Paljastus
"Francesco", virkkoi Valentina, ja nimi tuli hänen huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hyväilysana, "minkä tähden tuollainen synkkä, huolestunut ilme?"
He olivat ruokasalissa, jonne toiset olivat heidät jättäneet, ja istuivat vielä pöydässä, jonka ääressä olivat syöneet illallista. Francesco käänsi ylöspäin tummat, miettivät silmänsä, ja kun ne nyt suuntautuivat Valentinaan, muuttui niiden miettivä ilme helläksi.
"Minua kiusaa tämä tietojen puute", tunnusti hän. "Toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa tapahtuu. Olin arvellut, että tähän mennessä Caesar Borgia olisi kannustanut Gian Marian alamaiset jonkinlaiseen toimintaan. Kunpa tietäisin!"
Neito nousi pystyyn, tuli hänen luoksensa ja jäi seisomaan käsi hänen olkapäällänsä, katsellen hymyilevin silmin hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.
"Ja kiusaako moinen pikku seikka sinua — sinua, joka viikko sitten vakuutit toivovasi, että tätä piiritystä kestäisi ikuisesti?"
"Älä pidä minua epävakaisena,anima mia", vastasi Francesco, suudellen olallaan lepääviä norsunluunvalkeita sormia. "Se tapahtui, ennenkuin maailmani muuttui sinun käskysi taikavoimasta. Ja niinpä", toisti hän, "toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa on tekeillä".
"Mutta miksi huokailla niin turhan toiveen tähden?" huudahti Valentina. "Millä tavoin voisit tänne saada tietoja ulkoisen maailman tapahtumista?"
Francesco mietti tuokion, etsien sanoja vastatakseen hänelle. Sillä viikolla hän oli ollut parikymmentä kertaa paljastamaisillaan itsensä, ilmaisemaisillaan Valentinalle, kuka ja mikä hän oli. Mutta aina hän oli epäröinyt, jättäen paljastamisen toistaiseksi, kunnes aika näyttäisi sopivammalta. Sellainen oli hänestä nyt. Valentina luotti häneen, eikä hänellä ollut enää mitään syytä pysyä vaiti. Kenties hän oli jo nyt vitkastellut liian kauan; ja niinpä hän oli puhkeamaisillaan puhumaan, kun neito lähti hänen luotansa ja meni nopeasti ikkunan ääreen lähestyvien askelten äänen hälyttämänä. Sekunnin kuluttua avautui ovi, ja huoneeseen astui Gonzaga.
Tuokion hän seisoi epäröivänä oviaukossa, silmäillen heistä vuoroin toista, vuoroin toista, ja häntä vuorostaan välinpitämättömästi katseleva Francesco pani merkille, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja että hänen silmänsä kiiluivat kuin kuumeisen. Sitten hän astui eteenpäin, jätti oven jälkeensä auki ja eteni huoneeseen.
"Monna Valentina, minulla on teille ilmoitettavaa." Hänen äänensä vapisi hieman. "Herra — Francesco, suvaitsetteko jättää meidät kahden kesken?" Ja hänen kuumeiset silmänsä kääntyivät oveen päin niin kaunopuheisesti, ettei sanoja kaivattu.
Francesco nousi hitaasti pystyyn, koettaen tukahduttaa hämmästystään ja luoden pöydän ylitse katseen Valentinaan, ikäänkuin odottaen neidon vahvistavan tai hylkäävän tämän pyynnön, että hänen olisi poistuttava.
"Ilmoitettavaa minulle?" kummasteli tyttö vähäisen rypistyksen vetäessä hänen kulmakarvojaan vastakkain. "Minkäluontoinen asia on, hyvä herra?" "Yhtä tärkeä kuin salainenkin."
Valentina kohotti leukaansa ja näytti kärsivällisesti hymyillen pyytävän Francescoa sallimaan hänen tehdä tässä tapauksessa Gonzagan mieliksi. Kerkeänä tottelemaan Francesco taivutti päätänsä.
"Olen huoneessani, kunnes lähden tarkastuskierrokselle, madonna", ilmoitti hän ja poistui sitten huoneesta.
Gonzaga saattoi häntä ovelle, sulki sen jälkeensä, otti kasvoilleen surullisen paheksumisen ilmeen, palasi pöydän ääreen ja jäi seisomaan, katsoen sen toisella puolen olevaa Valentinaa.
"Monna", alkoi hän, "taivaan nimessä toivoisin tämän ilmoituksen, joka minun on teille kerrottava, lähtevän jonkun muun huulilta. Katsoen siihen, mitä on tapahtunut — täällä Roccaleonessa — minun hupsuuteni tähden — te — te saatatte ajatella tämän uhkuvan kostonhimoa."
Tyttö tuijotti häneen ymmälläolevan näköisenä.
"Te herätätte minussa levottomuutta, hyvä Gonzaga", vastasi hän, vaikka hymyillen.
"Voi! Kova onni on määrännyt osakseni vieläkin pahemman tehtävän. Olen saanut selville niin ruman kavallusvehkeen täällä linnassanne kuin petturi on koskaan punonut."
"Kavalluksen!" kertasi Valentina hiljaa silmiensä levitessä. "Entä kuka on syypää?"
Mies empi hetkisen, heilautti sitten kättänsä ja ehdotti hermostuneesti:
"Ettekö suvaitse istua?"
Koneellisesti Valentina istuutui pöydän ääreen katse koko ajan tähdättyinä toisen kasvoihin, samalla kun jännityksen synnyttämä levottomuus yhä pahemmin jäyti hänen sydäntään.
"Istukaa tekin", kehoitti hän, "ja kertokaa!" Gonzaga siirsi tuolin pöydän viereen, istuutui vastapäätä neitoa, vetäisi syvän henkäyksen ja tiedusti:
"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Aquilan kreivistä?"
"Olisi kummallista, jollen olisi. Hänhän on Italian uljain ritari, kuten maine häntä nimittää."
Gonzaga tähysti tarkasti tytön kasvoja ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän niistä näki.
"Tiedättekö, mitä babbianolaiset hänestä ajattelevat?"
"Tiedän heidän häntä rakastavan."
"Entä tiedättekö, että hän on Babbianon valtaistuimen tavoittelija?Muistanette, että hän on Gian Marian serkku?"
"Tiedän hänen ja Gian Marian sukulaisuussuhteet. Sitä en ole kuullut, että hän tavoittelee Babbianon valtaistuinta. Mutta mihin olemme harhautuneet?"
"Emme ole harhautuneet, madonna", torjui Gonzaga, "vaan menemme suoraa tietä mainitsemani kavalluksen ytimeen. Uskoisitteko minua, jos sanoisin, että täällä Roccaleonessa on Aquilan kreivin käskyläinen, joka kreivin eduksi pitkittää tätä piiritystä muka pyrkien karkoittamaan Gian Marian pois?"
"Gonzaga —" aloitti Valentina, enemmän kuin puolittain arvaten, mihin miehen selittelyt tähtäsivät. Mutta hovimies keskeytti hänen lauseensa harvinaisen epäkohteliaasti.
"Malttakaahan, madonna!" huudahti hän, katse suunnattuna Valentinan kasvoihin, pää käskevästi pystyssä. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti! En puhu joutavia. Siitä, mitä teille kerron, on minulla todistuksia ja todistaja. Sellainen henkilö, kreivin etujen ajaja, on keskuudessamme, ja hänen todellinen tarkoituksensa pitkittäessään tätä piiritystä ja rohkaistessaan ja auttaessaan teitä tekemään vastarintaa on saada Babbianon kansan kärsivällisyys Gian Mariaa kohtaan loppumaan ja saada se lähestyvän vaaran hetkellä, Caesar Borgian sotajoukkojen sitä uhatessa, luovuttamaan kruunu Aquilan kreiville."
"Mistä saitte tämän ruman valheen?" kysyi Valentina posket tulipunaisina, silmät hehkuvina.
"Monna", vakuutti mies kärsivällisesti, "tämä, mitä te nimitätte valheeksi, on jo tapahtunut tosiasia. En esitä teille turhan kuvittelun hedelmiä; minulla on taskussani mitä varmin todistus, että toivotun laatuinen tulos on jo saavutettu. Gian Maria on saanut alamaisiltaan uhkauksen, että jollei hän kolmen päivän kuluessa palaa pääkaupunkiinsa, he painavat herttuallisen kruunun Aquilan kreivin päähän."
Valentina nousi seisomaan, hilliten hyvin suuttumuksensa ja säilyttäen äänensä tyynenä.
"Missä se todistuskappale on? Ei, ei; minun ei tarvitse sitä nähdä. Olkoonpa se mikä tahansa, mitä se minulle todistaisi? Sen, että sananne, sikäli kuin ne koskevat Babbianon politiikkaa, saattavat pitää paikkansa; Gian Marialle tekemämme vastarinta saattaa tosiaankin riistää häneltä valtaistuimen ja olla hyvä palvelus Aquilan kreiville; mutta miten se todistaisi oikeaksi tuon valheenne, että herra Francesco — sillä selvästikin puhutte juuri hänestä — että herra Francesco olisi mainitsemanne kreivin asiamies? Siitä valheesta, Gonzaga, teitä rangaistaan ansionne mukaan."
Hän vaikeni, jääden odottamaan vastausta, ja hänen tarkkaillessaan keikaria, hyydytti tämän rauhallinen esiintyminen hänen sydäntään. Hovimies oli niin itseensä luottava, niin varmuutta uhkuva, ja Valentina oli oppinut tietämään sen Gonzagassa merkitsevän, että vaaran ja miehen välillä oli luja varustus. Hän huoahti syvään.
"Monna, nämä julmat sananne eivät haavoita minua, koska sellaista odotinkin. Mutta minuun koskee — ja kipeästi — jollette te saatuanne tietää kaikki nöyrästi tunnusta tehneenne minua kohtaan vääryyttä, tuominneenne minua karkeasti väärin. Te luulette minun tulleen luoksenne ilkeä aikomus sydämessäni herra Francescoa kohtaan tuntemani kostonhimon kannustamana. Sensijaan en tänne tullessani tuntenut muuta kuin syvää murhetta sen vuoksi, että juuri minun ääneni täytyy haihduttaa kauniit harhaluulonne, ja väkevää harmia häntä kohtaan, koska hän on niin rumasti käyttänyt teitä omiin tarkoituksiinsa. Malttakaa, madonna! Eräässä suhteessa olette oikeassa. Ei ollut ihan oikein väittää, että tämä herra Francesco on Aquilan kreivin asiamies."
