— — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
»Horjumaton päätökseni on, että jos palajan tältä sotaretkeltä, otan eroni sotilasammatista. Kun kerran on saanut sellaisen inhon sotaa kohtaan, kuin minä, niin olisi tuon asian palveleminen loppumaton valhe. Kuten tiedät, on minulla aina ollut vastenmielisyys sotaan menoa vastaan, mutta nyt on se niin suurentunut, että kaikki ne syyt, jotka ennen saattoivat minut jäämään virkaani, nyt eivät enää minua sinne sido.»
* * * * *
Königgrätzin taistelu oli ollut. Taaskin tappio, ja tällä kertaa ratkaiseva, siltä ainakin näytti. Isäni ilmoitti meille tämän tiedon sellaisella tavalla, kuin olisi ilmoittanut meille maailman lopusta.
Eikä mitään kirjettä eikä mitään sähkösanomaa Fredrikiltä! Konrad ilmoitti morsiamelleen olevansa vahingoittumatta, — mutta Fredrik, oliko hän haavoitettu tahi kuollut? Tappioluettelot eivät olleet vielä saapuneet, mutta kerrottiin, että mieshukka oli Königgrätzissä ollut tavattoman iso: neljäkymmentätuhatta kuollutta ja haavoitettua.
Kolmantena päivänäkään ei vielä mitään tietoa. Minä itken ja itken koko päivän. Juuri siksi, etten ole vielä kadottanut *kaikkea* toivoa, voin vielä itkeä. Isänikin on hyvin alkuloinen, mutta Otto on kiihkoissaan kostonhimosta. Kerrotaan, että Wienissä pannaan toimeen vapaaehtoinen joukko, ja siihen aikoo hänkin yhtyä.
Muutamien päivien perästä tuli kirje tohtori Bresseriltä, joka oli taistelutantereen läheisyydessä. Hätä oli ääretön ja aivan mahdoton kertoa. Hän oli liittynyt erääseen tohtori Braueriin, joka oli lähetetty ottamaan oloista selkoa ja lähettämään tietoja. Myöskin odotettiin sinne erästä saksilaista naista — rouva Simonia, uutta Nightingalea, joka oli sodan alusta asti toiminut Dresdenin hospitalissa ja nyt tarjoutunut matkustamaan böhmiläisille taistelutantereille auttaakseen haavoitettuja ympärillä olevissa sairaaloissa. Tohtorit Bruauer ja Bresser aikoivat mennä tuota uljasta naista vastaan Königinhofiin, viimeiselle asemalle, joka vielä oli rautatie-yhteydessä Wienin kanssa. Bresser pyysi meitä, jos mahdollista lähettämään sidetavaroita ynnä muuta sellaista mainitulle asemalle, jossa hän itse olisi niitä vastassa.
Tuskin olin lukenut tämän kirjeen, ennenkuin päätökseni oli tehty. Minä veisin itse sidetavara-kirstun Königgrätziin. Voisihan olla mahdollista, että Fredrik makaisi juuri jossain niistä sairashuoneista, joissa rouva Simon aikoi käydä… Minä yhtyisin häneen, ja löytäisin ja pelastaisin Fredrikin, maksoi mitä maksoi.
Ilmoittamatta aikomustani kellenkään omistani, joilla olisi ollut tuhatkin muistutusta sitä vastaan, lähdin matkalle pari tuntia tohtori Bresserin kirjeen tulon jälkeen. Päästäkseni helposti Grumitzista sanoin, että tahdoin itse Wienissä hankkia ja lähettää ne tavarat, joita tohtori toivoi. Wienistä aijoin vasta ilmoittaa isälleni, että olin matkustanut sotatanterelle. Tosin tuli mieleeni epäilyksiä siitä sopisinko tuollaiseen toimeen: taitamattomuuteni ja kokemattomuuteni, inhoni haavoja, verta ja kuolemaa kohtaan — mutta minä karkoitin nuo epäilykset, minunhan täytyi tehdä mitä tein. Olin näkevinäni mieheni rukoilevan ja kehoittavan katseen; hän ojensi käsivartensa minua kohti sairasvuoteeltaan, ja ainoa mitä voin ajatella oli: minä tulen, minä tulen!
Wienissä vallitsi ääretön hämmästys ja suru. Vaununi ohitse ajoi useita vaunuja, jotka olivat haavoitettuja täynnä — koetin katsoa noihin vaunuihin, olisiko Fredrik haavoitettujen joukossa, mutta en voinut. Jos hän sitäpaitsi olisi tuotu Wieniin, olisimme kyllä saaneet siitä tiedon.
Menin erääseen hotelliin, järjestin ja panin kokoon ostamani tavarat, kirjoitin kirjeen isälleni, puin itseni yksinkertaiseen ja käytännölliseen matkapukuun ja läksin pohjoiselle asemalle. Aivan kuin jostain päähän pistosta toimitin kaikki tehtäväni.
Asemalla oli suuri liike. Kaikki odotussalit, porraskäytävät, asemasillat olivat haavoitettuja täynnä. Muutamat niistä olivat juuri kuolemaisillaan. Kaikkialla vilisi ihmisiä, sairaanhoitajia, terveys-sotamiehiä, laupeudensisaria ja lääkäreitä. Miehiä ja naisia virtaili salin läpi, etsien haavoitettujen seasta sukulaisiaan, tahi jakaen viiniä, sikaareja ynnä muuta haavoitetuille. Rautatien-henkilökunta koetti estää liiallista tungosta; minuakaan ei tahdottu päästää eteenpäin.
— Mitä te tahdotte? On kielletty antamasta sairaille ruoka- ja juomatavaroita. Kääntykää komitean puoleen, siellä otetaan kaikki lahjat vastaan.
— Ei, ei, — sanoin minä, — minä matkustan täältä. Milloin menee seuraava juna?
Pitkän odotuksen perästä sain tietää, että useimpain junien kulku oli lakkautettu, koska rata piti pitää vapaana haavoitettujen kuljettamista varten. Tänään ei mennyt mitään matkustajajunaa. Ainoastaan kaksi junaa menisi Königgrätzin läheistöön, yksi reserviväen kanssa ja toinen vieden lääkärejä, sairaanhoitajia ja sidetavaroita.
— Enkö minä saisi seurata jotakuta niistä?
— Se on mahdotonta! — Olin epätoivossa. Silloin näin äkkiä parooni S:n, isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajan, saman, jonka tunsin jo vuoden 1859 sodan ajoilta. Riensin hänen luoksensa.
— Parooni S., auttakaa minua Jumalan tähden! Te tunnette varmaankin minut?
— Minulla on kunnia. Paroonitar Tilling … kuinka voin teitä palvella?
— Te lähetätte yhden junan Böhmiin — sallikaa minun seurata mukana. Kuoleva puolisoni kaipaa minua. — Jos teillä on sydäntä, niin älkää hyljätkö rukoustani!
Monien epäilysten jälkeen myöntyi hän lopullisesti pyyntööni. Hän kutsui yhden niistä lääkäreistä, joiden piti seurata junaa, ja jätti minut hänen suojeluksensa alaiseksi.
Oli vielä kokonainen tunti ennenkuin junan piti lähteä, ja minä hain paikkaa istuakseni. Jok'ainoa nurkka oli täynnä haavoitettuja, ja minä pelkäsin, että niiden näkeminen vaikuttaisi pahoin hermoihini ja riistäisi minulta osan sitä voimaa, jota niin hyvin matkaani varten tarvitsin. Mutta ei löytynyt yhtään ainoata nurkkaa, jossa ei olisi ollut surkeutta nähtävänä! Menin junasillalle, mutta siellä sain nähdä vielä pahempaa. Yksi juna oli juuri saapunut haavoitettuja täynnä. Vähemmin haavoittuneet kömpivät itse eteenpäin, mutta useimpia piti auttaa ja kantaa. Kaikki paarit olivat täynnä, ja kurjimmat niistä haavoitetuista, joita ei heti voitu pois kuljettaa, täytyi panna junasillalle odottamaan, kunnes ne voitiin kantaa pois. Olin juuri istuutunut yhdelle kirstulle, kun jalkojeni juureen laskettiin eräs haavoitettu raukka, jonka kurkussa alituisesti kurisi ja korisi. Kumarruin alas lausuakseni jonkun osaa ottavan sanan hänelle, mutta peräysin säikähtyneenä takaisin ja kätkin kasvoni käsiini; — näkö, jonka olin nähnyt, oli kovin kauhistava. Ne eivät olleet enää mitkään inhimilliset kasvot — alaleuka oli pois ammuttu ja toinen silmä pois revitty; — sitä paitsi kohtasi veren ja lian tukehduttava haju. Olisin tahtonut nousta heti ylös ja paeta tästä kauheasta paikasta, mutta tunsin itseni kuolemansairaaksi, ja pääni retkahti taaksepäin seinää vastaan. — Voi minua arkaa, heikkoa olentoa! — sanoin itsekseni — mitä mitä teen tässä kurjuudessa, kun en voi kuitenkaan mitenkään auttaa — ja koska jo tunnen sellaista inhoa kaikkea tätä nähdessäni? — Ainoastaan Fredrikiä ajatellessani sain vähä rohkeutta. Hänen tähtensä voisin kestää kaikki, vaikka olisikin hän sellaisessa tilassa kuin tuo onneton jalkojeni juurella.
Kauhistuttava ajatus välähti aivoihini: mitä jos tuo olisi Fredrik? Kokosin kaiken rohkeuteni ja tarkastin vielä kerran tuota hirveästi haavoitettua: Ei, se ei ollut hän.
* * * * *
Pitkä tunti loppui vihdoinkin. Haavoitettu raukka oli viety pois: »Pankaa hänet tuonne etäämmä penkille», kuulin lääkärin sanovan, »häntä ei tarvitse viedä sairaalaan, hän on jo melkein kuollut». Sotamiesparka kuuli varmaankin nuo sanat, sillä epätoivoisesti ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohti.
Nyt istuin junassa kahden lääkärin ja neljän laupeuden-sisaren kanssa. Siellä oli tukehduttavan kuuma, ja ilma karboolilla ja savustuksilla täytetty. Tunsin itseni hyvin pahoinvoivaksi, nojausin nurkkaani ja suljin silmäni.
