja läjääminen, niinkuin teikäläiset tekevät alituisessa kiskomisen toimissansa. Sinä olet aina kahmalottaan rahaa tuhlannut, olet tyydyttänyt kaikkia mielitekojasi, suvainnut tehdäksesi hullutuksia, vaikka minkämoisia; minä olen maistanut semmoisen elämän kaiken katkeruuden, jonka täytyminen on maailman tohussa teeskennellä ja jonka velka on mailmalle näyttää loistoisuutta ja varallisuutta, vaikka kohta joka päivä, joka hetki on saattava likemmäksi perikatoa. Kentiesi olisimme tämän välttäneet, ellemme olisi yhtyneet juuri herra Berkowin pauloihin, aluksi hän suoraan sanoen pakotti meitä ottamaan apuansa, pakotti sitä niin kauan, että hänellä oli kaikki olomme vallassaan, ettemme hätyytettyinä, kiedottuina, epätoivoon sortuneina, enään yhtään neuvoa tienneet. Sitte tuli hän ja vaati aviolupaukseni pojalleen, ainoana pelastuksen mahdollisuutena. Isäni olisi ennemmin kärsinyt vaikka mitä kuin uhrannut minun, mutta minä en tahtonut nähdä häntä alttiiksi annettavan, tahi toimialaltaan temmattavan; minä en tahtonut tietää veljeni tulevaisuutta hukatuksi, nimeämme häväistyksi; sen tähden annoin suostumukseni. Miten rasittavan kovalta se minusta tuntui, ei ole yksikään omaisistani tullut tietämään, mutta vaikka panin itseni kaupalle, niin tiedän kyllä voivani vastata siitä Jumalalle ja itselleni; sinulla, joka annoit itsesi aseeksi isäsi ilkeille hankkeille, sinulla ei ole oikeutta soimata minua; minussa vaikuttavat syyt olivat toki ylevämmät kuin sinussa.
Hän vaikeni mielen liikunnosta voimattomana. Puolisonsa seisoi vielä liikahtamatta hänen edessään. Hänen kasvoissaan näkyi taas sama kalpeus, mikä niissä oli asunut jo puolenpäivän aikana, heti kun olivat kuoleman vaaran välttäneet, ja silmänsäkin olivat yhä himmentymäisillään.
— Onpa paha mielestäni, kun et uskonut minulle noita tietojaennennaimistamme, sanoi hän pitkään vetäen ääntänsä.
— Miksi olisin sen tehnyt?
— Siksi, että olisit välttänyt tämän halvan tilan, jossa kannatEugenia Berkowin nimeä.
Nuori rouva ei virkkanut mitään.
— Minulla ei toki ollut aavistustakaan tästä isäni aikeesta, jatkoi Artturi, niinkuin tapani muutenkin on ollut pysyä kaukana hänen vaikutus-alaltaan. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, että jos tahtoisin parooni Windegiltä anoa hänen tytärtänsä aviokseni, niin anomukseeni myönnyttäisiin. Tähän ehdoitukseen suostuin, sittemmin vietiin minä teille näytettäväksi, ja muutamain päiväin kuluttua oli kihlaus. Tämä onminunosani tässä asiassa.
Eugenia kääntyi puoleksi toisaalle.
— Parempana olisin pitänyt tunnustuksesi, kun olisit sanonut samassa liitossa olleesi, kuin tuon jutun.
Taas nuoren miehen silmät aukenivat, ja taas hohti niissä kummallinen säihky, joka näytti yrittävän liekiksikin leimahtamaan, mutta sammui.
— Niin korkealla olen siis puolisoni kunnioituksessa, ettei sanojani edes pidetä uskottavina? sanoi hän tällä kertaa toki selvästi tuntuvalla mielen karvaudella.