"Ahaa! Te peräydytte jo?"
"Vain vähän — mitättömän vähän. Hän ei ole asiamies, koska —" Hän empi ja katsahti nopeasti tyttöön. Sitten hän huokaisi, alensi ääntänsä ja mainiosti teeskennellen surua lopetti lauseensa: "Koska hän on itse Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
Valentina horjui hetkisen, ja väri häipyi hänen poskiltaan, jättäen ne norsunluun valkeiksi. Hän nojasi raskaasti pöytää vasten ja mietti kuulemaansa. Sitten veri syöksähti takaisin hänen kasvoihinsa yhtä äkkiä kuin oli kadonnutkin ja nousi ihan hänen ohimoihinsa saakka.
"Se on valhe!" kivahti hän. "Sellainen valhe, jonka tähden teitä ruoskitaan."
Keikari kohautti olkapäitään ja viskasi Francescon kirjeen pöydälle.
"Kas tuossa, madonna, sanojeni todistus!"
Tyttö silmäili paperia kylmästi. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli kutsua Forteinani ja toteuttaa uhkauksensa Gonzagan ruoskittamisesta suostumatta edes katsomaan tuota paperia, jota mies niin varmasti nimitti todistukseksi; mutta kenties toisen varmuus tehosi häneen ja kosketti naisellisen uteliaisuuden kieltä. Että Gonzaga oli väärässä, se oli hänestä ihan epäilemätöntä; mutta hän oli myöskin varma siitä, että mies uskoi olevansa oikeassa, ja aprikoi, mikä saattoi olla tuo esine, joka oli herättänyt Gonzagassa sellaisen uskon. Sittenkään hän ei siihen kajonnut, vaan kysyi välinpitämättömästi: "Mikä se on?"
"Se on kirje; sen toi tänne tänä iltana mies, joka ui vallihaudan poikki ja joka määräyksestäni on pidätettynä aseistustornissa. Sen on lähettänyt Fanfulla degli Arcipreti Aquilan kreiville. Jos suvaitsette muistella erästä päivää Acquaspartassa, muistanette, että Fanfulla oli sen perin komean herrasmiehen nimi, joka puhutteli tätä herra Francescoa huomattavan kunnioittavasti."
Valentina loi mielessään katsauksen taaksepäin, kuten hovimies oli pyytänyt, ja muisti. Sitten hän muisti senkin, että Francesco oli juuri sinä iltana maininnut kiihkeästi odottavansa uutisia Babbianosta ja että kun hän oli tiedustanut, miten hän voisi saada uutisia Roccaleoneen, Gonzaga oli astunut sisään, ennenkuin Francesco oli ehtinyt vastata. Se vastaus olikin näyttänyt panevan Francescon epäröimään. Se ajatus alkoi äkkiä hyytää häntä. Oi, se oli mahdotonta, mieletöntä! Mutta kuitenkin hän otti kirjeen pöydältä. Otsa rypyssä hän luki sen, samalla kun Gonzaga tarkkaili häntä, tuskin jaksaen estää tyydytystä kiilumasta silmistään.
Valentina luki kirjeen hitaasti, ja hänen lukiessaan kävivät hänen kasvonsa kuolemankalpeiksi. Lopetettuaan hän seisoi hiljaa pitkän tuokion, silmäillen allekirjoitusta, muistellen Gonzagan sanoja ja vertaillen niitä kaikkeen, mitä oli tehty ja puhuttu, eikä hän löytänyt vähäisintäkään ristiriitaisuuden häivettä, jota hän niin hartaasti etsi.
Tuntui siltä kuin olisi käsi puristanut sydäntä hänen rinnassaan. Tämä mies, johon hän oli luottanut, tämä hänen asiansa verraton puoltaja, olikin vain oman edun tavoittelija, juonittelija, joka edistääkseen omia pyyteitään oli tehnyt hänestä pelinappulansa. Hän ajatteli, kuinka Francesco hetkisen ajan oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, ja silloin koko hänen sielunsa kuohahti sitä arvelua vastaan, että kaikki oli pelkkää petosta.
"Se on kaikki häntä vastaan viritettyä juonta!" huudahti hän posket jälleen tulipunaisina. "Se on teidän kurjaa keksintöänne, herra Gonzaga, inhoittava valhe!"
"Madonna, kirjeentuoja on vielä pidätettynä. Pankaa hänet vastakkain herra Francescon kanssa tai kuulustelkaa häntä saadaksenne tietää hänen isäntänsä oikean nimen ja aseman. Jos muuten tuo kirje on teistä riittämätön todistuskappale, pyydän teitä muistelemaan tosiseikkoja. Minkä tähden hän valehteli teille, väittäen nimensä olevan Francesco Franceschi? Minkä tähden hän kehoitti teitä — kaikkia järkisyitä vastaan — jäämään tänne tuotuaan teille tiedon Gian Marian lähestymisestä? Jos hän olisi pyrkinyt ainoastaan palvelemaan teitä, olisi hän tehnyt sen paremmin luovuttamalla oman linnansa Aquilan teidän käytettäväksenne ja jättämällä tänne Gian Marialle tyhjän pesän kuten minä ehdotin."
Valentina vaipui tuolille aivot kuumeisina.
"Vakuutan teille, madonna; tässä ei ole erehdystä. Se, mitä olen puhunut, on totta. Hän olisi pidättänyt Gian Mariaa täällä vielä kolme päivää, kun taas, jos antaisitte kreiville tuon kirjeen, hän otaksuttavasti huomenillalla pujahtaisi yön pimeyteen ehtiäkseen kolmantena päivänä Babbianoon ottaakseen valtaistuimen, jota hänen serkkunsa käsittelee niin kevyesti. Pyhä Jumala!" kiivasteli hän. "Mielestäni tämä on pirullisin petossuunnitelma, mitä ihmisaivot ovat konsanaan keksineet ja ihmisen sydämettömyys toteuttanut."
"Mutta — mutta —" sopersi tyttö, "kaikki tämä edellyttää, että herra Francesco todellakin on Aquilan kreivi. Eikö — eikö tämä kirje saata olla tarkoitettu johonkin muuhun määräpaikkaan?"
"Suvaitsetteko kuulustella kirjeen tuojaa ja kreiviä vastakkain?"
"Kreiviä?" kertasi tyttö hiljaa. "Herra Francescoa kai tarkoitatte?" Häntä puistatti. Omituisen epäjohdonmukaisesti hän sitten vastasi suupieliensä oudosti värähdellessä: "En, en halua enää nähdä hänen kasvojaan."
Gonzagan silmissä välähti leimaus, joka heti sammui. "Parasta on ottaa asiasta varma selko", huomautti hän, nousten pystyyn. "Käskin Fortemanin tuoda Lanciotton tänne. Nyt hän lienee vartoamassa oven ulkopuolella. Päästänkö heidät sisälle?"
Valentina nyökkäsi virkkamatta mitään; Gonzaga avasi oven ja huusiFortemania. Hänelle vastasi ääni juhlasalin hämystä.
"Tuokaa Lanciotto tänne!" komensi hän.
Kun Francescon palvelija astui sisään kasvoillaan hämmästyksen ilme näiden outojen puuhien johdosta, kuulusteli häntä Valentina, jonka ääni oli kylmä, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen.
"Sanokaa minulle, junkkari", käski hän, "ja jos pidätte kaulastanne, muistakaakin puhua totta — mikä on isäntänne nimi!"
Lanciotto vilkaisi hänestä Gonzagaan, joka seisoi syrjässä kyynillinen väreily aistillisilla huulillaan.
"Vastatkaa monna Valentinalle!" hoputti hovimies. "Ilmoittakaa isäntänne oikea nimi ja asema!"
"Mutta, armollinen neiti", alkoi Lanciotto hämmentyneenä.
"Vastatkaa!" kivahti Valentina, takoen pöytää pienillä nyrkeillään tylyn kärsimättömästi. Ja Lanciotto, joka oivalsi, ettei mikään muu auttanut, vastasi: "Herra Francesco del Falco, Aquilan kreivi." Valentinan huulilta kirposi jotakin, mikä alkoi nyyhkytyksenä ja päättyi nauruun. Ercolen silmät menivät levälleen hänen kuultuaan sen uutisen, ja olisipa hän pistänyt väliin kysymyksen, jollei Gonzaga olisi lyhyesti käskenyt hänen mennä aseistustorniin ja tuoda siellä olevan sotilaan ja miehen, jonka Gonzaga oli jättänyt hänen vahdittavakseen.
"En jätä mieleenne epäilyksen varjoakaan, madonna", lausui hän selitykseksi.
He odottivat äänettöminä — sillä Lanciotton läsnäolo ehkäisi keskustelun — kunnes Ercole palasi seurassaan sotilas ja Zaccaria, joka nyt oli muuttanut pukuaan. Ennenkuin he ehtivät tiedustaa tulokkaalta mitään, saivat he mahdollisiin kysymyksiinsä vastauksen hänen ja hänen palvelijakumppaninsa välisestä tervehdyksestä.
Gonzaga kääntyi Valentinan puoleen. Tyttö istui aivan hiljaa, ruskeahiuksinen pää taivutettuna ja silmissä haikean tuskainen ilme. Ja samassa kuului ulkoa ripeitä askelia. Ovi sysättiin auki, ja kynnykselle seisahtui Francesco itse, kun taas hänen takaansa näkyivät Peppen huolestuneet kasvot. Vaistomaisesti Gonzaga peräytyi askeleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat kalpeammiksi.
Francescon nähdessään Zaccaria syöksähti eteenpäin ja kumarsi syvään.
"Teidän ylhäisyytenne!" tervehti hän. Ja jos oli puuttunut jotakin pikku seikkaa täydentämään kreiviä vastaan kasattua todistusaineistoa, tuntui Francesco itse omituisen kovan onnen sattuman nojalla sen tarjoavan. Ruokasaliin kokoontunut kummallinen ryhmä, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja läsnäolevien vakava olemus vahvistivat Peppen hänelle tuomaa varoitusta, että jotakin oli vinossa. Hän sivuutti palvelijansa tervehdyksen tyyten ja katsoi Valentinaa silmissään ymmälläolon ilme, joka olisi saattanut olla levottomuuden merkki.
