— Minä voin sen tehdä, — sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä prinssiHenrikille, joka raivoisan onnellisena sulki hänet syliinsä.
— Voi, teitä, mielettömät lapset! — sanoin minä ja asetuin salin ovelle estääkseni ainakin tällä hetkellä kenenkään menemästä verannalle.
* * * * *
Seuraavana päivänä julaistiin kihlaus. Ihmeellistä oli, ettei isäni ollut asiaa vastaan. Mahtoiko se nyt olla sen vuoksi, että isäni osasi eroittaa henkilön ja asian, tahi että liitto Reussin suvun kanssa hyväili hänen itserakkauttaan, tahi että hän oli liikutettu nuorten rakkaudesta, joka oli syttynyt näin romantisissa oloissa. Pääasia oli, että hän taipui sangen mielellään antamaan heille siunauksensa.
Täti Maria ei ollut niin helppo taivuttaa. Hän sanoi.
— Mahdotonta, prinssihän on lutherin uskolainen.
Mutta hänkin tyyntyi siinä toivossa, että Rosa kyllä voi puolisonsa käännyttää.
Otto pani enimmän vastaan ja sanoi lopuksi:
— Jos sota preussiläisten kanssa jälleen alkaa, kuinka minä silloin voin ajaa lankoni pois maasta? — Mutta hänelle selitettiin tuo ihmeellinen oppi kansasta ja yksilöstä, ja hän käsitti sen suureksi hämmästyksekseni — sillä *minä* en ole sitä koskaan käsittänyt.
Kuinka helposti unohtuukaan ohi mennyt suru ilon päivinä. Kaksi joukossamme olevaa vasta kihlattua paria teki mielialan siellä miellyttäväksi ja iloiseksi. Vähitellen tunsin minäkin, että kuluneiden viikkojen hirmuiset muistot alkoivat hälvetä ja huomasin kalvaavalla omallatunnolla, että säälin tunteeni alkoivat laimeta.
Ulkomaailmasta tunkeusi kyllä aika ajoin surullisia kuulumisia korviimme. Sanottiin, että kolera oli ruvennut raivoamaan preussiläisten sotilasten keskuudessa, kerrottiin, että meidänkin kylässämme oli ollut yksi kohtaus. Mutta me emme ottaneet sitä korviimme. Se on vaan punatautia, lohdutimme me itseämme, sehän liikkuu joka kesä. Ja itsekkäällä välinpitämättömyydellä pudistimme luotamme vastenmieliset kertomukset.
Grumitzissa oli jälleen hiljaista. Vieraittemme täytyi lähteä pois ja Konradkin sai käskyn palata rykmenttiinsä. Molempien sisarteni häät määrättiin pidettäväksi lokakuussa, heidät piti vihittämän samana päivänä Grumitzissa. Prinssi Henrik aikoi ottaa eron sotapalveluksesta, voidakseen sitte levätä laakereillaan. Viimeisen kunniarikkaan sotaretken jälkeen hän kyllä helposti voisi sen tehdä.
Rakastavien ero toisistaan oli samassa surullista ja iloista. He lupasivat joka päivä kirjoittaa toisilleen, ja tulevan onnen varmuus poisti eron katkeruuden.
Mutta oikeastaan ei tuleva onni ole koskaan varma — ja kaikista vähimmin on se sota-aikana. Silloin liikkuvat onnettomuudet ilmassa kuin heinäsirkkaparvet, ja toivo oman pienen piirin säästymisestä on sangen vähäinen.
Sota oli tosin ohitse ja rauha oli tehty. Mutta siemenet, joita edellinen oli mukanansa tuonut, rupesivat nyt itämään ja nousemaan, ja niiden nimet olivat: kurjuus, raakuus, kulkutaudit. Ei auttanut enää korvien sulkeminen ja asian tyhjäksi tekeminen: kolera raivosi maassa.
Oli elokuun 8 päivän aamu. Me istuimme kaikki verannalla aamiaispöydän ympärillä ja luimme juuri tullutta postia. Molemmat morsiamet rupesivat riemulla lukemaan kirjeitänsä ja minä katselin sanomalehtiä. Yhdessä näistä luin:
»Koleraan kuolleiden luku lisääntyy huolestuttavasti sekä sotilas- että siviilisairashuoneissa. Tauti on huomattu oikeaksi *cholera asiaticaksi*. Lujiin toimenpiteisiin on ryhdytty taudin levenemisen estämiseksi.»
Aijoin juuri lukea ääneen tämän uutisen, kun täti Maria, joka oli saanut kirjeen eräältä ystävättäreltään muutamasta naapurilinnasta, kauhistuneena huudahti:
— Tämä on kauheata! Betti kirjoittaa, että kaksi henkeä heidän talossaan on kuollut koleraan ja että hänen miehensäkin on nyt sairastunut.
Samassa ilmoitti sisälle astunut palvelija, että koulunopettaja halusi saada puhua kenraalin kanssa. Hänen jälestään astui sisälle ilmoitettu, joka näytti kalpealta ja väsyneeltä.
— Teidän ylhäisyytenne, pyydän saada ilmoittaa teille, että minun täytyy sulkea koulu. Eilen sairastui kaksi lasta, ja tänään — ovat ne kuolleet.
— Kolera! — huusimme me.
— Pelkään, että meidän todellakin täytyy käyttää sitä nimeä. Tuo niin sanottu punatauti, joka rupesi raivoamaan täällä majailevien preussiläisten sotilasten seassa, ja johon on jo kymmenen miestä kuollut, oli koleraa. Kylässä vallitsee suuri pelko, sillä tohtori luulee, että tuo kauhea tauti on alkanut raivota talonpoikiemmekin seassa.
Minusta tuntui kuin olisin kuullut jotain ääniä ja kuulostin tarkemmin.
— Kuolinkellot soivat, rouva paroonitar, — sanoi koulunopettaja kun näki kysyvän katseeni. — Varmaankin joku taas tekee lähtöänsä. Tohtori kertoi, että kaupungissa kuolinkellot soivat lakkaamatta. —
Me katsoimme toisiimme äänettöminä ja kalpeina. Hän oli siis jälleen täällä, kuolema, ja meistä näytti, kuin olisi se heiluttanut uhkaavaa viikatetta päittemme yli.
— Paetkaamme niin pian kuin mahdollista, — ehdoitti täti Maria.
— Paetkaamme, minne? — sanoi opettaja, onhan tauti jo levinnyt kaikkialla tässä tienoossa.
— Tarkoitan, kauas pois, maan rajojen ulkopuolelle.
— Sinne on jo pantu sulkuja, jonka ylitse ei kukaan pääse.
— Sehän on kelvotonta! Ei suinkaan ihmisiä voida estää jättämästä maata, jossa kolera raivoaa?
— Kyllä voidaan. Sellaisesta maasta ei päästetä ketään maahan, jossa ei koleraa vielä ole.
— Mitä meidän sitte tulee tehdä? — huudahti täti Maria ja väänteli käsiään epätoivosta.
— Taipua Jumalan tahdon alle, — sanoi isäni syvään huoaten. — Luotathan sinä Maria tavallisesti niin lujasti Luojan suojelukseen, miksi tahdot nyt paeta? Ihminen ei voi koskaan kohtaloansa välttää, missä ikinä hän lieneekin. — Mutta minä tahtoisin, että te matkustaisitte, lapset. Ja sinä, Otto, älä vaan maista mitään hedelmiä.
— Minä sähköitän heti Bresserille, että hän lähettää meille desinfektsioni-aineita, sanoi Fredrik.
Mitä sitte tapahtui, sitä en voi tarkasti kertoa, sillä tämän aamun tapaukset olivat viimeiset, jotka kirjoitin punaisiin vihkoihini. Pelko ja epätoivo täytti rintamme. Ja kenpä ei tuntisi pelkoa nähdessään itsensä tahi jonkun rakkaistansa joutuvan noin kauhean ja hyödyttömän kuoleman uhriksi? Henkilön rohkeus ilmenee vaan siinä, että voi olla vaaraa *ajattelematta*.
— Paeta? — Niin minäkin olin tullut ajatelleeksi, pääasiallisesti sen vuoksi, että saisin pikku Rudolfin suojelluksi.
Isäni vaati, että toisten piti matkustaa. Seuraavana päivänä pitäisi koko perheen olla poissa. Itse tahtoi hän jäädä tänne, sillä hän ei tahtonut hädän hetkenä jättää alamaisiaan. Fredrik sanoi myöskin tahtovansa jäädä tänne, ja silloin oli minunkin päätökseni tehty: puolisoni luota en enää vapaatahtoisesti poistuisi.
Siis päätettiin, että täti Maria, molemmat tytöt, Otto ja pikku Rudolf matkustaisivat pois niin pian kuin mahdollista. Minne? Toistaiseksi Unkariin, niin kauas kuin mahdollista. Kumpikaan morsiamista ei vastustanut tätä päätöstä, vaan auttoivat hartaasti lähdön puuhissa. Kuolla — silloin kuin rakkahimmat toivomukset pian toteutuisivat, silloin kun koko elämä näytti niin rikkaalta ja ihanalta — sehän olisi kuolla kymmenkertaisesti.
Että tavarat saataisiin nopeammin kokoon, kannettiin matkakirstut ruokasaliin, ja kaikki olivat auttamassa. Minä tulin juuri alas, joukko Rudolfin vaatteita käsivarrellani.
— Miksi et anna kamarineitisi auttaa itseäsi? — kysyi isäni.
— Netin, niin, en tiedä missä hän oikeastaan lienee. Olen soittanut monta kertaa, mutta häntä ei näy, eikä minulla ole aikaa etsiä häntä.
Isäni käski erään palvelijoista Nettiä etsimään ja heti tuomaan tänne.
Hetken kuluttua palasi palvelija takaisin kauhistuneen näköisenä.
— Netti makaa huoneessaan, hän on … hänellä on … hän on —
— Etkö voi sanoa suoraan? — ärjäsi isäni. — Mikä hänen on?
— Hän on jo — aivan musta.
Me huudahdimme kaikki kauhistuksesta. Siis oli tuo kauhea vieras jo saapunut meillekin.
