"Kyllä; varmasti olisi", vakuutti mies ihan yhtä innokkaana kuin tyttökin. "Sulkeutukaa Roccaleonen muurien suojaan ja uhmailkaa sieltä Urbinoa ja Babbianoa suostumatta antautumaan, ennenkuin teille myönnetään sellaiset ehdot, että saatte valita puolisonne mielenne mukaan."
"Ja autatteko te minua siinä?" tiedusti hän mielensä viattomuudessaan — yhä enemmän kallistuessa järjettömän suunnitelman puolelle.
"Kaikella voimallani ja järjelläni", lupasi Gonzaga kerkeästi ja uljaasti. "Varaan linnaan ruokavaroja niin paljon, että se kestää piiritystä kokonaisen vuoden, jos se olisi tarpeen, ja etsin teille soturit sen miehittämiseksi parikymmentä, luulisin, riittää tarvettamme varten, koska luotamme etupäässä linnoituksen luonnolliseen vahvuuteen."
"Ja sitten", virkkoi Valentina, "tarvitsen päällikköä".
"Jos suvaitsette kunnioittaa minua sillä toimella, madonna, palvelen teitä uskollisesti niin kauan kuin elän."
Sekunnin ajan väreili hymy tytön huulilla, mutta se oli häipynyt, ennenkuin hovimies oli oikaissut vartalonsa suoraksi kumarruksesta, sillä hän ei suinkaan halunnut loukata Gonzagan mieltä. Mutta se ajatus, että tämä tuoksuinen keikari esiintyisi sotapäällikkönä, komentamassa kourallista raakoja palkkasotilaita ja ohjaamassa toimintaa ankaran piirityksen vastustamiseksi, tuntui hänestä naurettavalta. Mutta jos hän epäisi Gonzagalta tämän, olisi enemmän kuin todennäköistä, että mies loukkaantuisi eikä suostuisi edistämään heidän suunnitelmiaan. Hänen mieleensä välähti — nuoruuden täydessä itseluottamuksessa — että jos Gonzaga jättäisi hänet pulaan, kun toiminnan hetki olisi käsissä, oli hän kyllin lujasydäminen auttaakseen itseään. Ja niinpä hän suostui, minkä jälkeen Gonzaga taaskin kumarsi, tällä kertaa kiitollisuudesta. Mutta sitten pälkähti Valentinan päähän äkkiä ajatus, ja sen mukana tuli alakuloisuus.
"Mutta kaikkeen tähän, Gonzaga — sekä miehiä että muonavaroja varten — tarvitaan rahaa."
"Jos sallitte, että ystävyyttäni koetetaan myöskin siinä suhteessa —" alkoi toinen.
Mutta tyttö keskeytti hänet, sillä hänen mieleensä oli äkkiä välähtänyt pulman ratkaisu.
"Ei, ei!" huudahti hän. Miehen kasvot venyivät hieman pitkiksi. Hän oli toivonut saavansa Valentinan kiitollisuudenvelkaan itselleen kaikissa mahdollisissa suhteissa, mutta tässä suhteessa tyttö nyt asetti esteen tielle. Valentinan päässä oli kultapunos, johon oli kudottu helmiä niin runsaasti, että se olisi riittänyt ruhtinaan lunnaiksi. Sen hän nyt hätäisesti irroitti kiihtymyksestä vapisevin sormin. "Kas tässä!" huusi hän, ojentaen korun kumppanilleen. "Muuttakaa se rahaksi, ystäväni! Sen pitäisi tuottaa teille kylliksi dukaatteja tätä yritystä varten."
Sitten hänen mieleensä johtui, ettei hänen sopinut mennä linnoitukseen yksin vain Gonzaga ja hänen pestaamansa miehet seuranaan. Vastaus tuli niin kerkeästi, että se osoitti toisen miettineen sitäkin.
"Ei suinkaan", myönsi hän. "Kun aika tulee, täytyy teidän valita hovinaisistanne sanokaamme kolme tai neljä sellaista, jotka näyttävät sopivilta ja joihin luotatte. Samoin teidän sopii ottaa pappi, hovipoika tai pari sekä muutamia palvelijoita."
Siten punottiin iltahämyssä tuon vanhan italialaisen puutarhan varjoissa se salajuoni, jonka avulla Valentinan piti välttyä joutumasta avioliittoon hänen korkeutensa Babbianon herttuan kanssa. Mutta siinä oli muutakin, vaikka Valentina ei muuta nähnyt. Sen salajuonen avulla saattaisi hän myöskin tulla herra Romeo Gonzagan vaimoksi.
Romeo oli sen kuuluisan mantualaisen suvun maanpakoon karkoitettu jäsen, jossa oli joitakuita lurjuksia ja yksi pyhimys. Niillä rahoilla, jotka mielettömästi rakastava äiti oli eron hetkellä hänelle antanut, hän esiintyi komeana jäsenenä Urbinon hovissa, jossa häntä siedettiin, koska hän oli Guidobaldon herttuattaren, monna Elizabettan sukulainen. Mutta hänen varansa alkoivat ehtyä, ja hänen oli pakko kääntää huomionsa sellaisille tahoille, joista saattoi koitua hänelle hyötyä. Ollen arka ja — koska hänen makunsa ei ollut kallistunut sille suunnalle — harjaantumaton aseiden käyttöön, olisi hänen ollut hyödytöntä yrittää hänen aikakautensa seikkailijoiden tavalliselle uralle. Hän oli kuitenkin sydämeltään seikkailija, ja koska Marsin kentät sopivat huonosti hänen luonnolleen, oli hän kauan pohtinut, mitä mahdollisuuksia Cupidon juonet hänelle tarjoaisivat. Yksinomaan huomaavaisuudesta monna Elizabettaa kohtaan oli Guidobaldo osoittanut hänelle suurta suosiota, ja hän oli ollut kyllin turhamainen hautoakseen sen perusteella suuria toiveita — sillä Guidobaldolla oli kaksi veljentytärtä. Nämä toiveet olivat läikähtäneet korkealle, kun hänet oli valittu saattamaan Valentina della Roverea Santa Sofian luostarista setänsä hoviin. Mutta viime aikoina ne olivat kuihtuneet, koska hän oli saanut tietää, minkälaiset olivat sedän suunnitelmat tämän naisen tulevaisuuteen nähden. Mutta tytön oman menettelyn vuoksi ja sen salajuonen nojalla, johon viimemainittu oli hänen kanssansa ryhtynyt, ne uudelleen virisivät.
Guidobaldon suunnitelmien vastustaminen saattaisi osoittautua vaaralliseksi puuhaksi, ja hänen henkensä saattaisi mennä rangaistukseksi, jos hänen suunnitelmansa menisivät myttyyn — vaikka Guidobaldo olikin lempeä ja armollinen. Mutta jos ne onnistuisivat, jos hän rakkaudella tai väkivallalla saisi Valentinan menemään kanssansa naimisiin, oli hän jotakuinkin varma, että Guidobaldo nähtyään asiain menneen liian pitkälle — koska Gian Maria varmasti kieltäytyisi ottamasta puolisokseen Gonzagan leskeä — sallisi kaiken jäädä silleen. Tätä tarkoitusta varten ei mikään suunnitelma voisi olla suotuisampi kuin se, johon hän oli Valentinan houkutellut. Guidobaldo saattaisi piirittää heitä Roccaleonessa ja myöskin vihdoin nujertaa heidät asevoimalla — mitä seikkaa hän kuitenkin sanoistaan huolimatta piti tavattoman vähän todennäköisenä. Mutta jos hän vain ehtisi mennä avioliittoon Valentinan kanssa ennen heidän antautumistaan, arveli hän, ettei hänellä olisi paljoakaan syytä pelätä Guidobaldon suuttumuksen seurauksia. Joka tapauksessa, mitä tuli syntyperään ja sukuun, ei Romeo Gonzaga millään tavoin ollut Urbinon herttuata alempi. Guidobaldolla oli toinenkin veljentytär, ja hän saattaisi viimemainitulla lujittaa toivotun liiton Babbianon kanssa.
Jäätyään yksin palatsin puutarhaan Gonzaga käveli illan pimettyä, ja silmäillen tähtiä, jotka alkoivat täplittää sinipunervaa taivasta, hän hymyili ovelan tyytyväisyyden hymyä. Hän ajatteli, kuinka viisas oli ollut hänen se ehdotuksensa, että he ottaisivat Roccaleoneen papin. Jollei hänen ennustuslahjansa johtanut häntä pahasti harhaan, heillä olisi tehtävää sille papille, ennenkuin linna antautuisi.
Kehnojen viinien keskellä
Ja niinpä kävi, että sillä aikaa, kun Valentinan häiden valmisteluja Guidobaldon määräyksestä suoritettiin kuumeisen hätäisesti — kun maalarit, kaivertajat ja kulta- sekä hopeataiturit kävivät käsiksi kiireellisiin tehtäviinsä, kun sanansaattajat kiitivät Venetsiaan noutamaan lehtikultaa ja ultramarinia vihkimäjakkaroita varten, kun häävuodetta noudettiin Roomasta ja vaunuja Ferrarasta, kun kallisarvoisia kankaita koottiin ja hääasuja muovailtiin — uhkea Romeo Gonzaga puolestaan puuhasi yhtä uutterasti tehdäkseen tyhjiksi kaikki nämä uuraat valmistukset.
Kolmannen päivän iltana hänen vehkeilynsä alkamisen jälkeen hän istui Urbinon palatsissa hänelle varatussa huoneessa ja kypsytti suunnitelmiaan. Ja hän oli niin mielissään omista mielteistään, että hänen istuessaan ikkunansa ääressä väikkyi tyytyväinen hymy hänen huulillaan.
Hän antoi katseensa harhailla hedelmättömän kallioerämaan vieruja pitkin Metauro-joelle, joka koukerteli merta kohti hedelmällisten tasankojen halki ja välkkyi ilta-auringon valossa milloin hopeisena, milloin kultaisena. Hän ei olisi hymyillyt ihan niin iloisesti, jos olisi pitänyt yritystä, johon aikoi ryhtyä, niin sotaisena kuin hän oli sen Valentinalle esittänyt. Häneltä ei puuttunut oveluutta eikä kykyä arvostella ihmismielen toimintaa, ja hän arveli sangen järkevästi, että kun neiti Valentina kerran sulkeutuisi Roccaleonen muurien suojaan ja lähettäisi sedälleen sanan, ettei hän menisi naimisiin Gian Marian kanssa eikä palaisi Urbinoon, ennenkuin setä antaisi hänelle herttuallisen sanansa siitä, ettei hänen enää tarvitsisi kuulla mitään koko liitosta, herttua ensiksi antautuisi.