Valentina nousi heti pystyyn suuttumuksen punan värittäessä hänen poskiaan. Francescon pelkkä katsekin näytti muuttuneen loukkaukseksi, jota hän kaiken tapahtuneen jälkeen ei jaksanut sietää — sillä kreivin suudelman muisto kirveli kuin myrkkyhammas hänen aivoissaan. Häneltä pääsi omituinen naurahdus. Hän viittasi Francescoon päin.
"Fortemani, pidättäkää Aquilan kreivi!" komensi hän ääni tuikeana ja tasaisena. "Ja jos pidätte henkeänne arvossa, niin varokaa, ettei hän pääse karkaamaan!"
Kookas öykkäri epäröi. Hän tunsi Francescon menettelytavat, eivätkä ne häntä rohkaisseet.
"Madonna!" ähkäisi Francesco entistä pahemmin ymmällä.
"Kuulitteko käskyni, Fortemani?" kivahti tyttö. "Viekää hänet pois!"
"Teidän ylhäisyytenne?" huudahti Lanciotto, vieden kätensä miekan kahvaan ja katsahtaen isäntänsä silmiin valmiina tempaisemaan miekkansa ja lyödä huimimaan, jos kreivi katseellaan käskisi.
"St! Antaa olla!" rauhoitti Francesco häntä kylmästi.
"Kas tässä, herra Forteinani!" Ja hän ojensi tikarinsa, ainoan hänellä olevan aseen.
Pyydettyään Gonzagaa saattajakseen Valentina aikoi poistua huoneesta.Silloin Francesco näytti heräävän tajuamaan asemansa.
"Madonna, malttakaa!" huudahti hän, astuen verkkaisesti Valentinan eteen. "Teidän täytyy kuunnella minua. Olen antautunut totisessa luottamuksessa ja varmasti uskoen, että kun olette kuunnellut minua —"
"Kapteeni Fortemani", tiuskasi neito melkein kiukkuisesti, "hillitkää vankianne! Haluan poistua."
Silminnähtävän vastahakoisesti Ercole laski kätensä Francescon olalle; mutta se oli tarpeetonta. Valentinan sanat kuultuaan kreivi peräytyi ikäänkuin olisi saanut iskun, siirtyi pois neidon tieltä, ähkäisten samalla kertaa epäilystä ja harminsekaisesta alistumisesta. Hetkiseksi hänen silmänsä suuntautuivat Gonzagaan niin vimmaisina, että heikko hymy häipyi hovimiehen huulilta ja hänen polvensa tutisivat hänen rientäessään pois huoneesta Valentinan jäljessä.
Aseistustornissa
Sisemmän linnanpihan karkeat kivet hohtivat puhtaina ja kirkkaina aamuauringon paisteessa, vielä märkinä niitä edellisenä yönä huuhdelleesta rankasta sateesta.
Narri istui karkeatekoisella tuolilla pitkän käytävän eteisessä ja hautoi mietteitään, synkästi silmäillen välkkyvää kiveystä. Hän oli äkeissään, mikä oli harvinaista tässä hyväntuulisessa Peppessä, jollei veli Domenico ollut kysymyksessä. Hän oli koettanut puhua monna Valentinalle järkeä siltä, että herra Francescoa pidettiin vankina huoneessaan, ja neito oli käskenyt hänen rajoittamaan huomionsa ilveilyyn, esiintyen hänelle tylymmin kuin milloinkaan ennen. Mutta uhmaillen emäntänsä komennuksia hän oli hämmästyttänyt Valentinaa ilmoittamalla tietäneensä, kuka herra Francesco oli siitä päivästä alkaen, jolloin he olivat ensi kerran kohdanneet hänet Acquaspartassa. Hän oli aikonut sanoa enemmänkin. Hän oli aikonut lisätä, että Francesco oli karkoitettu Babbianosta ja että yleisesti tiedettiin hänen olevan vastahakoisen nousemaan serkkunsa valtaistuimelle. Hän oli aikonut selvittää emännälleen, että jos Francesco olisi sitä halunnut, hänen ei olisi tarvinnut alentua sellaiseen tekoon, jollaisesta Valentina häntä nyt syytti. Mutta Valentina oli sulkenut hänen suunsa ja karkoittanut hänet luotansa äkäisillä sanoilla ja vielä äkäisemmillä uhkauksilla.
Ja sitten oli Valentina lähtenyt jumalanpalvelukseen, ja narri oli etsinyt suojaa käytävän eteisestä purkaakseen siellä pahaa tuultansa — tai oikeastaan antautuakseen sen valtoihin — pohtiessaan naisten tyhmyyttä ja Gonzagan kavaluutta, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että tämä surkea asiantila oli juuri viimemainitun syytä.
Ja hänen istuessaan siellä — eriskummaisena, rujomuotoisena, korean täplikkääseen asuun puettuna olentona — valtasi hänet hillitön raivo. Miten heille nyt kävisi? Ilman Aquilan kreivin lujaa tukea olisi miehistö jo viikko sitten pakottanut Valentinan antautumaan. Mitä tapahtuisi nyt, kun kreivin peloittava komennuskyky ei enää ollut hillitsemässä sotilaita?
"Hän huomaa typeryytensä sitten, kun se on liian myöhäistä. Sellainen on naisten tapa", vakuutti hän itsekseen. Ja koska hän rakasti emäntäänsä, tyrmistytti se ajatus hänen uskollista sieluaan. Hän odottaisi paikallaan, kunnes monna Valentina palaisi jumalanpalveluksesta, ja sitten emäntä kuulisi — kaikki kuulisivat hänen sanansa. Hän ei enää sallisi niin helposti ajaa itseään pois. Kiihkeästi hän mielessään aprikoi, mitä hän sanoisi, kuinka yllättävällä, ponnekkaalla lauseella hän pakottaisi toiset kiinnittämään huomionsa hänen puheisiinsa, kun häntä säpsäytti kappelin portaille ilmestynyt hahmo. Se näyttäytyi äkkiä ja hiljaa kuin ilmestys, mutta se oli Romeo Gonzagan näköinen.
Hänet nähtyään Peppe vaistomaisesti vetäytyi eteisen pimentoon; hänen silmänsä erotti, kuinka epäilyttävän salavihkaiset hovimiehen liikkeet olivat, ja hän tarkkaili niitä tuiman kiihkeästi. Hän näki Romeon silmäilevän varovasti ympärilleen ja laskeutuvan sitten portaita alas varpaillaan ilmeisesti sen tähden, ettei hänen askeltensa ääni kantautuisi kappelissaolijoiden korviin. Lainkaan aavistamatta, että Peppe oli läheisyydessä hän senjälkeen ripeästi kiiruhti pihan poikki ja katosi ulommalle pihalle vievään holvikäytävään. Ja varmana siitä, ettei olisi vahingoksi jonkun verran tutustua hovimiehen puuhiin narri lähti seuraamaan häntä.
Huoneessaan Leijonan tornin kohdalla oli Aquilan kreivi viettänyt levottoman yön, häntä oli vaivannut sama pelko linnan kohtalosta, joka oli tuskastuttanut narria, mutta hän ei ollut yhtä herkkä syyttämään vankeudestaan Gonzagan juonittelua. Zaccarian saapuminen oli ilmaissut hänelle, että Fanfullan oli vihdoinkin täytynyt kirjoittaa, eikä hän voinut otaksua muuta, kuin että kirje oli joutunut monna Valentinan käsiin ja että se oli sisältänyt jotakin sellaista, minkä neito oli tulkinnut osoittavan hänellä olevan kavallusaikeita.
Katkerasti hän nyt moitti itseään siitä, ettei ollut ihan alusta alkaen avoimesti ilmaissut Valentinalle nimeään; katkerasti hän moitti neitoa siitä, ettei viimemainittu ollut suostunut edes kuulemaan sen miehen sanoja, jota hän vakuutti rakastavansa. Jos Valentina vain olisi maininnut, millä perusteilla hän epäili häntä, Francescoa, olisi hän, sen hän uskoi varmasti, voinut haihduttaa epäluulot yhdellä sanalla, selvittää, kuinka perusteettomat ne olivat ja kuinka vilpittömät hänen aikeensa neitoa kohtaan olivat. Eniten häntä kiusasi se, että Zaccarian niin kauan odotettu ja niin kauan viipynyt saapuminen osoitti, että hänen tuomansa uutiset olivat tärkeät. Sen seurauksena saattaisi olla, että Gian Maria saattaisi liikehtiä millä hetkellä tahansa ja että hänen toimintansa saattaisi olla laadultaan epätoivoista.
Fortemanin miehissä oli Francescon vangitseminen välttämättä herättänyt alakuloisuutta sekä harmia Valentinaa kohtaan, joka oli sen aiheuttanut. Juuri hänen kätensä oli pitänyt heitä koossa, hänen harkintakykynsä — josta he olivat saaneet eittämättömiä näytteitä — oli valanut heihin rohkeutta. Hän oli sellainen johtaja, joka oli osoittanut pystyvänsä johtamaan ja johon he luottivat niin, että olisivat olleet valmiit ryhtymään mihin tahansa hänen käskystään. Kuka heitä nyt johti? Fortemani oli vain yksi heistä, ja hän oli ihan satunnaisen seikan nojalla joutunut heidän komentajakseen. Gonzaga oli keikari, jonka tanssiaskelia he matkivat ja jonka älyä he halveksivat, kun taas Valentina, vaikka olikin uljas ja rohkea, oli sittenkin vain tyttö, jolla ei ollut maailmallista eikä senkään vertaa sotilaallista kokemusta ja jonka määräysten noudattaminen saattaisi olla samaa kuin itsemurha.