Mitä nyt piti tehdä? Voiko tyttö-raukan antaa kuolla ilman että koettaakaan häntä auttaa? Mutta se, joka lähestyisi häntä, saisi tarttuman, eikä ainoastaan se, vaan kaikki muutkin.
— Tuokaa heti lääkäri, — käski isäni. — Ja te, lapset, joutukaa matkalle niin pian kuin mahdollista.
— Tohtori matkusti tunti sitte takaisin kaupunkiin, — sanoi palvelija isälleni.
— Minusta tuntuu … niin kummalliselta, — sanoi Lilli äkkiä ja nojausi kauhean kalpeana tuolin selkänojaa vastaan.
Riensimme hänen luoksensa.
— Kuinka sinä voit? — Älä ole lapsellinen, — se on vaan pelkoa…
Mutta se ei ollut »vaan pelkoa», ei ollut epäilystäkään siitä, mitä se oli. Veimme onnettoman hänen omaan huoneeseensa, jossa hän heti rupesi kiivaasti oksentamaan ja osotti tavallisia kolera-vaivoja. Se oli toinen kolerakohtaus kodissamme sinä päivänä.
Oli kauheata nähdä miten Lilli raukka kärsi. Eikä ollut lääkäriä saatavissa! Fredrik oli ainoa, joka osotti jonkinmoista taitavuutta ja koetti olla lääkärin sijassa. Hän määräsi lämpimiä hauteita, sinappitaikinaa vatsan ja jalkojen päälle, — jäätä ja samppanjaa sisällisesti, — mutta ei mikään auttanut. Nämä keinot, jotka helpoissa kolerakohtauksissa auttavat, eivät tässä mitään vaikuttaneet. Mutta ne lohduttivat ainakin sairasta ja hänen ympärillänsä olevia sillä tiedolla, että jotain tehtiin sairaan hyväksi. Kun kohtaukset lakkasivat, alkoi suonenveto; sairaan ruumis riuhtoi ja heitteli, niin että jäsenet nauskoivat. Hän tahtoi valittaa, mutta ei saanut ääneen. — Iho muuttui siniseksi ja kylmäksi, — hengitys heikkoni.
Isäni juoksi edes ja takaisin, väännellen käsiään epätoivosta. Kerran asetuin hänen eteensä.
— Isä, *se on sota* — sanoin minä. — Sano, etkö sitä nyt kiroa?
Hän työnsi minut syrjään eikä vastannut.
Kymmenen tunnin kuluttua oli Lilli kuollut. Netti oli kuollut ennemmin yksin huoneessaan. Me olimme kaikki olleet Lillin ympärillä, eikä kukaan palvelijoista ollut uskaltanut lähestyä häntä, joka jo oli »aivan musta».
— — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Sillä välin oli tohtori Bresser saapunut, tuoden tarvittavia lääkkeitä. Olisin tahtonut suudella tuon uskollisen ystävän kättä, kun hän aivan odottamatta saapui meitä auttamaan. Hän otti heti asiat talossa johtaakseen. Molemmat ruumiit antoi hän viedä yhteen etäällä olevaan huoneeseen, eroitti huoneet, joissa sairaat olivat kuolleet, ja antoi meidät kaikki mitä huolellisimmin puhdistaa. Voimakas karboolinhaju täytti kaikki huoneet, ja vielä nytkin juohtuvat mieleeni koleran kauheat ajat, kun tunnen karboolin hajua huoneissa.
Aijottu pakomatkamme täytyi vielä kerran peruuttaa. Lillin kuoleman jälkeisenä päivänä seisoivat jo vaunut portaiden edessä, kun kuskin, näkymättömän hirmun valtaamana, täytyi laskeutua alas ajajan istuimelta.
— Mutta minä tulen itse ohjaamaan, — sanoi isäni päättäväisesti. —Onko kaikki kunnossa?
Silloin astui Rosa hänen luoksensa:
— Matkustakaa te, — sanoi hän, — minun täytyy jäädä, minä — seuraanLilliä.
Ja hän puhui totta. Aamun koittaessa vietiin tämäkin nuori morsian — ruumishuoneeseen.
Matkamme tuli luonnollisesti jälleen siirretyksi. Suuressa surussani valtasi minut jälleen katkeruus tuota jättiläishulluutta kohtaan, jonka seurauksena kaikki tämä kurjuus oli.
Kun Rosan ruumis vietiin pois, lankesi isäni polvilleen ja painoi päänsä seinää vastaan.
Astuin hänen luoksensa ja panin käteni hänen käsivarrelleen.
— Isä, *se on sota*.
Hän ei vastannut.
— Kuuletko, mitä minä sanon, isä? Nyt tahi ei koskaan: *tahdotko* kirota sodan?
Hän nousi ja vastasi:
— Tämä onnettomuus täytyy kantaa sotilaan miehuudella, lapseni. En minä yksin — vaan koko isänmaa on saanut uhrata verta ja kyyneleitä — —
— Minkä vuoksi? — keskeytin minä. — Mitä hyötyä on isänmaalla ollut kärsityistä tappioista, surman saaneista sotureista. Oi, isä, kiroa sota — minun tähteni! Katso, — jatkoin minä, vetäen hänet ikkunaan; pihalla tuli eräs mies vetäen kärryissä mustaa ruumiskirstua; — katso tuo on meidän Lillillemme — huomenna tuodaan samanlainen Rosalle — ja ylihuomenna kenties kolmas — ja miksi — miksi?
— Koska se on Jumalan tahto, lapseni.
— Ei, tuhat kertaa ei! Ihmeellistä on, että ihmisten kaikki hullutukset, kaikki raakuuden työt, kaikki väkivaltainen menettely ja kaikki erehdykset aina peitetään tuon kilven taakse, joka kuuluu: »Jumalan tahto.»
— Älä herjaa, Martha, tällä hetkellä, jolloin Jumalan rankaiseva käsi on ojennettu ylitsemme.
Samassa hetkessä astui eräs palvelijoista sisälle.
— Teidän ylhäisyytenne, puuseppä ei tahdo kantaa kirstua siihen huoneeseen, missä neidit lepäävät.
— Etkö sinäkään, pelkuri raukka.
— En voi yksin.
— Silloin autan minä sinua — minä itse.
Hän meni oveen päin.
— Mene takaisin! — huusi hän minulle, kun minä tahdoin seurata häntä. — Sinä et saa heitä seurata — sinä et saa kuolla pois luotani, et — ja sinun tulee ajatella lastasi!
Mitä minun tuli tehdä. Kaikista kiusallisinta on sellaisella hetkellä se, että ei näe edessään velvollisuuden tietä selvänä. Jos osoittaa sairaille ja kuoleville rakkauttansa, niin kuljettaa taudin siemenen heidän luotansa terveiden sekaan. Kyllä mieluisasti *uhraisi itsensä*, mutta samassa tietää uhraavansa toisetkin. Yksi ainoa keino löytyy. Täytyy panna alttiiksi itsensä ja kaikki muutkin ja pysyä yhdessä, oikein yhdessä tuossa vajoavassa laivassa aivan viimeiseen silmänräpäykseen asti. Ja sitte — ihana maailma, jää hyvästi!
Sellainen alttiuden tunne oli vallannut meidät kaikki ja pakenemisen aikeet olivat jo aikoja sitte jätetyt. Me kuljimme vaan kuolinvuoteelta kuolinvuoteelle, eikä tohtori Bresserkään enää meitä tästä estänyt. Hänen läsnäolonsa, hänen väsymätön, luja toimintansa vaikutti meissäkin turvallisuuden tunteen: uppoavassa laivassamme oli ainakin kapteeni.
Oi tätä koleraviikkoa Grumitzissa! — Siitä on jo kulunut enempi kuin kaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin käyvät kylmät väreet läpi luun ja ytimen, kun ajattelen sitä aikaa. Kyyneleitä, valitushuutoja, sydäntäsärkeviä kuolemankamppauksia, karboolinhajua, kuolevien kauheita suonenvetokohtauksia, kuolinkellojen alituista soittoa, hautajaisia — ei, multaan pistämisiä, sillä tällaisessa tapauksissa ei pidetä mitään hautajaismenoja. Koko elinjärjestyksemme oli ylös alaisin käännetty. Mitään kunnollisia aterioita ei ollut — keittäjä oli kuollut, — yöllä ei tullut nukutuksi, — söi palan silloin kuin sattui ja nukahti hetkisen aamupuolella.
Ja tämän kauhean ajan kuluessa oli ulkona mitä ihanin kesä-ilma. Rastaat lauloivat puistossa, kukkaispenkit loistivat selittämättömän komeina. Tämä oli kuin välinpitämättömän luonnon ivaa.
Kylässä sattui yhä uusia kuolemantapauksia. Kaikki tänne jääneet preussiläiset olivat kuolleet. Yksi palvelijoista kertoi: — Kohtasin tänään haudankaivajan, joka palasi hautausmaalta tyhjine vaunuineen. Oletteko taas pistänyt multaan muutamia? — kysyin minä häneltä. — Olen, kuusi tahi seitsemän kappaletta taas, — joka päivä on niitä ainakin puoli tusinaa, usein enempikin. Kyllähän joku joskus liikkuu vielä vaunussa — mutta ei se mitään tee. Pian multaan preussiläiset!
Seuraavana päivänä kuoli tuo ihmispeto, ja toisen piti astua hänen sijaansa, joka olikin vaivaloisimpia toimia tähän aikaan. Posti toi ainoastaan surullisia tietoja koleran levenemisestä muualla, ja rakkaudenkirjeitä, — joihin ei koskaan tulisi vastausta, — mitään pahaa aavistamattomalta prinssi Henrikiltä. Konradin olin valmistanut surusanomaa vastaanottamaan siten, että olin ilmoittanut hänelle Lillin olevan hyvin sairaana, mutta hän ei voinut viraltansa päästä heti tulemaan. Vasta neljäntenä päivänä Lillin kuoleman jälkeen tuli hän rientäen huoneeseen, jossa istuimme.
— Onko totta että Lilli? — huusi hän.
Vastasimme hänen kysymykseensä myöntävästi.
Hän vastaan otti sanoman kauhealla levollisuudella ja ulkonaisesti surua osottamatta.