Juna läksi liikkeelle. Yksi lääkäreistä kääntyi ystävällisesti puoleeni: — Luulen, että olette itse sairas, tehän näytätte niin kalpealta ja voimattomalta.
Katsoin ylös. Puhuja oli viehättävä-kasvuinen nuori mies.
— Ei, — vastasin minä, — en minä ole kipeä, ainoastaan hiukan väsynyt.
— Parooni S. sanoi minulle, että matkustatte miehenne luo, joka on tullut haavoitetuksi Königgrätzissä. Tiedättekö, missä ympärillä olevista kylistä häntä hoidetaan?
— Ei, sitä en tiedä. Mutta Königgrätzissä odottaa minua ystäväni ja kotilääkärini, tohtori Bresser.
— Vai niin, hänet kyllä tunnen. Hän oli niinkuin minäkin kolme päivää sitte apulaisena taistelutantereelta etsittäessä.
— Taistelutantereelta etsittäessä, — kerroin minä säikähtyen, — kertokaa…
— Niin, herra tohtori, kertokaa, — pyysi yksi laupeudensisarista. — Mehän voimme toimessamme tulla tilaisuuteen saada auttaa sellaisessa etsimisessä.
Ja nuori lääkäri kertoi. Minä kirjoitin sitte hänen sanansa, jotka painuivat syvälle mieleeni, punaisiin vihkoihini.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
— Kulkulasaretti on asetettu suojelevien mäkien taakse. Toisella puolen raivoaa sota. Maa vapisee ja hehkuva ilma vapisee — suuria savupilviä kohoaa, laukaukset paukkuvat. — Nyt täytyy lähettää kulkuvahtia etsimään haavoitettuja ja viemään niitä suojapaikkaan. Löytyykö mitään vaikeampaa tehtävää kuin murhaavan luotisateen keskellä, alttiina sodan kaikille vaaroille, kerätä haavoitettuja ja viedä ne turvaan? Ja kumminkin luetaan tämä toimi sota-aikana vähäpätöisimpien joukkoon.
Terveyskorpraali komentaa pienen laumansa vesiperäiselle maalle, jonne päin vihollinen juuri ampuu luotejansa. Siellä löytävät he heti muutamia helpommin haavoitettuja, jotka omin voiminsa voivat kömpiä kulkulasarettiin, ja jatkavat siis matkaansa eteenpäin.
Erään mäen rinteellä on verinen läjä. Siinä on tusina sotamiehiä.Terveysupseeri pysähtyy ja sitoo muutamia.
Mutta eteenpäin menee kulkuvahti, yhä lähemmä taistelupaikkaa. Yhä suurempia joukkoja haavoitettuja kohdataan; ne koettavat pyrkiä itse eteenpäin tahi auttaa toisia. Ne ovat sellaisia, jotka vielä voivat käydä. Jaetaan heille vähä raitista vettä, vähä siteitä, ja mennään eteenpäin, ruumiskasojen ohitse, joissa monen kasvojen ilme osoittaa kauheinta kuoleman tuskaa.
Tulemme sotatielle. Täällä lepää rivittäin kuolleita ja haavoitettuja. Viimemainitut tervehtivät pelastavaa kulkuvahtia ilonhuudoilla ja kerjäävät apua. Edes pisara vettä! Oi, mikä työ harvalukuiselle terveysjoukolle! Jokaisella pitäisi olla sata kättä voidaksensa auttaa kaikkia niitä, jotka epätoivoisina odottavat vuoroansa. Silloin kaikuu terveyshoitokunnan pitkä merkkisoitto, ja miehet keskeyttävät työnsä.
— Älkää jättäkö meitä! Älkää jättäkö meitä! — huutavat onnettomat, mutta merkkisoitto kajahtaa uudelleen. Eräs ajutantti tulee kiitäen: — Nopeasti, seuratkaa minua!
Luultavasti joku haavoitettu kenraali. Silloin täytyy totella ja jättää kaikki muut. — Rohkeutta, toverit, me tulemme jälleen! — Ne, jotka sanovat tämän, ja ne, jotka sen kuulevat, tietävät, ettei se ole totta.
Ja jälleen riennetään eteenpäin nopeassa marssissa ajutantin jäljestä, joka ratsastaa edellä osoittaen tietä. Valituksia ja avunhuutoja kaikuu oikealla ja vasemmalla, mutta joukko ei saa seisahtua, ei edes silloinkaan, jos joku terveyshoitokunnan miehistöstä tulee ammutuksi ja kaatuu maahan; yhä vaan eteenpäin. Kauheimmissa tuskissa vääntelevien ohitse, ohi sellaisten onnettomien, jotka jäävät eteenpäin rientävien hevosten kavioiden runneltaviksi tahi musertuvat kanuunavaunujen pyörien alle, ja jotka, nähdessään pelastuskunnan, koettavat vielä kerran nousta ylös, vaikkakin ovat rikkirunneltuja, mutta ohitse, ohitse!
— Te voitte pahoin, rouvaseni, — keskeytti kertoja puhettaan. — Panen kenties hermonne liian kovaan koetukseen.
Mutta minä vakuutin, että tilapäinen heikkouteni oli ainoastaan seuraus kuumuudesta ja onnettomasta yöstä ja pyysin tohtorin jatkamaan kertomustansa. Kun jano hirmuisuuksien kuulemiseen kerran on herännyt, ei voi saada mitään rauhaa, ennenkuin se on tullut sammutetuksi kauheimmalla mitä kuulla voi. Ja todellakin on olemassa jotain vielä hirmuisempaa kuin taistelutantere sodan aikana, ja se on taistelutanner sodan *jälkeen*.
Ei mitään kanuunan jyrinää, ei mitään räikyviä toitotuksia, ei mitään rummunpärinää enää, — ainoa mitä voi kuulla, on haavoitettujen voihkamista ja kuolinkorahduksia. Siellä ja täällä maassa näkyy punertavia lätäköitä, verilätäköitä. Kaikki viljat ovat tallatut ja hävitetyt, ainoastaan siellä ja täällä näkyy vähäinen turmeltumaton maapalukka. Varakkaat kylät ovat muuttuneet raunioiksi, metsän puut poltetut ja taitellut, kaikkialla vallitsee sekasorto ja hävitys.
— Ja tanterella lepää tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja — ja — kuolevia, miekkojen, pääkoppien, painettien, kaatuneiden vaunujen, ruutikärryjen, kanuunien ja taittuneitten kanuunatelojen keskellä.
— Kanuunain lähinen maa on veren vallassa. Siellä lepäävät useimmat ja kauheimmalla tavalla silvotut kuolleet ja puolikuolleet, sanalla sanoen aivan palasiksi revittyinä. — Täällä on myöskin kuolleita tahi puolikuolleita hevosia, sellaisia, jotka vielä koettavat nousta niille jaloille, jotka heillä on jäljellä, kaatuakseen taas uudelleen maahan sydäntä särkevästi valittaen. — Yksi tie on aivan täynnä likaan tallattuja ruumiita. — Nuo raukat olivat varmaankin paenneet tänne ollaksensa paremmassa turvassa, mutta yksi kanuunavaunu on ajanut heidän ylitsensä, hevosenkaviot ja kärryn pyörät ovat heidät rusentaneet. Moni heistä elää vielä — inhoittava, verinen läjä, — mutta »elää vielä».
— Ja kuitenkin on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin tämä kaikki: ne ovat taistelutanteren hyenat, nuo ihmiskunnan hylkiöt: ruumiinrosvot. Ne hiipivät ympäri siellä missä luulevat ruumiita löytyvän, kumartuvat kuolleiden ja vielä elävien ylitse ja ryöstävät heiltä säälimättä vaatteet. Saappaat kiskaistaan vertavuotavista jaloista, sormukset haavoitetusta kädestä — ja, missä ei tämä voi kyllin nopeasti tapahtua, leikkaa ilkiö ilman muita mutkia koko sormen poikki. Ja jos uhri tahtoo puolustaa itseänsä, ottaa hyena siltä hengen tahi pistää hirviö, — estääkseen uhria häntä tuntemasta, — silmät puhki haavoitetulta.
Minä huudahdin kauhistuksesta. Kertomusta kuullessani näin nuo kauheat kuvat elävinä edessäni, ja silmät, nuo puhkaistut silmät oli Fredrikini siniset, lempeät, rakastetut silmät…
— Suokaa anteeksi, rouvaseni, mutta tehän itse tahdoitte, että jatkaisin kertomustani.
— Niin, niin — tahdon kuulla kaikki. Nyt te olette kertonut yön ajan, mutta miltä näyttää taistelutanner seuraavana aamuna?
— Vieläkin kauheammalta. Lempeän päivänvalon ja kauhean ihmistyön välillä oleva vastakohta vaikuttaa valoisena aikana kaksinkerroin tuskastuttavasti. Yön aikana näytti kaikki tulisoihtujen valossa aavemaiselta, haaveelliselta, — päivällä näyttää kaikki aivan lohduttomalta, auttamattomalta. Vasta nyt voipi saada oikean käsityksen kuolleiden mahdottomasta paljoudesta. Teillä, ojissa, kentillä, kaatuneiden muurien takana — kaikkialla, kaikkialla kuolleita. Ryöstettyjä, usein aivan alastomia. Samoin haavoitetutkin. Nämä, jotka terveyshoitokunnan väsymättömästä työstä huolimatta lepäävät suurissa joukoissa ympäri kenttää, näyttävät väsyneiltä ja kurjilta ja katselevat ympärilleen veltoilla, kelmeästi kiiluvilla silmillään. Tahi vääntelevät he äärettömissä tuskissa ja rukoilevat jokaista, joka tulee heidän läheisyyteensä, antamaan heille kuoliniskun. Joukko raatolintuja oleksii ympärillä kasvavissa puissa ilmoittaen kovalla kirkumisella iloansa tulevaisen juhla-aterian suhteen. Nälkäisiä koiria tulee autioista kylistä nuolemaan verisiä haavoja. Vieläkin on liikkeellä muutama hyena, joka hätiköiden jatkaa hävytöntä työtänsä. Ja nyt tulee suuret hautajaiset — —
— Kuka ne panee toimeen? Terveyshoitokuntako?