Tällaisia mielipiteitä ei kukaan kannattanut voimakkaammin kuin itse Ercole Fortemani. Milloinkaan hän ei ollut suorittanut mitään vastahakoisemmin kuin nyt Francescon vangitsemisen, ja kun hän mietti, mitä siitä todennäköisesti seuraisi, ei hänen tyrmistyksellään ollut rajoja. Hän oli oppinut pitämään arvossa ja omalla karkealla tavallaan jopa rakastamaankin heidän taitavaa linnanpäällikköään, ja saatuaan vangitsemishetkellä tietää, kuka Francesco oikeastaan oli, oli hänen ihailunsa kasvanut jonkunlaiseksi nöyräksi kunnioitukseksi sitäcondottieroakohtaan, jonka nimi oli Italian sotilaista samanlainen kuin jonkun suojeluspyhimyksen nimi.
Jotta hänen vankinsa vartiointi olisi varma, oli Gonzaga, joka nyt oli taaskin ruvennut Roccaleonen komentajaksi, käskenyt hänen viettää yönsä Francescon etuhuoneessa. Hän oli mennyt tätä määräystä pitemmälle ja viettänyt melkoisen osan yöstä itse kreivin huoneessa.
"Teidän ei tarvitse muuta kuin puhua", oli öykkäri vannonut, osoittaen Francescolle, millaiset hänen tunteensa oikein olivat, "ja linna on teidän. Kun lausutte vain sanan, liittyvät mieheni tottelemaan teitä, ja te saatte menetellä Roccaleonessa mielenne mukaan."
"Te kurja kavaltaja!" oli Francesco nauraen vastannut. "Ettekö muista, kenen palveluksessa olette? Antaa kaiken olla niinkuin on, Ercole! Mutta jos haluatte tehdä minulle palveluksen, niin sallikaa minun tavata Zaccariaa — sitä miestä, joka saapui Roccaleoneen tänä iltana." Sen oli Ercole tehnyt. Zaccaria tunsi tuomansa kirjeen sisällön hyvin, sillä Fanfulla oli sen ilmoittanut hänelle siltä varalta, että hänen oman turvallisuutensa tähden olisi pakko hävittää se — ja nyt hän katkerasti katui sitä, ettei ollut turvautunut siihen keinoon. Zaccarialta Francesco siis sai tietää kaikki, mitä halusi, ja koska ne tiedot vain vahvistivat hänen pelkoaan, ettei Gian Maria enää lykkäisi toimintaansa tuonnemmaksi, tuskastutti häntä suunnattomasti se, että hän itse oli vangittuna.
Aamun harmailla tunneilla hän tuli rauhallisemmaksi ja lampun valossa, jonka Ercole oli hänen pyynnöstään täyttänyt, hän istuutui kirjoittamaan Valentinalle kirjettä, jonka hän uskoi herättävän neidon sydämessä varmuuden hänen vilpittömyydestään. Koska Valentina ei suostunut kuuntelemaan häntä, oli tämä ainoa mahdollinen menettelytapa. Tunnin kuluttua — hänen himmeän lamppunsa valon käytyä keltaiseksi nyt auringon noustua — oli hänen kirjeensä valmis, ja hän kutsui taaskin Ercolen luokseen, pyytäen häntä heti viemään kirjeen monna Valentinalle.
"Odotan siihen saakka, kunnes hän palaa kappelista", vastasi Ercole.
Hän otti kirjeen ja lähti. Pihalle ehdittyään hän kummastui nähdessään narrin henkeään haukkoen syöksyvän luokseen kiihtymyksen kuvastuessa hänen omituisten kasvojensa kaikista piirteistä.
"Nopeasti, Ercole!" kehoitti Peppe häntä. "Tulkaa mukaani!"
"Hitto sinut vieköön, sinä paholaisen sikiö — mihin?" murahti soturi.
"Kerron mennessämme. Emme saa tuhlata minuuttiakaan. Tekeillä on kavallus — Gonzaga —" huohotti narri ja lisäsi vimmaisesti: "Tuletteko?"
Fortemani ei tarvinnut toista kehoitusta. Mahdollisuus saada kaunis herra Romeo kiinni kavalluksesta oli liian suloinen houkutus. Pärskyen ja puhkuen — sillä ankara juominen oli pahasti pilannut hänen hengitystään — kookas kapteeni hoputti narria joutumaan, kuunnellen kävellessään huohotuksia, joilla narri kertoi tarinansa. Paljoa siinä ei ollutkaan. Peppe oli nähnyt herra Gonzagan menevän aseistustorniin. Ampumaraosta hän oli tähyillyt, kun Gonzaga oli ottanut seinältä kaaripyssyn, tarkastanut sitä, laskenut sen pöydälle ja istuutunut kirjoittamaan.
"No?" tiedusti Ercole. "Mitä muuta?"
"Ei mitään muuta. Siinä kaikki", vastasi kyssäselkä.
"Taivas ja helvetti!" karjaisi öykkäri, seisahtuen ja katsoa mulkoillen maltitonta kumppaniaan. "Ja sinä olet juoksuttanut minua tämän tähden?"
"Eikö siinä sitten ole kylliksi?" tokaisi Peppe pontevasti. "Tuletteko eteenpäin?"
"En enää askeltakaan", vastasi kapteeni, suuttuen pahasti. "Onko tämä kurjaa pilaa? Entä se kavallus, josta puhuit?"
"Kirje ja kaaripyssy!" ähkyi Peppe ihan suunniltaan, virnistellen kammottavasti tämän viivytyksen tähden. "Hyvä Jumala, onko ikinä ollut moista tomppelia! Eikö se herätä mitään tuossa paksussa, tyhjässä esineessä, jota nimitätte pääksenne? Oletteko unohtanut, miten Gian Marian lähettämä tuhannen florinin tarjous tuli Roccaleoneen? Kaaripyssyn nuolen ympärillä, tyhmyri! Tulkaa, sanon, ja jälkeenpäin saatte kirjavan vaippani, ainoan liverin, jota teillä on oikeus käyttää."
Tyrmistyneenä oivaltaessaan asian Ercole unohti sivaltaa ilveilijää rangaistukseksi hävyttömyydestä ja salli narrin taaskin kiidättää itseään ulomman pihan poikki ja varustuksille vieviä portaita ylöspäin.
"Arveletko —" alkoi hän.
"Arvelen, että teidän olisi paras kävellä hiljempaa", ärähti narri kuiskaten, "ja hillitä ukkosmaista tohinaanne, jos mielitte yllättää herra Romeon".
Ercole hyväksyi vihjauksen sävyisesti kuin lammas, jätti narrin jälkeensä portaille ja meni hiljaa ylöspäin, lähestyen aseistustornia. Hän tirkisti varovasti ampumaraosta; häntä suosi se seikka, että Gonzaga oli selin häneen päin, ja hän huomasi, ettei hän ollut ehtinyt vähääkään liian aikaisin.
Hovimies oli kumarassa, ja korviinsa kantautuvasta kitinästä Ercole arvasi hänen parhaillaan vääntävän kaaripyssyä jännityksiin. Hänen vieressään olevalla pöydällä virui paperiarkkiin kiedottu nuoli.
Nopeasti ja meluttomasti Ercole kiersi tornin ympäri, ja seuraavalla hetkellä hän oli työntänyt auki telkeämättömän oven ja astui sisälle.
Häntä tervehti kauhuinen kirkaisu, ja Gonzaga, joka heti oikaisihe pystyyn, käänsi häneen päin perin pelästyneet kasvot. Kun hovimies sitten näki, kuka tulija oli, saivat hänen kasvonsa jonkun verran takaisin tavallista tyyntä ilmettään, mutta hänen katseensa oli levoton, ja hänen poskensa olivat kalpeat.
"Sant Iddio!" huohotti hän. "Te hätkähdytitte minua, Ercole. En kuullut teidän tuloanne."
Öykkärin kasvoissa oli jotakin, mikä nyt lisäsi Gonzagan levottomuutta. Hän koetti vielä hillitä itseään, samalla kun hän sijoittui Ercolen ja pöydän väliin piilottaakseen kielevää nuolta ja tiedusti, mitä kapteeni etsi sieltä.
"Tuota Gian Marialle kirjoittamaanne kirjettä", oli juro, tinkimätön vastaus, sillä Ercole ei vähääkään välittänyt diplomaattisesta esiintymisestä.
Gonzagan suu loksahti ammolleen, ja hänen ylähuulensa vapisi hampaita vasten. "Mitä — Mi —"
"Antakaa tänne se kirje!" tiukkasi Ercole, astuen nyt hänen likelleen niin hurjan näköisenä, että Gonzaga nielaisi paheksuvat sanat, joita hän ajatteli. Sitten hän kuten umpikujaan joutunut eläin — ja sellaisessa tapauksessa rottakin yrittää puolustautua — heilautti päänsä yläpuolelle käsissään olevan raskaan kaaripyssyn ja sulki Ercolelta tien.
"Peräytykää" kiljaisi hän. "Tai Jumalan ja hänen pyhimystensä nimessä kolhaisen kallonne halki, niin että aivonne valuvat ulos."
Öykkäri päästi kurkkunaurahduksen, ja sitten hänen kätensä kietoutuivat Gonzagan siromuotoisten vyötäisten ympäri, ja keikari nostettiin irti maasta. Hän iski kaaripyssyllä rajusti, kuten oli uhannut, mutta se osui tyhjään ilmaan. Seuraavalla hetkellä Gonzaga lennähti tornin nurkkaan, pahasti kolhiutuen.
Niin kiivaan raivon vallassa, että hän tunsi sen ehdyttävän voimiaan ja salpaavan hengitystään hän liikahti noustakseen pystyyn ja heittäytyäkseen jälleen ahdistajansa kimppuun. Mutta Fortemani oli hänen niskassaan ja kaikesta hänen rimpuilultaan huolimatta sai hänet käännetyksi vatsalleen, väännetyksi hänen kätensä selän taakse ja sidotuksi ne yhteen lähellä olleella vyöllä.
"Pysy alallasi, skorpioni!" ärähti tappelupukari, joka hengitti raskaasti ponnistustensa tähden. Hän nousi seisomaan, otti nuolen, jonka ympärille kirje oli sidottu, luki osoitteen — "Korkealle ja Mahtavalle Herttualle Gian Maria Sforzalle" — hihitti puolittain hilpeydestä, puolittain halveksumisesta ja poistui, lukiten oven jälkeensä.