— Olen rakastanut häntä niin monta vuotta, — supisi hän itsekseen ja sanoi sitte ääneen:
— Missä hän lepää? — Tahdon käydä hänen luonansa. — Voikaa hyvin, — hän odottaa minua.
Tulenko kanssasi? — ehdotti joku.
— Ei, menen mieluimmin yksin.
Hän meni — ja me emme nähneet häntä koskaan enää. Lemmittynsä haudalla ampui hän kuulan otsaansa.
Jolloinkin muulloin olisi tämä surullinen tapaus herättänyt suurta huomiota, mutta nyt oli niin moni nuori upseeri välittömästi joutunut kuoleman omaksi sodassa — ainoa erotus oli, että Konrad välillisesti joutui saman kohtalon alaiseksi. Ja kun me saimme tiedon tästä surullisesta tapauksesta, oli kotiamme juuri kohdannut uusi perheonnettomuus, joka tuotti meille kaikille suurinta tuskaa. Otto, isän ainoa, jumaloitu poika, oli myöskin joutunut kauhean murhanenkelin käsiin.
Koko yön ja seuraavan päivän elimme me toivon ja levottomuuden vaiheella. Kello seitsemän illalla hän vaipui kuolemaan.
Isäni heittäytyi kuolleen yli huutaen sydäntä vihlaisevasti; huuto kajahti läpi koko talon. Suurella vaivalla saimme me hänet pois poikansa luota. Mitä epätoivoisen surun purkauksia nyt seurasikaan! Vanhus vääntelihe aivan kuin ruumiillisten tuskien käsissä ja vaikeroitsi kuin lapsi. Hänen Ottonsa, hänen rakkaansa, hänen kaikkensa…
Jäykkä ja äänetön tylsätuntoisuus seurasi näitä surunpurkauksia. Hän ei jaksanut olla läsnä poikansa hautajaisissa, hän lepäsi sohvallansa liikkumatta ja nähtävästi tiedotonna. Tohtori käski meidän toimittaa hänet levolle.
Hetken kuluttua näytti hän jälleen heräävän. Fredrik, täti Maria ja minä olimme hänen luonansa. Hän katseli ympärilleen kysyvästi, nousi sitte istumaan ja koetti puhua. Mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustansa, hengitti vaan raskaasti. Äkkiä rupesi hän tutisemaan ja vapisemaan aivan kuin suonenvedosta, ja minä ymmärsin hänen huuliensa epäselvästi lausuvan: Martha!
Laskeusin polvilleni hänen vuoteensa viereen.
— Isä, rakas, oma vanha isäni!
Hän kohotti ylös toisen kätensä ja pani sen pääni päälle. — Toivomuksesi — sanoi hän vaivaloisesti — olkoon — täytetty — minä — kiroan —
Hän ei saanut lausetta lopetetuksi, hänen päänsä vaipui raskaasti takaisin tyynylle. Tohtori Bresser, joka oli sillä välin tullut sisään, todisti, että henki oli eronnut, että isäni oli kuollut sydämenkouristukseen.
Kun palasimme hautajaisista, nyyhkytti täti Maria liikutettuna: —Kauheinta kaikista on, että hän kuoli kirous huulillaan.
— Älä ole levotoin siitä, täti, — sanoin minä. — Jos sellainen kirous tulisi jokaisen suusta, niin olisi se ihmiskunnalle suurimmaksi siunaukseksi.
* * * * *
Sellainen oli koleraviikko Grumitzissa. Seitsemän päivän ajalla oli kokonaista kymmenen henkeä linnan omista asujamista mennyt manalan majoille: isäni, Lilli, Rosa, Otto, Konrad, kamarineitini, keittäjä, kuski ja kaksi tallirenkiä. Kylässä oli saman ajan kuluessa kuollut yli kahdeksankymmentä henkeä.
Kun sen näin kertoo, tuntuu se kuivalta, tilastotieteelliseltä laskulta. Kun se on romaanissa luettavana, pitää sen liioitellun mielikuvituksen tuotteena. Mutta se ei ole niin kuivaa kuin ensinmainittu eikä niin liioitellun romantillista kuin viimemainittu — se on yksinkertaisesti vaan kylmä, paljas, surullinen todellisuus.
Grumitz ei ollut ainoa paikka tässä seudussa, joka joutui näin kovan kohtalon alaiseksi. Stockernin linnassa, pienen Horn kaupungin lähellä, kuoli yhdessä perheessä viiden päivän kuluessa neljä henkeä: kaksikymmenvuotias Rudolf, hänen sisarensa Emilia ja Bertha ja heidän setänsä sekä sitäpaitsi viisi palvelijaa. Nuorin tytär, Paulina von Engelshofen säästyi kuolemalta ja tuli sittemmin naimisiin erään parooni Suttnerin kanssa. Hänkin kertoo vielä nytkin vavistuksella koleraviikosta Stockernissa.
Minut oli vallannut sellainen kuolemanvelttous että joka hetki odotin kuolemaa, jonka piti tulla ottamaan pois minut ja rakkaimpani. Itkin heidän kuolemaansa jo edeltäpäin. Mutta he säästyivät ja suuressa surussani oli minulla onnellisiakin hetkiä, jolloin sain nojata päätäni uskollisen puolisoni rintaa vastaan ja siinä surra surujani ja itkeä kiitollisuuttani. Miten hellästi ja lempeästi hän minua puhuttelikaan ja miten nämät sanat lämmittivät ja keventivät sydäntäni. — Ei, maailma ei ole niin huono, täytyi minun ajatella, maailmassa ei ole yksinomaan kurjuutta ja valitusta, siellä on myöskin myötätuntoisuutta ja rakkautta. Ja yksilöiden tunteet ovat tulevaisuudessa koko yhteiskunnan ja ne tulevat olemaan ojennusnuorana ihmisten välillä olevissa asioissa. Hyvyys on oleva tulevaisuuden tunnussana.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Me vietimme lopun kesästä Genèven lähistössä. Fredrik tahtoi oppia tuntemaan ne miehet, jotka olivat panneet toimeen »punaisen ristin» ja ottaa heiltä selkoa seuran tarkoituksesta ja toiminnasta. Hän oli pyytänyt eroa sotilas-virasta ja saanut lomaa siksi, kunnes hänen eronhakemukseensa oli ehditty suostua.
— Minusta oli nyt tullut rikas, hyvin rikas. Isäni, veljeni ja sisareni kuoleman kautta olin perinnyt Grumitzin ja koko sukuomaisuuden.
Kun näytin Fredrikille paperit, jotka asian vahvistivat, ja jotka notaarioni oli antanut minulle, sanoin surumielisesti leikkiä laskien:
— Mitä sanoisit nyt, jos ylistäisin sotaa, jonka kautta kaikki tämä on tullut osakseni?
— Silloin et olisi minun Marthani, — vastasi hän hellästi.
Me asuimme pienessä huvilassa Genèvejärven rannalla ja elimme hiljaa ja yksinäisyydessä. Mieleni oli niin kiihoittunut kaikesta, mitä äsken olin kokenut, että en tahtonut nähdä ketään vieraita ihmisiä. Tarvitsin lepoa ja tyyntä, yksitoikkoista elämää, saadakseni hermoni vähitellen levollisiksi.
Fredrik meni usein kaupunkiin saadakseen tarkkoja tietoja kaikesta, mikä koski »punaista ristiä». En muista selvästi, mikä oli tuloksena näistä tutkimuksista. Siihen aikaan en tehnyt päiväkirja-muistoonpanoja, ja siksi olen unohtanut suurimman osan siitä, mitä Fredrik minulle kokeistansa kertoi. Yksi ainoa asia on kumminkin selvästi painunut muistooni tältä ajalta: se tyyneys, se ennakkoluulottomuus, se iloinen toiminta, joka vallitsi niiden ihmisten kesken, joiden yhteyteen sattumalta jouduin. Tuntui kuin olisimme eläneet onnellisimmassa, rauhallisimmassa aikakaudessa. Ei missään kuulunut ohimenneen sodan kaikua, jollei joskus leikkipuheissa. Koko sotaa pidettiin vaan mieltä kiinnittävänä tapauksena ja sopivana puheaineena muun valtiollisen lorupuheen seassa. Aivan kuin ei kauhistuttava kanuunanjyrinä böhmiläisillä taistelutantereilla olisikaan sisältänyt mitään surullisempaa kuin joku uusi Wagnerin ooppera!
Lokakuun keskipaikoilla palasimme Wieniin, jossa minun täytyi olla läsnä perintöasioiden selvittelyä varten. Kun ne olivat selvillä, päätimme asettua Parisiin pitemmäksi ajaksi. Fredrik tahtoi kaikin voimin työskennellä rauhanaatteen eteen ja uskoi että lähestyvä maailmannäyttely olisi sopiva tilaisuus rauhanystävien kongressin kokoonkutsumiselle. Sitäpaitsi oli Parisi hänen mielestään juuri se paikka, missä hän parhaiten voisi työskennellä tämän suuren kansainvälisen kysymyksen hyväksi.
— Oi, — huokasin minä, — mitä voit sinä yksin vaikuttaa tuohon mahtavaan, tuhatvuotiseen, miljoonien ihmisten puolustamaan varustukseen?
— Vaikuttaa? Minä? Ei, niin ajattelematon en toki ole, että toivoisin itse persoonallisesti voivani saada toimeen muutosta asioiden suhteen. Tahdon vaan asettua rauhan armeijan *riviin*. Olenko koskaan sotilaana ollessani luullut yksin voivani pelastaa isänmaan, tahi voittaa jonkun provinsin? Ei, yksityinen voi ainoastaan palvella, ja jos niin vaaditaan, uhrata henkensä sen asian hyväksi, jota hän tahtoo edistää.
Wienistä tein pyhiinvaelluksen Grumitziin, jonka hallitsijaksi nyt olin tullut. Mutta minulla ei ollut voimaa mennä linnaan; laskin vaan neljä seppelettä rakkaitteni hautakummuille ja matkustin jälleen takaisin.
Sitte kun tärkeimmät asiani olivat järjestetyt, ehdoitti Fredrik, että matkustaisimme Berliniin tervehtimään täti Cornelia raukkaa. Rudin jättäisimme siksi aikaa täti Marian hoidettavaksi. Grumitzin kauheat päivät olivat vaikuttaneet häneen siten, että hän oli tullut kovin alakuloiseksi, ja koko hänen rakkautensa, koko hänen huolenpitonsa kohdistui nyt minun pikku Rudolfiini. Toivoin senvuoksi, että se vaikuttaisi häneen virkistävästi ja rohkaisevasti, jos poika olisi jonkun ajan hänen luonaan.
Mutta tuskin olimme ehtineet olla muutaman päivän Berliinissä ja käydä surullisella vierailullamme rouva von Tessovin, Gottfriedin äidin luona, ennenkuin äkillisesti saimme kutsumuksen palata takaisin Wieniin. Minä sain nimittäin sähkösanoman, että täti Maria oli äkkiä sairastunut ja toivoi saada meitä tavata. Lääkärit olivat jo jättäneet kaiken toivon sairaan paranemisesta.
— Nyt on tullut minun vuoroni, — sanoi hän, kun istahdin hänen vuoteensa viereen, — ja minä jätän sangen mielelläni tämän elämän. Sen jälkeen kun veli raukkani ja sinun sisaresi niin äkillisesti kutsuttiin manalan majoihin, ei minulla ole ollut mitään oikeata iloa — en ole koskaan voinut saada surulleni lohdutusta. — Tuolla ylhäällä saan heidät kaikki nähdä. — Konrad ja Lilli ovat siellä yhdistettyinä, — he eivät saaneet yhdistyä täällä alhaalla, niin oli määrätty. —
— Se on minulle suuri lohdutus, että sinä olet onnellinen, rakas Martha, — jatkoi täti Maria. — Miehesi on palannut kahdelta sotaretkeltä, kolera on teidät säästänyt, kaikesta huomaa, että Luojan tarkoitus on antaa teidän vanhentua toistenne rinnalla. Koettakaa nyt vaan kasvattaa pikku Rudolfista hyvä kristitty ja kelpo sotilas, että hänen isoisänsä tuolla ylhäällä saa iloita hänestä. —
Luonnollisesti en maininnut mitään siitä, että olin päättänyt, ettei pojastani koskaan tulisi sotilasta.
— Alituisesti olen rukoileva teidän puolestanne … että saisitte elää kauan ja onnellisina.
Pyysin, ettei tätini rasittaisi itseänsä liiallisella puhelemisella. Huvittaakseni häntä kerroin hänelle, mitä olimme nähneet Schweitzissä ja Berlinissä. Kerroin muun muassa, että olimme tavanneet prinssi Henrikin, ja että hän oli antanut linnansa puistoon pystyttää marmoripatsaan nopeasti voitetun ja nopeasti kadotetun morsiamensa muistoksi.
Kolmen päivän kuluttua vaipui tätini rauhallisesti kuolemaan, nautittuansa kuolinsakramentin. Ja nyt olivat kaikki omaiseni, kaikki ne, joiden seassa olin kasvanut, maailmasta pois lakaistut.
Täti Maria oli testamentissaan määrännyt Rudolfin koko pienen omaisuutensa perilliseksi, ja omaisuutta hoitamaan oli hän määrännyt ministerin »Totisesti».
* * * * *
Toukokuussa matkustimme Parisin näyttelyyn. Minä en ollut vielä nähnyt Seinen rannoilla olevaa maailmankaupunkia ja silmiäni häikäisi se elämä ja loisto, jota siellä näin. Parisi ei varmaankaan koskaan ole näyttäytynyt niin edullisessa valossa kuin nyt, keisarikunnan ollessa suurimmassa loistossansa ja Euroopan kaikkien itsevaltiasten täällä kokoontuessa. Kaikki Euroopan kansat olivat tulleet rauhalliseen kilpataisteluun Marskentän suuressa palatsissa. Rikkauksia, taideteoksia, teollisuudentuotteita oli tänne koottu semmoisia joukkoja, että katselijan täytyi hämmästyä. Tyyneys ja iloisuus valtasi mieleni, sillä kaikessa tässä näyttäytyi minusta rauhan vertauskuva, rauhallisen edistyksen ihanimmat hedelmät. Koko tämä loistava, häikäisevä näyttely oli mielestäni takeena siitä, että sovinnollisuuden ja yhteistyön uusi aika oli alkava maailmalle.
Asuimme Grand Hotellissa Capusinikadun varrella. Tässä hotellissa kävi parhaastaan englantilaisia ja amerikalaisia. Me kohtasimme aniharvoja omia maanmiehiämme, sillä itävaltalaiset eivät rakasta matkustusta. Vierailuilla emme käyneet missään, minä käytin vielä surupukua, ja me emme lainkaan kaivanneet mitään seuraa.
Rudolf oli nyt kahdeksan vuoden vanha ja tavattoman viisas poika. Olimme ottaneet hänelle opettajaksi erään nuoren englantilaisen, joka oli seurana pojallemme silloin kuin emme voineet ottaa häntä mukaamme matkoillemme.
Maailma, joka täällä avautui silmieni eteen, oli minulle aivan uusi. Nämä maailman kaikilta haaroilta kokoontuneet ihmiset, tämä juhlallisuus, tämä loisto, tämä vilinä — olin melkein tukahtua kaikesta mitä näin ja kuulin. Ja kuitenkin pysyimme loitolla varsinaisesta suuresta maailmasta, olimme olleet ainoastaan parilla vierailulla, esim. kerran meidän lähettiläämme, ruhtinas Metternichin luona. Mutta sitävastoin tutustuimme useihin kirjallisesti ja valtiollisesti merkillisiin henkilöihin ja sen teimme etupäässä Fredrikin »tehtävän» vuoksi. Sillä vaikka hänellä olikin vaan hyvin vähäinen toivo pyrkimystensä onnistumisesta, emme kuitenkaan asiaa koskaan syrjään jättäneet. Meillä oli erityinen kirja, jonka nimitimme »rauhanpöytäkirjaksi», ja johon me jäljensimme kaikki kirjoitukset, todistuskappaleet ja uutiset, jotka jollain tavalla koskivat rauhaa. Sinne kirjoitimme myöskin »rauhanaatteen historian», niin lavealta kuin onnistuimme saamaan tietoa siitä, ja lisäksi filosoofien, runoilijoiden, lainoppineiden, ja valtiomiesten lausuntoja asiasta. Täten kasvoi näistä muistiinpanoista pian paksu nidos, — minä jatkan niitä vielä nytkin, — johon kuuluu useita pienempiä siteitä.
Kuinka vähäistä on kuitenkin se, mitä kirjoitetaan sotaavastaan, verrattuna niihin tuhansiin niteisiin, joita on kirjoitettu senpuolesta. Mutta jos ajattelee, että pienestä siemenestä voi kasvaa suuri metsä, niin ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, ettei tällainen jalo aate edistyisi maailmassa, vaikka se alkaisi miten vaatimattomasti tahansa.
* * * * *
Lokakuun 2 p:nä 1867 syntyi ensimmäinen pieni tyttäremme, joka kasteessa sai nimen Sylvia. Tämä oli meille suuri ilo, ja suurempi oli onnemme vielä sen vuoksi, että saimme sen yhdessä vastaanottaa.
Miten lapsellisia me vanhat ihmiset olimmekaan tämän pienen lapsen kehdon vierellä, miten paljo me leikimme ja puhelimmekaan, sitä ei voi sanoin selittää! Sitä ei voi käsittää kukaan muu kuin onnelliset vanhemmat, ja kaikki ne ovat varmaankin olleet yhtä lapsellisia ja hulluja kuin mekin.
Miten onni tekee ihmisen itsekkääksi! Tähän aikaan unohdimme me todellakin kaikki, joka ei kuulunut omaan pieneen onnelliseen piiriimme. — Koleran kauhistavien päivien muisto haihtui haihtumistaan niinkuin ilkeä unelma, ja Fredrikinkin into rauhanasian ajamisessa laimeni hiukan. Se ei ollutkaan mitään innostuttavaa työtä. Kaikkialla vastaanotettiin hänen ehdotuksensa ja viittauksensa hymyilyllä, olannostoilla, niin, joskus moitteellakin. Maailma näkyy haluavan tulla, ei ainoastaan onnettomaksi, vaan petetyksikin. Jos ehdoitetaan keinoja kurjuuden ja onnettomuuden poistamiseksi, vastataan siihen: ilmalinnoja, lapsellisuuksia j. n. e. eikä tahdota mitään kuulla.
Mutta Fredrik ei kuitenkaan koskaan unohtanut tarkoitusperää, johon hän tahtoi pyrkiä. Hän syventyi yhä enempi ja enempi kansaoikeuden tutkimiseen ja muihin opiskeluihin, ja minä otin mielelläni osaa hänen luonnontieteellisiin tutkimuksiinsa. Hän aikoi kirjoittaa isomman teoksen »Sota ja rauha», ja sitä varten hän nyt luki niin paljo.
Talven Sylvian syntymisen jälkeen vietimme kaikessa hiljaisuudessa Wienissä ja matkustimme seuraavana keväänä Italiaan. Olimmehan vapaita ja kyllin varakkaita voidaksemme tyydyttää toivomuksemme saada nähdä eri maita ja kansoja. Tosin ei matkustaminen pienten lasten kanssa ole mukavaa, mutta kun voipi pitää tarpeellisen määrän palvelijoita, niin käypi se kuitenkin päinsä. Olin ottanut palvelukseeni erään vanhan palvelijan, joka oli hoitanut minua ja sisartani meidän ollessamme pieninä, mennyt sitte naimisiin erään meidän alustalaisemme kanssa, mutta oli nyt jo leski. Luotin täydellisesti tähän »Anna rouvaan», ja voin tyynesti jättää Sylvian hänen huostaansa silloin, kun Fredrik ja minä, pääasuinpaikastamme käsin, teimme pitempiä matkoja ympäristöön. Rudolf oli yhtä varmasti tallessa englantilaisen opettajansa luona, mutta usein otimme hänet mukaammekin matkoillemme.
Mikä ihana, suloinen aika! Vahinko vaan, että silloin laiminlöin punaisiin vihkoihin kirjoittamisen, sillä juuri nyt olisin voinut kirjoittaa muistiin niin paljo ihanaa, mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä!
Talvella 1868 palasimme Pariisiin, ja tällä kerralla heittäysimme huvitusten pyörteeseen, sillä halusimme tuntea elämää siltäkin puolelta.
Tämä aika oli hyvin väsyttävä, mutta olihan se hetkiseksi sekä viehättävää että hupaista. Olimme vuokranneet hotellin Champs Elyséen luona, jossa me puolestamme olimme tilaisuudessa osoittamaan vieraanvaraisuuttamme ystäviämme kohtaan, jotka melkein joka päivä pyysivät meitä johonkin juhlatilaisuuteen. — Meidän lähettiläämme esitti meidät hovissa, ja sitte tulimme pyydetyiksi keisarinna Eugenien maanantai-vastaanottoihin. Sitä paitsi olivat kaikkien vieraitten lähettiläitten salit meille avoinna, ja mieluisia vieraita olimme myöskin prinsessa Mathildan, herttuatar Mouchyn, ruhtinatar Isabellan y. m. sellaisten luona. Samoin tutustuimme moneen kirjallisuudessa kuuluisaan henkilöön, joista mainitsen esim. Renan, Dumas vanhempi ja nuorempi, Octave Feuillet, George Sand, Arséne Houssage y. m.
Samoin olimme ahkeroita teatterissa kävijöitä: vähintäänkin kolme kertaa viikossa kävimme oopperassa tahi teatterissa.
On ihmeellistä, miten tärkeänä pitää tuota pientä »suurta maailmaa», eläessään huvien ja juhlien pyörteisessä virrassa. Mitenkään ei olisi voinut käydä päinsä istua jollain muulla paikalla oopperassa kuin ensi rivillä, tahi ajaa Boulognen metsään kaksivaljakolla, joka ei olisi ollut puhdasrotuinen, tahi mennä joihinkin hovitanssijaisiin ilman kahdentuhannen francin maksavaa pukua, tahi istuutua pöytään kotona ilman tavallista lakeija- ja palvelijajoukkoa, joka tarjoili parhaimpia herkkuja ja hienoimpia viinejä. Ei, se olisi ollut suuri rikos etikettiä vastaan.
Helposti tapahtuu silloin, kun joutuu tällaiseen huvien pyörteeseen, että unohtaa aivan seurata niitä asioita, joita *todellisessa* »suuressa maailmassa» tapahtuu. Siten olisi ehkä käynyt minullekin, jollei Fredrik olisi ollut vierelläni. Hän ei antanut tämän sisällöttömän elämän häiritä itseänsä, hän ei unohtanut lukujaan enempi kuin kotiaankaan sen maailman vuoksi, jossa me elimme. Samoin kuin ennenkin opiskelimme ja olimme me lastemme kanssa muutamia tuntia päivässä, ja emme siis täten laiminlyöneet kotiamme emmekä huvituksiammekaan.
Meille itävaltalaisille osotettiin suurta ystävyyttä ja meitä tahdottiin miellyttää sillä, että yhä moitittiin Preussiä ja kehotettiin meitä kostosotaan. Tuollaisia lohdutuksia kuullessamme vakuutimme lujasti, että emme mitään hartaammin toivoneet, kuin rauhan säilyttämistä.
Tämä oli myöskin oikeastaan keisari Napoleonin hartain toivomus, niin kuulimme henkilöiltä, jotka olivat hyvin lähellä keisaria. Hän ei ainoastansa toivonut tilapäistä rauhaa, vaan hänellä oli vielä päälle päätteeksi mielessä tuuma *ehdoittaa valloille yleistä aseitten riisumista*. Tämä herätti kansassa suurta tyytymättömyyttä, ja valtaistuimen läheisimmässä lähistössä oli voimakas puolue, joka teki kaikki todistaakseen, että ainoastaan onnellinen ulkonainen sota voisi tyynnyttää kansaa ja lujentaa keisarin voimaa.
— — — Aavistuksia? Niitä ei ole olemassa. Sillä muutoin ei olisi Parisi voinut tehdä niin hymyilevää ja iloista vaikutusta minuun, kun me, vietettyämme yhden kesän Schweitsissä, palasimme sinne maaliskuussa 1870. Nyt tiedetään, mitkä kauheat onnettomuudet tätä kaupunkia uhkasivat, mutta minä en voinut mitään sellaista aavistaakaan.
Olimme jo eteltäpäin vuokranneet saman pienen hotellin, jossa olimme edellisenä vuonna asuneet, ja minä tunsin melkein lapsellista iloa asettuessani jälleen tänne asumaan. Tällä kerralla vetäysimme niin paljo kuin mahdollista seuraelämän meluavista huvituksista ja vietimme enimmittäin aikamme keskenämme tahi lähimpien ystävien pienessä piirissä.
Mitä meidän aikomuksiimme keisari Napoleonin aseitten-riisumis-aatteen johdosta tulee, eivät ne nyt näyttäneet lainkaan voivan onnistua. Sanottiin, ettei aika ollut sovelias tämän aatteen toteuttamiselle, ja valtaistuimen lähistössä tiedettiin, ettei itse valtaistuinkaan seisonut varmoilla jaloilla. Kansan seassa vallitsi suuri tyytymättömyys, ja että saataisiin se estetyksi ilmi puhkeamasta, laadittiin yhä ankarampia poliisi- ja sensuuriohjeita, eikä tämä menettely suinkaan ollut omiansa mieliä tyynnyttämään.
Huhuja siitä, että ulkonainen sota lujentaisi valtaistuimen arvoa, kuului tuon tuostakin. Mutta valtiollisella taivaalla ei näkynyt mitään sopivaa syytä sodan alkamiseen. Yleinen aseiden riisuminen olisi kuitenkin nyt ollut hyvin ajattelematonta. Preussissä ja Itävallassa vahvistettiin kaikin voimin maavartioväkeä, ja silloin voipi käsittää, että puhe aseiden riisumisesta kajahtaisi niinkuin kauhea epäsointu.
— Aika ei ole vielä kypsynyt, — sanoi Fredrik, — sen osottaa parhaiten se seikka, että voimme saada sellaisia tietoja. Ja luultavasti täytyy minun jättää kaikki toivo voida itse persoonallisesti olla mukana aatteitteni toteuttamisessa. Onhan se niin kovin vähä, mitä minä voin tehdä. Mutta siitä hetkestä kuin rupesin tuota vähää pitämään velvollisuutenani, on se tullut minulle suuremmaksi — ja siksi aijon ollakin kestäväinen.
Mutta vaikka aseitten-riisumis-aate nyt olikin mahdoton toteuttaa, oli meillä kuitenkin jälellä se lohdutus, ettei sotaa ollut kuuluvissa. Sotapuolueen, joka toivoi »onnellista ulkonaista sotaa», ja piti tärkeänä, että ranskalaisten tulisi niittää uusia sotaisia laakereja, sen täytyi nyt jättää hyökkäystuumansa ja »viekoitteleva pieni sotaretkensä Reinille». Ranskalla ei nimittäin ollut mitään liittolaisia; maassa vallitsi suuri kuivuus ja eläimenruuan puute. Rykmentin hevoset piti myydä ja vähentää rekryyttien lukua. Päiväjärjestyksessä ei ollut mitään »epävarmaa kysymystä» — lyhyesti, Euroopan rauha oli turvattu, niin selitti ainakin Ollivier puhuja lavalta.
*Turvattu*. Kuinka iloitsinkaan tuosta sanasta. Se kerrottiin kaikissa sanomalehdissä, ja tuhannet iloitsivat kanssani. Mutta mistä arvosta oli tämä turvallisuus, jonka ranskalainen valtiomies vakuutti kesäk. 30 p:nä 1870, sen tiedämme nyt kaikki. Ja meidän olisi jo silloin pitänyt tietää, ett'eivät sellaisten valtiomiesten vakuutukset, joita yleisö aina kuuntelee samalla lapsellisella luottamuksella, ole vähäisenäkään takeena rauhan pysymisestä.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Jälleen hajosivat pariisilaiset pois kaupungista kesäksi, mutta me jäimme sinne asioiden vuoksi. Me olimme nimittäin ostaneet yhden pienen puolivalmiin hotellin Avenue de l'Imperatrisen varrella, ja tahdoimme nyt itse valvoa sen kuntoonpanemista. Oman kodin somistaminen on sitäpaitsi niin rakas työ, että senvuoksi mielellämme pysähdyimme kesäksi kaupunkiin.
Sitä paitsi emme suinkaan olleet huvituksien ja huviretkien puutteessa. Useiden tuttaviemme kesäasunnot olivat lähellä Pariisia, ja pari kertaa viikossa matkustimme aina jonkun luokse.
Muistelen, että se oli prinsessa Mathildan linnassa, S:t Gratien'essa, jossa ensi kerran kuulin puhuttavan siitä »kysymyksestä», joka lähimmässä tulevaisuudessa luettaisiin »epävarmoihin» kysymyksiin.
Seurue istui aamiaisen jälkeen terassilla, josta oli laaja näköala puistoon päin. Ketä meitä oli, sitä en enää muista, muistan vaan että Taine ja Renan olivat läsnä. S:t Gratien'en linnan hienosti sivistynyt hallitsijatar halusi mielellään nähdä ympärillään kirjallisuuden ja tieteen suuria henkilöitä.
Keskustelu oli hyvin vilkasta, ja minä muistan, että nerokas ja sukkela Renan puhui parhaastansa koko ajan. Renan oli erinomainen esimerkki siitä, miten joku henkilö voipi samalla kertaa olla arvaamattoman ruma ja samalla erinomaisen viehättävä.
Puhuttiin valtiollisia asioita ja arveltiin, kuka mahtoikaan tullaEspanjan hallitsija-ehdokkaaksi.
— Eräs prinssi Hohenzollerin suvusta saapi varmaankin kruunun, — sanoi joku.
Kuuntelin tuskin mitä sanottiin, sillä mikään ei minua vähempi liikuttanut kuin se, kuka Espanjan hallitusistuimen saisi.
Mutta silloin sanoi joku:
— Hohenzollerilainenko? Sitä ei Ranska tule koskaan sallimaan.
Nämä sanat saivat minun säpsähtämään, sillä tiesin mitä ne merkitsivät, ja näin aatoksin Ranskan uhkaavin otsin laskevan kätensä miekan kahvaan. Vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin tämä puheenaine oli vaihdettu toiseen, kaikuivat soraääninä korvissani sanat: Sitä ei Ranska tule sallimaan!
Tästä lähtien tuli kysymys espanjalaisen kruunun perimisestä yhä enempi esiin. Sanomalehdissä oli palstanpituisia lausuntoja asiasta, ja seurapiireissä puhuttiin tästä kysymyksestä sellaisella suuttumuksella, kuin olisi se ollut suuri häväistys Ranskalle. Moni piti sitä peiteltynä sotajulistuksena Preussin puolelta. Mutta Berlinistä saimme tyynnyttäviä kirjeitä, joissa kerrottiin, ettei siellä korkeimmissa piireissä lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, kuka espanjalaisella valtaistuimella istuu.
Mutta tähän aikaan rupesimme huomaamaan muutamia omituisia merkkejä, jotka ennustivat sotaa. »*Nous aurons la guerre*»[1] — nämä sanat tuntuivat kaikuvan Pariisin ilmassa, ja minut valtasi kauhea epätoivo. Ei omieni vuoksi, sillä olimmehan me itävaltalaiset toistaiseksi leikin ulkopuolella. Mutta me olimme oppineet katselemaan sotaa yleisinhimilliseltä katsantokannalta — ja tiedämmehän kuinka paljo inhimillistä sodassa on.
[1] "Tulee sota." Suom.
Kun tuli tieto siitä, että kenraali Prim oli tarjonnut prinssi Leopoldille kruunun, piti herttua de Grammont parlamentissa suurella mieltymyksellä vastaanotetun puheen, joka kuului melkein näin:
»Me emme tahdo sekaantua vieraan valtion asioihin, mutta me emme usko, että kunnioitus naapurivaltion oikeuksia kohtaan pakoittaa meitä sallimaan, että vieras valtio asettaa yhden prinsseistänsä Kaarle V:n istuimelle ja siten häiritsee Euroopassa vallitsevan tasapainon sekä saattaa Ranskan edut ja kunnian vaaran alaiseksi.»
Olen lukenut erään kertomuksen nimeltä Gribouille, jonka on kirjoittanut George Sand. Tällä Gribouillellä on se ominaisuus, että kun hän huomaa sateen olevan tulossa, hyppää hän jokeen, ettei kastuisi. Kun kuulen aloitettavan sotaa vaarojen estämiseksi, ajattelen aina Gribouillea. Koko Hohenzollerin suku olisi voinut asettua Kaarle V:n ja useille muille valtaistuimille, eikä Ranska sittekään olisi kärsinyt tuhannesosaa siitä tappiosta, jonka sota sille tuotti.
»Olemme lujasti vakuutetut», — jatkoi puhuja, — »ettei tämä tule tapahtumaan. Mutta — jos se vastoin luuloamme tulisi tapahtumaan — *silloin*, herrani, tulee meidän ilman epäilyä täyttää velvollisuutemme, tietäen teidän ja koko kansan olevan puolellamme.» (Voimakkaita hyvä-huutoja.)
Tästä hetkestä alkaa sanomalehdistössä täydellinen kiihotuskilpailu. Varsinkaan ei Emile de Girardin voi kyllin kehoittaa maanmiehiään kurittamaan sellaista rohkeutta, joka tahtoo asettaa hohenzollerilaisen Espanjan hallitusistuimelle. Ranskan kansan kunnia olisi ikuisesti tahrattu, jollei se tätä estäisi. J. n. e. J. n. e.
Samaan tapaan jatketaan yhä.
Sillä välin lähetetään Benedetti Preussin kuninkaan luo kehoittamaan häntä kieltämään prinssi Leopoldin vastaanottamasta espanjalaista kruunua. Odotan vavistuksella mikä tästä on seurauksena.
Kuninkaan vastaus on yksinkertaisesti se, ettei hänellä ole oikeutta kieltää lailliseen ikään tulleelta prinssiltä mitään.
Sotapuolue riemuitsee. Asiaa tahdotaan kiihoittaa kireimmilleen. No niin, mekin tiedämme, mitä kunnia ja isänmaan rakkaus meiltä vaatii.
Yhä kovemmilta ja hirmuisemmilta alkavat myrskyn enteet kuulua. Silloin tulee heinäkuun 12 p:nä tieto, joka täyttää mieleni sanomattomalla ilolla. Don Salusto Olozaga ilmoittaa virallisesti Ranskan hallitukselle, että prinssi Leopold Hohenzollerilainen luopuu hänelle tarjotusta kruunusta senvuoksi, ettei hän tahdo antaa aihetta sodan syttymiseen.
— No, Jumalan kiitos, nyt on se riita ratkaistu — ajattelin minä.
Mutta samana päivänä kun prinssi Leopoldin kruunusta luopuminen luettiin ranskalaisessa kamarissa, esiintuo Clement Duvernois seuraavan mietinnön:
»Mikä takaa meille sen, ettei Preussi jolloinkin toiste tule esiin samankaltaisilla tyhmyyksillä kuin Espanjan kruununperimys-ehdokkaan asettaminen oli? Tämä täytyy meidän estää.»
Minä ajattelin jälleen Gribouillea. Kenties voisi — mahdollisesti — jolloinkin — sataa riputella niin, että hiukkasen kastuisimme, siis: nopeasti joen aaltoihin!
Heinäkuun 15 p:nä pyytää Ollivier valtiovaroista viisi sataa miljoonaa sotavarustuksia varten. *Thiers äänestää vastaan*, mutta Ollivier vastaa, että hän lupaa ottaa itselleen kaiken edesvastuun jälkimaailman edessä. Enemmistö myöntää summan, ja tuollainen isänmaallinen uhraavaisuus, joka arvelematta myöntyy turmion tuottamiseen, herättää luonnollisesti ääretöntä ihailua, ja sitä ylistetään pilviin asti.
16 p. heinäkuuta. Englanti koettaa estää sodan syttymistä. Mahdotonta. Ajatelkaas, jos olisi ollut olemassa kansainvälisiä tuomioistuimia, miten helposti olisi tuollainen vähäpätöinen riita ratkaistu!
19 p. heinäkuuta. Berliinissä oleva Ranskan lähettiläs jättää sotajulistuksen Preussin hallitukselle. Siis alkoi myrsky tällä kerralla valtioistuimen perimiskysymyksen ja kahden hallitsijan välillä olleiden neuvottelujen johdosta. Mahtoikohan Kant olla oikeassa, kun hän ikuisesta rauhasta puhuessaan sanoo: »Jokaisella valtiolla pitäisi olla tasavaltalainen hallitusmuoto?»
Tosin tämä poistaisi monta sodansyytä — mutta — tasavallat ovat myöskin sotaisia. Vanha, raaka henki kansoissa haluaa sotaa ja verenvuodatusta, olkoonpa sitte hallitusmuoto mikä tahansa.
* * * * *
Kun sota syttyy, jakaantuvat kaikki, jotka kuuluvat neutraalistin kansoihin, kahteen puolueeseen: puolustajiin ja vastustajiin.
Kumpaiselleko puolelle me menisimme, kumpaiselleko me, Fredrik, ja minä, toivoisimme voittoa? Itävaltalaisina olisi meidän tehnyt mieli toivomaan, että voittajamme joutuisivat tappiolle. Mutta Fredrik oli preussiläistä sukuperää, ja minäkin pidin itseäni tavallaan preussiläisten sukulaisena, joiden äidinkieli oli minunkin äidinkieleni.
Sitäpaitsi olivat ranskalaiset julistaneet sodan — ja sen he olivat tehneet vähimmin sanoen mitättömästä syystä — ei, *verukkeita*. Eikö meidän tullut ajatella, että preussiläiset olivat oikeassa, ja että ne menivät sotaan pakosta ja puolustaakseen itseään? Minne päin kallistui siis myötätuntoisuutemme? Jos on meidän tavoin oppinut inhoamaan jo itse sotaa, niin ei voi tuntea mitään erityistä persoonallista harrastusta sodan yhtäänne tai toisaanne päin päättymisestä. Ainoa toivomus on, ettei sota olisi koskaan alkanut, ja että se pian loppuisi.
Olisimme mielellämme jättäneet Pariisin, sillä asukasten innostus vaikutti meihin kiusallisesti. Mutta itäänpäin vievä tie oli suljettu, ja rakennuspuuhammekin estivät meitä pois lähtemästä. Mitään seurapiiriä ei meillä enää ollut. Kaikki, jotka olivat voineet, olivat paenneet Pariisista, eikä niillä, jotka olivat jälellä, ollut halua seurustelemiseen. Ainoat, joita joskus tapasimme, olivat muutamat kirjailija-tuttavamme, ja Fredrikille olikin juuri nyt tärkeätä oppia tuntemaan etevien miesten mielipiteitä alkavasta sodasta. Eräs nuori kirjailija, Guy de Maupassant, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi, lausui yhtä ja toista, joka täydellisesti sopi yhteen minun omien mielipiteitteni kanssa, ja jonka sen vuoksi kirjoitin muistoon punaisiin vihkoihini:
»Sota — kun vaan ajattelen sitä sanaa, valtaa minut kauhu, aivan kuin kuulisin puhuttavan noidista, kidutuksesta tahi jostain muusta kauan sitte poistetusta inhoittavasta raakuudesta. Sotia: — surmata, kuristaa ja hakata palasiksi toinen toisiaan. — Ja meillä on vielä korkeine sivistyksinemme ja valistuksinemme oppilaitoksia, joissa meitä opetetaan tappamaan etäältä, tappamaan suurin joukoin ihmisiä yhdellä kertaa. Ihmeellisintä on, etteivät kansat nouse sitä vastustamaan, ettei koko yhteiskunta vavahda kuullessaan jo sanan sota.
Jokainen hallitsija on yhtä hyvin velvollinen välttämään sotaa, kuin jokainen kapteeni laivallaan on velvollinen välttämään haaksirikkoa. Jos kapteeni on antanut laivansa joutua haaksirikkoon, täytyy hänen tulla asiasta vastaamaan oikeuden eteen ja saapi tuomionsa, jos on huolimattomuudesta ollut syypää onnettomuuteen. Miksi ei sellaista hallitusta tuomita, joka on alkanut sodan? Jos kansa vaan oppisi havaitsemaan, mitä etua sellaisesta menettelystä olisi, jos se kieltäytyisi menemästä ammuttavaksi ilman syytä — silloin olisi sota lopussa.»
Olin myöskin tilaisuudessa lukemaan erään kirjeen, jonka Gustave Flaubert oli kirjoittanut George Sandille heinäkuun alkupäivinä, jolloin sota oli juuri alkanut. Kirje kuului:
»Olen epätoivossa maanmiesteni tyhmyyden tähden. Ihmiskunnan parantumaton raakuus täyttää mieleni syvällä surulla. Tämä innostus, jota ei elähdytä mikään aate, saattaa minut niin masennetuksi, että toivoisin kuolemaa, päästäkseni pois sitä näkemästä. Hyvät ranskalaiset tahtovat taistella: 1) koska he luulevat, että Preussi on heitä taisteluun vaatinut; 2) koska ihmisten luonnollinen tila on raakuus; 3) koska sota on jotain mystillisen salaperäistä, joka hurmaa ihmisten mielet. Pelkään, että pian tulee jälleen alkamaan sota eri kansanrotujen välillä, sillä näille kauheille valmistuksille ei ole mitään selittävää syytä. Taistellaan taistelun vuoksi. Mutta ajattelepas miten paljo työtä, miten monia siltoja, tunneleja ja teitä täten turmellaan. Oletko nähnyt, että yksi edusmies on ehdottanut, että mentäisiin ryöstämään Bayeria?! Oi, että ei saa elää beduinien seassa!»
— Oi, — huudahdin minä luettuani tämän kirjeen, — ettemme ole syntyneet viisisataa vuotta myöhemmin, se olisi vielä parempi, kuin beduinien seassa eläminen.
— Niin pitkää aikaa eivät ihmiset tarvitse ymmärtäviksi tullakseen, — sanoi Fredrik vakuutuksella.
* * * * *
— *O, monsieur et madame*[1], mikä onni, mikä iloinen uutinen! — Näin huutaen tulivat kokki ja kamaripalvelija eräänä päivänä huoneeseemme. Se oli päivää ennen Wörthin taistelua.
[1] Oi, herra ja rouva. (Suom.)
— Mitä nyt?
— On tullut sähkösanoma, että me olemme voittaneet. Preussin kuninkaan armeija on miltei masennettu. Kaupunkia koristetaan kolmivärisillä lipuilla, — illalla on ilotulitus.
Päivän kuluen saatiin kuitenkin tietää, että tämä sanoma oli väärä, — se oli vaan pörssikeinottelua.
No niin, sitä parempi, silloinhan ei tarvinnut panna toimeen ilotulitusta.
Elokuun 7 p:nä saapui surusanoma. Vihollinen oli tunkeutunut maahan. Sanomalehdet olivat täynnä suuttumusta tuollaisen maahanhyökkäämisen vuoksi. Ei kukaan ajatellut, että Ranska oli aikonut samaa Preussin suhteen.
Sotaministeri lähettää julistuksen, että kaikkien sotaankelpaavien kansalaisten, jotka ovat ijältään kolmen- ja neljänkymmenen vuoden välillä, on kokoonnuttava lippujen alle. Sotaa varten luvattu valtioapu koroitetaan viidestä sadasta tuhanteen miljoonaan. On oikein virkistävää nähdä millä varmuudella ihmiset määräävät toisten hengestä ja rahoista!
Nyt saavat saksalaiset voiton toisensa jälkeen.
Pariisi ja sen asukkaat muuttavat kokonaan muotoa. Hämmästys ja katkera mieli tulee nyt alussa olleen vaativan ja taistelunhaluisen mielialan sijaan. Onhan tuo jotain ennen kuulumatonta, että tämä vandaalijoukkio on uskaltanut pakkautua ihanaan Ranskaan. Että Ranska itse juuri pani sodan alkuun, sen ovat kaikki unohtaneet.
Metz menetetty! — Tämä tieto kajahtaa kaupungissa kuin tuskan huuto.
Minulle on aina tieto jonkin linnoituksen antaumisesta ilon sanoma, sillä minä toivon aina, että tämä kenties ratkaisee asian, ja verinen leikki on lopussa. Mutta ei, vielä ei ole asia ratkaistu, onhan olemassa useampia linnoituksia. Tappion perästä jännitetään voimia vielä enempi, ja — onni voipi vaihdella.
Nyt on kysymys koko Pariisin linnoittamisesta. En voinut käsittää tätä ajatusta. Pariisi — kaiken sivistyksen ja tieteen aarteiden kokouspaikka, — huvien, loiston, nautinnon Pariisi — linnoitukseksi! Kuumeentapaisella kiihkolla ryhdytään työhön. Valleja luodaan ja ampumaluukkuja muurataan, hautoja kaivetaan kaupungin porttien ulkopuolelle, nostosiltoja rakennetaan, varusteita kokoonpannaan, rintavarustuksia ja ruutimakasiineja valmistetaan. Mikä kiire, mikä vilkkaus, mitkä äärettömät kustannukset! Miten hyödyllistä ja siunausta tuottavaa olisikaan tämä toiminta ollut, jos se olisi tapahtunut rauhallista edistystä varten!
Kaupunki hankkii ruokavaroja voidakseen kestää piiritystä, joka varmaankin tulee olemaan pitkällinen. Myllyjä rakennetaan ja karjatarhoja perustetaan, mutta vihdoin täytyy kuitenkin sen hetken tulla, jolloin vilja loppuu ja liha on syöty. Mutta niin pitkälle ei ajatella. Kaikki, jotka osaavat kivääriä käyttää, rupeavat sotilaiksi, palosotamiehet, merimiehet, työmiehet, ja uusia uusinimisiä sotajoukkoja muodostuu joka päivä….
* * * * *
Tästä päivästä lähtien seuraavat tapaukset toisiansa yhä nopeammin. Kauheimman vihan myrsky kiihtyy kovimmilleen; se ei ole vielä puhjennut ilmoille, mutta voipi jo kuulla sen kiihtyvän kohinan. *Kuolema preussiläisille!* on päivän tunnussana. Mekin jouduimme tapausten pyörteeseen, me emme voineet ajatella ollenkaan omaa onneamme, rakasta kotiamme, lapsiamme ja lämpöistä keskinäistä lempeämme. Me emme uskaltaneet nauttia tästä nyt, kun kaikki ympärillämme kärsi ja vapisi, huusi ja raivosi. Se olisi ollut aivan kuin koettaa hukkuvan laivan kannella valmistaa itselleen iloisen ja mukavan olinpaikan.
Elokuun 28 p:nä tuli tieto, että kaikkien *saksalaisten* piti jättääPariisi kolmen päivän kuluttua.
Niillä, jotka tämän käskyn olivat kirjoittaneet, ei varmaankaan ollut mitään aavistusta siitä, mikä viha, mikä kalmainen viha täten kylvettiin kahden kansan, ranskalaisten ja saksalaisten välille. Miten kauan sodan jälkeen tämän vihan surulliset hedelmät tulivat näkyviin, sen tiedän nyt. Tästä hetkestä lähtien eivät nuo kaksi suurta, ihanata, kukoistavaa maata, Ranska ja Saksa, olleet enää kaksi kansaa, jotka ritarillisella tavalla taistelivat toisiansa vastaan, vaan koko kansa oli vihan vimmassa koko vihollisen puoleista kansaa vastaan.
Olin tilaisuudessa näkemään, miten ankarasti tämä pois-käsky-määräys kohtasi monta kunniallista, rehellistä ja ahkeraa perhettä. Niiden työmiesten joukossa, jotka laittoivat kotiamme kuntoon, oli monta saksalaista, verhoilija, taideveistäjä, vaunumestari ynnä muita. Nämä olivat asuneet Pariisissa kaksikymmentä vuotta, tehneet naimisliittoja ranskalaisten perheiden jäsenien kanssa, saaneet oman kodin ja omat asioimis-sitoumukset. Ja nyt täytyi heidän poistua — kolmen päivän kuluessa jättää kotinsa ja kaiken sen, mikä oli heille tullut rakkaaksi, menettää omaisuutensa ja kauppatuttavansa. Nämä ihmisraukat tulivat luoksemme surun murtamina ja kertoivat mikä onnettomuus heitä oli kohdannut. Työt, joita olimme heiltä tilanneet, ja jotka nyt olivat juuri valmistumaisillaan, täytyi jättää kesken, sillä heidän työhuoneensa piti suljettaman. Kyynelsilmin valittivat he hätäänsä meille, ja me lohdutimme ja autoimme heitä niin hyvin kuin voimme.
Ja *miksi* oli tällainen kova kohtalo tullut näiden ihmisraukkojen osaksi? Siksi, että he sattuivat kuulumaan kansaan, jonka armeija oli menestyksellä täyttänyt velvollisuutensa — tahi — tarkemmin selitettynä, siksi että *voisi* ehkä tapahtua, että joku hohenzollerilainen kukaties tulevaisuudessa voisi vastaanottaa hänelle tarjotun espanjalaisen hallitsija-ehdokkuuden.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
*Sédan!* Keisari Napoleon on jättänyt miekkansa!
Tämä tieto valtasi meidät. Nyt seisoimme todellakin suuren, historiallisen tapauksen ääressä. Ranskan armeija lyöty, kuningas vankina, täydellinen tappio. Saksa oli saanut loistavan voiton.
— Loppunut, loppunut! — iloitsin minä, — nyt voivat ihmiset kernaasti panna toimeen ilotulituksia, sillä nyt tulee surmaamisesta loppu.
— Älä riemuitse liian varhain, — sanoi Fredrik. Yhden voitetun armeijan sijaan kohoaa maasta kymmenen uutta.
Syyskuun 4 p:nä. Jälleen väkivaltainen teko, keisari pannaan pois viralta. Ranska julistetaan tasavallaksi. Kaikki mitä Napoleon III on tehnyt, julistetaan kelvottomaksi ja tuomitaan. Nyt tahtoo *maa* itse käydä sotaa, jos Saksa vielä rohkenee jatkaa halpamielistä maahanryntäämistään.
Minun täytyi pian jättää rauhantoiveeni. Kaikki näytti sotaisemmalta kuin koskaan ennen. Ilma oli täynnä raivoa ja kostonhalua, sekä vihollista että eroitettua keisaria kohtaan. Oli inhoittavaa kuulla sitä pilkkaa ja niitä häväistyksiä, joita sekä puheissa että kirjoituksissa sateli keisarillisen huoneen ja onnettomien kenraalien yli.
Linnoitustöitä jatketaan suurella kiireellä. Kaupungin ympäristöt muutetaan erämaiksi, ja ihmiset muuttavat sieltä kaupunkiin. Mitä surkeita jonoja vaunuja ja muuttokuormia, mitä joukkoja raskaita taakkoja kantavia ihmisiä, jotka kuljettavat muassaan kotiensa viimeiset pirstaleet! Olin nähnyt saman näytelmän kerran ennen, Böhmissä, kun maalaisväestö pakeni voittavaa vihollista, mutta täällä iloisessa, loistavassa maailmankaupungissa teki se vielä surullisemman vaikutuksen.
Vihdoinkin iloinen uutinen! Englanti koettaa olla välittäjänä ja saada toimeen yhtymystä Jules Favren ja Bismarckin välillä. Kenties siitä nyt tulee loppu.
Päin vastoin. Nyt vasta voipi nähdä miten kuilu levenee. Saksalaiset sanomalehdet ovat joku aika takaperin ehdoittaneet Elsass-Lothringin takaisin ottamista, joka kerran on ollut saksalainen, ja pian seisovat saksalaiset Pariisin porttien ulkopuolella, vaatien julkisesti Elsass-Lothringin luovuttamista.
Ranska vastaa uhalla: *pas un pouce — pas une pierre!* (Ei tuuman leveyttä maata, ei kiveäkään.)
Niin, niin, mieluisasti tuhansien ihmisten henki, mutta ei tuumaakaan maata. Tämä on isänmaallisuuden perusajatus. Meitä tahdotaan nöyrryyttää, huutavat Ranskan isänmaanystävät, mutta mieluummin hautautuu katkeroittunut Pariisi omiin raunioihinsa!
Nyt vihdoinkin päätimme jättää Pariisin. Miksi jäisimmekään saarrettuun kaupunkiin, koska emme olleet pakoitetut siihen. Miksi kauemmin pysähtyisimme ihmisten seassa, jotka katselivat meitä vihaisin silmäyksin ja puristivat meille nyrkkiänsä, kun kuulivat meidän puhuvan saksan kieltä? Olihan tosin monessa suhteessa vaikeata nyt päästä pois Pariisista ja Ranskasta, eikä ollut hauska jättää rakasta, puoleksi valmista kotiammekaan, mutta kaikkien esteiden täytyi poistua, me emme voineet enää ajatellakaan, että jäisimme tänne. Olimme jo viipyneet täällä liian kauan. Ne mielenliikutukset, joita olin saanut kokea, olivat niin tärisyttäneet hermojani, että usein sain vaikeita hermovavistuksia ja pari kertaa itkutaudinkin.
Olimme jo järjestäneet tavaramme matkakuntoon, ja kaikki oli valmiina matkalle lähtöä varten, kun minä jälleen sairastuin, ja niin kovasti, että minun täytyi antautua vuoteen omaksi. Lääkäri selitti, että hermokuume oli tulossa, ja ettei minua mitenkään saanut panna matkan vaivoille alttiiksi.
Monta pitkää viikkoa lepäsin vuoteessani. Muistan vaan himmeästi tätä aikaa, mutta suloisena muistuu mieleeni se hellä hoito, jota sain nauttia. Rakas Fredrikini istui vierelläni öin ja päivin. Usein toi hän lapsetkin luokseni. Heidän lorunsa ja juttelunsa kaikui korvissani kuin kaunis soitto. Ja me, Fredrikin kanssa, laskimme leikkiä kuin huolettomat lapset, ajattelematta niitä surullisia asioita, joita ympärillämme tapahtui. Millä ihastuksella nautinkaan niitä virvoitusjuomia, joita hän minulle ojensi, ja millä suloudella laskinkaan joka ilta pääni tyynylle, varmana siitä, että Fredrik istui päänaluiseni vierellä, ja että minä tulisin nukahtamaan lapsellisen hyvin. Tunsinhan nyt, että minä vähitellen saisin palata takaisin elämään ja — onneen.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Onneen? Ei. Sillä tervehtymisen mukana palasi jälleen tajuntaani tieto kaikesta kauheasta, mikä meitä ympäröi. Olimmehan nälkää-näkevässä, palelevassa, valittavassa kaupungissa, ja sota jatkui yhtä kiihkeällä raivolla kuin ennenkin.
Talvi oli tullut ja sen mukana kova kylmyys. Nyt vasta sain tietää kaikki, mitä pitkällisen sairauteni aikana oli tapahtunut.
Strassburg on pommitettu, sen kirjasto on hävitetty.
Strassburg valloitettu! Maa joutuu rajattomaan epätoivoon ja raivoaa kuin mieletön.
— Oi, jospa saisin palata unelmien maahan, valitan minä. — Nyt olin terve, ja minun täytyi seurata asiain juoksua.
Joulukuun 1 p:nä. Trochu linnoittaa Champignyn kukkulat.
Joulukuun 2 p:nä. Kovapintainen tappelu Brien ja Champignyn luona.
Joulukuun 5 p:nä. Pakkanen kovenee. Oi, niitä vertavuotavia, vapisevia ihmisraukkoja, joiden täytyy kuolla tuolla ulkopuolella lumeen ja kylmyyteen! Kaupungissakin tuottaa pakkanen kauheita kärsimyksiä. Polttopuita ei ole lainkaan saatavissa. Mitä antaisikaan, jos voisi saada pari laudanpalaista lämmittääkseen huonettaan.
Joulukuun 21 p:nä. Ulosryntäys Pariisista.
Joulukuun 25 p:nä. Erästä pientä preussiläisen ratsuväestön osastoa tervehditään kylien Troo ja Sougè taloista pyssynlaukauksilla. Kenraali Kraatz käskee sytyttää kylät tuleen. Liekit kohoavat kohti korkeutta, ja köyhät majat rysähtävät kokoon miesten, vaimojen ja lasten yli, pakenevien, itkevien, valittavien ja palavien ihmisten ja eläinten yli. —
»Oi, sä riemuisa, oi, sä autuisa, armon tarjoova joulujuhla! — —»
* * * * *
Tyydytäänkö Pariisin nälkään näännyttämiseen, tahi pommitetaanko kaupunki myöskin?
Se ei voinut olla mahdollista; koko puolueeton sanomalehdistö nousee tätä otaksumista vastaan. Mutta sotapuolueen sanomalehdet Berliinissä kehoittavat tätä tekemään. Se olisi ainoa keino, miten sota saataisiin loppumaan. Ja mikä riemuisa voitto olisikaan — voittaa Seinen kaupunki!
Joulukuun 28 p:nä kirjoitin:
»Se on täällä… Taaskin jymeä laukaus … hiljaisuus, ja jälleen yksi…
Istuimme aamiaispöydässä, se tahtoo sanoa, söimme leipää ja juustoa. Ruokatarpeista oli jo puute. Silloin jymisi ensimäinen laukaus. Me katselimme toisiamme kauhistunein, kysyvin katsein. Olisiko se ehkä?…
Ei, se oli varmaankin joku portti, joka paukahti kiinni, tahi jokin muu sellainen kolahdus. Kaikki oli jälleen hiljaista, ja me jatkoimme keskeytettyä puhettamme. Mutta parin minuutin kuluttua kuului jälleen sama jymeä ääni. Fredrik riensi ikkunaan.
— »Pommitus» se on, — sanoi hän.
Kadulta kuului hälinää. Joukko ihmisiä oli kokoontunut sinne ja he seisoivat parvittain ja kuuntelivat jyrinää tarkkaavasti ja levottomuudella.
Nyt riensi palvelijamme joutuisasti sisälle … ja samassa paukahti uusi laukaus.
— *Oh, monsieur et madame, c'est le bombardement!*[1]
[1] Oi, rouva ja herra, se on pommitus! (Suom.)
Avonaisesta ovesta tulivat kaikki palvelijamme sisälle, yksin kokkipoikakin. Tällaisina hetkinä … sodassa, tulipalossa tahi tulvassa … katoaa kaikki säätyeroitus, ja jokainen hakee turvaa yhtymällä toisiinsa.
— *C'est le bombardement! Cest le bombardement!* huusi jokainen sisääntulija vuorostaan.
Se oli kauheata. Ja kuitenkin muistan, että samalla tunsin kauhun sekaista ihastusta, tyytyväisyyttä siitä, että sain olla mukana näin suuressa ja monivaiheisessa tapauksessa, »pommituksessa», — enkä kuitenkaan tarvinnut peljätä hengen vaaraan joutumista. Tunsin jotain, jolle tahtoisin antaa nimen … »miehuuden ylpeys».
* * * * *
Piiritys ei kuitenkaan itse asiassa ollut niin kauhea, kuin voisi luulla. Ei näkynyt palavia taloja, ei epätoivosta valittavia ihmisiä, ei läpi ilman kiitäviä kartesseja, kuului ainoastaan tuo kaukainen, yksitoikkoinen, pitkien väliaikojen perästä kumiseva jyleä jyminä. Vähitellen alkoi siihen tottua, ja ne paikat, missä kanuunain jyrinän parhaiten kuuli, olivat suosituimpia kävelypaikkoja. Siellä ja täällä putosi joku pommi kadulle ja räjähti, mutta tavattoman harvoin tapahtui, että ihmisiä olisi sattunut olemaan lähellä. Itse pommitus ei tuottanut pariisilaisille niin kovin paljo huolta ja kauhua, mutta nälkä, kylmyys ja työnpuute tuottivat suurimmat kärsimykset. — Syvästi liikutti minua kuitenkin eräs sanoma, joka kertoi muutamasta tuhoa tuottaneesta laukauksesta.