— Oi ei, se ei ehtisi sellaista jättiläistyötä toimittaa. Sillä on kylliksi tehtävää haavoitetuissa. Ei, joukko joutilaita, joita on erityisesti sitä varten hankittu tahi jotka vapaaehtoisesti ovat tulleet auttamaan: maankulkijoita ja muuta irtonaista väkeä, joka tavallisesti oleksii sotaravintolan ja tavaravaunujen luona. Nämä saavat nyt kaivaa haudat, hyvin suuret haudat, — s. t. s. leveät, sillä syviksi niitä ei kaiveta. Siihen ei ole aikaa. Ja noihin hautoihin heitetään sitte kuolleet ruumiit sikin sokin, aivan niinkuin sattuu. Tehdäänpä niinkin, että ruumisläjän päälle heitetään multaa noin kahden jalan paksuudelta. Parin päivän kuluttua tulee sade, joka juoksettaa mullan pois mädänneiden ruumiiden päältä — mutta mitä se tekee? Reippaat ja iloiset haudankaivajat eivät sitä ajattele. He tekevät työnsä nopeasti ja laulavat työtä tehdessään kaikenlaisia iloisia ja epäiltäviä lauluja, ja joskus tanssivat he piirissä haudan ympäri. Jos jossakin noista monista ruumiista sattuisi vielä olemaan elonkipinä jälellä, siitä he eivät välitä. Ja sellainen on mahdollista, sillä haavoitetut saavat useinkin jäykistyttävän suonenvedon ja näyttävät silloin kuolleilta. Monet, jotka jonkin sattumuksen avulla ovat pelastuneet, kertovat tuosta vaarasta, miten ihminen voi helposti tulla elävältä haudatuksi. Mutta ne, joiden päälle jo pari jalkaa multaa on heitetty, — ne saavat kyllä luvan vaijeta.
Sellaiselta näyttää siis taistelutanner seuraavana aamuna, — lopetti tohtori kertomuksensa. — Kerronko vielä mitä seuraavana iltana tapahtuu?
— Sen sanon minä teille, — keskeytin häntä. — Voittajien pääkaupunkiin saapuu sähkösanoma kunniakkaasta voitosta. Edellä puolen päivän lauletaan Tedeumia kaikissa kirkoissa, kenties juuri samalla hetkellä kun haudankaivajat taistelutantereella tanssivat haudan ympärillä; ja iltasilla asettaa jonkun elävänä haudatun äiti tahi vaimo palavan kynttilän ikkunaansa, sillä kaupunki on kokonaan valaistu.
— Niin, rouvaseni, sellainen ilveily tapahtuu tavallisesti kotona. Mutta taistelutantereella ei murhenäytelmä ole vielä loppunut. Paitsi niitä, jotka ovat viedyt sairaaloihin ja heitetyt hautoihin, on vielä *sellaisiakin, joita ei vielä ole löydetty*. Pensaiden taakse, korkeisiin ruispeltoihin tahi kaatuneiden puiden alle piiloutuneet, joita eivät terveyshoitokuntalaiset eivätkä haudankaivajat ole löytäneet, niille alkaa nyt kauhein kuolintaistelu, mikä useinkin kestää monia vuorokausia. Siellä saavat he levätä polttavan kuumassa puolipäivän paisteessa ja jääkylmässä yö-ilmassa ohdakkeisella ja kivisellä vuoteella, saavat hengittää ympärillään mätänevien ruumiiden ja omien haavojensa ilettävää hajua ja saavat nähdä, miten ahnaat korpit sammuttavat nälkäänsä raatelemalla vielä väriseviä ihmisruumiin-osia…
* * * * *
Tohtori oli lopettanut kamalan kertomuksensa, mutta sisällisten silmieni edessä näin vielä kauan hänen kertomuksensa tuottamat kuvat. Se oli kauhea matka! Saadakseni vähän lohdutusta katsoin vaunun ikkunasta maisemaa, jonka läpi kiidimme. Mutta sielläkin näin kuvia sodan surkeudesta. Tosin ei täällä näkynyt vielä vihollisen hävityksen jälkiä, mutta tiet olivat täynnä pakenevia, jotka kaikkine omaisuuksineen jättivät kotinsa vihollista peljäten. Talouskaluilla, sänkyvaatteilla ja ruokavaroilla täytettyjä vaunuja, joihin tavarat oli nähtävästi suurella kiireellä koottu, ajoi sisämaahan päin. Kokonaiset perheet pienine lapsineen riensivät eteenpäin kauhu kasvoillansa. Minne nuo ihmisraukat joutuisivat? Sitä he tuskin itsekään tiesivät, ainoastaan pois, pois, »preussiläisiä» pakoon.
Tällä tavoin paetaan raivoavaa tulta tahi paisuvaa jokea.
Usein kiiti juna ohitsemme — haavoitettuja, vaan haavoitettuja. Tuhkanharmaita kasvoja, sidotuita päitä ja käsivarsia. Pysäkeillä oli hyvä tilaisuus nähdä kaikkea tuota kurjuutta monissa eri muodoissa. Asemasillat olivat täynnä maassa makaavia tahi kokoonkyyristyneitä olentoja. Ne olivat haavoitettuja sotilaita, jotka odottivat tullaksensa viedyksi sairashuoneeseen. Tällä tavoin saavat he maata useita tunteja, ja kuka tietää, kuinka monta kertaa heitä on jo kuljeteltu. Tunsin syvää sääliä noita ihmisraukkoja kohtaan! Olisin tahtonut laskeutua polvilleni jok'ainoan viereen ja kuiskata heille lohdutuksen sanoja. Mutta tohtori ei sallinut minun sitä tehdä. Niin pian kuin saavuimme asemalle, saattoi hän minut asemapäällikön virkahuoneeseen sekä toi minulle viiniä ja muita virvoituksia. — — — — — — — — — — — — —
— — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Myöhään illalla saavuin Königinhofiin; matkatoverini olivat lähteneet junasta jo edellisellä asemalla. Olin yksin pelkoineni, epätoivoineni. Mihin joutuisinkaan, jos tohtori Bresser ei olisi voinut saapua? — Juna pysähtyi. Vavisten nousin jaloilleni vaunussa ja otin alas tavarani. Minulla oli vaan mukanani matkalaukkuni ja vähäinen säiliö, jossa minulla oli muutamia sadan-guldenin seteliä.
Vaikka olikin myöhäinen, vallitsi täällä sama sekasorto kuin muillakin asemilla, ja yhä vaan sama nähtävä: haavoitettuja, haavoitettuja. Ei, ei aivan sama näky: Königinhof oli aivan *täynnä* noita onnettomia. Koko läheisyydessä ei ollut yhtään ainoata sopivaa huonetta ja senvuoksi oli haavoitettuja tuotu suurissa joukoin asemalle, jossa ne, huonosti sidottuina, makasivat hajallaan kaikkialla, maassa ja kivien päällä.
Oli pimeä ja kauhea yö. Paikkaa valaisivat vaan muutamat lyhdyt, joita oli siellä ja täällä pylväiden päässä. Väsyneenä ja levon tarpeessa vaivuin alas penkille ja laskin tavarani eteeni lattialle. Yritykseni näytti minusta nyt yhä hullummalta. Kukaties oli Fredrik nyt kotimatkalla, tahi oli hän kuollut. Toinen ääni rupesi nyt yhä voimakkaammin kuulumaan: äidinrakkauden. Miksi olin jättänyt pienen poikani? Kuinka hän mahtoikaan itkeä kuullessaan, että olin matkustanut, ja miten vaikea hänen olikaan nukkua ilman äitinsä hyvänyönsuudelmaa. — Minne joutuisinkaan täällä, jollei tohtori Bresser tulisi — ja toivoni hänen tulonsa suhteen oli nyt supistunut hyvin vähiin. Onneksi oli minulla rahalaukkuni: *seteleillä* pääsee kyllä eteenpäin maailmassa. Tunnustelin sitä paikkaa, jossa laukun piti riippua — suuri Jumala, hihna oli katkaistu, laukku poissa — kadotettu! Mikä onnettomuus? Ja kumminkaan en kovin tämän tähden huolehtinut. Mitä merkitsikään rahojen kadottaminen tällaisina henkilöiden kadottamisen aikana.
Tarkastin kaikkia ohi kulkevia. Tohtori Bresseriä ei näkynyt. Mitä pitäisi minun tehdä? Kenen puoleen pitäisi minun kääntyä? Kysyin eräältä ohikulkevalta:
— Missä saan tavata asemapäällikköä?
— Tuolla hän seisoo.
Aijoin juuri mennä häntä puhuttelemaan, kun eräs herra riensi hänen luoksensa. Tuo herra oli tohtori Bresser. Ihastuksissani vaivuin tuon vanhan ystävän kaulaan.
— Te täällä? Paroonitar Tilling? Mitä ihmettä te täällä teette?
— Olen tullut etsimään — hoitamaan… Onko Fredrik jossain sairashuoneessa täällä?
— Minä en ole nähnyt häntä.
Mitä vaikutti tuo vastaus minuun? Olinko iloinen vai pettynyt? En tiedä. Hän ei ollut täällä, oli siis joko kuollut tahi vahingoittumaton, — mutta eihän tohtori Bresser ole mitenkään voinut nähdä kaikkia haavoitettuja tällä seudulla. Minun täytyy itseni etsiä kaikista sairashuoneista.
— Ja rouva Simon? — kysyin minä vielä.
— Hän tuli jo monta tuntia sitte. Kunnon nainen! Päättäväinen ja kuitenkin varovainen. Nyt hän parhaallaan antaa muuttaa täällä olevia haavoitettuja tyhjiin rautatievaunuihin. Hän on kuullut, että hätä on suurin Horonevosissa, vähän matkan päässä täältä. Hän aikoo mennä sinne ja minä olen päättänyt seurata häntä.
— Minä myöskin, tohtori Bresser! Antakaa minun tulla mukaan!
— Mitä te ajattelette, paroonitar? Te, joka olette niin arka ja tottumaton niin rasittavaan, niin kovin rasittavaan työhön?