Hän uskoi, ettei se ehkä tapahtuisi heti — eikä hän sitä toivonutkaan; sanansaattajia kulkisi edestakaisin, ja Guidobaldo koettaisi mairittelemalla taivuttaa veljentytärtään palaamaan. Tähän Valentina ei taipuisi, ja lopulta hänen setänsä oivaltaisi, kuinka kelvoton tilanne olisi, ja suostuisi hänen ehtoihinsa, jotta se saataisiin lopetetuksi. Että johduttaisiin aseleikkiin ja että Guidobaldo lähtisi piirittämään Roccaleonea, sitä hän ei hetkeäkään uskonut — sillä millaista naurua herttua saisikaan osakseen naapurivaltioiden taholta! Pahimmassakin tapauksessa, jos tulisi piiritys, ei siinä toimittaisi yhtä tuimasti kuin tavallisessa sodassa; ei hyökkäiltäisi, ei pommitettaisi: se olisi yksinkertaisesti sulkeminen, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä muonavarojen saanti, nälällä pakottaa varusväki alistumaan — sillä ei mitenkään osattaisi aavistaa linnassa olevan muonavaroja niin paljon kuin Gonzaga valmistautui sinne hankkimaan.
Niin aprikoi Gonzaga mielessään, ja hänen heikon suunsa pieliä elähdyttävä hymy kävi miettiväisemmäksi. Hän haaveksi suuria haaveita sinä iltana; hänellä oli ihania näkyjä vastaisesta, ruhtinaallisesta vallasta, jonka hän saisi haltuunsa tämän hänen niin taitavasti valmistamansa liiton nojalla — narri narrien paratiisissa, narrimaisuutensa ainoana seuranaan.
Mutta kaikesta siitä huolimatta hänen unelmansa olivat ihanan suloisia haaveiltaviksi ja hänen näkynsä todella houkuttelevia hellittäviksi. Oli muovattava suunnitelmia ja keksittävä keinoja, jotta päästäisiin pakenemaan Rocealeoneen. Oli tehtävä laskelmia, arvioitava muonavaroja, aseita ja miehiä; ja sittenkin nämä laskelmat, olivat valmiit, oli kaikki nämä tarpeet hankittava. Elintarpeista hän oli jo huolehtinut, kun taas aseita hänen ei tarvinnutkaan ajatella; Roccaleonessa olisi niitä runsas varasto. Mutta miesten löytäminen tuotti hänelle jonkun verran huolta. Hän oli päättänyt pestata parikymmentä, joka oli totisesti mahdollisimman pieni lukumäärä, jos hän mieli kunnollisesti näyttää olevansa valmis sotaan ihan tosimielessä. Mutta vaikka tämä lukumäärä olikin vaatimaton, mistä hän löytäisi kaksikymmentä miekkosta, jotka välittäisivät hengestään niin vähän, että antautuisivat sellaiseen yritykseen — edes runsaan palkan houkutteleminakaan — ja siten myöskin Guidobaldon herttuallisen suuttumuksen alaisiksi?
Hän pukeutui kerran keikarielämässään kohtuullisen yksinkertaiseen asuun ja astui yön tultua Duomon takaisen, kurjan kadun varrella olevaan kapakkaan, toivoen sieltä, kehnojen viinien keskeltä, ehkä löytävänsä tarvitsemansa miehet.
Sattui niin perin onnekkaasti, että hän tapasi siellä vanhan, ryöstelevän soturin, joka oli aikomaan ollut halvemmanlaatuinencondottiero, mutta jota huono onni ja kehno viini olivat pahasti alentaneet.
Kapakka oli likainen hirtehispesä, johon hienostunut Gonzaga ei astunut vapisematta, vaan rukoili pyhimyksiltä suojelusta ja teki ristinmerkin, ennenkuin nosti jalkansa kynnyksen ylitse. Joitakuita kimpaleita vuohenlihaa oli paistumassa hiilillä huoneen peräpäässä olevassa isossa takassa. Sen edessä kyyrötti Luciano — kapakoitsija kantapäittensä varassa ja lietsoi tulta niin uutterasti, että tuhkapilvi kohosi laipioon saakka ja levisi katkuavan savun mukana ympäri koko törkyisen huoneen. Laipiosta riippui pronssilamppu, paistaa heloittaen savussa, kuten kuu paistaa iltausvan lävitse. Huoneessa oli niin inhoittava löyhkä, että Gonzagan aluksi teki mieli laittautua sieltä tiehensä. Vain se ajatus, ettei hän todennäköisesti mistään muualta koko Urbinosta löytäisi, mitä etsi, niin helposti kuin täältä, pakotti hänet tukahduttamaan luontaisen nirsoutensa ja jäämään sinne. Hän liukahti astuttuaan törkyyn ja hädin tuskin pelastui mittaamasta pituuttaan likaisella lattialla, mikä sai hänen kursastelevaa tuloaan tarkkailevan, repaleisen jättiläisen nauraa hohottamaan.
Hikoillen ja hermot huonossa vireessä hovimies eteni seinän viereen sijoitetun pöydän ääreen ja istui sen edessä olevalle karkealle lautapenkille, rukoillen, että hän saisi jäädä sen ainoaksi haltijaksi.
Vastaisella seinällä riippui mustunut ristiinnaulitunkuva ja pieni vihkivesiastia, joka oli ollut kuivana miespolven ajan ja oli nyt tomun ja kuihtuneen rosmarinioksan säiliönä. Suoraan sen alla — parin hänen arvoisensa ryysyläisen seurassa — istui se jättiläinen, joka oli pilkannut hänen pelastumistaan kaatumasta, ja istuutuessaan Gonzaga kuuli miekkosen kurkkuäänen, viinistä rämeän ja riitaisen.
"Entä se viini, Luciano?Sangue della Madonna!Tuotko sen, ennenkuin kaadut kuolleena lattialle, sika?"
Gonzagaa puistatti, ja hän olisi uudelleen tehnyt ristinmerkin, rukoillen suojelusta tätä ruumiillistuneelta paholaiselta näyttävää olentoa vastaan, jolleivät retkaleen verestävät silmät olisi olleet tähdätyt häneen, jäykästi tuijottaen.
"Tulen heti, teidän jalosukuisuutenne, tulen", huusi pelokas isäntä, ponnahtaen pystyyn ja jättäen vuohenlihan kärventymään siksi aikaa, kun hän huolehti jättiläisen sammumattomasta janosta.
Puhuttelusana sai Gonzagan säpsähtämään, ja hän suuntasi taaskin katseensa miehen kasvoihin. Hän huomasi, että ne olivat ilmeeltään lurjusmaiset, tulehtuneet ja näppyläiset; tukka roikkui takkuisena kuulamaisen pään ympärillä, ja silmät välkkyivät hurjasti koukkunenän kahden puolen. Aatelisarvosta, joka hänellä kapakoitsijan puhuttelun mukaan oli, ei miekkosessa ollut minkäänlaista ulkoista merkkiä. Hänellä oli aseet, se on totta, miekka ja tikari vyössään, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli pystyssä ruosteinen teräskypäri. Mutta nämä sotaiset vehkeet olivat vain omiaan antamaan hänelle harhailevanmasnadieroneli palkattavan salamurhaajan ulkonäön. Pian lakaten tarkastamasta Gonzagaa hän kääntyi kumppaniensa puoleen, ja lattian poikki kantautui kuuntelijalle karkea, kerskuva kertomus kymmenen vuotta sitten Sisiliassa käydystä ryöstösodasta.
Gonzaga innostui. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä mies saattaisi olla hänelle hyödyksi. Hän oli ryyppäävinään Lucianon hänelle tuomaa viiniä ja kuunteli ahnaasti rehentelevää tarinaa, josta kävi ilmi, että tämä lurjus oli aikoinaan ollut paremmissa oloissa ja jonkinlainen johtaja. Tarkkaavasti hän kuunteli ja aprikoi, oliko sellaisia miehiä, jollaisia toinen kerskui johtaneensa silloisella sotaretkellä, vielä löydettävissä ja saatettaisiinko niitä koota yhteen.
Kenties noin puolen tunnin kuluttua janoisen jättiläisen molemmat kumppanit nousivat pystyyn ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Ohimennen he vilkaisivat Gonzagaan ja olivat, poissa.
Lyhyen hetkisen hän epäröi. Retkale näytti vaipuneen aatoksiinsa tai sitten nukkui silmät auki. Terästäen rohkeuttaan keikari vihdoin nousi ja meni huoneen poikki. Tuiki perehtymätön kapakkatapoihin oli uhkea Gonzaga, ja hän, joka hovissa, tanssisalissa ja vastaanottohuoneessa oli suorastaan hovimiehen kaikkien miellyttävien puolien kuvastin. tunsi täällä olevansa kömpelö ja vaivautunut.
Vihdoin hän pyysi apua älyltään ja lausui hiukan arkaillen:
"Hyvä herra, suvaitsetteko suoda minulle sen kunnian, että juotte pullon viiniä kanssani?"
Hylkiön katse, joka vain tuokio sitten oli näyttänyt ilmeettömältä ja melankoliselta, elostui nyt, niin että näytti liekehtivän. Hän käänsi verestävät silmänsä ylöspäin ja kohtasi rohkeasti Gonzagan levottoman katseen. Hänen huulensa laukesivat erilleen, päästäen odottavan maiskahduksen, hänen selkänsä jäykistyi, ja hänen päänsä kohosi pystyyn, kunnes hänen leukansa oli niin ylväässä asennossa, että Gonzaga pelkäsi tarjoamansa kestiystävyyden olevan saamaisillaan osakseen halveksivan hylkäyksen.
