"Ovatko nuo tykit tyhjiä?" huohotti Valentina. "Ja te saatoitte puhua niin rohkeasti ja uhkailla niin uhmaavasti!"
Hänen kasvoilleen levisi iloinen ilme, ja hilpeys työnsi syrjään levottomuuden, joka oli pyrkinyt pilkistämään hänen silmistään silloinkin, kun hän ylisti Francescoa.
"Kas niin!" huudahti kreivi riemuisesti. "Te hymyilette nyt, madonna. Eikä teillä olekaan syytä muuhun. Lähdemmekö alas. Nämä varhaiset aamupuuhat ovat antaneet minulle susimaisen nälän."
Neito kääntyi lähtemään hänen kanssansa, mutta samassa syöksyi portaita myöten linnanpihalta Peppe, jonka pöllömäisillä kasvoilla oli huolestunut ilme.
"Madonna!" ähkäisi hän hengästyneenä. "Herra Francesco. Miehet — Cappoccio — Hän pitää heille kiihoituspuhetta. Hän — yllyttää heitä kavallukseen."
Näin hän sai ähkyen kerrotuksi sanomansa, joka pyyhkäisi hilpeyden taaskin pois Valentinan silmistä ja muutti hänen kasvonsa hyvin kalpeiksi. Vaikka neito olikin voimakas ja rohkea, tunsi hän aistiensa pettävän näin äkkiä heilahtaessaan luottavasta varmuudesta pelkoon. Oliko kaikki tosiaankin lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin toivo oli kohonnut korkeimmilleen?
"Olette heikko, madonna; nojatkaa minuun!" Puhuja oli Gonzaga. Mutta Valentina ei tajunnut mitään muuta kuin sen, että ne sanat oli lausuttu. Hän näki käsivartta ojennettavan ja tarttui siihen. Sitten hän kiskoi Gonzagan muassaan muurin reunalle, josta linnanpiha näkyi, jotta hän omin silmin saisi katsoa, mitä oli tekeillä.
Hän kuuli kirouksen — voimaperäisen, kiukkuisen kirouksen — kirpoavanFrancescon huulilta, ja sitä seurasi komennus, terävä ja repäisevä.
"Tuonne asevarastoon, Peppe! Nouda minulle kahden käden miekka — vankin, minkä löydät! Ercole, tulkaa mukaan. Gonzaga — ei, teidän on paras jäädä tänne. Hoivatkaa monna Valentinaa!"
Nyt hän astui neidon vierelle ja tarkasti nopeasti myrskyisen kohtauksen täyttämää linnanpihaa, jossa Cappoccio yhä puhui sotilaille. Francescon nähdessään miehet päästivät hurjan kiljaisun, muistuttaen koiralaumaa, joka on saanut näkyviinsä ajetun otuksen.
"Portille!" kiljuttiin. "Nostosilta alas! Me hyväksymme Gian Marian ehdot. Me emme tahdo kuolla rottien tavoin."
"Jumaliste, te kuolette, jos minä niin tahdon!" ärisi Francesco yhteenpurtujen hampaittensa välitse. Kääntäen sitten päätänsä kuumeisen maltittomasti hän luikkasi: "Peppe, etkö jo tuo sitä miekkaa?"
Samassa tuli narri muurille, horjuen ison, kaksiteräisen, kahden käden käytettävän, kädensuojuksilla varustetun, kärjestä nuppiin mitattuna lähes kahden metrin mittaisen miekan painosta. Francesco otti sen häneltä, kumartui ja kuiskasi nopeasti määräyksen Peppinon korvaan.
"… lippaassa, joka on huoneeni pöydällä", kuuli Gonzaga hänen supattavan. "Mene nyt ja tuo se minulle tuonne pihalle! Kiiruhda, Peppe!"
Kyssäselän silmissä välähti ymmärtämyksen ilme, ja hänen poistuessaan juoksujalkaa Francesco heilautti valtavan miekan olalleen, ikäänkuin se olisi ollut vain höyhenenpainoinen. Samassa laski Valentina kätensä hänen kyynärvartensa teräksiselle suojukselle.
"Mitä aiotte tehdä?" tiedusti hän kuiskaten silmät laajentuneina levottomuudesta.
"Tukahduttaa tuon roskajoukon kavallushankkeen", vastasi kreivi lyhyesti. "Jääkää te tänne, madonna! Fortemani ja minä rauhoitamme — tai tuhoamme heidät." Ja hän sanoi sen niin tuimasti, että Gonzaga uskoi hänen siihen pystyvän.
"Mutta tehän olette mieletön!" tuskaili neito, ja hänen silmiensä ilme kävi entistä pelokkaammaksi. "Mitä te mahdatte kahdellekymmenelle?"
"Mitä Jumala näkee hyväksi", vakuutti toinen ja työnsi sekunnin ajaksi raivon pois sydämestään voidakseen hymyillä rauhoittavasti.
"Mutta teidät tapetaan!" parahti Valentina. "Oi, älkää menkö, älkää menkö! Tehkööt he mielensä mukaan, herra Francesco! Vallatkoon Gian Maria linnan! En välitä mistään, kunhan te vain ette mene."
Hänen äänensä, joka kertoi sillä hetkellä kaikki muut tunteet — jopa Gian Marian kammonkin — syrjäyttäneestä, Francescon kohtalon herättämästä suloisesta levottomuudesta, pani kreivin veren kiertämään kiivaasti kuin haltioitumisen tilassa. Soturin valtasi hurja kaipaus siepata neito syliinsä — tämä neito, joka tähän saakka oli ollut niin uljas ja jota nyt ainoastaan häntä uhkaava vaara järkytti. Hänen olemuksensa jokainen solu kiihoitti häntä painamaan Valentinan rintaansa vasten ja valamaan rohkeutta ja lohdutusta hänen korvaansa. Hän oli pyörtymäisillään halusta suudella noita helliä silmiä, jotka olivat suunnatut häneen ja joista uhkui säälittävää rukoilua, ettei hän panisi henkeänsä vaaraan. Mutta hän tukahdutti sen kaiken ja vain hymyili, vaikkakin hyvin hellästi.
"Olkaa rohkea, madonna, ja luottakaa minuun vähän! Olenko tähän mennessä vielä pettänyt luottamustanne? Tarvitseeko teidän siis pelätä, että petän sen nyt?"
Senjälkeen Valentina näytti rohkaistuvan. Ne sanat herättivät uudelleen hänen luottamuksensa toisen loistavaan voimaan.
"Me nauramme kaikelle tälle aamiaispöydässä", huudahti kreivi. "Tulkaa, Ercole!" Ja enempää vitkastelematta hän juoksi portaita alas hämmästyttävän ketterästi niin raskasasuiseksi mieheksi.
He eivät ehtineetkään liian aikaisin. Kun he saapuivat pihalle, syöksyivät sotilaat portille äänet kareina ja uhkaavina. Miehistä uhkui varmuutta. Ei koko helvetti, arvelivat he, olisi jaksanut estää heitä, mutta kun he näkivät tuon kookkaan, enkelin tavoin välkkyvän, kiiltävään teräsasuun puetun olennon, jonka olalla oli pitkä miekka, näytti heidän rajuutensa kuitenkin jonkun verran laimenevan.
He etenivät kuitenkin Cappoccion äänen luikkaillessa rohkaisevasti. He olivat jo melkein tuon pitkän miekan ulottuvissa, kun se äkkiä välähtäen heilahti Francescon olalta ja piirsi huikaisevan valovälähdyksen tapaisen puoliympyrän heidän silmiensä edessä. Se kiersi hänen päänsä ympäri ja taaskin heidän eteensä Francescon käsitellessä sitä, ikäänkuin se olisi ollut raippa, ja pakotti heidät äänettöminä seisahtumaan. Hän vei sen jälleen, olalleen ja valppaana odottaen ensimmäistä liikahdusta, veri tulistuneena, valmiina surmaamaan miehen tai kaksi, jos esimerkin näyttäminen kävisi välttämättömäksi, hän puhui heille.
"Näette, mikä teitä odottaa, jos itsepintaisesti yritätte tällaista", lausui hän vaarallisen tyynesti. "Ettekö ollenkaan häpeä, te raukkamaiset elukat! Olette kylläkin suurisuisia, kun on kysymyksessä sen henkilön kavaltaminen, joka maksaa teille palkan; mutta siihen näyttää uljuutenne loppuvan."
Nyt hän puhui heille purevia sanoja. Hän toisti ne perustelut, joita hän edellisenä päivänä oli käyttänyt tukahduttaakseen Cappoccion kapinahengen. Hän vakuutti, että Gian Maria uhkasi enemmän kuin pystyi tekemään ja siispä ehkä myöskin enemmän kuin täyttäisi, jos he olisivat kyllin hupsuja antautuakseen hänen valtaansa. Turva, huomautti hän, oli siis täällä, näiden muurien takana. Piiritystä ei voinut kestää kauan. Heillä oli vankka liittolainen Caesar Borgiassa, joka sillä hetkellä oli marssimassa Babbianoa kohti, joten Gian Marian oli laittauduttava kotiinsa ennen pitkää. Heidän palkkansa oli hyvä, muistutti hän, ja jos piiritys pian lakkautettaisiin, palkittaisiin heidät hyvin.
"Gian Maria uhkaa hirttää teidät valloitettuaan Roccaleonen. Mutta luuletteko, että hänen sallittaisiin toteuttaa niin epäinhimillistä uhkausta, vaikka hän linnan valloittaisikin? Te olette sittenkin palkkasotureita Monna Valentinan palveluksessa, ja häntä ja hänen päälliköltään täytyy pitää syypäinä kaikkeen. Olemme Urbinossa emmekä Babbianossa, eikä Gian Maria ole täällä isäntä. Luuletteko, että ylevä ja jalomielinen Guidobaldo sallisi hirttää teidät? Onko teillä niin kehnot luulot herttuastanne? Te hupsut! Te olette yhtä turvassa väkivallalta kuin nuo tuolla parvekkeella seisovat naiset. Sillä Guidobaldo ei ajattelisi vahingoittaa teitä sen enempää kuin hän sallisi heitä vahingoitettavan. Jos kenet hirtetään, niin minut ja kenties herra Gonzaga, joka teidät pestasi. Mutta puhunko minä sellaista, että luopuisin aseista? Minkä arvelette minua täällä pidättävän? Innostuksen — ihan samoin kuin innostus pidättää teitäkin — ja jos minusta kannattaa uskaltaa, niin minkä tähden ei teidänkin kannattaisi? Oletteko niin kesyjä ja niin heikkosieluisia, että uhkaus teidät masentaa? Haluatteko tulla sananparreksi Italiassa ja tahdotteko, että raukkamaisuudesta puhuttaessa sanottaisiin: 'Pelkurimainen kuin monna Valentinan varusväki'?"