— Mitä minä sitte täällä teen? Jos olette ystäväni, niin auttakaa minua aikomuksessani. Tahdon olla avuksenne kaikessa, tahdon tehdä kaikenlaista työtä. — Esitelkää minut rouva Simonille vapaaehtoisena sairaanhoitajana ja — ottakaa minut mukaan! Armahtakaa minua, ottakaa minut mukaan!
— Olkoon menneeksi; teen niinkuin tahdotte. Tuolla on urhokas rouva!Seuratkaa minua.
* * * * *
Kun tohtori Bresser vei minut rouva Simonin luo ja esitteli minut hänelle vapaaehtoisena sairaanhoitajana, nyökäytti hän vaan päätänsä ja kääntyi jälleen antamaan käskyjänsä. Hämärässä en voinut eroittaa hänen kasvonpiirteitään.
Viisi minuuttia myöhemmin olimme me matkalla Horonevosiin. Me ajoimme häkkivaunuissa, joilla oli juuri kuljetettu haavoitettuja. Sotilas, joka istui ajajan vieressä, piti kädessään lyhtyä, josta leveni tielle himmeä, väikkyvä valo. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt jotain pahaa unta, ja ainoa, joka minua vähä tyynnytti, oli tohtori Bresserin läsnäolo. Olin pannut käteni hänen käteensä, toisella kädellään tuki hän minua.
— Nojatkaa minuun, lapsi raukka, — sanoi hän lempeästi.
Mitä sainkaan kärsiä tällä matkalla! Kun on koko elämänsä ajan tottunut lepäämään pehmeillä, peräänantavilla alustoilla, — kuinka vaikealta tuntuukaan silloin väsyttävän rautatiematkan jälkeen istua tärisevissä kärryissä, joissa ei ole mitään linjaaleja ja joiden puinen pohja on vaan peitetty vähillä, verin kostutetuilla oljilla! Enkä minä kuitenkaan ollut haavoitettu. Mutta kuinka kauhealta mahtaakaan tuntua sellaisista, joiden täytyy rikkirunneltuine jäsenineen matkustaa tällä tavoin kivien ja kantojen yli.
Rasittava uneliaisuus rupesi vaivaamaan minua, ja silmäluomeni olivat lyijynraskaat. Mutta kuinka olisin voinut nukkua niin epämukavassa asennossa ja niin hermostuneessa tilassa. Kauheat kuvat, joista juuri olin kuullut kerrottavan, lensivät päässäni kuin kuumeiset unelmat, mutta en voinut kuitenkaan olla kuuntelematta matkatoverieni puhelua.
— Kurjuus Horonevosissa kuuluu olevan kauhistuttava, — kuulin rouva Simonin sanovan. — Asukkaat, sekä rikkaat että köyhät, ovat jättäneet kaikki! Useimmat talot ovat haavoitettuja täynnä. Kuinka tervetullut tuleekaan meidän apumme olemaan, — mutta voi, se on aivan riittämätön!
— Niin, — vastasi tohtori Bresser, — meitä pitäisi olla ainakin sata voidaksemme auttaa jossain määrin. Sekä koneita että kääretavaroita puuttuu, — mutta jos meillä olisi niitäkin, niin on koko tienoo niin täynnä haavoitettuja, että joku vaarallinen kulkutauti voipi helposti niiden seassa puhjeta raivoamaan. Ne pitäisi saada sieltä pois niin pian kuin mahdollista, mutta useimmat niistä ovat niin heikkoja, ettei kukaan uskalla lähteä niitä pois kuljettamaan. Ja jos ne jätetään sinne, niin saavat ne tavallisesti haavakuumeen. Mitä näinä päivinä olen Königgrätzin taistelun jälkeen nähnyt, sitä on mahdoton kertoa. Teidän täytyy olla valmis näkemään pahinta, rouva Simon.
Koetin nousta ylös saadakseni mukavamman asennon. Tuo puolinainen horrostila, jonka ajalla ajatukset epäselvinä kiitivät aivoissani, oli kovin vastenmielinen. Mieluummin tahdoin koettaa ottaa osaa toisten keskusteluihin ja siten päästä omista mielikuvituksistani.
Mutta tohtori ja rouva Simon olivat vaijenneet. He katselivat molemmat sinne päin, mistä täysi kuu juuri nousi, ja vähän ajan kuluttua painuivat silmäni taaskin kiinni. Tällä kertaa oli todellinen uni minut vallannut. Samassa silmänräpäyksessä, kun tunsin nukkuvani ja kun levottomat ajatukset herkesivät minua vaivaamasta, tunsin sellaisen sulouden tunteen, että kuolemakin olisi ollut tervetullut.
En tiedä miten kauan olin tuossa mieluisassa tilassa, mutta äkkiä hyppäsin kiivaasti ylös. Minua ei herättänyt mikään jyrinä eikä kärryn tärähtäminen, ei, minut herätti inhoittava, myrkytetty ilma.
— Mitä tämä on?
Matkatoverini tekivät samalla aikaa saman kysymyksen. Vaunu kääntyi eräässä kulmassa, ja tien vierestä löysimme vastauksen.
Kuu valaisi siellä valkoisen kirkkotarhan aidan, jota oli varmaankin pidetty etuvarustuksena, ja tämän vierellä oli joukko toistensa päälle ladottuja ruumiita. Noiden mätänevien ruumiiden haju oli herättänyt minut unestani. Kun ajoimme muurin ohitse, lensi suuri joukko rääkyviä korppia ja variksia ruumiskasalta, lenteli hetken ilmassa ja laskeusi jälleen alas jatkaakseen keskeytettyä juhla-ateriaansa.
— Fredrik, voi, Fredrik! — huudahdin minä ehdottomasti.
— Tyyntykää, paroonitar, miehenne ei voi mitenkään olla näiden joukossa, — lohdutti tohtori minua.
Sotamies, joka ajoi, kiiruhti hevosia nopeaan juoksemaan, että voitaisiin, niin pian kuin mahdollista, päästä noiden myrkyllisten kaasujen ohitse. Vaunu ratisi ja horjui aivan kuin olisimme paenneet hurjaa vauhtia. Minä pitelin kovasti kiinni tohtorin käsivarresta, ja kauhea epätoivo valtasi minut. Sisällinen voima pakoitti minut alituisesti katsomaan tuonne kammoittavaan muuriin päin, ja — liekö se ollut kuun petollinen valaistus tahi petolintujen liikkeet, — mutta minusta näytti kuin kaikki nuo kuolleet olisivat nousseet ja ojentaneet käsiänsä meitä kohti… Tahdoin huutaa, mutta tuska ahdisti kurkussani äänen kuulumattomiin.
* * * * *
Taaskin kääntyivät vaunut eräässä kulmassa.
— Nyt olemme perillä, tämä on Horonevos, — kuulin tohtorin sanovan, jonka jälkeen hän käski ajajan pysähdyttää.
— Minne me joudumme tämän nuoren rouvan kanssa — sanoi rouva Simon. —Hän tulee olemaan meille enempi vastukseksi kuin avuksi.
Kokosin kaikki voimani.
— Ei, ei, — sanoin minä. — Minä voin nyt paremmin. Tahdon auttaa teitä niin hyvin kuin voin.
Olimme nyt erään autioksi jätetyn linnan portin edustalla.
— Katsokaamme ensin, mitä täällä voimme tehdä, — sanoi tohtori, — linna kuuluu olevan kellarista kattoon asti haavoitettuja täynnä.
Me nousimme kärryistä. Tuskin pysyin jaloillani, mutta ponnistin kaikki voimani, ettei kukaan sitä huomaisi.
— Ja nyt eteenpäin! — komensi rouva Simon. — — Onko meillä kaikki tavaramme? Tuomiseni tulevat virkistämään noita ihmisraukkoja.
— Minunkin matkakirstussani on lääkkeitä ja sidetavaroita, — sanoin minä.
Tohtori antoi meitä seuranneille sotilaille käskyjänsä. Kahden heistä piti jäädä hevosten luo, toisten piti seurata meitä.
Astuimme linnan portista sisään. Puoleksi tukehtuneita valitushuutoja kuului joka haaralta. — Kaikkialla pimeää. —
— Valoa! Sytyttäkää nopeasti kynttilä! — sanoi rouva Simon.
Oi, voi, kaikkea muuta oli meillä mukanamme, mutta ei kynttilöitä. Oli siis mahdotonta saada valoa tuohon pimeyteen, joka ympäröi sekä meitä että noita onnettomia. Tulitikkulaatikko, joka tohtorilla oli taskussansa, oli ainoa keino, jonka avulla saimme vähän silmätä noita kauhistuttavia kuvia, joita tässä kurjuuden ja surkeuden paikassa oli. Jalka luisti verin tahratulla lattialla. Mitä olisi tehtävä? Näiden satojen onnettomien luo tulimme me, itsekin neuvotoinna ja valittaen: mitä olisi tehtävä?
Rouva Simon suoriutui ensimmäisenä pulasta. — Minä menen etsimään pappilaa tahi hankin apua jostain muualta, — sanoi hän. — Tulkaa, tohtori, ja näyttäkää minulle tulitikulla tietä portille. Te, Martha rouva, voitte sen aikaa odottaa täällä.
Täällä, — yksin pimeässä, näiden valittavien ja voihkavien ihmisten keskellä? Tässä tukehduttavassa ilmassa. Väristys kävi läpi olentoni, mutta minä en pannut vastaan.
— Ei, — sanoi tohtori Bresser ja laski minun käsivarteni omaansa, — tulkaa mukaan, te ette saa jäädä yksin tänne, tähän helvettiin, näiden kenties jo kuumeessa riehuvien ihmisten pariin.
Olin syvästi kiitollinen tuolle uskolliselle ystävälle ja pidin kiinni hänen käsivarrestaan. Pelkään, että olisin tullut hulluksi tuskasta, jos minun olisi ollut pakko jäädä näihin huoneisiin. Oi, mikä arka, avuton raukka olinkaan! En ollut ollenkaan sovelias siihen toimeen, jonka olin ottanut täyttääkseni.