"Tahdonko juoda kanssanne pullon viiniä?" ähkäisi miekkonen, kuten hän sellaisena syntisenä, jollainen hän oli ja tiesi olevansa, olisi ähkäissyt: Tahdonko päästä taivaaseen? "Tahdonko minä — tahdonko minä —?" Hän keskeytti puheensa ja suipisti suutansa. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ja hänen ilmeensä kävi perin ovelaksi, kun hän uudelleen tarkasti tätä komeata miekkosta, joka tarjosi viinipulloja hänen kaltaisilleen rappeutuneille seikkailijoille. Hän oli vähällä tiedustaa, mitä häneltä vaadittiin tämän vastapainoksi, mutta äkkiä hän — vastoinkäymisten opettamaan, roistomaisen filosofiseen tapaan — ajatteli, että jos hänelle ilmoitettaisiin, mihin viinin oli tarkoitus lahjoa hänet, ja jos asia ei soveltuisi hänelle, hän menettäisi viinin; kun taas, jos hän vain pysyisi tyynenä, kunnes oli juonut, sen jälkeen olisi hänen vallassaan suostua asiaan, kun se esitettäisiin.
Hän laittoi ryppyiset kasvonsa karkeaan hymyn mukailuun.
"Herttainen nuori herra", jupisi hän, "herttainen, ylevä ja mitä loistavin herra, olisin valmis juomaan tynnyrin sellaisen ylimyksen kanssa kuin te olette".
"Onko minun uskottava, että juotte?" kysyi Gonzaga, joka tuskin tiesi mitä arvella miehen viimeisistä sanoista.
"Helkkari soikoon! Kyllä. Olen valmis juomaan teidän kanssanne,gentile signorino, kunnes kukkaronne on tyhjä tai maailma kuivunut." Ja hän virnisti puolittain pilkallisesti, puolittain tyytyväisesti.
Vieläkin hieman epävarmana Gonzaga kutsui kapakoitsijan luoksensa ja käski hänen tuoda pullon parasta viiniään. Sillä aikaa kun Luciano oli sitä noutamassa, vaivasi tätä omituisen epäsointuista paria pingoittunut mieliala.
"Ilta on kolea", huomautti Gonzaga pian, istuutuen vastapäätä kerskailijaansa.
"Nuori herra, havaintokykynne on käynyt tylsäksi. Ilta on lämmin."
"Sanoin", tuiskautti Gonzaga, joka ei ollut tottunut kuulemaan vastaansanomista alemmiltaan ja halusi nyt puolustaa arvoaan, "että ilta on kolea".
"Siis valehtelitte", tokaisi toinen, uudelleen virnistäen, "sillä, kuten teille vastasin, ilta on lämmin.Piaghe di Cristo!Minua vastaan on huono väittää, korea keikari, ja jos sanon, että ilta on lämmin, niin lämmin se on, vaikkapa Vesuviuksen laella olisi lunta."
Nyt hovimies lehahti punaiseksi, ja jollei kapakoitsija olisi saapunut, tuoden viiniä, olisi hän mahdollisesti saattanut tehdä suunnattoman ajattelemattomuuden. Kun öykkäri näki punaisen nesteen, haihtui vimmainen ilme hänen kasvoistaan.
"Pitkää ikää, pitkää janoa, syvää rahapussia ja lyhyttä muistia!" kuului hänen maljatoivotuksensa, jonka salaperäistä merkitystä Gonzaga ei yrittänytkään tutkia. Laskettuaan pöydälle maljansa ja pyyhittyään hihallaan kosteuden ajelemattomilta huuliltaan mies kysyi: "Enkö saisi tietää, kenen kestiystävyyttä minulla on kunnia nauttia?"
"Oletteko koskaan kuullut Romeo Gonzagasta?"
"Gonzagasta kyllä, vaikka Romeo Gonzagasta en milloinkaan. Tekö se olette?"
Gonzaga taivutti päätänsä.
"Olette jaloa sukua", vastasi rehentelijä, ja hänen sävynsä vihjasi, että hän itse oli yhtä hyvää. "Sallikaa minun mainita teille nimeni. Olen Ercole Fortemani", lausui hän niin ylpeän näköisenä kuin olisi ilmoittanut olevansa keisari.
"Peloittava nimi", virkkoi Gonzaga kummastuneesta, "ja sillä on ylhäinen sointu".
Kookas miekkonen pyörähti häneen päin äkillisen raivon vallassa.
"Miksi moinen kummastus?" kivahti hän. "Sanon teille, että nimeni on sekä maineikas että peloittava, ja saatte nähdä, että olen yhtä peloittava kuin jalosukuinen.Diavolo!Näyttääkö se uskomattomalta?"
"Olenko sellaista sanonut?" vastusti Gonzaga.
"Olisitte nyt vainaja, jos olisitte niin tehnyt, herra Gonzaga. Mutta ajattelitte niin, ja minun lienee lupa näyttää, kuinka rohkea miehen pitää olla ajatellakseen siten."
Ärtyneenä kuin kalkkunakukko, kun hänen ylpeyttään ja turhamaisuuttaan oli loukattu, Ercole ehätti selittämään Gonzagalle, mikä mies hän oli.
"Tietäkää, hyvä herra", ilmoitti hän, "että olenkapteeniErcole Fortemani. Minulla oli se arvo paavin armeijassa. Olen palvellut pisalaisia ja Perugian jaloa Baglionia kunniakkaasti ja kunnostautuen. Olen komentanut sataa keihäsmiestä Giannonin kuuluisassa vapaakomppaniassa. Olen taistellut ranskalaisten puolella espanjalaisia vastaan ja espanjalaisten puolella ranskalaisia vastaan, ja olen palvellut Borgiaa, joka juonittelee niitä kumpiakin vastaan. Olen kantanut keihästä keisarin seurueessa, ja minulla on ollut kapteenin arvo myöskin Napolin kuninkaan armeijassa. Nyt, nuori herra, olette saanut tietää minusta jotakin, ja jos nimeni ei ole tulikirjaimilla kirjoitettu Italian toisesta päästä toiseen, johtuu se Jumalan ruumis! — siitä, että ne kädet, jotka ovat minut pestanneet, ovat koonneet itselleen urotekojeni kunnian."
"Loistava luettelo", kehui Gonzaga, joka oli herkkäuskoisesti niellyt tämän valhesarjan, "sangen loistava luettelo".
"Eikä ole", vastusti toinen vastustushalusta, joka oli osana hänen luonteessaan. "Suurenmoinen luettelo, jos niin haluatte, suosittelemaan minua palkkasoturin tehtäviin. Mutta eihän palkkasoturin alaa sovi nimittää loistavaksi."
"Siitä asiasta emme välitä riidellä", virkkoi Gonzaga tyynnyttävästi.Miehen hurjuus oli kauhistava.
"Kuka väittää, ettemme niin tee?" tiedusti toinen. "Kuka minua estää, jos minua huvittaa siitä riidellä? Vastatkaahan!" ja hän nousi puolittain pystyyn oman äidyttämänsä raivon kannustamana. "Mutta malttia!" äänsi hän sitten, äkkiä rauhoittuen. "Varmastikaan ette ole etsinyt tuttavuuttani ja tilannut tätä viiniä kauniiden silmieni tähden ettekä asuni hienouden houkuttelemana" hän kohotti repaleisen vaippansa lievettä "ettekä myöskään sen vuoksi, että haluaisitte heittää arpanappulaa kanssani. Haluatteko minua palvelukseenne?"
"Arvasitte oikein."
"Ihmeellinen hoksaamiskyky, hemmetti vieköön!" Hänellä näytti olevan aika ikävystyttävä taipumus ironiaan. Sitten hänen kasvonsa kävivät ankariksi, ja hän hiljensi ääntänsä, kunnes se oli vain murahtelevaa kuiskutusta. "Mutta kavahtakaa, herra Gonzaga! Jos haluamanne palvelus on kurkun sivaltaminen poikki tai joku sentapainen ruma työ, johon näennäisen puutteenalaisen tilani nojalla oletatte minun olevan kypsän, niin sallikaa minun neuvoa teitä, jos pidätte omaa nahkaanne arvossa, jättämään tehtävän mainitsematta ja luikkimaan tiehenne."
Gonzaga ojensi käsiään vastalauseeksi hätäisen, suonenvedontapaisen pelokkaasti.
"Hyvä herra, hyvä herra minä minä en olisi voinut ajatella sellaista teistä", sopersi hän lämpimästi, ja hänen lämpönsä oli suureksi osaksi vilpitöntä, sillä hänestä oli riemuista nähdä vielä joitakuita omantunnon pidäkkeitä pilkottavan tämän miehen roistomaisen olemassaolon rumasta kasasta. Sellainen konna, jonka konnuudella ei olisi rajoja, olisi tuskin sopinut hänen tarkoituksiinsa. "Tarvitsen kyllä palvelusta, mutta se ei ole hämärän työtä. Se on aikamoinen yritys, ja luullakseni te olette juuri sellainen mies, jollaista sitä varten tarvitsen."
"Esittäkäähän tarkempia tietoja!" kehoitti Ercole komeapuheisesti.
"Ensin pitää minun saada sananne, että jos yritys osoittautuisi teille sopimattomaksi tai ylivoimaiseksi, pidätte asian salassa hiiskumatta siitä kenellekään."
"Saatanan ruumis! Ei ainoakaan vainaja ole ikinä ollut puolittainkaan niin vaitelias kuin minä olen."
"Mainiota! Osaatteko etsiä minulle parikymmentä sellaista vankkaa miestä turvajoukoksi ja varustuksen miehistöksi, jotka kenties joidenkuiden viikkojen aikana hyvää muonitusta ja tavallisen palkkasoturin palkkaan verrattuna nelinkertaista palkkaa vastaan ovat valmiit jonkun verran antautumaan vaaraan, jopa mahdollisesti kahakoimaan herttuan sotajoukkojen kanssa?"
Ercole puhalsi näppyläiset poskensa pullolleen, niin että Gonzaga pelkäsi niiden halkeavan.
"Se on henkipaton hommaa!" karjui hän saatuaan takaisin puhekykynsä."Henkipaton hommaa, tai minä olen hullu."
"Niinpä kyllä", myönsi Gonzaga. "Se on laadultaan valtiopetoksellinen puuha. Mutta vaara on vähäinen."
"Ettekö voi kertoa minulle enempää?"
"En uskalla."
Ercole tyhjensi viinipikarinsa yhdellä henkäyksellä ja heilautti sakat lattialle. Pantuaan sitten tyhjän maljan pöydälle hän istui vähän aikaa syventyneenä aatoksiinsa. Gonzaga kävi vihdoin kärsimättömäksi ja huudahti:
"No niin, voitteko auttaa minua? Osaatteko löytää miehet?"
"Jos selittäisitte minulle tarkemmin, minkäluontoinen tarvitsemanne palvelus on, saattaisin helposti löytää sata."