Yksin jäätyään Gonzaga virui vatsallaan samassa paikassa, johon hänet oli paiskattu, kykenemättä tekemään juuri muuta kuin ähkymään ja hikoilemaan äärimmäisessä epätoivossaan, samalla kun hän odotti niiden miesten tuloa, jotka todennäköisesti hänet lopettaisivat. Hän ei voinut toivoa armoa edes Valentinalta, niin raskauttava oli hänen kirjoittamansa kirje. Siinä hän kehoitti herttuaa pitämään sotilaansa valmiina jumalanpalveluksen aikana seuraavana aamuna ja odottamaan, kunnes Gonzaga liehuttaisi nenäliinaa muurilta. Senjälkeen hänen piti heti edetä sivuportille, joka olisi auki, ja kaikki muu, lupasi Gonzaga, kävisi helposti. Hän yllättäisi koko varusväen jumalanpalveluksessa ja aseettomana.
Kun Francesco luki sen, välähtivät hänen silmänsä, hänen huuliltaan kirposi kirous; mutta ei hänen katseestaan eikä kirouksestaan uhkunut suuttumusta, kuten Fortemani oli odottanut. Kreivin mieleen juolahti äkkiä ajatus, joka oli niin omituinen ja humoristinen, mutta näytti sittenkin niin helpolta toteuttaa, että hän purskahti nauramaan.
"Jumala siunatkoon tätä hupsua, koska hän on mahdollisimman sopiva kavaltaja!" huudahti hän, jolloin Fortemanin suu hämmästyksestä meni auki ja Peppen silmät levisivät hyvin pyöreiksi. "Ercole, hyvä ystävä, tässä on syötti, jolla saamme älliömäisen serkkuni ansaan, niin hyvä, etten ikinä olisi itse sellaista keksinyt."
"Tarkoitatteko —?"
"Viekää se takaisin hänelle!" huusi kreivi, ojentaen kirjettä innosta vapisevalla kädellä. "Viekää se takaisin ja taivuttakaa joko rehellisillä tai rumilla keinoilla hänet ampumaan se, kuten hän aikoi; ja jos hän kieltäytyy, niin, no, sitten sinetöikää se ja ampukaa se itse! Mutta laittakaa niin, että se joutuu Gian Marialle!"
"Enkö saa tietää, mikä on tarkoituksenne?" kysyi ymmälle joutunutErcole.
"Kaikki aikanaan, hyvä ystävä. Ensin tehkää tuolle kirjeelle, kuten käskin! Kuulkaahan! Olisi paras selittää, että luettuanne sen suostutte yhdessä hänen kanssansa kavaltamaan Roccaleonen, koska teissä itsessänne on herännyt pelko siitä, mikä kohtalo teitä lopullisesti, odottaa jouduttuanne Gian Marian käsiin. Vaatikaa häntä lupaamaan teille rahaa, koskemattomuuden, mitä haluatte, palkkioksenne! Mutta saakaa hänet uskomaan, että olette vilpitön, ja taivuttakaa hänet ampumaan tuo arvokas nuolensa! Ja nyt menkää. Älkää hukatko aikaa, sillä pian palaavat toiset jumalanpalveluksesta, ja tilaisuutenne on mennyt! Tulkaa myöhemmin tänne! Sitten kerron, mitä on mielessäni. Ensi yönä on meillä paljon puuhaa, Ercole, ja teidän täytyy päästää minut vapaaksi, kun muut ovat vuoteessa. Menkää nyt!"
Ercole poistui, ja Peppe, joka jäi huoneeseen, kiusasi kreiviä kysymyksillä, joihin viimemainittu vastaili, kunnes narri vihdoin oivalsi, mihin suunnitelma tähtäsi, ja häpeämättä vannoi, ettei maailmassa ollut suurempaa pilantekijää kuin hänen ylhäisyytensä oli. Sitten Ercole palasi.
"Onko se tehty? Lähtikö kirje?" huudahti Francesco.
Fortemani nyökkäsi.
"Me olemme vannoutuneet veljeksiksi tässä jutussa, hän ja minä. Hän lisäsi kirjeeseensä rivin, jossa hän ilmoitti saaneensa minut apurikseen, minkä vuoksi myöskin minulle toivottiin koskemattomuutta."
"Olette toiminut hyvin, Ercole", kehui Francesco. "Antakaa nyt minulle takaisin se monna Valentinalle aikomani kirje! Sitä ei enää tarvita. Mutta palatkaa luokseni tänä iltana neljännellä hetkellä, kun kaikki ovat makuulla, ja tuokaa muassanne palvelijani Lanciotto ja Zaccaria!"
Keskeytynyt jumalanpalvelus
Tänä Kristuksen ruumiin juhlan keskiviikkona, joka oli ratkaiseva tämän kertomuksen kaikille henkilöille, sarasti aamu sumuisena ja harmaana, ja ilmaa viilensi mereltä puhaltava tuuli. Kappelin kello kilisi kutsuvasti, ja linnanväki marssi vakavana jumalanpalvelukseen.
Pian saapui monna Valentina seurassaan hovinaiset, hovipojat ja viimeisenä Peppe, jonka ohuen hartausnaamarin alta kuulsi huolestunut ja levoton ilme. Valentina oli hyvin kalpea, hänen silmiänsä reunustivat tummat, unettomuudesta kertovat ympyrät, ja kun hän taivutti päätänsä rukoukseen, huomasivat hänen hovinaisensa kyyneliä tippuvan koruasuiselle käsikirjalle, jonka ylitse hän oli kumartunut. Ja nyt ilmestyi veli Domenico sakaristosta yllänsä valkea messukasukka, jollaisen kirkko on määrännyt Kristuksen ruumiin juhlaa varten, seurassaan mustaan, papilliseen asuun puettu hovipoika, ja jumalanpalvelus alkoi.
Seurakunnasta olivat poissa ainoastaan Gonzaga ja Fortemani ynnä vahtisotilas ja linnan kolme vankia, Francesco ja hänen molemmat palvelijansa.
Gonzaga oli esittänyt Valentinalle sen uskottavalta kuulostavan tarinan, että koska ne tapahtumat, joista Fanfullan kirje oli kertonut, saattoivat johtaa Gian Marian millä hetkellä tahansa epätoivoisiin toimenpiteisiin, olisi hänen ehkä hyvä olla muureilla ainoan vahtisotilaan lisäksi. Valentina, joka nyt kovin vähän piittasi siitä, kestikö linna vai antautuiko se, ja vieläkin vähemmän sellaisista pikku seikoista kuin siitä, oliko Gonzaga mukana jumalanpalveluksessa, oli suostunut ajattelematta hovimiehen sanojen merkitystä.
Ja niinpä oli Gonzaga kasvot pingoitettuina ja ruumis vapisten häntä odottavan tehtävän aiheuttamasta kiihtymyksestä lähtenyt varustuksille heti, kun oli nähnyt kaikkien muiden kadonneen kappeliin. Vahtisotilas oli sama lukutaitoinen nuorukainen Aventano, joka oli lukenut sotilaille Gian Marian Gonzagalle lähettämän kirjeen. Jos hänellä mielestään oli selvittämättömiä asioita jonkun Roccaleonen varusväkeen kuuluvan sotilaan kanssa, niin se mies oli Aventano.
Sumu häipyi nopeasti, ja seutu alkoi näkyä penikulmien laajuudelta. Gian Marian leirissä hän huomasi miesten tulevan ja menevän, mikä osoitti piirittäjäin olevan harvinaisessa touhussa niin varhaisella hetkellä. Siellä odotettiin hänen merkkiään.
Hän lähestyi nuorta vahtisotilasta, käyden yhä hermostuneemmaksi sitä mukaa kuin toiminnan aika likeni. Hän kiroili Fortemania, joka itsekkäästi oli kieltäynyt olemasta mieskohtaisesti mukana päästämässä Gian Mariaa linnaan. Tässä oli tehtävä, jonka Fortemani olisi osannut suorittaa paremmin kuin hän. Hän oli innokkaasti kiinnittänyt Ercolen huomiota tähän seikkaan, mutta rehentelijä oli virnistänyt ja ravistanut päätänsä. Gonzagan osalle tuli suurempi palkkio, ja niinpä tuli Gonzagan tehdä työstäkin suurempi osa. Se oli vain oikein ja kohtuullista, oli se lurjus väittänyt; ja Gonzagan ollessa siinä tehtävässä hän pitäisi silmällä kappelin ovea, ettei heitä häirittäisi. Ja niinpä oli Gonzagan ollut pakko lähteä yksin koettamaan selviytyä vahtisotilaasta.
Hän lausui nuorelle miehelle aamutervehdyksen hermostuneesti, mutta miellyttävästi, ja pani tyydytyksekseen merkille, ettei vahdilla ollut ruumista suojaavia panssareita. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli ollut koettaa vietellä Aventano puolelleen, saada hänet lahjomalla taipuvaiseksi; mutta kun toiminnan hetki nyt oli käsillä, ei hän rohjennut esittää tarjoustaan. Hän ei keksinyt sitä varten sopivia sanoja, ja häntä peloitti, että mies hylkäisi ehdotuksen ja harmin puuskassa ahdistaisi häntä pertuskallaan. Hän ei osannut aavistaa Ercolen etukäteen maininneen Aventanolle, että hänelle tarjottaisiin lahjuksia ja että hänen pitäisi empimättä suostua ottamaan ne vastaan. Ercole oli valinnut tämän miehen, koska hän oli älykäs, ja oli selvittänyt hänelle hyvin, mitä oli tekeillä, sekä luvannut hänelle tuntuvan palkkion, jos hän näyttelisi osansa hyvin, ja Aventano odotti. Mutta Gonzaga, joka ei tietänyt siitä mitään, luopui viimeisellä hetkellä lahjomissuunnitelmasta, jota hänen Ercolelle antamansa lupauksen mukaan piti noudattaa.
"Teidän ylhäisyydellänne näyttää olevan vilu", virkkoi nuori mies kunnioittavasti, sillä hän oli huomannut Gonzagan värisevän.
"Kolea aamu, Aventano", vastasi keikari virnistäen.
"Niin on; mutta aurinko alkaa tuolta pilkottaa. Pian ilma lämpenee."
"Niinpä kyllä", vastasi toinen hajamielisesti, yhäti viipyen vahdin vierellä, kätensä hilpeän sinisen samettivaipan verhossa hermostuneesti hypistellessä tikaria, jota hän ei uskaltanut paljastaa. Hänen mieleensä johtui, että minuutteja kului ja että hänen täytyi toimia. Mutta Aventano oli jäntevä nuorukainen, ja jollei hänen suunnittelemansa äkillinen isku tehoaisi, olisi hän miehen armoilla. Kun hän sitä ajatteli, vavahti hän taaskin, ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi. Hän loittoni askeleen, ja sitten välähti hänen mieleensä julma juoni.
"Mitäs tuo on?" huudahti hän, tähystäen maata.
Heti oli Aventano hänen vierellään, sillä hänen äänensä oli kuulostanut levottomalta — jollaiseksi hänen silloisessa tilassaan ei ollut vaikea sitä mukailla.
"Mikä, teidän ylhäisyytenne?"
"Tuolla alhaalla", huusi Gonzaga kiihtyneesti. "Tuossa kiveyksen raossa. Ettekö te nähnyt mitään?" Ja hän osoitti maassa sellaista kohtaa, jossa kaksi luiskaa yhtyi.
"En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne."
"Näytti siltä kuin tuolla alhaalla olisi välähtänyt keltaista valoa. Mitä on tällä kohdalla allamme? Olen valmis vannomaan, että nyt puuhataan kavallusta. Käykää polvillenne ja katsokaa, näkyykö mitään!"
Luotuaan kummastelevan katseen hovimiehen kalpeihin, nytkähteleviin kasvoihin laskeutui kovaonninen nuorukainen hänen käskynsä mukaan nelin kontin. Sittenkin — miespoloinen! — hän tuskin oli niin älykäs kuin Fortemani luuli.
"Ei siellä ole mitään, teidän ylhäisyytenne", vakuutti hän."Kiveyksessä on halkeama. Mutta — Vo-ih!"
Pelokkaan hätäisesti oli Gonzaga temmannut tikarin tupestaan ja upottanut sen keskelle Aventanon leveätä selkää. Miehen käsivarret lipuivat ulospäin, hän päästi pitkäveteisen, korisevan huokauksen, vaipui maahan ja ojensihe kammottavasti kiveykselle.
Samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko tuli näkyviin kultaisen säkenöivänä. Korkealla Gonzagan pään yläpuolella viritti leivonen laulunsa.
Tuokion salamurhaaja seisoi uhrinsa ruumiin ääressä pää painuneena olkapäiden väliin, ikäänkuin hän olisi odottanut iskua, kasvot harmaina, hampaat kalisevina ja suu kamalasti nytkähtelevänä. Häntä puistatti. Ensi kerran hän oli nyt riistänyt hengen ihmiseltä, ja tuo hänen jalkojensa juuressa viruva ruumis herätti hänessä kuvottavaa kammoa. Hän ei olisi kuningaskunnan hinnasta — ei pelastaakseen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, jonka hän oli teollaan ansainnut — rohjennut kumartua vetäisemään tikaria irti murhaamansa onnettoman selästä. Päästäen parkaisua muistuttavan äänen hän kääntyi ja pakeni kauhun vallassa siltä paikalta. Pelosta huohottaen, mutta alitajuisesti muistaen, mitä hänen piti tehdä, hän seisahtui tuokioksi heiluttamaan nenäliinaa ja syöksyi sitten portaita myöten sivuportille.
Vapisevin sormin hän avasi lukon ja aukaisi portin selälleen Gian Marian miehiä varten, jotka hänen merkkinsä kutsumina nyt kiiruhtivat esille, kantaen kuusipuista siltaa, jonka he edellisenä päivänä olivat hätäisesti ja karkeatekoisesti kyhänneet. Jonkun verran ponnistellen ja synnyttäen enemmän melua kuin Gonzagasta oli mieleen he työnsivät sen vallihaudan poikki. Eräs miehistä hiipi ylitse ja auttoi Gonzagaa kiinnittämään sillan toisen pään tiukasti.
Hetkisen kuluttua Gian Maria ja Guidobaldo seisoivat linnanpihalla, ja heidän jälessään tulivat melkein kaikki ne sata miestä, jotka Gian Maria oli tuonut tähän piiritykseen. Niin oli Francesco varmasti otaksunut käyvän, sillä hän tiesi, ettei hänen serkkunsa tapa ollut jättää mitään vaaralle alttiiksi.
Babbianon herttua, jonka kasvoja rumensi pörröinen, punertava parransänki — sillä hänen vannomansa valan mukaisesti oli hänen pyöreissä kasvoissaan nyt kahden viikon vanha parta — kääntyi Gonzagan puoleen.
"Onko kaikki hyvin?" tiedusti hän ystävällisesti, kun taas Guidobaldo silmäili keikaria halveksivasti.
Gonzaga vakuutti, että kaikki oli saatu toimeen häiritsemättä varusväen jumalanpalvelusta. Kun hän nyt arveli olevansa hyvässä turvassa, palasi hänen tavallinen rauhallinen esiintymistapansa.
"Saatte onnitella itseänne, teidän korkeutenne", rohkeni hän virnistäen lausua Guidobaldolle, "sen tähden, että olette kasvattanut veljentyttärenne uskonnolliseen hartauteen".
"Puhuttelitteko minua?" virkkoi Urbinon herttua kylmästi. "Luotan siihen, ettei se enää toistamiseen ole tarpeen."
Nähdessään hänen kauniiden kasvojensa inhoisen ilmeen Gonzaga tunsi sykertyvänsä kokoon. Gian Maria nauroi vinkuvalla sopranoäänellään.
"Enkö ole palvellut teidän korkeuttanne uskollisesti?" liehakoi keikari.
"Niin on tehnyt kokkini halvin apuri ja samoin alhaisin tallipoikani — ja he ovat tehneet sen kunniallisemmin itseään kohtaan", vastasi ylpeä herttua. "He eivät kuitenkaan mene niin pitkälle, että laskisivat minulle leikkiä." Hänen silmistään säihkyi niin kaunopuheinen uhkaus, että Gonzaga peräytyi peloissaan; mutta Gian Maria taputti häntä ystävällisesti olalle.
"Olkaa hilpeä, Juudas!" kehoitti hän, nauraen kalpeat kasvot virnistyksessä. "Minulla on kyllä teille tilaa Babbianossa ja myöskin työtä, jos toimitte yhtä hyvin kuin täällä. Mutta nythän sotilaat ovat täällä. Menkäämme eteenpäin linnanväen ollessa rukoilemassa. Mutta emme saa häiritä heitä", lisäsi hän vakavammin. "En halua olla syypää jumalattomaan tekoon. Meidän sopii odottaa heitä ulkosalla." Hän nauroi hilpeästi, sillä hän tuntui olevan luonnottoman hyvällä tuulella, käski Gonzagan mennä edellä ja seurasi häntä Guidobaldon rinnalla. He menivät linnanpihan poikki, hampaisiin saakka aseistettujen sotilaiden rivien välitse ja seisahtuivat sisemmälle pihalle johtavan holvikäytävän ovelle, jotta Gonzaga avaisi sen.
Hetkisen keikari seisoi paikallaan, tuijottaen suu auki. Sitten hän käänsi tyrmistyneet kasvonsa herttuoihin päin. Hänen polvensa vapisivat silminnähtävästi. "Se on lukittu", ilmoitti hän pelokkaasti. "Me melusimme liian kovasti tullessamme", huomautti Guidobaldo, "ja se hälytti varusväen".
Tämä selitys huojensi Gian Marian mielessä äityvää levottomuutta. Hän kääntyi sotilaittensa puoleen ja kirosi.
"Tänne joitakuita miehiä!" komensi hän terävästi. "Rikkokaa tuo ovi! Lempo soikoon! Luulevatko ne tomppelit niin helposti pitävänsä minua ulkopuolella?"
Ovi murrettiin rikki, ja he etenivät, mutta vain noin puolikymmentä askelta, sillä lyhyen käytävän toisessa päässä oli toinen ovi sulkemassa heiltä tien. Senkin he mursivat auki Gian Marian hurjasti kiroillessa viivytystä. Mutta kun tie oli aukaistu, ei hän ollut kovin innokas menemään edellä.
Hän piti perin todennäköisenä, että Valentinan sotilaat olisivat toisella pihalla heitä odottamassa. Senvuoksi hän käski miestensä mennä eteenpäin, jääden Guidobaldon kanssa jälkeen, kunnes sai tiedon, että myöskin sisempi piha oli tyhjä.
Ja nyt oli koko hänen satalukuinen seurueensa keräytynyt sinne nujertamaan monna Valentinan palveluksessa olevia kahtakymmentä miestä; ja — Gian Marian omantunnon arkailusta huolimatta — Guidobaldo astui kylmäverisesti kappelin ovelle.
* * * * *
Kappelissa oli jumalanpalvelus alkanut. Alttarin juurella oli veli Domenico kaiuttanut Confiteorin avustavan hovipojan sopraanon säestäessä hänen syvää ääntänsä. Kyrie-rukous oli parhaillaan menossa, kun seurakunnan huomio kiintyi kappelin ovea lähestyvien askelten ääneen, johon sekaantui pahaenteistä teräksenkalinaa. Miehet nousivat kaikki yhtaikaa, peläten kavallusta, ja paikan pyhyydestä huolimatta kiroilivat sitä, ettei heillä ollut aseita.
Sitten ovi avautui, ja portailla kajahteli tulokkaiden rautakorkojen kapse, joten kaikkien katse suuntautui sinne, myöskin veli Domenicon, joka oli vapisevalla äänellä lausunut viimeiset sanat: "Christe eleison."
Kuului helpotuksen huoahdus, jota seurasi Valentinan äkäinen huudahdus, kun läsnäolijat tunsivat tulokkaat. Ensimmäisenä astui esiin Aquilan kreivi täydessä sotisovassa, miekka kupeella ja tikari vyöllä, kantaen päähinettään vasemman käsivartensa taipeessa. Hänen takanaan kohosi Fortemanin ruho, isot kasvot punehtuneina oudosta kiihtymyksestä; hänen teräshaarniskaansa peitti nahkainen suojus, myöskin hänen vyöllään riippui miekka ja tikari, ja hänen kädessään oli välkkyvä kypäri. Viimeisinä tulivat Lanciotto ja Zaccaria, molemmat täysissä varuksissa ja hyvin aseistettuina.
"Keitä olette te, jotka tunkeudutte tuollaisessa asussa Jumalan huoneeseen häiritsemään pyhää jumalanpalvelusta?" huusi munkin bassoääni.
"Kärsivällisyyttä, hyvä isä", vastasi Francesco rauhallisesti. "Tilanne antaa meille siihen oikeuden."
"Mitä tämä merkitsee, Fortemani?" tiedusti Valentina käskevästi, tähdäten vihaisen katseen kapteeniinsa ja tyyten sivuuttaen kreivin. "Kavallatteko tekin minut?"
"Se merkitsee, madonna", vastasi jättiläinen kursailematta, "että sylikoiranne, herra Gonzaga, on juuri tällä hetkellä päästämässä sivuportista Roccaleoneen Gian Mariaa ja hänen sotaväkeään".
Miehiltä pääsi käreä huuto, jonka Francesco vaimensi rautakintaisella kädellään.
Valentina katseli Fortemania hurjistuneena, ja ikäänkuin hänen tahtoaan voimakkaamman tahdon pakottamina hänen silmänsä sitten kääntyivät kreiviin päin. Francesco astui heti hänen luoksensa ja kumarsi päätänsä hänen edessään.
"Madonna, nyt ei ole sopiva hetki selityksille. Nyt tarvitaan toimintaa, ja sitä tarvitaan heti. Tein väärin, kun en ilmaissut teille, kuka olin, ennenkuin saitte sen selville niin onnettomalla tavalla ja ainoan Roccaleonessa olleen kavaltajan Romeo Gonzagan avulla — joka, kuten Fortemani äsken kertoi, on tällä hetkellä päästämässä serkkuani ja teidän setäänne tähän linnaan. Mutta oman etunne vuoksi rukoilen teitä, madonna, uskomaan, ettei tarkoituksenani koskaan ole ollut muu kuin palvella teitä ja etten minä, kuten teille väitettiin, ole koettanut kääntää tätä piiritystä omaksi poliittiseksi edukseni."
Valentina vaipui polvilleen ja alkoi kädet ristissä rukoilla armon äitiä, arvellen olevansa hukassa, sillä Francescon sävy oli vakuuttava ja ritari oli sanonut Gian Marian parhaillaan tunkeutuvan linnaan.
"Madonna", huudahti kreivi, kevyesti koskettaen tytön olkapäätä, "jättäkää rukouksenne siksi, kunnes ne voivat olla kiitosrukouksia! Kuunnelkaa! Tuon Peppen valppauden avulla, joka, kelpo olento, ei ollut menettänyt luottamustaan minuun eikä pitänyt minua raukkana, saimme — Fortemani ja minä — eilen illalla tiedon näistä Gonzagan aikeista. Ja me olemme tehneet suunnitelmamme ja suorittaneet valmistuksemme. Linnaan tunkeutuessaan tapaavat Gian Marian sotilaat ulommat ovet teljettyinä ja lukittuina, ja me voitamme vähän aikaa heidän murtaessaan niitä. Palvelijani, kuten huomannette, telkeävät parhaillaan kappelin ovea heille lisäesteeksi. Heidän ollessaan siinä puuhassa täytyy meidän toimia. Lyhyesti siis, jos luotatte meihin, viemme teidät pois täältä, sillä me neljä olemme työskennelleet koko yön ja saaneet jotakin aikaan."
Kasvot pingoittuneina ja säikähtyneen näköisinä Valentina katsoi Francescoon kyynelusvan lävitse. Sitten hän vei kätensä otsalleen, tehden hämmennyksen ja avuttomuuden eleen.
"Mutta he seuraavat meitä", valitti hän.
"Eivät seuraa", rauhoitti kreivi hymyillen. "Siitäkin olemme pitäneet huolta. Tulkaa, madonna; aika on täpärällä."
Tyttö silmäili häntä pitkän tuokion. Pyyhkäistyään sitten pois katsettaan himmentäneet kyyneleet hän laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja seisoi siten kaikkien näkyvissä, katsoen toisen tyyniin kasvoihin.
"Mistä tiedän, että sananne ovat tosia — että voin luottaa teihin?" kysyi hän, mutta hänen äänensä ei osoittanut hänen vaativan eittämätöntä todistusta uskoakseen.
"Kautta kunniani ja ritariarvoni", vastasi kreivi kaikuvalla äänellä, "vannon tässä, Jumalan alttarin juurella, että pyrkimykseni — ainoa pyrkimykseni — on ollut, on nyt ja on vastaisuudessa palvella teitä, monna Valentina."
"Minä uskon teitä", huudahti tyttö; ja hetkisen kuluttua hän nyyhkytti: "Antakaa minulle anteeksi, Francesco, ja suokoon Jumalakin minulle anteeksi, etten luottanut teihin!"
Kreivi kuiskasi hiljaa hänen nimensä, korostaen sitä niin suloisesti, että hänen rintaansa tulvahti onnekas rauha ja hänen silmistään alkoi loistaa entinen iloinen rohkeus.
"Tulkaa, hyvät herrat!" huudahti kreivi nyt, käyden äkkiä ripeäksi, mikä säpsähdytti toiset kuumeisen totteleviksi. "Te, veli Domenico, riisukaa pois papillinen asunne ja vyöttäkää kaapunne korkealle! Te joudutte kapuamaan. Ja pari miestä tänne siirtämään syrjään tuo alttariaskelma! Palvelijani ja minä kulutimme yön irroittaessamme sen vanhoja kiinnikkeitä."
Miehet nostivat kiven paikaltaan, ja sen alla olevassa aukossa tulivat näkyviin portaat, jotka johtivat alaspäin Roccaleonen vankikomeroihin ja kellareihin.
He laskeutuivat niitä myöten kiireesti, mutta hyvässä järjestyksessä Francescon ohjaamina, ja kun viimeiset olivat kavunneet aukosta, sijoittivat hän ja Lanciotto apunaan alempana olevia miehiä, jotka olivat tarttuneet hänen heille laskemaansa nuoraan, kiviliuskan altapäin takaisin paikalleen, jotta ei jäisi näkyviin jälkeäkään osoittamaan heidän käyttämäänsä tietä.
Alhaalla oli Fortemani, joka oli mennyt edellä mukanaan puoli tusinaa sotamiehiä, avannut erään sivuoven; ja maanalaisessa käytävässä valmiina olleet tavattoman jykevät tikapuut työnnettiin vallihaudan ylitse, joka tällä kohdalla oli pauhaava vuoripuro.
Ensimmäisenä laskeutui tätä viettävää siltaa myöten Fortemani, ja maahan ehdittyään hän kiinnitti portaiden alapään lujasti. Senjälkeen meni Francescon käskystä kymmenkunta miestä aseinaan keihäät, jotka oli yöksi jätetty käytävään. Komennussanan kuultuaan he äänettömästi pujahtivat pois. Sitten oli naisten vuoro, ja viimeisinä menivät jäljellä olevat miehet.
Vihollisista he eivät nähneet vilahdustakaan, eivät edes ainoatakaan vahtisotilasta, sillä kaikki Gian Marian miehet oli viety linnaa valtaamaan. Siten he poistuivat Roccaleonesta ja menivät karkeatekoisen sillan ylitse sen eteläpuolella aukeaville, viehättäville niityille. Fortemani miehineen oli jo juoksujalkaa kadonnut linnan etusivulle päin, kun Francesco viimeisenä astui sillalle ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän lipui nopeasti maahan ja kymmenkunnan kerkeän miehen avulla kiskoi tikapuut pois. Kannettuaan ne muutamien metrien päähän puron partaalta he laskivat ne niitylle. Francesco naurahti mitä puhtaimmasta riemusta ja meni Valentinan luokse.
"He saavat päänvaivaa koettaessaan ottaa selkoa, miten pääsimme linnasta", huudahti hän, "ja heidän on pakko johtua siihen päätelmään, että olemme kaikki enkeleitä ja ja että meillä on siivet varuksiemme alla. Emme jättäneet heille yksiäkään tikkaita emmekä nuoranpätkääkään, jonka avulla he voisivat yrittää tulla jäljessämme, joskin he huomaisivat, miten me tulimme. Mutta, Valentinamia, ilveily ei vielä ole loppunut. Fortemani lienee jo siirtänyt pois paikaltaan sen sillan, jota myöten he menivät linnaan, ja aloittanut taistelun heidän mahdollisesti vahdiksi jättämiensä muutamien miesten kanssa, ja korkea ja mahtava Gian Maria on nyt tiukimmassa satimessa, mitä ikinä on valmistettu."
Roccaleonen antautuminen
Kirkkaan toukokuisen aamun auringonpaisteessa Francesco ja hänen miehensä lähtivät iloisesti valtaamaan herttuan leiriä, ja päivän ensimmäinen tehtävä oli linnasta aseettomina tulleiden sotilaiden aseistaminen. Aseista ei ollut puutetta, ja niitä he varasivat itselleen runsaasti, samalla kun mies siellä, toinen täällä seisahtui pukeakseen yllensä haarniskan tai painaakseen teräskypärin päähänsä.
Telttoja vahtimaan oli jätetty ainoastaan kolme sotilasta, ja nämä oli Fortemani parin miehensä kanssa vanginnut sillä aikaa, kun muut nostivat pois paikaltaan sillan, jota myöten hyökkääjät olivat menneet linnoitukseen. Ja nyt ammotti nostosillan vieressä olevan, avoimen sivuportin kohdalla kohiseva virta, jonka yli ei huimapäisinkään olisi uskaltanut yrittää uida.
Tähän aukkoon ilmestyi pian Gian Maria, jonka kasvot kerrankin olivat punaiset, ja hänen takanansa tungeksi kiljuva joukko sotilaita, jotka olivat yhtä raivoissaan kuin isäntänsäkin nähtyään, miten heidät oli houkuteltu satimeen.
Telttojen takalistolla Valentina ja hänen hovinaisensa vartosivat nyt nähtävästi alkavien neuvottelujen tulosta. Suurin osa miehistä puuhaili Gian Marian tykkien kimpussa, Francescon ohjatessa tähdäten niitä nostosiltaa kohti.