Tähän suuntaan hän haasteli heille, milloin suomien heitä ankaran halveksivasti, milloin mairitellen heitä vakuutuksillaan ja lietsoen uudelleen luottamusta heidän horjuvaan mieleensä. Tämä antoi myöhemmin aiheen sankarirunoon, jota laulettiin Kalabriasta Piemontiin saakka ja jossa kuvailtiin, kuinka tämä uljas ritari sanoillaan, tahdonvoimallaan ja valtavalla olemuksellaan masensi ja hillitsi kapinoitsevien palkkasoturien meluisen lauman.
Ja ylhäältä muurilta tarkkaili häntä Valentina silmät säihkyen kyynelistä, jotka eivät olleet kihonneet murheesta eivätkä pelostakaan, sillä hän tiesi, että Francescon täytyi suoriutua voittajana. Miten voisi muutoin käydä niin pelottomalle miehelle?
Niin neito nyt ajatteli. Mutta Francescon lähtöhetkellä oli pelko jäytänyt hänen sydäntään, ja nähdessään soturin seisahtuvan miesjoukon eteen oli hän puolittain huumaantuneena kääntynyt pyytämään, ettei Gonzaga enää viipyisi hänen luonansa, vaan menisi voimiensa mukaan auttamaan tuota uljasta ritaria, joka niin kipeästi sitä kaipasi. Mutta Gonzagan kasvoille oli levinnyt hymy, yhtä kalpea kuin tammikuinen auringonpaiste, ja hänen pehmeiden sinisten silmiensä katse oli kovettunut. Nyt häntä ei pitänyt heikkous paikallaan, kaukana vaarallisesta melskeestä, sillä hän tunsi, että vaikka hänellä olisi ollut Herkuleen voimat ja Akilleen rohkeus, hän ei olisi sillä hetkellä hievahtanut askeltakaan Francescon avuksi. Ja sen hän sanoikin Valentinalle.
"Minkä tähden sen tekisin, madonna?" vastasi hän kylmästi. "Minkä tähden nostaisin kättäni auttaakseni sitä miestä, jota pidätte minua parempana? Minkä tähden paljastaisin miekkani puolustaakseni tätä linnoitusta?"
Neito katsahti häneen huolestuneesti. "Mitä te puhutte, hyvä Gonzaga?"
"Niin — hyvä Gonzaga!" ivasi keikari katkerasti. "Sylikoiranne, luutunnäppäilijänne, mutta ei kyllin kunnollinen mies linnanne päälliköksi, ei kyllin kunnollinen mies ansaitakseen hellempää ajatusta kuin Peppe tai koiranne saavat osakseen. Minä saan panna vaaraan kaulani pelastaakseni teidät, tuodakseni teidät tänne turvaan Gian Marian ahdisteluilta, mutta sitten minut viskataan syrjään sellaisen miehen tähden, joka sattuu paremmin tuntemaan tätä karkeata sota-alaa. Viskatkaa minut syrjään, jos haluatte", jatkoi hän yhä katkerammin, "mutta sen tehtyänne älkää enää pyytäkö minua palvelemaan teitä! Kamppailkoon herra Francesco taistelunsa —"
"St, Gonzaga!" keskeytti tyttö. "Älkää häiritkö, että kuulen, mitä hän sanoo!"
Varoittajan sävy ilmaisi hovimiehelle, että hänen sanansa olivat häipyneet aamu-ilmaan. Syventyneenä alhaalla tapahtuvaan kohtaukseen Valentina ei ollut edes kuunnellut hänen katkeraa sanatulvaansa. Nyt Francesco nimittäin käyttäytyi kummallisesti. Narri oli palannut asialta, jolle hänet oli lähetetty, ja Francesco kutsui hänet luokseen. Laskettuaan miekan olaltaan hän otti Peppen kädestä paperin.
Pakahtumaisillaan harmista sen tähden, ettei häntä oltu kuunneltu, Gonzaga seisoi paikallaan, pureksien huuliaan, kun taas Valentina kurottautui eteenpäin erottaakseen Francescon sanat.
"Tässä on minulla todistus siitä", huusi hän, "mitä olen teille puhunut, todistus siitä, kuinka vähän Gian Maria on valmistautunut toteuttamaan uhkaustaan ja pommittamaan meitä tykeillä. Tuo Cappoccio-miekkonen on johtanut teidät harhaan puheillaan. Ja te, moiset lampaat, antaudutte hänen ilkeän kielensä ohjattaviksi. Kuunnelkaa nyt, millaisia lahjuksia Gian Maria tarjoaa eräälle näiden muurien sisällä olevalle miehelle, jos viimemainittu keksisi keinon luovuttaakseen Roccaleonen hänen käsiinsä." Ja lamaannuksekseen ja tyrmistyksekseen Gonzaga kuuli Francescon lukevan sen kirjeen, jonka Gian Maria oli lähettänyt vastaukseksi hänen linnoituksen kavaltamista koskevaan ehdotukseensa. Hän kalpeni pelosta ja nojasi matalaan muuriin hillitäkseen hänet vallannutta, kielevää vapisemista. Sitten kantautui hänen korviinsa Francescon ääni, halveksiva ja varma. "Kysyn teiltä, hyvät ystävät, olisiko hänen korkeutensa Babbianon herttua taipuvainen maksamaan tuhat kultaflorinia, jos hän luulisi pommittamalla saavansa murretuksi tien Roccaleoneen? Tämä kirje on kirjoitettu eilen. Senjälkeen olemme itse komeasti näyttäneet tykkejä; ja jollei hän eilen rohjennut ampua, niin arveletteko hänen tänään uskaltavan? Mutta kas tässä, katsokaa varmuuden vuoksi itse, jos joukossanne on joku lukutaitoinen!"
Hän ojensi kirjettä heitä kohti. Cappoccio otti sen, huusi muuatta Aventanoa ja ojensi vuorostaan kirjeen hänelle. Tämä Aventano, joka oli osittain kasvatettu kirkon palvelukseen, mutta oli harhautunut tästä ylevästä päämäärästä, astui nyt esille ja otti kirjeen. Hän tarkasti sitä, luki sen ääneen ja vakuutti sen olevan väärentämättömän. "Kenelle se on osoitettu?" tiedusti Cappoccio. "Ei, ei!" kielsi Francesco. "Miksi se olisi tarpeen?"
"Antaa tulla!" vastasi Cappoccio miltei rajusti. "Jos mielitte meidän jäävän Roccaleoneen, niin antaa tulla! Aventano, ilmoitahan!"
"Herra Romeo Gonzagalle", luki nuorukainen ihmetellen.
Cappoccion silmiin tuikahti niin ilkeä välke, että Francesco vei vapaan kätensä olaltaan laskemansa miekan kahvaan. Mutta Cappoccio vain katsoi Gonzagaan päin ja virnisti pahansuovasti. Hänen hitaaseen älyynsä oli tunkeutunut se oivallus, että hän oli ollut sellaisen Juudaksen välineenä, joka yritti myydä linnan tuhannesta florinista. Sen kauemmaksi Cappoccio ei nähnyt; eikä hän ollut kovin pahastunut, ja hänen virnistyksensä oli pikemmin pilkallinen kuin kiukkuinen. Häntä eivät painaneet ylevät kunniankäsitteet, joiden nojalla hän olisi nähnyt tässä Gonzagan teossa mitään muuta kuin sellaisen juonittelijan tempun, jonka tyhjäksitekeminen on aina hupaista. Ja muista, jotka eivät aavistaneet, mitä Cappoccion mielessä liikkui, hän menetteli tuiki kummallisesti. Oltuaan äsken kavalluksen ja kapinan alkuunpanija hän nyt korotti äänensä tiukasti puoltaakseen uskollisuutta. Hän yhtyi kaikkeen, mitä herra Francesco oli sanonut, ja sijoittui omasta kohdastaan herra Francescon puolelle puolustamaan porttia kaikkia niitä kavaltajia vastaan, jotka mahdollisesti koettaisivat avata sen Gian Maria Sforzalle.
Hänen luopumisensa kapinasta oli koko kapinan hylkäämisen merkkinä, ja vielä yksi seikka, joka sopivalla hetkellä sattuneena voimakkaasti vaikutti Francescon eduksi, oli se, että puolituntinen armonaika oli nyt kulunut, mutta Gian Marian tykit pysyivät äänettöminä. Nauraen hän kiinnitti miesten huomiota siihen ja kehoitti heitä hajaantumaan rauhassa, lisäten vielä sen uuden vakuutuksen, etteivät ne tykit paukkuisi sinä päivänä, eivät seuraavana eivätkä milloinkaan.
Francescon ja — kenties vielä suuremmassa määrin — hänen odottamattoman liittolaisensa Cappoccion nujertamina sotilaat hiipivät häpeissään nauttimaan ruokaa ja juomaa, joita hän käski heidän pyytää veli Domenicolta.
Rakastuneet
"Miten se kirje joutui käsiinne?" kysyi Valentina Gonzagalta, kun he pian senjälkeen seisoivat linnanpihalla, jonne hän oli hovimiehen seuraamana laskeutunut.
"Kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, joka putosi vallituksille eilen ollessani siellä yksin kävelemässä", vastasi Gonzaga kylmästi.
Hän oli siihen mennessä saanut takaisin malttinsa. Hän oivalsi olevansa hengenvaarassa, ja juuri hänet vallannut pelko tuntui, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, antaneen hänelle voimia esittää osansa.