"Kuten sanoin — tarvitsen ainoastaan parikymmentä."
Ercole näytti kovin vakavalta ja hieroi pitkää nenäänsä miettivästi.
"Se saattaa käydä päinsä", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. "Mutta meidän täytyy etsiä epätoivoisia roistoja, miehiä, jotka jo ennestään ovat valtiopannassa ja joille ei paljoa merkitse, onko heillä lisää vielä yksi merkintä syntiluettelossaan, jos he joutuisivat lain kynsiin. Kuinka pian tarvitsette tätä epätoivoista joukkoa?"
"Huomisiltaan mennessä."
"Mitenkähän —" aprikoi Ercole. Hän laski sormillaan ja näytti syventyneen harkitsemaan mielessään. "Voisin saada kokoon kymmenkunta tai tusinan parissa tunnissa. Mutta kaksikymmentä —" Taaskin hän vaikeni ja vaipui miettimään. Vihdoin hän entistä ripeämmin tiedusti: "Antakaahan kuulua, millaisen palkan tarjoatte minulle, jos ummessa silmin heittäydyn tähän puuhaan tarvitsemanne joukkueen johtajaksi?"
Gonzagan kasvot menivät pitkiksi. Sitten hän äkkiä jäykistihe ja otti kasvoilleen ylpeän ilmeen.
"Aikomukseni on itse johtaa tätä joukkuetta", ilmoitti hän tappelupukarille ylhäisesti.
"Jumalan ruumis!" ähkäisi Ercole, jonka mieleen tunkeutui eriskummainen kuva tästä sipsuttelevasta salonkiritarista sellaisen joukon johtajana, jollaisen hän keräisi. Sitten hän tyyntyi ja jatkoi: "Jos asianlaita on niin, olisi teidän paras itsenne värvätä se.Felicissima notte!" Ja hän heilautti kättänsä jäähyväisiksi pöydän ylitse.
Siinä oli Gonzagalle pulma. Miten hän osaisi hoitaa sellaista asiaa?Siihen ei hänen kykynsä riittänyt. Sen hän tunnusti avoimesti.
"Kuunnelkaa nyt minua tarkoin, nuori herra!" oli toisen vastaus. "Juttu on tällainen: Jos voin kääntyä eräiden ystävieni puoleen ja ilmoittaa heille, että tekeillä on puuha, jonka yksityiskohtia en voi heille ilmaista, mutta jossa itse aion johtaa heitä, antautuen siihen vaaraan, joka siinä saattaa olla, voin epäilemättä tähän samaan aikaan huomisiltaan mennessä saada heitä pestatuksi parikymmentä sellainen on heidän luottamuksensa Ercole Fortemaniin. Mutta jos pyytäisin heitä ryhtymään tuntemattomaan tehtävään yhtä tuntemattoman miehen johdolla, olisi sellaisen joukkueen muodostaminen kovin vaikea asia."
Tällaisen perustelun voimaa ei Gonzaga saattanut olla tajuamatta. Tuokion mietittyään hän tarjosi Ercolelle uskollisuuden käsirahaksi viisikymmentä kultaflorinia ja lupasi senjälkeen maksaa miehelle palkkaa kaksikymmentä kultaflorinia kuukaudessa, niin kauan kuin hän tarvitsisi Ercolea palveluksessaan; ja Ercole, joka koko palkkasoturiaikanaan ei koskaan ollut ansainnut sellaisen summan kymmenettä osaa, oli valmis heittäytymään tämän perin jalon herrasmiehen kaulaan ja itkemään pelkästä ilosta ja veljellisestä rakkaudesta.
Kun asiasta oli sovittu, otti Gonzaga esille raskaan pussin, josta lähtevä kilinä oli perin mieluinen Fortemanin korvista, ja antoi sen helisten pudota pöydälle.
"Tuossa on sata florinia tämän joukkueen varustamista varten. En halua kintereilleni rykmenttiä vieroksuttavia ryysyläisiä." Ja hänen silmänsä lipui epäkohteliaasti pitkin Ercolen asua. "Muistakaa pukea heidät sopiviin tamineihin!"
"Se tapahtuu, teidän ylhäisyytenne", lupasi Ercole, osoittaen sellaista kunnioitusta, jollaista hän ei ollut siihen saakka tuonut näkyviin. "Entä aseet?"
"Antakaa heille keihäät ja nojapyssyt, jos haluatte, mutta ei mitään muuta. Se paikka, johon aiomme, on hyvin varustettu aseilla mutta niitäkään ei ehkä tarvita."
"Ei ehkä tarvita?" kertasi yhä pahemmin hämmästynyt kerskuri. Aiottiinko heille maksaa niin ruhtinaallinen palkka, vaatettaa heidät ja ruokkia heitä sitä varten, että heidät saataisiin taipumaan sellaiseen puuhaan, johon ei kenties liittyisi taistelemista lainkaan? Totisesti hän ei milloinkaan ollut myynyt itseään miellyttävämpään ja lupaavampaan tehtävään, ja sinä yönä hän uneksi, että hän oli päässyt ylimyksen hovimestariksi ja että hänen kintereillään marssi loputon jono loistavaliverisiä lakeijoita. Aamulla hän heräsi siihen ajatukseen, että vihdoin hän oli tosiaankin saavuttanut onnensa ja ettei hänen sodan väsyttämien, vanhojen käsiensä enää tarvitsisi laahata keihästä.
Tunnokkaasti hän ryhtyi pestaamaan joukkuetta, sillä tämä Ercole Fortemani oli tavallaan tunnollinen mies kerskaileva ja hillitön, olkoon menneeksi, tavallaan veijari, joka huonosti kunnioitti omistusoikeutta: hän ei häikäillyt petollista peliä eikä edes kukkaron sieppaamista välttämättömyyden ankarasti pakottaessa siitä huolimatta, että hän oli jalosukuinen ja oli ollut kunnioitettavissa toimissa: hän oli pitkän tottumuksen saanut juomari ja rehentelevä riidanrakentaja vähäisimmästäkin aiheesta. Multa kaikesta siitä huolimatta, niin reuhaava ja epärehellinen kuin hän saattoikin olla elämässään yleensä, hän kuitenkin koetti kenties ei aina menestyksellisesti, mutta joka tapauksessa aina vakavasti — olla uskollinen ja vilpitön sille henkilölle, jonka palkoissa hän oli.
"Tratta di corde"
Samalla kun valmisteluhyörinä jatkui ripeästi Urbinossa, selvitteli Gian Maria puolestaan nopeasti asioitaan Babbianossa voidakseen palata häihin, joita hän maltittomasti odotti. Mutta hän oli osunut syvempään sotkukseen kuin oli arvellut, ja hänellä oli enemmän työtä kuin hän oli otaksunut.
Sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt Urbinosta, hän oli ratsastanut Cagliin saakka ja pysähtynyt jalon herra Valdicampon taloon. Tämä oli luovutettu hänen käytettäväkseen, ja siellä hän suunnitteli maata yön. He olivat syöneet illallista herttua de' Alveri, Gismondo Santi, herra Valdicampo, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä pari ystäväänsä, Caglin mahtavaa kansalaista, jotka hän oli kutsunut, jotta he näkisivät, minkä kunnian hänen talonsa oli saanut osakseen. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja seuruetta alkoi painaa turtumus, joka on ruokahalun runsaan tyydyttämisen seuraus, kun Armstadt — Gian Marian sveitsiläinen kapteeni astui sisälle ja lähestyi isäntäänsä sellaisen miehen näköisenä, joka tuo uutisia. Hän seisahtui askeleen tai parin päähän herttuan korkeaselkäisestä tuolista ja jäi silmäilemään Gian Mariaa tylsän maltillisesti.
"No, tomppeli?" murahti herttua, kääntäen päätänsä,
Sveitsiläinen astui vielä askeleen likemmäksi. "Hänet on tuotu, teidän korkeutenne", ilmoitti hän, salaisesti kuiskaten.
"Olenko minä taikuri, jotta minun pitäisi lukea ajatuksesi?" rähähtiGian Maria. "Kuka on tuonut ja kenet?"
Armstadt silmäili seuruetta empien. Sitten hän astui ihan herttuan viereen ja supatti hänen korvaansa:
"Urbinoon jättämäni miehet ovat tuoneet narrin Peppen."
Katseen äkillinen kirkastuminen osoitti Gian Marian ymmärtäneen. Pyytämättä pöytäseurueelta anteeksi hän kääntyi vuorostaan kuiskaamaan kapteenilleen, että mies oli vietävä hänen huoneeseensa odottamaan siellä häntä.
"Ota pari miestäsi mukaan ja tule itsekin, Martino!"
Martin kumarsi ja poistui, minkä jälkeen Gian Maria suvaitsi pyytää anteeksi isännältään, selittäen miehen tuoneen hänelle odotetun sanoman. Valdicampo, joka sen kunnian vuoksi, että herttua nukkui hänen kattonsa alla, olisi niellyt paljoa räikeämpiäkin sopimattomuuksia, piti asiaa vähäisenä ja syrjäytti sen. Ja pian Gian Maria nousi pöydästä, ilmoittaen, että hänellä oli huomenna edessään pitkä matka, ja niinpä hän isäntänsä suopealla suostumuksella haluaisi paneutua makuulle.
Sitten Valdicampo itse esitti kamaripalvelijan osaa, otti yhden isoista, haaraisista kynttilänjaloista ja valaisi herttualle tietä tämän huoneistoon. Hän olisi suorittanut palvelustaan ja kantanut kynttilät aina Gian Marian makuukamariin asti, mutta etuhuoneessa hänen korkeutensa mahdollisimman kohteliaasti pyysi häntä laskemaan kynttilät pöydälle ja poistumaan.
Herttua seisoi hetkisen, pohtien, ilmaisisiko hän Alvarille ja Santille — jotka olivat seuranneet häntä ja seisoivat odottamassa hänen komennuksiaan — mitä hän aikoi tehdä. Lopulta hän päätti toimia yksin ja kokonaan oman mielensä mukaan. Niinpä hän lähetti saattajansa pois.
Kun he olivat menneet ja hän oli aivan yksin, taputti hän käsiään vastakkain, Tämän kutsun jälkeen hänen makuuhuoneensa ovi avautui, ja Martin Armstadt näkyi kynnyksellä.
"Onko hän siellä?" tiedusti herttua.
"Vartoamassa teidän korkeuttanne", vastasi sveitsiläinen, pitäen ovea auki Gian Marialle.