Me menimme ulos. Vaunut seisoivat vielä siinä, johon olimme ne jättäneet, ja tohtori pyysi minua nousemaan niihin ja odottamaan siellä, kunnes rouva Simon ja hän tulisivat tuoden apua.
Taivuin mielelläni hänen tahtoonsa, sillä jalkani eivät tahtoneet voida minua kantaa. Tohtori koetti saada minulle niin mukavaa kuin mahdollista oli, sekä jätti kaksi sotilasta suojakseni, ja sitte he menivät.
Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he takaisin — tyhjin käsin. Koko pappila oli hävitetty, niinkuin kaikki muutkin paikat, ja kaikki asukkaat olivat paenneet. Useimmat talot olivat raunioina, mistään ei voinut saada kynttilänpalaista. Meillä ei ollut siis mitään muuta keinoa kuin odottaa päivän valkenemista. Kuinka moni noista onnettomista, joissa tulomme oli herättänyt toivoa ja uutta kärsivällisyyttä, kuolisikaan yön aikana?
Kuinka äärettömän pitkä yö! Nuo muutamat tunnit, jotka olivat jälellä auringon nousuun, olivat mielestämme loppumattomat, sillä niiden kulumista muistuttivat kärsivien valitushuudot kellon lyönnin asemasta.
Vihdoinkin koitti aamu ja työ voitiin alkaa. Rouva Simon ja tohtori Bresser menivät vielä kerran etsimään, jos voisivat saada käsiinsä paenneita kylän asukkaita, ja se onnistui heille. Raunioista tuli siellä ja täällä joku talonpoika ryömien esiin, epäilevän näköisenä. Mutta kun tohtori puhutteli heitä heidän äidinkielellään ja rouva Simon sanoi heille muutamia ystävällisiä sanoja, taipuivat he vihdoin meitä auttamaan. Ensiksi täytyi heidän etsiä toisetkin piiloutuneet, että nekin voisivat työssä auttaa.
Ja tehtävä työ ei ollutkaan vähäinen. Täytyi haudata hajallaan makaavat ruumiit, saada kaivot kuntoon, että saataisiin vettä elossa oleville, etsiä teiltä sinne hukatut kenttäkattilat taloudenkapineiksi ja lopuksi kerätä kaikki liinavaatteet, jotka löytyivät kaatuneitten pääkopsissa, siteiksi haavoitetuille. Samassa saapui myös eräs preussiläinen esikuntalääkäri miehistön ja apuvarojen kanssa, ja nyt voi siis varsinainen pelastustyö alkaa.
Rouva Simon ja preussiläinen lääkäri menivät linnaan, jossa useimmat haavoitetut lepäsivät. Tohtori Bresser aikoi tutkia kylän muut talot, ja minä liityin häneen. Ettei Fredrik ollut linnassa, sen oli tohtori jo ehtinyt saada selville.
Emme olleet kulkeneet montakaan askelta, kun kuulimme kovia valitushuutoja. Ne tulivat pienen kyläkirkon avonaisesta ovesta. Astuimme sisälle. Enempi kuin sata ihmistä makasi siellä kovalla kivilattialla, silvottuina ja pahoin haavoitettuina. Kuumeesta hehkuvin poskin valittivat he, pyydellen edes vähän vettä. Olin vähällä kaatua maahan jo kynnyksellä, mutta rohkaisin itseäni. Etsinhän minä Fredrikiä. — Mutta häntä en täältä löytänyt.
Bresser ja hänen väkensä laittautuivat kuntoon auttaakseen noita onnettomia. Nojauduin erästä pylvästä vastaan ja katselin tuskan valtaamana kauheata kurjuutta, mikä oli ympärilläni.
Ja tämä oli ikuisen rakkauden Jumalalle rakennettu huone! Nuo olivat kuuluisat ihmeitä tekevät pyhimykset, jotka siellä ja täällä seinämillä lempeinä ja autuaina panivat kätensä ristiin ja kohottivat päätänsä kullalle hohtavan kunniakehän alla!?
— Oi, Jumalan äiti, pyhä Jumalan äiti, pisara vettä! — kuulin erään haavoitetun rukoilevan. Näin oli hän kenties jo useita päiviä rukoillut tuota kuuroa kuvaa. — Oi, teitä onnettomia ihmisiä. Niin kauan kuin olette tottelemattomat sille rakkauden käskylle, jonka Jumala on painanut sydämiimme, niin kauan kuin olette julmat toisianne kohtaan, niin kauan ei teillä ole mitään taivaalliselta armahtavaisuudelta odotettavissa.
* * * * *
Mitä kaikkea sainkaan nähdä ja kokea tuona samana päivänä! Jättää tuollaiset kertomatta, olisi tietysti parasta, sulkea silmänsä ja kääntää pois päänsä, kun sellaista näkee. Mutta minusta tuntuu kuin olisi velvollisuuteni kertoa kaikki, mitä noina kauheina päivinä sain kokea. Enkä kerro ainoastaan sitä, mitä *minä* sain kokea, vaan myöskin tohtori Bresserin, rouva Simonin ja tohtori Naundorffin kertomuksille annan tässä sijaa.
Samoin kuin Horonevosissa, oli helvetillä haaraosastoja useissa muissakin ympärillä olevissa kylissä, Svetissä, Hradeckissa, Problussa. Vieläpä Pardubitzissakin, jossa silloin, kun ensimmäiset preussiläiset joukot sen valloittivat »enempi kuin tuhat pahoin haavoitettua, ruhjottua ja repeytynyttä sotilasta lepäsi kentällä osaksi kuolevina, osaksi jo kuolleina. Monella niistä ei ollut päällänsä muuta kuin verinen paita, niin ettei edes voinut tietää mitä kansallisuutta he olivat. Kaikki, joissa vielä oli kipinäkään henkeä jälellä, huusivat vettä ja leipää, vääntelivät itseään kauheissa tuskissa ja rukoilivat kuolemaa hyväntekijänään.»
»Rossnitzissa», niin kirjoittaa tohtori Bresser, »vallitsi kauhistuttavin kurjuus, mitä inhimillinen kuvitusvoima voipi ajatella. Löysin siellä kuusisataa viisikymmentä haavoitettua, sullottuina kurjiin latoihin ja talleihin, joissa olivat maanneet useita päiviä ruuatta ja juomatta ilkeän likaisina, ja kuolleiden ja puolikuolleiden seassa. Täällä jouduin sellaisen tuskan valtaan, että kokonaisen tunnin ajan vuodatin katkeria kyyneleitä, ja ponnistuksistani huolimatta tuskin voin tyyntyä. Vaikka olinkin lääkärinä tottunut näkemään inhimillisen kurjuuden kaikissa muodoissansa ja kuulemaan kärsivän ihmisluonnon huokauksia ja tuskanhuutoja, täyttyivät silmäni kuitenkin yhäti kyyneleillä. Täällä Rossnitzissa se oli, jossa huomasin, että meillä oli liian vähä voimia tätä kurjuutta auttamaan, täällä kadotin kokonaan rohkeuteni ja herkesin enää sitomasta…»
»…Maslovedissa — kertoi rouva Simon, — lepäsi kahdeksan päivää taistelun jälkeen seitsemän sataa haavoitettua. Enempi kuin heidän valitushuutonsa, musersi sieluani heidän lohduton tilansa. Yhdessä ainoassa ladossa oli kuusikymmentä onnetonta, jotka hoidon puutteessa nyt olivat melkein toivottomassa tilassa. Useimpain haavat olivat palohaavojen kaltaisia, heidän rikkiammutut jäsenensä olivat vaan verisiä lihamöhkäleitä, ja heidän kasvonsa olivat kuin hyytynyt verijoukkio, jossa musta aukko osotti suunpaikkaa. Mätänemisen kautta erkani näistä kurjista ruumiista kokonaisia kuihtuvia osia. Elävät makasivat kuolleiden vieressä, joiden ruumiit jo alkoivat täydelleen mädäntyä…
Nuo kuusikymmentä ihmistä olivat kokonaisen viikon ajan maanneet samassa paikassa. Heidän haavojansa ei oltu ollenkaan, tahi aivan väliaikaisesti sidottu. Siitä päivästä, jolloin taistelu oli, olivat he maanneet täällä, liikkumaan kykenemättä, lian ja veren vallassa. Eläviä ruumiita, joiden suonissa myrkytetty verivirta hitaammin ja hitaammin lopetti kiertokulkuaan. He eivät olleet vielä voineet kuolla, ja kumminkin … kuinka he rohkenivat toivoa jälleen tulevansa eläviksi? Mikä on enempi ihmeteltävää — lopetti rouva Simon kertomuksensa, — ihmisluonnon ääretön elinvoima, joka kestää kaiken tämän ja kuitenkin voipi hengittää, tahi riittävän avun puute?»
Ihmeteltävimmältä minusta näyttää se, että ihmiset saattavat toisensa sellaiseen tilaan … etteivät ne, jotka ovat nähneet tuollaista kurjuutta, lankea polvilleen ja vanno pyhää valaa, että tästä lähtien käyvät sotaa ainoastaan sotaa vastaan, etteivät ne heitä miekkaa luotansa kauas ja sen sijaan antaudu koko toiminnallaan sanoissa ja kirjoituksissa, ajatuksissa ja opissa, työssä ja toimessa palvelemaan tuota suurta päämäärää: *Aseet pois!*
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Rouva Simon — häntä kutsuttiin »sairaalan äidiksi» — oli todellinen sankarinainen. Pitkän aikaa oli hän näillä tienoilla, kestäen kaikenlaisia kärsimyksiä. Sadoittain ihmishenkiä on hänen kauttaan pelastunut. Hän teki työtä, järjesti ja ohjasi yöt ja päivät. Milloin teki hän alhaisimpia askareita sairasvuoteiden äärellä, milloin oli jonkin kuljetusjoukon päällikkönä, milloin matkusteli ympäri hankkimassa elintarpeita. Hän oli toinen Florence Nightingale, yhtä toimelias, yhtä uhraavainen ja yhtä jumaloitu kuin hänkin.