Valentina silmäili häntä katseessaan hieman epäluuloinen ilme. Mutta Francescon selkeillä kasvoilla ei näkynyt epäluulon varjoakaan. Hänen silmänsä melkein hymyilivät, kun hän tiedusti Gonzagalta:
"Minkä tähden ette tuonut sitä monna Valentinalle?" Hovimiehen poskille lehahti puna. Hän kohautti olkapäitään kärsimättömästi ja vastasi kiukun tukahduttaessa hänen ääntänsä.
"Teistä, herra, joka tunnutte syntyneen leirissä ja kasvaneen vahtihuoneissa, ei Gian Marian minulle valmistama loukkaus liene koko laajuudessaan selvä. Kenties te ette tajua, että sen kirjeen koskettaminenkin tahrasi käsiäni; minua hävetti sanomattomasti ajatellessani, että tuo herttua älliö piti minua sopivana maalina sellaiselle nuolelle. Olisi senvuoksi turhaa koettaa saada teitä käsittämään, kuinka mahdoton minun oli alistua siihen lisähäpeään, että joku toinen näkisi tämän herjauksen, jota en kyennyt kostamaan. Tein, hyvä herra, sille kirjeelle ainoan mahdollisen tempun. Rypistin sen kädessäni ja viskasin sen luotani aivan samoin kuin koetin viskata sen sisällön pois mielestäni. Mutta valppaat urkkijanne, herra Francesco, toivat sen teille, ja joskin häpeääni on näytelty noille räyhääville sotilaille, on se ainakin täyttänyt sen tarkoituksen, että on pelastanut monna Valentinan. Sitä varten olisin tarpeen tullen valmis loukkaamaan muutakin kuin ylpeyttäni, joka pakotti minut pysymään vaiti tästä sanomasta."
Hän puhui niin vilpittömän kiivaasti, että se tehosi sekä Francescoon että Valentinaan, ja viimemainitun silmissä oli lempeämpi ilme hänen nyt katsellessaan Gonzagaa — tätä Gonzaga-parkaa, jolle hän, sen hän tunsi, oli tehnyt karkeata vääryyttä ajatuksissaan. Francesco, aina hyväntahtoinen, piti hänen kiihkeätä lausuntoaan oivallisena.
"Herra Gonzaga, ymmärrän arastelunne. Teette minua kohtaan väärin arvellessanne, etten niitä käsittäisi."
Hän nielaisi huomautuksen, jonka hän oli lausumaisillaan uudelleen, nimittäin sen, että Gonzaga olisi siitä huolimatta tehnyt viisaammin, jos olisi heti näyttänyt sen kirjeen Valentinalle. Sensijaan hän työnsi koko asian nauraen sivuun ja ehdotti, että he nauttisivat aamiaista, niin pian kuin hän olisi riisunut haarniskansa.
Hän lähti riisuutumaan, samalla kun Valentina suuntasi askeleensa ruokasaliin seurassaan Gonzaga, jolle hän nyt koetti korjata epäluulojaan melkein liiallisen ystävällisellä käytöksellä. Mutta eräs henkilö pysyi kylmänä Gonzagan kirjejutussa lausumista, korkeasointuisista sanoista huolimatta. Se oli Peppe, tämä narreista viisain. Hän riensi Francescon jälkeen, ja ritarin riisuessa aseistustaan hän toi julki epäluulonsa. Mutta kärsimättömästi Francesco ajoi hänet ulos, ja Peppe lähti murhemielellä ja vannoen, että narrin viisaus oli totisesti parempi kuin viisaiden narrimaisuus.
Koko sinä päivänä Gonzaga tuskin hievahti pois Valentinan kupeelta. Hän keskusteli aamupäivällä neidon kanssa laajasti runous- ja sivistyskysymyksistä, mielien sillä tavoin näyttää, kuinka suunnattomasti hän henkisesti oli rehentelevän Francescon yläpuolella. Illalla, päivän kuumuuden jäähdyttyä ja saman herra Francescon mentyä muureille järjestämään joitakuita puolustustoimenpiteitä, Gonzaga oli keilasilla Valentinan ja hänen hovinaistensa kanssa — kun viimemainitutkin olivat tointuneet siitä pakokauhusta, joka heitä aikaisemmin oli raastanut.
Sinä aamuna oli Gonzaga ollut ahtaalla nähdessään suunnitelmiensa romahtavan. Sinä iltana, vietettyään päivän Valentinan seurassa — ja neidon oltua hänelle niin herttainen ja ystävällinen — alkoi hän taaskin rohkaistua, ja hänen lennokas mielensä kuiski hänen sieluunsa toivoa, että sittenkin saattoi kaikki käydä niinkuin hän oli alunpitäen aikonut, jos hän vain käyttelisi korttejaan taitavasti eikä turmelisi mahdollisuuksiaan liiallisella hätäilyllä, joka oli kerran ollut saattaa hänet häviöön. Hänen aikomustaan lujitti samana iltana Gian Marialta saapunut sanoma; herttua oli siihen mennessä alkanut varmasti uskoa, että Gonzagan suunnitelma oli rauennut tyhjiin. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut aiheuttaa monna Valentinan linnanpäälliköksi itseään nimittävän häikäilemättömän hullun uhkaamaa verenvuodatusta, vaan lykkäsi tuonnemmaksi pommituksen, toivoen nälän sillä välin muokkaavan kapinallisen varusväen mielialaa alistuvammaksi.
Francesco luki tämän sanoman madonnan sotilaille, jotka ottivat sen vastaan riemukkaasti. Heidän luottamuksensa Francescoon kasvoi satakertaiseksi heidän saatuaan tämän todistuksen hänen kaukonäköisyytensä tarkkuudesta. Illallispöydässä oli niin ollen hilpeä seurue, ja hilpein kaikista oli herra Gonzaga, jonka yllä oli perin komea, purppuranvärinen silkkipuku niin suurimerkityksisen tilaisuuden kunniaksi.
Francesco nousi ensimmäisenä pöydästä, pyytäen monna Valentinalta lupaa mennä suorittamaan jotakin tehtävää, joka vaati hänen läsnäoloaan muureilla. Neito salli hänen mennä ja istui senjälkeen miettivänä, ei välittänyt Romeon kevyestä pakinasta eikä myöskään Petrarcan sonetista, jonka hovimies pian lauloi seurueelle. Hänen ajatuksensa kieppuivat kaikki pöydästä poistuneen miehen ympärillä. Hän oli tuskin virkkanut sanaakaan Francescolle sen huumeisen hetken jälkeen, jolloin he olivat muurilla katsoneet toistensa silmiin ja nähneet salaisuuden, jota kumpikin piilotti toiselta. Minkä tähden ei Francesco ollut tullut hänen luoksensa? kysyi hän itseltään. Ja sitten hän muisti, kuinka Gonzaga oli koko päivän ollut takertuneena hänen vierelleen, ja oivalsi myöskin, että juuri hän äkkiä omituisen ujoksi käyneenä oli kaihtanut Francescon seuraa.
Mutta kainoutta voimakkaampi oli nyt hänen halunsa olla lähellä Francescoa ja kuulla hänen ääntänsä, nähdä Francescon taaskin katsovan häneen, kuten hän oli katsonut sinä aamuna, kun hän, Valentina, peloissaan hänen tähtensä oli koettanut estää häntä vastustamasta sotilaiden raukkamaista mielihalua. Iältään kypsynyt tai kokemuksiltaan kypsyneempi nainen olisi varronnut, kunnes mies olisi tullut hänen luoksensa. Mutta herttaisessa luonnollisuudessaan Valentina ei milloinkaan etsinyt verukkeita eikä viivyttelyjuonia. Hän nousi hiljaa pöydästä ennen Gonzagan laulun päättymistä ja pujahti yhtä hiljaa pois huoneesta.
Oli kaunis ilta; ilma oli täynnä hedelmällisen maan keväistä tuoksua, ja syvän sininen taivas muistutti välkkyvää, tahdikasta kupukattoa, jonka vaaleahkossa osassa heloitti puoliympyrän muotoinen, kasvava kuu. Samanlainen oli kuu ollut silloin, muisti hän, kun hän oli sitä katsellut ajatellessaan Francescoa heidän Acquaspartassa tapahtuneen, lyhyen kohtauksensa jälkeisenä iltana. Hän oli saapunut pohjoiselle muurille, jonne Francesco oli ilmoittanut tehtäviensä häntä kutsuneen, ja tuolla hän näki miehen — ainoan muurillaolijan — nojaamassa hammasharjaiseen rintasuojukseen ja silmäilemässä Gian Marian leirin valoja. Mies oli paljain päin, ja hänen hiuksissaan kimaltelevasta kultaisesta verkosta Valentina tunsi hänet. Hiljaa tyttö hiipi hänen taaksensa.
"Haaveilemmeko täällä, herra Francesco?" kysyi hän ehdittyään hänen vierelleen, ja hänen sanoissaan soinnahti nauru.
Ritari pyörähti ympäri kuullessaan hänen äänensä ja alkoi sitten hänkin nauraa hiljaa ja iloisesti.
"Tämä on haaveellinen ilta, ja tosiaankin minä haaveilin. Mutta te hajoititte unelmani."
"Te pahoitatte mieltäni", moitti tyttö. "Varmastikin ne nimittäin olivat mieluisia, koska te päästäksenne tänne ja helliäksenne niitä erositte — meistä."
"Niin — ne olivat mieluisia", myönsi ritari. "Ja kuitenkin ne olivat hieman surullisia, mutta turhia kuten unelmat yleensä ovat. Teillä oli oikeus ne hajoittaa, sillä ne koskivat teitä."
"Minuako?" äänsi Valentina, jonka sydän alkoi sykkiä kiivaammin, niin että hänen poskilleen levisi puna, jonka salaamisesta hän kiitti yötä.
"Niin, madonna — teitä ja ensimmäistä kohtaustamme Acquaspartan metsässä. Muistatteko sitä?"
"Muistan, kyllä muistan", jupisi tyttö hellästi.
"Entä muistatteko, kuinka silloin vannoin olevani ritarinne ja aina valmis puolustajaksenne. Emme silloin aavistaneet, että saisin kaipaamani kunnian."
Valentina ei vastannut mitään; hänen ajatuksensa viipyivät siinä ensimmäisessä kohtauksessa, jota hän oli niin usein ja niin hellästi miettinyt.