Herttualle Valdicampon palatsissa varattu makuukamari oli komea ja korkea huone, jonka keskellä kohosi laaja, kaiverruksin koristettu, pystypatsailla ja tekotaivaalla varustettu kunniavuode.
Uuninreunuksella seisoi kaksi viisihaaraista kynttilänjalkaa, joissa vahakynttilät paloivat. Mutta Gian Maria ei näkynyt arvelevan valaistusta riittäväksi hänen aikomiaan tarkoituksia varten, sillä hän käski Martinin noutaa viereiseen huoneeseen jätetyn kynttilänjalan. Sitten hän käänsi huomionsa ikkunan ääressä seisovaan ryhmään, johon uuninreunustalta tulviva valo osui täydellisesti.
Ryhmässä oli kolme miestä, joista kaksi oli Armstadtin kaartin rintahaarniskalla ja kypärillä varustettuja palkkasotilaita ja kolmas, joka seisoi vankina heidän välissään, kovaonninen Peppe. Narrin kasvot, olivat tavallista kalpeammat, samalla kun tavanmukainen veitikkamaisuus oli kadonnut hänen silmistään ja suunsa ympäriltä ja pelko oli vallannut sen sijan. Hän loi herttuan julmiin silmiin levottoman ja surkean rukoilevan katseen.
Valmistuttuaan siitä, ettei Peppellä ollut aseita ja että hänen kätensä olivat sidotut selän taakse, Gian Maria käski vartijoiden poistua, mutta olla valmiina etuhuoneessa Armstadtin luona. Sitten hän kääntyi Peppeen päin matala otsa rypyssä.
"Et ole yhtä hilpeä kuin olit tänä aamuna, narri", pilkkasi hän.
Peppino väänsi vähän ruumistaan, mutta hänen pitkän pilailutottumuksen kouluttama luonteensa valoi hänen vastaukseensa rohkeata leikillisyyttä.
"Olosuhteet ovat tuskin yhtä suotuisat — minulle. Mutta teidän korkeutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella."
Gian Maria katseli häntä kiukkuisesti tuokion, Hän oli hidasälyinen mies eikä osannut keksiä sopivaa vastausta, ei sellaista purevaa ivaa. jonka lausuminen olisi ollut hänestä nautinto. Hän siirtyi verkkaisesti takan luokse ja nojasi kyynärpäänsä sen reunukseen.
"Hyvä tuulesi houkutteli sinut lausumaan eräitä sanoja, ja olisin armollinen,jos pieksättäisin sinua niiden tähden.”
"Ja saman järkeilyn mukaan olisitte laupias, jos hirtättäisitte minut", vastasi narri kuivasti, kalpea hymy huulillaan.
"Ahaa! Sinä myönnät sen?" karjaisi Gian Maria lainkaan oivaltamatta tarkoitettua ironiaa. "Mutta minä olen hyvin lempeä ruhtinas, narri."
"Lempeytenne on sananpartena", vastasi pilanlaskija, mutta tällä kertaa hänen ei onnistunut jättää äänestään pois purevan ivan häivettä.
Gian Maria loi häneen raivoisan vilkaisun.
"Pilkkaatko sinä minua, elukka? Pidä myrkyllinen kielesi aisoissa tai minä revitän sen sinulta pois!"
Peppen kasvot kävivät harmaiksi tästä uhkauksesta, kuten ymmärrettävää olikin sillä mitäpä hänen kaltaisensa tekisi maailmassa kielettömänä?
Nähdessään hänen olevan mykkänä kauhusta herttua jatkoi:
"Siitä huolimalta, että ansaitset joutua hirteen hävyttömyytesi tähden, olen taipuvainen päästämään sinut vahingoittumattomana, kun vain vastaat totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka sinulle esitän."
Peppinon eriskummainen hahmo taipui kaksin kerroin kumarrukseen.
"Odotan kysymyksiänne, jalo herra", vastasi hän.
"Puhuit —", herttua empi hetkisen, sisäisesti vääntelehtien muistellessaan narrin sananmukaisia lauseita. "Puhuit tänä aamuna eräästä neiti Valentinan kohtaamasta henkilöstä."
Ilveilijän kasvonilmeet näyttivät käyvän yhä pelokkaammiksi. – "Niin", myönsi hän tukahtuneesti.
"Missä hän kohtasi sen ritarin, josta puhuit ja jota kuvailit minulle niin ihmeen ylistävin sanoin?"
"Aquaspartan metsässä, jossa Metauro-joki on pelkkä puro. Noin kaksi penikulmaa Sant’ Angelon tällä puolella."
"Sant Angelon!" kertasi Gian Maria, hätkähtäen, kun vain mainittiin sen paikan nimi, jossa äskeinen salajuoni häntä vastaan oli punottu. "Entä milloin se tapahtui?"
"Pääsiäisen edellisenä keskiviikkona, monna Valentinan matkustaessaSanta Sofiasta Urbinoon."
Herttua ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi. Hän seisoi hiljaa, pää kumarassa, ajatustensa taaskin palatessa salaliittoon. Vuoritaistelu. jossa Masuccio oli saanut surmansa, oli tapahtunut tiistai-iltana, ja hänessä heräsi varmuus niin niukat kuin todistukset olivatkin — että tämä mies oli yksi pakoon päässeitä salaliittolaisia.
"Miten joutui emäntäsi puheisiin tämän miehen kanssa — tunsiko hän hänet?" tiedusti hän vihdoin.
"Ei, teidän korkeutenne: mutta mies oli haavoittunut ja senvuoksi herätti hänen sääliään. Hän koetti hoitaa muukalaisen vammaa."
"Haavoittunut?" kiljaisi Gian Maria täyttä kulkkua. "Jumal' auta, asia on niinkuin epäilin. Olen valmis vannomaan, että hän sai sen haavan edellisenä yönä Sant' Angelossa. Mikä hänen nimensä oli, narri? Kun ilmoitat minulle sen, pääset vapaasti lähtemään."
Vain sekunnin ajan näytti kyssäselkä epäröivän. Hän pelkäsi hirveästi Gian Mariaa, jonka julmuudesta kerrottiin kaameita tarinoita. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ikuista kadotusta, jonka hän saattaisi ansaita, jos hän rikkoisi sen valansa, ettei ilmaisisi, kuka ritari oli.
"Voi!" huokasi hän, "toivoisinpa voivani hankkia vapauteni niin huokealla hinnalla: sitä ei tietämättömyys kuitenkaan salli minun maksaa. En tiedä hänen nimeään." Herttua katsahti häneen tutkivasti ja epäluuloisesti. Vaikka hän olikin luonnostaan tylsä, näytti into nyt antaneen oveluutta ja terävyyttä hänen älylleen, ja epäluulo oli johtanut hänet panemaan merkille narrin hetkellisen empimisen.
"Minkänäköinen hän oli? Kuvaile häntä minulle! Millainen puku hänellä oli? Minkälaatuiset hänen kasvonsa olivat?"
"Taaskaan, herra herttua, en pysty vastaamaan teille. Näin hänestä vain mahdollisimman lyhyen vilahduksen."
Herttuan kellankalpeat kasvot kävivät hyvin ilkeännäköisiksi, ja häijy hymy kaarrutti hänen huuliaan, paljastaen hänen vahvat, valkeat hampaansa.
"Niinkö lyhyen, ettei hänestä jäänyt sinulle minkäänlaista muistoa?" kysyi hän.
"Aivan niin, teidän korkeutenne."
"Sinä valehtelet, epäsikiö", jyräytti Gian Maria vihan vimmoissaan. "Vasta tänä aamuna väitit, että hänen vartalonsa oli oivallinen, hänen kasvonpiirteensä ylevät, hänen esiintymisensä ruhtinaallinen, hänen puhetapansa hienon kohtelias ja — en muista, mitä kaikkea. Nyt kuitenkin vakuutat minulle vakuutatminulle— että näit hänestä niin lyhyen vilahduksen, ettet osaa häntä kuvailla. Sinä tiedät hänen nimensä, veijari, ja sinun pitää ilmaista se minulle tai muutoin —"
"Totisesti, totisesti, jalo herra, älkää tulistuko —" alkoi narri pelokkaan torjuvasti. Mutta herttua keskeytti hänet.
"Tulistuko?" kertasi hän silmiensä laajentuessa tämän vihjauksen herättämästä jonkinlaisesta kauhusta. "Uskallatko syyttää minua kuolevaisten kiivaussynnistä? Minä en ole tulistunut; minussa ei ole kiukkua." Hän teki ristinmerkin, ikäänkuin karkoittaakseen pahan mielialan, jos sitä todellakin olisi, kumarsi päätänsä hartaasti, pani kätensä ristiin ja jupisi kuuluvasti: "Libera me a malo Domine!" Sitten hän entistä rajummin tiedusti: "Suostutko nyt ilmaisemaan minulle hänen nimensä?"
"Toivoisin voivani", aloitti kauhistunut kyssäselkä. Mutta silloin herttua kääntyi poispäin hänestä vihaisen kärsimättömästi, taputti käsiään ja huusi:
"Hei, Martino!" Ovi avautui heti, ja sveitsiläinen näyttäytyi. "Tuo sisälle miehesi ja köytesi!"
Kapteeni pyörähti kantapäällänsä, ja samalla narri heittäytyi GianMarian jalkojen juureen.
"Armoa, teidän korkeutenne!" ulisi hän. "Älkää hirtättäkö minua! Olen —"
"Me emme aio hirttää sinua", keskeytti herttua kylmästi. "Kuolleena olisit tosiaankin mykkä, eikä sinusta olisi meille vähääkään hyötyä. Me tarvitsemme sinua elävänä, herra Peppino — elävänä ja puheliaana; huomaamme sinut sangen harvapuheiseksi ollaksesi narri. Mutta toivomme saavamme pakotetuksi sinut puhumaan."
Polvillaan oleva Peppe käänsi hurjistuneet silmänsä taivasta kohti.
"Vaivattujen äiti", rukoili hän, minkä jälkeen herttua purskahti ylenkatseelliseen nauruun.
"Mitä tekemistä on taivaallisella äidillä tuollaisen törkykasan kanssa kuin sinä olet? Osoita vetoomuksesi minulle! Minä olen kohtalosi välittömämpi määrääjä. Ilmaise minulle metsässä kohtaamanne miehen nimi, ja asiasi saattavat vielä käydä hyvin."