Eugenian ihanissa kasvoissa, jotka nyt taas kääntyivät puolison puoleen, olikin mitä kylmin ylenkatse nähtävänä, ja sama ylenkatse tuntui hänen äänessäänkin, kun vastasi:
— Sinun on anteeksi antaminen minulle, jos en kohtele sinua kovin suurella luottamuksella. Aina siihen päivään asti, jona ensi kerran astuit huoneisimme, tarkoituksella, jonka hyvin kyllä aavistin, aina siihen asti tunsin sinut huhuista pääkaupungissa, ja ne —
— Eivät antaneet minusta erittäin hyvää kuvausta! Senpä arvaankin! Etkö olisi hyvä ja sanoisi, mitä pääkaupungissa oikeastaan nähtiin hyväksi minusta sanoa.
Nuori puoliso käänsi suuret silmänsä lujasti ja vakavasti miehen puoleen ja lausui:
— Siellä sanottiin, että Artturi Berkow eli varsin ruhtinaallisesti ja tuhlaisi tuhansia, yksistään ja ainoastaan siten ostaaksensa nuorten aatelismiesten ystävyyden ja saattaaksensa oman matala-arvoisen syntynsä unhotuksiin. Siellä sanottiin, että hän eräissä hurjissa ja hillittömissä seuroissa oli hurjin ja hillittömin kaikista — mitä muuten hänestä sanottiin, se on menevä naisen arvostelua kauemmaksi.
Artturin käsi nojasi vielä tuolille, jolla hän istui, kuitenkin oli se viime hetkisinä painunut yhä syvemmälle tuolin täytteesen.
— Ja sinä tietysti et katso vaivaa maksavaksi edes kokea parantaa tämmöistä harhalle joutunutta ihmistä, josta mailman yleinen tuomio jo on puhunut viimeiset sanansa.
— En!
Jääkylmältä kuului tämä epäys. Vieno vävähdys näkyi nuoren miehen kasvoissa, kun hän äkkiä kavahti seisaalleen.
— Oletpa suora puheissasi, senpä jo kuulen vähän liiaksikin!
Yhtäkaikki! Aina on hyvä tietää kuinka on laita keskenämme, yhdessä kuin meidän kuitenkin nyt aluksi on oleminen. Eilen tehtyä liittoa ei käy peräyttäminen, ainakaan ei hetikohta, saattamatta meitä kumpaistakin naurulle alttiiksi. Jos muuten olet ryhtynyt tähän teeskelmään, ilmoittaaksesi minulle, että vaikka matala-sukuisen rohkeudella olen ottanut sinun aviopuolisokseni, minun kuitenkin on pysyminen loitolla paroonitar Windegistä — ja minä otaksun sinun sen tehneen ainoastaan sillä tarkoituksella — niin olet aikomuksesi perille päässyt, mutta — tässä vaipui Artturi taaskin kokonansa vanhaan velttouteensa — mutta minä pyydän että annatkin tämän olla viimeinen kerta kuin tämmöistä keskenämme tapahtuu. Minä inhoan kaikenlaisia teeskentelöjä; hermoni eivät lainkaan kestä niitä ja saatetaanhan elämä järjestellä ilman tämmöistä joutavaa kiivauttakin. Tällä kertaa luulen tekeväni sinulle mieliksi, jos jätän sinun yksinäsi. Annathan anteeksi, että poikkenen omille oloilleni.
Hän otti eräällä syrjäpöydällä seisovan hopeaisen haarakynttilä-jalan ja lähti huoneesta, mutta siellä ulkopuolella jäi hän vielä hetkisen ajaksi seisomaan ja kääntyi. Tulinen liekki nuoren miehen silmissä ei ainoastaan pilkkinyt, se leimahti voimakkaasti, vaikka vaan hetkisen ajaksi; sitte taas kaikki oli autiota ja kuollutta, mutta vaksikynttilät liehuivat levottomina sinne tänne, hänen mennessä huoneesta huoneesen; oliko se ilmankäynnistä, vai siitäkö, että käsi, joka sitä kantoi, vapisi?