"Ajattelin myöskin", virkkoi Francesco äkkiä, "tuota tuolla tasangolla olevaa miestä, Gian Mariaa, ja hänen häpeällistä piiritystään."
"Eihän — eihän teillä ole pahoja aavistuksia?" sopersi tyttö, sillä toisen sanat olivat tuottaneet hänelle pienen pettymyksen.
"Pahoja aavistuksia?"
"Sen tähden, että olette täällä kanssani, että olette sotkeutunut tähän niin sanottuun kapinaani?"
Kreivi naurahti pehmeästi katse suunnattuna alhaalla hopeisena välkkyvään veteen.
"Pahat aavistukseni kohdistuvat kaikki siihen aikaan, jolloin tämä piiritys päättyy, jolloin te ja minä olemme lähteneet kumpikin omille teillemme", vastasi Francesco rohkeasti. Nyt hän kääntyi Valentinaan päin, ja hänen äänensä soinnahti hiukan pingoittuneelta. "Mutta sen tähden, että olen täällä ohjaamassa tätä kaunista vastustusta ja antamassa teille sitä vähäistä apua, jota voin — Ei, ei; sen tähden eivät pahat aavistukset minua vaivaa. Se on mieluisin leikki, mihin sotilasurani on minut milloinkaan johtanut. Tulin Roccaleoneen tuomaan varoitussanomia; mutta pohjalla, syvällä sydämessäni, kyti toivo, että saisin esittää parempaa kuin sanantuojan osaa, että saisin jäädä luoksenne ja puuhailla niinkuin nyt puuhailen."
"Ilman teitä olisi minut tähän mennessä pakotettu antautumaan."
"Kenties olisi. Mutta niin kauan kuin minäolentäällä, en usko niin käyvän. Odotan kiihkeästi uutisia Babbianosta. Jos voisin kertoa, mitä siellä on tekeillä, saattaisin ilahduttaa teitä sillä vakuutuksella, että tämä piiritys voi kestää enää ainoastaan muutamia päiviä. Gian Marian täytyy palata kotiin tai alistua menettämään valtaistuimensa. Ja jos hän sen menettää, ei setänne enää niin voimaperäisesti tue hänen kosintaansa. Teistä, madonna, täytyy tämän ajatuksen olla ilahduttava. Minusta — voi! Miksi sitä toivoisin?"
Nyt hän silmäili poispäin yöhön, mutta hänen äänensä värisi hänen rinnassaan myrskyävästä tunteesta. Valentina oli ääneti, ja kenties tämän äänettömyyden ja sen muiston rohkaisemana, mitä hän sinä aamuna oli nähnyt kuvastuvan tytön silmistä, Francesco huudahti:
"Madonna, toivoisin, että saisin raivata teille tien tuon piiritysleirin lävitse ja kantaa teidät johonkin siunattuun paikkaan, jossa ei ole hoveja eikä ruhtinaita. Mutta koska se on mahdotonta, madonnamia, toivoisin tätä piiritystä kestävän ikuisesti."
Ja sitten — tytön hiuksissa hiljaa henkivä yötuuliko se pilkkasi häntä kuiskauksella: "Niinhän toivoisin minäkin." Hän pyörähti tyttöön päin, hänen kätensä, ruskea ja jäntevä, laskeutui tytön norsunluunvalkoiselle, muurinkivellä lepäävälle kädelle.
"Valentina!" Francescon ääni ei ollut kuiskausta kuuluvampi, ja hänen katseensa etsi palavasti tytön poispäin käännettyjä silmiä. Ja yhtä äkkiä kuin hänen katseensa tuli oli leimahtanut, se sitten sammui. Hän veti pois kätensä neidon kädeltä, suuntasi katseensa taaskin leiriin ja mutisi katkerasti: "Antakaa anteeksi, unohtakaa, madonna, se, että hulluudessani olin liian uskalias!"
Tyttö seisoi vaiti pitkän tuokion, siirtyi sitten lähemmäksi Francescoa ja jupisi takaisin: "Entä jollen pidä sitä liian uskallettuna?"
Huoahtaen kreivi pyörähti häneen päin, ja he seisoivat hyvin lähekkäin, katsoen toisiaan silmästä silmään, tytön katse vähemmän arkailevana. Siten he pysyivät vähän aikaa. Ravistaen sitten päätänsä Francesco vastasi äärettömän murheellisesti:
"Olisi parempi, jos pitäisitte, madonna."
"Parempi? Mutta minkä tähden?"
"Sen tähden, että minä en ole herttua."
"Entä sitten?" huudahti Valentina, lisäten halveksivasti: "Tuolla istuu herttua. Oi, kuinka voisin pitää liian uskallettuina teidän suustanne niitä sanoja, jotka juuri haluaisin kuulla? Mitä merkitsee minulle aatelisarvonne? Tiedän, että olette vilpittömin ritari, ylevin herrasmies ja uljain ystävä, joka koskaan on tullut ahdistetun neidon avuksi. Unohdatteko ne perussyyt, jotka saivat minut ryhtymään tähän vastarintaan? Olen nainen enkä vaadi elämältä enempää kuin sen, mihin naisella on oikeus — enkä vähempää."
Sitten hän vaikeni; taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa, kun hän ajatteli, kuinka nopeasti hän oli puhunut ja kuinka rohkeilta hänen sanansa olivat saattaneet kuulostaa. Hän kääntyi hieman toisaalle ja nojasi nyt rintasuojukseen, katsellen yöhön. Ja hänen niin seisoessaan kuiskasi hänen korvaansa hyvin tulinen ääni:
"Valentina, kautta sieluni, minä rakastan sinua!" Ja sitten kuiske, joka saattoi hänet miltei tuskallisen voimakkaan hurmion valtaan, äkkiä katkesi kuin tukahdutettuna. Taaskin Francescon käsi hapuili hänen kättänsä, jonka hän antoi, kuten hän olisi antanut koko elämänsä toisen suloisesta pyynnöstä, ja nyt oli soturin ääni vähemmän kiihkeä:
"Miksi pettäisimme itsemme julmilla toiveilla, oma Valentinani?" puhui hän. "Edessämme on tulevaisuus, se aika, jolloin tämä piiritys lopetetaan, Gian Maria on poistunut kotiinsa, ja sinä olet vapaa lähtemään. Minne aiot mennä?"
Tyttö katsahti häneen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja hänen silmissään oli huolestunut ilme, vaikka Francesco hämärässä valossa sitä tuskin näki.
"Lähden sinne, mihin sinä minua pyydät. Minne muualle pitäisi minun mennä?" lisäsi hän äänessään katkeruuden häive.
Ritari säpsähti. Neidon vastaus oli niin toisenlainen kuin hän oli odottanut.
"Entä setäsi —?"
"Mitä velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan? Oi, olen ajatellut sitä, ja aina — aina tähän aamuun saakka tuntui siltä kuin täytyisi luostarin olla lopullinen turvapaikkani. Olen viettänyt suurimman osan nuorta elämääni Santa Sofiassa, ja se vähä, mitä olen setäni hovissa elämää nähnyt, tuskin houkuttelee minua näkemään sitä enempää. Äiti abbedissa rakasti minua hiukan. Hän ottaisi minut takaisin, jollei —"
Hän keskeytti lauseensa ja katsoi Francescoon, ja tämä ehdottoman, suloisen antautumisen katse pyörrytti miehen päätä. Francesco ei muistanut, että Valentina oli Urbinon herttuan veljentytär, sen enempää kuin sitäkään, että hän itse oli Aquilan kreivi, jalosukuinen, mutta ei kovin varakas eikä Guidobaldon mielestä varmastikaan sen sopivampi Valentinan puolisoksi kuin jos hän olisi ollut yksinkertainen harhaileva ritari, jollaiselta hän näytti.
Hän astui nyt likemmäksi tyttöä, ja hänen kätensä — ikäänkuin totellen hänen tahtoansa voimakkaampaa käskyä, kenties neidon katseen käskyä — tarttuivat Valentinan olkapäihin, samalla kun hänen koko sielunsa keskittyi silmiin, kun hän katsoi neitoon. Päästäen sitten tukahdutetun huudahduksen hän painoi tytön rintaansa vasten. Hetkisen Valentina lepäsi värisevänä hänen sylissään ruskea pää hänen leukansa tasalla sydän sykkien hänen sydäntään vasten. Äkkiä kumartuen Francesco suuteli hänen huuliaan. Hän salli sen tapahtua kehoittavan vastustelematta. Mutta senjälkeen hän lempeästi työnsi Francescoa kauemmaksi itsestään; ja valmiina tottelemaan hänen vähäisimpiäkin toivomuksiaan mies hillitsi hurjaa kiihkeyttään ja päästi hänet irti.
"Anima mia!" huudahti ritari hurmaantuneena. "Sinä olet nyt minun, käyköönpä miten tahansa. Ei Gian Maria eivätkä kristikunnan kaikki herttuat riistä sinua minulta."
Valentina painoi kätensä hänen huulilleen vaimentaakseen hänet, mutta hän suuteli kämmentä, joten tyttö nauraen vetäisi kätensä taaskin pois. Ja nyt muuttui nauru vakavaksi juhlallisuudeksi, ja neito ojensi kätensä herttuan leiriä kohti, lausuen: "Raivaa minulle tie noiden ketjujen lävitse ja vie minut pois Urbinosta — kauas, minne Guidobaldon valta ja Gian Marian kosto eivät voi meitä seurata! Silloin olet voittanut minut omaksesi. Mutta siihen saakka vallitkoon lepotila näissä — meidän suhteissamme! Täällä on miehen työtä tehtävänä, ja jos olen heikko kuten tänä iltana, saatan heikentää sinuakin, ja silloin joutuisimme molemmat turmioon. Luotan sinun voimaasi, Fransceschinomio, totinen ritarini."
Kreivi olisi vastannut hänelle. Hänellä oli tytölle paljon kertomista — kuka ja mikä hän oli. Mutta Valentina osoitti portaiden yläpäätä, jossa häämöitti miehen hahmo.
"Tuolta tule vahtisotilas", virkkoi hän. "Jätä minut nyt yksin, rakasFrancesco! Mene! Alkaa olla myöhäinen."