Peppino oli polvillaan ja pysyi vaiti; kylmä hiki kihosi hänen kalpealle otsalleen, ja kauhea pelko kouristi hänen sydäntään ja kaulaansa. Mutta vieläkin voimakkaampi kuin se kauhu, jota hänelle valmisteltiin, oli kauhu sitä kohtaan, että hän menettäisi kuolemattoman sielunsa rikkomalla vannomansa juhlallisen valan. Vihdoin Gian Maria kääntyi hänestä kätyriensä puoleen, jotka nyt astuivat hiljaa sisälle ja näöstä päättäen tiesivät, minkälainen työ heitä odotti. Martino nousi vuoteelle ja riippui vähän aikaa tekotaivaan puitteessa.
"Se kestää, teidän korkeutenne", ilmoitti hän.
Gian Maria käski hänen siinä tapauksessa irroittaa samettikaihtimet, samalla kun hän lähetti toisen miehistä katsomaan, oliko etuhuoneen ovi suljettu, jotta huuto ei tunkeutuisi Valdicampon väen huoneisiin.
Muutamissa sekunnissa oli kaikki valmista, ja karkeasti Peppino nostettiin polviltaan jupisemasta rukouksiaan, että pyhä neitsyt soisi hänelle voimia tällä hädän hetkellä.
"Viimeisen kerran, herra narri", lausui herttua, "suostutko ilmaisemaan meille hänen nimensä?"
"Teidän korkeutenne, en voi", vastasi Peppe siitä huolimatta, että kauhu ihan hyyti hänen vertansa.
Tyydytyksen välke kiilui nyt Gian Marian silmissä.
"Sinä siis tiedät sen", huudahti hän. "Enää et väitäkään, ettet tiedä, vaan ainoastaan, ettet voi sitä ilmaista. Riippumaan hänet, Martino!"
Viimeisen kerran surkeasti yrittäen ponnistaa välttämätöntä vastaan narri kiskaisihe irti vartijoiltaan ja heittäytyi ovea kohti. Toinen vanttera sveitsiläinen kouraisi häntä niskasta sellaisella otteella, että hän parahti kivusta. Gian Maria silmäili häntä synkän uhkaavasti, ja Martin ryhtyi kiinnittämään köyden toista päätä hänen yhteensidottuihin ranteisiinsa. Sitten hänet vapisevana vietiin upean vuoteen ääreen. Nuoran toinen pää viskattiin katospuitteen paljastetun tangon ylitse. Tähän päähän tarttuivat molemmat sotilaat. Martin seisoi vangin vieressä. Herttua heittäytyi isoon, kaiverruksin koristettuun tuoliin, ja hänen pyöreille, kalpeille kasvoilleen levisi nyt nautinnon ilme.
"Tiedät, mitä sinulle aiotaan tehdä", virkkoi hän jäätävän välinpitämättömästi. "Tahdotko puhua, ennenkuin aloitamme?"
"Teidän korkeutenne", sanoi narri pelon tukahduttamalla äänellä, "te olette hyvä kristitty, kirkko-äidin uskollinen poika ja uskotte helvetin iankaikkiseen tuleen?"
Gian Marian otsa meni ryppyyn. Mielikö narri peloitella häntä haastelemalla yliluonnollisesta kostosta?
"Niinpä", jatkoi Peppe, "olette ehkä armollinen, kun tunnustan asemani. Vannoin Aequaspartassa tuona onnettomana päivänä kohtaamalleni miehelle mitä juhlallisimmin, etten ikinä paljastaisi, kuka hän oli. Mitä minun pitää tehdä? Jos pidän valani, rääkkäätte te minut kenties kuoliaaksi. Jos rikon sen, olen iankaikkisesti kadotettu. Olkaa sääliväinen, jalo herra, sillä nyt tiedätte, millaisessa asemassa olen!"
Hymy Gian Marian kasvoilla leveni, ja se näytti tekevän hänen suunsa ja silmiensä julman ilmeen entistä selvemmäksi. Narri oli ilmoittanut hänelle sellaisen seikan, jonka tietämisestä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon. Peppe oli kertonut, että se mies, jonka nimen hän tahtoi tietää, oli niin kovasti pelännyt muiden saavan tietää hänen sinä päivänä olleen Aequaspartassa, että hän oli valalla velvoittanut narrin pitämään sen salassa. Siitä, mitä hän aikaisemmin oli epäillyt, hän oli nyt varma. Kysymyksessä oleva mies oli salaliiton jäsen; otaksuttavasti itse sen päällikkö. Ei mikään muu kuin se, että narri kuolisi kidutettaessa, voisi nyt estää häntä saamasta tietää sen tuntemattoman nimeä, joka oli tehnyt hänelle kaksin kerroin vääryyttä, vehkeillyt häntä vastaan ja — jos narriin oli luottamista vallannut Valentinan sydämen.
"Sielusi kadotuksesta ei minua vaadita vastaamaan", virkkoi hän vihdoin. "Minulla on kylliksi huolta pelastaakseni omani — sillä kiusaukset ovat monet, ja tämä liha-parka on heikko. Mutta minä tarvitsen juuri tämän miehen nimeä ja — kautta Viterbon Lucian viiden haavan! — minä saan sen tietää. Suostutko puhumaan?"
Nyyhkytyksen kaltainen puistatti narri-poloisen rujomuotoista ruhoa. Mutta siinä kaikki. Pää kumarassa hän itsepintaisesti pysyi ääneti. Herttua antoi merkin miehille, ja heti he molemmat heittäytyivät, koko painollaan köyden varaan, hinaten Peppeä ranteista, kunnes hän oli sänkykatoksen tasalla. Sen tehtyään he pysähtyivät ja käänsivät silmänsä herttuaan päin, odottaen lisää määräyksiä. Taaskin Gian Maria kehoitti narria vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta Peppe, vääntelehtivä, muodoton rykelmä, josta roikkui kaksi jalkaa, pysyi itsepintaisesti vaiti.
"Antakaa mennä!" ärähti Gian Maria kärsimättömänä. Miehet hellittivät irti köyden ja antoivat sen lipua noin metrin verran käsissään. Sitten he puristivat sitä uudelleen, joten Peppen äkillinen putoaminen keskeytyi yhtä äkilliseen nykäykseen, joka oli vähällä kiskaista hänen kätensä irti nivelkuopistaan. Tämä taidokas kidutus puristi parkaisun hänen huuliltaan, ja taaskin hänet hinattiin ihan sänkykatoksen tasalle.
"Suostutko nyt puhumaan?" tiedusti Gian Maria kylmästi, miltei huvitetusti. Mutta yhäti narri pysyi ääneti, ja hänen alahuulensa oli niin tiukasti puristettu hampaiden väliin, että siitä valui verta hänen leualleen. Taaskin herttua antoi merkin, ja taaskin hänet pudotettiin. Tällä kertaa järjestettiin putous pitemmäksi, joten kiskaisu, jolla se keskeytettiin, oli ankarampi kuin ensimmäinen oli ollut.
Pepestä tuntui kuin hänen luunsa olisivat irronneet nivelistään ja kuin hänen olkapäitänsä, kyynärpäitänsä ja ranteitaan olisi kärvennetty hehkuvalla raudalla.
"Laupias Jumala!" kirkaisi hän. "Voi, sääliä, jalo herra!"
Mutta jalo herra hinautti hänet uudelleen sängynkatoksen tasalle. Kiemurrellen siellä äärimmäisessä tuskassaan kyssäselkä-raukka syyti vaahtoisilta huuliltaan tulvan kirouksia ja sadatuksia, vaatien taivasta ja helvettiä iskemään hänen kiduttajansa hengettömiksi.
Mutta herttua, jonka käytöksestä saattoi päättää, että hän oli karaistunut näkemään tällaisen kidutusmuodon vaikutuksia, katseli häntä julmasti hymyillen sellaisen miehen tapaan, joka tarkkailee tapahtumien kehittymistä hänen haluamaansa ja suunnittelemaansa lopputulokseen. Hän oli malttamattomampi, ja nyt hänen merkkinsä tuli nopeammin. Kolmannen kerran narri pudotettiin ja pysäytettiin nyt vajaan metrin päässä lattiasta.
Tällä kertaa hän ei edes kirkaissut. Hän riippui hervottomana nuoran päässä, suu yltyleensä veressä, kasvot kammottavan, välkkyvän kalpeina, eikä hänen silmistään näkynyt mitään muuta kuin valkuaiset. Hän roikkui ja valitti surkeasti ja lakkaamatta. Martin katsahti kysyvästi Gian Mariaan, ja hänen silmänsä tiedustivat hyvin selvästi, eikö heidän olisi paras tauota. Mutta Gian Maria oi kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen.
"Riittääkö tämä sinulle?" kysyi hän narrilta. "Suostutko nyt puhumaan?"
Mutta narrin ainoa vastaus oli ähkäisy, minkä jälkeen hänet taaskin heltymättömän herttuan merkistä kiskottiin ylös. Mutta peläten neljättä putousta, edellisiä hirvittävämpää, Peppe ihan äkkiä heräsi tajuamaan mahdottoman kauhean tilansa. Että tätä tuskaa kestäisi, kunnes hän kuolisi tai pyörtyisi, siitä hän oli varma. Ja koska hän ei tuntunut voivan pyörtyä eikä kuolla, ei hän enää jaksanut kärsiä. Mitä merkitsi hänelle taivas tai helvetti silloin, koska kummankaan ajatteleminen ei kyennyt poistamaan tämän rääkkäyksen kauhua eikä vahvistamaan häntä kestämään sen tuskia? Hän ei jaksanut enää kestää — ei, ei edes pelastaakseen kahtatoista sielua, jos hänellä olisi niitä niin monta ollut.
"Minä puhun", kirkaisi hän. "Laskekaa minut alas, niin saatte tietää hänen nimensä, herra herttua."
"Lausu se ensin, tai laskeutumisesi käy samaan tapaan kuin ennenkin."
Peppe lipaisi kielellään verisiä huuliaan, riippui hiljaa ja puhkesi puhumaan.
"Hän oli serkkunne", huohotti hän, "Francesco de Falco, Aquilan kreivi".
Herttua tuijotti häneen hetkisen pelästyneen näköisenä ja suu auki.
"Puhutko totta, elukka?" tiedusti hän värisevällä äänellä. "Aquilan kreivikö oli se haavoittunut, jota neiti Valentina hoiti?"
"Vannon sen", vakuutti narri. "Ja Jumalan ja hänen autuaiden pyhiensä nimessä laskekaa minut nyt alas!"
Hetkisen häntä vielä pidettiin riippumassa ja varrottiin Gian Marian merkkiä. Herttua silmäili häntä edelleen yhtä hämmästyneen näköisenä, samalla pohtien ajatuksissaan kuulemaansa uutista. Sitten syöpyi sen todenperäisyys hänen mieleensä. Juuri Aquilan kreivi oli babbianolaisten epäjumala. Mikä siis oli luonnollisempaa kuin se, että salaliittolaiset koettivat nostaa hänet sille valtaistuimelle, jonka he aikoivat riistää Gian Marialta? Hän sätti itseään hupsuksi, kun ei ollut sitä aikaisemmin arvannut.
"Laskekaa hänet alas!" käski hän lyhyesti miehiään. "Sitten viekää hänet pois täältä ja antakaa hänen mennä Herran rauhassa! Hän on tehnyt tehtävänsä."
Hänet laskettiin hellävaroen alas, mutta kun hänen jalkansa koskettivat lattiaa, ei hän kyennyt seisomaan. Hänen jalkansa pettivät, ja hän virui — pienenä, kyssäselkäisenä kasana — lattiamatolla. Hän oli mennyt tajuttomaksi.
Armstadtin antamasta merkistä nostivat sotilaat hänet lattialta ja kantoivat hänet välissään ulos.
Gian Maria meni huoneen poikki kirjaillun verhon peittämälle rukousjakkaralle ja polvistui norsunluisen ristiinnaulitun kuvan eteen kiittääkseen Jumalaa erikoisesta armon välähdyksestä, jolla Hän oli suvainnut paljastaa herttualle tämän vihollisen.
Sitten hän veti ihokkaansa povelta kulta- ja merenvahahelmistä kokoonpannun rukousnauhan ja suoritti hurskaasti iltahartautensa.
Aasin kiljuntaa
Kun korkea ja mahtava Gian Maria Sforza aamulla kahdennellakolmatta tunnilla ratsasti pääkaupunkiinsa Babbianoon, oli kaupunki rajun kuohunnan vallassa, mikä johtui, kuten hän oikein arvasi, Caesar Borgian lähettilään pahaenteisestä saapumisesta.
Häntä vastassa oli Porta Romanalla sankka ja ynseä väkijoukko, joka pysyi syvän äänettömänä hänen ratsastaessaan kaupunkiin Alvarin ja Santin seuraamana sekä kahdenkymmenen täysissä varuksissa olevan vartiomiehensä ympäröimänä. Tässä äänettömyydessä oli uhkaa, peloittavampaa kuin huudot, ja herttuan kasvot olivat hyvin kalpeat, kun hän sinkautteli voimattoman raivon äkäisiä silmäyksiä sinne tänne. Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Heidän ratsastaessaan Borgo dell' Annunziatalle, taajeni väkijoukko, ja hiljaisuuden syrjäyttivät myrskyinen ulvonta ja kiukkuiset kiljaisut. Rahvas kävi uhkaavaksi, ja Armstadtin määräyksestä — herttua oli nyt liiaksi pelon lamauttama käskeäkseen mitään — laskivat sotilaat keihäänsä tanaan aukaistakseen tietä, samalla kun yksi tai kaksi kaupunkilaista, jotka aaltoileva ihmistulva oli työntänyt liian likelle ratsujoukkoa, sortui hevosten jalkoihin.
Ivalliset äänet kyselivät herttualta, oliko hän naimisissa ja missä olivat hänen appensa keihäsmiehet, joiden piti suojella heitä Borgiaa vastaan. Jotkut vaativat selvitystä siitä, mihin viimeksi nostettu, yletön vero oli mennyt ja missä oli se armeija, joka sillä olisi pitänyt värvätä. Tähän vastasivat toiset herttuan puolesta, ladellen parikymmentä kehnoa tarkoitusperää, joihin rahat oli tungettu.
Sitten kajahti äkkiä huuto: "Murhaaja!" Sitä seurasi kiukkuisia vaatimuksia, että hänen oli palautettava henkiin uljas Ferrabraccio, Amerini, kansan ystävä, ja ne muut, jotka hän oli äskettäin teurastanut, tai sitten seurattava heitä kuolemaan. Vihdoin kiiri hurjasti hänen korvissaan Aquilan kreivin nimi, joka aiheutti myrskyisen huudon: "Evviva!Eläköön Francesco del Falco!" Ja itsepintainen, muiden seasta voimakkaana kaikuva ääni nimitti häntä jo "il Duca Francescoksi". Silloin kohosi veri Gian Marian aivoihin, ja suuttumuksen aalto sysäsi syrjään pelon hänen sydämestään. Hän nousi seisomaan jalustimissaan, ja hänen silmänsä välkkyivät hänet vallanneesta kateellisesta raivosta.
"Martino!" karjui hän käheästi kapteenilleen. "Keihäät tanaan ja laskettakaa tuon joukon lävitse täyttä neliä!"
Vanttera sveitsiläinen empi, vaikka olikin rohkea mies. Alvaro de Alvari ja Gismondo Santi katsahtivat toisiinsa huolestuneina, ja vanha, säikkymätön valtiomies, jonka sydämessä rahvaan uhkaava myllerrys ei ollut herättänyt vähäisintäkään pelon häivettä, kalpeni kuultuaan tämän määräyksen.
"Teidän korkeutenne", vetosi hän herttuaan, "ette voi tarkoittaa sitä".
"Enkö voi tarkoittaa sitä?" kivahti Gian Maria, samalla kun hänen katseensa siirtyi Santista epäröivään kapteeniin. "Tomppeli!" ärjäisi hän jälkimäiselle. "Tyhmä elukka, mitä varrot? Etkö kuullut sanojani?"
Sekuntiakaan vitkastelematta kapteeni nyt nosti miekkansa koholle ja karjui syvällä kurkkuäänellään miehilleen komennuksen, joka sai heidän keihäänsä painumaan alemmaksi kuin vaakasuoraan. Myöskin rahvas oli kuullut julman komennuksen, ja lähinnä ratsujoukkoa olevat heräsivät tajuamaan vaaransa ja olisivat perääntyneet, jolleivät muut olisi takaapäin sulloutuneet tiukalle ja pitäneet heitä kuoleman vuoksessa, joka nyt syöksyi heitä kohti aseiden kalahdellessa ja käheiden huutojen kaikuessa.
Nyt täyttivät kirkaisut ilman, jossa äskettäin oli sinkoillut äänekkäitä uhkauksia. Mutta väkijoukossa oli joitakuita, jotka eivät halunneet olla tämän teurastuksen toimettomia katselijoita. Puolet torin kivistä lensivät ratsujoukon jäljessä ja putosivat itsepintaisena kuurona sotilaiden varuksille, kolhien useita teräskypärejä niiden kantajien kivuksi ja epämukavuudeksi. Herttuaan itseensä osui kaksi kiveä, ja Santin suojaamattomaan päähän tuli paha haava, josta vuoti runsaasti verta, värjäten hänen lumivalkeita hiuksiaan.
Näin rumalla tavalla he vihdoin saapuivat herttualliseen palatsiin, jättäen jälkeensä kuolleita ja loukkaantuneita osoittamaan tietä, jota myöten he olivat tulleet.
Vihan vimmassa Gian Maria meni huoneisiinsa eikä tullut jälleen näkyviin, ennenkuin hänelle noin kahden tunnin kuluttua ilmoitettiin Caesar Borgian, Valentinoisin herttuan, lähettilään pyrkivän hänen puheilleen.
Yhäti raivostuneena ja kihisten kiukusta hänen osakseen tulleen häpäisevän mielenosoituksen tähden Gian Maria — perin sopimattomalla tuulella sellaista keskustelua varten, joka olisi vaatinut kylmyyttä ja mielenmalttia terävämmiltäkin aivoilta kuin hänen olivat — otti vastaan lähettilään, synkän, pappiskasvoisen espanjalaisen, palatsin valtaistuinsalissa. Herttuan seurassa olivat Alvari, Santi ja Fabrizio da Lodi, samalla kun hänen äitinsä Caterina Colonna istui tuolilla, jonka tulipunaiseen samettipäällykseen oli kullalla kirjailtu Sforzan leijona.
Keskustelu oli lyhyt, ja sen lopun karkeus oli räikeästi ristiriidassa sen alun muodollisen kohteliaisuuden kanssa. Pian kävi selväksi, että lähettilään varsinainen tehtävä oli rakentaa isäntänsä puolesta riitaa Babbianon kanssa, jotta Borgia saisi järkevän tekosyyn hyökätäkseen herttuakuntaan. Hän vaati, aluksi kohteliaasti ja rauhallisesti, mutta myöhemmin — saatuaan epäyksen — röyhkeän tiukasti Gian Mariaa hankkimaan Valentinoisin herttualle sata ratsumiestä — tai viisisataa jalkamiestä — jotta hänkin osaltaan jossakin määrin auttaisi Caesar Borgiaa tämän aikoessa ryhtyä vastustamaan ranskalaisia, jotka uhkasivat tunkeutua maahan.
Gian Maria ei välittänyt rahtuakaan niistä pidättävistä sanoista, joita Lodi kuiski hänen korvaansa, kehoittaen häntä viivyttelemään, lykkäämään tämän asian siksi, kunnes liitto Urbinon suvun kanssa olisi lopullisesti solmittu ja heidän asemansa vahvistunut niin paljon, että he pystyisivät uhmaamaan Caesar Borgian vihaa. Mutta ei tämä eivätkä ne vihaiset, merkitsevät silmäykset, joita hänen älykäs äitinsä loi häneen, kyenneet hillitsemään häntä. Hän totteli ainoastaan itsepäisen mielialansa ääntä uneksimattakaan niistä seurauksista, joita hänelle saattaisi koitua.
"Viekää Valentinoisin herttualle minulta seuraava vastaus", lausui hän lopuksi. "Ilmoittakaa hänelle, että ne keihäsmiehet, jotka minulla on Babbianossa, aion pitää voidakseni niillä puolustaa omia rajojani hänen rosvomaisia hyökkäyksiään vastaan. Herra da Lodi", lisäsi hän, kääntyen Fabrizion puoleen, malttamatta edes kuunnella, oliko lähettiläällä vielä jotakin sanottavaa, "käskekää opastaa tämä herra takaisin majapaikkaansa ja huolehtikaa siitä, että hänet turvallisesti saatetaan täältä herttuakuntamme rajalle saakka!"
Kun lähettiläs kasvot tulipunaisina ja katse uhkaavana oli poistunut Lodin saattamana, nousi rouva Caterina ihan kuin törkeästi loukatun kärsivällisyyden ruumiillistumana ja syyti karvaita moitteita harkitsemattomalle pojalleen.
"Hupakko!" myrskysi hän. "Tuolla menee herttuakuntasi — tuon miehen kämmenellä." Sitten hän naurahti katkerasti. "Viskatessasi sen pois olet kenties sittenkin tehnyt viisaan valinnan, sillä niin totta kuin taivaassa on Jumala, olet tyyten kelvoton sitä säilyttämään."
"Korkea äitini", vastasi Gian Maria niin arvokkaasti kuin suinkin saattoi aivojensa ollessa niin surkean sekasortoisessa tilassa kuin ne nyt tuntuivat olevan, "teidän olisi viisainta antautua naisentehtäviinne sekaantumatta miehen puuhiin".
"Miehen puuhiin!" pilkkasi rouva Caterina. "Ja sinä hoidat niitä vallattoman pojan tai oikullisen naisen tavoin."
"Minä hoidan niitä, madonna, niinkuin minusta paraalta näyttää, sillä sattumalta olen juuriminäBabbianon herttua", vastasi Gian Maria jurosti. "En ikinä pelkää ainoatakaan maanpinnalla astellutta paavinpoikaa. Liitto Urbinon kanssa on miltei solmittu. Jos Valentino, sittenkun se asia on järjestetty, näyttää hampaitaan, niin — Jumal' auta! — me näytämme omiamme."
"Niin, mutta erotus on se, että hänellä on suden hampaat ja sinulla lampaan. Sitäpaitsi on liitto Urbinon kanssa vielä keskeneräinen. Sinun olisi ollut viisaampaa lähettää lähettiläs takaisin annettuasi hänelle jonkun epämääräisen lupauksen, jonka nojalla olisit saanut kylliksi aikaa lopullisesti järjestääksesi asiat Montefeltron suvun kanssa. Asiain näin ollen ovat päiväsi luetut. Caesarille lähettämäsi sanoman jälkeen hän toimii heti. Omasta puolestani minulla ei ole lainkaan halua joutua hyökkääjän saaliiksi, ja minä poistun Babbianosta etsiäkseni turvaa Napolista. Ja jos saan tarjota sinulle vielä viimeisesi neuvon, on se se, että sinun pitäisi tehdä samoin."
Gian Maria nousi pystyyn ja tuli alas korokkeelta, silmäillen häntä tylsän hämmästyneesi. Sitten hän ikäänkuin apua pyytääkseen katsahti Alvariin, Santiin ja viimeksi Lodiin, joka oli palannut Caterinan puhuessa. Mutta heistä ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja kaikkien silmät olivat vakavat.
"Arkoja raukkoja olette kaikki!" ivasi hän. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hänen sävynsä kävi tiukemmaksi. "Sellainen en minä ole", vakuutti hän, "joskin menneisyydessä lienen joskus sellaiselta näyttänyt. Olen vihdoinkin herännyt, hyvät herrat. Kuulin tänään Babbianon kaduilla äänen ja näin näyn, ja ne valoivat tulta verisuoniini. Teidän ennen tuntemanne säyseä, pehmeä, hellittelevä herttua on poissa. Leijona on vihdoinkin hereillä, ja saatte nähdä sellaista, mistä ette ole uneksineetkaan."
Toisten nyt katsellessa häntä lisäsi heidän silmiensä vakavuutta pelokkaan ihmettelevä ja kysyvä ilme. Aikoiko hänen järkensä pettää sen hirveän pingoituksen johdosta, joka sitä oli painanut sinä päivänä? Jollei se ollut hulluutta, niin mitä muuta merkitsi moinen hurja kerskailu?
"Oletteko kaikki mykkiä?" kivahti hän silmissään kuumeinen kiilto. "Vai arveletteko minun lupaavan enemmän kuin kykenen täyttämään. Saatte itse päättää, ja pian. Tänään, korkea äitini, samalla kun te matkustatte etelään, kuten meille ilmoititte, lähden minä jälleen pohjoiseen, takaisin Urbinoon. En tuhlaa enää päivääkään. Viikon kuluessa, hyvät herrat, olen Jumalan armosta avioliitossa. Se antaa meille Urbinon kilveksemme, ja Urbinon mukana tulevat Perugia ja Camerino. Mutta ei siinä kaikki. Monna Valentinan mukana saamme ruhtinaalliset myötäjäiset. Miten luulette minun käyttävän ne? Viimeistä floriinia myöten ne menevät sotilaiden aseistamiseen. Pestaan palvelukseeni jok'ikisen vapaancondottanItaliassa. Värvään sellaisen armeijan, jollaista ei ole milloinkaan muulloin nähty, ja sillä ahdistan Valentinoisin herttuaa. En istu täällä kotosalla vartoamassa milloin hän näkee hyväksi tulla, vaan lähden häntä vastaan, ja sen armeijani etunenässä isken hänen niskaansa kuin ukkosen vasama. Niin, korkea äitini", — hän nauroi hulluudessaan — "lammas vainoaa sutta ja repii sitä niin pahasti, ettei se enää ikinä pysty ahdistamaan muita lampaita. Sen teen, hyvät ystävät, ja siitä sukeutuu sellainen kamppailu, jollaista ei ole nähty ammoin sitten menneiden Castracanin aikojen jälkeen."
He tuijottivat häneen, tuskin enää uskoen häntä täysijärkiseksi ja syvästi kummastellen, mistä tämä äkillinen, sotainen kiihko sellaisessa miehessä, jonka luonne oli pikemminkin veltto kuin toimelias, pikemmin pelokas kuin sotainen. Eikä syytä kuitenkaan olisi tarvinnut kaukaa etsiä, jos he vain olisivat vaivautuneet seuraamaan sitä ajatusuomaa, josta hän itse oli antanut heille vihjauksen viitatessaan Babbianon kadulla kuulemaansa ääneen ja näkemäänsä näkyyn. Ääni oli se ääni, joka oli huutanut hänen serkkuaan Francescoa herttuaksi. Juuri se oli herättänyt hänessä raivoisan, polttavan kateuden. Tämä mies oli riistänyt häneltä sekä hänen kansansa että Valentinan rakkauden ja siten virittänyt hänen sydämessään kalvavan halun osoittautua Francescoa paremmaksi ja näyttää sekä kansalle että Valentinalle, että heidän mieltymyksensä oli osunut harhaan. Hän muistutti pelaajaa, joka panee kaikki yhden ainoan heiton varaan, hänen panoksensa olisivat hänen morsiamensa myötäjäiset, ja peli olisi voimien mittely Borgian kanssa. Jos hän voittaisi, olisi hän kunniahohteen verhoama; hän ei olisi ainoastaan kansansa pelastaja ja sen vapaussankari, vaan myöskin maineikas mies, jota koko Italia — tai ainakin Italian se osa, joka oli tuntenut niskassaan Valentinon rautakoron — kunnioittaisi. Siten hän näyttäisi, mikä mies hän oli, ja poistaisi ihmisten mielestä muiston hänen kapinallisesta serkustaan, josta hän aikoi suoriutua.
Hänen äitinsä puhutteli häntä nyt, ja Caterinan sanat olivat varoituksen sanoja, rukousta, ettei hän ryhtyisi millinkään kaikkien mielestä niin suunnattomaan ja kammottavaan seikkailuun sitä asianmukaisesti harkitsematta ja pohtimatta sitä neuvostossa. Sillä hetkellä astui sisälle palvelija, joka lähestyi herttuaa.
"Madonna", ilmoitti Gian Maria, keskeyttäen hänen vakavat sanansa, "olen jyrkästi päättänyt, miten menettelen. Jos vain suvaitsette viipyä vielä tuokion ja istuutua jälleen paikallenne, näette ensimmäisen kohtauksen siitä suuresta draamasta, jota valmistelen." Sitten hän kääntyi odottavan palvelijan puoleen ja tiedusti: "Sanomasi?" "Kapteeni Armstadt on palannut, teidän korkeutenne, ja tuonut hänen ylhäisyytensä."
"Noutakaa kynttilöitä ja päästäkää heidät sitten sisälle!" komensi hän lyhyesti. "Paikoillenne, hyvät herrat, ja te, äitini! Aion olla tuomarina."
Hämmästyneinä ja käsittämättä mitään toiset tottelivat hänen hurjia viittauksiaan ja istuutuivat jälleen paikoilleen valtaistuimen luokse, samalla kun hän meni takaisin korokkeelle ja sijoittui herttualliselle tuolille. Sisään astui palvelijoita, kantaen upeita, taotusta kullasta valmistettuja kynttilänjalkoja, jotka he asettivat pöydälle ja uuninreunukselle. Kun ovi heidän poistuttuaan taaskin avattiin, lisäsi seurueen hämmästystä ulkoa kantautuva rautapanssarien kalina.
Se kävi yhä kovemmaksi, ja toiset odottivat kylminä ja sanattomina, kunnes huoneeseen astui Aquilan kreivi kummallakin puolellaan sotilas, mikä osoitti hänen olevan vangin. Luotuaan seurueeseen nopean, laajan silmäyksen, joka käsitti koko valtaistuimen ympärillä olevan ryhmän, Francesco jäi hiljaa seisomaan — osoittamatta vähääkään kummastelevansa Lodin sielläoloa ja vartoamaan serkkunsa sanoja.
Hän oli hienosti, mutta ei tuhlaavaisesti puettu, ja jos hän tekikin korkean ylimyksen vaikutuksen, johtui se pikemminkin hänen kasvojensa ja ryhtinsä ylevyydestä. Hän oli aseeton ja paljain päin, jollei oteta lukuun hänen aina käyttämäänsä kultaista verkkoa, joka tuntui korostavan hänen hiustensa kiiltävää tummuutta. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, ja hänen katseessaan oli sellainen ilme kuin hänelle hankittu huvitus olisi häntä pahasti tympäissyt.
Syntyi muutamia minuutteja kestävä painostava hiljaisuus, jonka aikana hänen serkkunsa tähysti häntä omituisesti kiiluvin silmin. Vihdoin Gian Maria puhkesi puhumaan kiihtymyksestä kimeällä äänellä.