Eugenia oli yksinään jäänyt huoneesen ja syvä henkäys pullistutti hänen rintansa, kun oven kartiinit putosivat umpeen kohta puolisonsa mentyä. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut saavuttaa. Hän astui balkongin akkunaan, ikäänkuin hän tästä keskipuheesta päästyä olisi tarvinnut taivasalta hakea ilmaa, lykkäsi kartiinin syrjään, ja akkunan puoleksi avattuaan, kurotti hän silmänsä tuoksuvaan, vienosti hämärään kevätyöhön. Tähdet vilkkuivat himmeinä, kevykäisissä, sumuntapaisissa pilvissä, jotka verhosivat koko taivaan, ja maiseman hämärään peittyneet esineet sekaantuivat epäselvinä toisiinsa. Paltalta kukkien lemu nousi sinne ylös ja suihkulähteestä kuului hiljainen loiske. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha, vaan ei tuon nuoren naisen sydämmessä, joka tänäpänä ensi kerran uuden kotonsa kynnykselle oli laskenut jalkansa.
Se oli nyt loppunut, se kahden viimeisen kuukauden hiljainen, ankara taistelu, jonka tuskat ja ponnistukset juuri olivat Eugeniaa kannattaneet. Ainapa on urhoollisen luonnossa jotakin ylevää siinä ajatuksessa, että toisen hyväksi antaa koko tulevaisuutensa alttiiksi, että elämänonnensa uhalla hakea toisen pelastusta, ja että armaisensa auttajana panna itsensä välttämättömän kohtalon uhriksi. Mutta nyt, kun uhri oli tehtynä, apu hankittuna, eikä mitään enään ollut vastustettavana tahi voitettavana, nyt himmentyi tuo runollis-ihanainen kimmellys, millä Eugenian tyttärellinen rakkaus tähän asti oli kietonut tuon päätöksen, ja häntä odottavan elämän koko onnettomuus ja kavaluus astui hänen eteensä.
Nuori rouva vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa, ja kaikki mitä hän näinä kuukausina oli taistellut ja kärsinyt, kaikki mitä tällä hetkellä moninkertaisella voimalla tunki häntä ahdistamaan, tunkeutui näihin toivottomuuden sanoihin: Oi Jumalani, Jumalani, kuinka kestänen minä tämän elämän!
* * * * *
Berkowin melkoisan avarat vuorikaivokset ja tehtaat olivat joksikin kaukana pääkaupungista, eräässä etäisessä maakunnassa, lähisessä seudussa ei ollut mitään erittäin viehättävää. Metsämäkiä, mäkien takana, ylt'ympärinsä peninkulmaa laajalta ei muuta kuin kuusien tummaa, yksimuotoista vihannuutta, joka peitti kunnat ja laksot, niiden välillä kyliä ja yksinäisiä torppia, sekä siellä täällä joku arentikartano tahi maatilus.
Nämä tilukset ja omaisuudet olivat maanteistä joksikin kaukana; likimmäinen kaupunki oli parin tunnin matkan takana, mutta ne monenkaltaiset suuremmoiset, metsälaksoista ylenevät paja-rakennukset ja asuinhuoneet, virkeytenensä ja liikkeinensä tekivät että näyttivät miltei kuin omituinen kaupunki. Kaikki apukeinot, joita teollisuus ja tiede voi tarjolla pitää, kaikki mitä konevoima ja ihmiskädet voivat aikaansaattaa, oli tänne kerätty, kiskomaan vastahakoiselta vuoren peikolta sen aarteita. Hoitokuntaan kuului kokonainen lauma insinööriä, inspehtooreja, ylitarkastajia, jotka olivat tirehtöörin johdossa ja asuivat erinäisenä koloniana, jota vastoin ne tuhannet työmiehet, joista vaan vähin osa oli saatettu koloniaan majoittaa, asuivat lähisissä kylissä. Yritys, mikä ensin oli nostanut kaivosten nykyisen isännän joksikin vähäpätöiseltä kannaltaan sille korkeudelle, jolla hän tätä nykyä oli, näytti miltei kovin suurelta yksityisen miehen varoille, eikä käynyt sitä muuten kuin suunnattomilla summilla pitkittäminenkään. Ne olivat mahtavimmat koko maakunnassa, ja ne vallitsivatkin erinäisillä teollisuus-haaroillaan kaikki muut tehtaat, joista ei yksikään suuruudessa sille vertoja vetänyt. Nämä laitokset lukemattomine koneineen ja työvoimineen, sekä työpajoineen ja asuinhuoneineen, virka- ja asiamiehineen, oli kuin omituinen valtio, ja sen isäntä yhtä rajaton vallitsija, kuin mikään hallitsija vähäisessä ruhtinaskunnassaan.