Francesco kumarsi hänelle syvään, oikeana ritarina aina valmiina tottelemaan ja sanoi hänelle jäähyväiset sielu palavana.
Valentina katseli hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi muurin taipeen taakse. Sitten hän päästi syvän huokauksen, joka oli ikäänkuin kiitosrukous hänen elämäänsä tulleesta suuresta hyvästä, nojasi rintasuojukseen ja silmäili pimeyteen posket punehtuneina ja sydän yhäti voimakkaasti sykkivänä. Hän naurahti hiljaa itsekseen pelkästä onnellisuuden tunteesta. Gian Marian leiristä tuli hänen halveksumisensa kohde. Mitä mahtaisi herttuan valta, kun hänellä oli sellainen sankari puolustajanaan nyt ja vastaisuudessa? Tässä piirityksessä oli kohtalonivaa, johon hänen mielensä kiintyi. Tulemalla tällä tavoin asevoimin häntä vastaan Gian Maria pyrki voittamaan hänet vaimokseen; mutta herttuan kaikki saavutukset supistuivat siihen, että hän oli työntänyt hänet, Valentinan, sen miehen syliin, jota hän oli oppinut rakastamaan juuri tämän piirityksen nojalla. Illan pehmeä lämpö ja niityiltä leyhkivä tuoksu sopivat hyvin hänen mielialaansa, ja hänen poskiaan hyväilevästi hivelevä tuuli tuntui kaiuttavan hänen sydämestään lähteviä säveliä. Sillä hetkellä tuntuivat Roccaleonen vanhat, harmaat muurit sulkevan sisäänsä hänen paratiisinsa, ja hänen huuliltaan värähti vienosti vanhan rakkauslaulun katkelma. Mutta kuten paratiisissa — voi! — oli täälläkin käärme, joka kuulumattomasti hiipi hänen taaksensa ja pian sihisi hänen korvaansa. Ja sillä oli Romeo Gonzagan ääni.
"On lohdullista, madonna, että Roccaleonessa on ainakin yksi ihminen, jolla on rohkeutta laulaa."
Tämä sointuva, mutta nyt sanomattoman uhkaava ääni sai Valentinan hätkähtäen heräämään onnekkaista mietteistään, ja hän kääntyi puhujaan päin.
Hän näki Gonzagan kasvojen kalpean välkkeen, erotti hämärästi miehen silmien kiukkuisen kiillon, ja vasten hänen tahtoaankin puistatti häntä levottomuuden värähdys. Hän vilkaisi taaksensa sinne, missä hän äsken oli huomannut vahtisotilaan. Nyt ei ketään ollut siellä eikä muuallakaan sillä muurilla. He olivat kahden kesken, ja herra Gonzaga näytti erikoisen ilkeältä.
Hetkisen vallitsi pingoittunut hiljaisuus, jota häiritsivät vain vallihauta-puron kohina ja Gian Marian leiristä kantautuva vahdin käreä huuto: "Chi vu là?" Sitten Valentina käännähti hermostuneesti, aprikoiden, kuinka paljon Gonzaga oli saattanut nähdä ja kuulla siitä, mitä hänen ja Francescon välillä oli tapahtunut.
"Mutta jäittehän te itsekin, Gonzaga", vastasi hän, "tuonne alhaalle laulamaan, kun minä lähdin".
"Kuhertelemaan täällä kuutamossa sen kirotun rehentelijän, sen roiston, sen syrjäkujilla kasvaneensbirro-lurjuksen kanssa!"
"Gonzaga! Kuinka rohkenette?"
"Rohkenenko?" pilkkasi keikari suunniltaan intohimosta. "Tekö puhutte rohkenemisesta — te, Guidobaldo da Montefeltron veljentytär, jaloon ja ylhäiseen Rovere-sukuun kuuluva nainen, heittäydyttyänne tuollaisen halpasyntyisen rengin kuin tuon masnadieron, rosvon, salamurhaajan syleilyyn? Ja sopiiko teidän puhua rohkenemisesta ja käyttää tuollaista sävyä minua kohtaan, kun teidän itsenne pitäisi kuolla tai mykistyä häpeästä?"
"Gonzaga", vastasi Valentina, jonka kasvot olivat yhtä kalpeat kuin hovimiehen, mutta jonka ääni oli varma ja kova suuttumuksesta, "poistukaa luotani nyt — heti paikalla! Muutoin käsken suomia teitä — suomia luita myöten."
Tuokion keikari tuijotti häneen ikäänkuin huumaantuneena. Sitten hän heilautti kätensä taivasta kohti, antoi niiden raskaasti pudota kupeilleen, kohautti olkapäitään ja naurahti pahanilkisesti. Mutta hän ei yrittänytkään poistua.
"Kutsukaa miehenne!" vastasi hän tukahtuneesti. "Tehkää minulle tahtonne mukaan! Suomitkaa minut verille tai kuoliaaksi — olkoon se palkkioni kaikesta siitä, mitä olen tehnyt, mitä olen uskaltanut, mitä olen uhrannut palvellakseni teitä. Se olisi yhdenmukaista muiden tekojenne kanssa."
Valentina koetti katsoa miestä silmiin hämyssä, ja hänen rintansa nousi ja laski rajusti hänen ponnistaessaan hillitäkseen itseään, ennenkuin puhuisi.
"Herra Gonzaga", virkkoi hän vihdoin, "en kiellä, että palvelitte minua uskollisesti karatessani Urbinosta —"
"Miksi puhua siitä?" ärähti keikari. "Sitä palvelustahan käytitte hyväksenne ainoastaan siihen saakka, kunnes tarjoutui toinen, jolle saatoitte osoittaa suosiotanne ja luovuttaa linnoituksenne ylipäällikkyyden. Miksi puhua siitä?"
"Osoittaakseni, että se palvelus, johon viittasitte, on nyt maksettu", tokaisi tyttö tuikeasti. "Moittimalla minua otitte maksun ja loukkaamalla minua poljitte kiitollisuuteni olemattomaksi."
"Logiikkanne on perin mukava", ivasi hovimies. "Minut heitetään syrjään kuin kulunut vaatekappale, joka katsotaan maksetuksi, koska se paljosta ankarasta käytöstä on alkanut näyttää hiukan nukkavierulta."
Ja nyt välähti Valentinan mieleen, että miehen puheet kenties olivat jonkun verran oikeutetut. Kenties hän oli kohdellut Gonzagaa hieman tylysti.
"Arveletteko, Gonzaga", kysyi hän, ja hänen sävyssään oli nyt vähän lempeämpi häive, "että koska olette palvellut minua, saatte loukata minua ja ritaria, joka myöskin on palvellut minua, ja —"
"Missä suhteessa voidaan hänen palveluksiaan verrata minun palveluksiini? Mitä hän on tehnyt sellaista, mitä enempää minä en ole tehnyt?"
"No niin, kun miehet täällä kapinoitsivat —"
"Pyh! Älkää puhuko minulle siitä! Jumalan ruumis! Hänen alaansa on moisten sikojen johtaminen. Hän on itse yksi heistä. Mutta muuten, mitä menetettävää on sellaisella miehellä ollessaan mukana kapinassanne verrattuna siihen vahinkoon, joka minulle täytyy siitä koitua?"
"No, jos kaikki käy huonosti, saattaa hän kaiketi menettää henkensä", vastasi tyttö hiljaa. "Voitteko te menettää enemmän?"
Mies teki maltittoman eleen.
"Jos kaikki käy huonosti — niin. Silloin se saattaa tulla hänelle kalliiksi. Mutta jos kaikki käy hyvin ja tämä piiritys lopetetaan, ei hänellä enää ole mitään pelättävää. Minun asiani on kokonaan toisin. Päättyköönpä tämä piiritys miten tahansa, minä en voi mitenkään välttää Gian Marian ja Guidobaldon kostoa. He tietävät, mikä osuus minulla siinä on. He tietävät, että minä olen avustanut menettelyänne ja että te ilman minua ette mitenkään olisi voinut varustautua tällaiseen vastarintaan. Miten tahansa teille ja tälle herra Francescolle käy, minä en siitä voi selviytyä."
Valentina hengähti syvään ja esitti sitten hänelle luonnollisen kysymyksen:
"Ettekö pohtinut sitä — ettekö punninnut näitä mahdollisuuksia — ennenkuin ryhdyitte tähän puuhaan, ennenkuin itse yllytitte minua tällaiseen menettelyyn?"
"Kyllä; kyllä sen tein", myönsi keikari jörösti.
"Minkä tähden sitten nämä valittelut nyt?"
Gonzagan vastaus oli harvinaisen, mielipuolisen vilpitön. Hän kertoi tehneensä kaikki, koska hän rakasti Valentinaa, koska viimemainittu oli näyttänyt hänelle sellaisia merkkejä, ettei hänen rakkautensa ollut toivoton.
"Minäkö näyttänyt teille sellaisia merkkejä?" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Taivaallinen äiti! Mainitkaahan ne merkit, jotta itse ne tietäisin!"
"Ettekö aina ollut ystävällinen minulle?" kysyi Gonzaga. "Ettekö aina osoittanut pitävänne seurastani? Ettekö aina halunnut minun laulavan teille teidän kunniaksenne sepittämiäni lauluja? Ettekö kääntynyt juuri minun puoleeni hätänne hetkellä?"
"Katsokaa nyt, kuinka kurja olento olette, Gonzaga!" vastasi neito murhaavasti. "Jos vain nainen hymyilee teille, lausuu teille ystävällisen sanan, sallii teidän laulaa hänelle, niin te jo päättelette hänen rakastuneen teihin. Ja joskin käännyin puoleenne hätäni hetkellä, kuten muistutitte minun tehneen, täytyykö sen olla rakkauden merkki? Ajatteleeko jokainen herrasmies siten, kun avuton nainen turvautuu häneen vaikeuksissaan? Mutta jos niinkin olisi", jatkoi hän, "miten se kaikki vähentäisi sitä vaaraa, josta puhuitte? Joskin minua kosiessanne saisitte myöntävän vastauksen, niin ettekö sittenkin olisi sama Romeo Gonzaga, setäni ja Gian Marian suuttumuksen maalitaulu? Minä pikemminkin luulisin sen heidän vihaansa vain äidyttävän."