Ja minä sitte? Ruumiin ja sielun puolesta murtuneena, tuskan ja inhon vallassa, en ollut kyennyt vähintäkään auttamaan. Kirkossa — jonne ensin pysähdyimme — vaivuin voimatonna erään Marian alttarin juurelle, ja tohtori Bresserillä oli aika suuri vaiva saada minut sieltä pois viedyksi. Minä kuljin hänen käsivarteensa nojaten vähän matkaa eteenpäin ja me tulimme erääseen latoon, joka oli aivan samankaltainen kuin se, josta rouva Simon oli kertonut. Kirkossa oli ainakin hyvä tila, ja sairaat voivat levätä toisensa vieressä, mutta täällä lepäsivät ne toistensa päällä, aivan kuin jättiläis-suuret, punaiset kerät. Kirkossa oli niillä edes jommoinenkin, joskin vaillinainen hoito, mutta täällä olevat olivat kokonaan jääneet unohduksiin, ne olivat vaan kiemurteleva, hiljaa valittava, puoleksi mädännyt ihmisjäännös… Tukehduttava inhon tunne kuristi kurkkuani, ja katkerin tuska täytti sieluni. Tuntui kuin sydämeni olisi tahtonut pakahtua, ja minä kirkaisin ääneen. Tämä huutoni on viimeinen mitä muistan tästä kauheasta paikasta.
* * * * *
Kun jälleen toinnuin, huomasin olevani rautatienvaunussa. Vastapäätä minua istui tohtori Bresser, joka, nähtyään että avasin silmäni ja hämmästyneenä katselin ympärilleni, tarttui käteeni ja sanoi:
— Niin, te ette uneksi, paroonitar, tämä on toisen luokan matkustajavaunu, ja me olemme matkalla Wieniin.
Niin olikin asian laita. Tohtori oli saanut tehtäväkseen seurata sairasten vientiä Wieniin, ja hän oli ottanut minut, poloisen, mukaansa viedäkseen minut kotiini. Minä olin ollut aivan kykenemätön, ja olin ainoastaan ollut tiellä ja vaivaksi, että rouva Simon oli ollut hyvin iloinen, kun Bresser oli lähtenyt viemään minua pois. Ja minun täytyi myöntää, että se olikin paras.
Mutta Fredrik — minä en ollut löytänyt häntä, Jumalan kiitos, siis ei kaikki toivoni ollut vielä loppunut. Jos joku noista kurjista, silvotuista olennoista olisi ollut Fredrikini, olisin varmaankin tullut mielipuoleksi. Kenties oli kotona minua odottamassa joku kirje. Tämä toivo, tämä *mahdollisuus* vuodatti palsamia haavoitettuun sieluuni.
Nukuin melkein lakkaamatta koko matkan. Kun saavuimme Wieniin, seisoi isäni junasillalla minua vastaanottamassa. Tohtori Bresser, joka ajatteli kaikkea, oli sähköittänyt Grumitziin. Hänen itsensä täytyi heti jälleen palata takaisin Böhmiin.
Isäni syleili minua ääneti, enkä minäkään saanut sanaakaan suustani. Sitte kääntyi hän Bresseriin päin ja sanoi: — Kuinka voin teitä kyllin kiittää siitä, että olette pitänyt huolta tästä pienestä seikkailijasta? —
Mutta tohtori puristi vaan kiireessä käsiämme. — Minun täytyy lähteä, — sanoi hän, — minulla on paljo tehtävää, — onnellista matkaa! Nuori rouva tarvitsee sääliväisyyttä ja lepoa, teidän ylhäisyytenne, ja — lepoa, — hän on kärsinyt paljo. Ei torumisia, ei kysymyksiä — nopeasti sänkyyn, — oranssinkukkaisvettä ja — lepoa. Hyvästi! — ja hän oli poissa.
Kun ajoimme vaunuissa kotia kohti, en jaksanut kestää hiljaisuutta, vaan rohkenin kysyä, oliko jotain tietoa saapunut Fredrikistä.
— Eilisiltana emme vielä olleet mitään kuulleet, ja tänä aamuna matkustin heti kun olin sähkösanoman saanut. Oi millaiseen epätoivoon olet meidät saattanut, ajattelematon lapsi! — Mutta tohtorihan kielsi minua sinua torumasta.
— Kuinka pikku Rudolf voipi? —
— Se herra huutaa ja ulvoo päivät päästään, etsii sinua joka paikasta, eikä ota uskoakseen, että sinä olet matkustanut pois antamatta hänelle erosuukkoista. —
— Kuinka toiset voivat? Onko Konrad kirjoittanut?
— Kaikki ovat terveenä, ja Konradkin on vahingoittumatta. Lilli on seitsemännessä taivaassa ihastuksesta. Saatpas nähdä, että saamme Fredrikiltäkin hyviä tietoja. Mutta valitettavasti ei meillä ole mitään hyvää odotettavana valtiollisesti. Olet kai kuullut siitä suuresta onnettomuudesta?
— Mistä? — En ole pitkiin aikoihin kuullut muusta puhuttavankaan kuin suurista onnettomuuksista.
— Tarkoitan Venedigiä — meidän kaunista Venedigiämme, joka on myyty polkuhinnasta tuolle Louis Napoleon vehkeilijälle! Ja sellaista on voinut tapahtua sellaisen kuin Custozzan taistelun jälkeen! — Sinä et vastaa? No, minä jätän kai sinut rauhaan, kuten Bresser sanoi.
Kun ajoimme Grumitzin pihaan, juoksivat molemmat sisareni riemuiten minua vastaan.
— Martha, Martha, — huusivat he jo etäältä, — hän on täällä!
Ja vielä kerran vaununovella: — Hän on täällä. Martha!
— Kuka?
— Fredrik, miehesi.
* * * * *
Se oli todellakin totta. Edellisenä iltana oli Fredrik tuotu haavoitettujen mukana Wieniin ja sieltä tänne. Hän oli saanut luodin sääreensä, ei voinut vielä käydä, mutta voi toivoa pian olevansa terve.
Ilo oli liian vaikea kantaa. Se vaikutti minuun samalla tavoin kuin viimeisten päivien hirmukuvatkin, se teki minut tiedottomaksi.
Minut täytyi kantaa pois vaunuista ja laskea sänkyyn, missä lepäsin useita tunteja tajutonna. Kun jälleen heräsin, luulin että kaikki oli ollut unta ja etten lainkaan ollut käynyt poissa Grumitzista. Katsoin ylös. Vuoteeni vieressä seisoi kamarineiti Netti.
— Onko kylpyni kunnossa? — kysyin minä.
— Tahdon nousta.
Täti Maria tuli nopeasti eräästä huoneennurkasta luokseni.
— Martha, rakas lapseni, Jumalalle olkoon kiitos, että olet jälleen tunnoissasi! Niin, nouse nyt vaan kylpemään, se tekee sinulle hyvää. Kun on niin rautatien tomun peitossa, kuin sinä…
— Mitä sinä tarkoitat? Rautatien tomun —?
— Niin, niin, joudu nyt vaan. Netti järjestää kaikki. Fredrik palaa kaipauksesta saada sinua nähdä.
Fredrik, minun Fredrikini!
Miten usein olinkaan näinä viime päivinä tuskalla huutanut tuota nimeä, mutta nyt oli se riemun huuto — nyt olin käsittänyt kaikki: se ei ollut mikään unelma, olin ollut poissa ja tullut kotia ja saan nyt jälleen nähdä rakkaan puolisoni!
Neljännestunnin kuluttua riensin hänen luoksensa, — yksin — sillä tätä yhtymistämme ei minusta kukaan saanut olla näkemässä.
— Fredrik! Martha! — Kiiruhdin vuoteelle, jossa hän lepäsi ja nyyhkytin nyt hänen rinnoillaan.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
— Oi, Fredrik, olenko saanut sinut vihdoinkin takaisin?
— Ja sinä tahdoit etsiä ja hoitaa minua! Niin urhokasta ja niin ajattelematonta, Martha!
— Niin, käsitän, että se oli ajattelematonta, mutta urhokasta? Ei! Jos tietäisit, miten raukkamainen olin nähdessäni tuota kauheata kurjuutta. Olen nähnyt kauheita asioita, Fredrik, asioita, joita en koskaan voi unhoittaa. Kuinka voidaan sillä tavoin turmella meidän ihanata maailmaamme?
— Minäkin olen nähnyt jotain kauhistuttavaa Martha, jotain, jota en voi koskaan unhoittaa. Ajatteleppas, eräässä ratsuväen taistelussa Sadovan luona tulee eräs nuori mies hyökäten luokseni kohotettu miekka kädessä. Voitko arvata kuka se oli? Gottfried von Tessow!
— Täti Cornelian poika?
— Niin. Mutta hän tunsi minut viime hetkessä ja laski alas miekan, jonka hän jo oli kohottanut minua surmatakseen. —
— Silloin hän oikeastaan menetteli vastoin velvollisuuttaan, vai miten?
— Poika raukka! Tuskin oli hänen kätensä ehtinyt vaipua alas, ennenkuin miekka suhisi ilmassa hänen päänsä päällä. — Se oli sivusmieheni, eräs nuori upseeri, joka tahtoi varjella everstiluutnanttiaan ja…
Fredrik peitti kasvonsa käsiinsä.
— Surmasiko hän Gottfriedin? — kysyin minä vavisten.
Fredrik nyökäytti päätään.
— Äiti, äiti! — kuului viereisestä huoneesta, ja samassa lennähti ovi auki. Lilli tuli sisälle taluttaen pikku Rudolfia kädestä.
— Suokaa anteeksi, että tulen teitä häiritsemään, mutta tämä nuori mies ei voinut millään tavoin tyyntyä.
Painoin poikani kiihkeästi rintaani vastaan. —
Voi onnetonta täti Cornelia raukkaa!
* * * * *
— Yhä enemmän näyttää lähestyvän se vaara, että rauha solmitaan, — valitti veli Otto eräänä päivänä.
Istuimme jälleen pöydän ympärillä salissa, Fredrik lepäsi lepotuolissaan, ja joku oli juuri lukenut sanomalehdestä uutisen siitä, että Benedetti oli saapunut Böhmiin rauhanehdoista sopimaan.