Tottapa miehelle, joka oli näin suurten laitosten isäntänä, toki lienee loukkaavaiselta tuntunut, että häneltä yhä edelleen kiellettiin ne edut, joidenka havussa hän niin ahkerasti oli puuhinnut ja jonka perille moni oli päässyt paljo vähemmällä ansiolla teollisuuden nostamisen työssä; mutta tässä, niinkuin ainakin missä päättäminen suorastaan lähtee ylimmästä paikasta, tuli miehen omat omaisuudet kysymykseen, ja Berkowilla ei ollut puoltajia ylimmysten seuroissa. Hänen entisessä elämässään oli niin moni tumma pilkku, jonka rikkautensa kyllä sai peittoon, mutta ei kuitenkaan poistumaan. Tosin hän ei ollut koskaan yhtynyt ristiriitaan oikeuksille, mutta usein kyllä oli hän astua niiden rajain yli, joiden alueella laki tavallisesti rupesi vastakynneksi. Eikä laitoksiaankaan maakunnassa, niin suurenmoiset kuin olivatkin, tahdottu kaiken puolin tunnustaa esikuvallisiksi. Monella suunnalla kävi puheita tunnottomasta voitonpyynnöstä, joka vaan tarkoitti isännän rikkauden kartuttamista, huolimatta lainkaan niiden ihmisten onnesta tahi onnettomuudesta, joita työntoimissa käytettiin, puheita kävi päällysmiesten vääryyksistä ja työmiesten kuohuvasta tyytymättömyydestä - kaikki nämä puheet olivat ja pysyivät kumminkin ainiaan kulkupuheina, kun kotopaikkansa oli niin ylen etäällä. Tosiasiana oli kuitenkin, että nämät maakartanot ja ruukit olivat miltei tyhjenemätön rikkauden lähde isännällensä.
Tunnustaa toki täytyi jokaisen, että tämän miehen uutteruus ja nero olivat ainakin yhtä suuret kuin tunnottomuutensakin. Suurimmassa köyhyydessä syntynyt, ylettyään ja taas alettuaan elämän laineilla, oli hän viimein onnistunut pysymään korkeudellaan, ja häntä oli jo useita vuosia miljoonanmieheksi yleensä tunnustettu. Niinpä näytti näinä viimeisinäkin vuosina onni yhtäläisesti seuraavan häntä; aina hänen sitä koetellessa, se pysyi hänelle uskollisena, ja missä vaan arveluttavimpiin yrityksiin, vaarallisimpiin keinottelemisiin oli ryhdittävä — ne onnistuivat, niin pian kuin hänen neronsa otti ne ohjataksensa.
Berkow oli aikaisin tullut leskeksi, eikä ollut sitte enään nainut; väsymätön keinottelemisissa ja ansionpyynnissä ehtimiseen työskentelevä mielensä katseli kotielämää pikemmin kahleena kuin virvokkeena. Ainoa poikansa ja perillisensä kasvatettiin pääkaupungissa, ja tässä kasvatuksessa ei mitään säästetty mitä johtajiin, opettajiin kaikissa opin-haaroissa, yliopistossa käymisiin ja matkustuksiin tuli. Varsinaisesta harjoituksesta hänen tulevaan toimeensa, näin suuremmoisten hankkeiden päällikkyyteen ja johtoon, sitä vastoin ei kuulunut mitään. Herra Artturi osoitti jyrkkää vastenmielisyyttä kaiken oppimiseen, mikä ei kuulunut salonki-sivistykseen, ja isänsä oli tuiki hennoitteleva ja niin ylen kopeileva pojan loistoisasta seura-elämästä, jonka jatkamiseen hän ilolla anteli tuhansia markkoja, ettei todella ajatellutkaan järkinäisempää sivistyttämistä. Kävi miten kävi, niin löytyihän tarpeeksi asti taitavia ammattimiehiä, joiden oppia teollisuudessa ja kauppa-asioissa korkeilla palkoilla voitiin hyväkseen käyttää. Näin kävi tämä nuori perillinen tuskin kertaakaan vuodessa näillä maatiloilla, jossa hänen aina oli julman ikävä viipyä, jota vastoin isällä, joka ajoittain oleskeli pääkaupungissa hänkin, oli laitosten ylimmäinen johto.
Ilma ei ollut tähän asti oikein suosinut nuoren parikunnan maallaoloa. Aurinkoa harvoin nähtiin tänä kevännä; tänäpänä, useiden sadepäiväin perästä, se taas paistoi kirkkaana ja lämpimänä, ikäänkuin kohdaltaan sekin sunnuntaita tervehtääksensä. Purnut eli aukot olivat tyhjät ja tehtaat levähtivät, mutta vaikka oli sabbatinlepo ja ihana päiväpaiste, näytti yhtähyvin niinkuin seudun kamala luonto jotenkin vallitsisi yleensä näillä tiloilla. Kaikissa noissa lukuisissa, ainoastaan hyödyn vuoksi raketuissa työpajoissa ja asunnoissa ei ollut vähintäkään somuuden eikä mukavuuden aistia huomattavana. Ettei kumminkaan isännältä tätä aistia puuttunut, sen todisti hänen oma asuntonsa; se oli rakettu eräälle metsäkunnalle, josta oli avara näköala joka suunnalle, hyvän matkan päähän tehtaasta, ja oli sekä ulkopuoleltaan että sisustukseltaan oikein ruhtinaallisella komeudella varustettu; se oli balkonkinensa, palttoinensa, ja kukkalaitoksinensa kuin saari eli kosteikko, täynnä lemua ja ihannuutta, tämän teollisuuden kotipaikan keskellä.
Purnumestari Hartosen likellä kaivoksia oleva asunto osoitti jo ulkopuolellaan, että sen asukkaat olivat paremmissa varoissa kuin moni muu, ja niin se olikin. Hartonen oli nuorena ja ripeänä kaivostyömiehenä nainut erään tytön, joka palveli sittemmin kuolleen rouva Berkowin luona ja nautti emäntänsä erinomaista suosiota ja rakkautta. Nuori vaimo palveli sitte vielä naimisensakin jälkeen tahi vähemmin entistä isäntäväkeään, jonka tähden hänen miestänsäkin kaikin tavoin suosittiin ja eteenpäin autettiin, lykättiin virasta virkaan ja viimein korotettiin purnumestariksi. Tosin tämä virka ja nämä suosion osoitukset rouva Berkowin kuoltua lakkasivat; vainajan mies ei ollut se, joka erittäin huoli taloutensa entisistä jäsenistä, ja kun kohta sen jälkeen Hartosenkin vaimo kuoli, niin suosionosoituksia ei sen enemmin tullut kysymykseenkään. Kuitenkin pysyi purnumestari aina siitä ajasta asti hyvin harrastuneena Berkowin perheesen, jota hän sai kiittää nykyisestä hyvästä toimeen tulostaan, hän kun muuten arvattavasti, niinkuin useat hänen toverinsakin, ei koskaan olisi päässyt siitä vaivaloisesta, tuskin kannattavasta kaivotyöstä. Hän oli jo useita vuosia sitä ennen ottanut isättömän ja äidittömän sisaren tyttärensä, Martta Ellasen, luoksensa, ja tämä teki täydellisesti kaikki enämmän tehtävät; hänen salaisen toivotuksensa toteutumisesta, että Martasta ja hänen pojastaan tulisi parikunta, sitä vastoin ei tähän asti juuri suurta toivoa ollut.
Tänä sunnuntai-iltana tämä muuten niin rauhallinen maja oli joksikin rauhattoman näytelmän paikkana, jommoiset näytelmät valitettavasti eivät enään olleet isän ja pojan välillä harvinaisia. Tuvan keskellä seisova purnumestari puhutteli aika kiivaasti Ollia, joka vastikään oli tirehtöörin asunnosta palannut, äännettömänä ja synkeämielisenä nojasi pihtipuolta vasten, jota vastoin vähän syrjässä seisova Martta selvästi nähtävällä levottomuudella katseli näitä torailevia.