Linnasta kajahti valtava huuto. Miehet katosivat pikku portilta ja ilmestyivät hetkisen kuluttua muurille, ja Francesco nauroi täyttä kurkkua oivaltaessaan heidän tarkoituksensa. He olivat muistaneet sinne sijoitetut tykit ja kohta rientäneet niiden luokse käyttääkseen niitä Valentinan pientä armeijaa vastaan. He koettivat tykkiä toisensa jälkeen, ja heiltä pääsi vimmaisen kiukkuinen kiljunta, kun he käsittivät, millaisilla tyhjillä peloittimilla heitä oli pidetty kurissa viime viikon aikana. Sitä seurasi muutamia minuutteja kestävä äänettömyys, jonka vihdoin lopetti torven törähdys.
Noudattaen tätä neuvottelukutsua Francesco antoi viimeiset ohjeet Fortemanille, joka jäi komentamaan tykkejä hoitavia miehiä, ja lähti ratsastamaan eräällä Gian Marian ratsuista saattajinaan Lanciotto ja Zaccaria, jotka myös ratsastivat ja joista kummallakin oli panostettu pyssy.
Roccaleonen muurin juurella hän pysäytti ratsunsa, nauraen mielessään riitapuolien suunnattomalle vaihtumiselle. Hänen seisahtuessaan — kypäri päässä, mutta silmikko avoinna — lennähti muurin reunalta ruumis, joka loiskahtaen putosi kuohuvaan veteen. Se oli Aventanon ruumis, jonka Gian Maria oli jyrkästi käskenyt poistaa näkyvistään.
"Haluan puhutella monna Valentina della Roverea", kiljaisi vimmastunut herttua.
"Voitte puhua minulle, Gian Maria", vastasi Francescon ääni, kirkas ja metallisointuinen. "Olen hänen edustajansa, hänen entinen linnanpäällikkönsä Roccaleonessa."
"Kuka olette?" kysyi herttua, joka oli tuntenut tutun soinnun toisen pilkallisessa äänessä.
"Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
"Jumaliste! Sinä!"
"Ihmeitten aikaa, eikö olekin?" veisteli Francesco nauraen. "Kumman tahdot menettää, serkku — vaimon vaiko herttuakunnan?"
Raivo vei Gian Marialta puhekyvyn hetkiseksi. Sitten hän kääntyi Guidobaldon puoleen ja kuiskasi jotakin; mutta Guidobaldo, jonka mieltä tuo alhaalla oleva ritari nyt näytti suunnattomasti kiinnittävän, kohautti vain olkapäitänsä.
"En tahdo menettää kumpaakaan, herra Francesco", karjui herttua. "En kumpaakaan, jumaliste!" kirkui hän. "En kumpaakaan, kuuletko?"
"Olisinhan muutoin kuuro", kuului levollinen vastaus. "Mutta olet pahasti erehtynyt. Toisesta tai toisesta sinun täytyy luopua, ja oma asiasi on valita, kumman niistä haluat. Peli on kääntynyt sinulle vastaiseksi, Gian Maria, ja sinun täytyy maksaa."
"Entä eikö minulla ole ensinkään sananvaltaa, kun veljentyttärestäni käydään kauppaa?" tiedusti Guidobaldo kylmän arvokkaasti. "Onko teidän asianne, herra kreivi, määrätä, saako serkkunne mennä avioliittoon hänen kanssansa vai eikö?"
"Eipä suinkaan. Hän saa mennä avioliittoon monna Valentinan kanssa, jos tahtoo, mutta silloin hän ei enää ole herttua. Itse asiassa hänestä tulee maanpakolainen, joka ei voi vaatia itselleen minkäänlaista arvonimeä, jos babbianolaiset jättävätkään hänelle päätä lainkaan, kun taas minä, vaikka en olekaan horjuvalla valtaistuimella istuva herttua, olen ainakin kreivi; minulla on tilus, pieni, mutta varmasti minun, ja minusta tulee herttua, jos Gian Maria kieltäytyy luovuttamasta minulle veljentytärtänne. Jos hän niin ollen haluaa mennä naimisiin monna Valentinan kanssa, oletteko te valmis antamaan veljentyttärenne kodittoman kulkurin tai päättömän ruumiin puolisoksi?"
Guidobaldon kasvot näyttivät muuttuvan, ja hän loi omituisen katseen vieressään seisovaan, kalpeakasvoiseen herttuaan.
"Oletteko te siis veljentyttäreni käden toinen tavoittelija, herra kreivi?" kysyi hän kylmimmällä äänellään.
"Olen, teidän korkeutenne", vastasi Francesco rauhallisesti. "Asianlaita on näin. Jollei Gian Maria ole Babbianossa huomenna, menettää hän kruununsa, ja se siirtyy minulle kansan tahdosta; mutta jos hän luopuu oikeudestaan monna Valentinaan minun hyväkseni, matkustan suoraa päätä Aquilaan enkä enää häiritse Babbianoa. Jos hän ei siihen suostu, vaan vaatii monna Valentinaa väkisin puolisokseen, niin mieheni pitävät häntä vankina noiden muurien takana, kunnes hänen on liian myöhäistä ehtiä herttuakuntaansa pelastamaan kruunuaan. Sillä välin ratsastan minä Babbianoon hänen sijastaan, ja vaikka olenkin vastahakoinen näyttelemään herttuan osaa, otan vastaan valtaistuimen ja vaimennan kansan valitukset. Sitten hän saa koettaa voittaa teidän korkeutenne suostumuksen avioliittoonsa."
Kenties ensi kerran eläissään Guidobaldo teki itsensä syypääksi suoranaisesti epäkohteliaaseen tekoon. Hän purskahti nauramaan — äänekkäästi, huvitettuna, mikä vihloi veitsen tavoin Gian Marian sydäntä.
"No niin, herra kreivi", virkkoi hän, "tunnustan, että olemme sangen tiukasti käsissänne, joten voitte muovata meitä mielenne mukaan. Olette sellainen soturi ja sellainen strategi, jollaisen mielelläni pitäisin luonani Urbinossa. Mitä teidän korkeutenne sanoo?" jatkoi hän, kääntyen nyt miltei puhekyvyttömän Gian Marian puoleen. "Minulla on vielä toinen veljentytär, jolla voisimme lujittaa näiden molempien herttuakuntien välisen liiton, ja hän saattaisi osoittautua taipuvaisemmaksi. Naiset nähtävästi tahtovat itsepintaisesti olla naisia. Ettekö luule, että monna Valentina ja tämä uljas serkkunne —"
"Älkää hänestä välittäkö!" kirkui Gian Maria nyt ihan vimmoissaan raivosta. "Hän on liukaskielinen koira, joka saattaisi väittelyssä solmita sanoilla itse paholaisenkin. Älkää käykö neuvottelemaan hänen kanssansa! Minulla on sata miestä, ja —" Hän pyörähti äkkiä ympäri. "Laskekaa tuo nostosilta alas, pelkurit!" karjui hän sotilaille. "Ja lakaiskaa nuo elukat pois teltoistani!"
"Gian Maria, varoitan sinua", huusi Francesco äänekkäästi ja lujasti. "Olen tähdännyt omat tykkisi tuota siltaa kohti, ja heti kun sitä yritetään laskea, ammun sen pirstoiksi. Sinä et pääse Roccaleonesta muutoin kuin minun suostumuksellani ja minun määräämilläni ehdoilla, ja jos menetät herttuakuntasi itsepäisyytesi tähden, on se oma syysi. Mutta vastaahan nyt, jotta tietäisin miten menetellä."
Myöskin Guidobaldo hillitsi Gian Mariaa ja peruutti hänen määräyksensä sillan laskemisesta. Ja nyt hiipi Gonzaga toiselta puolen hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa, että hänen pitäisi odottaa yön tuloa.
"Odottaa yön tuloa, hupsu!" kivahti herttua, kääntyen häneen päin hurjan riemastuneena löytäessään jonkun, jonka hän saattoi tuhota. "Jos odotan siihen saakka, menetän valtaistuimeni. Näin käy, kun ryhtyy tekemisiin kavaltajien kanssa. Se on sinun syysi, sinä Juudas!" kiljui hän yhä hurjistuneempana, kasvot vääntyneinä. "Mutta ainakin sinä saat palkan teoistasi."
Gonzaga näki teräksen äkkiä välähtävän silmiensä edessä, ja häneltä pääsi vihlova parkaisu, kun Gian Marian tikari upposi hänen rintaansa. Liian myöhään Guidobaldo ojensi kättänsä pidättääkseen herttuaa.
Ja niinpä Gonzaga omituisesti kostavan oikeuden sallimasta vaipui maahan ihan samalle paikalle, jossa hän oli niin katalasti ja raukkamaisesti murhannut Aventanon.
"Viskatkaa tuo haaska vallihautaan!" ärähti Gian Maria, yhäti vapisten raivosta, joka oli teettänyt hänellä tämän raa'an työn.
Häntä toteltiin, ja niinpä murhattu ja murhaaja joutuivat samaan hautaan.
Aluksi yritettyään hillitä Gian Mariaa Guidobaldo oli sitten katsellut välinpitämättömästi, pitäen tekoa sangen sopivana rangaistuksena miehelle, jonka kavallusta kohtaan hän ainakaan ei ollut koskaan ollut myötämielinen.
Nähdessään ruumiin katoavan alhaalla kohisevaan jokeen Gian Maria näytti tajuavan, mitä hän oli tehnyt. Hänen kiukkunsa asettui, ja hurskaasti taivuttaen päätänsä hän teki ristinmerkin. Kääntyen sitten vierellään seisovan seuralaisensa puoleen hän juhlallisesti käski:
"Pitäkää huolta siitä, että huomenna toimitetaan messu hänen sielunsa autuudeksi!"
Ikäänkuin tämä teko olisi rauhoittanut häntä ja palauttanut hänet järkiinsä, astui Gian Maria nyt esille ja puhuen tyynemmin kuin siihen asti pyysi serkkuaan ilmoittamaan, millä ehdoilla hänen sallittaisiin palata Babbianoon hänen kansansa määräämänä aikana.
"Mitään muuta ehtoa ei ole kuin se, että luovut vaatimasta monnaValentinaa puolisoksesi ja etsit lohdutusta — kuten hänen korkeutensaUrbinon herttua luullakseni itse ehdotti — herra Guidobaldonnuoremmasta veljentyttärestä."