Otto ei nykyään peljännyt mitään niin paljo kuin sitä, että sota loppuisi, ennenkuin hän olisi ehtinyt ottaa siihen osaa. Wiener-Neustadtin sota-akatemiasta oli saapunut se tieto, että jos taistelu uudelleen alkaisi, kahden korkeimman luokan oppilaat heti saisivat astua vakinaiseen sotapalvelukseen, ja tämäpä saattoi nuoren urhon aivan ihastuksiinsa. Ajatelkaapas, akatemiasta suoraan taisteluun, mikä ilo!
Isäni oli luonnollisesti kovin ihastuksissaan rakkaan poikansa sotaisesta innostuksesta.
— Ole rauhallinen, rakas poikani, — sanoi hän, — sinulla on pitkä elämä edessäsi. Jos sota nyt loppuisikin, niin kyllä me pian aloitamme sen jälleen.
Minä jatkoin hiljaa lukuani, koska olin tottunut siihen, että tuollaisiin asioihin sekautumiseni oli aivan turhaa. Luin taaskin tapani mukaan sanomalehteä, joka oli täytetty sotatantereen tapahtumilla.
— Täällä on sisältörikas kertomus, jonka on kirjoittanut eräs lääkäri, joka on seurannut sotajoukkojamme heidän palausmatkallaan. Luenko sen ääneen? — kysyin minä.
— En tahtoisi kuulla mitään paluumatkasta, — keskeytti Otto.
— Järjestetty palausmatka ei ole vielä mikään pako, — huomautti isäni. — Muistan, miten me kerran vuonna neljäkymmentä yhdeksän — Radetzkyn aikaan…
Estääkseni tuon hyvin tunnetun kertoelman uudelleen esittämistä, aloin minä myöntymystä odottamatta lukea seuraavaa:
»… Kello neljä alkoivat joukkomme peräytyä. Meillä lääkäreillä oli yhäkin täysi työ haavoitettujen sitomisessa, sillä niitä oli noin sadan paikoille, jotka olivat kauan odottaneet vuoroansa. Äkkiä hyökkäsi muuan ratsurykmentti suoraan meitä vastaan ja riensi kumpujen ja kenttien yli Königgrätziä kohti. Monet ratsuväen sotilaat kaatuivat satulasta ja tulivat kuoliaiksi poljetuiksi ja sullotuiksi eteenpäin rientävien hevosten jalkoihin. Meille huudettiin: Pelastakaa itsenne! Ja noiden huutojen seasta kuulimme vielä kanuunanjyrinää, ja kranaatisirpaleita lenteli ympärillämme. Joukot kiiruhtivat meitä eteenpäin, ilman että tiesimme minne menimme. Olin suorittanut laskuni tälle maailmalle… Äkkiä näimme vettä edessämme; oikealla oli rautatien sulku, vasemmalla solatie, joka oli aivan täynnä vaunuja, joissa oli tavaroita ja haavoitettuja, ja takanamme oli ääretön joukko ratsumiehiä. Meidän täytyi mennä veteen. Nyt annettiin käsky, että hevoset piti pelastaa, päästää irti valjaista, ja jättää vaunut siihen. Nekin vaunut, joissa oli haavoitettuja? Niin — nekin. Me jalkamiehet olimme aivan epätoivossa. Me kahlasimme polven yläpuolelle ulottuvassa vedessä ja pelkäsimme joka hetki, että uppoaisimme syvyyteen. Vihdoin saavuimme eräälle rautatieasemalle, joka oli aivan rovituksilla suljettu. Moni tunkeutui rovituksien läpi, toiset juoksivat ohitse — minä juoksin yhä eteenpäin ja takanani oli tuhat jalkaväen soturia. Nyt tulimme eräälle joelle, jonka ylitse meidän täytyi kahlata, sitte kiipesimme paalutuksien yli, kahlasimme jälleen erään joen yli, kapusimme ylös korkeita rinteitä, kompastuimme kaatuneihin puihin ja tulimme vihdoin kello yksi yöllä pieneen metsään, jonne vaivuimme levähtämään väsymyksestä ja polttavasta kuumeesta nääntyneinä. Kello kolme marssi osa meistä eteenpäin; — toiset eivät kyenneet liikkumaan. Ne, jotka läksivät liikkeelle, olivat läpimärissä vaatteissa ja värisivät sen vuoksi vilusta. Kaikki kylät olivat autioina, — ei ihmisiä, ei elintarpeita, ei edes juomavettäkään, — ilmakin oli saastutettu. Tallatut viljavainiot olivat täynnä kuolleita, mustuneita ruumiita, joiden silmät olivat valuneet pois silmäkuopista…
— Riittää, riittää! — huusivat tytöt.
— Sensuurin ei pitäisi päästää tuollaisia kertomuksia julkisuuteen, — muistutti isäni. — Tuollaiset jutut voisivat ehkäistä monenkin halun ruveta sotamieheksi.
— Ja varsinkin halun sodankäyntiin, ja se olisi todellakin vahinko, — sanoin minä pisteliäästi.
* * * * *
Tulevaisuutemme suhteen olimme Fredrik ja minä päättäneet seuraavalla tavalla:
Sodan loputtua ottaisi Fredrik eron virastaan, jonka jälkeen me asettuisimme johonkin pieneen halpaan seutuun, jossa Fredrikin everstin-eläke ja se summa, jonka minä isältäni vuotuisesti sain, riittäisivät toimeentullaksemme. Me iloitsimme ajatellessamme tuota yksinäistä, vapaata elämää, jonka päätehtävänä oli pikku Rudolfin kasvattaminen kunnon mieheksi. Fredrik aikoi sitäpaitsi opiskella, ja varsinkin aikoi hän antautua kansaoikeusopin tutkimiseen. Bucklen ja muiden tutkijoiden teoksia lukiessaan oli hän tullut siihen vakuutukseen, että maailma astuu uutta käsitystapaa kohti, ja tuohon käsitystapaan kiintyminen näytti hänestä tarjoavan kylliksi elämäntehtävää…
Isäni, jolle emme vielä olleet kertoneet mitään aikeistamme, oli ajatellut tulevaisuudestamme toisin.
— Sinä olet sangen nuori eversti, Tilling, ja kymmenen vuoden perästä olet varmaankin kenraali. Ennen sitä syttyy varmaankin uusi sota, ja sinä voit päästä kokonaisen armeijakunnan päälliköksi, kukapa tietää — ehkä sotamarsalkaksikin. Kunhan kerran olemme saaneet uudenaikaiset kiväärit, annamme preussiläis-herroille aika lailla selkään.
— Kukapa tietää, — keskeytin minä, — kenties vihollisuus meidän ja heidän välillään ennen sitä lakkaa, ja me teemme jälleen liiton Preussin kanssa.
Isäni kohautti olkapäitään.
— Jos te naiset pysyisitte valtioasioista erillänne — sanoi hän halveksivasti. — Etkö käsitä, että meidän *täytyy* kurittaa niitä ylpeitä roikaleita ja auttaa valloitettuja — sanon, *ryöstettyjä* alueita syvästi loukattujen oikeuksiensa saavuttamiseen? Ystävyys, — liitto noiden konnien kanssa? Ei koskaan. Jolleivät tule nelinkontin ryömien sitä pyytämään.
— Jos he sen tekisivät, pantaisiin varmaan heti jalka heidän niskaansa, — sanoi Fredrik. — Liitto tehdään vaan sellaisten kanssa, jotka vaikuttavat kunnioitusta mieliin, tahi jotka voivat auttaa yhteistä vihollista vastaan taistellessa. Valtiotaidossa on itsekkäisyys etevin perusjohde.
— No niin, — sanoi isäni, — kun isänmaan etu on kysymyksessä, on sellainen itsekkäisyys oikeutettu ja sallittua on kaikki, joka isänmaan parasta tarkoittaa.
— Se olisi onnellista, — muistutti Fredrik, — jos sama jalo ajatustapa, joka yksityisten seurusteluista on poistanut muinaisen, raa'an itsekkäisyyden, pääsisi vallalle myöskin valtioiden yhteiselämässä. Jos tultaisiin huomaamaan se seikka, että omia etuja paljo enempi edistetään siten, että yhdistetään ne toisten etuihin, kuin että ne niistä eroitetaan.
— Mitä sinä sanoit? — sanoi isäni ja pani kätensä korvan taa.
Fredrik ei huolinut uudistaa pitkää lausettansa, ja niin loppui keskustelu.
* * * * *
»Tulen huomenna kello yksi Grumitziin. Konrad.»
Selvää on, minkä ilon tämä sähkösanoma tuotti Lillille. Sellaisella riemulla otetaan varmaankin vastaan ainoastaan se, joka palajaa sodasta.
Kaikkialla ympäristössä asui preussiläisiä, ja nyt oli tullut Grumitzin vuoro. Vaikka aselepo oli jo vahvistettu ja rauha melkein tehty, pelkäsivät ja epäilivät asukkaat kuitenkin suuresti tätä majoitusta. Talonpoikien päästä ei mitenkään voinut saada pois sitä ajatusta, että nuo huippulakkiset tiikerit repisivät kyllä heidät palasiksi, kun vaan saisivat käsiinsä. Ja oli useita, jotka eivät ainoastaan peljänneet vaan vihasivatkin heitä, ja luulivat tekevänsä isänmaallensa palveluksen, jos yhdellä tahi toisella tavoin voisivat jotain preussiläistä vahingoittaa. Ja sattuipa usein, että he jostain piilopaikasta ampuivat luodin noiden vihattujen preussiläisten sekaan, ja kun syyllinen sitte saatiin kiinni, tuli hän ilman armoa ammutuksi. Näistä esimerkeistä oli kuitenkin se seurauksena, että talonpojat koettivat salata vihaansa ja julkisesti nurisematta ottivat majoitusväen luoksensa. Ja kohta he huomasivat ihmeeksensä, että »viholliset» olivat aivan hyvänsuopia, ystävällisiä ihmisiä, jotka maksoivat kunnollisesti kaikki mitä saivat.
Istuin eräänä aamuna — elokuun alkupäivinä — ja katselin ulos kirjaston avonaisesta akkunasta, josta oli laaja ja komea näköala. Minusta näytti, kuin olisi etäältä haamoittanut joukko ratsastajia, joka liikkui linnaa kohden.