Mutta hovimies haihdutti hänen harhaluulonsa. Hän ei kiukuissaan arkaillut, vaan esitti tytölle sen päättelynsä, että hän Valentinan puolisona olisi turvattu.
Sen kuultuaan neito nauroi ääneen.
"Tällaisista juonistako siis julkeutenne sai virikkeensä?"
Se pisti miestä. Vapisten hänet vallanneesta intohimosta hän astui ihan likelle Valentinaa.
"Sanokaahan, madonna, minkä tähden meidän tulee pitää julkeutena Romeo Gonzagassa kosintaa, johon nimetöntä seikkailijaa rohkaisemme?" kysyi hän ääni käheänä ja värisevänä.
"Varokaa!" kehoitti neito.
"Mitä minun pitää varoa?" säväytti Gonzaga. "Vastatkaa, monna Valentina! Olenko niin halpa mies, että jos ajattelenkin rakastavani teitä, olen julkea samalla kun teidän sopii antautua tämän rehentelevän vintiön syleiltäväksi ja suudeltavaksi? Järkeilynne ja tekonne sointuvat huonosti yhteen."
"Raukka!" kivahti tyttö. "Mikä koira olettekaan!" Ja hänen kiihkoisesti liekehtivien silmiensä edessä Gonzaga peräytyi rohkeutensa alkaessa horjua. Valentina hillitsi suuttumuksensa äkkiä ja vaarallisen rauhallisesti käski hänen järjestää niin, ettei hän enää seuraavana aamuna olisi Roccaleonessa. "Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä", neuvoi tyttö häntä, "ja välttäkää Gian Marian valppautta parhaanne mukaan! Tänne ette saa jäädä."
Silloin valtasi miekkosen ankara pelko, joka karkoitti hänen kiukkunsa viimeisetkin rippeet. Eikä se ollut yksin pelkoa, se meidän on myönnettävä ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia. Se johtui myöskin siitä oivalluksesta, että hänen täytyi jäädä Roccaleoneen, jos hän mieli saada Valentinalta korvauksen tästä osakseen tulleesta kohtelusta, jos hän mieli sammuttaa kostonjanoaan. Hänen suunnitelmansa oli pettänyt. Mutta hänen aivonsa olivat hedelmälliset, ja hän saattaisi keksiä toisen, joka onnistuisi ja jonka avulla Gian Maria pääsisi Roccaleoneen. Siten hän saisi kostaa runsain mitoin. Valentina kääntyi poispäin julistettuaan hänen karkoitusmääräyksensä, mutta hän juoksi neidon jälkeen ja rukoili nyt polvillaan surkeasti, että häntä vielä hetkinen kuultaisiin.
Ja Valentina, joka jo nyt katui tylyyttään ja ajatteli Gonzagan mustasukkaisuudessaan ehkä tuskin olleen vastuunalaisen puheistaan, seisahtui kuuntelemaan.
"Ei niin, ei niin, madonna!" ulisi mies, jonka sävy vihjaisi kyynelten olevan lähellä. "Älkää karkoittako minua pois! Jos minun täytyy kuolla, sallikaa minun kuolla täällä Roccaleonessa, viimeiseen henkäykseeni asti avustaen sen puolustamista! Mutta älkää heittäkö minua täältä joutumaan Gian Marian käsiin! Hän hirtättää minut sen tähden, että olen ollut mukana tässä puuhassa. Älkää palkitko minulle siten, madonna! Olette varmasti minulle hieman, kiitollisuudenvelassa, ja jos olin hullu äsken puhuessani teille, pakotti siihen minua rakkaus teitä kohtaan — rakkaus teitä ja epäluulo tuota miestä kohtaan, josta kumpikaan meistä ei tiedä mitään. Madonna, säälikää vähän! Sallikaa minun jäädä!"
Valentina silmäili häntä, horjuen säälin ja halveksumisen välillä.Sitten voitti sääli tytön oikullisessa, mutta aina lempeässä sydämessä.Hän käski miehen nousta pystyyn.
"Ja menkää, Gonzaga! Paneutukaa vuoteeseen ja nukkukaa, niin että tulette terveemmälle mielialalle! Me unohdamme kaikki, mitä olette sanonut, kunhan vain ette enää koskaan puhu siitä — ettekä rakkaudesta, jota väitätte tuntevanne minua kohtaan."
Teeskentelijä tarttui hänen hameensa liepeeseen ja vei sen huulilleen.
"Säilyttäköön Jumala sydämenne aina yhtä puhtaana, ylevänä ja anteeksiantavana!" mutisi hän katkonaisesti. "Käsitän kyllä, kuinka kehnosti olen ansainnut lempeytenne. Mutta minä palkitsen teille, madonna", vakuutti hän — ja totisesti hän sitä tarkoitti, vaikka ei siinä mielessä kuin näytti.
Katuva syntinen
Roccaleonessa kului viikko rauhallisesti, niin rauhallisesti, että oli vaikea käsittää Gian Marian sadan sotamiehensä kanssa olevan tasangolla sitä piirittämässä.
Aquilan kreiviä ärsytti tämä toimettomuus samoin kuin sekin, ettei Fanfullalta kuulunut tietoja; ja hän aprikoi epämääräisesti, mitä Babbianossa oli tekeillä, koska Gian Maria tyytyi istumaan toimettomana heidän edessään, ikäänkuin hänen käytettävissään olisi kuukausia pakottaakseen nälällä heidät antautumaan. Tämä salaisuus olisi selvinnyt, jos hän olisi tietänyt saavansa kiittää Gonzagaa tästä Gian Marian tavattomasta kärsivällisyydestä. Hovimies oli nimittäin saanut tilaisuuden lähettää uuden kirjettä kuljettavan nuolen herttuan leiriin ja siten ilmoittanut viimemainitulle, miten ja minkä tähden äskeinen salahanke oli mennyt myttyyn, sekä kehoittanut Gian Mariaa odottamaan ja luottamaan siihen, että hän keksisi paremman suunnitelman luovuttaakseen linnan parittajien valtaan. Hän oli luvannut perin rohkeasti ja varmasti, ja Gian Maria — kuten tosiasiat osoittivat — oli luottanut hänen lupaukseensa ja varronnut sen täyttämistä. Mutta vaikka Gonzaga vaivasikin aivojaan lakkaamatta, ei hän saanut minkäänlaista mielijohdetta, hänen päähänsä ei pälkähtänyt ainoatakaan suunnitelmaa, jolla hän olisi voinut toteuttaa aikomansa kavalluksen.
Hän käytti ovelasti aikaa voittaakseen takaisin Valentinan suosion ja luottamuksen. Hänen ja Guidobaldon veljentyttären välisen myrskyisen keskustelun jälkeisenä aamuna hän oli ripittäytynyt veli Domenicolle ja nauttinut ehtoollista. Senjälkeen hän kävi joka aamu jumalanpalveluksessa ja tuli hurskautensa ja palavan hartautensa nojalla kaikille muille esikuvaksi. Tämä ei suinkaan ollut tehoamatta Valentinaan, joka oli kasvatettu luostarissa ja oli jossakin määrin harras uskovainen. Hän piti tätä Gonzagan tapojen tavatonta muutosta luonteen muutoksen osoituksena. Se, että Gonzaga oli nauttinut ehtoollista hänelle lausumiensa hurjien sanojen jälkeisenä aamuna, merkitsi sitä, että mies katui rikollista kiihkoaan; sen, että keikari pysyi äärimmäisen hartaana senjälkeen, hän tulkitsi merkitsevän sitä, että katumus oli vilpitön ja pysyväinen.
Ja niinpä hän johtui kysymään itseltään, eikö Gonzagaa vastaan oltu tehty yhtä paljon syntiä kuin hän oli tehnyt muita vastaan, ja lopulta hän vakuutti itselleen syyn jossakin määrin olevan hänen. Nähdessään keikarin niin katuvaisena hän päätteli, ettei mies enää rikkoisi, otti hänet uudelleen suosioonsa, ja vähitellen heidän aikaisemmat ystävälliset suhteensa palasivat, käyden ehkä entistä varmemmiksi, koska neito uskoi, ettei mies kaiken tapahtuneen jälkeen enää ymmärtäisi häntä väärin.
Gonzaga ei ymmärtänyt häntä väärin eikä sallinut toiveikkuutensa eikä aina herkeän turhamaisuutensa harhauttaa itseään vääriin toiveihin. Hän luki Valentinan ajatukset ihan tarkalleen, ja joskin niiden lukeminen oli vain omiaan tekemään hänet yhä katkerammaksi ja lujittamaan hänen kostonhimoisia aikeitaan, se siitä huolimatta sai hänet hymyilemään sitäkin herttaisemmin ja liehakoimaan nöyremmin.
Ja tyytymättä siihen hän ei rajoittanut mairitteluaan Valentinaan, vaan koetti hymyilevän itsepintaisesti suikertautua myöskin Francescon suosioon. Ei ainoakaan henkilö Roccaleonessa — ei edes Ercole-öykkäri — korottanut useammin eikä innokkaammin ääntänsä kiittääkseen ja ylistääkseen linnan ylipäällikköä. Valentina pani sen merkille, piti sitä lisämerkkinä siitä, että hän katui entisyyttä ja aikoi olla parempi vastaisuudessa, ja kävi yhä sydämellisemmäksi häntä kohtaan. Hän oli sangen ovela, tämä kaunis herra Romeo, tunsi naisen sydämen ja tiesi, ettei naisesta mikään imartelu ole mieluisempaa kuin hänen rakastamaansa mieheen kohdistuva.
Siten Gonzaga saavutti kaikkien luottamuksen ja arvonannon sen rauhallisen viikon aikana. Hän näytti muuttuneelta mieheltä, ja kaikki muut paitsi Peppeä katsoivat tämän muutoksen tekevän hänet entistä suuremman luottamuksen ja ystävällisyyden arvoiseksi. Mutta älykäs narri katseli sivusta ja aprikoi. Sellaisia muutoksia kuin tämä oli, ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Hän ei uskonut inhimilliseen muodonvaihdokseen, jonka nojalla eilinen toukka saattaisi tänään olla perhonen. Ja niinpä hän ei tässä liehakoivassa, hymyilevässä, nöyrässä Gonzagassa nähnyt mitään muuta kuin epäluotettavan olennon, miekkosen, jota tuli pitää silmällä äärimmäisen valppaasti. Tähän valppaaseen silmälläpitoon antautuessaan kyssäselkä osoitti intoa, joka perustui siihen, että hän sydämensä pohjasta kammosi hovimiestä. Mutta Gonzaga huomasi narrin epäluulot ja valppauden, ja hänen onnistui kerran päästä eroon Peppen silmälläpidosta lähettääkseen Gian Marialle kirjeen, jossa esitti punomansa, älykkään suunnitelman.
Se ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä sunnuntaisessa jumalanpalveluksessa. Kaikkina pyhäpäivinä oli monna Valentinan tapana vaatia koko linnan miehistö yhtä ainoata vahtia lukuunottamatta — ja siihenkin poikkeukseen hän suostui vain Francescon perin hartaasta pyynnöstä — mukaan aamuiseen jumalanpalvelukseen. Ikäänkuin innoituksen vihjaamana välähti keikarin mieleen, että sellainen puolituntinen tarjoisi hänelle mitä sopivimman hetken avata Roccaleonen portit piirittäjille. Seuraavana sunnuntaina oli Kristuksen ruumiin juhla. Silloin olisi hänen tilaisuutensa.
Ollen polvillaan, pää taivutettuna hurmioisen hartaaseen rukoukseen, hän kypsytti kavallussuunnitelmaansa. Yhden ainoan vahtisotilaan hän saattaisi lahjoa tai — jolleivät lahjukset tehoaisi — murhata. Hän käsitti, ettei hän yksin saisi lasketuksi raskasta nostosiltaa alas ja ettei se olisi viisastakaan, vaikka se kävisikin päinsä, sillä sen melu saattaisi hälyttää varusväen. Mutta olihan sivuportti. Gian Marian täytyi rakennuttaa kevyt, kannettava silta ja pitää se valmiina laskettavaksi vallihaudan ylitse, jotta hänen sotilaansa voisivat hiljaa tunkeutua linnaan pikku portista.
Ja saatuaan siten salajuonensa valmiiksi ja sen kaikki yksityiskohdat selviksi hän meni huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, joka ilahduttaisi Gian Marian sydäntä. Hän valitsi suotuisen hetken lähettääkseen sen, kuten hän oli lähettänyt edellisetkin, kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, ja näki sitten Gian Marian merkin, jonka hän oli kirjeessään ehdottanut ja jolla ilmaistiin, että suunnitelma hyväksyttiin. Hyräillen hilpeätä säveltä riemuissaan siitä, että saisi kostetuksi niin perinpohjaisesti, Gonzaga lähti huoneestaan linnan puutarhaan huvittelemaan hovinaisten keralla sokkoleikillä.
Kuinka hartaasti Babbianon herttua lieneekään onnitellut itseään liittolaisensa Gonzagan ja sen ovelan suunnitelman tähden, jonka viimemainittu oli keksinyt saattaakseen Roccaleonen hänen haltuunsa, saapui hänelle seuraavana aamuna uutisia, jotka saivat hänet riemuitsemaan siitä sata kertaa hartaammin. Hänen alamaisensa Babbianossa olivat avointa kapinaa hipovassa tilassa niiden levottomuutta herättävien huhujen johdosta, että Caesar Borgia varustautui Roomassa hyökätäkseen herttuakuntaan, ja sen vuoksi, että Gian Maria sellaiseen aikaan oli kauan poissa kotoa kosioretkellä, jonka aikaa he pitivät huonosti valittuna. Oli muodostettu voimakas puolue, ja sen johtajat olivat naulanneet palatsin porttiin sellaisen julistuksen, että jollei Gian Maria kolmen päivän kuluessa palaisi järjestämään Babbianon puolustusta, syöksisivät he hänet valtaistuimelta ja lähtisivät Aquilaan pyytääkseen hänen serkkuaan Francesco del Falcoa — jonka isänmaallisuus ja sotataito olivat yleisesti tunnetut — ottamaan vastaan Babbianon kruunun ja suojelemaan heitä.
Kuultuaan sen uutisen ja luettuaan julistuksen, jonka Alvari oli tuonut muassaan, Gian Maria joutui raivonpuuskan valtaan, jollaiset tekivät hänen nimensä sananparreksi Babbianossa. Pian hän kuitenkin jäähtyi. Tuolla linnassa oli Gonzaga, joka oli luvannut päästää hänet Roccaleoneen keskiviikkona. Siten hänelle jäisi aikaa ensin vallata vastahakoinen morsiamensa ja sitten ratsastaa vinhaa vauhtia Babbianoon, ennättääkseen sinne ajoissa ennen hänen alamaistensa myöntämän kolmipäiväisen armonajan päättymistä.
Hän neuvotteli Guidobaldon kanssa ja vaati, että pitäisi varata pappi odottamaan vihkiäkseen heidät heti, kun hän olisi tuonut Valentinan linnoituksesta. Tästä seikasta he olivat joutumaisillaan riitaan. Guidobaldo ei aluksi tahtonut suostua niin hätäiseen vihkimiseen; se ei ollut sopusoinnussa hänen veljentyttärensä arvon ja aseman kanssa, ja jos Gian Maria mieli mennä naimisiin Valentinan kanssa, täytyisi hänen tulla Urbinoon ja sallia jonkun kardinaalin suorittaa juhlallinen toimitus. Silloin teki Gian Maria viisaasti hillitessään tavallista pikaisuuttaan ja niellessään kielellään pyörivän, kiivaan, uhmaavan vastauksen. Jollei hän olisi niin tehnyt, olisi seurauksena otaksuttavasti ollut heidän väliensä pysyvä rikkoutuminen, sillä Guidobaldo ei suinkaan sallinut kenenkään rehennellä itselleen ja oivalsi varsin hyvin, että Gian Maria tarvitsi enemmän häntä kuin hän Gian Mariaa. Ja sen käsitti sillä hetkellä myöskin Babbianon herttua, ja sen tajuten hän päätti anoa, vaikka hän muutoin olisi saattanut komentaa, vain suosionosoituksena sitä, mitä hän muutoin olisi saattanut vaatia uhkaillen. Ja niin hän sai Guidobaldon — vaikka vastahakoisesti — taipumaan toivomuksiinsa tässä asiassa, ja hyväntahtoisuudessaan Urbinon herttua suostui syrjäyttämään arvokkuutensa, joka kiihoitti häntä toimituttamaan juhlamenot ruhtinaallisen komeasti.
Kun tämä oli päätetty, siunasi Gian Maria Gonzagaa, joka teki sen kaiken mahdolliseksi ja tuli hänen avukseen perin sopivassa tilaisuudessa, koska muutoin olisi ollut pakko turvautua tykkeihin ja verenvuodatukseen.
Ainoana epäilyksen varjona Gonzagan mielessä pilaamassa hänen ehdotonta menestyksen varmuuttaan oli se, että hän osasi antaa oikean arvon Francescon rohkealle luonteelle ja neuvokkuudelle, mutta ikäänkuin jumalat olisivat tahtoneet suosia häntä mahdollisimman paljon, työnnettiin aavistamattomasti hänen käteensä omituinen ase sen torjumiseksi.
Sattui niin, ettei Alvari ollut ainoa sinä päivänä Roccaleoneen taivaltanut sanantuoja. Häntä seurasi muutamia tunteja myöhemmin Aquilan kreivin palvelija Zaccaria, joka ratsasti kovasti ja saapui linnan lähistölle auringon laskiessa. Koska hänen päämääränsä oli itse linnoitus, oli hänen pakko odottaa metsässä pimeän tuloon saakka, ja sittenkin hänen tehtävänsä oli sangen vaarallinen.
Yön toisen tunnin lopulla, jolloin kuu oli pilvien peitossa — sillä taivaalla liikkui myrskyä uhkaavia hattaroita — sattui itäisellä muurilla kävelevä vahtisotilas kuulemaan vallihaudasta loisketta, jota säesti suutansa vaivoin vedenpinnalla pitävän uijan pärskyvä hengitys. Hän luikkasi uimarille, mutta ei saanut vastausta, ja kääntyi mennäkseen hälyttämään, mutta juoksi Gonzagan syliin, joka oli tullut muurille hengittämään raitista ilmaa.
"Teidän armonne", huudahti mies, "vallihaudassa ui joku".
"Mitä?" äänsi Gonzaga, jonka mieleen välähti satoja epäluuloja GianMariaa kohtaan. "Kavallustako?"
"Niin arvelin."
Gonzaga tarttui miehen asetakin hihaan ja veti hänet takaisin rintasuojukselle. He tirkistivät muurin ylitse, ja alhaalta pimeydestä heille huudettiin heikosti: "Hoi!"
"Kuka siellä?" tiedusti Romeo.
"Ystävä", tuli vastaus hiljaa. "Sanantuoja Babbianosta ja kirje hänen ylhäisyydelleen Aquilan kreiville. Viskatkaa minulle nuora, ystävät, ennenkuin hukun tähän kaukaloon!"
"Te houritte, hupsu!" vastasi Gonzaga. "Roccaleonessa ei ole kreivejä."
"Varmasti, herra vahtisotilas", intti ääni, "on siellä isäntäni, herraFrancesco del Falco. Heittäkää minulle nuora, totisesti!"
"Herra Fran —" alkoi Gonzaga. Sitten häneltä pääsi tukehtumista muistuttava korahdus. Äkkiä tuntui selvittävä valo kirkastaneen hänen mielensä. "Noutakaa nuoraa!" käski hän käheästi vahtisotilasta. "Tuolta asepihalta! Joutuin, tomppeli!" lisäsi hän, peläten nyt jonkun saapuvan häiritsemään.
Hetkisen kuluttua mies palasi, ja nuoran pää laskettiin alhaalla olevalle tulijalle. Muutamia sekunteja myöhemmin Zaccaria seisoi Roccaleonen muurilla veden tippuessa hänen läpimäristä vaatteistaan ja keräytyen lammikoksi hänen jalkojensa ympärille.
"Tänne päin!" virkkoi Gonzaga ja opasti miehen aseistustornille, jossa paloi lyhty. Sen valossa hän silmäili vastatullutta ja käski vahdin sulkea oven ja jäädä ulkopuolelle äänen kuuluviin.
Zaccariaa näytti tämä määräys hämmästyttävän. Tällaista vastaanottoa hän tuskin oli odottanut pantuaan siten henkensä vaaraan päästäkseen linnaan kirjeineen.
"Missä on isäntäni?" kysyi hän kylmästä kylvystä kalisevien hampaittensa välitse ja aprikoi epävarmasti, kuka tämä perin uhkea herrasmies saattoi olla.
"Onko herra Francesco del Falco isäntänne?" tiedusti Romeo.
"On, herra. Minulla on ollut kunnia olla hänen palveluksessaan viimeiset kymmenen vuotta. Toin hänelle kirjeen herra Fanfulla degli Arcipretilta. Se on hyvin tärkeä. Suvaitsetteko viedä minut hänen luoksensa?"
"Olette kovin märkä", jupisi Gonzaga huolestuneesti. "Saatte kuolemantaudin vilustumisesta, ja sellaisen miehen kuolema, joka on ollut kyllin uskalias tunkeutuakseen Gian Marian ketjujen lävitse, on totisesti valitettava." Hän astui ovelle. "Hoi!" kutsui hän vahtia. "Viekää tämä urhea mies tuonne ylös ja etsikää hänelle toiset vaatteet!" Hän osoitti tornin ylempään huoneeseen päin, jossa sellaisia tavaroita tosiaankin oli varastossa.
"Entä kirjeeni, hyvä herra!" huudahti Zaccaria maltittomasti. "Se on hyvin kiireellinen, ja tuhlasin jo tuntikausia varrotessani metsässä."
"Tokihan voitte odottaa siihen saakka, kunnes olette muuttanut vaatteita? Henkenne kaiketi on tärkeämpi kuin muutamien minuuttien viivytys."
"Mutta herra degli Arcipretilta sain määräyksen, etten saa hukata hetkistäkään."
"No,si, si!" virkkoi Gonzaga, tekeytyen hyväntahtoisen kärsimättömän näköiseksi. "Antakaa kirje sitten minulle; minä vien sen kreiville teidän riisuessanne noita märkiä tamineitanne."
Zaccaria silmäili häntä epäilevästi tuokion. Mutta hän näytti niin vaarattomalta hienossa asussaan, ja hänen kauniiden kasvojensa ilme oli niin miellyttävä ja vilpitön, että miehen empiminen haihtui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän otti hatun päästänsä ja veti sen kuvun sisältä kirjeen, jonka hän oli pannut sinne säilyttääkseen sen kuivana. Sen hän antoi nyt Gonzagalle, joka lausui vahdille vielä viimeiset ohjeet sanantuojalle annettavien vaatteiden etsimisestä ja poistui sitten mennäkseen asialleen. Mutta oven ulkopuolella hän seisahtui ja huusi vahdin taaskin luoksensa.
"Tässä on teille dukaatti", supatti hän. "Tehkää, kuten käsken! Sitten saatte lisää. Pidättäkää miestä tornissa siihen asti, kunnes palaan, älkääkä missään nimessä salliko kenenkään kuulla tai nähdä häntä!"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", lupasi mies. "Mutta entä jos kapteeni tulee ja huomaa, että olen poissa vahtipaikaltani?"
"Minä huolehdin siitä. Ilmoitan herra Fortemanille lähettäneeni teidät erikoiselle asialle ja pyydän häntä lähettämään toisen vahdin sijallenne. Olette tämän yön vapaa vahtipalveluksesta."
Mies kumarsi ja meni äänettömästi pitämään silmällä vankiaan, sillä sellaisena hän nyt Zaccariaa piti.
Gonzaga meni Fortemanin luokse vahtihuoneeseen ja teki, kuten oli vahdille luvannut.
"Mutta", ärähti Ercole, punastuen, "kenen luvalla olette sen tehnyt?Millä oikeudella lähetätte vahtisotilaita omille asioillenne?ChristoSanto!Linnaanhan saattaa vihollinen tunkeutua vahtien noutaessateidän makeisrasiaanne tai runokirjaanne!"
"Muistanette —" alkoi Romeo rusentavan arvokkaan näköisenä.
"Piru vieköön teidät ja lähettäjänne!" kivahti öykkäri. "Herra linnanpäällikkö saa kuulla tästä."
"Ei millään ehdolla", huudahti Gonzaga, jonka suuttumus nyt muuttui levottomuudeksi; ja hän tarttui Fortemanin vaipan liepeeseen, kun kapteeni aikoi lähteä toteuttamaan uhkaustaan. "Herra Ercole, olkaa järkevä, pyydän. Hälyttäisimmekö koko linnan ja häiritsisimmekö monna Valentinaa näin mitättömän asian tähden? Mies, teille nauretaan." "Mitä?" Ercole ei pitänyt mistään sen vähemmän kuin siitä, että hänelle naurettiin. Hän mietti hetkisen, ja hänestä alkoi tuntua, että kenties hän teki kärpäsestä härkäsen. Sitten hän huusi: "Hei, Aventano, ota pertuskasi ja mene vahtiin itäiselle muurille! Kas niin, herra Gonzaga, olen noudattanut toivomustanne. Mutta herra Francesco saa kuulla tästä, kun hän tulee kierrokselleen."
Gonzaga poistui hänen luotansa. Francesco ei lähtisi kierrokselleen vielä tuntikauteen, eikä sitten olisi väliä, mitä Fortemani hänelle kertoisi. Tavalla tai toisella hän pystyisi selittämään menettelynsä.
Hän meni linnanpihan poikki ja nousi portaita myöten omaan huoneeseensa. Sinne päästyään hän sulki oven ja pani sen salpaan. Sytytettyään kynttilän ja viskattuaan kirjeen pöydälle hän istuutui silmäilemään sen ulkokuorta ja laajaa, punaista sinettiä, joka välkkyi hänen kynttilänsä keltaisessa valossa.
Vai niin! Tämä harhaileva ritari, tämä mies, jota hän oli pitänyt halpasukuisena palkkasoturina, oli kun olikin kuuluisa Aquilan kreivi, Babbianon kansan lemmikki, kaikkien soturien ihanne Sisiliasta Alpeille saakka. Eikä hän ollut sitä epäillyt! Tylsä-älyisenä hän nyt piti itseään. Hän oli kuullut usein kuvailtavan tätä maineikastacondottieroa, tätä Italian ritareiden esikuvaa. Hän olisi saattanut tietää, ettei ole olemassa kahta niin hallitsevasti esiintyvää miestä kuin hän oli nähnyt tämän miehen esiintyvän Roccaleonessa. Mitä varten hän oli täällä? Johtuiko se siitä, että hän rakasti Valentinaa, vai siitäkö —? Hän pysähtyi mielessään nopeasti muistelemaan Babbianon poliittista elämää. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti mahdollisuus, joka pani hänen silmänsä säihkymään ja hänen kätensä vapisemaan kiihkosta. Oliko tämä vain poliittinen suunnitelma kreivin serkun syöksemiseksi valtaistuimelta, jonka tavoittelijaksi Gonzaga oli kuullut Francesco del Falcoa huhuiltavan? Jos asia oli niin, kuinka suloisesti hän saisikaan kostaa paljastaessaan kreivin! Kuinka kovasti sen täytyisikään nöyryyttää Valentinaa! Kirje oli hänen edessään. Sen sisältö selvittäisi, kuinka asianlaita oikein oli. Mitä kirjoitti kreiville hänen ystävänsä Fanfulla?
Hän otti kirjeen käteensä ja tähysti tarkasti sinettiä. Hiljaa, tyynesti, hitaasti hän sitten veti esille tikarinsa. Jos hänen epäluulonsa olivat perusteettomat, tarjoaisi hänen kynttilänliekissä kuumennetun tikarinsa terä hänelle keinon salata sen, että hän oli peukaloinut kirjettä. Sujutettuaan terän sinetin alle hän liikutti sitä varovasti, kunnes se heltisi ja jätti kirjeen avonaiseksi. Hän käänsi sen auki laskoksistaan, ja hänen lukiessaan laajenivat hänen silmänsä. Hän näytti sykertyvän tuoliinsa, ja hänen paperia pitelevä kätensä tutisi. Vedettyään kynttilää likemmäksi hän varjosti silmiään ja luki kirjeen toistamiseen sanan sanalta:
Olen viivyttänyt kirjoittamistani, kunnes tarkkailemani merkit tulisivat varmemmiksi, kuten nyt on käynyt, joten enää en vitkastele. Tämä siis lähtee Zaccarian tuomana ilmoittamaan teille, että tänään on lähetetty Gian Marialle sanoma, jossa häntä on vaadittu kolmessa päivässä palaa maan Babbianoon tai hylkäämään kaikki toiveet kruunuunsa, jota kansa lähettää edustajansa tarjoamaan teille Aquilaan, koska teidän luullaan olevan siellä. Nyt siis, rakas kreivi, tyranni on teidän armoillanne, Scyllan ja Charybdiksen välissä. Omassa vallassanne on päättää, miten tahdotte toimia; mutta riemuitsen siitä, etteivät teidän läsnäolonne Roccaleonessa ja itsepintainen puolustuksenne ole menneet hukkaan ja että pian saatte niittää hyvin ansaitun palkkion siitä. Kansaa on kiihoittanut tähän äärimmäiseen toimenpiteeseen täällä vallitseva hämminki.
Olemme saaneet sellaisia tietoja, että Caesar Borgia varustaa Roomassa sotajoukkoa hyökätäkseen Babbianoon, ja kansa on kiukustunut sen tähden, että Gian Maria viipyy näin kauan poissa tällaisena aikana. Ihmiset ovat tässä suhteessa lyhytnäköisiä, sillä he eivät oivalla, millaisia tuloksia täytyy olla seurauksena Urbinon kanssa solmitusta liitosta. Jumala suojelkoon ja auttakoon Teidän Ylhäisyyttänne, jonka hartain palvelija olen.