— Preussiläinen majoitusväestö, — ajattelin minä ja menin hakemaan kiikaria. Oikein. Noin kymmenen ratsastajaa huojuvat mustanvalkeat viirikkeet keihäiden kärjissä. Ratsastajien joukossa näin yhden metsästyspuvussa olevan jalkamiehen. Miksi kulki hän noin hevosten välissä? Olikohan hän kenties joku vanki? — Kiikari ei ollut kyllin voimakas, en voinut oikein selvästi eroittaa, eikö luultu vanki ollut joku meidän metsänvartijoistamme.
Riensin ilmoittamaan isälle ja täti Marialle vieraitten tuloa.
— Preussiläiset tulevat, preussiläiset tulevat! — huusin minä hengästyneenä. Onhan ihminen tavallisesti aina iloinen, kun voi ensimäisenä kertoa tärkeän uutisen.
— Vieköön heidät paholainen! — kuului isäni sangen vähän vierasvarainen ääni.
— Annan heti rouva Walterille käskyn heidän vastaanotostaan, — sanoi täti Maria.
— Missä Otto on? — kysyin minä. — Häntä täytyy varoittaa, ettei hän anna preussiläis-vihansa hyvin paljo näkyviin tulla.
— Otto ei ole kotona. Hän meni tänä aamuna ulos ampumaan peltopyitä.
Talossa syntyi nyt kuitenkin puuhaa. Kuului nopeita askelia ja levottomia ääniä.
— Ne tulevat jo, sen vintiöt, — sanoi isäni huoaten. Ovi lensi auki, ja Frans, palvelija, riensi sisälle.
— Preussiläiset, preussiläiset! huusi hän niin hätäisellä äänellä kuin olisi tuli ollut irti.
— Eivät suinkaan ne meitä syö, — sanoi isäni kärtyisesti.
— Mutta heillä on mukanansa yksi — jatkoi palvelija vapisevalla äänellä — yksi Grumitzista, en tiedä kuka, joka on ampunut heitä, ja kukapa ei mielellään ampuisi noita lurjuksia? — mutta hän on hukassa. —
Nyt kuului hevosten kavioiden kopinaa ja vilkkaita ääniä. Me menimme porstuaan ja katselimme pihaan päin olevasta ikkunasta. Ulaanit ratsastivat juuri pihaan ja heidän keskellään näin minä Oton — kalpeana ja uhkamielisenä.
Isäni huudahti kiihkeästi ja riensi pihalle. Tämähän oli kauheata. Jos Otto todellakin oli ampunut preussiläisiä — ja se olisi ollut hyvin hänen kaltaistaan, — niin — niin, minä en uskaltanut ajatellakaan seurauksia.
Minulla ei ollut rohkeutta seurata isää, vaan riensin Fredrikin luo. Mutta ennenkuin olin sinne ehtinyt, näin isäni palaavan Oton kanssa, ja huomasin heidän kasvojensa ilmeestä, että vaara oli ohitse.
Kuulustelussa oli tullut ilmi seuraavaa: Pyssy oli lauennut sattumuksesta. Kun ulaanit lähestyivät, tahtoi Otto nähdä ne lähempää; hän juoksi kentän yli, mutta kompastui ja putosi ojaan, jolloin pyssy laukesi. Alussa eivät preussiläiset olleet tahtoneet luottaa nuoren metsästäjän selitykseen, vaan ottivat hänet vankina mukaansa linnaan. Mutta kun he huomasivat, että nuori mies oli kenraali Althausin poika ja itsekin sotaopistolainen, hyväksyivät he hänen anteeksi pyyntönsä. Isäni lausuttua: — Sotilaan poika ja itse tuleva sotilas voipi tosin rehellisessä taistelussa ampua vastustajansa, mutta ei aselevon aikana eikä salaisesti, — oli preussiläinen aliupseeri päästänyt Oton.
— Oletko sinä todellakin viaton? — kysyin minä häneltä. — Sinä, joka niin vihaat preussiläisiä, et hämmästyttäisi minua…
Hän pudisti päätään.
— Toivon vielä eläessäni tulevani tilaisuuteen saada ampua muutamia heistä, mutta ei salaisesti, ei muulla tavoin kuin siten, että oma rintani on heidän kuulilleen altis.
— Hyvin puhuttu, poikani, — huudahti isäni ihastuneena.
Minuun vaikutti lausunto ikävästi. Kuulla tuollaisen nuoren henkilön käyttävän noita vanhoja lauseparsia ja puhuvan siitä, miten hän halveksii itsensä ja muiden henkeä, on aina ollut minusta vastenmielistä. Mutta olin sydämestäni iloinen siitä, että asia oli näin hyvin päättynyt.
Yllä mainittu preussiläinen ratsujoukon osasto oli tullut edeltäpäin hankkimaan asuntoa kahdelle everstille ja kuudelle muulle upseerille Preussin sotajoukosta. Miehistön tuli majoittua kylään.
Pari tuntia sen jälkeen kuin ilmoitus oli tullut, saapuivat nuo vastentahtoiset ja kutsumattomat vieraat luoksemme. Rouva Walter ja kokki olivat pitäneet huolta siitä että huoneita ja ruokaa oli kylliksi. Preussiläiset vieraamme eivät ainakaan tulisi kärsimään puutetta siinä suhteessa.
* * * * *
Loistava oli seura, joka päivälliskellon soidessa kokoontui Grumitzin saliin. Kaikki herrat, paitsi ministeri »Totisesti», joka sattui olemaan vieraanamme, olivat virkapuvussa ja naiset myöskin juhlapuvussa. Ensi kerran pitkään aikaan olimme mekin somistaneet hiukan itseämme, varsinkin Lori, koreileva Lori, joka oli juuri samana päivänä saapunut Wienistä useita komeita pukuja mukanaan. Lillillä oli vaaleansininen puku, Rosalla vaaleanpunainen, ainoastaan minä, jonka mielestä sota-aika oli surun-aika, olin mustaan puettu.
Minun sisälle astumiseni keskeytti hetkiseksi sen vilkkaan hälinän, joka salissa oli, sillä preussiläisten vieraittemme tuli nyt tehdä tuttavuutta minun kanssani. Siinä oli joukko hienolta kajahtavia nimiä, jotka päättyivät »ow» ja »wits», monta joilla oli »von» mukanaan, vieläpä oli siellä prinssi — Henrik — en muista kuinka mones, Reussiläinen.
Nämä olivat siis vihollisiamme! Täydellisiä gentlemanneja, tavoiltaan tottuneita ja hienokäytöksisiä. Mieliala pöydässä oli hyvin iloinen; preussiläiset olivat nähtävästi hyvin ihastuneita, kun saivat kestettyjen rasitusten jälkeen istua jälleen mukavasti hyvillä ruuilla täytetyn pöydän ääressä. Ja tieto siitä, että he olivat sodassa voittaneet, kohotti varmaankin vielä heidän iloista mielialaansa.
Mekin, voitetut, koetimme niin paljo kuin voimme, osoittaa kohteliaisuutta ja peittää kaikki nöyryytyksen ja mielipahan tunteet. Isälleni oli tämä suuri rasitus ja Otto kärsi nähtävästi tästä pakollisesta kohteliaisuuden osottamisesta. Huolellisesti vältettiin, ettei puhe joutuisi sota-asioihin, me kohtelimme vieraita aivan kuin olisivat he olleet matkailijoita, jotka sattumuksesta saapuivat tienoillemme, ja itse he välttivät huolellisesti kaikkea, mikä olisi voinut muistuttaa meille, että he olivat täällä voittajinamme.
Päivällisen jälkeen menimme jälleen saliin, missä sytytetyt kruunut levittivät loistavan valomeren. Ovet seisoivat auki verannalle, ja ulkona kuvastui kuutamo laajoihin puiston lammikoihin. Oliko se tosiaankin sama kuu, joka vähän aikaa takaperin oli näyttänyt minulle nuo kirkkotarhan aitaa vasten ladotut, petolintujen ympäröimät ruumisläjät?
Hetken kuluttua tulivat prinssi Henrik ja Rosa verannalle. He eivät huomanneet minua pimeässä verannan kulmassa. He näyttivät iloisilta ja onnellisilta ja nuori prinssi piti sisareni kättä kädessään. He puhuivat kuiskaten, ja minä kuulin joskus muutaman sanan, joka ilmaisi, että heidän välillään oli lämpimämpiä tunteita. Minusta oli vaikea näin tahtomattani syrjästä kuulla heidän keskusteluaan, ja minä tein sen vuoksi liikkeen huomauttaakseni heitä läsnäolostani.
— Oi, oletko sinä täällä, Martha?
Rosa oli huomannut minut; — ensin hän hyvin peljästyi, kun hän näki, että joku oli heidät huomannut, mutta tyyntyi, kun huomasi, että se vaan olin minä.
Prinssi Henrik oli hyvin hämillään ja hämmästyneenä. Hän lähestyi minua sanoen:
— Olen juuri tarjonnut käteni sisarellenne, rouva paroonitar. Puhukaa hyvä sana minun puolestani. Menettelyni näyttää teistä varmaankin hyvin äkkipikaiselta ja kiirehdityltä, mutta minä olen tottunut aina kulkemaan eteenpäin nopeasti ja rohkeasti — hidastelu ja epäily eivät ole sallittuja minun toimessani — ja, samoin kuin olen menetellyt sodassa, olen myöskin tässä menetellyt sisartanne kohtaan. — Antakaa se minulle anteeksi ja älkää suuttuko minuun. — Te vaikenette, kreivitär, — sanoi hän, kääntyen Rosan puoleen, — te ette siis tahdo lahjoittaa kättänne minulle?
Riensin Rosan avuksi.
— Sisareni ei luonnollisesti voi noin nopeasti kohtaloansa ratkaista. Ja kuka voi tietää, jos isämme myöntyy siihen, että hän menee naimisiin »vihollisen» kanssa — tahi kenties ei Rosa voikaan vastata noin äkkipikaiseen ihastukseen.
Rosa oli seisonut silmät maahan luotuina ja posket punasina, mutta nyt hän katsahti äkkiä ylös: